keskiviikko 9. elokuuta 2017

Yksissä kansissa monta totuutta Bob Marleysta

Bob Marleyn elämäntarina on kaiverrettu kymmeniin kirjoihin ja monet reggaekunkun aikalaiset ovat kertoneet mediassa ja muistelmateoksissa yhteisistä elämänvaiheistaan Marleyn kanssa. Tätä informaatiomassaa täydentää amerikkalaisen Roger Steffensin So Much Things to Say - The Oral History of Bob Marley. Teos on koostettu kymmenien Marleya muistelevien ihmisten haastatteluista.

Kirjan tekijä, Roger Steffens on radiotoimittaja, näyttelijä ja kirjoittaja, joka on omistanut elämänsä Bob Marleyn fanittamiselle. Hän ylläpitää monta huonetta täyttävää Marley & reggae -arkistoa, jonne on ääni- ja filmitallenteiden lisäksi koottu valtava määrä julisteita, valokuvia ja sekalaista tilpetööriä.



Harvinaisimpia haastateltavia Steffensin opuksessa ovat varhaisissa Wailers-kombinaatioissa laulaneet naiset Cherry Green ja Beverly Kelso. Heistä ensiksi mainittu ei ole tätä julkaisua aiemmin puhunut julkisuudessa Wailers-ajoistaan. Cherry Greenin kertomuksissa Marley ei ole Bob, vaan Lester - tällä nimellä häntä kutsuttiin nuorena Kingstonin Trench Townissa.

Kelson ja Greenin lisäksi Wailersien naisääniin kuului Rita Marley, joka jo ennen Wailers-kiinnitystä ehti laulaa levylle Soulettes-trion jäsenenä. Rita oli alunperin kiinnostunut enemmän Bobista kuin Wailersien musiikista. Hän seisoi aina lapsi sylissään kotinsa edessä, kun Bob, Peter Tosh ja Bunny Wailer ynnä muut lampsivat ohitse ollessaan matkalla levyttämään tai harjoituksiin. Rita huiskutti kundeille joka kerta, mutta aluksi nämä korskeat rude boyt eivät noteeraaneet Ritaa lainkaan. Heidän mielestään Rita oli erityisen ruma, musta tyttö, apina. Myöhemmin Ritasta kiinnostui Bobin lisäksi Peter Tosh, joka teki itseään tykö raiskausyrityksen avulla.

Bunny Wailer on kirjassa äänessä paljon. Hänestä Steffensillä onkin erityisen runsaasti haastattelumateriaalia, koska vuonna 1990 Steffens lukkiutui kolmeksi viikoksi hotellihuoneeseeen Jamaikalla ja haastatteli tänä aikana Bunny Waileria hänen elämäkertaansa varten 64 tuntia. Raakamateriaalia kertyi 1800 liuskaa, mutta sitä ei ryhdytty editoimaan, koska myöhemmin Bunny Wailer sanoutui irti elämäkertaprojektista ja kielsi sellaisen tekemisen.

Bunny dissaa ison joukon aikalaisiaan musiikkibisneksessä ja puhuu kitkerään sävyyn mm. Rita Marleysta, Bobin ystävästä ja avustajasta Alan Skill Colesta, Island-pomo Chris Blackwellistä, Lee Perrystä ja tuottajalegenda Coxsonista (Studio One).

Coxsonista Bunny toteaa: Hän on kaikkien vampyyreiden isä. Coxsonin tavoin edesmennyttä, tuottaja Leslie Kongia hän luonnehtii erittäin naiselliseksi tyypiksi, jota ei koskaan nähty naisseurassa: Hänen attituudinsa, hänen tapansa puhua ja liikkua, kaikki hänessä oli todella naisellista.

Armoa ei saa edes rasta elder, Marleyn ja Wailersien varhainen rastaopettaja ja manageri Mortimo Planno. Häntä - kuten kaikkia edellä mainittuja - Bunny syyttää rahojen ohivetämisestä. Lisäksi Bunnyn mukaan kerran Planno suuttui niin, että uhkasi tappaa Marleyn ja tuli tässä tarkoituksessa Marleyn majalle Nine Milesiin mukanaan "nynnerö" nimeltä Jeff Folks; weak batty bwoi [= homo], one of Planno´s little girls.

Bunnyhan asui itsekin pienen pätkän varhaisnuoruuttaan Nine Milesissa, joka sijaitsee n 100 kilometriä Kingstonista. Bunnyn ja hänen porukoittensa oleskelu siellä jäi lyhtyaikaiseksi ja he palasivat karuun Kingstoniin, koska Nine Milesissa oli heidän mielestään liian kylmä.

Marleyn kotiin tehtyä aseellista attentaattia joulukuussa 1976 kirjassa puidaan laajasti. Ilmeistä on, että asemiehet kuuluivat Jamaikan konservatiivipuolueelle (JLP) lojaaliin katujengiin. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että Marleyn murhayritys olisi tehty poliittisista syistä - mikäli kyseessä edes oli Marleyn murhayritys: vaikka ammuskelijoilla tuntui Hope Roadilla olleen tappamisen meininki, he eivät kuitenkaan surmanneet Marleya, haavoittivat vain. Epäselvää on myös se kohdistuiko hyökkäys Marleyyn, Alan Skill Coleen vai manageri Don Tayloriin. Kaikilla kolmella oli omat hämäräpuuhansa, ja Marleylla itsellään oli yhteyksiä sekä JLP:n että - enempi vasemmistolaisen - PNP:n alueilla toimiviin gangstereihin.

Marley tunsi henkilökohtaisesti pääministeri Michael Manleyn (PNP), koska Wailersit esiintyivät 70-luvun alussa Manleyn vaalikiertueella. Laulajat eivät kuitenkaan osallistuneet turneelle poliittisista syistä, vaan rahan takia. He saivat jokaisesta esiintymisestä 150 dollaria - niin isoa summaa he eivät koskaan ennen olleet keikkapalkkionaan kuitanneet.

Trench Town oli Manleyn vahvaa kannatusaluetta ja siten Marleylla oli paljon ystäviä PNP:n tukijoiden joukossa. Suhde Miss Maailma Cindy Breakspearen kanssa aiheutti sen, että Marley oppi tuntemaan myös varakasta, JLP:n johtajan Seagan kannattajakuntaa ja myös sympatisoimaan heidän mielipiteitään monissa asioissa.

Poliittisena filosofina Marley oli - rastoille tyypilliseen tapaan - abstraktin poliitikan ilmentäjä. Hän puolusti oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja rakkautta, mutta hänen julistuksissaan oli vain hiekanjyväsen verran konkreettista substanssia.

Olen joskus käyttänyt Marleysta sellaista metaforaa, että hän oli Che Gueavara kivääri kitaraan vaihtuneena. Tämä kuva vie osittain harhaan, koska Marley oli ehdottomasti kommunismia vastaan, eikä missään määrin sympatisoinut Kuuban politiikkaa.

Kiväärin vaihtuminen kitaraan tarkoittaakin sitä, että päinvastoin kuin Guevara, Marley yllytti musiikillaan ihmisiä väkivallattomaan maailman muuttamiseen ja hengelliseen ylösnousemukseen. Hänellä oli kutsumus raamatullisten profetioiden ja lakien saarnaamiseen kaikille kansoille, mutta yhtä vahvasti hän janosi koko elämänsä ajan kaupallista menestystä.



Afrikan ja afrikkalaisuuden ylösnousemus olivat Marleyn mission ytimessä ja hänen sanomansa poliittisinta antia. Näistä asioista - Afrikan vapautumisesta imperialismin ja uus-kolonialismin ikeestä - hän artikuloi selkeimmin albumillaan Survival.

Kaikki Survivalin kappaleet on levyetikettiin merkitty Marleyn nimiin. Tosiasiallisesti Zimbabwen lyriikat on laatinut Twelve Tribes of Israel -lahkon jäsen nimeltä Flippins, jonka Marley tapasi lyhyen Etiopian matkansa aikana. Wake Up and Live on osittain Marleyn Tuff Gong -studiolla työskennelleen Sangie Davisin käsialaa. Hän sai aikoinaan pienen kertakorvauksen biisistä ja nimensä Survivalin ensimmäiseen painokseen, myöhemmissä laitoksissa Davisin nimeä ei enää näy.

Sangie Davis on tehnyt myös kappaleen Babylon Feel This One, joka on virallisesti julkaistu vain Twelve Tribesin sound systemin käyttöön tarkoitettuna dubplatena. Samoin rakkauslaulu She Used To Call Me Da Da - jota veivattiin Survival-sessioissa - on Davisilta lähtöisin. Täten kumoutuu esim omassa Marley-elämäkerrassani mainittu käsitys siitä, että Marley olisi tehnyt ko biisin rakastetustaan Cindy Breakespearesta.

Chris Blackwell on levykansitiedoissa Survival-albumin toimeenpaneva tuottaja. Samalla tittelillä hänet mainitaan muidenkin Marley & Wailersien levytysten krediteissä. Wailers-soittajilta on kuultu lausuntoja, joiden mukaan Blackwellin osuus sessioissa oli minimaalinen ja syy tuottajaksi julistautumiseen oli se, että hän sai tällä tavoin itselleen osan levyn rojalteista. Marleyn viimeisten vuosien äänimies Errol Brown on toisella kannalla. Hänen mielestään Blackwellilla oli tärkeä ja positiivinen vaikutus Marleyn levyihin.



Uprising-levyä tehtäessä yksi Blackwellin ideoista oli se, ettei lauluosuuksia äänitetty bändin aiemmin soittamien pohjien päälle, vaan sen sijaan Marley lauloi kaikki biisit Wailersin soittaessa saman aikaisesti taustoja. Tämä selittää Zion Trainilla kuultavan huudahduksen: To the bridge! Se on Marleyn Wailerseille hihkaisema kehoitus.

Kirjassa esiintyvät informantit ovat eri mieltä monesta muustakin seikasta kuin Chris Blackwellin toiminnasta ja he muistavat samat tilanteet hyvinkin eri tavoin. Oli sitten kyseessä se, miten nimi Wailers alunperin keksittiin tai mitä kappaleita soitettiin Marleyn & Wailersien viimeisessä sound checkissä.

Tälläinen moniäänisyys - samalla kun se ilmentää sitä, miten tuhatkasvoinen persoona Marley oli - kertoo paljon jamaikalaisen kulttuurin ominaislaadusta (Facts? About Jamaica!) ja myös siitä, että historia ei ole vain objektiivisten faktojen summa, vaan monikerroksellinen, ihmisten rinnakkaisten ja ristiriitaisten muistumien ja mielipiteiden suma.

Monet asiat Marleyn elämästä jäävät Steffensin kirjankin jälkeen epäselviksi ja salatuiksi. Mutta eihän meillä ole mitään syytä kaikkea Marleysta tietääkään.


Roger Steffens

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Madventuresit lähteneet soitellen sotaan...

Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kirja Mad Music (Johnny Kniga, 2016) alkaa katsauksella Kaakkois-Aasian musiikkiin. Opimme, että "ympäri aluetta paukutetaan siis edelleen vanhoja lyömäsoittimia" ja lyömäsoitinorkesterien (gamelan) musiikin "kudos on hämmentävä, omalaatuisesti harmoninen kokonaisuus, joka ei jätä soundiseikkailijaa kylmäksi."


Jos rock & roll esiteltäisiin rämpytysmusiikkina, joka perustuu rumpujen paukutukseen ja sähkökitaroiden huudattamiseen, niin sekin kertoisi paljon enemmän rockin olemuksesta, kuin Mad Musicin esitys gamelan- musiikista.


Indonesian historiaa kelataan 60-luvun alkuun. Silloin presidentti Sukarno julisti rockin pannaan ja kehoitti muusikoita keskittymään indonesialaisista juurista nousevaan musiikkiin. Mad Music kertoo Koes Bersaudarasta ja muista tuolloin vaikeuksiin joutuneista rockyhtyeistä. Tämä on toki kiintoistaa tietoa, mutta rokkibändien vainon lisäksi samaan aikaan alkoi kulttuurillisesti erittäin tärkeä prosessi, josta kirjassa ei mainita mitään.


Gugum Gumbira -niminen säveltäjä ja orkesterinjohtaja otti Sukarnon muusikoille heittämän haasteen vastaan ja intoutui säveltämään Sundanese-natiivien rituaalimusiikkiin perustuvia teoksia ja näin syntyi hyvin suureen suosioon noussut tyyli, joka tunnetaan nimellä jaipong. Hyvän katsauksen tähän musiikkiin antaa esim cd West Java - Sundanese Jaipong and Other Popular Music.


Musan Latinalaisessa Amerikassa todetaan olevan "hauskaa, intohimoista, elävää ja varsinkin tanssittavaa ... Se on aurinkoista, kaunista, melodista ja monipuolista." Oho! Siis, ihanko totta? Tommosesta ikinä kuullutkaan. Sen kyllä tiesin ennestään, että Jamaikan "dancehall on erittäin tanssittavaa kamaa". Niin on muuten roots reggaekin...




On megalomaaninen yritys tehdä kaikki maailman musiikit kattava tietoteos eikä hankkeella ole mahdollisuutta onnistua ilman perusteellista tutkimustyötä ja - edelliseen liittyen - erityisen laajaa musiikillista yleissivistystä. Sellaista kirjan laatijoilla ei ole. He ovat kyllä kuulleet monenlaista soundia, diggailleet sitä ja fiilistelleet tätä, kaivaneet muutamien tiedonnyörien päitä esiin satunnaista kohdista maailmanmusiikin pintaa ja laatineet tältä pohjalta esityksen tulvillaan katteettomia yleistyksiä ja hekumallisen hehkutuksen monotoniaa.


Kirjan temaattisena johtolankana on musiikin "kyky tainnuttaa tanssituristi transsiin". Tälläistä kompetenssia omaa kirjan mukaan ennen kaikkea "shamaaninen rituaalisoundi, jolla etsitään ekstaattista yhteyttä jumalalliseen" ja jota "tavoitellaan ... Siperian shamaanirummuilla, Tuvan kurkkulaululla, Indonesian gamelanilla ja tietenkin rumpuräimeellä ympäri Amerikoita ja Afrikkaa".


Ekstaattinen yhteys jumalalliseen on eri asia kuin transsi, eikä samanistinen toiminta välttämättä edes hae kontaktia "jumalalliseen" tasoon. Varsinkaan se ei hae yhteyttä, tai transsia, rumpuräimeellä. Rummuttaminen ei näet sisälly maailmanlaajuisesti samanistiseen magiaan ja transsia samaanirumpua soittamalla hakevat ennen kaikkea modernit uus-samaanit.


Itse en pidä transsiin vaipumista musiikilla tai ilman musiikkia ihanteellisena tajunnantilana. Ja jos puhutaan rituaalimusiikista, niin on vain yksi puoli asiaa se, mitä rituaaliin osallistujien mielessä tapahtuu - esim tuntevatko he itsensä "osaksi possea" vai eivät. Ritualistisilla soitoilla on yleensä isommat päämäärät.


Heimoyhteisöjen kuvioissa kyse saattaa olla yhden ikäpolven siirtymäriitistä tai pyrkimyksestä edistää viljan kasvua laulamalla ja tanssimalla. Jamaikan rastojen nyahbinghi-rituaalissa manataan rumpujen kumistessa esiin ukkosta, salamaa ja kuumaa laavaa syntisen maailman ylle. Kristillisen veisuun alkuideana on Raamatun tekstien valossa Herran ylistäminen ja miellyttäminen. Kun Israelin kansa on sydämessään loitonnut Jahvesta, ei heidän tyhjänpäiväinen musiikkinsa enää Jahvelle kelpaa: "Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa" (Aamos 5:23) .


Venturesien musaturisteille kohdistettu yleisohje onkin siis erittäin typerä. Kenenkään ei pitäisi toimia näin:


Jos olet onnekas ja pääset bileisiin, joissa kaikki soittavat tai laulavat, unohda koulun kuumoittavat laulukokeet ja mene mesiin. Vedä rohkeasti vaikka ukkonoaa paikalliseen sävelen. Se voi tuntua kurmoottavalta, mutta kun heittäytyy menoon mukaan pääsee aivan uudella tavalla osaksi possea.


Ohjetta voisi jatkaa: jos et pysty vetämään rohkeasti ukkonoaa, vedä ensin pullo viinaa lärviin, niin saavutat rohkeuden sekä transsin. Näin tekevät monet samaanitkin.


Kun musiikitapahtumisen ideaaliksi otetaan "posseen" ja "nykyhetkeen" sulautuminen, niin silloin on tietenkin samantekevää haetaanko tätä tilaa metronomin tikityksestä vai Hitler Jugendin riveissä reippaasta marssimusiikista inspiroituneena. Yhdessä tehtynä sisälle musiikin magiaan pujahtaminen "ylittää kuvitteelliset rajat ihmisten välillä oli sitten kyseessä moshaaminen tai vanhusten palvelutalossa suoritettu letkajenkka".


Kaikki musa on siis ikään kuin saman arvoista. Everything goes. Tai ei ihan. Madventureista ei ole mukavaa, eikä demokraattista se, että perinteisesti Australian aboriginaalien rituaalimusiikkia eivät naiset saa didgeridoolla puhaltaa. Kaikki tämän tyyppiset rajoitukset ovat tietysti absoluuttisesti väärin. Vai ovatko? Kirjoittajat eivät etäännytä itseään perilänkkäriasenteistaan edes sen vertaa, että todella vakavasti tutkisivat ja pohtisivat sitä, mikä mieli muinaisissa, esim sukupuolien väliseen eroon perustuvissa käytänteissä piilee.


Afrikassa, ja varmaan muuallakin, on yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat vain miehet ja yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat naiset. Samalla tavoin on arkaaisissa yhdyskunnissa perinteisesti eriytetty monet muutkin tehtävät jommalle kummalle sukupuolelle.


Erikoinen yksityiskohta kirjassa on teoria, jonka mukaan "kiertävät tarinankertojat ja laulajat ovat pitkälti vastuussa siitä, että monet myytit ympäri maailmaa muistuttavat toisiaan". Tämän vuoksi Kalevalan "sampokin näyttää hyvin paljon germaaniselta myllymyytiltä". Hmm. Yleensä sampo liitetään universaaleihin maailmanpilari - ja maailmanpuu -myytteihin. Niiden yleisyyttä maailmassa en itse laittaisi kiertävien bardien ansioksi. Ja onhan toisaalta myös niin, että eri kulttuurien myyteissä on runsaasti eroavaisuuksiakin.


Rantalan ja Milonoffin tekstissä mutkat oikaistaan suoriksi ja kaikki kenottaa vähän sinne päin. Kirjassa on runsaasti pikkuvirheitä ja isoja puutteita. Melko isona kömmähdyksenä pidän sitä, että Venäjän soundeja esiteltäessä fokus on rockin kieltolaissa neuvosto-Venäjällä ja Vysotskissa. Täysin sivuutetaan se, että Neuvostoliitossa levyjä julkaissut Melodiya on valtaisan kulttuurityön tehnyt levy-yhtiö. Se tallensi entisiä zembaloita ja folk-musiikkia ympäri Venäjää, julkaisi korkeatasoista klassista, jazzia ja viihdettä satoja nimikkeitä. Label on käsittääkseni pystyssä edelleenkin, mutta 80-luvulla yhtiön julkaisujen laatu heikkeni ratkaisevasti.


Intialaisesta musiikista kaikki tietävät sitarin ja Ravi Shankarin. Mad Musicin Intia-osuuden luettuaan tietää, että Intian suosituin soitin on sitari ja sen kuuluisin taitaja on Ravi Shankar. Olisihan ainakin Shankarin kilpakumppani, monilla merkittävillä arvonimillä palkittu Ustad Vilayat Khan voitu edes mainita. Ja kun kokonaan huomiotta jätetään Intian satakieli M. S. Subbulakshmi, se on sama kuin kirjoitettaisiin suomalaisen taidemusiikin historiasta mainitsematta Sibeliusta. Paremmin Mad Music palvelee heitä, jotka janoavat infoa Dingosta ja Juice Leskisestä...

Kirjassa sanotaan John McLaughlinin ja George Harrisonin soittaneen sitaria länkkäriyleisölle. Tämä ei McLaughlinin osalta pidä paikkaansa, mutta, joka tapauksessa, tasapuolisuuden vuoksi olisi tässä yhteydessä pitänyt ottaa framille Jimi Hendrixinkin kanssa jammaillut Ananda Shankar, intialainen, joka soitti sitarilla länkkärirockia.


Kirjan slangilla laaditun böpinän ja päräyttävän fiilistelyn lomaan on sijoitettu selkokielisempiä erikoisartikkeleita ja haastatteluja. Niissä käsitellään esim musiikkia aivotutkimuksen valossa. Osa tästä matskusta on sinänsä hyvinkin pätevää paminaa, mutta väärässä ympäristössä. Taitto ja kuvitus kirjassa on komea.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kahdeksan ja puoli kiloa Suomen Filmiteollisuuden tuotteita

En tiedä kumpi on enempi oudompi itsenäisyyspäivän traditio, linnan juhlien katsominen televisiosta vai se, että Suomen kodeissa toljotetaan joka vuosi sama elokuva sodasta, joka käytiin kymmeniä vuosia Suomen itsenäistymisen jälkeen ja jonka Suomi hävisi.

Vuosittaisesta Tuntemattoman sotilaan tv-esityksestä on kuitenkin se hyöty että, sen ansiosta ainakin osa nuoremmastakin sukupolvesta on saanut tuntumaa moniin vanhan, suomalaisen elokuvan tähtiin. Sellaisiin kuin Tauno Palo, Åke Lindman, Pertti Siimes ja Jussi Jurkka.

Vanhoja suomifilmejä esitetään kyllä televisiossa kiitettävän paljon, n 5 kertaa viikossa. Elokuvavalinnat vaan tuntuvat täysin sattumanvaraisilta ja filmit esitetään päivisin lähinnä eläkeläisille sopivaan katseluaikaan. Kouluissa näiden elokuvien nykyistä lähetysajankohtaa voitaisiin hyödyntää. Vanhojen suomielokuvien näyttäminen oppitunneilla avaisi oppilaille näkymän suomalaiseen elämänmuotoon ja mielenmaisemaan menneisyydessä. Siihen millaista on ollut ennen arkkitehtuuri,moraliteetti ja rakkaus, millaisia kaupunkinäkymät ja maalaismiljööt, ajan henki jne.



Suomifilmeinä tunnettuja elokuvia tuottivat pääasiassa kolme tuotantoyhtiötä: Suomi-Filmi (perustettu 1919), Suomen Filmiteollisuus (1933–1965) ja edellisiä huomattavasti vähäisemmällä volyymilla toiminut Fennada- Filmi (1950–1982).

Suomen Filmiteollisuuden tuotanto on nyt saatavilla massiivisena dvd-pakettina. Boksi painaa reilut kahdeksan kiloa ja se sisältää käytännössä koko firman tuotannon: 234 elokuvaa, joista 41 on aiemmin julkaisematonta.

Elokuvaboksin kaari alkaa Erkki Karun ohjaamista elokuvista Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934) ja Syntipukki (1935) - ja päättyy 60-luvun alkupuolella tehtyihin filmeihin Turkasen tenava ja Teerenpeliä (molempien ohjaus Aarne Tarkas).



Laadullinen hajonta filmeissä on laaja. Huipputeosten - Komisario Palmun erehdys, Kulkurin valssi, Prinsessa Ruusunen, Sininen viikko ym - vastikkeena on iso tukku typeriä sotilasfarsseja ja muita täyshöhliä kyhäelmiä, jotka tosin voivat nekin sisältää pari ansiokasta laulunumeroa ja ehkä pienen palasen nasevaa ajankuvaa. Enemmistö elokuvista on vähintäänkin kohtalaista tasoa - ainakin näyttelijäkeskeisen elokuvatyypin genressä. Teatterimaisuus ja kirjallinen aksentti katosi suomalaisesta elokuvasta hyvin hitaasti. Kankeasta elokuvan kielen puhumisesta ei kuitenkaan ole välttämättä isompaa haittaa, jos juoni jytää ja filmissä on hyvät hahmot ja eteviä näyttelijöitä.

Tekemisen tasossa ei ole vaihteluja pelkästään elokuvien välillä, vaan myös yksittäisten elokuvien sisällä. Filmissä saattaa olla esim verrattoman hienoa kameratyötä ja monta vankkaa kohtausta, mutta kohta taas mennään jorpakkoon täyttä kyytiä kuin vanhainkodin ikiriemukkaat Huru-ukot elokuvassa Opri.



Suuri osa Suomen Filmiteollisuuden elokuvista on rakkaustarinoita ja usein nämä tarinat ovat kolmiodraamoja. Tavallista on myös se, että esteenä rakastavaisten onnen toteutumiselle on se, että he ovat sosiaaliselta statukseltaan eri kerrosten väkeä. Tosin monesti käy niin, että maalaistaloon, täyshoitolaan, tukkikämppään tai muuhun tapahtumapaikkaan ilmaantunut varattoman tuntuinen jamppa paljastuukin vuorineuvoksen tai muun ison kihon pojaksi. Tälläinen on asetelma esim vanhan Suomen suosituimpiin elokuviin kuuluvassa Kulkurin valssissa.

Kulkurin valssi sai alkunsa siitä, että Mika Waltari ja ohjaaja Toivo Särkkä sattuivat samaan junan makuuvaunuun, jolloin Särkkä ehdotti, että kuulepas, Mika, eikös tehdä tämmöistä elokuvaa, jonka nimi on Kulkurin valssi? Sinähän tiedät laulun sanat ja sävelmän, puno siihen nyt mukava juoni.



Kulkurin valssista tuli vauhdikas ja hauska, yhä katsomista kestävä aikuisten satu sankariajasta, jollaista ei koskaan ole ollut, mutta joka kuitenkin on olemassa, yhä vieläkin.. tarujen onnelassa. Elokuvan kruunaa se, että tähtiparin, Tauno Palon ja Ansa Ikosen roolihenkilöt, saavat lopuksi toisensa.




Romanit ovat näkyvästi läsnä Kulkurin valssissa. He edustavat vapautta vastakohtana yläluokan jäykälle mentaliteetille ja tapakulttuurille. Vapauden kiihkoa ja iloa. Mustalaiset esitetään alati tanssiin, lauluun - ja myös puukkotappeluihin taipuvaisena heimona. Samoja piirteitä tapaa pohjalaisten puukkojunkkareiden elämää esittävistä elokuvista. Muissa elokuvissa mustalaiset ovat yleensä Aleksis Kiven Rajamäen rykmentin kaltaisia, täyteen lastatuilla hevoskärryillä kulkevia, työtä vieroksuvia, ovelia ja meluisia tyyppejä. Näin esim elokuvassa Kaunis Veera.

Kauniin Veeran mustalaiskuvaus on tämän päivän vinkkelistä rasistinen. Samaa kuulee sanottavan elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä aina kun filmi televisiossa näytetään. On jopa vaadittu elokuvan kieltämistä tai ainakin sen nimen muuttamista. Kumpikin toimenpide olisi älytön. Se vaan täytyy hyväksyä, että mustiksi miehiksi lankatut Pekka ja Pätkä ilmentävät oman aikansa attitydia ja heidän touhunsa kannattaa ottaa camp-estetiikan kannalta. Lisäksi, yhtä hyvin voidaan ajatella, että Pekan, Pätkän plus Justiinan kohellus ilman neekerimaskia antaa vinoutuneen kuvan suomalaisista ja pilkkaa heidän älykkyystasoaan...

Minä näin Pekan ja Pätkän neekereinä 60-70- lukujen taitteessa Uuraisten Höytiällä, Moskova-nimisessä, vanhassa työväentalossa. Oli talvipakkanen ja salissakin hieman koleaa. Istuimme serkkupojan kanssa huonetta lämmittävän kaminan lähellä ja minä keksin avata sen luukun lämmitelläkseni käsiäni liekkien lämmössä. Polte oli niin kuuma, että laitoin käsieni suojaksi tätini perintöä olevan oravannahkalakin - ja ilmeisen vangitseva elokuva oli, koska kesti tovin ennen kuin huomasin, että kaminasta oli lennähtänyt kipinä lakkiini.

Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat oman aikansa turhapuroja. Kekseliäitä ilopillereitä, mutta Ere Kokkosen turhisohjausten tavoin vasemmalla kädella laadittuja. Ehein teos niistä on Lapissa kuvattu Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä, jossa Olavi Virralla on yksi päärooleista.




Suudelma on se mitä suomifilmien miehet naisilta kiihkeästi halajavat. Elokuvien kiihkeimmät suutelelukohtaukset onkin käsitettävä seksuaalisen aktin metaforiksi. Jos suutelukohtauksen tunnelma kuumenee todella polttavaksi, kamera siirtyy pois tosiaan syleilevistä rakastavaisista vaikkapa tuulessa heiluviin puiden latvoihin.

Sukupuoliyhdyntää ei Suomen Filmiteollisuuden elokuvissa tietenkään ikinä näytetä. Siksi seksuaalisuuden sfääri ilmenee niissä paljon salaperäisempänä ja siten väkevämpänä, kuin nykyajan pilluvetoisissa elokuvissa, joiden pornografian kanssa flirttailevat ja yleensä täysin tarpeettomat seksiohtaukset ovat teennäisyydessään aina yhtä vaivaannuttavan tuntuista huohotusta ja petiakrobatiaa. Niistä puuttuu sellainen tunnelman tiheys, joka saavutetaan esim elokuvassa Kuu on vaarallinen. Se kuvaa ikämiehen ja nuoren naisen suhdetta, ja tekee tämän intensiivisen kuumottavasti , vaikka Liana Kaarinan esittämä nainen ja Toivo Mäkelän tekemä "johtaja" vilauttavat makuukamarikohtauksissa paljasta pintaa hyvin niukasti. Valaistus, eleet, katseet, kuvakulmat - näillä keinoin kohtausten lumo on rakennettu.




Suomen Filmiteollisuuden ensimmäinen väri- ja laajakangaselokuva on vuonna 1956 valmistunut Juha. Pääosissa Eino Kaipainen ja Elina Pohjanpää. Elokuva ei ole saanut suurta arvostusta kriitikoilta, mutta on silti mainettaan parempi teos. Ohjaaja Toivo Särkkä innostui kuvaamaan värille niin paljon luontoa, että näyttelijät jopa kokivat jäävänsä sivurooliin. Mutta hyvä, että hän näin teki, sillä luonnonkuvausjaksojen osittaisesta sotkuisuudesta huolimatta ne ovat nyt kauniita muistumia siitä miltä tässä maassa joskus näytti.






Juhahan on varsin traaginen ja vakava elokuva. Huumoria siinä ei ole, mutta tahatonta komiikkaa kylläkin. Lapsena ollessani huvituin ikätovereideni tavoin suuresti kohtauksesta, jossa Juha on tullut hakemaan shemeikalta vaimonsa tälle synnyttämää poikaa ja sekoaa tyystin shemeikkan nauraessa hänelle päin naamaa. "Mitä sinä naurat"! Juha mylvii. Tätä repliikkiä me toisteltiin vuosikaudet.



Raivon ja varsinkin erilaisten hulluudentilojen esittämisessä suomifilmien näyttelijät olivat hakoja. Silmät toljollaan hysterisoiva Ansa Ikonen Vaivaisukon morsiamessa on ässäesimerkki tästä, mutta vielä paljon rankempia tasoja tavoitti Åke Lindman, joka teki monta juoppohullun muotokuvaa. Unohtumaton on myös Komisario Palmun hahmo, vanha rouva Amalia Rygseck. Mutta ehkä voiton vie Siiri Angerkoski elokuvassa Kuudes käsky. Kummasti vaan edelleenkin kylmää se kohtaus, jossa Angerkosken esittämälla naisella alkaa viirata siinä määrin, että hän lähtee tarjoamaan hirttoköyttä poikavainaansa vaimolle.




Suomen Filmiteollisuuden tuottamien jännitysfilmien alalla on täysosumia vähän. Suurin osa jännäreistä ei tunnu lainkaan jännittäviltä. Toki poikkeuksiakin on. Ja joskus hyytävän jännityksen korvaa kylmäverinen tyylikkyys, kuten Kuollut mies -elokuvissa. Niistä sarjan kehnoin, Kuollut mies kummittelee, sisältyy Suomen filmiteollisuuden boksiin.

Kuollutta miestä, salonkileijona eversti Sarmoa, esitti Joel Rinne. Sarmon kertoman mukaan hänen nimensä oli alunperin Detman, joka kansainvälissä yhteyksissä kääntyi muotoon "dead man". Peter von Bagh on kirjoittanut Kuollut mies -elokuvista näin:

Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen loistoravintolan tai -hotellin auloihin ja vastaaviin tiloihin, joissa vaeltaville ihmisille ase ilmestyy käteen samalla helppoudella kuin savuke.

Lapsena Kuollut mies -leffat vakuuttivat juuri pyssyjen paljouden takia. Tai tarkalleen sanottuna siksi, että Kuolleella miehellä on aseita kätkössä monissa paikoissa - kuten niskakotelossa - joten harvoin hän jää kiperässäkään tilanteessa vaille tulivoimaa. Tosin aseiden kanssa toimiminen on kuolleissa miehissä kuten muissakin suomifilmijännäreissä siinä määrin patsastelevaa touhua, että ei tunnu lainkaan realistiselta, että joku pistoolilla toista ihmistä uhkaava henkilö todella laukaisisi aseensa.





Tanssia vanhoissa, suomalaisissa elokuvissa on paljon oli elokuvan aikakausi tai tapahtumapaikka mikä tahansa. Olivat tanssiaiskohtaukset sitten riehakkaita tai muodollista seurustelukulttuuria esitteleviä, niissä yleensä piilee pinnan alla romanttinen vaaran värähtely.





Suomifilmin huumorikukkoja ovat ennen kaikkea Esa Pakarinen, Eemeli ja - yksi aikalaisten hyvin korkealla arvostama näyttelijä - Aku Korhonen. Hänen sutkauksensa ja narisevalla äänellä toistetut hokemansa ovat monen suomifilmin ydinmehua. Tosin Korhonen teki myös useita vahvoja, vakavia rooleja. Yksi Aku Korhosen parhaimmista vakavista roolitöistä sisältyy elokuvaan Yövartija vain.

Leo Jokelaa nähdään vanhoissa suomifilmeissä verraten vähän, mutta silloin kun hän on niissä mukana Jokelan rooli on yleensä taiten tehty. Hannes Häyrisen suoritukset ovat sekalaisempaa laatua. Onnistunein roolityö on toimittaja Toivo Teräsvuori elokuvassa Radio tekee murron, joka on paitsi pätevää ajankuvaa, niin myös pitkälle mediakäyttäytymisen tulevaisuuteen, aina tosi-tv:n aikoihin saakka, näkevä filmi.



Matti Kassilan Hilmanpäivät on kansankomediaa parhaimmillaan ja yksi maailman hauskimmista elokuvista. Kassilakaan ei tuotannossaan flopeilta välttynyt, mutta yleensä hän onnistui erinomaisesti - varsinkin silloin kun on kyseessä Hilmanpäivien kaltainen, vetävällä käsikirjoituksella varustettu, kevyesti poreileva, mutta ei tyhjänpäiväinen elokuva. Ohjaaja Edvin Laine esittää Hilmanpäivissä suvereenilla otteella tempperamenttista ja ylisäntillistä vapaapalokunan päällikköä ja Tauno Suuri näyttelee pikkukylässä asuvaa herrastuomaria, joka on elokuvan romanttisen ulottuvaisuuden keskeishahmo.



Suomen Filmiteollisuuden koko tuotannon julkaisu on hieno kulttuuriteko. Tietysti, jos eläisimme täydellisessä maailmassa ja minä olisin Elvis, niin nämä elokuvat tulisivat filmikeloina kotiin, jossa ne omalta valkokankaaltani katsoisin. Valtaosan suomifilmeistä olen nähnyt televison kuvaruudulta ja se on tietysti aivan eri asia, kuin nähdä katsoa nämä filkat alkuperäisessä resuluutiossaan kankaalta.

Toivottavasti tämä julkaisu saa ainakin sen verran jatkoa, että myös Suomi-Filmin tuotanto laitetaan yhtenä laitoksena saataville.







maanantai 10. lokakuuta 2016

TARZANIN PALUU


David Yates (ohjaaja) - Tarzanin legenda (2016)
Russ Manning (piirtäjä) - Apinain Tarzan: Oparin aarteet (Like, 2015)
Russ Manning (piirtäjä) - Apinain Tarzan: Kultainen leijona (Like, 2016)

On vielä aikaista sanoa, jääkö Tarzan maailman kulttuurihistoriaan yhtä näkyvälle paikalle kuin Aatami & Eeva tai kreikkalaiset jumalat. Huomattavan pitkään tämä primitiivinen herrasmies on miehekkään jäykän liaaninsa varassa julkisuudessa keikkunut. Näyttää siltä että alastoman apinain kuninkaan asiassa on jotain perustavanlaatuista, universaalia kantavuutta. Tarzanin palataan tuon tuosta. Tarzan-kirjojen uusintapainoksina, tietokonepeleinä, sarjakuvajulkaisuina ja elokuvaproduktioina.

Koska nykyisin käyn elokuvissa ylen harvoin, oli Tarzanin legenda 2D-versionakin kummallinen kokemus. Minulla ei ole tottumusta Tarzanin legendan kaltaisiin tuotantoihin, joissa elokuva ei ole tekijöidensä itsellinen objekti, vaan alusta tehostemaakareiden kikkailukuorrutukselle. Pykimys itsetarkoitukselliseen näyttävyyteen ja järisyttävään efektiivisyyteen hyppii silmille kohtauksesta toiseen.

Tarzanin liitely liaanillaan korkeiden puiden latvoissa on kieltämättä vaikuttavan näköistä urhoilua ja ilahduttavan etevästi on toteutettu myös villieläinten kanssa kisailu. Todellinen, elokuvallinen valovoima ja intensiteetti Tarzanin legendan kuvista kuitenkin puuttuu. Kuten vetävä, draamallinen draivikin.

Nykyteknologian parasta antia elokuvassa ovat digitekniikalla toteutetut isojen apinoiden hahmot, ja miksei myös leijonatkin. En siis sinänsä vastusta uuden tekniikan tuomien mahdollisuuksien käyttämistä. Vierastan vaan sitä, että elokuvan muotoa käännetään tietokonepelien sapluunan malliseksi ja kuvista puuttuu sekä runollinen herkkyys että paljas ankaruus.




Uusimmassa elokuvaversiossa Tarzan on astunut etäälle niistä raameista, jotka Johnny Weissmuller ja hänen perässähiihtäjänsä Lex Barker ja kumppanit hahmolle rajasivat. Tarzanin legendan viidakkomies ei ole perinteiseen tapaan hyväntahtoinen, mutta tompelo lihaskasautuma, vaan empaattinen ja sivistynyt eetikko, jonka toiminnan taustalla jyllää poikkeuksellisen syvä luontoyhteyden kokemus.

Suorin yhtymäkohta - voisi melkein puhua siteeraamisesta - vanhoihin Tarzan-filkkoihin sisältyy Tarzanin legendan kohtauksiin, joissa isot villieläinlaumat vyöryvät eteenpäin savannilla. Tälläiset, usein yläviistosta kuvatut näkymäthän ovat Weissmuller-Tarzaneiden peruskuvastoa.

Vanhoissa Tarzan-leffoissa eivät juonet aina kovin kummoisia ole, mutta Tarzanin legendassa juoni on paitsi heppoinen, niin lisäksi liiallisen rönsyilevä ja raskassoutuinen. Sitä paitsi, ei ole asiallista ottaa elokuvan keskiöksi Oparin salaperäistä valtakuntaa ja laittaa sen asukeiksi ihka tavallisia, aggressiivisia alkuasukkaita - sillä kaikkihan tietävät että oikeasti Oparissa lymyilevät vajaamieliset, esi-historiallisella tavalla eläimelliset raakalaiset.

Eniten pidin pitkin elokuvaa vilahtelevista takautumajaksoista, joissa Burroughsin ensimmäisessä Tarzan-kirjassa esitettyä perussaagaa kerrataan. - Elokuvan jänteeksi olisikin saatu huomattavan pätevämpi juoni, jos sen pohjana olisi käytetty jotain Edgar Rice Burroughsin kirjoittamaa tarinaa.

Burroughsin tarinoiden vahvuus paistaa hienosti läpi 1960-luvulla Tarzania sarjakuvaksi kääntäneen piirtäjän, Russ Manningin teoksista. Manningin piirroksia julkaistiin aikoinaan Suomessa Jyrki Hämäläisen päätoimittamassa Tarzan-lehdessä. Näiden lehtien materiaalia on nyttemmin koottu kahdeksi kirjaksi: Oparin aarteet ja Kultainen Leijona.



Manningin kehonrakentajaa muistuttava Tarzan säkenöi fyysistä voimaa, mutta myös viidakkomiehen tärkeimmät henkiset ominaisuudet ovat selkeästi kuvissa läsnä. Tarzanhan on tunnerekisteriltään erikoinen kaveri. Hän ei itke, ei kavahda vaaraa, ei vajoa ikinä epätoivoon, eikä paljon naureskelekaan. Tarzanissa on zeniläs-stoalaista tyyneyttä ja ilmiömäistä kykyä sopeutua vaihteleviin olosuhteisiin - tosin vain tiettyyn rajaan saakka. Taistelutilanteen tullessa Tarzania vastaan hänen tunne-energiansa kokee radikaalin metamorfoosin. Silloin Apinain kuningas hukkuu herkästi väkivallan ja veren huumaan aivot raivoa täynnä. Tälläisen Tarzanin visualisoijana Manning on mestari.


Manningin piirroksissa lepo ja liike ovat erinomaisessa balanssissa. Staattiset tuokiokuvat vaihtuvat sulavasti ja elegantisti vetreään liikuntoon ja rajuihin myllerryksiin. Tarinan kerronta on rytminsä, kuvakulmiensa ja kuva-alan sommittelunsa puolesta erittäinkin elokuvanomaista. Useat stripit ovat kuin still-kuvia jostain 50-luvun lopun tai 60-luvun alun amerikkalaisesta, Technicolor-elokuvasta - tosin kuvista aistii myös häivähdyksen 60-luvun pop-taiteen vaikutusta. Manningilla on monia sellaisia ruutuja, joista olisi voinut tehdä taidemaalauksia Roy Lichtenstein´in tapaan.



Viime vuonna ilmestynyt, nyt jo loppuunmyyty, Oparin aarteet sisältää visuaaliset versiot viidestä ensimmäisestä Tarzan-romaanista. Myös uuden kirjan, Kultainen leijona, antina ovat nimenomaan Edgar Rice Burroughsin romaaneista tehdyt sarjakuvatulkinnat.

Manningin piirrosjälki on Kultaisen leijonan sarjiksissa yhtä lailla varmaotteista ja klassisen tyylikästä kuin edellisessä antologiassa. Ja kuten ennenkin (Opari-tarinaa lukuunottamatta) hän esittää Burroughsin romaanit hyvin typistetyssä muodossa. Tähän on syynä osittain se, että Manning seuraa lähinnä Tarzanin vaiheita kun taas kirjojen tekstimassasta iso pätkä on "samaan aikaan toisaalla" -tyyppisiä katsauksia muiden päähenkilöiden tilanteisiin. Isompaa haittaa Manningin- pakonkin sanelemasta - menettelystä ei ole, sillä juonen päälinja piirtyy esiin paksuna ja kerronnan draaman kaari on vankka.

Jotkut Kultaisen leijonan sivuista on väreiltään hieman hailakoita, mutta pääasiallisesti värimaailma, ja graafinen toteutus kaikkiaan, on erittäin ansiokasta tointa. Väreistä punainen on erityisen vavahduttavan syvä ja pehmeä. Uljaasti hohtavat myös oranssi ja tummansininen. Varsinkin yö- ja sisäkuvissa väripinnat ovat hienon näköisiä.

Alkuperäisten Tarzan-lehtien reproamisesta ja kuvamateriaalin jälkikäsittelystä vastaa molempien Tarzan-koosteiden toimittaja, graafikko Petri Aarnio. Omista arkistoistaan ovat lehtiä tähän projektiin lainanneet Pekka A. Manninen ja Jukka Viitasaari, joista jälkimmäinen tunnetaan Led Zeppeliiniin ja progeen syvästi perehtyneenä säveltäjä-kitaristina.

Kirjaksi koottuina nämä lähes 50 vuotta sitten ajanvietelukemisiksi tehdyt lehdet näyttäytyvät nyt monumentaalisena, taiteellisena ilmestyksenä - jos niitä siltä kantilta haluaa katsella. Oleellista on se, että Manningin piirrosten suurenmoinen artistinen hehku paljastaa ja kirkastaa Burroughsin väkevien ja jännittävien Tarzan-fantasioiden loistokkuuden.

Henkilökohtaisesti olen iloinnut suuresti sekä Oparin aarteista että Kultaisesta leijonasta. Tietojeni mukaan kolmaskin Manning-Tarzan-pakkaus on demoversiona olemassa. Toivottavasti sekin teos näkee joskus päivänvalon.

lauantai 6. elokuuta 2016

Oliko Jouko Turkka tuulipukukansan tyyli-ikoni?

Maailma on sairas ja perverssi, terve ja tasapainoinen ihminen voi olla vain raivon vallassa täällä.
Jouko Turkka


Mahtava toteemi on kaatunut. Jouko Turkan elämäntyötä käsittelevät mediakommentit ovat siis hyvästä syystä olleet suureellisia. Turkan entinen oppilas, Jari Halonen, intoutui Hesarissa laittamaan jopa suomalaisten tuulipukupukeutumisen ja nykyisen kaljun suosimisen Turkan piikkiin.

Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola on nähnyt tuulipukupopulaatiota työhuoneensa ikkunasta ja myös hän näkee kansan kuosissa yhteyden verkkariasua suosineeseen ohjaajamestariin: "Jouko Turkka toi tuulipuvun arkikäyttöön, ja asu jäi perussuomalaisten päälle."

Mitään vakavia perusteita Turkan asemalle tyyli-ikonina ei tietenkään ole julki lausuttu. Samalla on unohdettu se, että suomalainen tuulipukukansa kammosi Turkkaa - ja nyttemin myös hylkäsi huolettomat tuulipuvut ja vaihtoi ne paremmin nykyisen poikkeustilan kanssa natsaaviin huomioliiveihin.

Turkka-fobia oli suurimmillaan maestron ohjaaman Seitsemän Veljestä -sarjan pyöriessä töllössä 1989. Turkka ilmoitti saaneensa valtavan määrän törkypuheluja sen takia. Yhdelle soittajalle hän kertoi sanoneensa: "Paskahan se on, mutta kun mä siitä millin sain ... " Tämän jälkeen kuulemma muuttui ääni kellossa. Soittaja alkoi suhtautua Turkan touhuihin ymmärtäväisemmin... "kun sä kerran noin paljon sait siitä rahaa ...."

Turkka käytti edellä referoitua puhelua esimerkkinä suomalaiskansallisesta asenteesta asioihin. Se oli tyypillistä Turkkaa: hän teki yksityistapausten pohjalta rajuja yleistyksiä ja rakensi niiden varaan polveilevia ja moniulotteisia assosisaatioketjuja ja eksistentialistisia katsauksia.

Haastatteluista minä Turkan ennen muuta tiedän ja muistan. Hän oli omapäinen ajattelija ja säkenöivä sanailija, joka mihinkään suuntaan kumartamatta analysoi sitä mitä Suomessa ja maailmassa on tekeillä. Pelkästään analysointiin ja saarnaamiseen hän ei tosin tyytynyt: välillä hän väritti sanottavaansa hillittömillä, ikään kuin selvänäköisillä fantasioillaan ...

80-luvun lopulla, kun Mauno Koivisto oli presidentti ja hänen tyttärensä Assi naimisissa sukellusvene-Komulaisen kanssa, Turkka näki tilanteen eräässä tv-haastattelussa siten, että iltaisin Koivisto makaa sängyssään ja miettii kiroillen: "nyt se (Komulainen) panee sitä".

90-luvulla Turkalla oli oma haastatteluohjelma neloskanavalla. Pääministeri Paavo Lipponenkin vieraili ohjelmassa. Turkka totesi hänelle, että "islam on miehekäs uskonto", tulkitsi Koraania niin, että se sallii "oikeauskoisen" nauttia vähän hasista - ja kysyi sitten, että eikö Suomessakin voitaisi suosia kotimaisen hampun käyttöä?"

Turkan ohjaamia, maineikkaita teatteriproduktioita tunnen yhtä olemattomasti kuin Suomen kansan suuri enemmistö. Hänen ohjaustöistään ovat tuttuja vain teevessä näytetyt Seitsemän Veljestä ja Kiimaiset poliisit (1993).

Seitsemän Veljeksen katsomisen jätin ensimmäiseen osaan. En osannut eläytyä Turkan tulkintaan Aleksis Kiven mestariteoksesta, produktiosta ei löytynyt minua inspiroivia elementtejä. Kiimaiset poliisit -sarjasta innostuin vähän enemmän. Osittain siksi, että tämä parhaaseen lähetysaikaan esitetty räkä-ja horkkarodeo oli mielestäni mitä osuvin ja aiheellisin rangaistus tv-viihteen ym:n olouttamalle Suomen kansalle. Kansanedustaja Sulo Aittoniemi epäilikin hallitukselle tekemässään kirjallisessa kysymyksessä, että sarja pilaa suomalaisten poliisien maineen ...

Kiimaisissa poliiseissa näytellyt Merja Larivaara ei ole halunnut sarjalle uusintaesitystä, eikä kaupallista julkaisua. Tänä keväänä se kuitenkin dvd-versiona ilmestyi. Levykotelon kannessa on alaotsikko: "Rangaistukseksi Suomen kansalle vierasmaalaisten poliisisarjojen palvonnasta".



Turkka oli jännittävä ja erikoinen ajattelija ja toimija sillä(kin) tavalla, että hän oli ikään kuin "kansan" puolella eliittiä vastaan, mutta samalla hän nälvi ja irvaili kaikkea sitä mikä kansalle oli tärkeää ja pyhää. Turkka ilmeisesti koki elämän teatteriesityksen kaltaisena ohjelmanumerona, jossa hänen roolinsa oli olla ikuisesti oppositossa, aina kärkevästi vallitsevaa vastaan:

... sellainen multitaide, missä on kaikkea, videosta performanssiin, on mahdoton ajatus. Koska nykymaailma on liian täyttä ja liike-elämää tuottaa aina uutta, ainut millä voidaan tuottaa uutta on vapaaehtoinen rajoittuminen. Ja koska nyky-yhteiskunta on "myöntävä" niin ainoastaan kiellolla voi olla vaikutusta.

Kaikki mainostoimistothan ovat täynnä renesanssihahmoja. Sillä tavoinhan ei voi syntyä muuta kuin kulutusta. Mutta voihan olla, että nyt tulee aika, joka kieltää, siis joka rajoittaa ja säästää, luovan ihmisen on tällöin pakko kääntää viestinsä tuhlailun ylistämiseen. Ja jos kulttuuriministerinä olisi Iiro Viinanen, niin eihän voisi olla muuta kuin vaatimus: lisää kirjavaa, mieluummin hälinää.


Yllä olevat lainaukset ovat Erkki Pirtolan v 1992 Taide-lehteen tekemästä haastattelusta "Taide maagisena kirouksena". Omia tekemisiään Turkka hahmotti Erkille mm seuraavasti:

Mä kuulun pohjimmiltaan niihin, joille kiroilu on keino manata tuekseen voimaa. Kiroilevia naisiahan ei ennen ollut. Siihen on kuulunut jotain maallista papillisuutta, joka on toisaalta jätkää. Kiroilu merkitsi maagista suhdetta todellisuuteen. Se on poppamiesten toimia. On vaikeaa kuvitella naispuolista verenseisauttajaa. Humanististen tieteitten kandinaatti ei kiroile. Maagiset toimet kuuluvat ennemmin kapinoivalle pojalle kuin taideneuvojalle.

Pirtola teki haastattelun TV2:n studioilla Tampereella. Samana iltana Tullikamarilla oli reggae-tapahtuma pääesiintyjänä jamaikalainen Bob Andy. Erkki ehdotti, että jospa Turkka lähtisi hänen mukaansa konserttiin. Turkka oli hetken hiljaa, sanoi sitten: ei.

Laajasti sivistynyt heppu Turkka oli, mutta reggaen kaltaisista, nykymusiikkiin ja -kultteihin liittyvistä ympyröistä tai, ylipäätään Euroopan, Venäjän ja Amerikan ulkopuolisesta kulttuurista, hän ei ymmärtänyt, välittänyt paljoakaan. Hän oli Dostojevskin, Marxin ja Metsäradion mies.

Elämänsä loppuvuosina Turkan maaginen maailmannäkemys kohosi uuteen potenssiin. Teatteriguru teki ikään kuin iorbockit: kaivoi kiviä esiin tiluksiltaan ja väitti niiden olevan muinaisten kansojen muotoilemia taideteoksia.

Tärkeintä Jouko Turkassa oli se, että hän otti vaarin 60-luvulla kaikuneesta Niilo Tarvajärven iskulauseesta: "ylös, ulos ja lenkille" - ja antoi sille oman, pitkän juoksunsa avulla uuden, poliittis-taiteellisen merkityksen. Nyt kun tämän jääräpäisen visionaarin juoksut on juostu, on yksi aikakausi päättynyt: kotomaisen taiteen ja kulttuurin kentällä pelottavan pelsepuupin ääntä ei enää mistään suunnalta kuuule.

tiistai 17. toukokuuta 2016

PUNK ROCKIN ESILAULAJA MUISTELEE

Kaikkeuden kulkuri
Tähtien rakastaja
Hän ei ole niin kuin kukaan meistä
Hän antaa tunteidensa temmeltää

Veltto V - Kulkuri

Moog Konttinen - Elämän kartoitus alias Moog Konttinen - LIED, osa II (Lempo kustannus, 2013)

En osaa sanoa kuka on nykyisin Suomen "rajuin" rocklaulaja, mutta olen valmis asettamaan Mauri Moog Konttisen laulannan raisun rokkivokaloinnin referenssiksi. Moogista puuttuu laulajana täysin herkkyys, mutta mikään hardcore-huutajakaan hän ei koskaan ole ollut. Miekkosen, peikkosen, lauluääni vaan on luonnostaan karkea ja häijy ja hän ottanut tavakseen laulaa erityisen riipivällä ja räävittömällä soundilla.

70-luvulla Moogin artistinen raivokkuus toteutui myös lavaesiintymisen provosoivassa sekoboltsailussa ja kreisissä, akrobatiaa lähentelevässä vääntelehtimisessä. Välillä tohina stagella yltyi Moogin omastakin mielestä kipurajoille, kuten Virtasen esiintyessä Oulun Kuusrockissa 1975. Siellä

Moog ja Veltto esittivät muun voimistelun ja rimpuilun ohessa fellaatio-numeron, jossa Moog kaivoi mikrofoninsa Velton sepaluksesta ja lauloi - yök - helvetin pahalle haisevaan mikrofoniin oksennustaan pidätellen.

Lainaus yllä on Moog Konttisen elämäkerrasta Elämän kartoitus. Teos on kolmiosainen. Sen kolmas nide - vuodet 1976 - 1985 - ilmestyi 2015.




Moog sai taltioitua äänensä levylle ensi kertaa Virtasen vokalistina v 1974. Jo ennen Virtasen debyyttiä Waldemar Wallenius teki bändistä jutun Soundiin. Hän kirjoitti Virtasen olevan "ehkä suomen ensimmäinen Punk Rock -bändi". Se oli ilmeisesti ensimmäinen kerta kun sanaa "punk" käytettiin suomalaisorkan yhteydessä.

Virtasen musa ei paljoakaan muistuttanut sitä matskua, jota Ramonesin, Clashin, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin kaltaiset ryhmät latasivat. Virtasen innoitteet tulivat 60- ja 70-luvun rockista - Who, Bowie, Kinks jne - ja kappaleiden sanoitukset olivat huimaa, freudilaisesti latautunutta tajunnanvirtaa ja muuta älyllistä huuruilua.



Virtanen oli perustamisestaan saakka eripuraisa sakki. Edes bändin nimenvalinta ei syntynyt sovinnolla. Vakavin jännite vallitsi Moogin ja Velton - joka ennen yhtyeen perustamista oli Nuppi - välillä. Mediassa Veltto esitteli usein bändiä syvyyspsykologisten teoretisointien ja nietzscheläisen filosofoinnin valossa, mutta tätä näkökulma hippijuntti Konttinen - elämäkerrassaan Herra K - ei kokenut omaksi jutukseen. Hän halusi tehdä repäisevää rockia ilman älykköagendaa.

Herra K yritti analysoida matemaattisesti vanhoja 60-luvun biisejä ja jakaa niiden eri osia sopivassa järjestyksessä ja sopivisissa suhteissa seuraaviin A-, B- ja C-osiin, mutta Nuppi oli enemmänkin proge-tyylinen haihattelija ja hänelle jäi alusta asti outo tapa rakennella biisit monesta eri aihion sirpaalesta, jolloin niihin tuli kaiken katkaisevia rytminvaihdoksia enemmän kuin lääkäri määrää.

Suomenkielisten sanoitusten suhteen herra K yritti useimmiten löytää kappaleeseen jonkin sitä kuljettavan idean tai tarinanpätkän, kun taas Nuppi luotti enemmän "tajunnan virtaansa" ja maalaili kummallisia sanakehitelmiä peräkkäin. Nuppi suosi myös selvästi K:ta enemmän naisasia-aiheita ja pehmeitä arvoja.



Virtasen Haloo-LP:lle Moog halusi muutakin matskua kuin Velton biisejä, ja saikin läpi Hottentontti- laulun ja Who-vedon Mun sukupolvi. Biisivalintojen lisäksi erimielisyyttä aiheutti levyn kotelo. Moog piti Gari Sipilän piirtämää kantta surkeana ja koko bändi oli vähintäänkin kummissaan huomatessaan Ripa Vuorimiehen käyttäneen Haloon takapahvissa samaa ideaa kuin Hurriganesien Roadrunnnerissa.


... vähän ennen Virtasen Hal-00 -albumia tuli kauppoihin Hurriganesien ... Roadrunner ... Älppärin kannet olivat Risto Vuorimiehen tyylikkäästi kuvaamat. Mutta Virtas-bändiä närästi Vuorimiehen ehdotus HAL-00:n takakannen sekamelskasommitelmaksi, jonka hän esitti tamperelais-äijille jo elokuussa, ilmoittamatta lainkaan, että hän käyttääkin saman idean jo Haloota aiemmin ilmestyvällä Roadrunner-LP:n keskiaukemalla. Ehkä Virtanen ei olisikaan huolinut samaa ideaa kierrätettynä, jos moinen "moneen kertaan saman idean myynti" olisi ollut tiedossa ajoissa...

Virtasen ensimmäiselle keikalle päästään Elämän kartoituksen kakkososassa vasta sivulla 428. Moog kertoo asiat seikkaperäisesti ja laveasti. Pelkästään armeija-ajoistaan Moogilla riittää sanottavaa n sadan sivun verran. Kirjan sivumäärää kasvattaa vielä se, että henkilökohtaisten muisteloiden rinnalla esitellään kertomusajankohtaan sijoittuvia levyjulkaisuja, sarjiksia, elokuvia ja kirjoja.


Tarinointiin tulee toki lisää ajanhenkeä, kun kesken kaiken tulee vastaan Moogin maininta ensimmäisestä Suomessa julkaistusta Velho-albumista tai arvio Trumfeista, joita Semic alkoi julkaista 1972 (osa Trumfeista oli melko tavanomaista sarjakuvakauraa, mutta joukkoon mahtui helmiäkin, kuten Buck Danny). Vähän vaivaannuttavalta tuntuu kuitenkin lukea kymmeniä amatöörimäisiä ja ei aina niin lyhkäisiä, esittelyjä hyvinkin tunnetuista levyistä.

Diamond Dogs oli David Bowien viimeinen Glamour-Rock älppäri ja päätti Bowien kultakauden upeasti. Hyviä biisejä olivat nimibiisi Diamond Dogs, Rebel Rebel, We Are the Dead, Big Brother ja ikimuistettava 1984.

tai

Bryan Ferry julkaisi toisen sooloalbuminsa Another Time Another Place perjantaina 5.7. 1974. Se jatkoi ykkössooloälpeen hienoa ja hienostunutta linjaa ...



Moog käy läpi ison määrän Virtasen keikkoja, hyviä ja huonoja. Osansa muisteloissa saa - nimeltä mainitsematta - Komulaisen Tintsa, joka nousi lavalle Virtasen esiintyessä Jyväskylän lounaispuistossa 1975 ja alkoi heilutella elintään yleisölle. Moogin mukaan Veltto kommentoi performancea sanoin "siinä olikin sitten Jyväskylän pojan oma panos" - mutta jos tarkkoja ollaan, niin Veltto totesi: "Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään".

Samaisena vuonna 1975 Virtanen heitti keikan Korpilahden yhteiskoululla ja Moog mainitsee, että myöhemmin itsekin rokkiuralla lähtenyt Yari (SE) oli yleisön joukossa. Minua tässä tarinassa hämäävät Moogin sanat: Yari jäi jo koululta mieleen pienoispoikana, jonka kaulakoruna roikkui muovinen sotilas. En näet muista ikinä nähneeni Yarilla moista riipusta. Sen sijaan minulla itselläni roikkui kaulassa, ei muoviukko, vaan tinasotamies, syksyllä 1974, jolloin olin samaisella Korpilahden koululla Virtasen keikalla...

Korpilahden keikan jälkeen aloin kaveerata Velton kanssa. Muutkin virtaset tulivat tutuiksi, mutta Korpilahdella puhuin Moog Konttisen kanssa luultavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran. Myöhemmistä backstage-kohtaamisista minulla on sellainen muistikuva, että Moog istui aina nurkassa jotain sarjakuvalehteä lukemassa ja luimisteli välillä hulluilla silmillään lehden yli sanaakaan lausahtamatta.




Virtanen hajosi 1976. Sen jälkeen Moog alkoi pyörittää vanhan Virtasen raunioille perustettua yhtyettä Kontra-Virtanen, joka muutti nimensä Kontraksi 1977. Kontrasta - joka skulasi pääasiassa Moogin sanoittamia käännösbiisejä - tuli huomattavasti suositumpi bändi kuin kanta-Virtasesta koskaan. Suurimman huomion sai versio alunperin lapsitähti Mari Laurilan laulamasta biisistä Aja hiljaa, isi. Rokkitouhun ohessa Moog opiskeli Tampereen teknillisessä koulussa diplomi-insinööriksi.

Siitäkin huolimatta, että erimielisyyksistä Virtanen-yhtyeen sisällä on jo 40 vuotta, kirjoittaa Moog vanhasta liittolaisestaan, Veltosta, kautta linjan hyvin pisteliään sävyyn. Huipennuksensa Veltto-kriittinen paatos saa siinä vaihessa, kun Herra M muistelee Velton Intro-haastattelua, jossa Veltto puhuu itsestään, Isokynästä ja Juicesta "rockin älymystönä" ja ilmaisee kaiken liirum-laarum-höpsismin seassa haluavansa tehdä soololevyn, koska hänellä on sävellyksiä, jotka eivät istu Virtasen tyyliin.

Tässä artikkelissa Poks-Narsistokraatti kertoi lehdessäkin sen, mikä oli näkyvissä tulevaisuutta ajatellen eli halun soolouralle. Lisäksi älymystö-höpötys paljasti menneisyydestä niitä tarpeita, mitä monilla rock-pop-muusikoilla oli ryhtyä alalle, eli Välttää oikeaa, aitoa, totista työntekoa ja luumuilla ja keinotella koko elämänsä läpi panematta rikkaa ristiin yhteiskunnan tai muiden ihmisten hyväksi. Selitykset tälläiselle loiselämälle on kätevä esittää olevansa niin ylivoimaisen älykäs, että tyhmempien tarvii pitää huolta ja lappaa ruokaa suuhun ja pyyhkiä perse...

Yli 600-sivuinen Elämän kartoitus II on osittain pitkäveteinen, mutta samalla persoonallinen ja anekdooteiltaan antoisa katsaus aikaan, jolloin käsite suomalainen rock alkoi saada muotoa ja sisältöä. Se on tekijänsä näköinen teos ja ainakin sikäli totuudenmukainen ja onnistunut aikalaisraportti. Pisteitä kirjalle myös runsaasta (mustavalkoisesta) kuvituksesta.


maanantai 25. huhtikuuta 2016

PRINCE OLI ISO JOKERI

Kesäkuu 1981. Olen palannut kuukauden mittaiselta kierrokselta Euroopassa. R-kioskin ikkunassa näen oheisen New Musical Expressin kannen. Tajuan että kansikuvan Prince on se sama jannu, jonka juuri olin nähnyt Amsterdamissa Paradison stagella mustiin sukkiin, sukkanauhavyöhön ja pikkupöksyihin sonnustautuneena.

Innostunutta yleisöä Paradisossa - entisessä kirkkorakennuksessa - oli tuvan täydeltä, kuumuus valtava ja tupakan ynnä hasiksen savua ilmassa suunnattoman sakea kerros.


Olin mennyt Paradisoon sen kummemmin ohjelmaa entuudestaan tsekkaamatta, enkä pois lähtiessänikään yhtään tiedostanut, että näkemäni, totaalisen tanakan ja intensiivisen intohimoisen shown oli tarjonnut Prince & The Revolution (band). Yhtyeestä muistan lähinnä sen, että koskettimisissa oli nainen - Lisa Coleman - ja että hän kuten muutkin muusikot aloittivat keikan kirurgin kamppeet ja sairaalamaskit päällä.

Suomessa hommasin heti kaikki siihen mennessä ilmestyneet Princen soololevyt. Dirty Mindsia kuuntelin niistä eniten, mutta en sitäkään erityisen runsaasti, koska studioäänite vaikutti niin valjulta Princen stage presensiin verrattuna. Dirty Mindin jälkeiset Princen luomukset aina 1990-luvun puoliväliin asti tulivat mulle tutuiksi ja joistain diggasin enemmän, toisista vähemmän. Viime vuosina en ole yhtä aktiivisesti Princen levytyksiä läpikäynyt.

80-luvulla eniten kiekoista kuuntelin psykedeelistä Around the World in a Day´ ta (1985) ja vähiten Purple Rainia (1988) - dj-hommia tehdessäni jälkimmäiseksi mainitun mestariteoksen biisejä piti soittaa jatkuvalla syötöllä viikosta viikkoon, siksi kotona ei enää huisannut kyseistä lettua levariin laittaa. Vuonna 1987 ilmaantunut bootleg-LP The Black Album - joka aikojen päästä julkaistiin virallisesti cd:nä - oli sähäkästi svengaava, mutta rankka kummitusjunalevy, joka vielä monienkin kuuntelujen jälkeen jätti ihmetyksen valtaan. Lovesexy´ä (1988) pidän nykyisin upeana teoksena, vaikka sen ilmestyessä diggasin eniten levyn nimeä. Sillä olihan etevä ja kirkas idea maailmanhistorian tuossa vaiheessa promoteerata yhdistelmää: rakkaus ja seksi.



Ostettuani Princen Dirty Mindin levykaupasta 1981 näytin sitä kahdelle tututulle tyypille, joihin törmäsin kadulla. E kysyi heti kannen nähtään: "Onks se homo?" A (joka itse on homo) siihen: "Ei, se on yleisseksuaali". Määritelmä on sikäli osuva, että Princen brändin, imagon ja musan seksuaalinen väre sai vastakaikua miehiltä ja naisilta, heteroilta, homoilta ja transuilta. Lisäksi Prince koki Paula Koivuniemen kohtalon: hänestä tuli homoikoni. Kai siksi, että hän erkaantui perinteisestä punaniskamiesmallista ja pelleili sekä taiteili seksuaalisuudella provosoivan estottomalla tyylillä. Prince itse ei kuitenkaan kannattanut homoilua ja oli gay-avioliittoja vastaan.

Blogaaja Andrew Sweeny on kirjoittanut oivaltavasti Princen taipumuksista koreisiin vaatteisiin ja meikkaamiseen. Hän toteaa, että monissa vanhoissa kulttuureissa miesten pynttääminen ja luovasti & näyttävästi pukeutuminen on käsitetty maskuliinisuuden ilmentämisen korkeimmaksi asteeksi: Miessoturi pukee "shaktin" ylleen näyttääkseen, että hän pystyy peilaamaan feminiinisiä prinsiippejä.

Se on kaunista ja se on myös itse asiassa traditionaalista. Se ei ole "pop kultturia" ... se on jotain paljon muinaisempaa. Feminiininen muusa varustaa sinut maagisilla voimilla, selvänäköisyydellä, taitavuudella, suloisuudella, ja kaikilla maailman rikkauksilla - siksi heitä kuulu palvoa. Prince ymmärsi tämän.



Hyvin äkkiä Princen kansainvälisen läpimurron jälkeen alkoivat musikkimediassa rinnastukset Jimi Hendrixiin. Ne ovat mielestäni aiheettomia. Koska Jimi Hendrix oli filosofi. Näkijä. Kitarafilosofi. Prince ei ollut vähäisissäkään määrin filosofi. Hänen hommansa oli suoraa (seksuaalista) uskontoa - the old time religion, good enough for mi - eikä hänen sähkiksen soitossaan tutaa sellasia samanistisia ja eksistentialistisia tasoja, joita Hendrix sooloissaan usein tavoitti.

Voodoo Child oli Princekin kyllä. Mutta ihan eri juurta kuin Hendrix. Eri mutsi. Eri boogi. Jimi hyppeli laskuvarjolla lentokoneesta, surffaili pitkin Mississippi-Gangesia kuin Mooses kaislavuoteessaan ja nousi maihin ikuisen auringonnousun biitsillä Kolmannen Asteen Yhteyden tehtävissä särökitara käsisssään. Totemi. Lippumies. Mutta Prince oli se varsinainen Villi Mies. Harlekiini-Hidalgo. Iso Jokeri. Herra Meskalito live and direct.

Se mikä Princessä - erityisesti hänen konserteissaan - oli hämmentävää, niin musiikin, performoinnin, soiton, laulun intimiisyyden ja fyysisyyden, holistisuuden aste. Tarkoitan sitä, että eiväthän nämä madonnat ja vastaavat pellet tuo koskaan esiin sitä todellista herkkyyttään, aistimuksellisuuttaan, ujouttaan, kaipuutaan, kiihkoaan, hulluuttaan ... vaan takovat musasta näköiskiihkeää panssarikorsettia, jota kiristämällä saadaan ikään kuin emootioista löysät pois. Prince sen sijaan päästi - kutsui - yleisön iholleen ja hänen asenteensa artistina oli hyvin vilpitön, paljastava - mutta ei tietenkään mitenkään suora. Tämä herra oli todellakin Iso Jokeri: teatterikissa ja diiva. -Ja arvoltaan yksi suurista, totta kai. Jos Elvis on rock & rollin Kuningas - voisi se olla Chuck Berrykin ... - niin Prince on rock & rollin Prinssi, ja kukaan muu ei voi sitä olla.

PRINCE HALL OF FAME 2004

Prince soitti Tom Pettyn, Steve Winwoodin, Jeff Lynnen ja kumppaneiden kanssa While My Guitar Gently Weeps v 2004 Hall of Fame -konsertissa ja näytti miten yksi tyyppi ja hänen soittonsa voi radikaalisti nostaa koko combon ja sen musiikin energiatasoa.
https://www.youtube.com/watch?v=6SFNW5F8K9Y