"Elokuun aurinko porotti kuumasti. Riki ja Bes istuivat ohuissa hellepukimissaan kaikkein varjoisimmassa paikassa minkä olivat löytäneet puutarhastaan.
- Lomasta on jo kulunut kokonainen kuukausi eikä mitään ole tapahtunut, huokasi Riki. - Voisi vaikka haukotella itsensä kuoliaaksi.
- Kurjin loma mitä ikinä on ollut, sanoi Bes."
Näin käynnistyy Enid Blytonin Kadonneen kaulakorun salaisuus (Tammi, 1963). Asetelma on kaikille Salaisuus-sarjan kirjoille tyypillinen. On lomaa koulusta ja Rikillä, Besillä, Pullalla, Krisillä ja Larrylla on tylsää, koska näköpiiriin ei ole ilmaantunut rikosmysteeriä, jonka he - Viisi etsivää ja vainukoira - voisivat selvittää. No, aika pian rikostapaus ilmaantuu ja lapset alkavat tutkia sitä omilla metodeillaan juttua virallisesti hoitavan konstaapeli Goonin harmiksi.
Viisikoiden luojana parhaiten tunnettu Enid Blyton kirjoitti Salaisuus-sarjaan 15 kirjaa. Kaava niissä kaikissa on sama ja päähenkilöt pysyvät suunnilleen muuttumattomina. Sarjan viidennessä jaksossa, Kadonneen kaulakorun salaisuus joukon etevin jantteri Pulla on tosin äänenmurroksen kourissa. Naamioitumista harrastava Pulla on tästä riemuissaan, koska nyt hän voi esittää helpommin myös aikamiestä.
Kaulakorun salaisuudessa Pulla naamioituu rähjäiseksi spurguksi. Tätä tehtävää varten kamppeita kerätessä pulmaksi tulee tarpeeksi kuluneiden jalkineiden hankinta:
" Mutta mistä kengät, siinäpä pulma! Kris sai loistavan aatteen.
- Mennään nuuskimaan ojista, niissä lojuu usein hylättyjä kenkärajoja!"
Ympäristön ja henkilöiden kuvaus Blytonin kirjoissa on olematonta. Näin Blyton siirtää osavastuun jutun toimivuudesta lukijan mielikuvitukselle. Lukijan on osattava nähdä Peterwoodin pikkukaupunki oikeanlaisesti ja kyettävä eläytymään Viiden etsivän intoutuneeseen touhuamiseen. Tuokiokuvat limsan, jäätelön ja leivosten parissa vietetyistä hetkistä tuovat askeettisen kerronnan alastomuuteen pehmentävää täyteyttä.
Minä luin nuorena Salaisuus-sarjan jatkoksi kohtuullisen ison lohkareen maailmankirjallisuuden klassikoita Hemingwaysta Kafkan kautta Dostojevskiin, mutta aina välillä tuli palattua Blytoniin. Eikä Blytonin taika vieläkään ole taittunut, huomaan. Hessen tai Waltarin vanhan tutun kirjan voi avata, lukea sitä sivun tai kymmenen ja sen jälkeen sen luovuttaa takaisin hyllyyn; ei ole noissa konkareissa enää vetoa. Mutta kun Blytonin avaa, kirjaa ei kesken jätä.
Samalla tavoin kuin Simeonin Maigret-kirjoissa tai Christien Neiti Marple - dekkareissa, Salaisuus-sarjan asia on paljolti niiden tunnelmassa. Viattomassa ja lämpimässä ilmapiirissä, jonka Blyton niukoin keinoin tekstiin loihtii. Ja vaikka kirjat ovat täysin vailla syvyyttä, ovat pelkkää pintaa, niissä piilee tietty eksistentialistinen merkityksellisyys. Se tulee lähinnä siitä, että kirjoissa ollaan ainaa lomalla, irti tunnetusta, matkalla tuntemattomaan. Mieli on rento ja avoin seikkailuille, ja lukija ehkä huomaa: voin olla kuka tahansa, identtiteetti on luistava kun se on lomalla, voin olla Pulla, Bes tai Larry ... voin leikkiä mitä tahansa näköispatsasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.