Douglas Brode - From Walt to Woodstock: How Disney Created the Counterculture (2004)
Walt Disneyn elokuvat ja tv-sarjat olivat etiäinen 60-luvulla syntyneen vastakulttuurin humaaneista aatteista ja psykedeelisistä visioista - ja enemmänkin, Disney johdatti kukkaiskansan sen omakseen otttamiin, ekologisiin ja egalitaristisiin arvoihin. Näin väittää amerikkalainen elokuvahistorioitsija ja journalisti Douglas Brode kirjassa From Walt to Woodstock.
Douglas Brode avaa opuksensa vuoden 1969 Woodstock-festivaaliin sijoittuvalla, "urbaanilla legendalla, joka, vaikka olisikin vertauskuvallinen stoori, on hengessään totta": Anonyymi pitkätukka ojentaa jointin kaverilleen seuraten samalla seksin, huumeiden ja rock & rollin innoittamaa riehaa ympärillään. Hipin kasvoille leviää ironinen hymy ja hän heittää kamulleen sarkastisen lausahduksen: Voitko uskoa että nää skidit on kasvaneet Disney-filmejä katsellen? Hänen ystävänsä, otettuaan juuri savut, on tukehtua omaan nauruunsa.
Kirjassa kerrotaan, että 15 vuotta Woodstockin jälkeen paikkakunnalla kauppaa pitänyt Art Vassmer totesi mediassa, ettei yksikään shekki jolla hipit maksoivat ostoksiaan hänen puodissaan ollut katteeton. "Ei tietenkään ollut", Brode kuittaa, sillä "katsottuaan Disneyn filmejä koko lapsuutensa ajan hipit tiesivät ettei sellaisia asioita saa tehdä".
Walt Disney kuoli kolme vuotta ennen Woodstockia. Brode uskoo, että jos Disney olisi elänyt siihen asti, ei hän olisi kauhistunut hippikemuja, vaan ollut niistä vaikuttunut (sillä ihannoitiinhan monissa hänen elokuvissaan ulkoilmaelämää ja sellaista rentoa, yhteisöllistä elämäntapaa jollainen Woodstockissa kolme päivää kukoisti). Tämä lausunto tietysti uhmaa kuvaa Disneysta arkkikonservatiivina, mutta kuten Brode huomauttaa, nykyaikaisen konservatismin vinkkelistä egalitaristi Disneya voisi pitää jopa radikaalina. Samassa yhteydessä hän muistuttaa, että 60-luvulla kivettynyt oikeisto-vasemmistojako ylitettiin Yhdysvalloissa ja sen takia monet 60-luvun liberalismin ja radikalismin sankarit - kuten Dennis Hopper ja Jerry Rubin - löytyivätkin pari vuosikymmentä myöhemmin rebuplikaanien porukasta ( ja ilman että he olisivat välttämättä vetäytyneet niistä arvoista ja asenteista, joita he olivat aikaisemmin ilmentäneet).
Brode rinnastaa Disneyn sellaisiin tekijöihin kuin Mark Twain, Walt Whitman ja Jack Kerouac. Heistä ketään ei voi helposti luokitella vasemmistolaisiksi tai oikeistolaisiksi, sillä he väistivät tuollaisen kategorisoinnin virittämällä elämänsä poliittisia intohimoja alkuperäisemmällä tasolle ja olemalla kotikutoisia, amerikkalaisia populisteja.
Disneyn 1940 valmistunut, kokeellinen animaatioteos Fantasia laitettiin uudestaan levitykseen 1969 ja se poksahti heti hitiksi hippien keskuudessa. Teoksessa toteutuva musiikin ja kuvan välitön yhteys oli juuri ajan hengen mukaista taiteilua. Tietysti myös ylimaallisen väriloistonsa ja kosmisen asenteensa vuoksi Fantasia oli hyvästi harmoniassa psykedeelisen imaginatiivisuuden kanssa. Kaikkiaan Fantasiassa ovat näkyvillä useimmat niistä ilmaisullisista elementeistä, joita uusi, kokeellinen, psykedeelinen ja pop´istinen luovuus hyödynsi 60- ja 70-luvuilla, jolloin massakulttuurin vulgaarisuus ja pinnallisuus tulivat osaksi esimerkiksi kuvataitaiteita, elokuvaa ja musiikkia.
Fantasiaa seurasi toinen animaatioelokuvan mestariteos ja klassikko Dumbo. Sen puoliväliin on sijoitettu unenomaisesti plastinen ja surrealistinen, psykedeelinen kohtaus, joka lienee lajissaan ensimmäisiä elokuvan historiassa. Juotuaan pontikalla(?) terästettyä vettä Dumbo näkee absurdin ja maagisen, vaaleanpunaisten elefanttien tanssin, joka toteutuu hallusinatoorisena, jatkuvasti uusiiksi hahmoiksi kääntyvänä visuaalien jatkumona. Brode näkee kohtauksen enteenä - ja mahdollisena inspiraation lähteenä - Ken Keseylle ja Merry Pranksterseille, jotka 60-luvulla kiertelivät ympäri Yhdysvaltoja vanhalla koulubussilla iso pänikkä LSD-mehua matkassaan.
Liisa Ihmemaassa on kirjanakin kuin kuvaus yhdenlaisesta psykedeelisestä tilasta ja Disney tavoitti 1951 tuottamassaan piirrosfilmissä olennaisia tunnelmia ja piirteitä tästä mysteerisestä sepitteestä. Liisan tavoin vuonna 1964 ensi-iltaan tullut näytelmäelokuva Maija Poppanen voisi Brodenin mielestä olla ihan hyvin LSD:n innoittama filmi: Maija Poppanenhan johdattaa lapset pois heidän vanhempiensa konventionaalisesta arjesta surrealistiseen, villiin ja värikääseen todellisuuteen. Selkein viittaus psykedeeliseen tajunannanräjäyttelyyn ovat Setä Albertin teekutsut; niiden osaanottajat ovat äkisti sananmukaisesti "high" kohotessaan pöytineen kaikkineen lattialta katon tuntumaan... Ei siis ihme, että Maija Poppanen ylitti 60-luvulla sukupolvien välisen kuilun.
Brode vertaa Disneya Platoniin, joka kurkotti maallisen möyrinnän taakse ideoiden, alkukuvien äärelle aivan kuten Disneykin teki esimerkiksi luontofilmeissään esitellessään karujen realitettien meiltä kätkemän, ideaalin, kauniin maailman. Disney idealisoi elokuvissaan perheyhteyden ja pikkuporvallisen elämänmuodon, mutta näin tehdessään hän kannatteli samoja arvoja kuin 60-luvun vastakulttuurin nuoret voimanpesät: rehellisyys, egilatarismi, sananvapaus, rauha ja rakkaus jne. Disney esitteli filmeissään ja sarjoissaan myös useita oikeudenmukaisuudessaan tinkimättömiä, kapinallisia sankareita. Sellainen oli tietysti Robin Hood (elokuva v. 1952), mutta myös esimerkiksi omia polkujaan kulkenut erämies (tv-elokuvasankari) Davy Crockett.
Disney omasi uskonnollista mielenvirettä, mutta hän ei ollut ns. uskovainen, eikä innostunut kirkollisista aktiviteeteista. Disneyn asennetta kuvaa se, että hänen pystyttäessään ensimmäistä Disneylandia ei huvipuiston pääkadun varteen sijoitettu kirkkoa paloaseman ja muiden vastaavien perusinstituutioiden naapuriksi. Tästäkin Brode löytää yhtäläisyyksiä hippikulttuuriin, joka hylkäsi kirkot, mutta ei uskonnollisuutta sinänsä.
Tanssi on, ja oli erityisesti Disneyn lapsuus-ja nuoruusvuosina, paheellista, tai vähintäänkin turhaa hömpötystä, tiettyjen kristillisten piirien vinkkelistä. Disneylle tanssi taas tuntui olevan kuin jumalekstaattista riemua ja huolettomuutta manifestoiva, hengeltään panteistista puuhaa. Tälläinen aatos syttyy helposti Walt-sedän, yleensä aina, tanssintäytteisiä elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa. 60-luvun alusta lähtien Disney kelpuutti tuotantojensa musiikiksi myös rock & rollin. Itse asiassa ennen Disneyn vuonna 1961 julkaisemaa näytelmäelokuvaa The Parent Trap rock & rollia - jota filmissä edustivat Sherman Brorthersien tekemät biisit - ei oltu aikaisemmin samalla tavalla sulautettu osaksi elokuvaa.
Brode näkee Parent Trapin kohtauksen, jossa teini-ikäiset siskokset soittavat yhdessä, Chuck Berryn Roll Over Beethovenin luentana. Sharon istuu pianon ääressä "puettuna kuin Beethoven soittamassa Viidettä Sinfoniaa" ja Susan - "kalifornialaisen hippitytön prototyyppi" - ottaa kitaran syliinsä ja lausuu: Lets compromise. You give a little, I´ll give a little. Sen jälkeen käynnistyy fatsdomino-tyyppisellä pimputuksella väritetty, kevyt rock & roll -numero (video on youtubessa): Let´s Get Together. Brode nimeää esityksen ensimmäiseksi rockin ja klasarin fuusioksi, jollaista myöhemmin harrasti - syvemmin taiteellisia sfäärejä haarukoiden - esimerkiksi Procol Harum kappaleellaan A Whiter Shade of Pale.
Myös tv-sarjassa Micky Mouse Club Disney alkoi 60-luvun alussa käyttää musiikkina kevytversioitua rock & rollia. Brode huomauttaa, että Disneyn Family Trapin ja Micky Mouse Clubin myötä rock & rolliin kohdistunut kauhistelu alkoi hiipua julkisuudesta Yhdysvalloissa.
Viidakkokirja (1967) oli viimeinen elokuva, jonka tuottamiseen Walt Disney osallistui. Kiplingin kirjassa kuvataan paljon viidakkopoika Mowglin lapsuusajan seikkailuja, mutta Disneyn filmissä ne ohitetaan vitkaan ja siirrytään hetkeen, jolloin Mowgli on 10-vuotias ja hänen neuvonantajansa, musta pantteri Bagheera ja karhu Baloo, ovat tulleet siihen tuloksen, että pojan on parasta palata ihmisten joukkoon. Siten elokuvan pääteemoja ovat rodullisen identiteetin hakeminen ja yhteisön ja yksilön välisten suhteet. Brode tunnistaa Viidakkokirjastakin Disneyn ajatuksen siitä, että kaikkien rotujen ja ryhmien pitää sietää toisiaan, ja Broden mielestä juuri tämä oli keskeistä myös woodstockilaisten maailmankatsomuksessa aikana, jolloin osalta USA:n valkoisesta väestöstä puuttui täydellisesti hyväksyntä mustia kohtaan ja kansalaisoikeustaistelu oli kuumimmillaan.
From Walt to Woodstock käy läpi suurimman osan Walt Disneyn tuottamista elokuvista alkaen 1928 ilmestyneestä pätkiksestä Steamboat Willie. Suomessa niistä läheskään kaikkia ei ole koskaan nähty. Tästä huolimatta Douglas Broden ideasta ja analysoinnista on helppo päästä jyvälle, ja niitä seuratessa ei voi voi muuta kuin ihailla sekä Brodenin että Disneyn kekseliäisyyttä.
PS. Disneyn lisäksi 60-luvun vastakultuuriin vaikutti epäilemättä myös LSD. Tästä aiheesta teksti Ummagummablogissani otsikolla
LSD - maailmanrauha ja vallankumous kulttuuriin
