torstai 30. kesäkuuta 2011

Rock & Roll kuten se on



Jussi & The Boys - Mä tahdon rokata (Scandia)

Mä tahdon rokata on suomennettu tiivistelmä 50-luvun rock & roll -katalogista. Olkoonkin, että settiin sisältyy myös uudempaa kamaa, kuten Edgar Winterin Keep Playing That Rock'n Roll (Sun hommas on rock'n roll) ja Elton Johnin Krokotiili-rock.

Levyn ilmestyessä vuonna 1973 Härmässä elettiin rock & roll - revivallia, jota Badding ja Hurriganes rulettivat. Tällä kertaa fiftaristaffia haluttiin vetää railakkaammin ja rokimmin ottein kuin edellisvuosikymmenillä, jolloin rock & rollin syntyyn oli Suomessa vastattu lähinnä iskelmäfiltterin läpi suodatetuilla hitticovereilla. Sellaisia olivat mm. Brita Koivusen ja kumppaneiden 50-luvulla levyttämät versiot Rock Around The Clockista ja Johnnyn vuonna 1964 ilmestynyt Little Richard -käännös Rehtorin luiseva Salli (Long Tall Sally).

Iskelmälmällisyyteen päin kallellaan on Jussin juttukin siinä mielessä, että Mä tahdon rokata -levyllä pääosassa ovat laulut itsessään, ei niiden raju runttaaminen ja kärkevät soundit. Boysien tulkinnat rockklassikoista on tehty hyvin perinnetietoisesti, mutta kuitenkin 50-luvun kehyksistä irrotettuina. Hitustakaan vaaran tuntua Boysien rokkailuun ei tietenkään sisälly. LP on lystiä hippamusiikkia, jota voi diggailla Seven up `ia tai Sif-Colaa naukkaille. Esimerkiksi Sweet Little Sixteenin suomenkielinen sanoitus varioi uskollisesti alkuperäislyriikoita, mutta Chuck Berryn oman levytyksen tekstuurin sisältyvät (piilo)seksuaaliset sävytykset ovat Jussin ja Boysien levytyksestä tiessään.

Ainut kokonaan kotoista käsialaa oleva kappale on englanninkielinen, nimeltään K.W.Blomqvistin ilmailuaiheinen blues. Muihin biiseihin sanoituksia ovat tehneet Jussin itsensä lisäksi mm. iskelmäsanoittajat Saukki (Tutti Frutti), Kari Tuomisaari (Aikoo, aikoo) ja Usko Kemppi (Mona Lisa). Nimikappale Jorma Kaleniuksen mainio, tosi nopea twisti, jonka Kalenius itse levytti bändeineen vuonna 1960.

Kiekon on tuottanut blues-spesialisti ja Frank Zappan kaveri Matti Laipio. Antero Jakoila kantaa päävastuun kitaroinnista, Hakalan Aikka hakkaa haikkaansa ja Kaj Westerlund soittaa bassoa ja pianoa. Lisäksi mukana on joukko Boysien ulkopuolista kaartia, kuten Matti Sarapaltio saksafonissa ja Marjo-Riitta Kervinen taustalaulajana. Erityisesti Mä tahdon rokata on pianolevy; Kaj Westerlundin pimputuksella on keskeinen rooli biiseissä ja mies klaaraa Fats Domino -kuviot ynnä muut varsin mallikkaasti.

Todelliseksi päällikkökamaksi albumin tekee Jussi Raittisen suvereeni ote kappaleisiin. Esityksistä kuulee, että Sartsa rakastaa laulamiaan biisejä, ja häneltä luontuvat yhtä mallikkaasti Blueberry Hillin kaltaiset slovarit kuin kieli poskessa vedetyt menopalat. Jussi on tehnyt kelpo levyjä ennen tätä ja tämän jälkeen, mutta kyllä Mä tahdon rokata on selkeästi J Raittisen rokkituotannon timanttisin kivi.

torstai 23. kesäkuuta 2011

Jai Uttal ja Shiva-aseman soundit

Amerikkalainen Jai Uttal taittaa lomittain ja sisäkkäin (afro)amerikkalaista juurta, lattaria, poppia, reggaeta, jazzia ja intialaista säveltapailua. Läpikäyvä prinsiippi hänen tuotannossaan on hinduorientoitunut uskonnollisuus, vähän samaan tapaan kuin laulavilla länkkärijoogeilla Bhagawan Das ja Krishna Das. Itämaisten elementtien osuus Uttal-levyillä on siinä määrin huomattava, että Jai Uttal on usein kategorisoitu "worldmusic"-artistiksi.

Melko vähän on henkilötietoja tarjolla Jai Uttalista. Se tiedetään, että hänen merkittävin musiikillinen opettajansa on intialainen sarodmestari Ali Akbar Khan. Hengelliseksi mentorikseen Uttal on ilmoitttanut Neem Karoli Baban (k.1973), joka tunnetaan parhaiten nimellä Maharaj-ji. Baban kuuluisin oppilas on Learyn kaiffa, tohtori Richard Alpert, jolle Maharajji antoi hänen nykyisin käyttämänsä nimen Ram Dass.

(Albert tapasi gurunsa vuonna 1967 Intiassa, jossa hän matkusteli isolla LSD-varastolla varustautuneena. Hän tarjosi Maharajjille koemaistajaisia trippipussistaan ja ennen kuin Albert ehti tehdä mitään guru oli kahmaissut kitaansa koko satsin. Se ei Albertin mukaan vaikuttanut swamiin millään tavalla. Richard Albert kutsuu Maharajjia mieheksi, "joka tietää kaiken". Hänen oma trippailunsa päättyi Maharajjin ashramiin.)



Jai Uttalin ensimmäinen levy on vuonna 1991 ilmestynyt Footprints. Vaikka levyn materiaali on Uttalin säveltämää ja tuottamaa, on hänen läsnäolonsa tällä cd:llä osittain näkymätön, sillä suuren osan levyn (vähäisistä) lauluosuuksista hoitaa intialainen Laksmi Shankar ja toisaalta, trumpetisti Don Cherry laittaa koko paletin jazzamaan omalla, uniikikilla tyyllillään.

Uttalin ja Pagan Love Orchestran nimissä ilmestynyt Shiva Station (1997) on eräänlainen Jai Uttalin läpimurtolevy. Se on kosmisilla reiteillä villisti vispaava hippimusabazaari. Rockia, reggaeta, folkkia, kitarasooloja, tabloja, mantroja, hämyköörejä, harrasta vuodatusta ja rennosti rullaavaa draivia. Säkeitä lauluissa on vähän ja ne ovat kaikki hengellistä hehkutusta: Krishnaa pyydetään suojelemaan demoneilta, Shivan pyhää nimeä toistetaan, Parvatia ylistetään ja Sita Ram -mantraa lauletaan sydämen pohjasta.



Enemmän kuin sinänsä mainiosta Shiva Stationista diggaan sen edeltäjästä: Beggars and Saints (1995). Levyllä käytettävä instrumenttivalikoima on iso, mutta sitä hyödynnetään säästeliäästi, ilman pursuttelua ja näin levyn soundi on eteerisen askeettinen. Suurin osa biiseistä on sukua intialaisille hengellisille laulelmille - bhajans - eli, niissä veisataan ylistyksiä jumalille. Upein kohta näiden virsien virrassa on mielestäni Rama Holp. Se muuttuu Jai Uttalin jylhän ja ekstaattisen "Bolo Ram, Bolo Ram..." resitoinnin jälkeen ikään kuin pastiksiksi Jamaican jazzista Jeff Cressmanin pasuunan johtaessa vaellusta Jehoshaphatin laaksosta herra Ramin kirkkauteen korkeimmissa devatodellisuuksissa. Toinen erikoisen upea raita on runollisen tilittävä Be With You, jonka voi mieltää yhtä lailla rakkauslauluna ja hengellisen huippukokemuksen tallenteena.

Kaikkiaan Uttalilta on tullut 15 albumia, joista uusin on Bhakti Bazaar (2010). Oma suosikkini levyistä on tällä hetkellä Music For Yoga and Other Joys, joka sisältää neljä mystistä ja seesteistä resitaatiota bhaktijoogan ja bhajanin frekvensseillä. Hyvin lähellä Music For Yogan värähteitä ovat Thunder Love ja varsinkin Loveland, joka on kuin yhtä mystistä, herkistynyttä hymniä koko teos.

Pari epävirallista livetallennetta on myös tullut vastaan ja niissä kaikissa energiat ovat välillä aivan huikeat. Jai Uttallin keikat eivät yleensä ole konsertteja, vaan enemmänkin kirtantapahtumia; hengellisiä yhteislautilaisuuksia ja pujia.

Vaikka Jai Uttalin musiikki on uskonnollista, se ei ole julistavaa tai saarnaavaa. Fokus on Uttalin henkilökohtaisten, henkisten kokemusten manifestoinnissa ja niihin liittyen, elämää ylläpitävien voimien ylistyksessä, meditaatiossa ja yhteydessä. Uttallin musa on värähteeltään avointa kaikille, mutta on se sillä lailla kulttikamaa kuitenkin, että se avautuu herkimmin nille kuulijoille, joilla on omakohtaista kutsumusta suhteessa uskonnolliseen mystiikkaan ja/tai Dharmaan.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Partiokirjoja meiltä ja muualta

Heikki Marjanen - Hessu ja Keke ja Amazonin arvoitus (Karisto, 2000)

Arto Tuovinen - Me hiivimme öisin (WSOY, 1953)

Ernest Thompson Seton - Kaksi partiopoikaa (WSOY, 1960)



Hauskaa, että joku muukin vielä muistaa puhelinnumeron, joka oli perheemme käytössä 70-luvulla: 14586. Heikki Marjasen kirjassa tähän numeroon vastailee pikkuveljeni Keke. Kirja siis perustuu Hessu Marjasen omiin varhaisnuoruuden säätöihin Reippaiden Poikien riveissä.

Hessu ja Keke ovat 14-vuotiatia partiolaisia, Hessu vartionjohtaja; molemmat heput tykkäävät vaeltaa luonnossa ja oleilla partiolippukunnan majalla. Itseään ja muita piristääkseen he järjestävät retkillään oman ja naapurilippukunnan scouteille ylimääräisiä sydämen tykytyksiä tuottavia jujuja. Pojat nostavat salaa retkiporukoiden fillareita puiden oksille, siirtelevät tavaroita ja pelottelevat maastoon leiriytyneitä jannuja monin eri tavoin. Romaanin alaotsikko - Amazonin arvoitus - viittaa kirjan sivuilla tämän tästä holtittomasti kaahailevaan Volvo Amazoniin, jonka ympärille kertomukseen on yritetty kehittää jännityselementtiä ja koko opuksen mittaista kerronnan kaarta.

Marjasen kirjassa kuvataan koulupojan silmin maailmaa, jossa termi "isku kultasuoneen" on käytössä silloin, kun Hessu saa käsiinsä kilpailevan partiolippukunnan vartioneuvoston kokouksesta tehdyn pöytäkirjan. Siitä näet selviää mm. Mänkijät-lippukunnan leiriohjelma, josta on kirjan voimakaksikolle hyötyä jäynien suunnittelussa.

Kirja on sanailtu vanhahtavaan, ihanteelliseen ja viattomaan poikakirjatyyliin, joka sopii kyllä; menneestä maailmastahan Hessun tarinointi kumpuaa. Vanhahtavuus antaa kirjoitukselle tiettyä "uskottavuutta" sekä nostalgista viehätysvoimaa, mutta potku kerronnasta uupuu. Löysiä on liikaa.Tiivistämisen varaa tekstissä olisi ollut huimasti.



Esikuvina Hessu Marjasen työssä ovat olleet Arto Tuovisen kirjat Me hiivimme öisin ja Lare panee toimeksi (Karisto, 1956). Vuonna 1968 kuollut Arto Tuovinen oli lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, joka kirjoitti kasan nuortenkirjoja ja jännitysromaaneja. Teoksensa Me hiivimme öisin hän aloittaa näin:

"Nuori partioveljeni! Suljehan hetkeksi silmäsi! Kuvittele autio, lumeton, vaivaiskoivuja kasvava suomaasto. Syystalven illan raskas hämärä lepää seudun yllä. Tuuli vinkuu ja raskaat pilvet ajautuvat taivaalla kuin lumisadetta enteillen, vaikka maa on vielä alaston ja musta.

Kaksi harmaisiin tuulitakkeihin pukeutunutta toverusta taivaltaa halki tuon pimenevän maan. Kummankin selässä on suuri reppu ja niiden päällä keinahtelevat Amerikan armeijan ylijäämävarastosta ostetut makuusäkit. Kaulassa heillä on tummansiniset partiohuivit.

Esimmäisenä kulkeva poika on kookkaampi kuin toverinsa ja hänen varusteensa ovat jälkimmäisen varusteita paljon runsaammat ja moninaisemmat. Hän on tämän kahden pojan retkikunnan johtaja. Hänen nimensä on lyhyesti vain Lare.
"

Lare hiippailee kumppaninsa kanssa jonkun retkillä tai leirillä olevan partiolaisjoukon lähettyvillä ja tekee niille erilaisia jäyniä. Yölliset ilotulitukset ja muu räjäyttely ja partioveljien "kidnappaukset" ovat Laren ja kertojaminän perusjuttuja - mutta kuten kirjan takaliepeessä huomautetaan: "Heidän kepposensa eivät koskaan ylitä leikin rajaa".

Me hiivimme öisin kertoo myös siitä, kuinka Lare ja kumppanit toimivat kirjassa poliisn apuna pontikankeittäjiä kiinniotettaessa. Onnistuneen operaation jälkeen partiolaiset saavat viranomaisilta kehoituksen hävittää pontikkatehdas maan tasalle ja näin innosta hihkuen tehdäänkin.

Nuorena Lare-kirjat olivat minulle varsin mieluista luettavaa ja kyllä niiden kyytiin edelleenkin vaivatta pääsee, huomasin juuri. Tuovinen oli naseva sanankäyttäjä, jolla oli kyky loihtia raikkaita, luonnonläheisiä tunnelmia hiivittiin yössä sitten kesällä tai talvella. Raitis ilma suorastaan tulvahtaa kasvoille kun kirjan avaa ja sen mukana tulee aimo annos menneiden vuosien poikaenergiaa.


Amerikkalaisen Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa on partiokirja vain suomenkielisen nimensä puolesta. Teoksen alkuperäinen nimi on Two Little Savages, kaksi pientä villiä. Tosin on tällä vuonna 1903 julkaistulla kirjalla oma yhteytensä partiotouhuihin. Thompson näet tapasi vuonna 1906 Englannin vierailunsa yhteydessä lordi Baden-Powellin, joka Thompsonin ideoista vaikutteena alkoi kehittää partioliikettä, johon Thompsonkin itse myöhemmin Amerikan päässä osallistui.

Kaksitoistavuotias Jan on suunnattoman kiinnostunut intiaaneista, metsistä, eläimistä, rohdoista, kasveista ja kaikenlaisista luonnonilmiöistä. Hänet lähetetään kesäksi maalaistaloon kesätöihin. Siellä hän tutustuu poikaan nimeltä Sam ja saa tilaisuuden muutta tämän kanssa vähäksi aikaa metsään, jonne he rakentavat tiipiin. He myös valmistavat itselleen jouset ja nuolet, sulkapäähineet ja muut intiaanielämään tarvittavat vermeet.

Jan ja Sam ovat siis eräänlaisia larppaajia. Heidän larppinsa vaan kestää useamman viikon ja siihen sisältyy pieni kaistale oikeaa seikkailuakin. Kirja esittelee sekä sanoin että kuvin intiaanien peruja olevia erätaitoja. Savumerkit selvitetään, linnun nylkeminen ja täyttäminen neuvotaan, mokkasiinien tekeminen myös jne. Kiintoisaa käytännön tietoa siis melkein kelle tahansa. Itse luin tämän kirjan alle 10 vuoden iässä ja opin sen avulla, kuinka koiranjäljen mittaamalla voi laskea koiran säkäkorkeuden.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Hillitön kohukirja hipeistä idän tiellä



Captain F. D. Colaabavala - Hippie Dharma

F. D. Colaabavala oli Intian armeijan kapteeni, joka sotilasuransa jälkeen kierteli ympäri maailmaa ja senttasi sensaationhakuisia matkaraportteja omaan, Intiassa ilmestyvään lehteensä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja mm. "Bombayn mafiasta" ja tantrisista kulteista. Omanlaisensa klassikko on kapteenin kuvaus hippien vyörymisestä Nepaliin ja Intiaan: Hippie Dharma (Hind Pocket Books, 1974).

Kirjan kannessa Hippie Dharmaa kuvataan "sensuroimattomaksi, silmät avaavaksi ilmestykseksi hipeistä ja hippihölmöilystä, ja sen mystisestä Jumalasta: LSD:sta", ja ilmoitetaan kirjan sisältävän "real-life" -valokuvia. Kyseiset fotot ovat pieniä ja suttuisia otoksia hipeistä Intiassa.

Colaabavalan raportti alkaa Kathmandusta, Nepalista. Hän kertoo kuinka kaupunkiin on saapunut iso lauma länsimaisia hippejä, jotka tupruttelevat työkseen hasista tietyissä teehuoneissa Beatlesien, Rollareiden ja intialaisten, hengellisten iskelmien - bhajans - soidessa. Tästä joukosta kapteeni yksilöi ensimmäiseksi 20-vuotiaan Lindan, jonka hän väittää elävän 15 "partaisen shikhin" kanssa. Sitten kuvaan astuu kanadalainen Cindy, joka kirjan mukaan on maannut 100 miehen kanssa. Cindy myös esittää arvionsa eri maiden miehistä seksikumppaneina: turkkilaisten, arabien, israelaisten, iranilaisten, afgaanien, pakistanilaisten, intialaisten ja nepalilaisten joukosta parhaat pisteet saavat iranilaiset. He ovat "herkkiä, voimakkaita ja lämpöisiä".

Colaabavalan laskee hipit samaan kastiin kuin sadhut ja fakiirit ja antaa ymärtää, että valkoisiksi sadhuiksi nepalilaisetkin hippejä nimittivät. Seksuaalinen aktiivisuus erottaa hipit paikallisista pyhimyksistä ja se on seikka, jonka takia valtaväestö Colaabavalan mukaan karsasti hippejä. Eivät tietenkään kaikki. Kirjassa on siteeraus eräältä bramiinilta, joka toteaa kaihoisasti kuinka hienoa olisi ollut, jos hänenkin sukupolvensa olisi voinut elää hippien tavoin irrallaan ennen aikuisuuden maailmaan astumista. Jotain noiden aikojen asetelmista ja tunnelmista Nepalista kertoo myös se, että tiettävästi ensimmäinen enganninkielinen kyltti Kathmandun kaupungissa oli vuonna 1970 Hotel Edenin seinään kiinnitetty reklaami, jossa mainostettiin hotellissa myytävää hasista. Samoihin aikoihin myös Afganistanissa oli matkalaisten virkistyksenä lukuisia paikkoja, joissa oli kaupan paikallisia hasislaatuja.

Kolme vuotta myöhemmin tilanne Nepalissa muuttui. Colaabavala kertoo, että vuonna 1973 Nepalin hallitus kielsi ankarasti charaksen ja ooppiumin myynnin ja hallussapidon. Tämä ei tietenkään lopettanut pajauttelua, mutta pilvipäät olivat menettäneet paratiisinsa. Colaabavala siirtyykin kirjassaan äkkiä Intian puolelle. Näköala hipismiin ei tätä kautta mitenkään laajene. Kirjoittajan huomio keskittyy lähes yksinomaan päihteiden, alastomuuden ja hippiseksin päivittelyyn ja hän leimaa toistuvasti idän tien hipit likaisiksi ja apaattisiksi narkomaaneiksi.

Colaabavala kuvaa innokkasti sitä, miten estottamasti hipit omissa leireissään toteuttivat ideologiaansa: make love, not war. Tämän lisäksi hän väittää, että käytännössä kaikki hippitytöt olivat huoria, mutta erityisen vähän on uskottavuutta Colaabavalan tapauskuvauksissa tässä kohtaa. Colaabavalalle on yleensäkin ominaista tietynlaisten väritysten harrastaminen, hillitön liioittelu ja shokeraavien erikoistapausten esitttely.

Kirjasta käy selkeästi ilmi se, että hippien, erityisesti hippityttöjen alastomuus yhtä aikaa hirvittää ja kiihottaa kapteenia. Länkkärijengin harrastama nudismi olikin 60 - ja 70-luvuilla asia, joka herätti intialaisissa eniten epäluuloa kukkaislapsia kohtaan. Esimerkkinä tästä kirjassa kerrotaan 50 goalaisnaisen julkilausuma, jossa vaadittiin viranomaisia huolehtimaan siitä, että hippien alastomana hilluminen loppuu.

Kannabiksen vaaroista Colaabavala saarnaa kirjassaan sivukaupalla. Sikälikin onkin hieman yllättävää, että hän mainitsee monta kertaa antaneensa jollekin nääntyneelle hipille charasta tai rahaa charaksen ostamiseen. Omasta pilvenpoltostaan hän ei mitään mainitse, mutta kertoo sen sijaan kokeilleensa sekä spiidiä että pollea. Heroiinikokemustaan hän ei pidä lainkaan miellyttävänä ja sanoo siitä toipumisen kestäneen kuukauden.

Kirja ei syväluotaa hippien ideologiaa, mutta tuo muutamalla vedolla esiin olennaisia piirteitä kukkaiskansan elämänkatsomuksesta. Colaabavala esittää sen hindulaisuuden ja buddhalaisuuden yhdistelmänä, johon olennaisesti kuuluu psykoaktiivisten aineiden pyhitys ja lisäksi uskoa mm. astrologiaan ja numerologiaan. Vastaavanlainen aatepuuro on hellalla edelleenkin, mutta nyt sitä yleensä kutsutaan hippismin sijasta new ageksi.

Osa itään matkanneista hipeistä löysi henkisen kotinsa hindulaisista ashrameista, mutta kuten kapteeni toteaa, suurin osa hipeistä koki ashramit ja temppelit ikävystyttäviksi mestoiksi, joissa oli liikaa sääntöjä.

Hipit kapteeni jakaa kolmeen ryhmään. Pienimmän ryhmän muodostavat itämaisiin filosofioihin ja uskontoihin perehtyneet "ylipapit" tai "gurut". Toisen ryhmän - johon kirjan mukaan noin puolet kukkaiskansasta kuului - muodostavat ylipappien opetusten vaikutuksen alaisena elävät "noviisit", jotka tutkailevat hippihommeleita aikansa ja palaavat sitten enemmän tai vähemmän normaaleihin kuvioihin. Kolmas ryhmä on "teinipopparit". He eivät perusta filosofioista, vaan haluavat pitää hauskaa hippivetimissä pää täynnä musaa ja pilveä. He olivat kapteenin mukaan eniten hukassa Intiassa 60 - ja 70-luvuilla, ja epäilemättä näin olikin asianlaita.

Totta ja tarua on Colabalan kirjassa sekoitettu toisiinsa oikein urakalla. Sikäli kirjaa ei voi raportiksi tai reportaasiksi nimittää, mutta tiettyä autenttista fiilistä Hippie Dharman teksti tihkuu. Kyllä tämän kirjan avulla jyvälle asiasta pääsee kunhan vaan lukee rivinvälitkin.


"Hippie couple enjoying the Holi. In search of Peace, Love, Truth and God any occasion is worth celebrating with gay abandon."


"The open display of smuldering sensuous bodies by the Hippies have turned Goa beaches into the world´s most naughty nudie shore."