keskiviikko 25. syyskuuta 2013

RINTAMÄKELÄISET ON AIKAKONE

Tv-sarja Rintamäkeläiset tapahtuu maaseudulla jossain Hämeen ja Satakunnnan rajamailla, mutta maalaismaisemallisuudestaan huolimatta se onnistuu ilmentämään koko 60/70-lukuSuomen tajunnallista virettä.

Vuosina 1972–78 telkussa nähdyn tuotannon keskiössä ovat pientilallinen Antti ja Leena Rintamäki ja heidän naapurinsa Helmi ja Veikko Honkonen. Rintamäen Antti on totinen vennamolainen ja Veikko Honkonen lupsakka demari.

Kommunistit, kepu ja kokoomus ovat myös edustettuina henkilögalleriassa. Silti mistään poliittisesta kimarasta ei ole kyse. Rintamäkeläisissä ei ole rihtuakaan Yhtä köyttä -yhdistyksen tai Ihmisten puolueen kokousmeininkiä. Puoluepoliittiset aihelmat on sarjan luoja Reino Lahtinen kirjoittanut luontevan huokoisasti dialogiin.


Välillä miehet ovat vähän humalassa ja parissa jaksossa emännätkin ottavat varovasti kuppia. Yleensä naiset ovat raittiuden kannalla ja siksi ukot saattavat ottaa näkäräisiä vaimoväeltä salaa. Viina on miehille jotain elämää jalompaa ainetta. Voimajuoma ja tabu. Pelkkä tieto viinapullon läsnäolosta huoneessa kohottaa äijien mielialaa. Sotaveteraanien Leningradin matkalla Antti ja Veikko juopottelevat reippaan puoleisesti ja lepyttävät kotiin jätetyt emännät venäläisillä kukkahuiveilla.

Miehen ja naisen roolien käsittely on koko sarjan läpäisevä agenda. Antti Rintamäki on vanhakantainen, jäyhä sovinisti. Veikolla on avioliittoon tasa-arvoisempi asenne, mutta ei hänenkään mielestä akkojen ole tarpeen puuttua asioihin "joista eivät mitään ymmärrä". Miehet naljailevat ja naiset motkottavat. Honkosen Helmi on kaikista eniten suuna päänä. Hän ei ole samaa, osaansa alistuvaa sorttia kuin Leena Rintamäki.

Peltojen paketointi ja maatalouspolitiikka ylipäätään, talvi-ja jatkosodan kelailut, työttömyys ja maaltapako ovat sisältöjä, jotka tuppaavat sarjassa usein esiin. Antti uskoo vakaasti, että jonain päivänä Rintamäenkin pois käytöstä otetut pellot vielä kasvavat viljaa Suomen nälkäiselle kansalle. Hän ei suostu myymään peltoaareejaan suursikalaa suunnittelevalle rohmuisännälle.

Myös sellaisiin ajan ilmiöihin kuin feminismi ja kouludemokratia reagoidaan Rintamäkeläisten pirtissä. Aviolliseen uskottomuuteen ja aviottomiin lapsiin liittyvät keissit ovat toistuvasti mukana jutusteluissa keittiön pöydän äärellä - tai supatteluissa porstuvassa. Navettaan kamera ei kurkistele. Molemmat pariskunnat luopuvat sarjan aikana lehmistään, mutta sitä ennenkin eläinten osuus Rintamäkeläisissä on olematon.

Lehmien, kanojen, koirien, kissojen ja hevosten lisäksi Rintamäkeläisistä puuttuu yksi tärkeä ihmishahmo. Kylähullu. Tai vähintäänkin eksentrinen yksityisajattelija. Tallin vintillä punkkaava erakko, jolta on mennyt tikut sekaisin, koska "se on lukenut liikaa". Yleensäkään mikään todella eriskummallinen elämäntaso ei punkea näiden pienviljelijöiden ikkunoista sisään, ei edes hypnotisoija O Hawkin varjon vertaa.

Uskonto kuuluu kodin ja isänmaan ohella Rintamäkeläisten perusarvoihin, mutta varsinaista uskovaisuutta edustaa vain kitsas ja konservatiivinen moralisti Niemen isäntä. Se on Reinikaisena tunnetun Tenho Saurénin ehkä onnistuinen roolityö.

Sarjan mustavalkoisissa alkujaksoissa tupsahtaa pari kertaa esiin ajankohtaan nähden yllättävänkin suorasukaista dialogia seksiasioista. Edes suuteluasteisia muhinointikohtauksia sarjaan ei ole kuitenkaan ole kirjoitettu.

Vaikka Rintamäkeläiset sisältääkin rankkaa tyypittelyä ovat uskottavuus ja autenttisuus koko kattauksen perusorret. Rintamäkeläisiin on säilötty suomalaisen 70-luvun akustiikka, värisävyt ja kuosi. Todentuntuisuus ei synny vain ulkonaisesta näköisyydestä. Dialogin, henkilöiden ja sarjan kuvaustyylin kautta välittyy erinomaisen paljaana se elämäntempo, asennekirjo ja energiataso, joiden vallitessa asiat maalais-Suomen alasajon päivinä tapahtuivat urbaanien maalikylien ulkopuolella.

Rintamäkeläisistä on moneksi. Siihen voi suhtautua nostalgiana, flashback´ina, absurdina eepokkina tai hillittömänä camp-pläjäyksenä. Koulujen oppimateriaalina Rintamäkeläiset puolustaisivat paikkaansa. Niitä on nyt julkaistu dvd:llä viisi kansiota, yhteensä 30 jaksoa. Onkohan siinä nyt sitten koko jäljelle oleva potti? Kaikkia jaksojahan ei ole aikanaan arkistoitu.


Veikko Honkosta (kuvassa vas.) esittävä Ahti Haljala (k.2005) teki mittavan urakan arkisen taviksen saappaissa suomalaista elämää kuvaavissa tv-sarjoissa. Hän oli mukana jo ensimmäisessä kotimaisessa tv-draamassa, Heikissä ja Kaijassa (1961–1971), jossa hän näytteli metalialan pienyrittäjää. Vuosina 1993 - 1995 hänet opittiin tuntemaan Metsoloiden vanhana isäntänä.

70-luvun Pertsa ja Kilu -tv-elokuvissa Haljalalla oli myös oli rooli ja kuten Rintamäkeläisissäkin hänen vaimoaan näytteli Eila Roine. Eila Roineen ura tv-kasvona alkoi pääosalla Heikissä ja Kaijassa ja päättyi ainakin toistaiseksi Eila-mummin rooliin Pikku Kakkosessa.


Ylen Teemalla on näytteitä Rintamäkeläisistä. Suosittelen erityisesti pätkää otsikolla Honkosten astiakaappi.

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

PYHIINVAELLUS PAKANUUTEEN

Goalla humalluin täysikuusta ja Royal Stag -viskistä ja tanssin valtavan, psykedeelisesti valaistun Shiva-Natarajan patsaan alla Arabianmeren rannalla. Valkoisissa vaatteissa ja verellä merkitty bindu ("piste") kolmantena silmänäni hehkuin pimeydessä kuin Shiva-Nataraja, joka tanssii ylläni ikuista luomisen ja tuhon tanssiaan. Pimeydessä tunsin sisälläni uinuvan alkukantaisen, jumalaisen hulluuden, humalan ja himon. Palvoin kundaliini-käämeen kultaista nahkaa ja liu´uin hopeisena sen pinnalla.

Aki Cederberg - Pyhiinvaellus. Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013)

Aki Cederbergin Pyhiinvaellus on matka modernin maailmankuvan tuolle puolen, perimagian ja arkaaisen mystiikan läheisyyteen. Kirjoittaja saa idän reissuillaan kontaktin mytologisessa muinaisuudessa eläviin samaanijoogeihin ja löytää lopulta itsensä Adinath Puri -nimisenä hahmona isosta, ikiaikaisesta tarinasta.

Alati sekularisoituvassa ja modernisoituvassa maailmassa muinainen, elävä perinne on useimmiten pirstoutunut ja erotettu juuristaan lopullisesti, mutta on vielä olemassa paikkoja, joissa ikivanha tiedon ja magian perinne elää.


Cederbergin mainitsemat paikat ovat temppeleitä, luolia, ashrameita ja muita palvontaan ja rituaaleihin tarkoitettuja alueita, joissa joogit, swamit, gurut, aghorit, tantrikot ja noidat vaikuttavat. Tälläisiin kohteisiin Cederberg tutustui vuosina 2005 - 2010 Nepaliin ja Intiaan tekemillään vaelluksilla.

Osallistuin merkillisiin rituaaleihin autioiden luostareiden katolla, mietiskelin tuntemattomien jumalien alttareilla ja koin odottamattomissa paikoissa ja odottomattomilla hetkillä välähdyksiä joistain ihmistä suuremmasta.

Hindulaisuuden laajasta jumalkatraasta Cederberg kokee erityisen läheiseksi Shivan, "ensimmäisen Herran".

Hän ei ole pelastaja eikä vapahtaja. Voisi miltei sanoa, että Shivaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Shiva edustaa puhdasta tietoisuutta.

Shivan ääretön moninaisuus ilmenee 1008 erilaisen hahmon ja nimen välityksellä. Shiva on androgyynijumala, vuorenhuipulla mietiskelevä, takkutukkainen joogi ja Nataraja, kosminen tanssija. Myös petojen kuningas Pashupati ja "hyväsydäminen herra" Bholenath, "moukkien ja äijänkäppänöiden suojelija". Shivan tunnus on fallos eli lingam.



Shivaan liittyy dionysosmaista, seksuaalista hurmoksellisuutta, mutta usein nämä väkevästi eroottiset ominaisuudet jätetään huomiotta uskovaisten keskuudessa Intiassa. Cederberg ihmetteleekin sitä, että vaikka lingam ja yoni eli vagina ovat hindulaisuuden keskeisiä symboleja ja vaikka Intiasta löytyy tuhansia "pyhää seksiä" ilmentäviä monumentteja ja patsaita, "moderni Intia suhtautuu usein seksiin sievistelevästi ja moralistisesti".

Häveliäs suhtautuminen sukupuolisuuteen on kieltämättä leimallinen piirre intialaiselle yhteiskunnalle, mutta onhan on myös niin, että eiväthän esim. Shiva linga ja yoni ole pelkästään "seksisymboleita", eikä "pyhää seksiä" sisältävä kuvasto välttämättä esitäkään "pyhää seksiä" sinänsä. Seksiakteja kuvaavat veistokset voidaan ymmärtää ei-käsitteellisenä kuvaelmana energioista, jotka eivät ole sen enempää eroottisia kuin ei-eroottisiakaan, vaan elämän syvyyksistä nousevaa, puhdasta voimaa, käärmetulta, jonka palo synnyttää ihmisissä sekä uskonnollisia että seksuaalisia värähtelyjä.

(Intialaisten pidättyväisessä suhtautumisesa seksualisuuteen on muuten se myönteinen piirre, että Intiassa (ja Nepalissa) yleinen pukeutumistyyli ei ole (vielä) samalla tavalla, räikeästi seksuaalisuutta korostava kuin länsimassa, eikä sekstinen tai pornografinen kuvasto hypi silmille joka suunnalta.)

Päihtymisen ja myrkyttymisen tilat sisältyvät olennaisena laadullisuutena Shiva-tietoisuuteen. Erään legendan mukaan Shiva suoritti kerran mystisen joogarituaalin imemällä keuhkoonsa hasiksen savua tuhannen vuoden ajan. Shiva on kannabiksen polttajien suursuojelija ja sadhu babapyhimysten keskuudessa hasista sauhutellaan Shivan nimissä ja Shivan kunniaksi.

Alastomat tai puolialastomat, useimmiten dread lockseiksi hiuksensa kasvattaneet sadhut ovat omaa jumalaansa - Shivaa tai Vishnua - jäljitteleviä, eläviä patsaita, joiden keskuudessa vaalitaan esoteerista, alkemististä perimätietoa. Se siirtyy suullisesti gurulta oppilaalle. Sadhut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti "henkisiä opettajia", vaan enemmänkin sivullisia ritualisteja, muinaisista alkukuvista innoitusta saavia mystikoita ja askeetteja.

Cederberg pitää sadhujen tärkeimpänä yhteiskunnallisena tehtävänä siunausten ja pyhyyden - darshanin - jakamista ihmisille. Babat ovat ikään kuin ikkuna ulos arkitajuisuudesta maagisen tietoisuuteen ja mytologiseen aikaan. Cederbergissä villit ja kiilusilmäiset, siunausten lisäksi myös kirouksia jakelevat maagibabat aiheuttavat sekä ihailua että hämmennystä.



Intiassa Aki Cederberg tutustuu amerikkalaissyntyiseen sadhuun Baba Rampuriin (jonka kirjasta Autobiography of a Sadhu on kirjoitettu aikaisemmin tässä blogissa). Rampuri sanoo olevansa "paikallinen kaveri eikä mikään universalisti". Hänen mielestään jumaltietoisuudesta kiinnostuneiden ihmisten pitäisi ensisijaisesti tutustua oman asuinpaikkansa henkiin, jumaliin ja jumalattariin, vesien, kasviston ja ilman valtiaisiin.

Yli 40 vuotta Intiassa asunut Rampuri on initioitu maan vanhimpaan sadhuyhteisöön, Juna Akharaan. Tähän loosiin kuuluu ihmisiä, "jotka voisivat syödä maksasi" Baba Rampuri kertoo Cederbergille. Monet maagis-hengelliselle kutsumukselleen omistautuneet sadhut ovat rajuja, kesyttämättömiä sieluja, joiden elämäntapa ei noudata vallitsevaa moraalista koodistoa.

Baba Rampurilla on oppilaita eri puolilla maailmaa. Heistä ainakin kaksi on Baban ohjaamana ottanut sannyasi-vihkimyksen, joka tarkoittaa elinikäistä sitoutumista askeetikon elämään. Cederberg ei ole tehnyt sannyasi-lupauksia, mutta hänetkin on vihitty Baba Rampurin edustaman perimyslinjan yhteyteen.

Cederbergin teoksen kirjoittamisen jälkeen Rampurin tanskalainen oppilas Yogananda Puri on tehnyt irtioton gurustaan ja syyttänyt häntä julkisuudessa oppilaidensa pettämisestä ja ylipäätään vilpillisestä toiminnasta: "Baba Rampuri saarnaa, mutta ei harjoita Dharmaa". Klassinen asetelma siis, kuten on tyypillinen myös sen alkusyy: gurun ja hänen oppilaidensa keskinäisiin raha-asioihin liittyvät epäselvyydet.

Rampuria on arvosteltu myös intialaisten babojen taholta. Häntä on nimitelty Juna Akharan lokaan vetäväksi "bisnesmieheksi" ja syytetty mm. "käännyttämisestä". Rampurihan on viime vuosina tuonut itseään ja Juna Akharaa innokkaasti julkisuuteen, perustanut oman firman ja ollut altis värväämään itselleen seuraajia (joista osalle on arvostelijoiden mukaan annettu vihkimys ilman asiaankuuluvaa valmentautumista). Lisäksi karsastusta on herättänyt se, että sannyasi-vihkimyksestään huolimatta Rampurilla on lapsia kolmen eri naisen kanssa. Nuorin 63-vuotiaan Rampurin lapsista syntyi viime vuonna.

Rampuri on syvästi maagiseen tietotaitoon perehtynyt mystikko ja merkittävä pakanallisen muinaistiedon vartija, mutta aivan kirjaimellisesti eivät hänen kohdallaan pidä paikkaansa Pyhiinvaellus-kirjaan kirjatut sanat: "Me katkaisemme siteet, suvun, kastin, entisen elämän ja tavanomaisen maailman siteet. Leikkaamme ne pois."

Samalla sivulla em. lausunnon kanssa kerrotaan, että Baba Rampuri - kuultuaan että Cederbergin isä on juuri kuollut - hoputtaa Cederbergia lähtemään mahdollisimman nopeasti Suomeen hautajaistouhuihin. Saman ohjeen hän olisi varmasti saanut kristityltä papiltakin (vaikka Raamatussa sanotaankin, "kuolleet haudatkoon kuolleensa"). Kuolemaan ja kuolleisiin suhtautuminen on yksi asia, johon sekä uskontojen ihmiset että uskonnottomat suhtautuvat yleensä yhtä konventionaalisesti.

Sadhujoogit ovat psykedeelisinä tajunnanräjäyttäjinä ja maagisen ritualismin mestareina aivan toista maata, kuin ihmisille onnellisia olotiloja ja harmonista "henkistä kasvua" kestohymy naamalla kaupittelevat joogagurut. Sadhujen tapa kyntää elämän peltoa ilmentää poikkeuksellista, hengellistä väkevyyttä. Tästä huolimatta, mitä enemmän sadhujen maailmaan tutustuu, sitä selvemmin näkee sen, kuinka esoteeristen opetusten rinnalla sadhu babojen perimyslinjan kautta siirtyy eteenpäin samantyyppistä kiinnittymistä banaaleihin abstraktioihin, uskomuksiin ja ideaaleihin kuin mitä yleensä kaikissa uskonyhteisöissä esiintyy.

Pyhiinvaellus on vilpittömyydellään vakuuttavaa, rauhallisen joutuisasti juoksevaa tekstiä, jota lukisi pitempäänkin kuin 172 sivua. Suppeudestaan huolimatta kirjanen on runsauden sarvi, sillä siihen on saatu tiivistettyä iso kaistale intialaisen uskonnollisuuden maisemaa ja runaasti omakohtaista tietoa asioista, joista ei ole aikaisemmin suomenkielellä kirjoitettu. Hari bhom!





Shiva Lingan, Shiva-patsaan ja yllä olevat naga babat kuvasi Kari Kosmos Kathmandun Pashupatinath temppelissä,Nepalissa.

torstai 5. syyskuuta 2013

MYSTINEN KEMISTI JA IHMELAPSI

LSD is the most immediate, the closest and the most mysterious junction between the material and the mental and spiritual world. An almost invisible trace of LSD matter might, in the mental and spiritual world, within the human consciousness, rouse heaven or hell.
Albert Hofmann


Dieter Hagenbach & Lucius Werthmüller: Mystic Chemist: The Life of Albert Hofmann and His Discovery of LSD (Synergetic Press, 2013)

Tiedemies josta ei luomakunnan ihmeitä tutkiessaan tule mystikkoa, ei ole luonnontieteilijä. Näin ajatteli maailman kuuluisin kemisti, sveitsiläinen Albert Hofmann (1906 – 2008). Hän itse ylitti kemian ja alkemian välisen rajan viisauden kivenään psykoaktiivinen lääke LSD-25.

Lääkeyhtiö Sandozin palveluksessa työskennellyt Hofmann syntetisoi lysergihapon dietyyliamidin eli LSD-25:n marraskuussa 1938. Vasta viisi vuotta myöhemmin hän havaitsi aineen hallusinogeeniset ominaisuudet saatuaan vahingossa LSD:tä elimistöönsä ihokosketuksen kautta. Kolme päivää myöhemmin hän otti LSD:tä tietoisesti ja pian myös monet muutkin kemistit ja eri alojen tiedemiehet tutustuivat aineeseen.

Psykiatrian apuvälineenä LSD:tä alettiin käyttää 40-luvun lopulla ja psykedeeliterapia sai kannattajakseen monia merkittäviä psykiatreja ja tutkijoita (Humphry Osmond, Oscar Janiger, Stanislav Grof... ). 60-luvulla LSD karkasi ulos tutkimus- ja terapiakeskuksista. Siitä lähtien tällä hallusinogeenisellä yhdisteellä on ollut valtava vaikutus musiikkiin ja muihin taiteisiin ja sitä ovat ylistäneet mm. näyttelijät Gary Grant, Groucho Marx, Jack Nicholson ja Larry Hagman.

Filosofien, lääkäreiden ja taiteilijoiden ohella monet luonnontieteilijät ja kompuutterigurut ovat kertoneet LSD:n osuudesta heidän työhönsä. Psykedeelien käyttäjiä ovat olleet mm. Steve Jobs ja tietokonehiiren kehittäjä Douglas Engelbart, joista ensiksi mainittu sanoi LSD:n ottamisen olleen hänen elämänsä toiseksi tai kolmanneksi tärkein teko. Nobel-palkittu molekyylibiologi Kary Mullis on kertonut LSD-matkojen vaikutuksesta tieteellisiin saavutuksiinsa - samoin fyysikko ja molekyylibiologi Francis Crick, joka oli nauttinut LSD:tä tehdessään läpimurron DNA:n molekyylirakenteen tutkimisessa.

http://www.altering-perspectives.com/2013/05/francis-crick-discovered-structure-of.html



Dieter Hagenbachin ja Lucius Werthmüllerin kirja Mystic Chemist on lähes neljä sataa sivuinen, taiten taitettu ja loisteliaasti kuvitettu katsaus Albert Hofmannin ja hänen LSD-keksintönsä vaiheisiin (Hofmann tosin itse totesi, ettei hän keksinyt LSD:tä, vaan LSD keksi hänet).

Kouluikäisenä Albert Hofmann koki kerran metsässä samoillessaan mystisen hetken, jonka kestäessä hän näki kaiken elollisen yhteyden ja tajusi ihmeellisen, energisen todellisuuden tason olemassaolon. Tällä kokemuksella oli Hofmannin maailmankuvaan pysyvä vaikutus ja sen innoittamana hän aloitti kemian opintonsa. Hän halusi päästä syvemmälle elämän salaisuuksien ymmärtämisessä ja ajatteli, että kemistisen tietämyksen kautta tämä on mahdollista.

Lapsuudenaikaisesta luontoelämyksestään Hofmann on kertonut mm. kirjassaan Insight Outlook (1989). Se sisältää luonnontieteellistä ja filosofista pohdiskelua, jonka läpikäyvä teema on kosmisen tietoisuuden ja Unio Mystican merkitys inhimillisessä elämässä.

Insight Outlookia kuuluisampi teos on LSD - My Problem Child (1980). Tässä kirjassa Hofmann toteaa, ettei hänen mieleensä ikinä juolahtanut, että LSD:stä voisi tulla huumausaineena käytettävä yhdiste niin kuin 60-luvulla kävi. Hän vierasti Timothy Learyn ja kumppaneiden LSD-kampanjointia ja piti lysergihapon päätymistä katukauppaan valitettavana asiana. Hofmannin mielestä LSD:tä pitäisi hyödyntää ennen kaikkea psykiatrian ja muun ihmismielen tutkimuksen kehyksissä.

Hofmann oli kuitenkin kauhuissaan saadessaan kuulla millaisia tuomioita Yhdysvalloissa LSD:n hallussapidosta ja valmistuksesta oli määrätty. Grateful Deadin kemistin, Owsley Stanleyn jälkeen kuuluisin laittoman LSD:n valmistaja Leonard Pickard on saanut elämänsä aikana kaksi tuomiota lysergihapon kokkaamisesta ja on tällä hetkellä istumassa kahta elinkautista. Viimeisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan syyttäjän yhtenä todisteena muuten oli Albert Hofmannin omistuskirjoituksella varustettu My Problem Child, joka löytyi ratsiassa Leonard Pickardin hallusta.

Timothy Learysta ja Hofmannista tuli lopulta ystävät ja vanhemmalla iällä Hofmann alkoi suhtautua ymmärtäväisemmin LSD:n käyttöön akateemisten ympyröiden ja psykoterapian ulkopuolella. Eläkkeellä ollessaan hän tutustui moniin undergroundtutkijoihin, psykonautteihin ja vaihtoehtokulttuurin heeroksiin ja saattoi jopa imaista savut jointista psykedeelikkojen kanssa hengaillessaan.

Vuosina 2000 ja 2001 Hofmann käväisi Sveitsissä järjestetyissä goatrance-reiveissä. Jälkimmäisissä partyissa Hofmann nousi estraadille amerikkalaissyntyisen goatrancesadhu Goa Gilin kanssa. Hän otti lavalla muutaman tanssiaskeleen, vaikka juhlien musiikki olikin hänelle - Beethovenin, Schubertin ja Mozartin ihailijalle - täysin vierasta. Monet reivaajista halusivat kätellä mystistä kemistiä ja Hofmann raapusti nimikirjoituksia heidän LSD-blotteriarkkeihinsa.

Albert Hofmannin saavutettua sadan vuoden iän häneltä kysyttiin: voisiko maailmanrauhan syntymistä edistää se, jos kaikki ihmiset ottaisivat LSD:tä? Hofmann sanoi: "En tiedä vastausta tähän... mutta luulen että se olisi yrityksen arvoinen teko".



Ensimmäisenä LSD:stä kiinnostuivat 40-luvulla Yhdysvaltain armeija ja CIA, jotka halusivat tutkia lähinnä sitä voisiko aineesta olla hyötyä kuulustelun/kidutuksen välineenä. Melko pian kuitenkin valkeni LSD:n olevan, kaikessa arvaamattomuudessaan, hyvin hankala lääkeaine tälläisiin tarkoituksiin.

Psykiatrien ja muun akateemisen poppoon mielenkiinto LSD:tä kohtaan säilyi senkin jälkeen, kun armeijan ja turvallisuuspalvelun teettämät tutkimukset päättyivät. Modernin psykiatrian piirissä ihmisen sisäavaruutta laajasti valottava LSD nähtiin oivalliseksi välineeksi itseymmärryksen lisäämisessä ja esim. psykoanalyysia nopeammaksi keinoksi psyykkisten ongelmien käsittelemisessä. Siinä vaiheessa kun LSD kriminalisoitiin v. 1966 oli Yhdysvalloissa n. 40 000 ihmistä hoidettu LSD-terapialla ja happokokemuksista oli tehty yli 3000 tutkimusta.

LSD -tutkimusta ja -terapiaa on jatkettu maan alla 60-luvun jälkeenkin. Ensimmäinen laillinen tutkimus aloitettiin vuonna 2008 Sveitsissä Peter Gasserin saatua Sveitsin tervesysministeriöltä luvan analysoida LSD:n vaikutusta kuolemansairaiden potilaiden mielialaan ja vireystilaan. Albert Hofmann oli hyvillään ja helpottunut kun tälle projektille näytettiin vihreää valoa. Hän ajatteli, että vihdoinkin hänen "ongelmalapsensa" tunnustettiin "ihmelapseksi".

Hofmann otti LSD:tä useita kertoja elämänsä aikana. Lisäksi hän tutustui omakohtaisesti moniin muihinkin tajunnan muuntajiin, kuten ecstasyyn - josta hän totesi amerikkalaisille seuralaisilleen englanniksi: "with this substance, matter and mind are one" - meskaliiniin ja psilosybiinisieniin. Hofmann syntetisoi psilosybiinin 60-luvun alussa ja teki 1962 vaimonsa Anitan kanssa matkan Meksikoon, jossa hän tarjosi psilosybiinipillereitään kuuluisalle samaanille Maria Sabinalle. Myös Anita Hofmann osallistui sessioon. Hofmann itse otti kyseisenä iltana voimakkaana psykedeelinä tunnettua salvia divinorumia.

Noin puolen tunnin kuluttua psilosybiinipilleireiden nauttimisesta Maria Sabina ja hänen tyttärensä alkoivat huutaa, etteivät he löydä "henkeä" pillereistä. Hoffman tiesi omasta kokemuksestaan, että synteettinen psilosybiini vaikuttaa hitaammiin kuin sienet ja antoi naisille lisää pillereitä. Niistä alkoikin lopulta henki löytyä. Maria Sabina ja hänen tyttärensä lauloivat ja rukoilivat ekstaasissa tuntikausia.

(Jälkeenpäin Maria Sabina katui osallistumistaan Hofmannin sessioon. Samoin sitä, että hän oli jo ennen Hofmannia avannut antropologeille psilosybiinirituaalin maagisia maailmoita. Omien sanojensa mukaan hän teki tämän kaiken painostuksen jälkeen - ja että yhteistyöstä tutkjoiden kanssa seurasi ikävyyksiä. Maria Sabinan talo poltettiin kostoksi kontakteista valkoisten kanssa, mutta kaikkein pahinta oli Sabinan mukaan se, että ninos santos (pienet pyhimykset) eli psilosybiinisienet menettivät puhtautensa ja voimansa samalla hetkellä kun muukalaiset ilmaantuivat: "...they will never again be at work").

Vuonna 1962 psilosybiiniä testattiin myös Amerikassa uskonnollisissa puitteissa. Good Friday -nimellä tunnettu tilaisuus järjestettiin Bostonin yliopiston protestanttisessa kirkossa, jossa kymmenelle ihmiselle annettiin psilosybiiniä ja kymmenelle plaseboa. Vähän tämän jälkeen päästettiin afro-amerikkalainen saarnaaja Howard Thurman irti. Thurmanin yli kaksituntisen jumalanpalveluksen aikana psilosybiiniryhmä koki syvästi uskonnollisia tietoisuudentiloja ja ryhmän jäsenistä 90 prosenttia oli jälkeenpäin sitä mieltä, että kokemus toimi heidän kohdallaan voimallisena herätteenä hengelliseen elämään ja lisäsi ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteereistä. Yksi koehenkilöistä oli Barack Obaman perhetuttu, pastori Mike Young, joka tähän päivään saakka on kehoittanut kristillisiä kirkkoja valmistautumaan Good Fridayn kaltaisiin aktioihin.

Albert Hofmannille psykedeelisiin aineisiin liittyvät uskonnolliset tasot olivat sydämenasia. Hän toivoi, että tieteellisen tutkimuksen lisäksi LSD:tä voitaisiin käyttää hengellisissä seremonioissa ja rituaaleissa. Hän kuitenkin aina painotti sitä, että samanistissa heimokulttuureissa psykedeeliset kasvit on nähty pyhinä ja maagisina lääkkeinä, joita voidaan käyttää vain tietynlaisten olosuhteiden vallitessa, jotta niillä voisi olla parantavia vaikutuksia.


Albert Hofmann oli 60-luvun puolivälissä Nobel-palkintokomitean kiikarissa, mutta mutta jäi lopulta ilman nobelia. Syyksi tähän on arveltu sitä, että Richard Nixonin suojeluksessa alkanut LSD:n demonisointikampanja oli silloin kuumimmillaan eikä palkintolautakunta halunnut antaa "vääränlaista signaalia". Muita kunnianosoituksia Hofmann sen sijaan kahmi kosolti. Ensimmäisen kolmesta kunniatohtorin hatustaan hän vastaanotti 1966 Ruotsin kuninkaalliselta pharmaseuttiselta instituutilta. Saksankielisten kemistieksperttien yhdistys The Society of Toxicological and Forensic Chemistry (GTFCh) myönsi hänelle arvostetun Jean-Servais Stas Mitalin 1995.

2007 brittilehti The Telegraphin kokoama asiantuntijaraati valitsi Albert Hofmannin tärkeimmäksi elossa olevaksi neroksi. Hän jakoi ykkössijan www:n kehittäjä Timothy John Berners-Leen kanssa. Hofmann kommentoi valintaansa sanomalla: "En minä, vaan LSD tuli valituksi".

Hofmannin täyttäessä 100 vuotta järjestettiin Baselissa hänen kunniakseen kansainvälinen symposiumi otsikolla "LSD - Problem Child and Wonder Drug". Konferenssi laati vetoomuksen valtaapitäville Bernissä ja Brysselissä LSD:n tieteellisen tutkimuksen vapauttamisen puolesta. Sveitsin liittopresidentti Moritz Leuenberg puolestaan lähetti onnittelukirjeen Hofmanille ja nimitti häntä "suurenmoiseksi hahmoksi ihmisen tietoisuuden tutkimisen alalla".

102-vuotiaana kuolleen Albert Hofmannin impakti omaan aikaansa oli samalla lailla kosmisesti avartava, mullistava ja tulevaisuuteen säteilevä kuin kaimansa Einsteinin vaikutus. Hofmann oli iloinen saavutuksistaan ja tiedosti niiden arvon, mutta pöyhkeily ja itsekorostus eivät kuuluneet hänen luonteenpiirteisiinsä. Hagenbachin ja Werthmüllerin kirja piirtää kuvan vaatimattomasta ja alati hyväntuulisesta ja uteliaasta herrasmiehestä, joka säilytti henkisen vireytensä loppumetreille saakka. Viimeisessä haastattelussaan Albert Hofmann sanoi elämän tarkoituksen olevan "to rejoice over creation". Hänen mielestään "luomakunnan kauneus on paras huume maailmassa".







https://www.youtube.com/watch?v=0Gt_ocdsBBQ