maanantai 25. huhtikuuta 2016

PRINCE OLI ISO JOKERI

Kesäkuu 1981. Olen palannut kuukauden mittaiselta kierrokselta Euroopassa. R-kioskin ikkunassa näen oheisen New Musical Expressin kannen. Tajuan että kansikuvan Prince on se sama jannu, jonka juuri olin nähnyt Amsterdamissa Paradison stagella mustiin sukkiin, sukkanauhavyöhön ja pikkupöksyihin sonnustautuneena.

Innostunutta yleisöä Paradisossa - entisessä kirkkorakennuksessa - oli tuvan täydeltä, kuumuus valtava ja tupakan ynnä hasiksen savua ilmassa suunnattoman sakea kerros.


Olin mennyt Paradisoon sen kummemmin ohjelmaa entuudestaan tsekkaamatta, enkä pois lähtiessänikään yhtään tiedostanut, että näkemäni, totaalisen tanakan ja intensiivisen intohimoisen shown oli tarjonnut Prince & The Revolution (band). Yhtyeestä muistan lähinnä sen, että koskettimisissa oli nainen - Lisa Coleman - ja että hän kuten muutkin muusikot aloittivat keikan kirurgin kamppeet ja sairaalamaskit päällä.

Suomessa hommasin heti kaikki siihen mennessä ilmestyneet Princen soololevyt. Dirty Mindsia kuuntelin niistä eniten, mutta en sitäkään erityisen runsaasti, koska studioäänite vaikutti niin valjulta Princen stage presensiin verrattuna. Dirty Mindin jälkeiset Princen luomukset aina 1990-luvun puoliväliin asti tulivat mulle tutuiksi ja joistain diggasin enemmän, toisista vähemmän. Viime vuosina en ole yhtä aktiivisesti Princen levytyksiä läpikäynyt.

80-luvulla eniten kiekoista kuuntelin psykedeelistä Around the World in a Day´ ta (1985) ja vähiten Purple Rainia (1988) - dj-hommia tehdessäni jälkimmäiseksi mainitun mestariteoksen biisejä piti soittaa jatkuvalla syötöllä viikosta viikkoon, siksi kotona ei enää huisannut kyseistä lettua levariin laittaa. Vuonna 1987 ilmaantunut bootleg-LP The Black Album - joka aikojen päästä julkaistiin virallisesti cd:nä - oli sähäkästi svengaava, mutta rankka kummitusjunalevy, joka vielä monienkin kuuntelujen jälkeen jätti ihmetyksen valtaan. Lovesexy´ä (1988) pidän nykyisin upeana teoksena, vaikka sen ilmestyessä diggasin eniten levyn nimeä. Sillä olihan etevä ja kirkas idea maailmanhistorian tuossa vaiheessa promoteerata yhdistelmää: rakkaus ja seksi.



Ostettuani Princen Dirty Mindin levykaupasta 1981 näytin sitä kahdelle tututulle tyypille, joihin törmäsin kadulla. E kysyi heti kannen nähtään: "Onks se homo?" A (joka itse on homo) siihen: "Ei, se on yleisseksuaali". Määritelmä on sikäli osuva, että Princen brändin, imagon ja musan seksuaalinen väre sai vastakaikua miehiltä ja naisilta, heteroilta, homoilta ja transuilta. Lisäksi Prince koki Paula Koivuniemen kohtalon: hänestä tuli homoikoni. Kai siksi, että hän erkaantui perinteisestä punaniskamiesmallista ja pelleili sekä taiteili seksuaalisuudella provosoivan estottomalla tyylillä. Prince itse ei kuitenkaan kannattanut homoilua ja oli gay-avioliittoja vastaan.

Blogaaja Andrew Sweeny on kirjoittanut oivaltavasti Princen taipumuksista koreisiin vaatteisiin ja meikkaamiseen. Hän toteaa, että monissa vanhoissa kulttuureissa miesten pynttääminen ja luovasti & näyttävästi pukeutuminen on käsitetty maskuliinisuuden ilmentämisen korkeimmaksi asteeksi: Miessoturi pukee "shaktin" ylleen näyttääkseen, että hän pystyy peilaamaan feminiinisiä prinsiippejä.

Se on kaunista ja se on myös itse asiassa traditionaalista. Se ei ole "pop kultturia" ... se on jotain paljon muinaisempaa. Feminiininen muusa varustaa sinut maagisilla voimilla, selvänäköisyydellä, taitavuudella, suloisuudella, ja kaikilla maailman rikkauksilla - siksi heitä kuulu palvoa. Prince ymmärsi tämän.



Hyvin äkkiä Princen kansainvälisen läpimurron jälkeen alkoivat musikkimediassa rinnastukset Jimi Hendrixiin. Ne ovat mielestäni aiheettomia. Koska Jimi Hendrix oli filosofi. Näkijä. Kitarafilosofi. Prince ei ollut vähäisissäkään määrin filosofi. Hänen hommansa oli suoraa (seksuaalista) uskontoa - the old time religion, good enough for mi - eikä hänen sähkiksen soitossaan tutaa sellasia samanistisia ja eksistentialistisia tasoja, joita Hendrix sooloissaan usein tavoitti.

Voodoo Child oli Princekin kyllä. Mutta ihan eri juurta kuin Hendrix. Eri mutsi. Eri boogi. Jimi hyppeli laskuvarjolla lentokoneesta, surffaili pitkin Mississippi-Gangesia kuin Mooses kaislavuoteessaan ja nousi maihin ikuisen auringonnousun biitsillä Kolmannen Asteen Yhteyden tehtävissä särökitara käsisssään. Totemi. Lippumies. Mutta Prince oli se varsinainen Villi Mies. Harlekiini-Hidalgo. Iso Jokeri. Herra Meskalito live and direct.

Se mikä Princessä - erityisesti hänen konserteissaan - oli hämmentävää, niin musiikin, performoinnin, soiton, laulun intimiisyyden ja fyysisyyden, holistisuuden aste. Tarkoitan sitä, että eiväthän nämä madonnat ja vastaavat pellet tuo koskaan esiin sitä todellista herkkyyttään, aistimuksellisuuttaan, ujouttaan, kaipuutaan, kiihkoaan, hulluuttaan ... vaan takovat musasta näköiskiihkeää panssarikorsettia, jota kiristämällä saadaan ikään kuin emootioista löysät pois. Prince sen sijaan päästi - kutsui - yleisön iholleen ja hänen asenteensa artistina oli hyvin vilpitön, paljastava - mutta ei tietenkään mitenkään suora. Tämä herra oli todellakin Iso Jokeri: teatterikissa ja diiva. -Ja arvoltaan yksi suurista, totta kai. Jos Elvis on rock & rollin Kuningas - voisi se olla Chuck Berrykin ... - niin Prince on rock & rollin Prinssi, ja kukaan muu ei voi sitä olla.

PRINCE HALL OF FAME 2004

Prince soitti Tom Pettyn, Steve Winwoodin, Jeff Lynnen ja kumppaneiden kanssa While My Guitar Gently Weeps v 2004 Hall of Fame -konsertissa ja näytti miten yksi tyyppi ja hänen soittonsa voi radikaalisti nostaa koko combon ja sen musiikin energiatasoa.
https://www.youtube.com/watch?v=6SFNW5F8K9Y