T. C. Boyle: Outside Looking In (2019) 60-luvulla syntyi psykedeelinen musiikki ja myös psykedeelistä kuvataidetta ja elokuvaa on vähintäänkin noista ajoista alkaen tehty ja nähty. Psykedeelistä heräämistä ilmaisevaa runoutta rustailivat jo Baudelaire ja Rimbaud ja vuonna 1962 ilmestyi Ken Keseyn LSD-tiloissa ideoima kirja Yksi lensi yli käenpesän, josta osan hän kirjoitti meskaliinin vaikutuksessa. Yksi lensi yli käenpesän ei kuitenkaan ole ilmaisultaan psykedeelinen romaani, eikä sellaisia ole myöhemminkään ilmestynyt, ainakaan siinä määrin, että olisi muotoutunut psykedeelisen kirjallisuuden lajityyppi. Amerikkalaisen T. C. Boylen seitsemästoista kirja Outside Looking In ei sekään ole tyylillisesti "psykedeelistä proosaa", mutta se käsittelee psykedeelistä kulttuuria ikään kuin sisältä päin ja huomioi joitakin trippailuun liittyviä, yleispäteviä pointteja.
Kirja kertoo professori Timothy Learyn hallusinogeeni-tutkimuksista vuosina 1962 - 1964, jolloin Leary työskenteli Berkeleyn yliopistossa Cambridgessä. Tarinan alkusoittona on välähdys vuodelta 1943, jolloin tohtori Albert Hoffman ensimmäisenä ihmisenä maailmassa otti LSD:tä ja suoritti legendaarisen polkupyörämatkan töistä kotiin LSD:n vaikutuksen alaisena. Hoffmanin omissa kirjoissaan ja haastatteluissaan seikkaperäisesti esittämä tapausten kulku kuvataan romaanissa Hoffmanin apulaisen, Susin, silmin. Alkuräjähdyksen tunnelmat kyllä välittyvät, mutta silti Boylen dramatisoinnista jää kaipaamaan syvempää dramatiikkaa. Eräs Bolen tekstissä piilevä detalji on seikka, jota en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi: Hoffmanin työpaikka oli Baselissa ja ajaessaan noin 10 kilometrin matkan kotiinsa hän teki alkumatkan kaupunkiliikenteen seassa. Tosin mottoriajoneuvoja ei ollut kovin paljon liikkeessä, koska oli sota-aika. Siitä syystä Hoffmankin käytti matkan taittamiseen polkupyörää. Timothy Learysta on olemassa niin paljon filmi- ja äänitallenteita, että hänen muokkaamisensa romaanihenkilöksi ei ole ollenkaan ongelmatonta: meillä on jo käsitys Learyn karakteerista ja siitä suuresti lipeäminen ei ole uskottavaa, mutta toisaalta, siihen kivettyminen estää orgaanisen ja kiinnostavan henkilöhahmon luomisen. Byole ei saa Learysta paljoa irti, mutta hän on ratkaissut edellä esitetyn kompan sillä, ettei ole sijoittanut Learya kirjansa päähenkilöksi. Tarinan keskiössä ovat psykedeeleistä innostuva opiskelija Fitz ja hänen vaimonsa Joanie. He osallistuvat ensin Learyn kotonaan pitämään psilosybiinisessioihin ja sen jälkeen Learyn Meksikossa järjestämälle, psykedeeliselle leirille. Fitz on mukana myös Good Friday projektissa. Se oli teologian opiskelijoiden keskuudessa eräässä kirkossa suoritettu, psilosybiinin ja uskonnollisen kokemuksen yhteyttä tutkinut koe. Fitz lähtee kappeliin yhdeksi oppaaksi koekaniineille. Oppaista kuten koehenkilöistäkin osa sai psaleboa ja osa psilosybiiniä. Myös Joanie on kiinnostunut psykedeeleistä, mutta hän ei pidä hyvänä ideana Fitzin oppaaksi ryhtymistä: "After what you went through the other night? You told me it was pure hell - you were out in the yard, Fitz, out in the yard in your underpants, slamming into things, and you tell me you´re going to be a guide? What if you get the drug, which by the way, I resent, because I´m not invited, isn`t that right?" ... "And if you do get it," she said, "and you have a reaction like the other night, what then? Who´s going to be your guide?" Romaanin keskeinen näyttämö on Millbrookin valtava, ylellinen kartano, jonka Leary sai haltuunsa ja jonne hän perusti LSD:n ja muiden psykedeelien ottamiselle omistautuneen kommuunin, johon Fitz ja Joanie teini-ikäisen poikansa kanssa muuttavat. Tässä vaiheessa Leary on jo erotettu virastaan yliopistossa ja hänellä on aikaa ja motivaatiota isännöidä Millbrookissa, jossa aamusta iltaan levyiltä soivan musiikin - erityisesti Ravi Shankarin ja myös jazzin - valinta ja laaduntarkkailu esitetään kirjassa Learyn sydämenasiana. Millbrookissa happoa tiputetaan koko henkilöstön voimin säännöllisesti, mutta mitään henkisiä läpimurtoja ei kenellekään kirjan henkilöistä tapahdu. Enemmänkin päinvastoin. Yksi jos toinenkin asukki ajautuu harhaiselle egotripille, jota monen henkilön kohdalla yhteisön omaksumat, ns. vapaat seksuaaliset asenteet ja suhteet sekoittavat rankasti. Taloudelliset vaikeudet ja konfliktit viranomaisten kanssa ovat osa Millbrookin toiminnan laskevaa kaarta. Lisää jenkaa kommuunin rappeutumisprosessiin tuo se, että myös yhteisön teini-ikäinen jälkikasvu innostuu psykedeelien ottamisesta.
Boylen (kuvassa) kirja on romaani, ei dokumentti, ei edes dokumenttiromaani, ja sellaisena sitä on tutkittava ja arvioitava. Tietyt, hyvinkin tunnetut, tosiseikat ovat kertomuksen pohjana ja Boyle on valinnut niistä käsittelyynsä lähinnä Learyn ja Millbrookin "pimeää puolta" ilmentäviä aspekteja. Millbrookin tuhon Boyle kuvaakin huomattavasti tarkemmalla ja vetävämmällä tavalla kuin Millbrookin ilontäytteisen trippailun merkeissä tapahtuneen nousun. Boyle on omaääninen, sujuvaa tekstiä tuottava kirjoittaja, mutta todellinen innoittuneisuus ja sen myötä todellinen innostavuus Outside Looking In -kirjasta puuttuu.
Dennis Hopperin ohjaamaa Easy Rideria näkee aina välillä sanottavan kulttielokuvaksi. Tämä nimitys ei osu täysin nappiin. Easy Riderhan oli suurmenestys. Halpisleffa, joka tuotti 60 miljoonaa dollaria. Sen maine "kulttileffana" liittyy siihen, että Easy Rider on ajanut voitokkaasti aikakausien läpi, nyt jo 50 vuotta; elokuvaa ei ole unohdettu, vaan sitä katsotaan edelleenkin uniikkina, svengaavana ja paljastavana väläyksenä hipismin ja psykedelian aikakaudesta. Easy Riderin - jota Suomessa esitettiin nimellä Matkalla - alaotsoikkona oli: Mies lähti etsimään Amerikkaa, mutta ei löytänyt sitä mistään. Ja easy ajajahan ei ollut ensimmäinen Amerikkaa etsinyt matkaaja. Liikekannallepano tapahtui pian toisen maailmansodan pölyn laskeutumisen jälkeen. 50-luvun beatnikeista kuuluisimmat matkaajat olivat kirjailija Jack Kerouac ja hänen kaverinsa, wanna-be-kirjailija ja autoilun suurmestari Neal Cassady. Heistä jälkimmäinen istui kuskin pukilla kun Ken Keseyn ja Merry Prankestersien tanakalla LSD-annoksella varustettu Magic Bus lähti kiertämään Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 1964 ja tuhannet amerikkalaiset Alabamaa myöten saivat nähdä ensi kertaa elämässään oikeita friikkejä.
Kerouac, Keasy, Cassady ja kumppanit olivat isänmaallista väkeä, jota inspiroi vanhan Amerikan sinnikkäiden uudisraivaajien manifestoima rajaseudun henki. Peter Fondan elokuvassa esittämä Wyatt ohjaa harrikkaansa USA:n lippu nahkatakkinsa selkämykseen tikattuna. Roolinimi Wyatt on leikattu kuuluisan villin lännen sheriffin, Wyatt Earpin, nimestä. Hopperin näyttelemän Billin nimi viittaa Billy the Kidiin. Easy Rider kertoo oman aikanasa kapinallisista, mutta Amerikan ja kapitalismin vastainen elokuva se ei ole. Suomessa vasemmistolainen elokuvatuntija Peter von Bagh suhtautuikin siihen nihkeästi. Suurteoksessaan Elokuvan historia (1975) hän kirjoittaa: [...] Hollywood on muuttanut nuorisokuvauksiensa luonnetta: kapinalliset on hyväksytty sankareiksi, eikä enää yritetä mallioppilas-linjalla. Moottoripyöräjengit, jotka ensimmäisen erran pärähtivät vauhtiin Laslo Benedekin kauniissa Marlon Brando-elokuvassa Hurjapäät(1954), suorittavat levotonta matkaansa Roger Cormannin Helvetin jengissä (1969) tai Dennis Hopperin suunnattoman suosion saavuttaneessa Easy Riderissa (1969). Näistä Hollywoodin ehdoilla tehdyistä töistä on valtaisa kynnys nuorisokulttuurin ytimestä kasvaneisiin omaehtoisiin teoksiin (joisa vaikuttava esimerkikki on Kenneth Angerin moottoripyöräjengiä kuvaava Scorpio Rising, 1963). Baghin mainitsemat elokuvat ovat vain väljästi yhteismitallisia ja Easy Riderin luokittelu moottoripyöräjengeihin liittyväksi leffaksi ei ole erityisen etevä ja pätevä menettely. Sitä paitsi, Easy Riderhan nimenomaan tuli "nuorisokulttuurin ytimestä". Hopper, Fonda ja Nicholson elivät psykedeelistä 60-lukua täysin siemauksin ja tunsivat kyllä aikansa tunnot ja orientaatiot. Easy Rider on kaikkea muuta kuin "Hollywoodin ehdoilla" tehty elokuva. Itse asiassa Easy Rider oli pari vuotta aikaisemmin valmistuneen Bonnie & Clyden ohella merkittävä sysäyksen antaja ns. uuden Hollywoodin nousulle, joka toi esiin sellaisia ohjaajia kuin esimekiksi Coppola, Allen, Polanski, Scorsese ja Peckinpach.
Easy Rider saadessa ensi-iltansa 1969 San Franciscon Haight-Ashbury ja muut hippislummit olivat täynnä nälkiintyneitä, pilveä imeviä teinejä, mutta tiettyä aikuistumistakin psykedeelisessä liikehdinnässä oli tapahtunut. Iso määrä hippikommuuneja oli perustettu ja monet pitkätukat olivat muuttaneet maalle ja perustaneet sinne yhteisöjä. Easy Riderisssakin nähdään väläys tälläisestä maanviljelyä harjoittavasta hippikommuunista. Kohtaus olisi haluttu kuvata autenttisena New Buffalon hippikommuunissa, mutta yhteisön jäsenet eivät tähän suostuneet. Kaikkiaan, Easy Rider ei ole hippikulttuuria romantisoiva elokuva, vaan melkeinpä päinvastoin. Wyattin ja Billin karakteeritkaan eivät ole perinteinen, rauhaa ja rakkautta kukka hiuksissaan julistavan perushippi esikuvanaan rakennettuja.
Yhdysvaltojen syrjäkylillä hipismi ja huumeet olivat 60-luvun lopulla outoja ilmiöitä. Jack Nicholsonin esittämä pikkukaupungin juoppo asianajaja ei ole koskaan polttanut marihuanaa, mutta kun hän lähtee Wyattin ja Billin kyytiläiseksi, niin heti seuraavana aamuna hän jo oppii Billin tarjoamien aamubloossien avulla "uuden tavan katsoa päivää". Marihuana mitä elokuvassa poltettiin oli oikeata marihuanaa. Filmin kummallinen LSD-kohtaus sen sijaan tehtiin ilman aitoja Hoffmannin tippoja. Peter Fondallahan oli aikaisempaa kokemusta trippailun näyttelemisestä elokuvassa The Trip (1967), joka nimensä mukaisesti kertoo LSD-matkan ottamisesta. Jack Nicholson on tehnyt Tripin käsikirjoituksen. Näyttelijän ominaisuudessa hän oli mukana trippileffassa Psych Out (1968). Dennis Hopper palasi psykedelia-aiheeseen vielä vuonna 1989 elokuvassa Flashback, jossa hän näytteli poääosaa Kjefer Sutherlandin kanssa.
Easy Riderinkin voi nähdä mukaelmana LSD-tripistä, tai ainakin siinä on elementtejä psykedeelisestä kokemuksesta. Aikavyöhyke murtuu elokuvassa vähän väliä - siitä lähtien kun kellot elokuvat alussa heitetään kiveen - filmissä välähtelee flashbackeja ja etiäisiä tulevaisuudesta, ja kerronnassa itsessään tapahtuu äkkinäisiä aikahyppyjä. Jollain tavalla tripahtava idea on sekin, että leffassa on pitkiä pätkiä, joissa ei tapahdu mitään muuta kuin moottoripyörillä ajamista. Musiikki tosin laittaa nämäkin kohtaukset tapahtumaan. Easy Riderin onnistumista edesauttoi suurenmoisesti sen vaikuttava ääniraita. Steppenwolf, Hendrix, Byrdsin Roger McGuinn...
Elokuvan kuolettava loppukohtaus on tyly, liiankin tyly. Easy Riderin päähenkilöt eivät löytäneet kaikille yhteistä ja avointa Amerikkaa, mutta tapa millä tämä kokemus elokuvan lopussa demonstroidaan on liioitteleva, liian osoitteleva, eikä sen lietsoma pessimismi ollut oikeutettua (Kaverini, vanhempi komppikitaristi, Velkka Pylvinen just äskettäin mulle muisteli, että häntä harmitti elokuvan loppu 1969 niin paljon, ettei häntä huvittanut mennä kotiin nukkumaan, vaan hän meni kaverinsa luo yöksi). Mutta turha tietysti on elokuvaa tästä enemmälti arvostella. Tehty mikä tehty. Ja, joka tapauksessa, Easy Rider kantaa alusta loppuun, rytmillisesti ja muutenkin, ja viime minuutitkin on pakko hyväksyä, eiväthän ne mitenkään lennä ulos elokuvan kehyksistä, vaan taittuvat kyllä takeltelematta Easy Riderin streamiin ja jatkavat aikaisemmin nähtyä nopeiden, yllättävienkin, siirtymien tyyliä.
50 vuotta on kulunut. Hipit ovat saaneet voiton monella rintamalla, mutta nyt The Empire strikes back ja Amerikan maassa ovat asiatkin hyvin mullin mallin ja poliittiset jännitteet kireät. Wyattin ja Billin kaltaisia vapaita, sitoutumattomia vaeltajia ei enää hyväksytä missään, he saavat tuomion muuallakin kuin punaniskojen mailla, sillä nyt USA:ssa jokaisen on valittava puolensa abstraktioiden välisessä sodassa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Easy Riderin myytti olisi kuollut. They're hoping soon, my kind will drop and die But I'm going to wave my freak flag high Wave on, wave on - Jimi Hendrix - If 6 was 9 Peter Fonda ja Dennis Hopper ovat nyt molemmat Aaveratsastajia. Easy Riderissa he näyttivät siinä määrin omaperäisellä ja dynaamisella otteella, millaista on olla omassa ajassaan ja elinpiirissään elävä kummitus, että uskoa sopii Easy Riderin kuuluvan niihin elokuviin, jotka tulevat kummittelemaan screeneillä vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin.
