Antenni-lehti

Tv - ja radiolehti Antenni ilmestyi 60-luvulla. Muistelen että Yhtyneet kuvalehdet julkaisi sitä vielä joitakin vuosia 70-luvun alussa kunnes kilpailija, Katso, pudotti Antennin pelistä pois. Katso oli iso ja värikäs tv-aikakausilehti, jossa televisioTÄHDET olivat alusta asti isosti esillä. Antenni oli asiallinen ja niukka, kriittinen ja kultturelli. Pop-ja iskelmämusiikkiaiheita lehdessä ei paljoa käsitelty, mutta radion jazz-tarjonta oli aina Antennissa hyvin esillä. Suurimman osan palstatilasta veivät aukeaman kokoiset ohjelmataulut joka päivälle.



Marraskuussa 1968 Antennissa oli kaksi isoa aukeamajuttua. Potkut koululaitokselle? otsikon alla esiteltiin kouludemokratia-teemaan liittyvää ohjelmakokonaisuutta. Toinen iso juttu käsitteli englantilaista näyttelijää Patrik Wymarkia, joka oli pääosassa suositussa brittisarjassa Valtataistelu.



Kanavia oli Antennin ilmestyessä sekä teeveen että radion puolella kaksi. Television viikon elokuvatarjonta käsitti kuusi elokuvaa, kuten oheisesta leikkeestä voi nähdä. Näistä kuudesta ainakin viisi voi luokitella "laatuelokuvaksi". Yhtä montaa hyvää elokuvaa ei televisiosta nykyisin viikon aikana tule, vaikka kanavien määrä ja ohjelma-aika on moninkertaistunut. (Kiintoisaa on myös se, että aikaisemmin runsaasti esitettyjä neuvostoelokuva ei tule töllöstä enää lainkaan, ei edes Teemalta.)

Varsin mainiolta näyttää muukin tv-ohjelmisto ko. ajankohtana. Antenni kertoo, että esim sunnuntaina 17. 11. 1968 oli mahdollisuus katsella Hannes Häyrisen kitkerän hysteeristä draamakomediaa Hanski, amerikkalaista pop-sarja Monkees ja perhesarjojen klassikkoa Heikkiä ja Kaijaa. Siihen vielä päälle tiukat asiaohjelmat ja Niilo "sillä lailla" Tarvajärven Tervetuloa iltapäiväkahville! Muhkea on paketti, on.

Seuraavan päivän ohjelmistoa olivat mm. Jyrki Hämäläisen ja Markku Veijalaisen juontama Kertaheitolla - joka ei nyt tosin kovin kummoinen ohjelma ollut - Lorcan Näytelmä Bernarda Alban talo "Autiopaikalla" ja live-lähetys Ilta Hämeenlinnassa.

Antennin asiallisen tyylin piristeenä lehdessä julkaistiin pientä sanaristikkoa, horoskooppia ja Erkki Tantun Rymy-Eetu -piirroksia. Vuonna 1968 lehden päätoimittaja oli Urpo Virkkunen.

Alexandre Dumas - Monte-Criston Kreivi

Monte Criston kreivi kuuluu ajanvietelukemistojen ja seikkailutarinoiden korkeimpaan aateliin. Alunperin vuosina 1844-45 kahdessa osassa julkaistun Monte-Criston kreivin juoni on ovelasti punottu ja kreivin salamyhkäinen hahmo taiten rakennettu. Tietysti tärkeä osa kirjan karismaa on myös mehustelu kreivin käsittömättömän valtaisalla rikkaudella. Tuskin maailmankirjallisuudessa on esiintynyt toista näin varakasta miestä.

Dumasin opus on toiminut esikuvana ja inspiraation lähteenä monelle muulle tarinalle. Esimerkiksi Ben Hurin kirjoittaja Wallace on myöntänyt kiitollisuudenvelkansa Dumasin saagalle.

Ainekset Ben Hurissa ja Monte-Cristossa ovatkin samanlaiset: rakkaus, petos, vankeus, kosto ja armo. Ben Hurissa on paljon Jeesukseen liittyvää uskonnollista tunnelmointia - Monte Cristossa ei vastaavanlaista virettä ole, mutta jumalan asema korkeimpana tuomarina on toistuvasti esillä. Lähtökohtana Edmond Dantesin toiminnalle Monte-Criston kreivinä on se, että kreivi on jumalallisen koston välikappale:" ... minua puolusti vain Jumala, jonka lähettiläs olin".

Dumas puolestaan imi vaikutteita kirjaansa monelta suunnalta. Ranskalainen historioitsija Lucas-Dubreton kertoo sen syntyhistoriasta seuraavaa:

"Eräällä Välimeren risteilyllä Dumas ohitti läheltä pienen saaren, jonne oli maihinnousu kielletty, koska `saarella riehui tarttuva tauti` ja siellä kävijöitä uhkasi karanteeni. Kyseessä oli Monte-Criston saari ... Kerran hänen silmiinsä osui sattumalta Peuchetin kokoelma La police devoilee ja siihen sisältyvä parikymmensivuinen tarina Le diamanti et la vengeance. Tässä oli aihe, josta hän oli hämärästi uneksinut: Monte-Cristo etsii käsiinsä vihollisensa jotka piileskelevät Pariisissa!

Sitten hänen apulaisensa, historioitsija Maquet keksi Monte-Criston ja kauniin Mercedesin rakkaustarinan ja Danglarsin petoksen. Ja tästä uudesta urasta lähti teos liikkeelle, romanttisista matkavaikutelmista kehkeytyi oikea romaani.

Salaperäisyyttä lisäsi apotti Farian hahmo, Goassa syntynyt mielipuoli, joka kirjailija Chateaubriandin mukaan turhaan yritti hypnotisoida kanarialintua kuoliaaksi; ja taivaanrannalla alkoi jo häämöttää Ifin linna - Edmond Dantesin ja vanhan Farian piilopaikka."

Kirjan juoni on lievästi sanottuna monisäikeinen ja henkilöitä on valtavasti. Poikasena kun teoksen eka kerran luin, niin oli siinä tekemistä pitää muistissaan kaikkien henkilöiden nimet ja heidän toimintansa yhteys itse päätarinaan. Dumasin paketti pursuilee liitoksistaan, mutta pysyy koossa. Kaikki nyörit sidotaan kauniisti kertomuksen rusettiin.

Tarinan laajuudesta huolimatta Monte-Criston kreivi voisi olla vieläkin laajempi teos. Olisihan Dumas voinut kirjoittaa yhden kirjan jo pelkästään Edmond Dantesin elämästä vankilapaon ja Ranskaan palaamisen välisinä vuosina. Kirjahan antaa ymmärtää, että Dantes oli Ifin linnasta paettuaan elänyt ainakin Italiassa ja arabien keskuudessa. Tuona aikana Dantes oppi myrkkyjen ja rohtojen tuntijaksi. Hän tutustui myös hasikseen, jonka vaikutuksista Monte-Criston kreivi sisältää yhden maailmankirjallisuuden lumoavimmista kuvauksista. Kirjoittaja olikin, Baudelairen ja kumppaneiden tavoin pariisilaisen hasisklubin, Club des Hashishins jäsen.

Itse asiassa Monte-Criston kreivin tarina ei päättynytkään yhteen tiiliskiveen. Jatkoa seurasi kirjana Monte-Criston saari. Sen tosin on pääosin kirjoittanut Dumasin apulainen Le Prince Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan. Dumashan oli otteiltaan hyvin moderni sisällöntuottaja; hän oli paitsi kirjailija niin myös teksitehdasta johtava tuottaja. Hänellä oli useita apulaisia, jotka kirjoittivat Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan tarinoita, jotka Dumas editoi ja/tai täydensi.

Monte-Criston saari -kirjan suomenkielisessä esipuheessa tälläiseksi apulaiseksi mainitaan Le Prince n lisäksi mm Adolf Mutzelburg. Hänen nimissään on julkaistu (suhteessa Monte-Criston saareen) vaihtoehtoiset jatkotapahtumat Monte-Criston kreiviin eli, kaksiosainen Maailman herra ja koko saagan päättävä Miljoonamorsian. Jälkimmäinen tosin julkaistiin Suomessa 50-luvulla A. Dumasin nimissä. Kaikki nämä kirjat on käännetty saksankielisistä alkuteoksista. Dumashan asui useita vuosia Saksassa, mutta silti on epäselvää osallistuiko hän missään määrin näihin Mutzelburgin jatko-osaprojekteihin.





Maailman Herra on joka tapauksessa hyvin dumasmainen teos. Kuten jo nimi antaa ymmärtää tällä kertaa Monte-Criston kreivin areena on laajentunut koko maailman kattavaksi. Päämaja on ylä-Kalifornian vuoristossa, jonne hän on rakennuttanut valtavan palatsin. Sitä kuvataan kirjan alkusivuilla erään don Lotarion silmin. Lotario on menossa tapaamaan kreiviä eli lordi Hopea villien intiaanien asuttaman metsän läpi:

"Hän katseli ylöspäin ja pudisti päätään. Miksi hän näin teki, sitä olisi vieraan ollut vaikea arvata. Mutta se joka tiesi, ettei tällä vuorella vielä puoli vuotta sitten ollut muuta kuin muutamia surkastuneita kuusia, vaivaissetripuita ja pensaita, ja nyt näki puu-ja kivirakennukset, jotka sijaitsivat vuoren huipulla, olisi myös pudistanut päätään. Nämä rakennukset olivat ilmestyneet sinne kuin taikasauvan iskusta...

... Sitten hän meni sisälle ... Mutta täällä hän sai aihetta uuteen ihmettelyyn. Lattiat oli peitetty matoilla, vuorikristallimaljakoita seisoi komeroissa ja marmoriveistoksia näkyi seinämillä, kukkaisköynnökset koristivat portaita alhaalta ylös asti ja ovissa loistivat komeat lukkolaitteet. Sellaista komeutta hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Vielä kaksi viikoa aikaisemmin hänen käydessään lordin luona huoneet olivat olleet kylmät ja aitiot. Nyt hän oli taikalinnassa. "

Kirjan takakansiteksti puolestaan kertoo: ... "Hänen kummallinen käskyläisensä, don Lotario seikkailee Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä, joutuu vankilasta karanneen roiston kanssa itsemurhaajien klubiin ja kokee jännittävän rakkaustarinan .... Toinen rakastava pari .... elää vielä hurjempia seikkailuja mormoniseurakunnan jäsenenä ja suorittavat huikean pakomatkan kondoorikotkan selässä! Lopuksi tapahtumat kehittyvät valtavaksi seikkailuvyöryksi kolmessa maanosassa ja kaikkea ohjaa salaperäinen Monte-Criston kreivi."

Amerikan sisällissodan vuosiin sijoittuva Miljoonamorsian on huomattavasti edeltäjiään suppeampaan muottiin rakennettu kirja. Kirjassa on dumasmaisuutta vain hyvin ohut kerros - ellei sellaiseksi sitten lasketa vankkaa rotusorron vastaista tendenssiä.
Alexandre Dumashan omasi mustaa perimää ja tämän takia hän joutui kokemaan rasistista kohtelua Ranskassa elinaikanaan.

Miljoonamorsiamessa Edmond Dantes ei enää hallitse maailmaa rahoillaan. Hän on vanha, omaisuudestaan luopunut mies. Kirjan viimeisellä sivulla summataan hänen historiaansa tähän tyyliin: "...hän saa uskonnollisen herätyksen, lahjoittaa pois suuret rikkautensa ja antautuu inhimillisyyden ja oikeamielisyyden palvelukseen. Kaikkialla missä hän tapaa vääryyttä ja petollisuutta, siellä puuttuu Edmond Dantes asioiden kulkuun. Koko hänen olemassaolonsa tähtäsi nyt toiveeseen, että parempi maailma koittaisi jo täällä alhaalla, että ihmiskunta kehittyisi parempaan päin ja että kärsimykset vähenisivät."

Edmond Dantes trilogia - Kreivi, Maailmanherra ja Miljoonamorsian - olisi tietysti mahtava materiaali kolmisosaiseksi suurelokuvaksi. Itse pääkirjasta, Monte-Criston Kreivistä elokuvaversioita on jo tehtykin yli 20 kaikkiaan. Olen nähnyt niistä puolisen tusinaa ja kaikki ovat olleet vähintäänkin kelvollisia filmatisointeja, pari oikein hyvääkin. Kehnoin näkemistäni filmeistä on Kevin Reynoldsin vuodelta 2002 oleva filkka, jota Outi Heiskasen sanoin voi luonnehtia "disneymaisen hampaattomaksi" tekeleeksi. Alku on hieno, mutta puolesta välistä alkaen mennään päin prinkkalaa. Mieleen tulee 80-luvun Tarzan-versiointi Greystoke, joka jäntevän alun jälkeen hajoaa ja kadottaa yhteytensä kirjan juoneen ja henkeen..

http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/107518?m

Oma lukunsa on tämä useaan kertaan Suomen tv:ssä nähty ranskalaissarja, jossa Depardieu näyttelee pääosaa. Jo se että sarjassa puhutaan ranskaa antaa sille tiettyä etumatkaa kaikkiin anglo-amerikkalaisiin tuotantoihin nähden. Hyvää sarjassa on myös se, että filmatisointi uppoutuu väkevästi koston ja vallan vetovoiman psykologiaan ja vetää näin Dumasin tarinan pohjateemat pinnalle.

Loppuratkaisu ranskalaissarjassa on rajusti Dumasin kirjasta poikkeava. Parin katsomisen jälkeen aloin sen kuitenkin hyväksyä, koska teos muuten on sangen onnistunut. Suurimman miinuksen sarja saa kreivin ja hänen palvelijansa tuttavallisesta suhteesta. Tälläisessä asetelmassa ei ole hitustakaan ajankuvaa, eikä myöskään Dumasin alkuperäisidea näin toteudu. Kirjassahan palvelijat suurinpiirtein jumaloivat isäntäänsä ja Monte Criston hahmon määräävin ominaispiirre on hänen mysteerisyytensä ja sitä kautta hänen kaukaisuutensa suhteessa kaikkiin.

Dreadline - All The Land

Onko pietarsaarelaisen Dreadlinen All The Land (1987) ensimmäinen suomalainen reggae-albumi?

Kysymykseen on ainakin kolme oikeaa vastausta: on, ei ole ja tavallaan on.


Levitators-yhtyeeltä ilmestyi jo vuotta aiemmin yhteen rytmiin (Take a Ride) perustuva pitkäsoitto Massive & Sir Skeleton - Take A Ride - with the Levitators And Friends. Levyllä laulaa ja löpättää sekalainen joukko solisteja rämäkkään dance hall -tyyliin lopputuloksen lukeutuessa suomalaisen reggaen harvoihin klassikoihin. Kyseessä oli kuitenkin pikkupainoksena julkaistu omakustanne. Dreadlinen kiekon julkaisi oikea levy-yhtiö, M&M productions, jolla oli koko maan kattava jakelu.

Voidaan myös ajatella, että ensimmäinen Suomessa tehty reggae-albumi on tamperelaisen Top Ranking Eric & The Astronauts In Babylon -yhtyeen LP vuosimallia 1980. Itse en kuitenkaan voi ajatella näin. Lätyn musa ei ole basso kulttuuria, vaan reggaeksi sovitettua suomirokkia mikkihiiri-soundein (levyn tuottajana häärikin uuden aallon Touho-serkku, Jyrki Siukonen).

Rastaperuukit päässä keikoilla heilunut Astronauts ei mitään varsinaista "reggae-uskottavuutta" ollut hakemassakaan, mutta bändin sinkkubiiseistä tälläistä uskottavuutta silti löytyy. Top Ranking Erik Ahosen mörisemät Babylon palaa, Soitan melodicaa ja Vanha hippi jyräävät reggae-urassa aivan toisella paksuudella kuin LP-kama ja biisit ovat riemastuttavia rytkytyksiä & pastisseja jokainen. Hämyä.

Yksittäistapauksissa suomenkieli saattaa toimia reggaessa ihan mainiosti. Astronauts-sinkkujen lisäksi tulee mieleen mm. Pellen väkivahva Pelko ja viha ja biisinä sinänsä vähän lässy Gabriel. Pääsääntöisesti reggae on kuitenkin reggaeta sanan syvimmin kaikuvassa merkityksessä silloin kun musassa on Jamaikan patwan rytmi. Värähtelyt ja äänioppi on aivan toinen jos reggaeta aletaan kääntää härmäksi. Tai latinaksi. Tämä pätee sekä vanhan koulun reggaeseen että digiragaan.

Englanninkielisistä sanoituksistaan huolimatta Dreadlinen All The Land ei kuulosta erityisen "jamaikalaiselta". Levy ei mitenkään resonoi siihen mitä Jamaikan saarella oli tuohon aikaan musiikillisesti tapahtumassa ja laulujen perspektiivi on eurooppalaisen, hyvin koulutetun, nuoren aikuisen näkökulma. Levitatorsien juuret olivat(ovat) paljon syvemmällä Jamaikan perustassa kuin Dreadlinella, joka komppasi enemmänkin englantilaisen bändireggaen - a`la Steel Pulse - meininkiä.

Dreadlinen ensimmäinen rumpali, progetaustainen Callo oli pätevä kaveri patteriston takana, mutta ehkä sittenkin liian rock, liiaksi junttalipoo. Ensilevyn basisti Keijo on myös vähintäänkin ookoo basisti, ja siinähän se mutka matkassa onkin: reggaessa kun ei riitä se, että basisti on pätevä tai ookoo, basistin pitää olla kova, basistin pitää olla ässä! - ja basson pitää kuulua ja humista ihan toiseen maalliin kuin Dreadlinen All The Landilla.

On All The Landilla hyvääkin soundia, ja ennen kaikkea vahvaa, koko bändistä irtoavaa fiilistä. Musiikki on muutoksen ja kumouksen asialla - ja hyvä piirre Frippe Weneliuksen kantaaottavissa teksteissä on se, että ne puhuvat selkeästi tekijänsä omalla äänellä ja sanoitukset ovat enemmän kuin yhteenkasattuja iskulauseita. Levyn hienoin kappale voisi olla sielukas The Ferryman Coin, jos vaan jotenkin osaisi käsittää yhteyden kappaleen säkeistöjen välillä...

Astronautsien, Levitatorsien ja Dreadlinen lisäksi suomalaisen reggaen ensimmäisen aaltoon voidaan lukea ruotsalainen Iya Karna, joka on jo yli 20 vuotta asustellut pääasiassa Suomessa. Ensi kertaa Karna tuli julkisuuteen kun Hesari julkaisi jutun "valkoinen rasta" vuonna 1986. ( Samoihin aikoihin Rytmi-lehdessä oli Erik Ahosen tekemä haastattelu Dreadlinesta ja Frippe julistaa jutussa olevansa rasta. Karna oli ollut pari kertaa Jamaikalla ja omaksunut (reggae) rastaideologian ja puhui Hesarissa rastafarilaisuudesta aivan toiselta pohjalta kuin Frippe, joka varsin pian rasta-aatteista perääntyikin).



Karna oli tehnyt 80-luvulla Jamaikalla ollessaan äänityksiä eri studioissa ja vuonna 1985 hän julkaisi Jamaikalla omalla Isaiah-merkillään singlen The Next Shot. Seiskalla ovat mukana Burning Spearin alkuperäiset harmonialaulajat Rubert Wellington ja Delroy Hines. Tämän levytyksen jälkeen Karna palkkasi Wailersin muusikot soittamaan pohjat kymmeneen, Kingstonissa äänitettyyn kappaleeseen.

The Next Shot kuulostaa yhä vieläkin tulta iskevältä levytykseltä. Biisi - niin simppeli renkutus kuin se onkin - henkii ja sykkii; laulajalla ja bändillä on hyvä draivi ja soundit ovat nasevat. Laulajana Karna ei ole erinomaisen taitava, mutta tällä sinkulla rajat eivät tule vastaan. Sen sijaan Karnan ensi-cd:llä, Inkarnation, miehen tasaisen tappavasti vaikeroivasta, ylieläytyvästä vokaalisoundista saa puuduttavan yliannoksen. Wailersien soittoa on toki ilo kuunnella, mutta riemukkaampi olisi kuuntelukokemus jos kappalemateriaalissa olisi enemmän iloa ja eloa. Kunnollisia kappaleita levyllä ei ole kuin yksi ja se onkin sitten hiomaton helmi, tämä Shackle Foot.

Kappaleessa Cultural Vibes Iya Karna päästelee: "I&I love peace but we´re called to war/because of a wicked and destructive system." Eli, systeemissä on jälleen kerran vika! Pahassa, pahassa Babylon systeemissä. Ei ihmisessä. Ei varsinkaan rastaihmisessä. Tämänlaiset dualistiset illuusiot ovat kaikille levyn biiseille ominaista sisältöä. Toki samaa sanomaa on jo ennen Karnaa viljelty reggaessa roppakaupalla. - Ja sehän tässä julkaisussa tylsää onkin, että Karnan laulut rakentuvat loppuunkuluneiden roots reggae -fraasien kierrätykselle:

"The fittest survive, my bredda, you better get wise... We have to change, we have to change direction ... Oh JAH will show the way/to Zion, the most holy place/Cause that is what the bible says..."

Karnalta ilmestyi vuonna 2008 jatkoa Inkarnatonille otsikolle Revolution In Dub. Sisältö levyllä on yhtä omaperäistä tuotosta kuin po. cd:n otsake.

Osa reggaen ensimmäistä aaltoa Härmässä oli myös Suomen ensimmäinen reggae sound system Know Love. Vuosina 1989 - 1990 toimineen soundin ääninä häärivät Captain Cosmic ja Sister Rat (nykyisin Nina Roots) ja selectorina Ari "Jah Man Culture" Holtti, joka ystävineen oli järjestänyt Vaasassa "juuritansseja" jo 80-luvun puolivälin paikkeilla.

Suomalaisen reggaen toinen aalto alkoi 90-luvun alussa yhtyeestä Pääluoja & Kohtalon Varajoukot, josta myöhemmin kehkeytyi Laulurastas. Tästä eteenpäin suomireggaelle on ollut tyypillistä että lyriikat vedetään suomeksi, vaikka lukuisia poikkeuksiakin löytyy.



Kohtalon varajoukot julistivat Selassien pyhyyttä ja olivat muutenkin vahvasti rastaan päin kallellaan. Kaikkia rastaoppeja porukka ei kuitenkaan niellyt, vaan oli ikään kuin oma kulttinsa. Eikä bändin musiikillisestikaan pelkästään Jamaikan suuntaan ollut orientoitunut. Olihan musassa, varsinkin lauluosuuksissa esim. vahvoja heavy metal musiikin kaikuja.

Bändin nimi muuttui myöhemmin Laulurastaaksi; hengellinen kaikulaite laitettiin pienemmälle ja jamaikalaisen rastareggaen teemojen soveltaminen jätettiin biiseistä pois. Syntyivät singlet Aika hiljasta ja Onni. Onni-sinkun kääntöpuolella on rankka dub, mutta muutoin: eivät nämä sinkut reggae-reggaeta ole, vaan ei niitä suomirokiksikaan voi luokitella, siis samaan kastiin kuin pellet, eput ja apulannat... Bändin viimeinen sinkku Sienet ja LSD, elektronimusa b-puolineen, olikin sitten askel kokonaan sektorin ulkopuolelle, hillitön veto, joka johti Uuden Maailmanuskonnon perustamiseen.

Laulurastaat oli ikään kuin alkusoittoa toiselle, suuremmalle reggae-ilmiölle: Soul Captain Bandille. Jokaiselle tulta ilmestyi vuonna 2001 ja vieläkin muistan kuinka vaivaantuneisuudessaan tyrmäävä kokemus levyn ensikuuntelu oli: yhtyeen pilliryhmä, Baabelin torvet kuulosti ankeassa laahaavuudessaan aivan nimensä veroiselta ja levyn kappaleet olivat toinen toistaan kornimpia vetoomuksia ja vakuutteluja abstraktin yleishyvän tunnelmissa.

"Elämäsi on taistelun arvoinen",julistaa yksi sielukapteenien hiteistä. Lauseessa tiivistyy muidenkin laulujen asenne: ollaan hyperosallistuvia, ollaan koko ajan taisteluasemissa hyvän puolesta pahaa vastaan. Kapteenien paras biisi onkin vähiten yhteiskunnallinen pläjäys, Hypnoosiin. Aika lailla imperatiivissa kulkee kyllä sekin.

Laulurastaasta kimposi esiin Puppa J, joka on Tasottavien jälkeen ansioitunut monenmoissa yhteyksissä. Soul Captain Band oli puolestaan katapultti mm. Jukka Pojalle. Hän on Puppan tavoin erinomaisen lahjakas laulaja ja näppärä värssynväsääjä. Parhaimmillaan Jukkis on mielestäni kevyehköissä, 70 - ja 80- lukujen dance hall reggaesta ammentavissa kupleteissa, kuten Rullaan, Hamppukaupunki ja Älä vauva itke. Välillä Jukkapojan biisit vaan kuulostavat liiaksi jamaikalaisen rastareggaen asenteiden teennäiseltä ja huvittavalta suomettamiselta. Vielä useammat biisit ovat täysin mahdottomia kuunnella niiden yltiöpäisen naiviuden ja romanttisuuden vuoksi.

Jukka Pojan tuotanto kokonaisuutena synnyttää vision alati kiltistä ja energisestä pyhäkoulunopettajasta, joka veisaa sinisilmäisten naperoiden päähän pikkuvanhoja sananlaskuja ja aforismeja, jotka opettavat katsomaan maailmaa Raamattu-lasien läpi. Henkilökohtaisia rakkauslauluja luikatetaan väliin, mutta nekin kajautetaan kankahille samnalaisessa pakanalähetyksen hengessä kuin kaikki jeesustelukin

Partiopoikamainen reippaus on ollut suomalaiselle reggaelle ominaista Dreadlinen debyytistä lähtien. Tästä kaavasta saattaa uusi yrittäjä Temppeli pompata ulos. Ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että Temppeli on enemmän maaninen kuin reipas, ja se kuuluisa reggaen "rentouskin" on jossain kylillä käymässä bändin vetäessään käsittämättömän kompleksisia psalmejaan hämärän rajamailta. Yes box. Jyväskylästä kun tullaan niin Pönttövuoren tunnelin läpi tullaan. Eikä siihen mitään huomauttamista tietenkään ole, että jyväskyläläisen undergroundin pitkä ja kunniakas häröilyperinne jatkuu.

"Pelkosi on harhaa", toitottaa Temppeli ensisinkullaan. Pelkään vaan että ei ole harhaa eikä turhaa. Nimittäin se pelko, että suomi-reggaen juna puuskuttaa vaan entistä syvemälle Hölmölän maille. Ja se on tietysti ennen kaikkea yleisön vika - että se ottaa kaiken hölmöilyn syleilyynsä. Dread! Niin, ja Dreadline, bändihän on edelleen olemassa, mutta reggaen se on jättänyt taakseen.

Lahjomattomat - tv-sarja

Olisi jo korkea aika laittaa telkkuun uusintakierrokselle rikosdraamasarja Lahjomattomat (The Untouchables). Sitä tuotettiin vuosina 1959-1963 ja esitettiin Suomessa 60-luvun alkupuolella. Sarja - kuten myös vuonna 1987 Brian de Palman ohjaama elokuva - perustuu samannimiseen kirjaan Eliot Nessistä ja Oscar Fraleysta, kahdesta chicagolaisesta poliitsta, jotka taistelevat korruptiota ja mafiaa vastaan.

Sarja oli aikoinaan varsin suosittu Suomessa. Tosin 60-luvulla jokainen tv:ssa näytetty ohjelmasarja oli jossain määrin suosittu. Juha Watt Vainio teki vuonna 1966 menestyssinglenkin aiheesta: Lahjomaton Nessinen. Toki sarjaa myös arvosteltiin ja kodeissa se pyrittiin pitämään pois lasten silmistä episodien kovaotteisten väkivaltakohtausten takia. Tämän päivän tarantinomaisesta näkökulmasta Lahjomattomien väkivalta on kesyä touhua: mukilointia, asekahakoita ja salamurhaajien konepistoolien tulituspotpureita.

Lahjomattomissa oli jäntevyyttä ja jämäkkyyttä, josta nykyajan sarjafilmien tuottajien kannattaisi ottaa mallia. Sarjan juonet ovat yllättävänkin vaihtelevia ja jokainen jakso taiten rakennettu. Täytyy myös ihmetellä, miten Amerikasta löytyikin joka jaksoon uusia, jykeväleukaisia uurnanaamoja gangstereiden rooleihin. Näiden karakteerien joukossa on muutama todellinen helmi. Robert Stackin näyttelemä Eliot Ness muistuttaa hieman Hill Streetin coolia "pizzamiestä", Furilloa. Tosin, päinvastoin kuin Hill Street Bluesissa, Lahjomattomissa ei Eliot Nessin yksityiselämää valoteta lainkaan, vaan pysytään tiukasti rikoksen vastaisessa asiassa.

Pian Lahjomattomien esitysvuosien jälkeen mafia-ja gangsterijutut pamahtivat hetkeksi pinnalle toden teolla. Villityksen aloitti Arthur Pennin elokuva Bonnie & Clyde (1967), jonka jälkeen liituraidasta tuli muotia. Irwinkin poseerasi Suosikin suurlakanassa liituraitapuku yllä, sikari suussa ja konepistooli kädessä. Irwinin biisi Kieltolaki muuten omaa selvän yhteyden Lahjomattomat-sarjaan: biisissähän on uutisselostuksen kaltainen puheosuus, tiukasti tykitettävä tapahtumaselostus, sellaisella Lahjomattomien kaikki jaksot alkoivat.

Simo Penttilä - Arizona-sarja

" - Nyt minä ammun! keskimmäinen kohotti umpiraivoissaan revolverinsa, jolloin Henriksen heittäytyi äkkiä permannolle. Lal seurasi sekunnissa esimerkkiä.
Ja silloin kuului kolmikon takaa käskevä ään:
- Jos painat liipasinta, Bill Hickory, niin sinut haudataan aamulla varhain."

Käskevä ääni kuuluu Punavyölle, Simo Penttilän Arizona-kirjasarjan sankarille. Hän on salaperäinen, aina mustiin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen kostaja, jonka uumaa koristaa leveä, punainen vyö. Adjutantteinaan hänellä on kaksi suomalaissyntyistä kaverusta, Dick Hill ja Pete Menken. Heidän keskinäinen, puujalkavitsailusta koostuva naljailunsa on olennainen osa Punavyö-kirjojen viritystä.

Punavyön taru alkaa siitä kun eversti (evp) Martin Lemond toimittaa oikeuden eteen joukon sattumalta kohtaamiaan murhamiehiä. Nämä kuitenkin vapautetaan - ja Hammond vannoo kostoa. Pian tämän jälkeen hän ampuu sekä syytetyt että tuomarin. Nämä ovatkin ainoat Punayön piikkiin menevät verityöt Arizonan-sarjan 20 opuksessa. Punavyö näet mieluimmin häpäisee kuin murhaa rosvoja: hän pakottaa nämä pukeutumaan hameeseen tai laittaa heidät talsimaan ilman housuja kaupungin kaduilla. Onko tämä sitten raitista rauhanomaisuutta kasvattavalla tendenssillä vai ovelaa, aikaansa edellä ollutta sado-masokistista tendenssiä?

Oli miten oli, edellä kerrotusta seuraa se, että sinänsä nokkelat tarinat eivät koskaan purskahda täyteen kliimaksiin. Punavyön karisman aiheuttamia väristyksiä konnissa kuvataan kirjoissa usein ja ampumisesta myös puhutaan paljon, milloin Punavyön Luurankokanjonin majassa, milloin ratsailla; Punavyö eli Musta paholainen hevosensa, Yöhaukan selässä ... Mutta ikinä kertomuksille ei tule rajua, sergioleonemaista, katharistista kuolonkekkeridramaa. No, Punavyön ilmiömäinen revolverien käsittelytaito tulee kyllä muulla tavoin esille.

Punavyö-kirjat julkaistiin vuosina 1958 - 1971. Sarjan päätösteos on nimeltään Punavyö lähtee etelään. Se ilmestyi samana vuonna jolloin Penttilä itse (Uuno Hirvonen) lähti ns. manan majoille. Itse pääsin Punavyön kyytiin 60-luvun puolivälissä ja ratsastin Mustan paholaisen rinnalla hamaan loppuun saakka. Punavyön lähtiessä etelään olin neljäntoista vanha ja sen jälkeen seikkailu-ja poikakirjat vaihtuivat oikeaan, aikuisten kirjallisuuteen. Ei siltä osastolta - varsinkaan suomalaisten kertojien luomusten joukosta - kuitenkaan kovin montaa sellaista romaania ole löytynyt, jotka olisivat minua yhtä lailla innostaneet kuin nämä Arizona-sarjan seikkailut.

" ... - Muistuttaa tätiäni Karolinaa. Siinä kanssa oli tyttö! Tuli tunnetuksi siitä, ettei kärsinyt hattuja huoneessa vaan ampui ne heti pois päästä. Pari kertaa sitten sattui, että mies meni samalla ja täti joutui oikeuteen.
- Ja hirteen? Dick ehdotti toivehikkaasti.
- Vapautettiin! Pete korjasi. - Täti todisti, että miesten pää oli ollut liian korkealla. Täti oli aina tähdännyt hatun kupuun, ja jos jonkun tylsimyksen otsaa oli kuvussa, niin se oli joko otsan vika tai hatun vika ja siis miehen vika. "

V. I. Lenin 1870 - 1970 - LP

Kommunistisen laululiikkeen 70-luvun levytykset ovat nykypäivän vinkkelistä hillitöntä camp-kamaa - ja tämä Leninin 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu levy varsinaista surreaalia supercamp ´ia. Albumilla lapsikuoro laulaa helein äänin, että "eteenpäin siis työläissosialistit, voitto käsistämme luiskahtaa ei saa" ja Sinikka Sokka, Pekka Arnio & kump. kajauttavat "HO-HO-Ho Tshi Min´in jne. jne.

Lenin-LP on myös selkeästi uskonnollinen levy. Se sisältää Brechtin klassiset marxilais-leniniläiset uskontunnustukset - Puolueen ylistys ja Kommunismin ylistys - ja monet muutkin viisut ovat väkevästi ja hartaasti vakaumuksellisia. Erityisen hengellinen aksentti on laulussa Lenin lähti matkalleen. Kappale laahautuu eteenpäin hitaasti kuin virsi ja virsikirjaan sopisi myös hymnin 1920-luvulta peräisin oleva teksti: "Kuolon sana tuli, tiesi: Lenin lähti matkalleen/ Taivaan valtakuntaan vietiin piippu viime reissulleen/ Paljon maassa matkusteli, suurta suunnitellen niin/ kumousten vankka veli näinpä hautaan laskettiin ... "

Kolmanneksi, Lenin-LP on loistavasti onnistunut produktio: yhtä aikaa vaihteleva ja yhtenäinen kokonaisuus, joka todistaa niin tekijöiden syvällisestä intoutuneisuudesta kuin myös heidän kehittyneestä draamantajustaan. Kaikki on taiten tehtyä. Biisit toimivat jokainen ja sovitukset ovat upeita ja kekseliäitä, välillä lähes avantgardistisia. Erityisesti Eero Ojanen ja Otto Donner loistavat sovittajina. Laulajina levyllä on Kristiina Halkolaa ja Monna Kamua lukuunottamatta koko stallarilaulajien tähtikaarti ja Reijo Frank vielä kaupan päälle. Vaikuttavinta vokalisointia tarjoaa laulukuoro Koiton Laulu, jota ilmeisesti Toni Edelman johtaa. Kuoron soundi on jylhä ja majesteetillinen, ja laulajien fraseeraus ynnä intonaatio sillä tavalla kiintoisa, että ääniä ei jätetä hetkeksikään värisemään. Osittain juuri tästä on seuraamusta se, että kuoron tulkinnat ovat hurmoksellisuudestaan huolimatta coolisti militantteja ja anti-sentimentalistisia. Tarkovskilaisia. Lähes. Unenomaista menoa. Aikanaan Koiton Laulu meni ohi, täytyy myöntää, mutta nyt tätä stuffia on kyllä saatava lisää.

Kalle Holmberg on myös levyllä erityisen kovassa vedossa. Hän ei siis lätyn tekoaikaan ollut kristitty, mutta ortodoksi oli kuitenkin - ja kun hän lausuu ja laulaa katkelman Majakovskin Lenin- kantaatista, saa hän pyhimyksensä, Leninin näyttäytymään kuulijalle suurenmoisena Buddhana ja jumalvoiman avatarina. Holmbergin räpin kollaasinomainen tausta vielä tukee tälläistä vaikutelmaa vahvasti. - " On aika kertoa Leninistä, ei siksi että surumme ois haihtunut, vaan siksi koska se on jo sydämissä tietoiseksi tuskaksi vaihtunut ... Aika, nosta jälleen myrskysi Lenin-tunnuksin! Nyyhkytykset eivät kelpaa lohduksemme. Onhan Lenin yhä elävistä elävin, tietonamme, tahtonamme, aseenamme.. "

Albumin julkaisi Love Records yhteistyössä Kansankulttuurin ja Kansan Sivistyön Liiton kanssa. CD-versiota siitä ei ole pihalle putkahtanut, mutta osa biiseistä on kuultavissa muilla Love Recordsin uusintajulkaisuilla.

Atte Blom on kirjoittanut levyyn takakansitekstin. Se korostaa Leninin ajatusten ajankohtaisuutta poliittisessa taistelussa sekä länsikapitalismissa että kehitysmaissa, sillä "eri olosuhteissa taistelevien kansojen yhtenäisyyden perustana on selkeä leniniläinen näkemys". Jep jep. Essee päättyy sanoihin: "Tämä levy on tarkoitettu palvelemaan työväenluokkaa".

1 Näillä sanoilla Lenin julisti Lokakuun vallankumouksen 
2 Meriklubin lauluryhmä - Laulu Leninistä 
3 Sinikka Sokka, Kristiina Repo, Kaj Chydenius & Martti Launis - Lenin-sitaatti 
4 Sinikka Sokka, Kaj Chydenius, Martti Launis - Leninin sanat 
5 Pekka Aarnio - Sait kärsiä puolesta aatteen 
6 Reijo Frank - Lenin lähti matkalleen 
7 Koiton Laulu - Surumarssi 
8 Kalle Holmberg - V. I. Lenin 
9 Kaj Chydenius & Meriklubin lauluryhmä - Eläköön sosialismi 
10 Pekka Aarnio & Sinikka Sokka - Kolme luotia Rudi Dutschkeen 
11 Sinikka Sokka & Pekka Aarnio - Balladi Ho Tshi Minnistä 
12 Koiton Laulu - Neuvostojen puolesta 
13 Arja Saijonmaa - Komintern 
14 Kaj Chydenius & Pekka Aarnio - Puolueen ylistys 
15 Kaisa Korhonen - Kommunismin ylistys

Robin Hood - sarjakuvalehti

Robin Hoodista tehdään uusia elokuva- ja sarjafilmisovituksia yhä, mutta sarjakuvissa Robinia ei ole nähty aikoihin. Suomessa ilmestyi Robin Hood - lehti vuodesta 1957 vuoteen 1971, eikä come backia ole kuulunut. Robinin hahmo on liiaksi vanhahtavan yksioikoinen, paikallinen ja ehkä myös liiaksi paljon parodioitu kelvatakseen sellaisenaan nykysarjakuvan metroseksuaalisissa scifimaailmoissa temmeltävien supersankareiden joukkoon. Oikeuden Puolustajien (Justice League of America) jäsen Vihreä Nuoli, Oliver Queen on päivitetty versio Robinista. Sarjakuvien lisäksi tämä jousiammuntamestari on tuttu Smallville-sarjasta.

Suomessa julkaistu Robin Hood perustui englantilaisen Thriller Picture Libraryn Robin Hoodeihin. Kiintoisaa näissä Robin Hoodeissa on se, että jousiammunta - Robinin varsinainen leipälaji - on suhteellisen vähän esillä, sillä Robin apureineen hoitaa monet tilanteet miekkaa heiluttamalla. Vertailukohdaksi tälle kattaukselle voisi ottaa Walter Scottin klassisen Ivanhoe-romaanin, jossa miekkailu jätetään suosiolla ritareiden huoleksi Sherwoodin iloisten veikkojen pysytellessä jousipyssyjen parissa.

Robin Hood -lehdet olivat n. 60-sivuisia, kansia lukuunottamata mustavalkoisia ja julkaisuformaatti oli taskukirjakokoa. Tosin ainakin vuonna 1960 Robin Hoodista ilmestyi yksi isompikokoinen erikoisumero, joka sisältää pääasiassa värisivuja. Itse pidän kuitenkin enemmän Robbarin perusm/v -versioista. Niissä toimintaympäristö tuntuu aidommin historiallisemmalta, vanhalta ja kuluneelta. Erityisen kiehtovalta näyttää Sherwoodin metsä, sen varjot, sumuisat suot ja yössä hehkuvat noitien virvatulet.

Piirrosjälki on kankeahkoa, mutta tarinat ovat nokkelia ja jännittäviä. Robinin vastapelureina ovat useimmiten Nottinghamin sheriffi ja/tai prinssi Juhanna,ja onkin huimaa kuinka paljon erilaisia variaatioita tarinoiden laatijat ovat tästä asetelmasta keksineet.

Jukka Virtanen (ohj.) - Pähkähullu Suomi

Pähkähullu Suomi (1967) on Spede Pasasen kolmas elokuva. Ensimmäinen oli crazykomedia X-Paroni (1964), jonka ohjaajia Speden lisäksi ovat Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. X-Paronia rinnastettiin ilmestyessään jopa ranskalaisen uuden aallon elokuviin ja Peter von Baghin päätoimittamassa Filmihullussa julkaistiin Speden haastattelu.

Pähkähullussa Suomessa on edelleen tiettyä kuuskytlukulaista uuden aallon ajattelua, mutta ennen kaikkea se on vielä selkeästi elokuva, siinä missä Speden tunnetuimmat työt - Turhapurot - ovat vain valotettua filminauhaa.

Itse asiassa Pähkähullu Suomi kuuluu yhdessä X-Paronin ja sen jälkeen valmistuneen Millipillerin (1966) kanssa Speden parhaisiin elokuviin. Tosin Spede ei ohjannut tätä(kään) elokuvaa. Hän hääräsi tuottajana ja oli yksi kolmesta käsikirjoittajasta. Ohjaaja on Jukka Virtanen. Hän ohjasi yhdessä Speden ja Ere Kokkosen kanssa myös Millipillerin.

Pähkähullun Suomen kehyskuviona on amerikansuomalaisen hiusöljymiljonäärin, William Njurmen matka kotimaahansa, jossa Suomen valtio yrittää vipata häneltä rahaa. Njurmi (Spede) säntäilee ympäri maata erinäköisillä kulkupeleillä ja tällä tavalla esitellään kotomaamme koko kuva - elokuvahan syntyi juhlistamaan Suomen 50-vuotista itsenäistä olemassaoloa. Osa vitseistä on kökköjä, osa vanhentuneita, mutta suurimmaksi osaksi meininki naurattaa.

Vitsailun ja kohelluksen väliin on sijoitettu nuorten missineitokaisten voimisteluesitys ja seireenilaulantaa pusikossa. Kun kymmenvuotiaana katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa nämä jaksot pitkästyttivät kovin ja tuntuivat turhilta, mutta tämän päivän tajunnalla ainakin ko. kohtausten tahattomasta komiikasta osaa nauttia ja näkee myös miten mainiosti nämä jaksot rytmittyvät teoksen kuvakavalkaadiin. Rytmiltään ja leikkaukseltaan elokuva onkin - ei täydellinen, mutta erinomaisen hyvä.

Pähkähullussa Suomessa on omanlaistaan monikerroksellisuutta ja meta-kerrontaa. Elokuva kertoo miljoonääristä tehdystä elokuvasta kunnes elokuvantekijät paljastuvatkin gangstereiksi ja öljymiljonäärielokuvasta astutaan ikään kuin toiseen elokuvaan ... Simo Salminen toteaakin rainan loppumetreillä, ettei ole ainakaan viiteentoista minuuttin tajunnut mistä on kysymys. Tämän jälkeen koko filmi pikakelataan selostettuna alusta loppuun, mutta uusin kuvin!

Elokuvan pilanteko suomalaisuudesta menee yllättävän pitkälle sikäli, että isänmaallisuutta Pähkähullussa Suomessa ivataan vähintäänkin yhtä roisisti kuin tuohon aikaan tekivät Speden karsastamat "saatanan radikaalit" (joka on myös erään Spede-elokuvan nimi). Leo Jokelaa hyödynnetään tässä irvailun työssä ja hän hoitaa hommansa niin kuin vain Leo Jokela osasi. Yhtä kovan roolisuorituksen tekee pääministeriä esittävä Toivo Mäkelä. Toivo Mäkelässä oli jännää se, että hän pystyi tekemään samoilla maneereilla sekä komiikkaa että tragiikkaa, ja vielä jotain siltä väliltä.

Hurriganes - Rock And Roll All Night Long / Albert Järvinen - Ride On

Hurriganes on Suomen yliarvostetuin bändi. Ainakin mitä levytyksiin tulee. Keikoilla trio oli parhaina kausinaan erittäin luja rock show, mutta pääosa trion äänitteistä on keskimassaluukutusta. Esikoisalbumi Rock And Roll All Night Long (1973) on yhtyeen uralla ylittämätön esitys ja samalla yksi rajuimmista rock-levyistä mitä Suomessa on tehty. Yhtälaista jenkaa ja värinää löytyy myös po. LP:n jälkeisistä singlebiiseistä Do You Wanna Dance, True Fine Mama, Blue Suede Shoes ja Red River Rock. Mutta sitten taso alkoi laskea. Roadrunnerilla teiniballadi I Will Stay venyy maagisiin mittoihin. Muut levyn raidat ovat tasaisen tappavaa jytinää ja lötinää, jota Albertin hienot. lennokkaat soolot koristavat.

Mutta onko Albert Järvinen Suomen yliarvostetuin kitaristi? Tätä mietin kerran Järvisen lopunaikojen levytyksiä (Braindamage ja Mirror Tower)kuunnellessani. Kitarointi on äänitteillä tyylikästä ja särmikkäästi persoonallista, mutta ei välttämättä erikoislaatuisen virtuuosimaista...

Eräältä helsinkiläiseltä, vanhemman polven metallikitaristilta sain asiaa ääneen pohtiessani lausunnon, jonka mukaan Järvinen ei ollut huippukitaristi: tälläinen maine perustuu lähinnä siihen, että Albertin ja Hurriganesien aloittaessa ei Härmälandiassa juuri kellään muulla ollut sähkökitaraa! Andy McCoy on toista mieltä - ja kysyessäni häneltä perusteluja Albertin erinomaisuuteen, Andy tokaisi että "Albert löysi vähistä äänistä just ne oikeet".

Oiva esimerkki Albertin kekseliäästä ekonomiasta kitaristina on Hurriganesien ekan lisäksi Albert Järvisen vuonna 1974 ilmestynyt sooloalbumi Ride On. Kyseinen albumi ei ole mikään kitarasankarin loputtomilla soolokierroksilla ladattu pullistelpakkaus, vaan monipuolisesti Järvisen musiikillisia intressejä esittelevä kiekko, jossa kitaroinnin lisäksi on annettu tilaa esim. hyville laulajille (Pave Maijanen ja Dave Lindholm). Levy sisältää ison joukon Albertin tiukkuudessaan ja lennokkuudessaan klassisia sooloja, jotka vuosikymmenten jälkeenkin herättävä ihastusta. Säihkyvintä kamaa levyllä ovat aikoinaan sinkkunakin julkaistut Lets have a ball ja Teenage Nervous Breakdown. Erinomaisen hienosti notkuu Daven laulama blues-klassikko Going Lousiana.

Tutustuin Albert Järviseen pari vuotta soololevyn julkaisemisen jälkeen, Royals-yhtye oli silloin juuri aloittanut toimintansa. Olin kuullut monenlaista juttua Albertin melskaamisesta hotelleissa Hurriganesin kultapäivinä ynnä muuta, mutta kitarakunnkku ei mitenkään vastannut näitä kertomuksia. Tummien lasien takana tuntui olevan herkkä ja huomaavainen kaveri. Vuosien kuluessa Albertista tuli esiin toisenlaisiakin luonteenpiirteitä, mutta röyhkeää räyhä-Alberttia en tuntenut. Se johtuu ehkä siitä, että en koskaan bailannut Albertin kanssa, jos lähes raitista saunomista ei lasketa biletykseksi.

Sen huomion kuitenkin tein, että Albert bailasi varsin monenlaisissa seuroissa. Kesällä 1975 Albertin oli määrä soittaa Daven, Paven ja Affen Rock & Roll Bandin vieraana Jyväskylän Kesän yhteydessä järjestetyssä puistokonsertissa. Albert oli saapunut kaupunkiin jo pari päivää aikaisemmin ja tutustunut alkuasukkaisiin. Niinpä hän sitten hilkulleen ennen keikan alkamista ilmaantui konserttipuistoon adjutantteinaan kaksi kaupungin raggariosaston desanttia. Farkkupukuisen Albertin oikealla sivustalla turvasi kulkua tummanpuhuva Hese ja vasemmalla laidalla horjui käheästi raakkuva, langanlaiha Tintsa. (Jälkimmäiseksi mainittu turvamies nousi itsekin lavalle; avasi farkkujensa vetskarin ja heitti niin sanotusti sladdin kehiin. - Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään, kommentoi performointia mikrofoniin Veltto Virtanen, joka bändeineen oli seuraavana esiintymisvuorossa)

Edellä kerrottu episodi olkoon osoituksena siitä, kuinka syvälle kansan syviin riveihin Albertin kitarointi porautui. Voidaan sanoa, että Albert Järvinen & Hurriganes takoivat rockin kaavan jengin kalloihin pitäjillä Stadin ulkopuolella ja hankkivat sille junttijengin hyväksynnän. Sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin, eli tangon yksinvaltius suomalaisessa tanssilavakulttuurissa vähitellen mureni. - Albertissa vaan olisi ollut ainesta enempäänkin kuin bluesrock-standardin taivuttajaksi. Minulla on sellainen tunne, että Albertilla oli sisällään paljon "toisenlaista" soundia ja kuviota, jota hän ei ehtinyt koskaan koota kasaan ja soittaa ilmoille.

Enid Blyton - Salaisuus-sarja

"Elokuun aurinko porotti kuumasti. Riki ja Bes istuivat ohuissa hellepukimissaan kaikkein varjoisimmassa paikassa minkä olivat löytäneet puutarhastaan.
- Lomasta on jo kulunut kokonainen kuukausi eikä mitään ole tapahtunut, huokasi Riki. - Voisi vaikka haukotella itsensä kuoliaaksi.
- Kurjin loma mitä ikinä on ollut, sanoi Bes."

Näin käynnistyy Enid Blytonin Kadonneen kaulakorun salaisuus (Tammi, 1963). Asetelma on kaikille Salaisuus-sarjan kirjoille tyypillinen. On lomaa koulusta ja Rikillä, Besillä, Pullalla, Krisillä ja Larrylla on tylsää, koska näköpiiriin ei ole ilmaantunut rikosmysteeriä, jonka he - Viisi etsivää ja vainukoira - voisivat selvittää. No, aika pian rikostapaus ilmaantuu ja lapset alkavat tutkia sitä omilla metodeillaan juttua virallisesti hoitavan konstaapeli Goonin harmiksi.

Viisikoiden luojana parhaiten tunnettu Enid Blyton kirjoitti Salaisuus-sarjaan 15 kirjaa. Kaava niissä kaikissa on sama ja päähenkilöt pysyvät suunnilleen muuttumattomina. Sarjan viidennessä jaksossa, Kadonneen kaulakorun salaisuus joukon etevin jantteri Pulla on tosin äänenmurroksen kourissa. Naamioitumista harrastava Pulla on tästä riemuissaan, koska nyt hän voi esittää helpommin myös aikamiestä.
Kaulakorun salaisuudessa Pulla naamioituu rähjäiseksi spurguksi. Tätä tehtävää varten kamppeita kerätessä pulmaksi tulee tarpeeksi kuluneiden jalkineiden hankinta:

" Mutta mistä kengät, siinäpä pulma! Kris sai loistavan aatteen.
- Mennään nuuskimaan ojista, niissä lojuu usein hylättyjä kenkärajoja!"

Ympäristön ja henkilöiden kuvaus Blytonin kirjoissa on olematonta. Näin Blyton siirtää osavastuun jutun toimivuudesta lukijan mielikuvitukselle. Lukijan on osattava nähdä Peterwoodin pikkukaupunki oikeanlaisesti ja kyettävä eläytymään Viiden etsivän intoutuneeseen touhuamiseen. Tuokiokuvat limsan, jäätelön ja leivosten parissa vietetyistä hetkistä tuovat askeettisen kerronnan alastomuuteen pehmentävää täyteyttä.

Minä luin nuorena Salaisuus-sarjan jatkoksi kohtuullisen ison lohkareen maailmankirjallisuuden klassikoita Hemingwaysta Kafkan kautta Dostojevskiin, mutta aina välillä tuli palattua Blytoniin. Eikä Blytonin taika vieläkään ole taittunut, huomaan. Hessen tai Waltarin vanhan tutun kirjan voi avata, lukea sitä sivun tai kymmenen ja sen jälkeen sen luovuttaa takaisin hyllyyn; ei ole noissa konkareissa enää vetoa. Mutta kun Blytonin avaa, kirjaa ei kesken jätä.

Samalla tavoin kuin Simeonin Maigret-kirjoissa tai Christien Neiti Marple - dekkareissa, Salaisuus-sarjan asia on paljolti niiden tunnelmassa. Viattomassa ja lämpimässä ilmapiirissä, jonka Blyton niukoin keinoin tekstiin loihtii. Ja vaikka kirjat ovat täysin vailla syvyyttä, ovat pelkkää pintaa, niissä piilee tietty eksistentialistinen merkityksellisyys. Se tulee lähinnä siitä, että kirjoissa ollaan ainaa lomalla, irti tunnetusta, matkalla tuntemattomaan. Mieli on rento ja avoin seikkailuille, ja lukija ehkä huomaa: voin olla kuka tahansa, identtiteetti on luistava kun se on lomalla, voin olla Pulla, Bes tai Larry ... voin leikkiä mitä tahansa näköispatsasta.

Frank Perry - Heijastus (The Swimmer)

Vuonna 1968 valmistunut Swimmer on nähty Suomen televisiossa kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvun alussa ja uusinta vuonna 2005. Leffa on julkaistu myös dvd:nä.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat varakkaalle Connecticutin asuinalueelle. Burt Lancasterin esittämä päähenkilö ilmaantuu äkisti ystäviensä talolle pelkät uimahousut ja Pepsodent-hymy päällä. Seurusteltuaan hetken istäntäväen kanssa uima-altaan äärellä hän päättää palata kotiin "uimalla" tuttujen ihmisten pihoilla olevien altaiden muodostamaa "jokea" pitkin.

Swimmerin kohtaamiset ystäviensä kanssa tapahtuvat vaihtelevissa virityksissä ja loppua kohti surrealistinen uintimatka muuttuu koko ajan surullisempaan suuntaan. Jo vähän ennen elokuvan päätöstä katsojalle alkaa selvitä, että amerikkalaisen unelman hajoamisesta tarinassa on kyse.

Filmin suomenkielinen nimi Heijastus on osuva. Mielen ja muistin heijasteitahan tämä elokuva käsittelee ja toiseksi, kuvavirta sisältää paljon valon heijastuksia puiden latvojen tai veden läpi.

Swimmer on erikoinen, ihmeellinen ja kaunis elokuva. Se on myös Easy Riderin ohella yksi harvoista amerikkkalaiselokuvista, joissa 60-lukulainen, huokoinen ja kokeileva ote tekemiseen on todella läsnä ja myös toimii.

Swimmeristä ollaan kuulemma tekemässä uutta versiota, mutta kuten tiedämme elokuvien uusintaversiot ovat yleensä korkeintaan hyviä uusintaversioita.

Ossi Ojala - Kahvila Sinuhe

Kahvila Sinuhe (WSOY, 1967) on Ossi Ojalan (1933 - 2006) toinen romaani. Ensimmäinen oli poikakirja Saarella tapahtuu. Kahvila Sinuhen tapahtumapaiakkana on Ojalan syntymäkaupunki Lahti ja henkilöinä joukko teatterintekemisestä innostuneita nuoria. Keskeishenkilö on abiturientti Auli Salaste, joka on kirjoittanut näytelmän nimeltä Liekkileikki. Tästä näytelmästä on sijoitettu lyhyitä katkelmia romaanin eri osien alkuun:

"JAN: Entä leikki? Liekkileikki joka odottaa?
Minä luulin, että sen tarkoitus ...
IRA: ... on polttaa kaikki se, mikä estää.
JAN: Kaikki se. mikä estää mistä?
IRA: Kohoamasta. Meillä on siivet, Jan!
JAN: Minulla on vain rakkauteni."

Paitsi herkän runotytön ja hänen kaveripiirinsä kasvukokemuksista, kirja kuvaa myös 60-luvulla syväksi railoksi revennnyttä sukupolvien välistä kuilua. Erityisesti suomalaista yhteiskuntaa tuolloin kuohuttanut pasifismin aate on tapetilla. Yksi kirjan henkilöistä, Taneli päättää näet viime tipassa vaihtaa asepalveluksen aseettomaan palveukseen.

Tässä ote eräästä Tanelin - mielestäni jälleen ajankohtaisesta - purkauksesta isälleen:

"Jos minä puhun aseistariisunnasta, sinä vedät siihen talvisodan. Jos minä sanon, että kirkko ei enää vedä nuoria tai että jossakin stadin kirkossa on soitettu jazzia, sinä näet arvojesi romahtavan. Sinä puhut Jumalasta niin kuin liikekaverista, jonka kanssa sinulla on yhteisiä, edullisia osakkeita ... Ei nurkkahenkinen isänmaallisuus, jota sinä edustat, sovi nykyaikaan, jolloin kansat etsivät toisiaan. Mitä varten muistella punakapinaa tai talvea kolmekymmentäyhdeksän, kun Vietnamissa niitetään ihmisiä tuhansittain joka päivä. Mitä varten saarnata ristiinnaulitusta, joka kuoli parituhatta vuotta sitten, kun lähempääkin löytyy kärsiviä, jotka kuolee turhaan tai jonkun aatteen puolesta."

Juice Leskinen & Coitus Int - Eka LP

Juicesta oli vuoden 1973 lopulla juttu Soundi-lehden edeltäjässä Musassa ja kun Arto Kytöhonka sitten eräänä joulukuun iltana soitti Pöytälaatikko-ohjelmassaan - ilman mitään ennakkovaroitusta - Coitus Intin tulkinnan Runebergin Sotilaspojasta, tajusin heti että tämä on se Juice. Ja diggasin armottomasti.

Sotilaspoika assosisoituu Suomen Talvisota -yhtyeen rämäkästi sotaurhoille irvailevaan kappaleseen Jatkosota-rock. Muutenkin Juicen eka levy liikkuu samoissa sfääreissä kuin Suomen Talvisota 1939-40. Sillä erotuksella, että Juicen ja kumppaneiden letulta puuttuu se kärkäs poliittinen tendenssi, joka Talvisodan Underground-rock -LP:n kappaleille on tyypillistä.

Underground-rock -LP ja Baddingin single Fiilaten ja höyläten olivat jättäneet tietyn odotuksen ilmaan; että tulisi lisää tälläistä rajua, suomenkielistä kamaa. Juicen Heinolassa jyrää oli tämän odotuksen täyttymys. Kappale on rinnastettavissa Dave Lindholmiin biisiin Jazzikansa tulee, mutta siinä missä Jazzikansa tulee on ehdottomasti stadilainen kappale, on Heinolassa jyrää kansallista kohkaamista ilman suomenruotsalaisia leijoja Helsingin yllä. Saman henkisiä, surrealistis-psykedelisiä rock-vetoja ei ole montaa suomeksi tehty. Laittaisin sen kanssa samalle viivalle vain Talvisota-orkesterin Kasvottoman kuoleman ja Virtasen Elektronisen ekstaasin.

Heinolaa ja Sotilaspoikaa LP:llä seuraa Harri Rinteen sanoittama, eroottis-romanttinen Hengitä sisko, jonka Mikko Alatalo upeasti laulaa. Merkillisen onnistuneesti tässä biisissä yhdistetään toisiinsa parodisia aineksia ja suoraa ja kiihkeää tunteiden vuodatusta.

Rienaaja-Juice pääsee ääneen kappaleessa Jeesus pelastaa. Kumea kellarisoundi pukee tätä kappaletta, mutta äkkiä karismansa kadottava renkutushan tämä on. Aikanaan se kolahti kyllä kovaa. Koti, uskonto ja isänmaa nuodostivat levyn ilmestymisen aikoihin ällöttävän konservatismin akselin ja kaikki tähän pyhään kolminaisuuteen kohdistuva riena oli tervetulluttua tavaraa.

Hän sammuu voisi olla Goodman-Retee - tuotantoa, ainakin sukulaisuus Työmiehen lauantaihin on selvä. Järisyttäviä säveltaiteellisia tai verbaalisia ansioita biisi ei omaa, mutta Pena Penninkilammen armoitettu laulutulkinta on kuranttia kuunneltavaa yhä vieläkin.

Hän sammuu kuten myös esim. sen jälkeiset raidat, Imeläkivi ja Zeppeliini ovat kappaleita, jonka kaltaisia Leskinen ei enää tämän jälkeen tehnyt. Juicen ekalevyn laulut ovat nuoren miehen lauluja eikä sellaisia voi tietenkään koko ikäänsä väsäillä. Toisaalta on myös niin, että kaikki mainitut biisit ovat eräänlaisia uniikkeja pistokokeita: miltäs tämmönen kuulostaisi... tai tämmönen... tehdääs pastissi jytäbiisistä, joo ja ja psykedeliasta kanssa ...

Oo!Raili raikaa Pahkasikamaisesti kuin suoraan opiskelijaboksin uumenista. Pena Penninkilampi tekee taas mainion laulutulkinnan ja Rinteen riimit trimmaavat näppärästi: "On kirjahyllyssäsi Milleri ja yksi dekkari ja trilleri/kaks kertaa unohtui sun pilleri ..." Juicen itsensä laulama Mari(savun kuningatar) on Leskistä utuisimmillaan, kaunis, herkkä bohemian rapsodia. Marihuanan savusta laulussa on tietysti kyse ja näin ollen Suomi-undergroundin perusteema "rock, ruoho, rakkaus" taittuu täysimääräisesti tällekin LP:lle.

70-luvulla Juice narahti Alatalon ja Virtasen tavoin hasiksen tupruttelusta, mutta käsitykseni mukaan kannabis ei koskaan Leskistä suuremmin kiinnostanut. Kerran, noin vuonna 1983 - 84, istuin Juicen pöydässä ravintolassa kun eräs laulajatar tyrkkäsi pienen nokareen hasista tilanteesta lievästi hämmästyneen Juicen käteen. Myöhemmin yöllä ravintolaseurueen siirryttyä Juicen keikkabussiin notkumaan, samainen laulajatar ehdotti ko. pilvibiitin käyttöön ottamista. En tiedä mikä tarkoitus Juicella biitin varalle oli, sillä vastahakoisesti hän sen taskustaan esiin kaivoi ja luovutti hengaajaryhmän käyttöön, mutta ei itse osallistunut murusen polttamiseen.

Cuba Libre, Nonamen laulu ja Tulppaani ovat jälleen opiskelijaboksistuffia. Alatalon ja Rinteen Cuba Libre itse asiassa kallistuu parodian kautta iskelmän puolelle. Tulppaani taas on perus-Leskismäisiä kielikuvia tulviva pikku klassikko. Nomanen laulu haikeaa, rakkautta ikävöivää Leskistä, jota myöhemmillä levyillä kuultiin vielä paljon lisää. Täysin toista maata on Alatalo-Rinteen anti-keskiluokkainen anti-rakkauslaulu Lähde takaisin: "Sä kestäisi et tätä elämää/et viikkoa sä tätä voisi sietää/sä rokista et tiedä yhtään mitään". Eh.

Kiivaasti kulkeva päätöskappale Rokkaan palaa Heinola-avauksen rytinään. "Homekorvat tahtoo tietää, mä kuinka kauan oikein rokkaan. Niin kauan kuin sielu sietää ..." No, kovin kauan sielu ei rokkaamista sietänyt. Vuonna 1979 ilmestyneen Tauko-LP:n jälkeen Juicen kurssi alkoi kääntyä rockista selkeästi iskelmällisempään suuntaan. Oikeita, rock-levyjä hän ei mielestäni tehnytkään kuin yhden ja tämä levy on vuonna 1976 ilmestynyt, Keskitysleirin ruokavalio. Pidän sitä hyvin "dylanistisena" albumina, mutta ennen kaikkea se on - eikä vähiten Petteri Salmisen kitaroinnin takia - erittäin jännittävä ja voimakas teos. Juicen & Coituksen eka ei ole samalla lailla voimakas levy, paremminkin hillitön & hervoton, mutta suomalaisen rockin ja iskelmämusiikin kehitykseen sen vaikutus on ollut ainutlaatuisen voimallinen. Aivan kuten LP:n takakansiteksti lupasi; edessä päin olivat tulevat juhlat.

Irwin Goodman - Raha ratkaisee

Vexi Salmen Irwinin nimissä kirjoittama Raha Ratkaisee (Karisto, 1967) on ensimmäinen suomenkielinen idolskirja ja ensimmäinen suomalaisen popparin elämäkerta. Ihmettelen ettei tätä alle sata sivuista, mukavasti taitettua ja kuvitettua opusta ole julkaistu uudestaan.

Rentun Ruusu-elokuvan nähneille Raha ratkaisee on tuttua huttua. Lapsuus Hämeenlinnassa, Saksan visiitti, ensiesiintyminen Spede-klubilla, independent-tyyliin tuotettu ensilevytys En kerro kuinka jouduin naimisiin, rattijuopumus jne. Kirja vaan on huomattavasti huokoisampi tapaus kuin Pekko Aikamiespojan ohjaama sarjakuvamainen patsastelu.

Raha ratkaisee päättyy tunnelmiin Ryysyranta-kappaleen levyttämisen jälkeen. "Elokuussa teimme jälleen uuden singlen. Tätä kirjoitettaessa levy on vielä nauha-asteella, mutta toivon siitä parempaa menestystä kuin edellisestä LP-levystä. Kappaleen nimi on Ryysyranta ja se kuvaa kotimaatamme Ryysyrantaa."

Ryysyranta julkaistiin vuonna 1968 albumilla Reteesti vaan. Ryysyrannan lisäksi LP:lle päätyivät mm. sellaiset Irwinin huipputeokset kuin Kieltolaki, Juhlavalssi ja Kun ei rahat riitä. Yhtä nasevia, teräviä ja hulvattomia kappaleita kuin mitä Reteesti vaalle on tallennettu, Irwin ei ko. lätyn jälkeen kovin montaa tehnytkään.

Reteesti vaan oli viimeinen vanhan protesti-Irwinin levy. Irwinin ehkä toiseksi paras pitkäsoitto, Poing poing poing vuodelta 1971 on jo toisenlaista, iskelmällistä junttiIrwin-tyyliä. Tähän meininkiinhän Irwin sitten upposi syvälle ja kokonaan 80-luvulla, jolloin Kassu Halonen alkoi kastroida Irwinismiä.

Raha ratkaisee piirtää kevyen, mutta näköisen kuvan rennosta lentojätkästä, joka koettaa mitenkuten pysyä kuosissa sinkoillessaan ympäriinsä menestyksen mylläkän viskomana. Erinäisistä rettelöistä ja kommelluksista kerrotaan avoimesti, mutta varsinaiseen Irwinin yksityiselämän ruodintaan ei ryhdytä. Enemmän suositaan myhäileviä tunnelmakuvia. Bonuksena kirjan mukana tuli EP-levy, joka sisältää kappaleet Ryysyranta. Äiti, Tango Kauhajoen kasinolla ja Marcello Magaroni. Lisäksi elämäkertaa täydentää kirjan jälkisanoiksi sijoitettu Pekka Gronowin kirjoittama essee "Irwin Goodman - kriitikon mielipide".

Gronow päättää katsauksensa seuraavasti: " Irwin on tehnyt lyhyessä ajassa aivan liian monta levyä, ja siksi niiden joukossa on lukuisia epäkiintoisia esityksiä. Parhaimmillaan hän on onnistunut tekemään aikaisemmin iskelmämusiikissa laiminlyödyistä kansallisista aiheista nerokkaita pieniä teoksia. Marcello Magaroni on mielestäni musiikillisena esityksenä ehkä kiinnostavampi kuin mikään Suomessa vuonna 1966 sävelletty konserttimusiikin alaan kuuluva teos (joita tosin ei ollut kovin paljon), ja aivan varmasti paljon hauskempi.... Tulevaisuudessa toivon Irwiniltä enemmän kiinnostusta levyjen säestyspuoleen sekä entistä hillittömämpää rienaa kaikista mahdollisista aiheista. En tiedä, kestävätkö sitä Irwinin levy-yhtiö ja Yleisradio. Suomen kansa kyllä kestää. "

Toisenlaista näkökulmaa edustaa anonyymin lapualaistytön kirjoittama runo, joka löytyy eräälle kirjan sivulle kootusta lehtileikekollaasista. Runon alkuosa kirjattakoon tähän:

IRWIN

ruskeat silmät
pörröinen tukka
lippalakki
naurava suu
suu joka niin herkästi hymyili
niin
hymyili
ja hymyn takaa näkyivät hampaat
valkoiset hampaat
sitten tuli sormet
jotka veivät savukkeen suuhun
imaisu
puhallus
ja savuverho peitti hänen kasvonsa
kivat kasvot
joista tiesin pitäväni
ja hän hymyili jälleen
hymyili niin suloisesti minulle
pienelle tytölle
ja minäkin hymyilin
hän kertoi keikkamatkoista
toprallin filmaamisesta
hän nosti kädet ylös ja haukotteli
häntä väsytti
pitkät matkat tanssipaikoilta toisille
ne olivat rasittavia
ja sen hän sanoi
mutta samalla hän piti siitä
hän tahtoi nähdä Suomen
koko Suomen
ja tavata uusia ihmisiä

savuke loppui
hän istui lattialla
miettien jotain hyvin tärkeää asiaa
en kysynyt mitä
mutta saatoin kai arvata sen
sillä hän otti kitaransa
näppäili sitä
hän ei puhunut mitään
katsoi vain minua silmiin
ja kitara soi
- ehkä uusi sävellys oli syntymässä
........

Pekka Streng - Magneettimiehen kuolema

Ostin tämän LP:n joskus 70-luvun puolivälissä. Sitä ennen olin jo monta vuotta kunnellut levyä magnetofonilta. Tein äänityksen kun Magneettimies soitettiin radiossa "Viikon pop-Lp:nä".

Magneettimiehen virtaavat visiot tuntuivat merkillisiltä ja merkityksellisiltä heti ensikosketuksessa. Tajusin kuulevani todellisen näkijän ääntä ja runoutta. Laulut avasivat minulle okkultista maailmanselitystä ja virittivät mielen astraalisiin värinöihin. Joka kerta kun levyn kuunteli se oli eräänlainen seikkailu tai matka sisäavaruudessa.

Kuuntelen Magneettimiehen kuolemaa edelleenkin silloin tällöin. Sen veroista psykeedelistä levyä ei ole Suomessa sen koommin tehty. Musiikin syvyys, herkkyys ja puhtaus on täysin ainutlaaatuista. Erityisesti kappaleessa Sisältäni portin löysin. Olen samaa mieltä kuin T. Korjus joskus Soundissa, että levytys on kaunein esitys tajunnan laajentumisesta mitä suomenkielellä on tehty.

Muutama versio on tehty Sisältäni portin löysin - kappaleesta. Ne olisivat saaneet jäädä tekemättä, eeroraittiset ja ritvaoksaset. Sillä kyseessä on kappale, jota ei edes kannata yrittää lähteä tulkitsemaan. Sen sijaan omaa kokemustaan vokalistin pitäisi tulkita jos alkaa laulaa siitä, kuinka "sisältäni portin löysin, melkein huomaamattoman" .... Ja ilman porttien avautumisen kokemusta laulua ei voi uskottavasti laulaa.

Olisi saanut jäädä tekemättä myös Strengin postuumilevy Unen maa. Sinänsä mielenkiintoista kuulla Strengin jälkeenjääneitä nauhoituksia, mutta ne olisi kannattanut tuoda julki sellaisenaan, ilman Olympia-orkesterin kolhoa, liiaksi päälleliimatulta kuulostava soittoa. Hyviä kappaleenituja levyllä on muutama, mutta suurin osa materiaalista on joko keskentekoista tai keskinkertaista.

Pekka Strengin "kolmanneksi albumiksi" Unen maata ei voi missään nimessä sanoa. Strengin kolmas levyhän olisi saattanut olla jotain ihan muuta kuin Unen maan kaltaista satusetäkamaa. Tai ehkä kolmatta levyä ei olisi ikinä tullutkaan. Strenghän oli kuollessaan vain 26-vuotias, eikä kukaan osaa tietää minkälaisiin taiteellisiin tekoihin hänellä olisi ollut resursseja ja intoa, jos olisi elää saanut. Täysin mahdollista on esim. se, että Streng olisi muuttanut musiikillista kurssiaan täysin - kuten myös se että hän levyjen ym. vastaavan sijaan olisi keskittynyt teatteriin ja näyttämömusiikkiin. Tai, pistänyt pillit pusiin ja vienyt pussin Emmaukseen. Tai, ottanut pussistaan lisää hasista ja säveltänyt, ei Tarua Sormusten Herrasta kuten joskus uumoili, vaan Helena Blavatskyn Salaisen opin.

Pekka Strengin ymärillä leijuu turhan paljon keinotekoista mystiikkaa. Magneettimies-levyn mystiikka sen sijaan on totta ja oikeaa.

Zane Grey - Rajaseudun henki

Rajaseudun henki (Spirit of Border) kertoo Amerikan intiaanien ja uudisasukkaiden välisistä kahnauksista 1800-luvun lopulla. Päähenkilön, intiaanien metsästäjä Wetzelin esikuvana on historiallinen hahmo. Zane Grey kirjoitti kirjan 1900-luvun alussa ja se ilmestyi suomeksi 50-luvulla kuulussa Riksin sarjassa.

Tarumaisen Villin lännen maiseman ja mielen maalaajana Zane Grey oli armoitetu taituri ja hänen tekstinsä kahmaisee lukijan äkkiä tunnelmiinsa. Grey kuvaa kirjoissaan tapahtumat, paikat, henkilöt lämpimästi, ja runollisen karulla tavalla. Kauniiden luontokuvausten taustaa vasten Grey väläyttelee esiin villin lännen kauneimpia ihanteita: rehellisyyttä, pelottomuutta ja uhrautuvaisuutta..

"Näköala oli alituisesti vaihtuen mitä viehättävin, mutta samalla juhlallisen jylhä. Virran ja sen milloin rosoisiki, milloin harmaiksi kallioseinämiksi, milloin vehreiksi ja hymyileviksi rinteiksi kohoavien rantojen yllä lepäsi syvän rauhan - autiuden tuntu .. Särkillä seisoskelevat sinihaikarat koikkivat pitkin askelin kauemmaksi rannalle mahtavia siipiään levitellen, ja varikset kiertelivät matkamiesten ympärillä oudostellen, mutta ei vihamielisesti raakkuen ... Silloin tällöin nähtiin joku rannan ruohikossa laiduntava puhvelikin, joka suurta päätään pudistellen ei näyttänyt oikein pitävän vieraiden tunkeutumisesta mailleen. "

Lähes kaikissa Greyn kirjoissa on hyvä, jykevä tarina, mutta Rajaseudun henki omaa poikkeuksellisen jännittävän juonen ja kuuluu muutenkin Greyn parhaisiin yhdessä Yksinäisen tähden harhailijan ja Rajaseuden hengen jatko-osan, Viimeisen ajon kanssa. Rajaseuden henkeen Grey on tapojensa mukaisesti hakenut aineksia todellisista tapahtumista, kuten kristittyjen intiaanien "Rauhan kaupungin" tuhoamisesta. Jännitystä Grey tarjoaa vaanimisen ja taistelemisen lisäksi romanttisen rakkaustarinan kautta

Zane Greytä on sanottu lännenkirjallisuuden edelläkävijaksi siksi, että hänen suhtautumisensa intiaaneihin on kunnioittava. No, ainakaan hän ei pidä intiaaneja tyhminä raakalaisina, ei liioin hyväksy heihin valkoisten taholta kohdistuneita raakuuksia. Rajaseudun hengen sivuilla ei kuitenkaan mitenkään aseteta kyseenalaiseksi uudisasukkaiden toimintaa sinänsä - siis intiaaninen maille muuttamista: asiat olisi vain pitänyt hoitaa intiaanien kanssa rehdisti ja rauhanomaisesti ...

Wetzelin psykopaattinen, etniselle puhdistukselle omistautuneen sarjamurhaajan hahmo voisi olla päähenkilö jossain nykyaikana kirjoitetussa kirjassa. Greyn teksti on ajassa myös sikäli, että siitä voi saada tiettyä perspektiiviä tällä hetkellä Euroopassa käytävään "maahanmuuttokeskusteluun" (=rasistiseen hysteriaan).

Kun esim pauhataan maahanmuuttajien yhteiskunnalle aiheuttamista kustannuksista ei muisteta sitä, että koko rikkaan pohjoisen hyvinvointi on kytköksissä etnisiin puhdistuksiin ja muihin vastaaviin raakuuksiin köyhässä etelässä. Rajaseudun hengen sivuilla tämä asetelma on näkyväinen. Samalla kirja muistuttaa millaiseen etniseen puhdistukseen nykyamerikkalainen elämänmuoto perustuu.