Vaihtoehtoja joululauluille

Ustad Bismillah Khan & Party - Shehnai Recital
Churchical Chants of the Nyabingi
Xasthur - Subliminal Genocide
Lou Reed & Metallica - Lulu

En usko Jeesukseen enkä joulupukkiin, mutta ilmeisesti muistutan vähän kumpaakin, koska minullekin kaupoissa välillä toivotetaan: `hyvää joulua`.

Joulun keskitysleirin piikkilanka on Suomen ympärillä lähes aukoton, koska joulussa ovat kristittyjen lisäksi innolla mukana myös monet, yleensä kaikkea "huuhaata" vieroksuvat sekulaarit humanistit ja skeptikot. (Jännää muuten, että ns. "vapaasti ajattelevat" tahot kampanjoivat kyllä näyttävästi kirkosta eroamisen puolesta, mutta ikinä ei kritisoida sitä, että Suomi pyörii kristillisen kalenterin pohjalta, sillä kyllähän ei-kristityllä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus mennä töihin esim. joulu- ja pääsiäispyhinä.).

Kun ei muutamaan päivään pääse työpaikalle, työvoimatoimistoon, Kelan konttoriin, kouluun, yliopistoon eikä kauppaan ja kun melkein kaikki kapakatkin ovat kiinni ja kun jokaisen naapurin ikkunassa välkkyy joulutähti telkun tuutatessa tauotta pukkia, hyvää tahdon visuaalisia vaahtokarkkeja ja vielä vähän jeesusta kaupan pääle, niin olisiko kätevintä jokaisen epäilyksen varjossa elävänkin vaan upottautua joulun tunnehöttöön, vetää tonttulakki tukkaan ja rallatella tip-tap-tipe-tipe-tiptappia tuvan permannolla?

Mutta jos ei kuitenkaan mentäisi noin syvälle. Otetaan mieluimmin esille levyjä, joista ei joulunmakua irtoa vaikka uunissa kinkun kylkiäisenä paistaisi.



Intialainen musiikkimestari Ustad Bismillah Khan (1916 – 2006) oli uskonnoltaan muslimi, kuten nimen etuliitteestä `ustad` voi päätellä (saman tason hindumuusikot käyttävät tavallisesti oppineen titteliä `pandit`). Siis kaikkea muuta kuin jouluihminen. Tosin Bismillah Khan oli uskonnollisesti hyvin laajakatseinen tapaus, sillä hän oli hindujumala Saraswatin palvoja ja soitti vakinaisesti Shivalle omistetussa Kashi Vishwanath -temppelissä. Khanin instrumentti oli shehnai, vähän oboeta muistuttava puhallinsoitin, jossa on läpitunkeva, rajusti resinoiden kiemurteleva ääni.

Levyjä ja kasetteja Bismillah Khanilta on ilmestynyt valtava määrä. Mistä tahansa niistä voi aloittaa tutustumisen hänen musiikkiinsa. Vaikkapa albumista Shehnai Recital (Venus DeLuxe, 1998). Sille on tallennettu kaksi perinteistä intialaista ragaa ja Purabi dhunin - dhunin ´lla tarkoitetaan esitystä, joka voi perustua ragaan, mutta on vapaamuotoinen, vähän niin kuin jazz-hengessä luriteltu tulkinta aiheesta. Tässä kohden täytyy tosin huomauttaa, että esim. jazzin hurjapäisten mestaruussarjan ottelijoiden - Coltrane & kumppanit - vapaasti assosisoivasta töräyttelystä maestro Khanin puhaltelu poikkeaa ainakin siinä, että musassa on minimissään muusikon henkilökohtainen asia: Khanin kurinalaisen keskittynyt soitto kumpuaa meditaatiosta ja on omistautunut puhtaasti musiikin jumalalliselle olemukselle ja muinaisten kuvioiden ja ikimystisten äännejärjestelmien magiikan välittämiseen. Siten tämä levy on yhtä aikaa tajuntaa räjäyttävää taidetta ja hengellistä rituaalia.



Jamaikalaiset rastat eivät vietä joulua, koska pitävät - koulukunnasta riippuen - Jeesusta a) "menneisyyden jumalana" (jonka rastajumala Haile Selassie on korvannut), b) "vääränä" eli valkoisena valkoisten jumalana (rastojen tunnustama Iesus tai Yes-Us oli mustaihoinen) tai c) demonina (jonka nimeä kantavalla laivalla kuskattiin orjia Jamaikalle / joka itse asiassa onkin kannibaalihirviö Molok). Muihinkaan kristillisiin juhliin rastat eivät osallistu, vaan heillä on omat juhlapäivänsä ja omat rituaalinsa.

Rastojen juhlamenot kantavat nimeä nyahbinghi. Nyahbinghi-rituaalissa tanssitaan, rummutetaan ja veisataan rastavirsiä vähintään seitsemän päivää ja yötä. Ei-kaupallisia, kaseteille nauhoitettuja äänitteitä nyahbinghi-menoista on liikenteessä paljon, mutta yksittäisiä, dokumentilevyille sisältyviä näytteitä lukuunottamatta ei rastaseurojen hartaita säveliä ole kuultavissa kuin yhdellä albumilla. Kyseessä on vuonna 1982 äänitetty LP Churchical Chants of Nyabingi (Heartbeat, 1983).

Nyahbinghissa messutaan yhtä veisua vähintään puolisen tuntia. Churchical Chantille on mahdutettu 10 laulua 40 minuuttiin. Edes cd-versiolla raitojen kestot eivät ole pidentyneet. Aikajanan lyhentäminen on iso vääryys näiden loitsulaulujen kohdalla, mutta tälläisenäänkin albumi antaa elävän kuvan siitä, mitkä ovat taajuudet ja tutinat nyahbinghi-rituaaleissa. Tulesta todistetaan paljon ja varsinkin Harmagedonin tulesta ja ukkosen jyminästä ja babylonin kaatumisesta. Monia näistä levyllä kuultavista virsistä resitoidaan yhä vieläkin rastakokoontumisissa, erityisesti on suosionsa säilyttänyt White Boy A Follower: "Anywhere Rastafari chant/ Anywhere Rastafari chant / Any Anywhere Rastafari chant / White boy a follower ..."



Amerikkalainen black metal bändi Xasthur on jo pitkään ollut yhtä kuin sen perustajäsen Scott Conner, joka käyttää nykyisin taiteilijanimeä Malefic. Albumeita on Xasthurin nimissä ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan. Niistä vaikuttavin on mielestäni vuonna 2006 julkaistu Subliminal Genocide.

Subliminal Genocide on vääristyneesti värisevää, sysimustaa soundia, jonka pohjalla paukuttaa rumpukone ja jonka aina välillä läpäisee Maleficin säröinen mörinälaulu. Yhtäläisyyksiä black metal -genrelle ominaisten juttujen kanssa on runsaasti, mutta osa levyn loistokkuudesta tulee juuri siitä, että teos irtoaa metallimusiikin kliseistä täysin omanlaiseen, surralistis-psykedeeliseen ulottuvaisuuteensa. Monet kappaleet on pitkiä, raskaana dronemaisena massana vyöryviä äänimaalauksia, jotka tuovat kuultaviksi kuun pimeältä puolelta ne hajottavat ja psyykkaavat astraalisinfoniset värinät, jotka Pink Floyd jätti Dark Side of the Moonillaan ilmentämättä. Vertaus Floydin mestariteokseen on sikälikin aiheellinen, että myös Xasthurin levystä aistii suuren taiteellisen intohimon läsnäolon, vakavan yrityksen kurkottaa musiikin tärkeisiin tarkoituksiin.

Pääasiassa instrumentaalimusaa ovat Subliminal Genociden urat ja laulubiisien kohdalla jännittävästi viiltävistä teksteistä ei tietenkään saa mitään selvää, vaan niihin on perehdyttävä kirjoitettuina versioina. " ... You are all... all that you hate/ Force fed memories, suffer humiliation /Victim of darkness, of the inner hidden kind /I am the eye within the gleam / Shatter before a mirror that stares into (a shallow soul)..." (The Prison of Mirrors).

Himmeitä, mutta paljastavia ovat psyykkeen peili-ikkunoiden heijastukset sekä sanassa että soundissa läpi levyn.



Lou Reed ja Metallican jengi ovat varmasti tätä kirjoittaessa jouluostoksilla, mutta mainittujen sankareiden yhteisteos Lulu (Warner Bros / Vertigo, 2011) henkii kaikkea muuta kuin Betlehemin tai Joulumaan säväreitä. Muutenkin se on kelpo levy. Itse olen jopa yllättynyt siitä, kuinka hieno homma tämä on, sillä en ole koskaan Metallicasta perustanut, en tukanheilutuskaudella enkä myöhemminkään. Ja Lou Reed taas - Velvet Underground -periodi on tietysti mahtava, Transformer upea klassikko ja Metal Machine Music uskalias, hullu testilevy, ja lisäksi löytyy nippu muitakin hyviä hetkiä sisältäviä albumeita, mutta 80-luvulta lähtien en ole juurikaan Reedin levyihin viitsinyt paneutua: ne ovat kuulostaneet niin kuivakkailta ja harmailta tuotoksilta. Mutta tämä on toista maata, ja vähän maanalaistakin...

Lulun kappaleet perustuvat saksalaisen kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin. Reed tulkitsee ne Lulu-nimisen huoran hurjaan, väkivaltaiseen ja rujoon maailmaan eläytyen. Lyriikat ovat verraten rankkoja ja kiintoisaa niissä on tietysti jo pelkästään se, että Lulun naisnäkökulmaa ilmentää mies...ja kaiken lisäksi ilman androgyynista orientaatiota... En tosin ensimmäisillä kuuntelukerroilla kiinnittänyt sanoituksiin isommin huomiota. Musiikki itsessään tönäisi niin tuntuvasti, suggeroi ja repi railoja tajuntaan. Varsinkin kun pääsin tämän tuplacd:n kakkososaan, joka ne levyn kaikkein riipaisevimmat ratkaisut ja pimeimmät valot tarjoaa.

Musiikissa ei mennä ehkä yhtä perusteellisen kauas Mystery trainin jytkytyksestä rockin perinneraiteilla kuin em. Xasthurin kiekolla, mutta jyrkän avantgardistisella otteella, noisen keinoja kaihtamatta on tämäkin tuotanto toteutettu. Välillä Reedin teatraalisen puhelaulun ja Metallican dekonstruktoidun heavyriffimaalailun maaninen yhdiste tuo mieleen Kurenniemen ja Circlen yhteislevyn Rakkaus tulessa ja joissakin kohdissa Reedin fraseeraus kuulostaa Captain Beefheartilta. Bertolt Brechtin ja Kurt Weilin haamutkin ovat ilmeisesti näyttäytyneet studiossa... Yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä on yhtä paljon ja yhtä moneen suuntaan kuin levyssä on aikamme musiikkiin eroavaisuuksia ja irtiottoja siitä. Näin jalostunutta artistista näkemystä ja paatosta tapaa rocklevyillä hyvin harvoin nykyaikana.

Sielun Veljet – ensimmäinen erä

80-luvun puolivälissä Yle jäädytti kaavailut Sielun Veljistä tehdyn dokumenttifilmin esittämisestä sen jälkeen kun bändi oli ollut pidätettynä hashiksen hallussapidosta epäiltynä. Viime kesänä Siekkareiden palatessa pitkän tauon jälkeen takaisin keikoille tiedotettiin comebackista tv-uutisissa. Näin muuttuu maailma ja näin sen pitääkin muuttua.



Yhtäkään Sielun Veljien 80-luvulla tekemistä levyistä ei kannata sivuuttaa, jos haetaan suomalaisen kasarirockin helmiä, mutta itse ajattelen, että veljien ensimmäinen levy on koplan karismaattisin ja ajattomin luomus. Kyseessä on konserttitallenne, joka julkaistiin puolitoista levynsiivua käsittävänä tupla-LP:nä vuonna 1983.

Levy sisältää muutamia Siekkareiden väkevimpiä, näkevimpiä ja mysteerisimpiä kappaleita. Albumin avaus, Hovimestari ja hymyilevät käärmeet kuulostaa yhä varsin salaperäiseltä ja ihmeelliseltä visiolta; ”muinaisten suiden”, ”hymyilevien käärmeiden” ja rahan, mainonnan ja Y-vakuutuksen surrealistisesta sekoitteesta kehkeytyy Haavikon ja Holmbergin Rauta-ajalle sukua olevaa, nyrjähtänyttä ja pimeää punk-kalevalaa. ..."kelle kaikki kuuluu? kelle hehkuu auringon sydämet? rehellisesti ostettu on kaikki mitä näät..."

Hymyilevien käärmeiden tavoin myös esim. Yö erottaa pojasta miehen ja Lammassusi ovat olennoltaan kummallisia kuvaelmia tai absurdeja draamoja, ei vähiten Ismon teatraalisten tulkintojen takia. Siekkareille ominaista hokemahurmosta levyllä ilmentävät Tuulelta vastauksen saan ja Karjalan kunnailla. Kaikki biisit vedetään yhtälaisen rankalla ja alastomalla räimeellä. Musassa on psykedeelisiä väristyksiä, mutta ei kuuskytlukulaista vibaa, vaan kolkkoa korpipsykedeliaa, tai korpipsykoa jopa. Mustaa, mustaa meuhkaamista, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö kiekolla olisi sekä huumoria että iloa, hurjistumisen iloa.

Kirjoitin joulukuussa 1983 Ylioppilaslehteen Siekkareiden kahdesta ensimmäisestä levystä ja luonnehdin comboa olemukseltaan ”kalevalaiseksi” ja ”samanistiseksi”. Pian samanismista alettiin puhua monissa muissakin yhtyettä käsittelevissä lehtijutuissa. Entisaikojen samaanien tavoin Siekkarit tajusivat ja tavoittivat loitsun ja mantrisen manauksen mahdin. Musassa ja keikoissa oli heimojuhlien villiä värettä, noitatanssien maanisen maagista potkua, kansanlaulujen karheutta ja kova pyrkimys rikkoa mielen kupla; räjähtää rumpujen ja vääntyileviä soundeja kirkuvien kitaroiden raamit kaulassa kollektiiviseen katharikseen ja suoraan kokemiseen. Siekkareiden soturisamanismin uskontunustuksena eka levyllä kuultiin ekstaattinen revitys Nurmion psilosybiinikauden mestariteoksesta Huda Huda: ”... sun ei tartte rukoilla/kun ei oo muuta jumalaa/ kuin oma huda huda … hakkaa kitaraa, hakkaa kovempaa …. Huda huda.”



Näin 1990-luvun alkuun mennessä 40 - 50 Sielun Veljien keikkaa. Yllättävän monet niistä olivat yllättäviä ja suurenmoisen jännittäviä vetoja. Toki oli myös iltoja, jolloin bändissä oli havaittavissa jumittumista huuruilevien tanhuilutärinöidensä ja häröilevän rajuilunsa maneereihin, mutta yhtään totaalista floppia en ollut todistamassa. Sen sijaan näin muutaman kerran, kuinka keikka alkoi jo pari tuntia ennen keikkaa bäkkärin puolella. Siellä voimisteltiin, venyteltiin, tanssittiin, lauleltiin ja soiteltiin – ei tosin keikkasetin kappaleita, vaan erinäisiä 50 – ja 60 -luvun iskusävelmiä – ja intensiteetti oli isosti vireillä.

Bändin soiton ja hervottoman hurmioituneen lavapreesensin lisäksi tärkeä, vaikuttava tekijä live-tilanteissa oli valomies Vinski Viholainen. Hän järjesti lavalle mieltä kuumottavan omintakeista valaistusta kaikissa olosuhteissa: esim. festareilla auringon alla vedettäessä valo otettiin tietysti auringosta, jonka säteitä Vinski heijasteli stagelle isoilla metallilevyillä yleisön seasta.



Jouko Turkka ja vahvasti fyysinen horkkateatteri olivat Sielun Veljien rinnakkaisilmiö 80-luvulla. Näyttelijöitä ja teatteriväkeä valui enenevässä määrin Siekkareiden keikoille bändin energiaa ihailemaan ja vuonna 1984 Teatterilehti tilasi minulta jutun Sielun Veljistä näyttämötaiteellisena ilmiönä. Ison ja intoutuneen (kansi)jutun lehteen väsäsinkin (Teatterilehti 3/84). Vertasin Siekkareiden keikkaa jopa Artaudin julmuuden teatteriin ja Artaudilta oli mukana tämä sitaatti: ”... nähdään kuinka ohitse kiitävät kuvat ja liikkeet, joihin sisältyvät esineet, hiljaisuudet, huudot ja rytmit muodostavat yhdessä konkreettisen kielen, joka perustuu merkkeihin eikä sanoihin”.

Keskeistä yhtyeen keikkadramaturgiassa oli esiintyjän ja yleisön välisen rajan hämärtäminen, matka yhteiseen tilaan. Tähän Ismo Alanko viittasi Teatterilehden jutussakin: ”Kun me aloitettiin ei välitetty mitään siitä mitä jengi tuumaa, tehtiin vaan oma kimppafiilis. Myöhemmin on ajateltu asioita sillä lailla, että pitäis saada porukka siihen kimppaan mukaan. Olis kiva jos saatais laajennettua sitä meidän kokemusta, ja onhan näin tietysti käynytkin.”

Ismon ja kumppaneiden synnyttämä kimppakokemus oli senlaatuinen, että usein Sielun Veljien turneista tuli halki Suomen huojuva, dionyysinen kulkue, jonka laahukseen tarttui iloisenkirjava joukkio vapaata kuosia arvostavia, hyviä sykkeitä elämäntehtävänään hakevia hillujia ja hengaajia. Festarikeikoilla bändin dösa oli turvoksiin asti täynnä diggareita, faneja, frendejä ja siipeilijöitä. Joskus kun raivasit itsesi tämän hippipunkkihämymiehityksen läpi bussin takaosaan, niin siellä, ikisakean dullansavun läpi tilannetta tiiraillessasi sait havaita, ettei yhtäkään Siekkaria ollut paikalla heidän omassa keikkabussissaan!



Tämän sivun Siekkarikuvat: Kari Kosmos.
Lisää Koon kuvia Sielun Veljisä, vm. 2011, Ipernityn Galleriassa.

Maailman kuuluisin kuski

Jack Kerouac - On the Road (1955)
Carolyn Cassady - Heart Beat: My Life with Jack & Neal (1976)
Neal Cassady - The First Third (1971)
Tom Wolfe - The Electric Kool-Aid Acid Test (1968)
Alison Ellwood & Alex Gibney (ohj.) - Magic Trip (2011)

" ... Ohitimme suuren sementtitehtaan.Sitten tie rupesi laskemaan. Dean sammutti moottorin, vaihtoi vapaalle ja ajoi läpi hiusneulakaarteitten ja ohitti kaikki muut autot eikä kertakaan käyttänyt kaasupoljinta ... Toisinaan tie äkkiä taas nousi; hän ohitti autot äänettömästi, pelkän vauhdin voimasta. Hän tunsi ensiluokkaisen solan rytmin kokonaan, kaikki sen temput. Kun tuli hiusneulakaarre vasemmalle jolloin oikealla, matalan kiviseinämän takana oli alapuolella jossakin kaukana maailman pohja, hän vain nojautui kauas vasemmalle, kädet ratissa, käsivarret jäykkinä, ja ajoi sillä lailla läpi ... "

Jack Kerouac: Matkalla (Kirjayhtymä, suom. Markku Lahtela)




Vain yksi mies on tullut maailmaankuuluksi ansioistaan autokuskina. Nyt ei ole siis kyse kiitämisestä rallipoluilla tai formularadoilla, vaan kruisailusta kaupunkien kaduilla ja kaahailusta valtateillä. Neal Cassady on tämä mies ja hänestä teki legendaarisen maantien ässän Jack Kerouacin kirja Matkalla (On the Road), jossa Cassady esiintyy nimellä Dean Moriarty. Tämän jälkeen Cassadyn mainetta ovat lujittaneet aikalaismuistelot sellaisilta ihmisiltä kuin esimerkiksi Allen Ginsberg, William Burroughs ja Ken Kesey. Nämä muistelot eivät tosin koske pelkästään autoilua, vaan koko Cassadyn maanista, villiä persoonaa ja erityisesti hänen loputtoman pitkiä, kosmisia monologejaan.

Neal Cassadyn (s. 1926) äiti kuoli Nealin ollessa kymmenenvuotias ja hän varttui alkoholisti-isä huoltajanaan. Cassadyn nuoruus kului kaduilla, biljardisaleilla ja telkien takana. Kouluakin hän ehti välillä käydä ja oli nuoresta pitäen innokas lukumies. Hän ihaili taitavia sanankäyttäjiä, sellaisia kuin Allen Ginsberg ja Jack Kerouac, joiden kanssa hän ystävystyi vuonna 1947 New Yorkissa.

Vuonna 1952 Kerouac asettui tilapäisesti asumaan Neal Cassadyn ja hänen vaimonsa Carolynin kanssa. Tässä ajasta Carolyn Cassady on tehnyt kirjan Heart Beat - My Life with Jack & Neil (Creative Arts Book Company, 1976). Carolyn kertoo, että hänestä oli mukava tehdä huushollihommia samaan aikaan kun keittiön pöydän ääressä istuvat Neal ja Jack lukivat ääneen omia kirjoitelmiaan tai katkelmia Spengleriltä, Proustilta ja Shakespearelta. Neal huudatti koko ajan radiota ja siitä syystä miesten sanailu liukui herkästi kirjallisuudesta ja filosofiasta musiikkiin eli jazziin.



Carolynilla oli suhde sekä Cassadyyn Kerouaciin, mutta hän ei ollut koskaan sängyssä Kerouacin kanssa Cassadyn ollessa kotona ja päinvastoin. Samoihin aikoihin tämän triosuhteen kanssa Cassady sai tuomion kaksinnaimisesta Diane Hansen -nimisen naisen kanssa. Suurimman kriisin Carolynin ja Nealin suhteessa aiheutti se kun Carolyn kerran yllätti miehensä alastomana sängystä Allen Ginsberg vierellään.

Cassady halusi intohimoisesti kirjailijaksi, mutta ei koskaan siinä onnistunut. Yksi kirja häneltä on kuitenkin julkaistu: The First Third (City Lights, 1971). Se on Nealin lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen keskittyvä, elämäkerrallinen kronikka, joka sisältää mm. muistelon Cassadyn ensitapaamisesta Ginsbergin ja Kerouacin kanssa plus otoksen Cassadyn kirjeitä . Kirja antaa hyvän kuvan Cassadyn persoonasta ja hänen rakkautensa autoihin tulee ilmi mm. vuonna 1965 kirjailija Ken Keseylle lähetetystä kirjeestä, jossa Cassady kuvaa vuolassanaisesti sen hetkistä ajopeliään:

"... the best truck I ever fucked up. A 1947 3/4 ton, with overload springs, International (yep, it`s got an electric fuel pump, too - it must be characteristic of the stock ones to easily go out) pick-up that´s got a 1962 6 speed G.M.C. gear box - never use compound Low so really a 5 speed --- a 1957 Metro van rear end, 2 fuel tanks holding about 26 1/2 or 7 7/8 gallons, the strongest truck type (like your bus) wheels sporting 2 brand new 8 ply Nylon 750 X 16(cost 90 dollars) and the rear and a new 750 X 16 8 play rayon on R.F. and 6 ply 750 X 16 on L.F.... "



Cassady halusi Ginsbergin ja muiden beatnikkien kanssa älyllistä kanssakäymistä, mutta "älyköt halusivat hänen olevan pyhä primitiivinen, Denverin skidi," kirjoittaa Tom Wolfe vuonna 1968 ilmestyeessä kirjassaan - josta vieläkään ei ole ilmestynyt suomenkielistä laitosta! - The Electric Kool-Aid- Acid Test (Bantam Books, 1980). Wolfen mukaan hetkinä, jolloin Cassady vaistosi ettei häntä hyväksytty älyllisellä tasolla, hän vetäytyi jengistä johonkin nurkkaan yksinpuhelemaan: "Okei, minä vedän omaa trippiäni ... tää on mun oma trippi, tajuutteko..."

Electric Kool-AidAcid Test on kertomus Ken Keseyn johtamasta Merry Prankster -ryhmästä. Vuonna 1964, va urastuttaan jossain määrin kirjallaan Yksi lensi yli käenpesän, Kesey ystävineen lähti risteilemään ympäri Amerikkaa psykedeelisin värein maalatulla bussilla, johon oli pakattu useita filmikameroita, nauhureita, musiikki-instrumennteja, kameroita ja vahvistinlaitteita. Eväspuolelta löytyi kannabiksen lisäksi mm. LSD:tä, jonka käyttö ei tuohon aikaan ollut laitonta. Nauhurit ja filmikamerat pyörivät lähes taukoamatta ja välillä hetki sitten bussissa äänitettyjä nauhoituksia toistettiin sekä bussin sisällä että ulkona olevista kaiuttimista. Linikkaa ohjasi tietysti Neal Cassady.



Välähdyksiä Merry Pranksterien matkasta on nähty muutamilla dokumenttifilmeillä, mutta tänä vuonna ilmestynyt Magic Trip on ensimmäinen pelkästään bussitrippiin keskittyvä dokumenttielokuva ja suunnilleen koko sen sisältö on ennennäkemätöntä materiaalia. Elokuvan ohjaajilla oli käytössään 100 tuntia filmi-ja audioäänityksiä, jotka olivat maannet 40 vuotta Keseyn kellarissa. Vuonna 2001 kuollut Kesey ei itse saanut bussimatskusta ikinä valmista filmiä toimitettua, pelkästään kuvan ja äänen synkkaan saaminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi.

"Bussitrippi ... se kommunikoi jotain sellaista, jota ei voi panna pulloon ja myydä, siksi ihmiset eivät ajattele sen olevan arvokasta", on Ken Kesey sanonut. Merry Pranksterien bussitempaus oli kuuskytlukulaista, kollektiivista happeningtaidetta parhaimmillaan, joskin nykyisin se ehkä luokiteltaisiin käsitetaiteelliseksi performanceksi. Beatlesien elokuva Magical Mystery Tour (1967) on selvästi ideoitu Prankstersien Bussitripin vaikutuksen alaisena. Samoin Hopperin Easy Rider omaa yhtäläisyyksiä Bussitrippiin.

Suuri osa Bussitripin filmatisoinnista on hyvin tärisevää kuvasälää, mutta onneksi vähemmän heiluvaa kuvaustakin on Magic Trip -elokuvaan löytynyt. Ehdottomasti hauskin kohtaus filmissä alkaa siitä kun Cassady ohjaa bussin päätieltä jorpakkoon, josta löytyy kirkasvetinen joki. Bussi juuttuu rantahiekkaan. Silloin linjurista otetaan esille moottoripyörä, jolla yksi henkilö lähtee hakemaan apua. Sen jälkeen Kesey alkaa pohtia, olisiko nyt otollinen aika ottaa LSD:tä; Cassadyn hahmo heiluu hämärässä kuvassa ja hänen kuullaan sanovan: "I would do it, I would do it". Happoa tiputetaan ja pian koko joukkue ryhtyy musisoimaan, maalaamaan ja relaamaan silmät hallusinaatioiden välkkeestä säihkyen. Kaikki ovatkin vahvoissa nousutripeissä moottoripyöräilijän palatessa mukanaan traktori, joka ryhtyy vetämään bussia irti rantahiekasta. Pranksterit sekoilevat ja kannustavat satasella bussinsa ympärillä. Valitettavasti traktorikuskin ilmeitä ei ole tallennettu filmille.

Merry Pranksterien nuorin jäsen oli 18-vuotias Mountain Girl, josta myöhemmin tuli Jerry Garcian vaimo. Garcia ja koko Grateful Dead -yhtye - aluksi nimellä Warlocks - musisoi useissa Keseyn ja Prankstersien vuosina 1965 - 1966 järjestämissä acid test -juhlissa. Niiden idea oli iloita LSD:stä isolla porukalla inspiroivissa puitteissa ja Neal Cassady oli näiden inititaatiojuhlien tärkeä moottori. Acid testien kautta Cassadyn, Keseyn ja kumppaneiden edustama beatnik-kulttuuri alkoi transponoitua hippikultiksi, joka sai ylipappinsa Timothy Learysta.

Cassady teki Grateful Deadin porukkaan valtavan vaikutuksen. Dennis Mcnallyn Grateful Dead -historiikissa Dead-basisti Phil Lesh muistelee matkaa, jonka hän teki Cassadyn kyydissä San Franciscoon valtatie 101:llä: Candlestick Parkin kohdalla baanalle ryntäsi autoillaan puistossa juuri päättyneen pallopelin yleisö, mutta Nealin kaara yksinkertaisesti virtasi "sarjana aaltoja" massiivisen liikenneruuhkan läpi. Leshin mukaan Neal näki kulmien taakse ja laittoi bilikan mahtumaan sellaisiinkin paikkoihin joissa ei näyttänyt olevan auton mittaista väylää. Lesh tunsi, että hän oli etuoikeutettu ja siunattu saadessaan olla Cassadyn seurassa ja nähdä hänet toiminnassa.

Neal Cassady kuoli hämärissä olosuhteissa helmikuussa 1968 Meksikossa. Hän oli mukana eräiden ystäviensä häissä, jonka jälkeen hän - enemmän tai vähemmän barbituraatteja nautittuaan - lähti kävelemään naapurikaupunkiin ratakiskoja pitkin. Yö oli kylmä ja sateinen ja aamulla Casssady löydettiin kiskoilta koomassa. Hänet toimitettiin sairaalaan, jossa pian menehtyi.

Kiinnostus Cassadya kohtaan on pysynyt vireillä näihin päiviin saakka. Vuonna 1993 ilmestyi kirjekokoelma - Grace Beats Karma: Letters from Prison - ja 2007 vielä laajempi laitos Cassadyn kirjoittamista breiveistä: Collected Letters, 1944-1967. Cassadysta ei kuitenkaan ole tullut samanlaista pop-ikonia kuin vaikkapa James Deanista. Hän oli kuollessaan liian vanha - 42 vuotta - nuorisomartyyriksi, eikä hän elinaikanaan omannut nimeä kuin beatnikkien ja varhaisimpien amerikkalaishippien keskuudessa. Valkoisen rapin esi-isäksi Cassady olisi voinut kohota, jos hänen yksinpuhelujaan olisi julkaistu esim. äänilevyillä. Nyt Cassady on kuin vanhakantaisten, enemmän tai vähemmän arkkityyppisten hahmojen - kuningas arthureiden ja robinhoodien - kaltainen taruolento, josta diggaamme jälkeenjääneiden luomusten puuttuessa legendasäteilyn ja jännittävien tarinoiden perusteella.




I'm wheels, I am moving wheels
I am a 1952 studebaker coupe
I'm wheels, I am moving wheels moving wheels
I am a 1952 starlite coupe...
En route.....les Souterrains
Des visions du Cody...Sartori a Paris...
Strange spaghetti in this solemn city...
There's a postcard we're all seen before...
Past wild-haired teens in dark clothing
With hands-full of autographed napkins we
eat apples in vans with sandwiches ... rush
Into the lobby life of hurry up and wait
Hurry up and wait for all the odd-shaped keys
Which lead to new soap and envelopes...
Hotel room homesickness on a fresh blue bed
And the longest-ever phone call home.....no
Sleep no sleep no sleep no sleep and no mad
Video machine to eat time... a cityscene
I can't explain, the Seine alone at 4am
The Seine alone at 4a.....Neal and Jack and me
Absent lovers, absent lovers...

KING CRIMSON: Neal and Jack and Me

Countin one eyed jacks and whistling dixie in the car
Neal was doin least a hundred when we saw a fallin star
Florence wished that Neal would hold her stead of chewin
his cigar Jack was noddin out and dreamin he was in a bar
with Charlie Parker on the bandstand not a worry in the world
and a glass of beer in one hand and his arm around a girl
and Neal was singin to the nurse
underneath a harlem moon
and somehow you could just tell we'd be in california soo


TOM WAITS, viimeinen säkeistö laulusta Neal and Jack

Suomen itsenäisyyspäivä - ja tanssi lampaiden kanssa

Suomessa itsenäisyyspäivän juhlinta on kätevästi ulkoistettu: valtakunnan eliitti revittelee linnassa ja rahvas seuraa joka torpassa muotinäytöstä muistuttavaa happeningia televisiosta. "Vain yksi on joukosta poissa"... sillä vuodesta toiseen on juhlimisen ulkopuolella pidetty V.I.Lenin, vaikka juuri Vladimir Iljits Suomelle itsenäisyyden soi. Edes Kekkoslandiassa ei ikuna roudattu Neuvostoliitosta lainattua, Leninin palsamoitua ruumista kunniasaatossa presidentinlinnan kutsuille. Suomen kunniavelka Leninille on yhä maksamatta.



Tänä vuonna on itsenäisyyspäivän vastaanotossa havaittu em. lisäksi muitakin vinoutumia: perussuomalainen kansanedustaja Pentti Oinonen jää pois linnasta, koska ei diggaa siitä, että homot tanssivat siellä keskenään. Kysessä onkin hyvin uusi käytäntö, vakiintunut vasta nykyisen, setalaisen presidentin aikana, joten se varmasti hämmentää Oinosen lisäksi myös monia vähemmän uskovaisia kansalaisia. Ovathan paritanssit rakennetut miehen ja naisen välisen jännitteen emootioille. Siksi homojen keskenään valssaaminen näyttää väkinäiseltä heterokulttuurin matkimiselta.

Jyrkistä ja törkeistä lausumistaan tunnettu kansanedustaja Teuvo "kaveri" Hakkarainen - suomalaisen politiikan ainut aidosti kiinnostava hahmo - kommentoi tanssikeissiä sanomalla: "Tanssikoot vaikka lampaiden kanssa!" Halusiko Hakkarainen näin muistuttaa meitä siitä, että homot eivät suinkaan ole ainut seksuaalinen vähemmistö Kalevan kankahilla?

Yhtä hyvin Hakkaraisen lausunto saattaa viitata hänen äkilliseen heräämiseensä huoleen eläinten oikeuksista (ilman mitään seksikytköksiä). Asiaa. Sillä jos ajatellaan pelkästään sitä villasukkien määrää, mikä Suomen sotien aikana taistelijoiden jalkahiellä mehustettiin, niin lampailla on taatusti täysi oikeus tanssia itsenäisyyspäivän juhlassa ihmisten kanssa!

Lampaiden lisäksi parketille pitäisi kutsua myös sudet. Näin eläinkunnan vastakkaiset voimat olisivat molemmat edustettuina. Ihmisten tanssilla susien ja lampaiden kera olisi suuri symbolinen arvo aikana, jolloin susia syyllistetään suureen ääneen ja eläinten teollinen käyttö on kuuma poliittinen peruna. Eläinten tanssimisen sallimalla Suomi ikään kuin solmisi suuren rauhan luonnon kanssa. Linnanjuhlien kautta koko maailmalle väläytettäisiin sellaista sanomaa, että Suomeen mahtuvat kaikki: sudet, lampaat, heterot, homot,exhibionistit, dullanpolttajat, raivoraittiit,kettutytöt,lehmipojat, perussuomalaiset, kommarit, kokoomuslaiset, somalit, lappalaiset jne.

Hakkarainen on myös ilmaissut, että jos hän olisi presidentti, niin linnan juhlat loppuisivat kokonaan. Mutta miksi Hakkarainen ei ole ehdolla presidentiksi - vaan omahyväinen paavin agentti Soini? Hakkarainen presidenttinä on visiona kuin suoraan Speden elokuvasta. Toteutuessaan tämä hallusinaatio toisi suomalaisen yhteiskunnan ylätasolle karnevalistista ja avantgardistista kuvakulmaa. Mutta vielä huimemmassa todellisuudessa eläisimme, jos linnanjuhlien lisäksi lakkautettaisiin koko itsenäisyyspäivä.Sillä ei itsenäisyyspäivän juhlinta missään maailman kansassa terveitä mielialoja esiin nostattele. Yleensä se vaan voimistaa nationalismin ja patriotismin kaltaisia erillisyyden harhanäkyjä. Sitä paitsi, onhan kansallisvaltioiden aika ilmiselvästi jo ohi.

Voisiko Kalevalan päivästä tehdä itsenäisyyspäivän lakkauttamisen jälkeen suomalaisten suurimman juhlapäivän? Se olisi päivä, jolloin Elias Lönnrotin linjaaman, virallisen kalevalaisuuden lisäksi muistettaisiin salatieteilijä Pekka Ervastin näkyä Suomen kansallisdeevasta ja Ior Bockin Suurta saagaa Ukosta, Akasta & muinaisesta siittämisjärjestyksestä. Silloin ei ylistettäisi Suomi-konepistoolien voimaa, vaan sanan mahtia; sanan ja soundin suverenisuutta.

Mutta jos itsenäisyyspäivän viettoa jukuripäisesti vain jatketaan, olisi ainakin pressan juhlien olemusta ehdottomasti uudistettava. Kättelyrituaalin sijasta tulisi keskittyä tanssirituaaliin ja tehdä tanssimisesta todellakin rituaalia! Onhan outoa, että nykyisin kansallista merkkipäivää juhlitaan valssin kaltaisia paritansseja vetämällä, eikä yhtenä joukkona, yhtenä kansana, esimerkiksi piirissä tanhuten.

Piiritanssi yhdistää ihmiset sukupuolisuuden ylittävällä tasolla ja virittää tanssijat kontaktiin perimmäisten ympyröiden kanssa. Tietysti ryhmänä on mahdollista tanssia ritualistisesti muussakin muodostelmassa kuin piirissä ja tässä kohtaa monien maahanmuuttajien muinaisista perinteistä tulee rikastetta suomalaiseen juhlakulttuuriin.

Utopia-Suomessa kättelyn sijasta telkusta näytetään suora lähetys linnan juhlien itsenäisyyspäivän hurmiosta.



Tanssivat eläimet, esim. karhut ovat tuttuja saduista ja myyteistä, mutta joskus tanssiva karhu ei olekaan aito nalle, vaan ihminen karhunpuvussa. Tälläisestä tilanteesta kerrotaan Cooperin kirjassa Viimeinen mohikaani, jonka kuvitusta ovat nämä purukumipakkauksen keräilykuva 60-luvulta. Kuvien kääntöpuolella on tekstiä: "... Äkkiä paljastuu karhuntaljan alta Haukansilmä. Hän on ottanut karhun vaatteet poppamieheltä ja näyttelee nyt tämän osaa".

Haloo! Virtanen kusessa!

Virtanen - Haloo! (Love Records, 1974)
Veltto V - Kusessa (Love Records, 1976)



Virtasen debyyttilevy Haloo! on se, minkä monet luulevat Hurriganesien Roadrunnerin olevan: Suomen raivokkain rockalbumi. Levy on huima esitys silläkin tavalla, että kiekkoa kuunnellessa ei tarvitse laittaa aivoja narikkaan, koska kovasta kohkaamisesta huolimatta Virtasen musa sytyttää mentaalisia lamppuja. Haloo! on poikkeuksellisen älyllinen rokkilevy, kuten oli sen seuraajakin, Uusi jääkausi uhkaa.

Soundeiltaan tämä Tapio Korjuksen tuottama LP ei ole lähimainkaan onnistunut, mutta bändin rankka asenne iskee sumuisen, diskanttirähjäisen äänityksen läpi, samoin laulusolisti Moog Konttisen tulkinnallinen karisma ja Hohdin Holmin kiivaasti ja tanakasti takomat rummut.

Monet Virtasen lätylle laitetuista luukutuksista ovat sarjakuvamaisesti toteutettuja, piilotajunnallisia palapelejä ja sitä tietä avoimesti maanisen seksuaalisia vyörytyksiä. Levyllä lauletaan Atominartusta, jonka "giljotiinissa putoaa monen pää", halutaan "nai-nai-nainen mekaaninen, joka on vau-vau-polijin mun tunteiden" (Sesam), yllytetään mimmiä kehittämään Ikiliikkujaa, kunnes lopulta rääytään kurkku ruvella, Elvis-kaiku päällä: "en jaksa enää kauempaa, en jaksa enää kauempaa, lopeta jo, lopeta jo, lopeta jo, Lopeta!" (Olipa kerran Rog). Oma vitsikkyytensä vedoissa on, mutta ei tämä silti huumorihommaa ole laisinkaan, ei edes sillä tavalla kuin esim. Juice Leskisen kohdalla oli.

Elektroninen xtaasi on myöhemmän, punkkareiden Pohjalla-tulkinnan kautta tullut albumin kappaleista tunnetuimmaksi. Räväkkä pala se on ja biisin kruunaa Veltto V:n tyylikkäästi minimalistinen kitarasoolo. Harley Davidsonin puolestaan huipentaa Esa Kotilaisen pitkä syntetisaattorivisionti. Hottentottilaulu on liian pitkä, yhden kuuntelu kestävä kuulokuvahupailu. Toinen cover, Whon My Generation eli Mun sukupolvi on - suttuisasti miksattunakin - ikuisempaa matskua, mutta keikoilla bändi soitti tästä aiheesta huomattavasti hehkuvampia versioita. Runollisimmillaan Virtasen meininki on sähäkässä, lyriikoissaan suurenmoisen kohtalokkaita kuvia kieputtavassa Itsemurhalentäjässä: "Hän on itsemurhalentäjä, piste pilvien seassa ... Hän on kamikazzelentäjä, hän ei tunne enää pelkoa, kuin salama hän iskee alas taivaalta... räjähdykseen päättyy taivaanhaukan tie, voitonsanoman hän jumalilleen vie". Huippumatskua, kuten myös hillitön avausura Clark Kent ja Haloon cd-versiolle mahdutetut sinkkubiisit 20 j.J.D.. ja Lolita.

Monta kertaa Virtanen-yhtyeen tuotannossa muuten pullahtaa pinnalle himo nuoreen lihaan. Lolita perustuu Vladimir Nabokovin pedofilia-aiheisen romaanin teemaan ja Sesamissa Moog julistaa, että "ikäsi ei merkitse mitään, jos vain tunnet itsesi valmiiksi, niin tule!". Nykyisin tämän tyyppisiä tekstejä vähän vierastetaan ja Velttokaan ei satunnaisilla keikoillaan enää laula Elektronisen xtaasin "sähköisestä neitsyestä", joka on "lahja minulle", vaan "sähköisestä neidosta". Sen sijaan Hottenttilaulua - joka tämän päivän vinkkelistä katsottuna omaa tiettyä rasistista tendenssiä - kansanedustaja Virtasella on ollut pokkaa lallatella täysin rinnoin perussuomalaiselle yleisölle.



Haloon takakansi on muunnelma Hurriganesien Roadrunnerin sisäkannen kuvasta. Asialla sama tekijä: valokuvaaja Risto Vuorimies:


Virtasen hajoamisen ja aivan erityyppisen, Moogin luotsaaman KontraVirtasen syntymän jälkeen Veltto V levytti akustisen sooloalbumin Kusessa - eli tarinoita kehityskaudelta koirasta kissaan, äänitys jälleen Mikrovoxilla, tuottajina Atte Blom ja Dave Lindholm. Kyseistä albumia pidän Veltto Virtasen taitelijauran pääteoksena ja huippukohtana. Sen jälkeen Velton (keltainen) takki biisintekijänä tyhjeni ja miehen rokkivibat tulivat äkkiä loppuun herutetuksi

Veltto Virtasen kotimaisia huippumuusikoita yhteenkoonut Heru-yhtye ei koskaan tavoittanut Virtasen hyvän ja pahan tuolle puolen rynnivää, primitiivistä hurjapäisyyttä, vaan teki siistein soundein kuivahkoja läpilukuja kuivahkoista kappaleista. Tahdon-levyllä Velton biiseistä oli tullut itsetarkoituksellista verbaalivoimistelua ja rasittavan saarnaavalla tavalla messiaanista anarkistiagitaatiota, johon henkeä ei olisi edes Moog Konttinen saanut hengitettyä, saati sitten Veltto, jota ei tosiaankaan rockvokalistina voi pitää. Herua seurasivat soolona julkaistut, kuplettimaiset uhvot ja Niilo-ylivainiot, jotka kuulostivat kuin Juicen rustaamilta junnuvainiopastisseilta. Kusessa-julkaisun jälkeisestä tuotannostakin erottuu edukseen vain pari yksittäistä teosta, joista tässä mainittakoon vuonna 1982 Beibillä ilmestynyt Äidinmaa, joka sekin oli parhaimmillaan Velton telkkuun virittämänä performancevideona. Siinä esityksessä oli jälleen jännittävän kreisiä, piilotajuista väreilyä , samanhenkistä kuin Velton kolmella ekalevyllä, mutta nyt vaan korkeimmille vapaan (Wilhelm) Reichin asteikon lukemille räjäytettynä.



Kusessa-kappaleet ovat Nietzschen, Spenglerin ja Max Stirnerin filosofoinnille sukua olevia, individualismia julistavia prinssi henkipaton lauluja. Aatteelliset virikkeet tulevat julki heti avauskappaleessa Vaeltaja: "Kaiken suhteuttaa voin omaan mittaani, mä jonka koin/Kaikkeen haluan hukkua pulputen vain hurjaa naurua... Olen vaeltaja, jolla on määränpää: /lopetan kun kokea en voi enempää". Biisi on samanhenkinen kuin Haloon eteerisesti popahtava Kulkuri ("hän ei ole niin kuin kukaan meistä, hän ei ole mitään, hän ei ole mistään, hänen on tulevaisuus" ...), mutta Vaeltaja puhuu jo ensiriveistään lähtien selkeämmin nietzscheläisellä aksentilla, yli-ihmisen eli, ihmisen ylittämisen aihelmaa hipoen "Vain hetken vuoristossani lipsuu levottomat jalkasi / Kuin tähtiin minuun kurkotit vaikka syyni varmaan oivalsit".

Velton laulut ovat olemukseltaan kosmisia ja yhtä aikaa erittäin egokeskeisiä. Superegoilu ei kuitenkaan estä Virtasta olemasta myös lyyrinen ja herkkä. Velton honottava, eläytyvä laulu ja haparoiva kitarointi synnyttävät intiimin ja välittömän tunnelman, johon paikoitellen tuo mystistä kuulautta vanhan Virtasbasistin, Porski Toivosen nokkahuilu. Velttoilua kauneimmillaan ovat rakkauslaulut Tähtiä täynnä ja Sinä olet sade. "Sinä olet sade, minä olen outo kasvi, juurrun hitaasti"... (Minulle tästä stykestä tulee aina mieleen yksi kevään päivä vuonna 1975: olin silloin koululainen vielä ja sallimuksen oikusta ajauduin erään seurueen matkassa silloisen suosikkini Juice Leskisen asunnolle Tampereella. Juicen lisäksi siellä oli paljon muuta bändiporukkaa koolla ja kun avasin yhden huoneen oven siellä istuivat sängyn laidalla kitarat sylissä Veltto V ja Mikko Alatalo, jolle ensiksi mainittu opetti Sinä olet sadetta. Alatalohan levytti siitä myöhemmin oman versionsa.).

Laulut on osoitettu "tyyt-tyyt-tyypillisille", joita kehoitetaan pysymään "erossa meistä perkeleistä" ja toisaalta yhteiskunnan henkisestä horroksesta heränneille uuden etsijöille. Heitä Veltto opastaa laulamalla: "Eteenpäin! - se ei riitä, ala nousta ylöspäin". Kappaleessa Veltto ratsastaa jälleen tuleva psykologian ammattilainen hahmottelee metodiikkansa: " ... mä yritin sen ajan tekeen asioita / ja sanoin, että hoida itse omat vammas / puhumalla asioiden selvittäminen/ on etuoikeus vain rohkeiden." Suoraviivaisemmin psykiatriaan kytkeytyy kappale Suuri taikuri Freud, jossa Veltto tutkii freudilaista käsitystä, jonka mukaan ... "olen seksuaalinen automaatti, jonka ainoa tehtävä on sublimoida". Velton laulaa, "Suuri taikuri Freud sahas naisen kahtia sirkkelillään, heitti sitten yläpään menemään".

Kusessa-levyn cd-versiolla on LP-materiaalin lisäksi kuusi demoa kappaleista, jotka olivat ehdolla albumille. Yksi niistä on Kööpenhaminan vapaakaupungin mukaan nimensä saanut Christiania. Se kuuluu Virtasen 70-luvun hasisherätyksen huumassa syntyneisiin lauluihin, joita Veltto väsäili siihen aikaan liukuhinnatahtia asenteella "jo riittää hirsipuut - hampunpolttajat eivät naruja kaipaa" (en kylläkään muista niistä kuin yhden - biisin, jossa ensin mantrattiin nopeasti "liba-liba-liba-liba" ja sitten puhkuttiin "afga, afga, afga" ja sitten mentiin "rokkoon" jne.). Äänitystaso demoilla on surkea, mutta kiintoisan, dokumentaarisen lisän nämä luonnokset kattaukseen antavat.


Veltto V performoi Äidinmaata tv:ssä.

Tavaramarkkinat

Tavaraa minä rakastan.
Varsinkin tavaranpaljoutta.
Uutuuttaan kiiltävien tavaroiden runsautta.
Jos erottaa yhden esineen tavaroiden runsaudesta
ostaa sen kaupasta ja vie kotiin
niin tavara alkaa vaikuttaa orvolta
Se ei ole enää kaltaistensa joukossa.
Kotona tavaraan myös herkästi kyllästyy
koska siellä se muuttuu katseen objektista
arkiseksi käyttöesineeksi.
Joissain tavaroissa
varsinkin kirjatavaroissa ja lehtitavaroissa
kiehtovinta on niiden pakkaus:
rasia kotelo laatikko
kansikuva etiketti.
Katalogeissa viehättävät
selkeästi järjestetyt kuvat tavaroista
ja tuotevariaatoiden moninaisuus
mutta myös tekstimuotoisten
esitteiden listat sarjanumeroineen
ovat täyttä tavaraa!





Lasna ollessani tavaroita käytiin katsomassa koko perheen voimalla sunnuntaisin kauppojen näyteikkunoista. Isomman näkymän tavarataivaaseen sai Anttilan - silloin Kalle Anttilan - tuotekuvaston välityksellä. Sen äärellä leikittiin pikkubroidin kanssa "ottamista". Toinen meistä availi katalogia aukeama kerrallaan ja molemmat löivät nopeasti kämmenensä jommalle kummalle puolelle aukeamaa. Kumpikin sai oman kätensä merkkaaman sivun tavarat, joita sitten vaihdeltiin: luistimet vs hopealusikat tai kolme lämpömittaria vs kahvikalusto jne.





60-luvulla Anttilan ison kirjan lisäksi ilmestyi myös TM eli toimitusmyyntiluettelo. Siinä olevia tavaroita ei voinut tilata postitse, vaan tilaus tehtiin TM-palvelussa mukana olevissa kaupoissa, joista tuotteet myös noudettiin. Hallussani olevassa, lähes satasivuisessa TM-kuvastossa (syksy-talvi 1960-61) on tusinan verrana värikuvasivuja, joiden technicolor-tyyppinen koloriitti säväyttää hermostoa yhä vieläkin, mutta vaikuttavia ovat myös hyvälle, kiiltävälle paperille painetut, lähes surrealistisella tavalla skarpit ja steriilit mustavalkosivut. Niistä olen aistivinani ranskalaisen eksistentialismin ja 60-luvun uuden aallon elokuvan atmosfääriä.



Anttilan nykyisissä tuote-esitteissä ei ole enää 50- ja 60 -luvun kuvastojen poweria. Vanhojen kuvastojen valtti oli niiden tekijöiden kyky yhdistää kliininen presentaatio ja lämminhenkisnn kotikuotoisuuden tunnelma. Kuvastojen vaatemannekiinit näyttävät mannekiineilta, eivät pesunkestäviltä taviksilta, jollaisia osa varhaisten Anttila-kirjojen malleista ilmeisesti olikin ja saman, kirkkaan valkoisen sivupohjan käyttäminen läpi luettelon tekee siitä tasapaksun ja steriilin.

Kuvastojen esittämisä tavaroista itsesäänkin on karisma varissuton. Tavaraahan on nykyisin joka iikalla, eikä esineiden yksilöllisyydestä ei voida juuri puhua kun esim. pesukoneet ja tietokoneet ovat melkein saman näköisiä.

Verkkotavaratalo netAnttilan kuvastossa joulu 2011 onnistuinen aukeama on mielestäni sivuilla 222 - 223. Esillä erilaisia musiikki-instrumentteja, yksi levysoitin ja pari videokameraa. Arvostan myös ruokailuvälineitä esittelevää sivua 210. Siinä on Kalle Anttilan ajoista periytyvää klassisen kiihkotonta ja pragmaattisa eleganssia, jota tosin Iittallan liian iso logo rikkoo. Luettelosivujen haaleat, modernit värisävyt eivät tietenkään svengaa samanlailla kuin vanhoissa tuotekirjoissa, mutta minkäs teet, se(kin) on tätä aikaa, haalea laimeus.



- Erkki Pirtola (katkelma keskusteluhaastattelusta v. 1988- 90. Kari Kosmoksen kanssa):

" ... kulttuurin voima on mielikuvituksessa. Eli herkkyydessä. Koska herkkyyshän on just sitä, että sulla on paljon mielikuvitusta, jolloin sä voit voimakkaasti katsoa asioita, esineitä nopeasti eri tahoilta. Tarkotan nyt myös arvomielikuvitusta. Sehän on just tätä, että oot esineen ulkopuolella ja alat täyttää sitä. Että ei oo vaan pelkkiä ajatuksia, jotka on siitä kohteesta syntyvää heijastusta, vaan sä yrität nähdä, eläytyä kokonaan. Siitä tulee herkkyys myös tähän ympäröivään mikä ei ole enää esinettä.

Tällänen herkkyys on kadonnut, mielikuvaherkkyys on kadonnut. On jäänyt vain noi esineet ja niihin kohdistuvat heijastumat. Tämmönen ajatus-, aistimusheijastus. Ja ehkä myös tahto: mä ostan sen - how much? Siitä syntyy tää Andy Warhol-efekti: kerätään kaikista mahdollisista tavarataloista oma Andy Warhol-tavaratalo. Ostetaan ja siirretään sinne da Vinciä, Beuysin teoksia tai ketsuppipurkkeja...
Mut tää mekanismi itsessään, se on puhdas kela: aistimisen halu ja ostamisen ja esittämisen tarve, joka myydään taas esineenä eteenpäin. "

Pyhiinvaeltajien ja gurujenkumartajien kertomuksia

David Howard - Sacred Journey (Taschen, 2004)

Swami Paramatmananda - On the Road to Freedom, A Pilgrimage in India (Mata Amritanandamayi Center, 2000)

Srimala - Breaking Free, Glimpses of a Buddhist Life (Windhorse, 1996)


San Franciscossa asuva David Howard kertoo Sacred Journey -kirjassa pyhimyksien ja pyhien paikkojen pyydystämiseen tähdänneestä reissustaan Intiassa ja Nepalissa. Kirjan alaotsikkona on The Ganges To The Himalayas. Sen on kustantanut saksalainen Taschen, joka tunnetaan erityisesti korkeatasoisella designilla toteutettujen kuvateosten julkaisijana (taidepornoa, sarjakuvia, historiaa, arkkitehtuuria jne).

Howardin kertomus alkaa Intian Varanasista. Sinne saavuttuaan Howard painelee suoraan lentokentältä hasista sauhuttelevien pyhien miesten, sadhujen leiriin Gangesin rannalla. Siellä hän törmää myös käärmeenlumoojiin. Yhden käärmeenlumoojan kobra puraisee erään musliminaisen poikaa sormesta ja poika kiidätetään pikavauhtia sairaalaan. Kostoksi tästä ihmiset kivittävät käärmeenlumoojaa kunnes tämä jää verissä päin maahan makaamaan.

Nepalissa Howard seikkailee sekä Kathmandussa että vuoristoseuduilla. Hän kohtaa buddhisteja ja hinduja, munkkeja, lamoja, sadhuja, swameja - ja kameraa pelkääviä maalaisia. Yksi hänen Nepalissa tapaamistaan ihmisistä on metallista lohikäärmefiguuria kaupitteleva nuori tyttö, jonka hallussa olevan dokumentin mukaan figuuri on arvoltaan kaksi miljonaa Nepalin rupiita. Figuuri on arvokas, koska sen avulla voi torjua mm. aidsin ja kohti ammutut luodit. Howard haluaisi kokeilla suojaako lohikäärme todellakin luodeilta ja pyytää pistoolia lainaksi, jolloin tyttö huomauttaa, että tuliaseiden hallussapito Nepalissa on kielletty.

Howard kypsyy ihmefiguurin myyjään totaalisesti. Monet muutkin henkilöt saavat hänet vähintäänkin ymmälle. Erityisesti häntä potuttavat Kathmandun Pashupatinath-temppelissä oleilevat intialaiset sadhut, jotka kuvauspalkkiota perätessään tyhjentävät sananmukaiseti Howardin taskut. Kathmandun toisella kuuluisalla temppelillä, buddhalaisten tärkeässä paikassa Swayambhunathsissa vibat ovat toiset. Siellä Howardin tekee kohottavan vaikutuksen erityisesti iäkäs buddhalaismunkki, joka ottaa hänet suojelukseensa ja opettaa meditaatiota ja mantroja.

Howardin matkaraportti on fragmentaalinen ja poukkoileva. Syvyyttä, laajuutta ja eheyttä teokselle luo kuvitus ja layout. Kirja näet sisältää 674 upeaa, näyttävästi taitettua valokuvaa pyhistä ihmisistä, paikoista ja esineistä. Kuvien oheen on matkajuttujen lisäksi kirjattu runsaasti tietoa itäisten uskontojen rituaaleista ja traditioista, olkoonkin että buddhalaisuuden ja hindulaisuuden suhdetta käsitellessään kirjoittaja vetää välillä mutkat turhinkin suoriksi.

Monista tekstin ansiokkaista kohdista huolimatta Sacred Journey on ennen kaikkea katselukirja: dramaattinen ja psykedeelinen, visuaalinen ilmestys, joka siirtää mieltä muinaisuuden kehille hyrisemään.


Amerikkalainen Swami Paramatmananda on juurtunut astetta David Howardia syvemmin itäiseen mystiikkaan. Hän on jo yli 30 vuotta palvonut ja palvellut "jumalaisena äitinä" tunnettua hindugurua Mata Amritananandamayita (s. 1953). Swami Paramatmananda mietiskeli ensin 12 vuotta legendaarisen Ramana Maharshin perustamassa ashramissa Tiruvannamalaissa, kunnes vuonna 1980 asettui asumaan Mother Matan läheisyyteen. Vähitellen hänestä tuli keskeishenkilö Motherin yhteisössä ja hän omistautui täysin työskentelylle Matan ashramin hyväksi. Vuonna 1990 Paramatmananda palasi takaisin Yhdysvaltoihin, Kaliforniaan, jossa hän on nykyisin paikallisen Mata Centerin toiminnasta vastaava munkki.

Suomessakin palloillut Äiti Amma ei siis ole ollenkaan ainut naispuolinen avatari Intiassa. Filosofialtaan jumaläidit eivät suurestikaan poikkea toisistaan, mutta esimerkiksi Äiti Amman ja Äiti Matan karakteereissa - ja sitä kautta opetuksissa - on vissisti omanlaisensa vibat. Äiti Mata on särmikäs ja Ammaan verrattuna ehkä myös vähän tantrinen pyhimys. Mata-mamma näet saattaa tanssia syvässä ekstaasissa miekan ja atraimen kanssa, kieli ulkona roikkuen kuin kaamealla Kalilla konsanaan.

Kerran Matan tanssiessa Swami Paramatmananda skulaa pumppuharmoonillaan pikkuiseen pieleen ja silloin jumalainen mamma syöksyy hurjistuneena häntä kohti ja työntää miekan harmoonin sisuksiin. Teko saa intialaisen tablan soittajakin sekoaamaan pasmoissaan sillä seurauksella, että Äiti huitaisee miekallaan myös tablat tohjoksi. Molemmat hemmot ovat kauhuissaan, mutta myöhemmin Mata rauhoitteli heitä sanomalla , että kaikissa tilanteissa hän on heidän äitinsä. Instrumenttien rikkomista Mata perusteli sillä, että musiikin henget kärsivät, jos pyhiä soundeja ei toisteta puhtaasti.

Pumppuharmoonin näpelöinnin lisäksi kirjoittajalla oli ashramissa monenmoisia tehtäviä alkaen vedenkannosta ja päätyen äidin puheista tehtyjen kasettien kopioimiseen yksi kerrallaan. Hän osallistui myös ashramin rakennustöihin, kuten myös Mata itse. Kirjoittaja miettiikin, kuinka moni muu "joutsen" on Mata Amritananandamayitan tavoin kantanut kiviä ja sementtiä oman temppelinsä rakennustyömaalla.

Erään Intiassa tekemänsä matkan aikana Swami ja Mata tapasivat Marutamalai-nimisessä paikassa avadhutan, erakkopyhimyksen, josta sanottiin että hän ei ollut peseytynyt kymmeneen vuoteen. Tyyppi läimi motheria poskille ja sylki amerikanswamin päälle ynnä muuta vastaavaa. Paramatmananda oli kauhuissaan eikä meinannut millään käsittää Äidin intoa, kun tämä myöhemmin puhui siitä, kuinka suurenmoista oli ollut saada siunaus "Ylimmältä Tasolta"!

Vaikka kirjoittaja on täysin kriitikittömästi pyhän Matan pauloissa, antaa kirja varsin realistisen kuvan elämästä hindugurun ashramissa. Paramatmananda ei kaunistele asioita, vaan kertoo avoimesti esimerkiksi erilaisista yhteisön kohtaamista vaikeuksista ja omasta uupumuksestaan. Hengellistä hehkutustakin Paramatmananda harrastaa välillä, kuinkas muutenkaan, mutta kirjan pääpaino on kuitenkin selkeän rauhaisassa raportoinnissa. Onkin nastaa, että monien uskontojen uhrien kirjoittamien kauhukirjojen vastapainoksi ilmestyy myös tälläisiä, realistisisia mutta valoisia kertomuksia temppelielämästä.


Breaking Free eroaa edellä esitellyistä opuksista jo siinä, että tapahtumapaikkana on pääasiassa Englanti (ja yleensä Eurooppa). Lisäksi kirjoittaja, Srimala on nainen ja uskonnoltaan buddhalainen. Hän kuvaa sitä minkälaisen kaaoksen keskelle hän joutui ja millaisia kriisejä hän kohtasi yrittäessään yhdistää toisiinsa perhe-elämän ja Buddha Dharman harjoittamisen. Buddhan opista sanotaan, että se on "suloinen alusta, suloinen keskeltä ja suloinen lopista". Srimalan teksti taas on lähinnä katkeransuloista kirjoittajan vuosikausien ajan tallomaa, kivikkoista polkua kuvatessaan.

Srimala ja hänen aviomieensä ryhtyivät buddhalaisiksi suunnilleen samoihin aikoihin. Siitä seurasi ensin pyrkimys selibaattiin, sitten asumisero ja sitten ero, jonka jälkeen Srimalasta tuli kahden lapsen yksinhuoltaja. Silloin hän huomasi, että pienten lasten äidin osallistuminen buddhlaisiin retriitteihin ja rituaaleihin ei ole ollenkaan vaivatonta. Srimala tekee tämän selväksi läehes tuskastuttavan pikkutarkasti. Erityisen mielenkiintoista tässä kohtaa on mielestäni se, että Srimala kertoo myös turhautumisestaan buddhalaisten äitien keskinäisiin tapaamisiin, koska huomaa, että näissä miiteissä jutut liikkuvat Dharmaopetusten sijasta lastenhoidon ym. vastaavanlaisten säätöjen kelaamisessa.

Srimala eroaa miehestään, palaa tämän kanssa yhteen ja eroaa taas, on välillä selibaatissa ja välillä lesbosuhteessa, kokeilee kommuunielämää ja ja muuttaa hengästyttävää vauhtia paikasta toiseen. Vuosien kuluessa ja lasten varttuessa, hän ehtii kuitenkin enemmän ja enemmän osallistua myös englantilaisen munkin Sangharakshitan johtaman FWBO:n (Länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystävät)toimintaan sekä Englannissa että Intiassa ja vastaanottaa merkittäviä initiaatiota.

Kirja on tärkeällä asialla setviessään miesten ja naisten eriarvoisuutta uskonnollisella kentällä. Samalla se nostaa esiin monia huomionarvoisia aspekteja koskien arjen ja pyhän lomittamista ihmiselämässä. Teksti sisältää kuitenkin niin runsaasti tuskailua ja sekoilua, että niiden vastapainoksi toivoisi enemmän heijastuksia niistä kokemuksista ja tuntemuksista, jotka kaikesta hankauksesta huolimatta pitivät kirjoittajan Buddhan polulla.

Naisen aseman ohella kirja paneutuu erityisesti seksuaalisuuden asemaan henkistä vapautumista tavoittelevan ihmisen - tässä tapauksessa Buddha Dharman harjoittajan - elämässä. Seksuaalinen pidättyväisyys on siinä touhussa ilmeisen hyödyllinen käytäntö, mutta toisaalta esim. buddhalaisten munkkien ja nunnien selibaattilupaus tuntuu sekin sukupuolisuuden ylikorostamiselta ja tekee seksistä ikään kuin uskonnollisuuden kilpailijan. Srimalan opus ei anna paljoakaan osviittaa siihen, miten löytää tasapaino mystisten intentioiden ja seksuaalisten yllykkeiden välillä, mutta on hyvästi hyödyllinen kirja sen avoimuuden ja konkretian takia, jolla asia tuodaan esille.

Suomipoikien raportti Jamaikalta ämyripilareiden varjosta

Tero Kaski & Pekka Vuorinen - Volcano Revisited (Eronen, 2011)



Reggaediggarit Tero "Daddy T-Roy" Kaski ja Pekka Vuorinen lähtivät elokuussa 1983 tanssireissulle pitkän matkaan taa, kuumaan ja pölyiseen Kingstonin kaupunkiin Jamaikalla. Se oli molemmille herroille debyyttimatka saarelle, vaikka T-Roy puhuikin jo tuolloin patuaata kuin olisi ikänsä Jamaikalla majaillut. Retken tuloksena syntyi ensimmäinen pelkästään jamaikalaista dance hall -kulttuuria käsittelevä kirja maailmassa: Reggae Inna Dance Hall Style (Black Star, 1984).

Kirja on englanninkielinen ja sen kiilassa on tuottaja Junjo Lawesin luotsaama sound system Volcano, josta tuli 80-luvun alussa hetken ajaksi dance hall -bisneksen kuumin nimi. Aihetta esitellään kuvien ja haastattelujen kautta. Junjon itsensä lisäksi kirjassa puhuvat mm. Barrington Levy, Jah Thomas, Little John ja tanssien mainoksia piirtävä Sassa.

Volcano Revisited on po. julkaisun uusi, laajennettu laitos. Sata sivuisesta kirjasesta on kasvanut yli 200 sivuinen opus. Taitto ja grafiikat (Petri Aarnio ja Janina Åberg) on viritetty uuteen uskoon (ja vain parissa kohtaa on sivun näyttävyyden hakeminen voittanut kirjasinten näkyvyyden toteutumisen), kuvan ja värin määrä on monikertaistunut ja tietysti myös tekstiä on kansien välissä rutkasti enemmän kuin ensimmäisellä kierroksella.

Kasken ja Vuorisen tutkimusretki Jamaikalle osui historiallisesti tärkeään hetkeen. Rastareggaen ja muun kulturellin rootsin kulta-aika oli ohi ja huomion keskiöön kohonnut dance hall style eli dynaamista murrosvaihetta. Volcanopomo Junjo Lawes oli tämän murroksen avainhahmoja. Hän tuotti tuoreella otteella ison nipun magneettisia ja kohottavia, vankkoihin dance hall -rytmeihin nojaavia vinyylejä ja hänen tansseissaan esiintyivät monet 80-luvun rootsit reggaepäälliköt, kuten Charlie Chaplin, Josey Wales ja Burro Banton, jonka väsymätön, moreä-ääninen paahtaminen piti vibat kirkkaina ja oli Volcanon alkuaikojen tanssien taattu tavaramerkki: "Jesus Lawd - Volcano broad! Bright! ... Yes me brethren, Selassie I know ... Easy Black People, easy ... "

Burron rankkaa röpötystä on päässyt Suomessakin kuulemaan dance halleissa äänitettyjen kasettien kautta. Jamaikallahan on ollut tavallista, että sound system -sessioita äänitetään ja äänityksiä levitetään sekä piraattikasetteina(/levyinä) että virallisina polttoina. Siksi tanssi-ilmoituksissa saattaa olla kaksi erilaista sisäänpääsymaksua: halvempi hinta tavalliselle yleisölle ja korkeampi kulunki "teippimiehille".

Volcano oli lyhytikäinen viritys. Touhu tyssäsi siihen, että Junjo Lawes matkusti Amerikkaan 80-luvun puolessa välissä, joutui välittömästi pidätetyksi ja sai pitkän vankilatuomion. Junjon lusiessa reggae koki uuden murroksen. Wayne Smithin vuonna 1985 lelusyntikapohjaan laulama Under Me Sleng Teng vaihtoi radikaalisti linjausta reggaelevyjen tuottamisessa. Konerytmien kausi alkoi. Samaan aikaan slacknesista, härskeistä jutuista tuli muoti-ilmiö. Siihen suuntaan oltiin oltu menossa jo tovi, vähintäänkin siitä saakka kun Jamaikan Eemeli, Yellowman vuosina 1981-82 kaappasi pikkupornoilulllaan dance hallien kuninkuuden.

Aluksi monet rasta-artistit suhtautuivat penseästi konevetoisen dance hall stylen musiikilliseen ja myös verbaaliseen antiin, mutta 90-luvulla nuorien, turbaanipäisten "boboartistien" kaarti otti digirytmit omakseen ja yhdisti toisiinsa reggaen uudet ja vanhat sisällöt. Näin syntyi agressiivinen, nykyisin suurta suosiota nauttiva rastapornoreggae. Tyylin pääjehu Sizzla teki 90-luvulla pari sykähdyttävän iskevää albumia, mutta viime vuodet hän on pääasiassa tarjonnut tympeitä tuomionpäivän säväreitä ja jauhanut suu vaahdossa loputtoman tuntuista vihapuhetta mustan ylivallan ylistämisen ja homojen lahtaamisen tiimoilta. Sizzla on fundamentalistiuskovainen, jumalopillinen fanaatikko ja fanaattinen moralisti, mutta tämä ei estä häntä keikkumasta videoilla bikinimimmien ympäröimänä tai lataamasta Etiopian, Selassien ja muun ylevän rastasälän lomaan gangsta rap -tyyppisiä aselyriikoita ja seksististä pilluläppää.

Jamaikalaiset ovat tietysti edelleenkin lahjakasta väkeä mitä tulee laulamiseen, soittamiseen, tanssimiseen ja onomatopoeettiseen jodlaamiseen. Reggae ei kuitenkaan ole ollut pitkään aikaan sellainen luovuuden ruutitynnyri kuin muutama vuosikymmen sitten. Skenen yleinen energiataso on romahtanut suunnilleen sukkahousuheavyn tasolle ja musan fiilissäädöt on miksattu rajusti ruvelle dancehallragan ja rastapornon rulettaessa. Sydämellisyyden sykkeen sijasta äänekkäin osa reggaesta on nykyisin monomaanisesti typerää ja asennevammaista digijumppaa.

Mojovia rytmejä Jamaikan studioissa satunnaisesti syntyy ja tiettyjen sound systemien tansseissa voi kuulla hyvinkin kiintoisaa meteliä (kun deejii pyörittää puolisen tuntia yhtä ja samaa singleä, jonka soitto keskeytetään tämän tästä kaamealla karjahtelulla ja ääniefekteillä), mutta rennon rullaamisen tai psykedeelisen dubin ystävien ei kannata reggaelle enää korvaansa kallistaa.

Volcano Revisitedin sivuilla myös monet vanhan, rullaavan reggaen mestarit saavat äänensä kuuluviin. Reggae Inna Dance Hall Stylen -kirjan Volcanoaineistoa on näet täydennetty useilla samaisella reissulla muissa leireissä tehdyillä haastatteluilla. Esillä ovat mm. Horace Andy, Al Campbell, Johnny Clarke, Jackie Mittoo, Pablove Black ja Devon Russell.

Devon Russellista on kirjassa pelkästään kuva ja lyhyt tarinanpätkä. Näin siksi, että Teron haastattelumankka varastettiin välittömästi juttuhetken jälkeen eräässä baarissa. Russell lähti polisiasemalle mukaan rikosilmoitusta tekemään. Siellä hän selitti asiaa päivystävälle poliisille siinä määrin tohkeissaan, että huomaamattaan kääräisi spliffin ja pani palamaan. Poliisi katsahti spliffiä sivusilmällä ja lausahti, jotta "minä olen tuon ganjan polttamisen lopettanut, saan siitä niin hirveän päänsäryn."

Devon Russell, Junjo Lawes (murhattiin Lontoossa 1999), Jackie Mittoo, Billy Boyo ja monet muut Volcanokirjan sankarit ovat nyt kuolleiden kirjoissa. Edesmennyt on myös Daddy T-Roy, joka menehtyi sydänkohtaukseen 2001. Kymmenen vuotta tämän jälkeen ilmestyvä Volcano Revisited onkin myös Tero Kasken muistokirja. Näin ainakin itse asian miellän.

Levykaupan (Black Star) pyörittämisen lisäksi T-Roy teki radio-ohjelmia, tiskasi tansseissa silloin tällöin, julkaisi levyjä ja toimitti ja kustansi kirjoja & lehtiä sekä Suomessa että ulkomailla, ja hänen reggaetuntemuksensa oli käsittämätön laaja ja suuri. Volcano Revisitedin toinen tekijä, kronikoitsijataituri Pekka Vuorinen loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa 90-luvulla, mutta iloksemme Pekka on senkin jälkeen pysynyt kuvassa mukana ja jakanut omaa reggaetietämystään ja -ymmärrystään eteenpäin. Ennen Volcanoteosta hän on toimittanut (yhdessä Petri Aarnion kanssa) suomenkielisen Cool Runnings -reggaefanzinen vuosikertoihin perustuvan kirjan Cool Runnings 1980 - 1985: reggaeta pintaa syvemmältä (Fi-Reggae, 2008).


Reggae Inna Dance Hall Style -kirjan kansi on dance hall -postereiden tekemiseen erikoistuneen Sassan laatima.



Half Pint & Daddy T-Roy Kaski, 1986. Kuva: KARI KOSMOS

Suomalaisen undergroundin ympyrä sulkeutuu - ja avautuu!: "Siellä on keltaisia oranssimiehiä jäällä, lakaisemassa jäätä ..."

Erkki Kurenniemi & Circle - Rakkaus tulessa (LP, 2011)
Mika Taanila (ohj.) - Aika ja aine: Future Is Not What It Used To Be (dokumenttifilmi, 2002)


Muistatko sinä mitä teit tammikuun 11. päivänä vuonna 1972? Tutkija, keksijä, cyberutopisti/futuristi Erkki Kurenniemi muistaa. Tuohon aikaan Kurenniemi äänitti säännöllisesti raportteja maailmansa menosta kelanauhurille - ja yksi nauhoituksista on tehty juuri ko. päivämäärällä. Tallenne tulee nyt julki vinyylillä Rakkaus tulessa (Full Contact/ Ektro Records, 2011) taustanaan Circlen vuonna 1999 skulaamaa sumuista, maanis-psykedeelista komppivirtaa ja fragmentaalista jumitusta & jamitusta.

Se että tämän hetken suomalaisen uus-undergroundin mahtibändi ja 60-luvun elektro-undergroundin uudisraivaaja liittoutuvat tällä tavalla on jo pelkästään symbolistisena eleenä & taiteellisena tekona merkityksellinen ja merkittävä. Mutta oleellista on tietysti se, että levy toimii antoisana kuuntelukokemuksena tällä päivämäärällä. Rakkaus tulessa on villi aikamatka vuosikymmenien taakse ja yhtä aikaa kiehtova, astraalisesti rätisevä esitys kokeellisista tendensseistä suomalaisen valtavirtarockin ulkopuolella. Circle kohisee, virittelee ja värittelee, takoo suggestiivista, paikoitellen lievästi beefheartmaisesti harmolodista rosometallikuviointia, on monotoninen, herkkä ja jyrkkä.

Kurenniemen vokaaliosio on hulppeaa, hillitöntä tajunnanvirtaa ja surreaalia runoutta: edellispäivän tapahtumien kertausta, huomioita tallennushetken säästä ja näkymistä - "Siellä on keltaisia oranssimiehiä jäällä, lakaisemassa jäätä ..." - ja yleisiä, lausujan elämäntilaan liittyviä mietteitä ja tokaisuja.

Lemmen leiskuntaan liittyvää läppää sisältyy kosolti tämän vanhan koulun räppärin resitaatioihin: rakkaus tulessa, kyllä, totisesti; "manuaaligenitaalisten hyväilyjen" muisto hehkuu, varsinaisia fonetteja Lauralle ovat jotkut Kuren oodit Nina-Beatalle. Niistä osan Kureniemi kuuluttaa, ilkamoiden mumisee tai hymisee, osan veisaa kuin pappi messussa: Kurenniemen esitystapa on läpi levyn hauskasti ailahteleva ja viehkosti vaihteleva. Hurjaa on se, että Kurenniemen - alun perin vain hänen omaksi ilokseen äänittämä - monologi kulkee mainiosti synkronissa Circlen soiton kanssa ja välillä meiningistä tulee sellainen fiilis, että koko säätö olisi laitettu narulle livenä yhdessä hetkessä.

Erkki Kurenniemen arkistosta löytyisi yksinpuheluja satoihin, ellei tuhansin levyihin. Kurenniemen omien höpinöidensä tallenusvimmasta kasvoi näet vuosien varrella laajempi projekti: yritys koostaa päivittäisten ääni- ja kuvatallenteiden ym:n dokumenttien (kassakuitit, ratikkaliput, flyerit...) avulla omien elämäntapahtuminen ja ajatusten varmuuskopio - E Kurenniemi -software - joka käynnistetään tieteilijän kuoleman eli, hardwaren luhistumisen, jälkeen.

"Ohjelmistot voi olla aika lailla kuolemattomia; erityisesti hyvät ohjelmatekniset ratkaisut, algoritmit, niitä ei tapa mikään." Näin Kurenniemi selittää projektinsa teoreettisfilosofista taustaa hänen elämästään tehdyssä dokumentissa Aika ja aine (2002): Future Is Not What It Used To Be . Elokuvan kuvaushetkellä Kurenniemi tallentoi elämäänsä 20 000 valokuvan vuosivauhtia ja kertoi tarkoituksena olevan määrän nosto 40 000 fotoon vuodessa. Sanelukone roikkuu koko ajan kaulassa ja tietysti myös videokameralle on käyttöä.



Mika Taanilan visuaalisesti vavahduttava elokuva esittelee tarkoin Kurenniemen vuoden 1961 paikkeilla alkanutta uraa kokeellisten lyhytelokuvien ja elektronisen tietokonemusiikin tekijänä. Kurenniemi rakensi 60-luvulla useita uniikkeja, sähköisiä instrumentteja ja hänen sävellystyönsä - jonka hedelmiä on kuultavissa muutamalla cd:llä - oli pääasiassa näiden soitinten testailua.

70-luvulla Kurenniemen fokus kääntyi musiikin ja taiteen ulkopuolelle. Hän lähti kehittämään teollisuusautomaation järjestelmiä Rosenlewille, josta hän myöhemmin siirtyi Nokian kaapelikoneosastolle teollisuusrobottien ja muun teollisuusautomaation suunnittelun pariin. Myöhempien aikojen meriittiä on mm. toiminta asiantuntijana tiedekeskus Heurekassa.

70-vuotias Kurenniemi on pyyhältänyt vuosikymmenien läpi aivot kuumana ja antennit kohti kosmisia kuvia käännettyinä. Hänen harrastamansa oman elämänsä minuutintarkka rekistöröinti on valmistautumista aikaan, jolloin ihmisestä on tullut kuolematon ihmisten mielistä valmistettavien kloonien avulla. Kureniemi uskoo, että jo aivan lähitulevaisuudessa ihmisten muistikuvia aletaan tallentaa siinä tarkoituksessa, että ne siirretään myöhemmin kvanttitietokoneilla virtuaalipersoonan muistikuviksi. Tälläisen, virtuaalisen ylösnousemuksen kokeneita ihmisiä voidaan voidaan sitten sijoittaa kvanttitiloina miljoonia yksilöitä golfpallon kokoiseen objektiin.

Ei ole päteviä syitä epäillä, etteikö Kurenniemen ennustamaan, laajamittaiseen aivojen varmuuskopioiden valmistamiseen joskus ryhdyttäisi, mutta missä määrin tästä muistikuvamateriaalista myöhemmin koostettava bittivirtaentiteetti on identifioitavissa inhimilliseksi olennoksi, se on valtavan iso, avoin kysymys tietysti. Siten astetta realistisempi on Kurenniemen Aika ja aine -fimissä väläyttämä visio maapallon muuttamisesta "museoplaneetaksi": kaikki ihmisen biosfääriin vaikuttava toiminta maassa pysäytetään ja merkittävä osa ihmiskunnasta asettuu asumaan maapallon ulkopuolisiin kohteisiin. Tämä on Kurenniemen mukaan totta noin sadan vuoden kuluttua - ja "siitä ei ole pitkä matka kääntää rakettimoottori aurinkoon päin ja lähteä pitemmälle." Yes, sir! Näillä mennään!

Track list:
1. Kello 12:15 /2. Latentti liike-energia /3. Me-me-me-me / 4. Tuulispää / 5. Valheiden läpi /6. Kaksi kiveä.


Erkki Kurenniemi poseeraa keinotodellisuuden mannekiinina omatekemät virtuaalilasit silmillä.






1987 Kurenniemi ennusti Suomi-lehdessä, että vuonna 2000 henkilökohtainen kommunikaattori, PC on yleisin ihmisten yleisin yhteysväline. Näinhän on käynytkin, joskin nyt käytössä oleva PC ei ole ihan samaa lajia kuin "peesee", jollaisen Kurenniemi 80-luvulla suunnitteli.

"Kurenniemen PC näyttää teknisiltä silmälaseilta. Lasit ovat kuitenkin useimmiten läpinäkymättömässä tilassa. Kantaja vastaanottaa molemmilla silmillään koko näkökentän täyttävän värivideon. Kumpikin silmä vastaanottaa hieman erilaisen videokuvan niin, että syntyy kolmiulotteinen vaikutelma. Video ei ole vain suorakaide kuten nykyinen TV-kuva, vaan katsojaa ympäröi 360 asteen pallopinta" (Teppo Turkki).

AIKA JA AINE

Jukka Kuoppamäki levy-yhtiön liiderinä

Various - Lepopäivän ratoksi 3 (Satsanga, 1976)

Jukka Kuoppamäki - suomalaisen popin/folkin ja iskelmän ihana valo! - lauloi 60- ja 70-luvuilla levylle runsain määrin persoonallisia, ystävällisiä ja optimistisia lauluja, eivätkä kehnoja ole olleet myöhempien aikojenkaan julkaisut. 70-luvulla Kuoppis hääri myös oman levy-yhtiön, Satsangan pomona. Yhtiön - jonka nimi on joogafilosofiaan liittyvä termi - ensimmäinen julkaisu oli Kuoppamäen single Wounded Knee, jonka ympärille koottiin myös saman niminen LP:

"Kaikki alkoi siitä, kun mä sävelsin Wounded piisin joskus maaliskuun alussa. Tein sen sunnuntaina ja meniin EMIin maanantaina. Siellä mä sain kuitenkin kuulla, että nyt on vähän kiireitä ja tilanne on seis. Siltä paikalta mä lähdin keskustelemaan kirjapainoon ja muihin paikkoihin ja keskiviikkona tuli levy ulos... Näin syntyi Satsanga" (Jukka Kuoppamäki, Intro 2/1974).



Kuoppamäen itsensä lisäksi Satsangalle levyttivät hänen taustapumppunaan toiminut Castanja ja joukko vähemmän tunnettuja laulajakykyjä. Levy-yhtiö julkaisi useita kokoelmalevyjä, joilla versioita päivän hiteistä esittivät sekä tunnetutut (Esko Rahkonen, Tapsa Heinonen ym,) ja vähemmän tunnetut kyvyt (Rexi & Napoleon, Trio Saludo, Piritta ym.). Tätä materiaalia julkaistiin eniten otsikolla Mitä Suomi soittaa. Toinen sarja oli Lepopäivän ratoksi.

Kokoelmalla Lepopäivän ratoksi 3 ovat mukana mm. Anita, Olavi Virran poika Pauli Virta - jonka fraseeraus muistuttaa paikoitellen Irwiniä - ja edelleenkin muusikkona toimiva Veijo Ullakko. Hänen laulamansa Judy, Judy on mukiinmenevä popralli - taustoissa vaan saisi olla hitusen enemmän jenkaa ja sävyjä. Omanlaisensa, teeskentelemätön tatsi LP:n taustavoimien soitossa kuitenkin läpi levyn vallitsee ja soundi on lämmin & kotoisa Mikrovoxin soundi.



Lepopäivän ratoksi laulavat myös kokeneet konkarit Esko Rahkonen ja Eugen Malmsten, joista jälkimmäinen on erityisen yllättävä Satsanga-kiinnitys: olihan Egellä tuolloin takanaan pitkä levytysura isojen levy-yhtiöiden artistina. Satsangan kokoelmalle Malmsten on vetänyt ties monennenko kerran bravuurinsa Tulipunaruusut. Kuoppiksen tuottama versio on tehty oivaltavasti dixieland-pohjalta ja raikkaat puhallinarrit ovat sovituksessa pääosassa.

Tangotulkitsijana tunnetun Esko Rahkosen biisi Kohtauspaikka on ymmärtääkseni foxtrot´ia, mutta Kuoppamäki itse kajauttaa yhden tangon. Kyseinen kappale, Tangokuningas nimeltään, ei hääppöinen homma ole. Muut Kuoppamäki-kappaleet - Muuttolintu, Kuka antaisi minulle tänään ja Rakkautta pyysit - toimivat virkeämmin, mutta mitään klassikkokamaa ei Kuoppamäki ei ole tälle lätylle ladannut.

Satsanga oli aikanaan väliinputojafirma. Yhtiön profiili oli rockareille liian iskelmällinen ja iskelmäfaneille Satsangan levyt oli liian kotikutoista kamaa ja vailla hittihohdokkuutta. Allekirjoittanutkaan ei Satsangan tuotoksille 70-luvulla juuri korvaansa lotkauttanut, mutta nyt näitä levyjä kuuntelee silloin tällöin ihan mielikseen.

Satsanga katosi kartalta vuonna 1978 konkurssin myötä. Uusintapainoksia Satsangan kataloogista ei tullut. Divareista ja kirpputoreilta näitä albumeja löytää välillä enemmän, välillä vähemmän.