tiistai 23. joulukuuta 2014

YLVÄS & MODERNI ON RITARI IVANHOEN TARINA

Olin noin kymmenennellä vuodella lukiessani ensimmäisen kerran Walter Scottin kirjan Ivanhoe. Myöhemmin sain hyppysiini Cervantesin Don Quijoten, jonka ensimmäisessä luvussa kerrotaan, että päähenkilöltä meni tikut sekaisin hänen luettuaan päivät pitkät ritariromaaneja. Minua ei Don Quijote isommin innostanut, mutta se jäi askarruttamaan mistä niitä Don Quijoten lukemia ritarirompsuja saisi haltuunsa ...

Törmäsin pian karuun totuuteen: suomenkielisten ritariromaanien valikoimaan sisältyy edellä mainittujen ja Arthurin pyöreän pöydän ritareiden tarun lisäksi vain pari muuta nidettä. Nykyään tilanne on vähän erilainen, kun osa uudesta fantasiakirjallisuudesta on ilmaantunut tavallaan ritariromaanien jatkeeksi. Tosin - ainakaan Game of Thronesin perusteella - ritarillisuus ei ole nykykirjoissa aatelisille haarniskahemmoille automaattisesti ominainen hyve.



Ivanhoen tekijä, skotlantilainen Walter Scott (s. 1771), oli yksi aikansa kuuluisimpia kirjailijoita. Hän oli lakimies, kunnes perusti kirjapainon ja alkoi julkaista omia tekstejään, aluksi runoja, sitten mm. historiallisen romaanin Rob Roy. Sen ja kaikki muutkin Scottin ensimmäiset teokset kirjapaino laittoi myyntiin ilmoittamatta kuka on niiden kirjoittaja.

Walter Scott lyötiin ritariksi 1820. Samana vuonna ilmestyi Ivanhoe, jonka draamallinen jännite kytkeytyy saksien ja normannien välisiin ristiriitoihin 1100-luvun Englannissa. Kuningas Arthur on viettänyt jo vuosia ristiretkillä, seuranaan mm. ritari Ivanhoe. Atrhurin poissaollessa vallan kahvassa on juonikas prinssi Juhanna, jonka sortotoimet sakseja vastaan ovat saaneet Ivanhoen isän, Sir Cedricin, veren kiehumaan. Cedric on vihoissaan myös pojalleen tämän ristiretkelle pyyhältämisen vuoksi.

Ensimmäisinä henkilöinä tarinaan kävelevät sikopaimen ja narri, joilla on muutenkin kirjassa tärkeä sija. Tämä on ollut kirjailijalta aikanaan hyvinkin karnevalistinen, ja toisaalta, realistisen kirjallisuuden kehittymiseen myötävaikuttanut, veto. Sen lisäksi, että tavallista kansaa on kelpuutettu paremman väen rinnalle teoksen henkilögalleriaan erityistä on myös se näkyvä ja aktiivinen rooli, joka yhdellä naishahmoista, juutalaisukko Iisakin tyttärellä, Rebekalla, kirjassa on.


Scottin kerronta on tietysti tyyliltään vanhahtavan seikkaperäistä, romanttista ja laveaa (& nautittavan jykevää), mutta sisällöltään se liippaa monta kertaa läheltä tänä päivänä enemmän tai vähemmän kiperiä keissejä, sellaisia kuin rotusyrjintä, establismentin häikäilemättömät valtataistelut, kansallisuusaate, uskonkiihko jne.

Erikoinen, ja aika moderni, ratkaisu Scottilta on se, että hän pitää kirjan päähenkilö Ivanhoen poissa pelistä lähes koko kertomuksen ajan. Kaksi kertaa Ivanhoe nousee ratsaille peitsi tanassa ja käy kaksintaisteluun, mutta suurimmaksi osaksi hän on syrjässä, haavojaan kuumehoureisena petissä potien, eikä edes juuri mitään replikoi.

Ivanhoessa on modernia ideaa myös sikäli, että yhteen tarinaan on mahdutettu iso joukko supersankareita. Richard Leijonamielen, Juhannan ja Ivanhoen ohella seikkailuun osallistuu itse Robin Hood iloisine veikkoineen. Heistä eniten on esillä juopotteluun taipuvainen munkki Tuck, jonka hahmo onkin erityisen mainiosti piirretty. Sivuhenkilöistä vaikuttavin on saksilaisnainen Ulrika, joka on vuosikausia haahuillut halveksuttuna haamuna normannien hänen isältään valtamaassa linnassa.



Monivaiheisen, rakkautta, romantiikkaa ja jännittäviä käänteitä sopivasssa suhteessa sisältävän tarinan lopussa Wilfred Ivanhoe ja hänen lemmittynsä, lady Rowena saavat toisensa. Heidän häistään alkoi kirjan mukaan Englannissa saksien ja normannien lähentymisen aikakausi. Sen sijaan ristiriidat ihmisten uskonelämässä eivät opuksen viime sivuillakaan ole väistymään päin.

Ivanhoen sinettinä on luku, jossa kuvataan lady Rowenan ja Ivanhoeta tämän sairastaessa hoivanneen Rebekkan kohtaamista. Rebekka ilmoittaa muuttavansa isänsä kanssa Englannista Granadaan, jolloin Rowena alkaa taivutella häntä jäämään luvaten, että "hurskaiden miesten opetus" saa juutalaisneidon kääntymään pois "harhauskostaan".

Rebekka toteaa, ettei uskontoa pysty vaihtamaan niin kuin vaatteita. Lisäksi hän pitää Granadaa parempana asuinpaikkana kuin Englantia, koska siellä juutalaiset saavat elää kuninkaan suojeluksessa kunhan vain maksavat "veron, jonka muhamettilaiset" heiltä vaativat:

Mutta ettekö eläisi yhtä hyvässä turvassa Englannissakin? kysyi Rowena. Mieheni on kuninkaan suosiossa ja kuningas itsekin on oikeutta rakastava ja jalomielinen.

Rouvani, vastasi Rebekka, sitä en epäilekään. Mutta Englannin asukkaat ovat hillittömiä ja aina riidassa naapuriensa kanssa tai keskenään ja valmiit työntämään miekan toistensa sydämeen. Tälläinen maa ei ole turvallinen asuinpaikka kansani lapsille.




Ivanhoesta tehdyistä elokuvasovituksista kuuluisin on Richard Thorpen ohjaus vuodelta 1952, pääosissa Elisabeth & Robert Taylor (uusi Ivanhoe-leffa on muuten ilmeisesti tulollaan). Neuvosto-Venäjällä filmattiin 80-luvun alussa omintakeinen tulkinta aiheesta nimeltään Ballad of the Valiant Knight Ivanhoe.

Ensimmäistä Ivanhoesta kertovaa tv-sarjaa alettiin tehdä 1958. Ritarin rooliin valittiin Roger Moore. 60-luvulla sarjaa - jonka juonenkäänteillä ei suoranaista kytkentää Scottin romaaniin ole - näytettiin Suomen televisiossa. Kyllähän sitä lasna silmät tarkkana tapitettiin, mutta kökkö viritystähän se tämän päivän katsannosta käsin on.

Kovin kehuttava ei ole uusinkaan, Channel 5:n vuonna 2005 tuottama Ivanhoe-sarja, Darkest Knight. Sitä vastoin BBC:n 6-osaisessa Ivanhoe-minisarjassa (1997) kaikki menee nappiin: ohjaus, kuvaus, roolitus, puvustus, lavastus ... Näin on syntynyt väkevähkö, realistista raastevoimaa omaava esitys. Se taitaa löytyä kokonaisuudessaan youtubesta.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

JUICE VANHAN SUOMIROKIN VIIMEISENÄ KESÄNÄ

Juttelemme asioista. Päätämme Hectorin kanssa ´näyttää niille´. Päätämme murtaa typerän ja mitään sanomattoman renkutuslinjan. Kehumme toisiamme.

Juice Leskinen - Kuka murhasi rock ´n´ roll tähden? (Lehtijussi, 1978)

Kesä 1977 oli vanhan rokin viimeinen kesä Suomessa. Kovimpina keikkajyrinä suvessa suhasivat Hurriganes, Alwari T, Ronski & Exotic, Juice, Sleepy Sleepers ja Royals. Kontravirtanen ja Nolo et rähjä tulivat heti niiden perässä. Hector oli Yleisradiossa tukikohtaa pitävä kultalevytähti ja Dave Lindholmilla oli se oma juttunsa. Progejengi suosi vähänlaisesti keikkailevia Wigwamia ja Tabula Rasaa. Uuden aallon saattueesta esiin oli ratsastanut ainoastaan Kari Peitsamo. Eppu Normaali oli jo olemassa - mutta se oli vain "ylöjärveläinen eteenpäin pyrkivä pumppu" (saas nähdä mitä siitäkin tulee, kun tilanne on mikä on) - ja Epe Helenius vasta kaavaili Pokon perustamista.

Juice Leskinen kertoo kyseistä kesästä rocktyöläisen näkökulmasta päiväkirjassaan Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? Sana "punk" kirjan sivuilla kyllä mainitaan - lievästi ärtyneessä sävyssä - mm. Sex Pistolsien yhteydessä, mutta minkään asteista aavistelua, ounastelua se ei sisällä siitä, että jo seuraavana vuonna suomalaisessa rockissa on päällä aivan uudenlainen säpinä... Uuden aallon rockin laineiluhan ei suoranaisesti uhannut Juicen asemaa, mutta Juicesta vaan tuli aika nopeasti - viimeistään 80-luvun alussa - vanhaa, tuttua virttä veisaava suomirokin veteraani.

Tiettyjä taitekohdan merkkejä tekstistä on luettavissa. Juice-bändin on määrä hajota syksyn saapuessa ja kaksi vuotta myöhemmin konkurssin tehneen Love Recordsin taloudelliset vaikeudet ovat jatkuvasti framilla. Love Recordsilta Juicelle ja muille lovelaisille maksettavat rahat ovat koko ajan myöhässä ja summat ovat aina liian pieniä. Kun Juice tekee Anne ja Jacquesin ehdokkaaksi Syksyn sävel -kilpailuun, se äänitetään Helsingissä helsinkiläisten muusikoiden kanssa, koska näin Love säästyy 60 markan päivärahan maksamiselta Juicen oman bändin muusikoille.

Loven tohelointiin Juice suhtautuu kirjassaan varsin pitkämielisesti ja ymmärtäväisesti. Armotonta huutia sen sijaan saavat suomalaiset iskelmätähdet, etunenässä Danny ja Erkki Junkkarinen. Heitä Juice mollaa sydämensä kyllyydestä. Tämä on ymmärettävää sitä kautta, että iskelmän ja etenkin tangon hegemonia huvihuoneistoisssa oli 60- ja 70- luvuilla monelle, nuorelle rockin ystävälle lähes traumaattinen kokemus. Varsinkin niille, jotka asuivat Helsingin ulkopuolella. Hölmöltä ja osin täysin aiheettomalta nokkailulta Juicen kuittailu Dannyn ja kumppaneiden suuntaan silti tuntuu.



Kirjan laatimisen ajankohtana Suomessa elettiin taloudellisesti kireää ja lähes aavemaista, pysähtyneisyyden aikaa Neuvostoliiton ja Kekkosen varjossa. Radiokanavia oli kaksi, keskiolutta ei myyty kioskeissa ja makkarakastike oli Suomen koululaisille pizzaa tutumpi ruokalaji. Internetin virkaa toimitti Nuorten sävellahja, jossa soitettiin toivelevyjä ja luettiin nuorten tervehdyksiä toisilleen. Kaukopuhelut soitettiin reissun päällä edullisesti lennättimestä. Kahviloissa, kapakoissa ja junissa sai tupakoida ja pankkiasionti saattoi sujua tähän tyyliin:

Haluan Teostosta rahaa. He kertovat lähettäneensä. Pankki sanoo, ettei ole tullut, mutta ystävällinen nainen lupaa ilmoittaa kun tulee ... Menen toimistoon ... Kesken kaiken numero 36882 soi. Tarja kertoo pankkineidin ilmoittaneen, että rahat ovat tulleet.

Juice keskittyy kirjassaan muusikoiden alkeellisten ja raskaiden työolosuhteiden kuvaamiseen, mutta on yhteiskunnallisella havainnoinnillakin sijansa. Juicen suhtautuminen poliitiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin oli jo tuohon aikaan lähinnä viisastelevaa ja irvailevaa. Pintaa syvemmälle hänellä ei ollut kapasiteettia mennä. Eikä Juice ilmeisesti juurikaan piitannut muuta, kuin sellaisista yhteiskunnallisista asioista, jotka suoranaisesti - ja rajoittavasti - koskettivat häntä itseään. Esim. verotus ja alkoholipolitiikka. Juice oli puhdasverinen individualisti, ehkä jopa egoisti, jota ihmisten tuima, poliittinen palo huvitti.

Hassu välikohtaus: viime vuonna spartakiadit pidettiin Tampereella. Pioneerit, nappulaikäiset Puolueen kannattajat, marssivat johtajiansa seuraten tuhatpäisenä laumana läpi tuulen ja tuiskun ... Satuimme olemaan päiväkävelyllä. Kielloista piittaamatta livahdimme Hämeenkadun yli kulkueen välistä. Poliisi katsoi vihaisesti. Yhtäkkiä kulkue pysähtyi. Takaa tulevat marssivat edessään seisovien niskaan. Eturivistä alkoi hersytä voimakas lapsiääninen kohu: JUICE! SE ON JUICE! HYVÄ JUICE! LAULA EINARI! Johtaja sekosi hurmoksessaan, palasi arkitodellisuuteen ja alkoi kiivaasti neuvoa lammaslaumaansa: Ei kun ÄSKOOPEE, ÄSKOOPEE... Olin jo kaukana menossa ennen kuin lapset tottelivat.

Erinäiset byrokraatit ja pitäjien punaniskajärkkärit aiheuttavat Juicelle paljon harmia. Heille joutuu selittelemään, että Juice ei käy liimaamassa keikkajulisteitaan SKDL:n vaalimainosten päälle ja että Juice on bändi, eikä Juice Leskisen taustayhtye, joka tanssittaa yleisöä ennen ja jälkeen Juicen esiintymisen... Yksi järkkäri on sitä mieltä, että popin soittamiseen riittää kolme miestä, ei siihen viisimiehistä bändiä tarvita. Esiintymisaarenat popin soittajille olivatkin usein pieniä putkia varsinaisen - humppa-ja tangobändeille käyttämän - tanssilavan tai kuplahallin kyljessä.



Eniten Juicea - jolla oli tuolloin verorästejä n. 50 000 markkaa - rassaavat taloudelliset tukaluudet. Juicehan oli tunnettu artisti kyllä, mutta ei mikään supertähti tai sellainen koko kansan suosikki kuin kuollessaan. Ensimmäiset viisi sinkkua kiilasivat myyntitilastojen ykkösiksi, mutta albumit Keskitysleirin ruokavalio (1976) - yksi Juicen vahvimmista levyistä - ja Lahtikaupunkin rullaluistelijat (1977) - omituinen, puolivalmis ja epätasainen teos - eivät saavuttaneet vastaavanlaista menestystä. Keikoista ei kultaa vuoltu ja korvaukset levytyksistä laahasivat jäljessä.

Juice ei myöskään tuolloin nauttinut kovinkaan laajaa yhteiskunnallista arvostusta. Hän oli enemmän underground-hemmo - "porno-Juice" - ja vailla myöhempien aikojen naama-VIPpiä, jolla avautuivat kaikki ovet.

Yo-talon ovella kehitän jälleen kinastelun aiheesta onko ovimiehen päästettävä minut sisään ilman opiskelijakorttia vai ei. Hänen mielestään ei ole. Väitän, että kaksi viikkoa aiemminkin olin sisällä ilman kyseistä rekisteriotetta. Hän naurahtaa ja sanoo että silloin olin soittamassa. Tyrmään hänen mielipiteensä kertomalla että soittamisesta tuskin voi puhua. Hän vaatii minua ostamaan lipun. Tottakai, enhän minä ilmaiseksi sisään halua mihin en pääse.

Juicen privaattielämä pursuilee tietysti tekstiin tämän tästä. Kotikokkausten ruokalistat, kapakassa käynnit, kollegoiden ja kavereiden ehtymätön virta Juicen asunnolle... Kesäkuussa Juice menee Tarjan kanssa naimisiin ja samaan syssyyn syntyy nyt jo edesmennyt tytär Johanna. Monet muutkin kirjassa mainittavat ihmiset ovat nyt jo kuolleet. Aikalaiselle kirjan lukeminen onkin nostalginen kokemus.

Minulle Juicen tuon ajan perhekuviosta lukiessani tuli mieleen ensimmäinen ja ainut tapaaminen Juicen tyttären kanssa. Se tapahtui talvella 1978, jolloin piipahdin Helsingin matkallani Tampereella ja käväisin keskustassa asuneen Juicen luona. Siellä oli valot pimeänä ja Johannan tuttipulloa käytiin lämmittämässä naapurissa: Juicen huonekunnan sähköt oli maksamattoman laskun takia katkaistu.

Juicen tekemistä kirjoista Kuka murhasi rock ´n´ roll -tähden? on mielestäni onnistunein ja yhä lukemisen väärtti. Se on vireä ja samalla leppoisa kuvaus rokkiväen raavaasta arjesta, jota keikkabussien hajoamiset ynnä muut, vastaavat sallimuksen oikut vaikeuttavat. Nuori mies latelee läppää, joka piirtää ohuen, mutta paljastavan silhuetin - silloin vielä hoikahkosta - tekijästään. Esim. Juicen herkkyys kritiikkiä kohtaan tulee ilmi ja hänen keskilinjainen, ei-kehittyvä musiikkimakunsa. Syntyjen syvien pohtimista Juice välttää. Hänessä ei ollut filosofin tai henkisen kilvoittelijan ominaisuuksia. Sisältyy kirjaan silti yksi kosminen mietelmä:

Ajattelen, että maailma on eräänlainen galleria, jossa yleisö kävelee hiljaisin askelin, puhumatta ja paljon näkemästään ymmärtämättä.




Purppurarinteiden ratsastajaa on päivitetty säännöllisen epäsäännöllisesti. Tästä eteenpäin päivitykset harvenevat entisestään, koska keskityn syyskuusta alkaen uuteeen, toisen tyyppiseen blogiin nimeltään
UMMAGUMMA.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

TRIPPIKULTIN KÄTILÖT MUISTELEVAT

Ram Dass & Ralph Metzner - Birth of a Psychedelic Culture (Synergetic Press, 2010)

Timothy Leary kirjoitti kaksi 60-luvun psykedeliatouhujaan käsittelevää kronikkaa, High Priest ja Flashbacks. Gravy Bravyn toimittama Birth of a Psychedelic Culture täydentää näitä kirjoja Learyn lähimpien työtovereiden, Ram Dassin (Richard Albert) ja Ralph Metznerin muisteloilla.

Dassin ja Metznerin keskustelujen transkription oheen on taitettu muutamien muiden sisäpiiriläisten, 1 - 2 sivun mittaisia, katsauksia trippivuosien tapahtumiin. Lisäksi kirjassa esiintyy monia kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten poikansa innoittamana itsekin happoa tiputtanut Metznerin äiti.





Kolmen trippitietelijän yhteistyö alkoi 60-luvun alussa, jolloin sekä Timothy Learylla että Ram Dassilla oli professuuri Havardin yliopistossa. Learyn tutustuttua psilosybiiniin hän aloitti yhdessä Ram Dassin kanssa ohjata psykedeelejä käsitteleviä tutkimusprojekteja yliopistolla. Pian tämän jälkeen Leary käynnisti psilosybiinikokeet Concordin vankilassa ja silloin psykologi Ralph Mezner tuli mukaan remmiin.

Leary suhtautui alunperin hyvin kielteisesti psykedeeleihin, mutta syötyään psilosybiinisieniä Meksikossa 1960 hän innostui ja testasi pian myös LSD:tä. Sen jälkeen hän ei puhunut kenellekään moneen viikkoon. Ram Dass kertoo pyörineensä ympäriinsä vaahtoamassa, että "me olemme menettäneet Timothyn" ja varoittamassa ihmisiä LSD:n vaarallisuudesta.

Kesällä 1962 Leary, Dass ja Metzner - ynnä Learyn lapset ja tusinan verran hänen oppilaitaan - asettuivat pariksi kuukaudeksi Meksikoon. Siellä he ottivat isoja annoksia LSD:tä ja käyttivät sessioidensa oppaana Tiibettiläistä kuolleiden kirjaa. Sen pohjalta he alkoivat kirjoittaa omaa psykedeliaopastaan Psychedelic Experience.

Reissuja Meksikoon tehtiin myöhemmin lisää ja eräällä lennolla Ram Dassin matkalaukussa ollut, nestemäistä LSD:tä sisältänyt pullo särkyi ja kostutti Dassin valkoisen puvun. Tapahtuman jälkeen puku paloiteltiin saksilla pieniksi annospaloiksi.

Psychedelic Experience on pääasiassa Learyn ja Metznerin käsialaa. Ram Dass keskittyi Meksikossa trippailun ohessa lastenhoitoon ja ruoanlaittoon. Leary kuitenkin halusi ehdottomasti, että Ram Dass merkitään yhdeksi teoksen tekijöistä.




Pari vuotta hapoteltuaan Leary ja Ram Dass saivat lähtöpassit Havardista ja he perustivat Castalia Foundationin, jonka puitteissa LSD-tutkimusta jatketttiin Millbrookin kartanossa New Yorkissa. Kartanon päätalossa oli kuusikymmentä huonetta neljässä kerroksessa ja sitä ympäröivät isot niityt ja metsiköt. Veljekset Billy ja Tommy Hitchcock vuokrasivat tilukset Learyn kommuunille dollarin vuosimaksua vastaan.

Millbrooksissa vieraili iso joukko tunnettuja taiteilijoita ja älypäitä. Siellä säpisivät mm. Allen Ginsberg, R.D. Laing ja Charles Mignus. Ken Keseyn ja Neal Cassadyn johtama Pranksters-jengi teki psykedeelisellä bussillaan yllätysvierailun Millbrookiin, mutta he eivät päässeet Learyn juttusille. Tom Wolfe väittää kirjassaan Kool-Aid Acid Test, että Learylla oli silloin supertrippi päällä, eikä häntä saanut häiritä. Dass ja Metzner kuitenkin sanovat, että Leary poti ankaraa flunssaa, jonka vuoksi hän ei jaksanut tulla moikkaamaan keskellä yötä paikalle pamauttaneita Pranksterseja.

Prankstersit olivat suhteessa psykedeeleihin eri linjoilla kuin Learyn posse. Kesey ja kumppanit halusivat pitää hauskaa. Millbrookissa tehtiin tutkimusta ja järjestettiin workshoppeja. "Meillä oli toimisto ja vastaanottotiski, heillä happotestit", summaa Ram Dass. Hänen mielestään on väärin, että Learysta tehtiin julkisuudessa sekoilua suosiva trippitohtori, vaikka juuri Kesey ja Kool-Aid Acid Test-ryhmä olivat vastuussa siitä, että LSD:n hallitsematon käyttö sai massamitat Yhdysvalloissa.

Syksyllä 1964 ja keväällä 1965 Leary ja Metzner matkustelivat Intiassa. Heidän poissaollessaan Millbrookin kommuuni ajautui kaaoksen valtaan. Porukka oli jakaantunut kahteen ryhmään: niihin, jotka yrittivät pitää huolta asioiden rullaamisesta ja heihin, jotka keskittyivät LSD:stä ja muista psykedeeleista iloitsemiseen. Millbrookiin päällysmieheksi jätetty Ram Dass kuului jälkimmäiseen ryhmään. Learyn ja Metznerin mielestä hänen oli syytä muuttaa majansa muualle.

Kirjassa nostetaan esille kysymys siitä, että oliko Ram Dassin homous (tai bi-seksuaalisuus) yksi syy lähtöpasseihin Millbrookista. Metzner kiistää tämän oman osaltaan, mutta ei pysty sanomaan mitään Learyn puolesta. Ram Dass ei tosin noihin aikoihin seksuaalisesta orientaatiostaan paljoakaan puhunut, eikä hän nykyäänkään välitä enemmälti homoudesta pakista. "Nyt kun homous näyttää olevan all right, se ei merkkaa minulle enää mitään." Dass sanoo, että homouden vapauttaminen ei ole tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta.

Millbrookista lähtönsä jälkeen Ram Dass matkusti Ranskaan ja Englantiin, jossa hän järjesti psykedeelisen session psykiatri R. D. Laingille. Ram Dass oli ajattellut, että hän laittaa Miles Davisin levyn soimaan ja sen jälkeen makaillaan matolla ja relataan. Kävi kuitenkin niin, että kemikaalin otettuaan R. D. Laing riisui vaatteensa ja alkoi seisoa päällään. Se tuntui Dassista absurdilta, mutta päälläseisonta oli vasta alkua. Trippi kääntyi psykodraamaksi, jonka kuluessa Laing ja Dass kävivät läpi erilaisia rooleja: Laing muuttui ensin lapseksi, sitten opiskelijaksi, vangiksi jne.




Learyn kanssa Ram Dass palasi yhteen 1966. Leary oli pidätetty marihuanan hallussapidosta Laredossa ja Dass ryhtyi vetämään varainkeruukampanjaa Learyn oikeustaistelun hyväksi. Seuraavana vuonna hän matkusti Intiaan, jossa tapasi Hanumania palvovan gurun nimeltä Neem Karoli Baba (k. 1973), jota kutsuttiin myös nimellä Maharaj-ji.

Neem Karoli Baba oli kiinnostunut LSD:stä ja kun Ram Dass otti trippipussinsa esille, hän kaappasi sen haltunsa ja söi kerralla kaikki Dassin hapot. LSD ei Ram Dassin mukaan vaikuttanu Karoli Babaan millään tavalla.

Baba antoi Richard Albertille nimen Ram Dass ja otti hänet oppilaakseeen. Dass sanoo Neem Karoli Babaa sat gurukseen. Ennen sitä hänellä oli pienempiä guruja - upaguruja - kuten tiibettiläinen Trungpa Rinpoche ja Timothy Leary. Hän kertoo olleensa aina käytettävissä, jos Leary halusi hänen apuaan. "Minä määrittelen itseni ihmiseksi, joka ei ole luova, mutta joka auttaa luovia ihmisiä. Leary oli ensimmäinen luova ihminen, joka tuli tielleni ja hän oli pitkän aikaa kaikkein luovin henkilö, jonka tunsin".

"Tim oli todellinen etsijä", toteaa Ralph Metzner. Hän ei koskaan tajunnut Learyn innostusta teknologiaa ja avaruussiirtokuntia kohtaan, mutta arvostaa yhä Learyn tutkimusta ja päätelmiä koskien "tietoisuuden evoluutiota".

Vuonna 1969 Leary oli Ronald Reaganin vastaehdokkaana Kalifornian kuvernöörin vaaleissa ja John Lennon teki kampanjaa varten laulun Come Together, jonka Beatlesit levyttivät Abbey Road -LP:lle. Metzner sanoo, että Learylle kampanjaa oli silkkaa hauskanpitoa ja hän on pahoillaan siitä, että Leary monien oikeusjuttujen ja vankilatuomion paineissa menetti kiinnostuksensa "vakavaan polittiseen työhön".

Timothy Leary kuoli 1996 ja hänen tuhkansa singottiin avaruuteen. Vuonna 1997 osittain halvaantunut Ram Dass on kirjoittanut useita gurunsa opetuksia esitteleviä kirjoja ja järjestää perustamansa The Love Serve Remember Foundationin puitteissa kursseja ja tapahtumia. Ralph Metzner harjoittaa psykoterapiaa, pitää psykedeelejä käsitteleviä luentoja ja johtaa organisaatioita Alchemical Divination ja Green Earth Foundation.

Aikamoisia velikultia.

Timothy Learyn haastattelu, Tähti 3 / 72

Timothy Learyn Avaruussiirtokunnat Tähti 1 / 77

perjantai 25. huhtikuuta 2014

MAHAVISHNU ORCHESTRA - SUURJUMALAN SOITTOKUNTA

John McLaughlin oli 70-luvulla suuresti palvottu sähkökitaratornaado. McLaughlinin kunniajuoksu alkoi jo 60-luvulla Miles Davisin bändissä. Hän oli mukana mm. tupla-albumilla Bitches Brew, jonka raidoista yhden Davis nimesi McLaughlinin mukaan.

Miles Davisin tavoin McLaughlin ylitti omissa levytyksissään musiikityylien rajat ja hänestä tulikin yksi tärkeistä fuusiomusiikin henkilöitymistä, jonka soitot kiinnostivat sekä rockin että jazzin kuuntelijoita.

Jo McLaughlinin ensimmäisen oman bändin nimi - Mahavishnu Orchestra - kertoo siitä, kuinka isosta visiosta hänen tekemisissään oli tuolloin kyse. Mahavishnun - Suuren Vishnun - nimissä musisoivan orkesterin rinnalla joku "Jimi Hendrix Experience" kuulostaa festarien sivulavan alkuiltabändin nimeltä...

Jimi Hendrix assosisoituu tähän yhteyteen, koska Hendrixillä olisi voinut olla Mahavishnu-orkan kaltainen bändi. Olihan Hendrix ennen kuolemaansa suuntautunut jazziin(kin) päin ja jammaillut myös McLaughlin kanssa. Miles Davisin ja Jimi Hendrixin välilläkin oli virityksiä, mutta ne kaatuivat kitaramessiaan nuotinlukutaidottomuuteen. Ja on muitakin syitä, joiden takia on helppo kuvitella Hendrix soittamassa kumppaneinaan Mahavishnun muusikot: Jan Hammer (koskettimet) Jerry Goodman (viulu) Rick Laird (basso) ja Bill Cobham( rummut).



Samoin kuin McLaughlinilla - joka po. aikaan käytti itsestään nimeä Mahavishnu John McLaughlin - myös Hendrixillä oli näkemys musiikista hengellisenä herättäjänä ja transpersoonallisten tajunnantilojen virittäjänä (eli, "sähköisenä kirkkona"). Hendrixin hengelliset pyrkimykset ja visiot eivät vaan ehtineet koskaan puhjeta sellaiseen kukoistukseen, kuin mitä tapahtui Mahavishnu Orchestran musiikissa. Rockin ja jazzin historiasta tuskin löytää toista yhtä lailla uskonnolliselle tietoisuudelle omistautunutta bändiä, kuin mitä oli Mahavishnu Orchestra.

Yhtye ei propagoinut mitään tiettyä uskontoa ja sen musiikki oli kaukana konventionaalisiin harmoniakäsityksiin nojaavasta hymnien hymistelystä tai jumputtavasta Jeesus-jytästä. Mahavishnu Orchestra rokkasi kuin Led Zeppelin konsanaan, vaikka sävellykset olivatkin verraten monimutkaisia teoksia. Bändi risteytti rockin ja jazzin lisäksi fuusionsa funkkia ja aineksia Intialaisesta ja länsimaisesta klassisesta musiikista.

Innoituksensa Mahavishnun kappaleet saivat kosmisista näköaloista ja lähteistä, kuten jo biisien nimistä käy ilmi: Smile of the Beyond, Eternity`s Breath, Wings of Karma, Cosmic Strut... Ensimmäinen albumi on nimeltään The Inner Mounting Flame (1971). Sitä seurasivat Birds of Fire ja Between Nothingness and Eternity.



Yhteys sakraaleihin sfääreihin on erityisen vahvasti aistittavissa John McLaughlinin kiihkeissä kitaraimprovisaatioissa, jotka yleensä huipentuvat ultranopeisiin juoksutuksiin. Suunta sooloissa on poikkeuksetta vertikaalinen ja sikäli ne eivät ole tajuntaa laajentavaa musiikkia käsitteen täydessä merkityksessä. Sillä eihän tietoisuuden muuntuminen ole yksisuuntainen, vaan holistinen prosessi, joka koskettaa koko ihmisen olemusta vertikaalihorisontaalisena värähtelijäolentona.

Mahavishnun salamakitaroinnista välittyy kirkkaana sen sisäänrakennettu intentio singota tietoisuus ulos sitä rajoittavien raamien puristeesta ja tässä mielessä hänen kitaroinnillaan on tietysti tajuntaa avartava - ja energisoiva! - vaikutin ja vaikutus. Mahavishnu kiipeää tikapuita taivaaseen, kunnes ylimmälle tikkaalle noustuaan syöksähtää suurenmoisen ekstaasin voimasta raketin lailla rannattomiin (minättömiin) avaruuksiin räjähtämään. Soolojen tiheänuottisen ornamentiikan voi mieltää sutrina tai saarnoina korkevärähteisestä energiasta/rakkaudesta. Yhtä lailla soolot on antaumuksellisen palonsa vuoksi ymmärrettävissä lahjoina ja antautumisena myyttisille jumalvoimille.

Mahavishnu Orhestra ei kuitenkaan ollut mikään McLaughlinin kitarasooloilua komppaava taustapumppu, vaan luova ja hyvin yhtenäisesti ja orgaanisesti toimiva orkesteri. Sen kaikki jäsenet rohkenivat sekä ylevöityä että herkistyä. He antoivat soittaessaan hengen kulkea ja kulkivat itse minne henki vaan kulkemaan käski (Hesekiel).

Viulisti Jerry Goodmanin soittamat unisono-jaksot ja hänen hienot sävelkudelmansa kaikkiaan ovat orkesterin soundin kannalta yhtä lailla tunnusmerkityksellisiä kuin Mahavishnun kitaran korkeat veisut. Välillä bändiä kuunnellessa tuntuu siltä, että siinä olisi kaksi kitaristia, koska Jan Hammer moogeineen ja fuzzeineen oli koskettimien ääressä varsinainen velho, joka osasi veivata pelejään psykedeelisen rock-kitaristin otteella. Taitavasti ja vähintäänkin intoutuneesti huolehtivat omista tonteistaan myös Basisti Rick Laird ja rumpali Bill Cobham.



Vaikka Mahavishnun soittajat yltyivätkin soittaessaan ilmentämään ihmeellistä, pyhää voimaa, eivät he muuten olleet McLauhglinin tavoin omistautuneita jumalaisille laadullisuuksille ja hengellisille ihanteille. John McLaughlinhan oli tuohon aikaan intialaisen Sri Chinmoyn opetuslapsi. Samoin Carlos Santana, jonka kanssa McLaughlin levytti vuonna 1973 albumin Love Devotion Surrender.

Sri Chinmoy oli suurenmoisen lahjakas guru mitä tulee autuaaliseen samadhiin vajoamiseen meditaatiossa ja hän (yhdenkäden painnonnoston maailmanmestari) teki paljon huimia ja myös hyviä tekoja. Chinmoy kuitenkin sortui tyypillisiin guruansoihin, eli nosti oman henkilöpalvontansa opetuksensa keskeissisällöksi ja piti yllä (salaisia) seksisuhteita samaan aikaan kun saarnasi oppilailleen selibaatista. Nämä ovat luultavimmin niitä seikkoja, jotka karkoittivat Mahavishun ja Santanan Chinmoyn vaikutuspiiristä.



Myöskään liitto McLaughlin ja alkuperäisen Mahavishu-miehistön kanssa ei pitänyt pitkään. Bändi hajosi 1973 kesken levytyssession. Syynä hajaannukseen olivat erimielisyydet levytysten tekijänoikeuskorvauksista ja myös McLaughlin määrävä asema bändissä. Seuraavana vuonna Mclaughlin kokosi uuden yhtyeen, jonka sanoi olevan "todellisen Mahavishnu Orchestran". Joukkueeseen kiinnitetyt muusikot - kuten viulisti Jean-Luc Ponty - olivat kaikki erinomaisia osaajia ja Mahavishnu Orchestra jatkoi loistavien levytysten ja konserttien tekemistä aina vuoteen 1976 saakka.

70-luvun puolivälissä John McLaughlin kokosi intialaisista muusikoista koostuvan, akustista musiikkia soittavan yhtyeen Shakti ja 80-luvulla hän teki levyjä täysin uuden tyyppisen Mahavishnu-yhtyeen kanssa. Soololevyjä McLaughlin on julkaissut tasaista tahtia aina tähän päivään saakka. Oivallisia kiekkoja kaikki, mutta vailla sitä tajunanräjäyttävää, majesteetillista loistokkuutta tai ekstaattista intensiteettiä, joiden ansiosta 70-luvun levytyksiä kuunnellessa joutuu ihmettelemään, että soittaako tässä mies vai itse suurjumala Vishnu?


tiistai 15. huhtikuuta 2014

REGGAEMINISTERIN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Dis a one, come tell I say
Another one, come tell I say
If you want to be saved son
You got to go in your grave son
Pack of Bull shit, that is Bull shit, I say

The other one come tell I say
The other one come tell I say
If you want to be in the light son
You got to love Jesas Crise son
Dat is fantasy
A whole pack of ignorancy, I say .

All you got to do
Live clean, let your works be seen
Stand firm, or go feed worm
Live clean, let your works be seen
Stand firm, or go feed worm.


Peter Tosh - Stand Firm.

Hän ei vaikuttanut iloiselta missään tilanteessa, jossa olin hänen kanssaan mukana, eikä hän ollut erityisen miellyttävä yksilö olla tekemisissä. Hän ei ollut ikinä kiinnostunut rahasta tai mistään sellaisesta, mutta hän ei myöskään ollut kiinnostunut olemaan ystävällinen.


Earl McGrath, Rolling Stones Recordsin ex-johtaja.


John Masouri: The Life of Peter Tosh - Stepping Razor (Omnibus Press, 2013)

Oliko Peter Tosh itsensä pahin vihollinen? Tätä pohtii englantilainen reggaetoimittaja John Masouri kirjassaan Stepping Razor. Toshilla olisi ollut hänen mukaansa mahdollisuudet megaluokan menestykseen, mutta reggaetohtorin äärimmäisen arrogantti asenne ynnä yhteistyökyvyttömyys nousivat esteeksi hänen uransa progressiolle.

Bob Marleysta on kirjoitettu satoja kirjoja, mutta John Masourin teos on ensimmäinen varsinainen Peter Tosh -elämäkerta. Se tarkentaa, laajentaa ja selkeyttää huomattavasti Marley-kirjojen ynnä muiden lähteiden antamaa kuvaa Peter Toshista sekä artistina että ihmisenä.

Alkuperäisen Wailers-trion vaiheista kirja antaa osittain erilaisen kuvan, kuin mikä on kanonisoitu - ja erityisesti Bunny Wailerin ylläpitämä - versio kolmesta musiikisoturista, jotka jakoivat kaiken keskenään ja pitivät yhtä tilanteessa kuin tilanteessa.



Bob Marleyn, Bunny Wailerin ja Peter Toshin musiikillinen yhteistyö oli saumatonta ja hedelmällistä koko Wailers-trion olemassaolon ajan, mutta heidän keskinäisissä suhteissaan oli välillä hyvinkin jännittynyttä värinää, eikä ristiriidoilta vältytty. Kitkaa Marleyn ja Toshin välille alkoi syntyä heti Rita Marleyn (Andersonin) ilmaannuttua kuvioihin 60-luvun puolivälissä. Marleyn ohella myös Tosh iski silmänsä Ritaan ja yritti sitten raiskata hänet erään studiosession tauolla. Myöhemmin Tosh tunsi kitkeryyttä (mustan) Ritan lähtiessä (vähemmän mustan) Marleyn kelkkaan ja hän, samoin kuin Bunny Wailer, loukkaantui siitä, että Bob meni Ritan kanssa naimisiin salassa yhtyetovereiltaan.

Suurin epäsovun aiheuttaja oli se, että trion Island-sopimuksen jälkeen Wailerseista tuli Bob Marley & The Wailers - ja pian Wailers tarkoittikin Marleyn taustayhtyettä, ei Bunnya ja Peteriä. "Paholainen johdatti Bobia tekemään tälläisen sopimuksen", kommentoi Tosh asiaa vuosien päästä. Tosh tunsi katkeruutta Marleya ja Chris Blackwellia kohtaan kuolemaansa saakka ja elämänsä viimeisinä vuosina myös hänen suhteensa Bunny Waileriin rapautui.

Tosh esiintyi julkisuudessa ylimielisenä, totisena ja aggresiiviisena julistajana, mutta miehen lähipiirissä hänet tunnettiin sydämellisenä, mekaanisia leluja keräilevänä huuliveikkona. Välillä Toshin vitsikkyys uhmakkuuteen yhdistettynä vei hänet kiperiin tilanteisiin. Esimerkkinä tästä se ilta, jolloin Toshin auto pysäytettiin Kingstonissa tiesululle ja häneltä tuli kysymään ajokorttia komisario Roach. Tosh tarkisti, että onko viskaalin nimi todellakin Roach (torakka) ja myöntävän vastauksen saatuaan huudahti hänelle: "Pysy etäällä! Minä otan nyt (hyönteis)sumuttimeni esiin!" Komisario kimpaantui pahanpäiväisesti, mutta eräs poliiseista sai pomonsa kuosiin selittämällä, että kyseessä on Peter Tosh, joka on "tosi kova koomikko".

Peter Toshin äkkiväärästä luonteesta huolimata Bunny Wailer oli varsinainen Wailers-kolmikon kuuma-Kalle. Hän meni hermostuessaan herkästi vastapuolen iholle. Eräänkin neuvottelun Studio Onen omistajan, Coxsonen kanssa hän kävi veitsi Coxsonen vatsaa vasten painettuna. Väkivaltaa ei kaihtanut Marleykaan, vaikka ei varsinaisesti mikään tappelija ollutkaan. Marley verkostoitui jo hyvin varhain Kingstonin alamaailman kanssa ja hän vietti paljon aikaansa julmien, pahamaineisten miesten ympäröimänä.

Wailers-kitaristi Al Anderson kuvaa Marleyn ja Toshin eroavaisuutta näin:

Bob oli gangsteri, ja siitä piirteestä hänessä minä en pitänyt. Pidin Bobin Jah-jutusta, joka oli esillä päiväsaikaan. Mutta öisin, jolloin Frowser, Tek Life ja nämä pojat tapasivat ilmaantua Hope Roadille, se juttu oli poissa ...

Peter Tosh huolehti minusta 10 kertaa paremmin kuin Bob Marley. Peter maksoi minulle rojaltteja ja hän antoi minulle kunnioitusta. Hän poltti hyvää yrttiä, kun Bob sen sijaan saattoi polttaa bush herb` iä ja jauhaa vitunpotaskaa.




Ristiriitoja Marleyn ja kahden muun Wailerin välillä aiheutti myös Marleyn liittyminen järjestöön Twelve Tribes of Israel, jota Tosh kutsui nimellä 12 Bribes (12 lahjusta). Tosh itse oli Etiopian ortodoksisen kirkon jäsen, mikä on aika kummallista, koska Tosh oli leppymätön kristinuskon vastustaja, joka ei koskaan halveksuntaansa Jeesusta kohtaan salaillut. "Ainut Jeesus jonka tiedän on orjalaiva S.S. Jeesus," Toshilla oli tapana sanoa. Ei siis ihme, että Etiopian ortodoksisen kirkon pastori Kes Estafanus kieltäytyi toimittamasta Toshin hautajaisriittejä, eikä - päinvastoin kuin Marleyn hautajaisissa - arkkipiispaakaan näkynyt paikalla.

Rastat eivät perinteisesti osallistu hautajaisiin ja tälle käytännölle Tosh itse oli uskollinen. Häntä ei nähty Marleyn hautajaisrumbassa, eikä hän ottanut osaa edes rakastettunsa Yvonne Whittinghamin hautausseremonioihin helmikuussa 1976. Yvonne kuoli Peter Toshin ajaman kolarin seurauksena ja sanotaan, ettei Tosh päässyt koskaan asian yli. Yvonnen kuolema muutti Toshin luonnetta pysyvästi synkempään suuntaan.

Liikenneonnettomuuden jälkeen Tosh luopui Volkswagenistaan ja alkoi nimittää sitä "Vampire Wagon` iksi". Vampyyrit ja aaveet olivat Toshin huolenaiheena läpi hänen elämänsä. Hänellä oli tapana spreijata aerosolsuihkeella (CRC?) kaikki tavaransa säännöllisin väliajoin ja näin suojella niitä verenimijöiden hyökkäyksiltä.

Usko vampyyrien ja kummitusten olemassaoloon ei kuulu rastafarilaisuuteen. Muutoin Tosh eli hyvin tiukasti rasta orderia kunnioittaen. Hän ei juonut alkoholijuomia tai limonadeja, eikä ikinä sekoittanut marihuanaa tupakkaan, jota vastusti yli kaiken. Eräällä klubikeikalla Pariisissa Tosh ilmoitti kieltäytyvänsä esiintymästä elleivät ihmiset lopeta tupakanpolttamista salissa.

Vuonna 1976 Tosh suututti englantilaistoimittaja Vivien Goldmanin ilmoitettuaan, että Goldmanin pitää pysyä hänestä etäällä, jos hänellä on kuukautiset. Vivien Goldman vimmastui myös Bunny Wailerille, joka ajoi hänet ulos eräästä studiosessiosta, koska Vivien oli pukeutunut shortseihin. Jamaikalaissntyisen reggaeveteraani Dennis Bowellin yhteistyö Toshin kanssa päättyi sinä päivänä, jolloin Bowell leikkasi dread locksinsa: siitä lähtien hän oli Toshille ilmaa.

Yleisen rastakäytännön mukaisesti Tosh karttoi suolalla maustettuja ruokia. John Masourin kirjassa kerrotaan, kuinka Tosh erään kiertueen aikana söi keksejä, joiden päällä oli suolahiutaleita, jotka Tosh hankasi huolellisesti pois. Eräs Toshin seurueen jäsenistä huomasi keksipaketin tekstistä, että keksien valmistamisessa on käytetty sianihraa ja oli aikeissa informoida tästä Toshia, mutta Robbie Shakespeare - joka tuolloisista, muhkeista dread lockseistaan huolimatta ei ollut rasta - esti tämän ja kertoi asiasta päällikölle vasta keksien syömisen jälkeen.

Yhtä väsymättömästi kuin Tosh vastusti Jeesusta ja julisti pan-afrikkalaista ideologiaa hän promotoi "pyhää yrttiä". Tosh oli marihuanan ketjupolttaja ja hänen tyylinsä oli tuprutella spliffejä myös esiintymisensä aikana ja pitää palopuheita ganjan puolesta. Marihuanasta oli laulettu Jamaikalla jo vuosia ennen kuin Peter Tosh julkaisi singlensä Legalize It 1975 ja saman nimisen albumin vuotta myöhemmin, mutta koskaan aikaisemmin ei kannabista oltu musiikkibisneksessä promotoitu niin voimakkaasti ja näkyvästi kuin Peter Toshin levy - kansikuvineen kaikkineen - teki.

Legalize It pantiin pannaan Jamaikan radiossa ja marihuanan julkinen puolustaminen toi Toshille kosolti muita vaikeuksia. Kannabiksen promotointi oli tärkeä syy mm. kahteen poliisien suorittamaan, rajuun pahoinpitelyyn, joiden kohteeksi yrttiministeri 70-luvulla Jamaikalla joutui. Edes ystävyys pääministeri Manleyn kanssa ei häntä suojellut.



Legalize It on tunnelmaltaan maaginen ja viboiltaan tiheä albumi, mutta täysin nappiin kaikki meni vasta Toshin seuraavalla LP:llä Equal Rights. Se on debyyttiä huomattavasti huolellisemmin ja jäntevämmin tuotettu teos.

Equal Rightsin jälkeen Tosh aloitti yhteistyön Rolling Stonesien kanssa. Bush Doctor ilmestyi vuonna 1978 Rollareiden omalla levymerkillä ja Jagger esiintyi useissa Tosh-konserteissa vierailevana tähtenä. Yhteistyön alkuvaiheessa Tosh kehui Rollari-tiimiä vuolaasti julkisuudesssa, mutta myöhemmin hän haukkui Rollarit pataluhaksi, koska he eivät hänen mielestään promotoineet tarpeeksi paljon hänen levyjään, jonka takia niiden myynti jäi odotettua pienemmäksi.

Uransa aikana Tosh päätyi parjaamaan suunnilleen kaikkia yhteistyökumppaneitaan. Hän ei koskaan täysin tajunnut sitä, että hänen musiikkinsa läpimenon esteenä ei ollut niinkään kehno pr-työ, vaan se, että suurelle osalle ihmisistä hänen kappaleensa ovat liian suoraviivaisesti taistelevia luonteltaan ja liiaksi afrikkalaisuusideologiaan keskittyneitä. Toinen Toshin levymyyntiä jarruttanut seikka oli levyjen tyylillinen moninaisuus, vaikka juuri sen avulla kuulijoita oli tarkoitus saada lisää.

Tosh, kuten kaikki hänen ikäpolvensa reggaeartistit olivat saaneet paljon innoitusta soulista, ja myös rockista Tosh piti - mutta kun hän sekoitti soulia ja rockia omaan musaansa sen ominaislaatu oheni ja keveni. Huomattavasti paremmin militantin, mustan reggaen modernisoinnissa onnistui Black Uhuru - kiitos ennen kaikkea rytmikaksikko Sly Dunbarin ja Robbie Shakespearen, jotka ennen Uhurun läpimurtoa soittivat Toshin kiertueilla.

Levylistojen kärkeen Tosh pääsi vasta uransa loppuvaiheessa levytettyään oman versionsa Johnny B. Goodesta, mutta toki hän teki pitkiä, menestyksekkäitä konserttikiertueita ympäri maailman jo ennen sitä.

Muusikkona Tosh oli Wailers-kolmikosta pätevin. Hän opetti Marleylle kitaransoiton alkeet ja soitti itse kitaraa useiden artistien, kuten Ras Michaelin levyillä. Hänet värvättiin myös muutamien rokkareiden - kuten Eric Claptonin - levvytysprojkteihin, mutta näissä sessioissa Tosh ei erityisesti loistanut: hän saattoi istua studiossa ääneti pitkiä aikoja spliffiä imien kunnes alkaa äkisti soittaa kitaralla jotain komppia, joka taas loppui yhtäkkiä kuin seinään.




Täysin aiheetonta Toshin epäluottamus taustavoimiaan kohtaan ei ollut. Afrikassa käydessään Tosh havaitsi, että hänen levyjään on siellä myynnissä, vaikka hänen kanssaan ei oltu tehty sopimusta mistään tälläisestä. Hän nosti oikeusjutun EMI-yhtiötä vastaan ja vähän ennen kuolemaansa oikeudesta tuli päätös isojen korvauksien maksamisesta Toshille.

Tosh tiedotti em. rojalttirahojen saamisesta Jamaikalla radiohaastattelussa ja tätä on epäilty yhdeksi kimmokkeeksi Toshin murhaan vuonna 1987: Toshin taloon tunkeutunut murhaaja Leppo ja hänen apurinsa olivat ehkä siinä uskossa, että Toshilla on talossaan vähintäänkin satoja tuhansia dollareita.

Kohtalokas asia Toshin kannalta oli myös hänen suhteensa naiseen nimeltä Marlene Brown, jonka kanssa hän asui viimeiset elinvuotensa. Marlene Brown oli 17-vuotias ryhtyessään yksiin yrttiministerin kanssa ja vuosi tämän jälkeen hän ilmoitti olevansa Toshin manageri. Mitään pätevyyttä toimeen Marlene Brownilla ei ollut ja hän itse asiassa hankaloitti monin tavoin Toshin uraa ja elämää. Monet Toshin lähipiiriläiset pitivät/pitävät Marlenea obeah-taikuuden harjoittajana ja uskovat, että hän syötti Toshille jotain lamaannuttavaa myrkkyä.

Toshin murhan taustoista Stepping Razor esittää monia teorioita ja hyvin perusteellisesti tämä lähes 500 sivuinen kirja syventyy myös Toshin elämään. Selväksi käy se, että Tosh itse uskoi olevansa "mystic man". Samaten se, että Tosh jollain tavalla sellainen olikin ... Kritiikkiä John Masouri ansaitsee oikeastaan vain siitä, että hän kehuu itsepintaisesti Toshin keskinkertaisempiakin levytyksiä ja nostaa yhtä itsepintaisesti Toshin Marleyn veroiseksi taitajaksi. Tosiasiahan on se, että Marley oli selkeästi Toshia etevämpi biisintekijä ja - ennen kaikkea - hänen musiikissaan oli Toshia laveammin universaalia kosketuspintaa.

Toshista, Marleysta, Wailerseista ja yleensä reggaesta tai jamaikalaisesta kulttuurista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti John Masourin kirjaan tutustua. Soisin, että tämä - samoin kuin Masourin Wailing Blues -kirja - julkaistaisiin myös suomenkielellä.


maanantai 31. maaliskuuta 2014

VISIOGENERAATTORI BLUETECH

Iso muutos aikaisempaan on se, että merkittävä osa aikamme sähköisen musiikin tekijöistä on naamoillaan itseään tykö tekevien bändien ja poppareiden sijasta kasvottomia puolianonyymeja.

Bluetech kuulostaa bändin nimeltä, mutta sen takana on vain yksi henkilö, nykyisin Havaijilla asuva kosketinsoittaja ja miksaaja Evan Bartholomew, jonka nimi on tunnetumpi kuin maestron pärstä.

Vuodesta 2003 saakka levyttänyt Bluetech muovailee psybientin, downtempon, dubin ja psytrancen rakennuspalikoista uus-psykedeelistä sound designia. Vähälle käytölle jäänyt genretermi Intelligent dance music (IDM) on sopiva otsake Bluetechin teoksille. Tosin silloin täytyy vähän pohtia mitä tuo termi oikeastaan tarkoittaa.

Älyllisestä popmusiikista puhuttaessa tulee helposti mieleen sellaisia nimiä kuin Bob Dylan tai Frank Zappa. Bluetechin levyillä ja IDM-musassa ylipäätään ei kuitenkaan ole sen tyyppistä, käsitteelliseen ajatteluun kiristävää, intellektuellia jenkaa kuin Zappan tai Dylanin esityksissä. Älyllisyys Bluetechin kohdalla viittaa soundien aivotoimintaa ja mentaalisia kerroksia stimuloivaan olemukseen; äänikuvan symmetriaan ja geometriseen polyfoniaan sekä tiettyyn, ajatukselliseen vireeseen, joka hyrrää Bluetechin äänimaisemien taustalla.



Bluetech on vähemmän perinteinen säveltäjä, enemmän kyberneettinen ääniarkkitehti ja päätä, mieltä, aivoja sisustava unelmageneraattori. Hän tarjoaa avaran ja ystävällisen optimistisen sointikentän, johon kuulijan on helppo heijastella omia avaruudellisia olojaan ja integroida aivojensa sähköiset impulssit.

Dramatiikkaa ja emotionaalista eetteriä Bluetechin musassa on minimaalisesti. Toisinaan Bluetechin kuulaasti kohiseva maalailu ja kirkkaat pimpelipompelikuviot yhdistyvät dynaamiseen ja vankkaan rytmiseen draiviin, mutta genitaalinen beat puuttuu musiikista tyystin ja vastaavasti myös pyrkimys orgastisiin kliimakseihin. Bluetechmusa kelluu ja sykkii elegantisti omassa hermeettisessä rauhassaan arkisten kelojen ja ihmissuhteitten mitättömien kuohujen ja kompeksien tuolla puolen.

Pääasiassa Bluetechin levytykset ovat instrumentaaleja; ihmisääntä kuullaan vain satunnaisesti. Poikkeuksen tekee Love Songs To The Source, joka sisältää vokalisointeja mm. Mari Boinelta, Lady K:lta ja Katrina Blackstonelta. Tällä kiekolla Bluetech ei mielestäni ole lainkaan omassa elementissään. Myös joidenkin Bluetechin levyjen suoraan dub-tyyliä varioivat raidat aiheuttavat lievää vieroksuntaa: jo ihan siksi, että dub on perimmiltään ekspressiivinen tyyli, kun Bluetech puolestaan on selkeästi impressionisti. Muutoin Bluetechin levyt muodostavat tasavahvan sarjan. Omat suosikkini tällä hetkelllä ovat Rainforest Reverberation, Spacehop Chronicles Vol. 1 ja Prima Materia.



Levyjen teemat ovat metafyysisiä, transesdenttisia ja maagisia ja sisältävät viitteitä sekä avaruusmatkailuun että astraaliseen retkeilyyn. Tästä huolimatta Bluetechin levyt sopivat soundtrackiksi hyvin monentyyppisiin projekteihin: matematiikan harjoittamiseen, maalaamiseen, kosmologiseen teoretisointiin, kutomiseen, avaruusaluksen ohjaamiseen, voimisteluun, unennäköön ja unelmointiin ...

tiistai 11. helmikuuta 2014

TUHAT SIVUA KEMIALLISTA ROMANTIIKKAA

Alexander & Ann Shulgin - Pihkal, A Chemical Love Story (Transform Press)

Meidän sukupolvemme on ensimmäinen, ikinä, joka on tehnyt itsetuntemuksen etsimisestä rikoksen, jos kasveja tai kemiallisia yhdisteitä käytetään keinona avata psyyken ovet. Mutta halu herätä itsetietoisuuteen on aina läsnä ja se lisääntyy voimakkuudeltaan ihmisen vanhetessa ...

Pidän itseäni siunattuna, koska olen kokenut, joskin lyhyesti, Jumalan olemassaoloa. Olen tuntenut pyhän ykseyden luomisen ja sen Luojan kanssa, ja - mikä kaikkein arvokkainta - olen koskettanut sieluni ydintä ... Näistä syistä, että olen omistanut elämäni tämän alueen tutkimukselle.


Alexander Shulgin, Pihkal.

Jos Tim Leary (LSD) on psykedeelisen kulttuurin Karl Marx ja Terence McKenna (psilosybiini) Engels, niin kemisti Alexander Shulginille, "ecstasyn isälle" kuuluu Leninin valtaistuin. Onhan Shulgin on valmistanut yli 200 psykoaktiivista ainetta ja kokeillut niitä kaikkia itse vähintään yhden kerran.

Shulginin erikoisalaa ovat fenyylietyyliamiinit ( jollaisia ovat mm. MDMA ja meskaliini) ja tryptamiinit (kuten DMT, psilosybiini ja LSD). Puuhailustaan psykedeelisten kemikaalien parissa hän kertoo yhdessä vaimonsa Ann`an kanssa kirjoittamassa kirjassa PIHKAL, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1991. Sille on olemassa jatko-osa, nimeltään Tihkal ( eli, Tryptamines I Have Known And Loved).

Kuuluisimpia Shulginin kokkaamia kemikaaleja ovat MDMA eli ecstasy ja STP (Serenity, Tranquility, Peace). Näistä jälkimmäinen aine - jota kemisti itse kutsuu nimellä DOM - herätti 60- ja 70-luvuilla runsaasti pelkoa ja paniikkia, koska - Shulginin mukaan - hipit ottivat STP:tä moninkerroin liian suuria annoksia.

MDMA on patentoitu laihdutuslääkkeenä jo 1900-luvun alussa, mutta Shulgin keksi sen uudestaan 70-luvun lopulla. Shulgin esitteli ecstasyn amerikkalaisille psykologeille ja monet kallonkutistajat hyödynsivätkin sitä terapiassa - myös Ann Shulgin - kunnes aine kiellettiin Yhdysvalloissa 80-luvun puolivälissä.



Alexander "Sasha" Shulginin (s. 1925) psykedeeliset seikkailut alkoivat 1960 meskaliinitripistä. Kokeensa meskaliinin kanssa hän suoritti 400 milligrammalla synteettistä meskaliinisulfaattia. Se olikin kaiketi ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun Sasha nautti jonkun muun kuin itsensä kokkaamaa hallusinogeeniä.

Meskaliini oli Shulginille ennen kaikkea syvällinen esteettinen kokemus. Pihkalissa hän kertoo, ettei ollut aikaisemmin kiinnittänyt väreihin erityistä huomiota, mutta meskaliinissa kaikki värit humahtivat hänen silmilleen sadoin eri vivahtein. Hänestä tuntui, että hän näki maailman yhtä kirkkaana ja "autenttisena" kuin lapsena ollessaan.

Tärkeintä kokemuksessa oli Shulginille se, että hän tajusi koko universumin olevan ihmisen sisällä. Monet myöhemmätkin kokeilut psykedeeleillä inspiroivat Shulginia kosmisiin ja uskonnollisiin elämyksiin. Tätä kokemuskenttää hän ei kirjassaan tarkemmin esittele eikä erittele. Metafysiikka ja sofistikoitunut filosofointi ylipäätään ei tunnu olevan sinänsä mentaalisesti vahvan Sashan olennaisinta osaamisaluetta.

Learysta ja McKennasta Shulgin poikkeaakin siinä, ettei hän hallusinogeenien virittämänä ole ryhtynyt laajaan transesdenttisten elämäntasojen analysointiin ja ihmiskunnan hermostollishengellistä tulevaisuutta sivuavaan visiointiin. Mitään erityisempää tajunnanlaajennuksen teologiaa tai teoriaa hän ei kirjassaan kehittele. Shulgin vain vähän väläyttelee niitä, kieltämättä huimia mahdollisuuksia, joita fenyylietyyliamiinit ja tryptamiinit omaavat psyyken tutkimuksessa ja ihmisten itsetietoisuuden kartuttamisessa. Tohtori Shulginin aihetta käsittelevät akateemiset työt ovat pääasiassa normitieteen raameissa pysytteleviä, farmalogisia ja psykofarmalogisia tutkielmia.

Timothy Learysta Shulgin poikkeaa radikaalisti myös metodiikkansa osalta. Learyhan korosti trippailun yhteydessä "set & setting" ín tärkeyttä, eli sitä, että tajunnanmatkaan on virittäydyttävä jo etukäteen ja järjestettävä sessiolle hyvät, turvalliset ja inspiroivat puitteet. Shulginin tyyli sen sijaan on usein se, että hän nielee syntetisoimansa kemikaalin ja sen jälkeen - ellei jää touhuilemaan labraansa - istuu alas, avaa radion, ottaa vaikkapa jonkun lehden selattavaksi ja tarkkailee sitten omia havaintojaan ja tuntemuksiaan.

Shulgin sanoo suhtautuvansa psyyken tilaa muuntaviin aineisiin oppimisen kannalta. Tämän vuoksi hänellä ei ole ollut kiinnostusta esim. heroiinia kohtaan. Hän kokeili sitä ja totesi, ettei siitä ole mitään hyötyä, heroiinista ei opi mitään. Samalla tavalla hän suhtautuu kokaiinin. Kokeillessaan kokaiinia Shulginille tuli tunne, että hän on maailman katolla, mutta samanaikaisesti hän näki tuon tuntemuksen valheellisuuden.

Oppiminen psykedeelien vaikutuksen alaisena tarkoittaa Shulginin kohdalla milloin traumaattis-psykoanalyyttisten, milloin euforisten ja ekstaattisten tietoisuudentilojen läpikäymistä ja näissä tiloissa syntyneitä oivalluksia ja havaintoja elämästä ja kuolemasta. Tärkeimpinä psykedeelien aiheuttamista, pitkäaikaisista vaikutuksista elämäänsä Shulgin mainitsee värien kirkastumisen, ihmissuhteiden syventymisen ja maistamisen, tuoksujen tuntemisen ja muiden aistien herkistymisen.

Sen jälkeen kun Sasha alkoi riijata Ann´an kanssa, hänen psykedeelisessionsa ovat päätyneet yleensä lemmiskelyyn. Ann Shulgin onkin todennut, että heitä kiehtovat ainoastaan aineet, joiden vaikutuksen alaisena sekstaaminen on mahdollista. Pilvessä pariskunnan petipuuhat eivät suju ja se on yksi siihen, miksi he eivät kannabiksesta pidä. Alkoholista Pihkalista ei löydy kommentteja ja ilmeisesti on myös niin, että vodkan ja viinien ystävä Shulgin ei ole koskaan valmistanut synteettistä alkoholia ja testannut sen mahdollisia psykotrooppisia ulottuvaisuuksia.

Ann tuli vuonna 70- ja -80 -lukujen taitteessa jäseneksi ryhmään, jonka kanssa Shulgin oli 60-luvulta saakka säännöllisesti ja systemaattisesti testaillut keitoksiaan. Ryhmä kokoontui Shulginin talolle, ryysti koeputkesta veteen sekotetun sulfaatin ja oli sen jälkeen vapaa puuhailemaan kukin oman mielensä mukaan. Session jälkeen osallistujat luonnehtivat kokemustaan verbaalisesti ja antoivat aineelle numeroarvosanan.

Yksi erikoisimmista tapauksista koeryhmälle sattui 80-luvun alussa Sashan syntymäpäivillä, jolloin joukkue otti 5-TOM -nimistä yhdistettä. Siitä aiheutui useimmille ihmisistä lieviä psykedeelisiä efektejä ja osalle joukkueesta epämiellyttäviä, psykofyysisiä tuntemuksia, mutta yksi testaajista, George, vajosi 5-TOMin kanssa erikoislaatuisen syvälle kallonsa uumeniin. George oli pari tuntia täysin katatonisessa tilassa eteensä tuijottaen, ei pystynyt liikkumaan eikä huomioinut lainkaan ulkomaailman olemassaoloa. Takaisin normitajuunsa palattuaan hän kertoi kelluneensa huippufiiliksissä supermakeissa maisemissa. George oli seurueesta ainut joka olisi halunnut ottaa 5-TOMin kanssa uuden erän, mutta Shulgin ei suostunut enää koskaan sitä purkkia avaamaan.

Erikoislaatuinen on myös Ann Shulginin kokemus aineesta nimeltä Desoxy (3,5 -dimethoxy - 4 - methylphenenethylamine). Sitä otettuaan hän törmää ulkona ympäristöä katsellessaan voimalliseen, kylmästi kaikkea tarkkailevaan läsnäoloon ja tietoisuuteen, joka ei siirry syrjään vielä seuraavana päivänäkään...

Tiesin, että olin virittynyt puhtaan tietoisuuden rajoittamattomaan älykkyyteen ja ehdottomaan selkeyteen, kristallinkirkas hereilläolon tila vallitsi kaikkialla; se katseli kaikkea ilman mieltymystä, vastenmielisyyttä tai muita tunteita. Se tarkkaili rakkautta ja vihaa ja tallensi ne itseensä, se tarkkaili tuskaa ja orgasmia ja tallensi ne. Se oppi kaikesta ja se oppi kaiken aikaa.


Ann Shulgin vietti tässä oudossa, osin hyvinkin kolkossa tajunnantilassa viikon. Sen jälkeen Shulgin itse otti Desoxya yhtä ison annoksen kuin Anna, mutta se ei vaikuttanut häneen mitenkään. Myös Ann otti myöhemmin samaa lääkettä toistamiseen ilman vaikutusta.



Pihkal ei kerro vain rakkaudesta fenyylietyyliamiineihin ja tryptamiineihin. Se on myös inhimillinen, omaelämäkerrallinen rakkaustarina, josta osan on kirjoittanut Sasha, osan Ann ja loput Ann ja Alexander yhdessä.

Lähtöasetelma on sellainen, että Shulginin vaimo on kuollut ja hänellä on kaukosuhde Saksassa asuvaan, naimisissa olevaan naiseen. Silti hän aloittaa suhteen Ann´aan, johon on tutustunut eräissä Mensa-jengin kotihipoissa. Shulginin juttu saksalaisnaisen kanssa menee mynkään ja Ann ja Alexander menevät kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen naimisiin 1981.

Kolmiodraama, joka esitellään Ann Shulginin kirjoittamassa osuudessa on hysteerisyyteen asti sekava, sentimentaalinen ja kompleksinen. Automaattista emootioiden ja mentaalisten kerrostumien yhteenrakentavaa vaikutusta psykedeelisten aineiden käytöllä ei kertomuksen perusteella ole... Shulgin itsekin toteaa Pihkalissa, että psykedeeliset aineet eivät muuta ihmistä, ellei hän itse halua muuttua.

Shulginit ovat käyneet läpi ilmeisen radikaaleja siirtymiä tunnetasolla, mutta suuria yhteiskunnallisia siirtymiä promotoivia vaihtoehtoeläjiä heistä ei psykedeelisistä kirkastumisistaan huolimatta ole tullut. He vaikuttavat normikeskiluokkaisuuteen nojaavilta, joskin samalla boheemeilta, periamerikkalaisilta säätäjiltä.

Pyrkimys aistiherkkyyden lisäämiseen ja emootioiden syventämiseen on selkeästi tärkein läpikäyvä prinsiippi Shulginien elämäntyössä. Pihkal ei sisällä juuri lainkaan selostuksia psykedeelien vaikutuksesta esim. kognitiivisiin taitoihin, eikä ylipäätään mitään erityisen kekseliästä mielen rakenteen ja toiminnan analyysia tai tajunnanlaajennuksen tarkoituksien tarkastelua.



Pihkalin kakkososa, eli noin puolet kirjan tuhannesta sivusta, esittelee 179 Shulginin laboratoriossaan valmistamaa substanssia. Jokaisesta aineesta esitetään sen kemiallinen kaava, valmistusohjeet ja huomioita sulfaatin ominaislaadusta ja kemiallisesta rakenteesta. Useimpien yhdisteiden kohdalla Shulgin lisäksi kertoo sen vaikutuksesta omien kokemustensa perusteella.

Amerikan huumevalvontaviranomaisten, DEA:n, kiho Richard Meyer onkin todennut, että Shulginin teokset Pihkal ja Tihkal ovat vaarallisia, koska ne ovat "laittomien huumeiden keittokirjoja".

Vuonna 1994 DEA teki ratsian Shulginin laboratorioon ja Sasha sai isot sakot. Tämä oli yllättävä ja kiintoisa käänne, koska ennen ratsiaa Shulgin oli vuosikausia tehnyt tutkimustyötä DEA:n luvalla ja toiminut syyttäjän asiantuntijana lukuisissa huumeoikeudenkäynneissä. Tämä kaikki on sellaista Shulginin elämän harmaata aluetta, josta tällä hetkellä ei tiedetä kovin paljon.



Pihkalin ilmestymisestä kuluneiden, yli kahdenkymmenen vuoden aikana uusia, yleensä anonyymeja, shulgineita on ilmaantunut maailmaan roppakaupalla ja normilabroissakin syntyy oheistuotteina jatkuvasti erilaisia kemikaaleja, jotka päätyvät pääasiassa nuorien psykonauttien testattavaksi. Enemmän tai vähemmän psykoaktiivisten muuntohuumeiden ja tutkimuskemikaalien kirjo on nykyisin valtaisa ja niiden levinneisyys laaja.

Vaikka Shulgin onkin nykyisiä huumelakeja vastaan ja on kritisoinut sitä, ettei ihminen saa itseoivalluksen lisäämiseksi käyttää esim. tiettyjä psykotrooppisia yhdisteitä, hän tuskin on ilahtunut nykyisestä muuntohuumeiden hallitsemattomasta hyökyaallosta. Ja kukapa, vähääkään tolkuissaan oleva taho, voisi olla?

Psykoaktiivisten aineiden kohdalla liikutaan aina erityisen herkällä alueella ja absoluuttisen vaarallisella tiellä ollaan silloin, kun napsitaan esim. joitain vaikutuksiltaan hyvinkin vähän tunnettuja tutkimuskemikaaleja. Ja mitä enemmän nimenomaan nuorten uteliaisuus kohdistuu tälläisiin aineisiin, sitä runsaammat ja laajemmat ovat ja tulevat olemaan näiden yhdisteiden käytöstä koituvat haittavaikutukset.

MDMA saattaa olla "penisiliiniä sielulle", kuten Shulgin kirjoittaa, mutta kuten tiedämme, penisiliissäkin on vaaransa ja se voi tietyissä olosuhteissa olla tehotonta. Psykoaktiiviset stimulanit ja katalysaattorit eivät sovi läheskään kaikille ja ikuisen onnen avaimia niistä on turha kenenkään hakea.

Kriminaalipolitiikalla ihmisten kemikaaliharrasteisiin vaikuttaminen on tehotonta ja typerää, vaan mikä sitten olisi järkevä suhtautuminen esim. psykedeelien läsnäoloon nyky-yhteiskunnassa ja miten niiden turvallista käyttöä voisi edistää? Nämä ovat isoja, pulmallisia kysymyksiä, joihin vastausta ei ainakaan Alexander Shulginilta kannata mennä kyselemään. Vakavista sydänoireista vuodesta 2008 asti kärsineen Sashan vaivana on näet nykyisin myös dementia. Ann Shulginin mukaan hänen miehensä terveysongelmilla ei ole mitään yhteyttä hänen psykonauttiseen menneisyytensä - ja voihan se niinkin olla ...

torstai 9. tammikuuta 2014

KÖYHÄN REGGAE-BASISTIN BLUES

When we started out there was no money at all. Bob didn´t even have a bicycle, whereas I had three cars and stopped what I was doing with the Hippy Boys and Lee Scratch Perry to do the thing with Bob, Bunny and Peter together as Wailers. That was through we were giving praises to the Almighty. It was a God works, a Rasta works, human rights t´ing we were doing and we sing and play music like " get up stand up for your rights" and "how good and pleasant it would be to see the unification of everyone". It seems the Marleys have forgotten these words of wisdom, and because of the cash, they got blindfolded. Now they´re trying to make us look like we are the bad guys for taking them to court.

Aston Family Man Barrett

John Masouri - The Story of Bob Marley´s Wailers, Wailing Blues (Omnibus Press, 2008)
Joe Jurgensen - Bob Marley - The Complete Annotated Bibliography (Haras Publishing, 2009)


Reggaen ykkösbasisti, Aston "Family Man" Barrett, kävi vuonna 2006 oikeustaisteluun Island-yhtiötä vastaan tarkoituksenaan saada kymmeniä miljoonia rojaltteja ja tekijänoikeuskorvauksia Bob Marleyn kanssa tekemistään levytyksistä. Family Man hävisi jutun ja hänelle lankesi kuluja maksettavaksi noin miljoona euroa. Bassokunkku menetti talonsa Floridassa ja Jamaikalla ja noin 50 lapsen isästä tuli kertaheitolla köyhä kundi.

Lähes 600 sivuinen The Story of Bob Marley´s Wailers, Wailing Blues kokoaa yhteen ne vuodet, asiat ja tapahtumat, joiden perusteella Aston Barrett katsoo taloudelliset vaateensa oikeutetuiksi. Tarinan kirjoittanut John Masouri (Family Man itse on käytännössä luku-ja kirjoitustaidoton) keräsi aineistoa kirjaansa varten n. 10 vuotta. Hän matkusti Barrettin mukana kiertueilla Amerikassa ja ympäri Eurooppaa ja teki tuntikaupalla haastatteluja Family Manin ja muiden asianosaisten kanssa.



Family Man Barrettin (s. 1946) ura muusikkona on suunnilleen yhtä pitkä kuin reggaen historia. Wailing Bluesin laaja selostus reggaen varhaisvaiheista onkin kiintoisaa luettavaa juuri siksi, että bassokulttuurin kehityshistoriaa käsitellään nyt reggaen kulmakiviin kuuluvan muusikon näkökulmasta.

Barrettin ensimmäinen bändi Hippie Boys pantiin pystyyn 1968 ja siinä rumpalina oli hänen veljensä, one dropin messias, Carlton Barrett. Lempinimensä "family man" Aston Barrett sai noihin aikoihin, koska hänet opittiin tuntemaan hemmona, joka organisoi sessioita, pitää yhteishenkeä yllä, huolehtii soittajien ja laitteiden kuljetuksista jne.

Aston ja Carlton Barrettista tuli Bob Marleyn luottomuusikoita 70-luvun alussa. Tuolloin levytettiin Lee Perryn tuottamat, Wailers-trion klassikoalbumit Soul Rebels ja Soul Revolution, joiden materiaalia julkaistiin myöhemmin mm. otsikolla African Herbsman.

(Kappaleeseen African Herbsman antoi muuten inspiraation eräs jamaikalainen sotilas, jolla oli aina Angolasta tuotua ganjaa poltettavanaan. Hän pyörähti silloin tällöin Kingstonin Green Door -saluunassa ja saattoi silloin antaa aseensa Family Manille tutkittavaksi siksi aikaa, kun kääräisi spliffin ja asettui kuuntelemaan musamaailman uusimpia kuulumisia.)

Wailersien pitkäaikainen kosketinsoittaja Wire Lindo kuvaa nuoria Wailerseja omalaatuisiksi, psykedeelisiksi tyypeiksi, "joilla oli tapana tehdä omat kenkänsä". Wailers-kolmikkoa Bunny, Peter ja Bob kavahdettiin 60-ja 70- luvuilla yhtä paljon kuin heitä arvostettiin. Miekkoset eivät hakeutuneet ehdoin tahdoin tappeluihin, mutta heillä oli tiukat ilmeet, aggressiiviset läpät ja elitistinen attituudi.

Lähipiirinsä keskuudessa Bob Marley tunnettiin myöhempinäkin vuosina omanarvontuntoisena miehenä, joka kiivastuessaan käytti herkästi nyrkkejään. Reggaen kuninkaan ympärillä liehui paljon getoista kotoisin olevia hurjapäitä, jotka suhtautuivat häneen "donina" ja Marleylla oli ilmeinen tarve myös täyttää näiden kovanaamojen odotukset.

Family Man sanoo Marleyn vetäneen monta kertaa turpaan mm. amerikkalaista valokuvaajaa Lee Jaffea, joka pyöri pari vuotta Marleyn ja Wailersien porukoissa. Näistä pahoinpitelyistä Jaffe ei mainitse mitään omassa kirjassaan One Love: Life with Bob Marley and the Wailers. Ei myöskään siitä, kuinka Marley ja Tosh nöyryyttivät Jaffea laittamalla hänet luuttuamaan lattioita.



Marleyn ensimmäisen Island-albumin, Catch a Fire, julkaisua edeltävän levytydiilin tekivät Bob, Peter ja Bunny, mutta Family Manin mielestä hän ja veljensä Carlton olivat jo tuolloin osa kombinaatiota The Wailers. Heille sanottiin, että he voivat allekirjoittaa sopimuksen Islandin kanssa myöhemmin, mutta näin ei koskaan käynyt. Bob Marley kuitenkin laittoi levyistään ja konserteistaan saamansa tuoton puoliksi itsensä ja Barrettien kanssa ja Barrettit puolestaan maksoivat omasta osuudestaan prosentit muille muusikoille.

Chris Blackwellin mukaan sopimukset Islandin kanssa koskivat vain Bob Marleya. Barrett-veljekset olivat hänen ja myös Rita Marleyn mielestä vain "sessiomuusikoita", joilla ei ollut oleellista vaikutusta Bob Marleyn musiikkiin. Tätä lausuntoa vasten sotii se, että Barrettien osallistuessa Peter Toshin Legalize It -levyn tekemiseeen, LP:n kanteen laitettiin maininta siitä, että Barrettit soittavat levyllä Islandin luvalla.

Monet aikalaistodistukset jo ennen tätä kirjaa ovat tehneet selväksi, että Aston Barrettilla oli alusta asti tärkeä osuus Bob Marleyn & The Wailersin musiikin luomisessa. Hän kehitteli biiseihin bassokuviot, rykäisi riimin jos toisenkin ilmoille, teki sovituksia jne. Family Man on myös merkitty LP-julkaisujen levytystiedoissa mm. kappaleiden Want More ja Who the Cap Fit tekijäksi (Tosin Marleyn ensimmäisiin levyihin laitettiin useita muitakin henkilöitä laulujen tekijöiksi, koska näin Marley sai kierrettyä hänelle epäedullisen kustannussopimuksen velvotteita).

Useat muutkin henkilöt kuin Aston Barrett osallistuivat Marleyn nimissä olevien laulujen muotoutumiseen. Kirjassa Family Man vahvistaa jamaikalaisen näyttelijän ja valokuvaajan, Esther Andersonin väitteet siitä, että hän oli mukana I Shot the Sheriffin lyriikoiden kehittelyssä. Lisäksi suoraan Esther Andersoniin sanotaan viittavan laulussa lauseen: "Every day I plant the seed, you kill it before it grows". Anderson ei näet tullut raskaaksi heidän suhteensa aikana, koska Anderson käytti e-pillereitä, jotka söivät Marleyn siemenen.

Oikeudenkäynnissä Rita Marley tyrmäsi täysin Aston Barrettin väitteet osallisuudestaan Marleyn biiseihin sanomalla, että Barrett ei omaa laulujen laatimiseen tarvittavaa kyvykkyyttä. Tylyssä lausunnossa piilee totuuden jyvänen. Family Man on kyllä kiistaton taituri bassokuvioiden alalla ja hän on monilla reggae-kiekoilla todistanut osaamisensa sovittajana ja sessioliiderinä, mutta itsenäisenä biisintekijänä hän ei ole ikinä loistanut. Ei 60 -ja 70 -luvuilla, eikä sen jälkeen The Wailers Bandin parissa.

Osa Family Manin kertomuksista koskien esim. Marleyn laulujen alkuperää kuulostaa epäuskottavilta. Hillittömin on väite, jonka mukaan 70-luvun lopulla Marley teki yhdessä silloisen naisystävänsä, Cindy Breakspearen, kanssa matkoja Torontolaan, jossa hän osti itselleen lauluja "eräältä dreadilta".

Lisäksi on niin, että Family Manin omatkin sanomiset Wailers-asioista ovat vuosien varrella muuttuneet. Tästä esimerkkinä lausunnot koskien Survival-albumia. Carlton Barrett näet paljasti amerikkalaisen rumpulehden haastattelussa 80-luvulla, että toinen Survival-LP:n sivu ei ole Wailersien pakkaama, vaan soittajina ovat mm. Mikey Boo, Sidney Guisse ja Val Douglas. Kysyessäni asiasta Family Manilta - ensin Jamaikalla 1988 ja toisen kerran Tampereella 90-luvun alussa - hän hämmästeli moista väitettä ja vakuutti Wailersien soittavan läpi levyn.

John Masourin kirja todistaa, että asianlaita on juuri niin kuin Carlton Barrett kertoi. Syitä vierailevien muusikoiden käyttämiseen Survivalilla oli useita. Yksi niistä se, että noihin aikoihin Bob Marley alkoi - syistä, joita ei kirjassa eritellä - vähän väliä kuittailla ikävään sävyyn Barrett-veljeksille, josta he tietysti ottivat nokkiinsa. Rytmiveljesten ja Marleyn väliset vibat olivat välillä selkeät ja suorat, välillä hyvinkin epävirittyneet. Tätä vaihtelua kesti 70-luvun lopulta Marleyn kuolemaan saakka.

Ristiriidat repivät Wailerseja laajemminkin Marleyn viimeisten elinvuosien aikana. Yhtenä syynä tähän Family Man mainitsee kokaiinin, josta Barrett-veljeksiä lukuunottamatta kaikki wailersit olivat innostuneita. Erityisen kiivaasti nenänävalkaisua harrastivat kitaristi Junior Marvin - joka jäi myös kerran kiinni koksun hallussapidosta Yhdysvalloissa - ja kosketinsoittaja Tyrone Downie.

Marleyn suhteesta kokaiiniin Fam ei sano suoraan mitään. Hän vain kertoo, että Wailersien viimeisen kiertueen aikana New Yorkissa pidetiin bileet, joihin Barrett-veljeksiä ja Marleyn kokkia Gillie´ä ei kutsuttu, koska heidät tiedettiin kokaiinin vastaisiksi. Family Man näki myöhemmin partyissa otettuja kuvia, joissa kyllästyneen ja sairaan näköinen Marley istui bimbojen ja dekadentin humun piirittämänä.

Samankaltainen, enemmän tai vähemmän kriminaali hengaajoukko ympäröi Marleya noina päivinä myös hänen hotellissaan. Marleya kävi tervehtimässä mm. Vivian Blake, toinen jamaikalaisen rikollisjengin, Shower Possen, perustajista, jota on myös sanottu "kokaiini crackin luojaksi" Amerikassa.



Tällä hetkellä Wailers-ryhmä on entistäkin enemmän levällään. Family Man johtaa edelleen The Wailers Bandia, jossa hän on ainoa alkuperäinen wailer. Kitaristi Al Andersonilla puolestaan on bändi The Original Wailers, jossa myös Junior Marvin jonkin aikaa vaikutti.

Vanhoja bänditovereitaan Family Man ei kirjassaan juuri arvostele. Kitkerimmät sanat hän lausuu Chris Blackwellista, jota hän oikeudessa kutsui "orjaherraksi". Tosin Fam myös kehaisee Blackwellia siitä, että hän on omalla tavallaan roots-heppu, joka aina Marleyn ja Wailersien sessioihin saapuessaan halusi heti spliffin huuleensa käryämään. Myös nuorelle Rita Marleylle Fam antaa pisteitä hänen rohkeutensa takia. Rita oli Family Manin mukaan ensimmäisiä rastanaisia, joka ilmaantui huivi dreadlocksien peittona Kingstonin kaduille.

Rita Marley ja hänen lapsensa ovat vuosikausia kuuluneet Etiopian ortodoksiseen kirkkoon, mutta pitävät silti yhä rastaimagoa yllä.Ihanteellisista ja hurskaista, Bob Marleyn kunniaa ja One Love -henkeä lietsovista lausunnoistaan huolimatta on Marleyn perinnön vaaliminen hänen leskensä ja jälkeläistensä toimesta ollut lähinnä erilaisten Marley-tuotteiden markkinointia, Marley-lisenssien myymistä, muistokonserttien järjestämistä ja loputonta Bob Marley & The Wailers -kokoelmien tuottamista. Family Manin mielestä Marleyn lapset ovat etääntyneet täysin niistä juurista, joista heidän isänsä elämä ja musiikki kasvoi:

They are not following in their father´s footsteps of roots, culture and reality... They don´t have any culture. They look like roots Rasta, but they are in no way praising Jah or the orthodox. They make some big offers in the church, yet they still love their fancy clothes and cars, and that´s not it, because what about the people who started it, who made it possible? None of these youths have to work and that´s because the cash is set already, through the work of I and I. They take away what we do many years ago and try to put some other tune around it, but it´s an inborn concept they´re messing with. You can´t imitate it and you can´t grab Bob´s spirit in another belly.

Wailing Blues murskaa romanttisen julkikuvan Bob Marley & The Wailerseista yhtenäisenä, puhtaana ja pyyteettömänä Jahin soittokuntana. Kirja ei esitä lopullista eikä koko totuutta Wailerseista, mutta tärkeä, uutta tietoa sisältävä aikalaistodistus ja dokumentaatio se on.



Bob Marleya käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt jo satamäärin. Viisi vuotta sitten ilmestyi myös kirja Bob Marley -kirjoista. Ruotsalainen Joe Jurgensen on koonnut kirjaansa Bob Marley - The Complete Annotated Bibliography kansikuvat ja tiedot yli 400 Marley-kirjasta. Mukana ovat myös Liken ja Johnny Knigan julkaisemat elämäkerrat.

Kirjojen kansista on valitettavasti esillä vain mustavalkokuvat ja kirjojen sisältöä koskeva informaatio käsittää enimmillään kaksi lausetta. Esipuheen teokseen on kirjoittanut Roger Steffens, joka pitää hallussaan maailman suurinta Bob Marley -esinekokoelmaa. Myös Joe Jurgensenilla on netissä näkemieni kuvien perusteella pari huonetta täynnä erilaista Marley-krääsää.