TARZANIN PALUU

David Yates (ohjaaja) - Tarzanin legenda (2016)
Russ Manning (piirtäjä) - Apinain Tarzan: Oparin aarteet (Like, 2015)
Russ Manning (piirtäjä) - Apinain Tarzan: Kultainen leijona (Like, 2016)

On vielä aikaista sanoa, jääkö Tarzan maailman kulttuurihistoriaan yhtä näkyvälle paikalle kuin Aatami & Eeva tai kreikkalaiset jumalat. Huomattavan pitkään tämä primitiivinen herrasmies on miehekkään jäykän liaaninsa varassa julkisuudessa keikkunut. Näyttää siltä että alastoman apinain kuninkaan asiassa on jotain perustavanlaatuista, universaalia kantavuutta. Tarzanin palataan tuon tuosta. Tarzan-kirjojen uusintapainoksina, tietokonepeleinä, sarjakuvajulkaisuina ja elokuvaproduktioina.

Koska nykyisin käyn elokuvissa ylen harvoin, oli Tarzanin legenda 2D-versionakin kummallinen kokemus. Minulla ei ole tottumusta Tarzanin legendan kaltaisiin tuotantoihin, joissa elokuva ei ole tekijöidensä itsellinen objekti, vaan alusta tehostemaakareiden kikkailukuorrutukselle. Pykimys itsetarkoitukselliseen näyttävyyteen ja järisyttävään efektiivisyyteen hyppii silmille kohtauksesta toiseen.

Tarzanin liitely liaanillaan korkeiden puiden latvoissa on kieltämättä vaikuttavan näköistä urhoilua ja ilahduttavan etevästi on toteutettu myös villieläinten kanssa kisailu. Todellinen, elokuvallinen valovoima ja intensiteetti Tarzanin legendan kuvista kuitenkin puuttuu. Kuten vetävä, draamallinen draivikin.

Nykyteknologian parasta antia elokuvassa ovat digitekniikalla toteutetut isojen apinoiden hahmot, ja miksei myös leijonatkin. En siis sinänsä vastusta uuden tekniikan tuomien mahdollisuuksien käyttämistä. Vierastan vaan sitä, että elokuvan muotoa käännetään tietokonepelien sapluunan malliseksi ja kuvista puuttuu sekä runollinen herkkyys että paljas ankaruus.




Uusimmassa elokuvaversiossa Tarzan on astunut etäälle niistä raameista, jotka Johnny Weissmuller ja hänen perässähiihtäjänsä Lex Barker ja kumppanit hahmolle rajasivat. Tarzanin legendan viidakkomies ei ole perinteiseen tapaan hyväntahtoinen, mutta tompelo lihaskasautuma, vaan empaattinen ja sivistynyt eetikko, jonka toiminnan taustalla jyllää poikkeuksellisen syvä luontoyhteyden kokemus.

Suorin yhtymäkohta - voisi melkein puhua siteeraamisesta - vanhoihin Tarzan-filkkoihin sisältyy Tarzanin legendan kohtauksiin, joissa isot villieläinlaumat vyöryvät eteenpäin savannilla. Tälläiset, usein yläviistosta kuvatut näkymäthän ovat Weissmuller-Tarzaneiden peruskuvastoa.

Vanhoissa Tarzan-leffoissa eivät juonet aina kovin kummoisia ole, mutta Tarzanin legendassa juoni on paitsi heppoinen, niin lisäksi liiallisen rönsyilevä ja raskassoutuinen. Sitä paitsi, ei ole asiallista ottaa elokuvan keskiöksi Oparin salaperäistä valtakuntaa ja laittaa sen asukeiksi ihka tavallisia, aggressiivisia alkuasukkaita - sillä kaikkihan tietävät että oikeasti Oparissa lymyilevät vajaamieliset, esi-historiallisella tavalla eläimelliset raakalaiset.

Eniten pidin pitkin elokuvaa vilahtelevista takautumajaksoista, joissa Burroughsin ensimmäisessä Tarzan-kirjassa esitettyä perussaagaa kerrataan. - Elokuvan jänteeksi olisikin saatu huomattavan pätevämpi juoni, jos sen pohjana olisi käytetty jotain Edgar Rice Burroughsin kirjoittamaa tarinaa.

Burroughsin tarinoiden vahvuus paistaa hienosti läpi 1960-luvulla Tarzania sarjakuvaksi kääntäneen piirtäjän, Russ Manningin teoksista. Manningin piirroksia julkaistiin aikoinaan Suomessa Jyrki Hämäläisen päätoimittamassa Tarzan-lehdessä. Näiden lehtien materiaalia on nyttemmin koottu kahdeksi kirjaksi: Oparin aarteet ja Kultainen Leijona.



Manningin kehonrakentajaa muistuttava Tarzan säkenöi fyysistä voimaa, mutta myös viidakkomiehen tärkeimmät henkiset ominaisuudet ovat selkeästi kuvissa läsnä. Tarzanhan on tunnerekisteriltään erikoinen kaveri. Hän ei itke, ei kavahda vaaraa, ei vajoa ikinä epätoivoon, eikä paljon naureskelekaan. Tarzanissa on zeniläs-stoalaista tyyneyttä ja ilmiömäistä kykyä sopeutua vaihteleviin olosuhteisiin - tosin vain tiettyyn rajaan saakka. Taistelutilanteen tullessa Tarzania vastaan hänen tunne-energiansa kokee radikaalin metamorfoosin. Silloin Apinain kuningas hukkuu herkästi väkivallan ja veren huumaan aivot raivoa täynnä. Tälläisen Tarzanin visualisoijana Manning on mestari.

Manningin piirroksissa lepo ja liike ovat erinomaisessa balanssissa. Staattiset tuokiokuvat vaihtuvat sulavasti ja elegantisti vetreään liikuntoon ja rajuihin myllerryksiin. Tarinan kerronta on rytminsä, kuvakulmiensa ja kuva-alan sommittelunsa puolesta erittäinkin elokuvanomaista. Useat stripit ovat kuin still-kuvia jostain 50-luvun lopun tai 60-luvun alun amerikkalaisesta, Technicolor-elokuvasta - tosin kuvista aistii myös häivähdyksen 60-luvun pop-taiteen vaikutusta. Manningilla on monia sellaisia ruutuja, joista olisi voinut tehdä taidemaalauksia Roy Lichtenstein´in tapaan.



Viime vuonna ilmestynyt, nyt jo loppuunmyyty, Oparin aarteet sisältää visuaaliset versiot viidestä ensimmäisestä Tarzan-romaanista. Myös uuden kirjan, Kultainen leijona, antina ovat nimenomaan Edgar Rice Burroughsin romaaneista tehdyt sarjakuvatulkinnat.

Manningin piirrosjälki on Kultaisen leijonan sarjiksissa yhtä lailla varmaotteista ja klassisen tyylikästä kuin edellisessä antologiassa. Ja kuten ennenkin (Opari-tarinaa lukuunottamatta) hän esittää Burroughsin romaanit hyvin typistetyssä muodossa. Tähän on syynä osittain se, että Manning seuraa lähinnä Tarzanin vaiheita kun taas kirjojen tekstimassasta iso pätkä on "samaan aikaan toisaalla" -tyyppisiä katsauksia muiden päähenkilöiden tilanteisiin. Isompaa haittaa Manningin- pakonkin sanelemasta - menettelystä ei ole, sillä juonen päälinja piirtyy esiin paksuna ja kerronnan draaman kaari on vankka.

Jotkut Kultaisen leijonan sivuista on väreiltään hieman hailakoita, mutta pääasiallisesti värimaailma, ja graafinen toteutus kaikkiaan, on erittäin ansiokasta tointa. Väreistä punainen on erityisen vavahduttavan syvä ja pehmeä. Uljaasti hohtavat myös oranssi ja tummansininen. Varsinkin yö- ja sisäkuvissa väripinnat ovat hienon näköisiä.

Alkuperäisten Tarzan-lehtien reproamisesta ja kuvamateriaalin jälkikäsittelystä vastaa molempien Tarzan-koosteiden toimittaja, graafikko Petri Aarnio. Omista arkistoistaan ovat lehtiä tähän projektiin lainanneet Pekka A. Manninen ja Jukka Viitasaari, joista jälkimmäinen tunnetaan Led Zeppeliiniin ja progeen syvästi perehtyneenä säveltäjä-kitaristina.

Kirjaksi koottuina nämä lähes 50 vuotta sitten ajanvietelukemisiksi tehdyt lehdet näyttäytyvät nyt monumentaalisena, taiteellisena ilmestyksenä - jos niitä siltä kantilta haluaa katsella. Oleellista on se, että Manningin piirrosten suurenmoinen artistinen hehku paljastaa ja kirkastaa Burroughsin väkevien ja jännittävien Tarzan-fantasioiden loistokkuuden.

Henkilökohtaisesti olen iloinnut suuresti sekä Oparin aarteista että Kultaisesta leijonasta. Tietojeni mukaan kolmaskin Manning-Tarzan-pakkaus on demoversiona olemassa. Toivottavasti sekin teos näkee joskus päivänvalon.

Oliko Jouko Turkka tuulipukukansan tyyli-ikoni?

Maailma on sairas ja perverssi, terve ja tasapainoinen ihminen voi olla vain raivon vallassa täällä.
Jouko Turkka


Mahtava toteemi on kaatunut. Jouko Turkan elämäntyötä käsittelevät mediakommentit ovat siis hyvästä syystä olleet suureellisia. Turkan entinen oppilas, Jari Halonen, intoutui Hesarissa laittamaan jopa suomalaisten tuulipukupukeutumisen ja nykyisen kaljun suosimisen Turkan piikkiin.

Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola on nähnyt tuulipukupopulaatiota työhuoneensa ikkunasta ja myös hän näkee kansan kuosissa yhteyden verkkariasua suosineeseen ohjaajamestariin: "Jouko Turkka toi tuulipuvun arkikäyttöön, ja asu jäi perussuomalaisten päälle."

Mitään vakavia perusteita Turkan asemalle tyyli-ikonina ei tietenkään ole julki lausuttu. Samalla on unohdettu se, että suomalainen tuulipukukansa kammosi Turkkaa - ja nyttemin myös hylkäsi huolettomat tuulipuvut ja vaihtoi ne paremmin nykyisen poikkeustilan kanssa natsaaviin huomioliiveihin.

Turkka-fobia oli suurimmillaan maestron ohjaaman Seitsemän Veljestä -sarjan pyöriessä töllössä 1989. Turkka ilmoitti saaneensa valtavan määrän törkypuheluja sen takia. Yhdelle soittajalle hän kertoi sanoneensa: "Paskahan se on, mutta kun mä siitä millin sain ... " Tämän jälkeen kuulemma muuttui ääni kellossa. Soittaja alkoi suhtautua Turkan touhuihin ymmärtäväisemmin... "kun sä kerran noin paljon sait siitä rahaa ...."

Turkka käytti edellä referoitua puhelua esimerkkinä suomalaiskansallisesta asenteesta asioihin. Se oli tyypillistä Turkkaa: hän teki yksityistapausten pohjalta rajuja yleistyksiä ja rakensi niiden varaan polveilevia ja moniulotteisia assosisaatioketjuja ja eksistentialistisia katsauksia.

Haastatteluista minä Turkan ennen muuta tiedän ja muistan. Hän oli omapäinen ajattelija ja säkenöivä sanailija, joka mihinkään suuntaan kumartamatta analysoi sitä mitä Suomessa ja maailmassa on tekeillä. Pelkästään analysointiin ja saarnaamiseen hän ei tosin tyytynyt: välillä hän väritti sanottavaansa hillittömillä, ikään kuin selvänäköisillä fantasioillaan ...

80-luvun lopulla, kun Mauno Koivisto oli presidentti ja hänen tyttärensä Assi naimisissa sukellusvene-Komulaisen kanssa, Turkka näki tilanteen eräässä tv-haastattelussa siten, että iltaisin Koivisto makaa sängyssään ja miettii kiroillen: "nyt se (Komulainen) panee sitä".

90-luvulla Turkalla oli oma haastatteluohjelma neloskanavalla. Pääministeri Paavo Lipponenkin vieraili ohjelmassa. Turkka totesi hänelle, että "islam on miehekäs uskonto", tulkitsi Koraania niin, että se sallii "oikeauskoisen" nauttia vähän hasista - ja kysyi sitten, että eikö Suomessakin voitaisi suosia kotimaisen hampun käyttöä?"

Turkan ohjaamia, maineikkaita teatteriproduktioita tunnen yhtä olemattomasti kuin Suomen kansan suuri enemmistö. Hänen ohjaustöistään ovat tuttuja vain teevessä näytetyt Seitsemän Veljestä ja Kiimaiset poliisit (1993).

Seitsemän Veljeksen katsomisen jätin ensimmäiseen osaan. En osannut eläytyä Turkan tulkintaan Aleksis Kiven mestariteoksesta, produktiosta ei löytynyt minua inspiroivia elementtejä. Kiimaiset poliisit -sarjasta innostuin vähän enemmän. Osittain siksi, että tämä parhaaseen lähetysaikaan esitetty räkä-ja horkkarodeo oli mielestäni mitä osuvin ja aiheellisin rangaistus tv-viihteen ym:n olouttamalle Suomen kansalle. Kansanedustaja Sulo Aittoniemi epäilikin hallitukselle tekemässään kirjallisessa kysymyksessä, että sarja pilaa suomalaisten poliisien maineen ...

Kiimaisissa poliiseissa näytellyt Merja Larivaara ei ole halunnut sarjalle uusintaesitystä, eikä kaupallista julkaisua. Tänä keväänä se kuitenkin dvd-versiona ilmestyi. Levykotelon kannessa on alaotsikko: "Rangaistukseksi Suomen kansalle vierasmaalaisten poliisisarjojen palvonnasta".



Turkka oli jännittävä ja erikoinen ajattelija ja toimija sillä(kin) tavalla, että hän oli ikään kuin "kansan" puolella eliittiä vastaan, mutta samalla hän nälvi ja irvaili kaikkea sitä mikä kansalle oli tärkeää ja pyhää. Turkka ilmeisesti koki elämän teatteriesityksen kaltaisena ohjelmanumerona, jossa hänen roolinsa oli olla ikuisesti oppositossa, aina kärkevästi vallitsevaa vastaan:

... sellainen multitaide, missä on kaikkea, videosta performanssiin, on mahdoton ajatus. Koska nykymaailma on liian täyttä ja liike-elämää tuottaa aina uutta, ainut millä voidaan tuottaa uutta on vapaaehtoinen rajoittuminen. Ja koska nyky-yhteiskunta on "myöntävä" niin ainoastaan kiellolla voi olla vaikutusta.

Kaikki mainostoimistothan ovat täynnä renesanssihahmoja. Sillä tavoinhan ei voi syntyä muuta kuin kulutusta. Mutta voihan olla, että nyt tulee aika, joka kieltää, siis joka rajoittaa ja säästää, luovan ihmisen on tällöin pakko kääntää viestinsä tuhlailun ylistämiseen. Ja jos kulttuuriministerinä olisi Iiro Viinanen, niin eihän voisi olla muuta kuin vaatimus: lisää kirjavaa, mieluummin hälinää.

Yllä olevat lainaukset ovat Erkki Pirtolan v 1992 Taide-lehteen tekemästä haastattelusta "Taide maagisena kirouksena". Omia tekemisiään Turkka hahmotti Erkille mm seuraavasti:

Mä kuulun pohjimmiltaan niihin, joille kiroilu on keino manata tuekseen voimaa. Kiroilevia naisiahan ei ennen ollut. Siihen on kuulunut jotain maallista papillisuutta, joka on toisaalta jätkää. Kiroilu merkitsi maagista suhdetta todellisuuteen. Se on poppamiesten toimia. On vaikeaa kuvitella naispuolista verenseisauttajaa. Humanististen tieteitten kandinaatti ei kiroile. Maagiset toimet kuuluvat ennemmin kapinoivalle pojalle kuin taideneuvojalle.

Pirtola teki haastattelun TV2:n studioilla Tampereella. Samana iltana Tullikamarilla oli reggae-tapahtuma pääesiintyjänä jamaikalainen Bob Andy. Erkki ehdotti, että jospa Turkka lähtisi hänen mukaansa konserttiin. Turkka oli hetken hiljaa, sanoi sitten: ei.

Laajasti sivistynyt heppu Turkka oli, mutta reggaen kaltaisista, nykymusiikkiin ja -kultteihin liittyvistä ympyröistä tai, ylipäätään Euroopan, Venäjän ja Amerikan ulkopuolisesta kulttuurista, hän ei ymmärtänyt, välittänyt paljoakaan. Hän oli Dostojevskin, Marxin ja Metsäradion mies.

Elämänsä loppuvuosina Turkan maaginen maailmannäkemys kohosi uuteen potenssiin. Teatteriguru teki ikään kuin iorbockit: kaivoi kiviä esiin tiluksiltaan ja väitti niiden olevan muinaisten kansojen muotoilemia taideteoksia.

Tärkeintä Jouko Turkassa oli se, että hän otti vaarin 60-luvulla kaikuneesta Niilo Tarvajärven iskulauseesta: "ylös, ulos ja lenkille" - ja antoi sille oman, pitkän juoksunsa avulla uuden, poliittis-taiteellisen merkityksen. Nyt kun tämän jääräpäisen visionaarin juoksut on juostu, on yksi aikakausi päättynyt: kotomaisen taiteen ja kulttuurin kentällä pelottavan pelsepuupin ääntä ei enää mistään suunnalta kuuule.

PUNK ROCKIN ESILAULAJA MUISTELEE

Kaikkeuden kulkuri
Tähtien rakastaja
Hän ei ole niin kuin kukaan meistä
Hän antaa tunteidensa temmeltää
Veltto V - Kulkuri

Moog Konttinen - Elämän kartoitus alias Moog Konttinen - LIED, osa II (Lempo kustannus, 2013)

En osaa sanoa kuka on nykyisin Suomen "rajuin" rocklaulaja, mutta olen valmis asettamaan Mauri Moog Konttisen laulannan raisun rokkivokaloinnin referenssiksi. Moogista puuttuu laulajana täysin herkkyys, mutta mikään hardcore-huutajakaan hän ei koskaan ole ollut. Miekkosen, peikkosen, lauluääni vaan on luonnostaan karkea ja häijy ja hän ottanut tavakseen laulaa erityisen riipivällä ja räävittömällä soundilla.

70-luvulla Moogin artistinen raivokkuus toteutui myös lavaesiintymisen provosoivassa sekoboltsailussa ja kreisissä, akrobatiaa lähentelevässä vääntelehtimisessä. Välillä tohina stagella yltyi Moogin omastakin mielestä kipurajoille, kuten Virtasen esiintyessä Oulun Kuusrockissa 1975. Siellä

Moog ja Veltto esittivät muun voimistelun ja rimpuilun ohessa fellaatio-numeron, jossa Moog kaivoi mikrofoninsa Velton sepaluksesta ja lauloi - yök - helvetin pahalle haisevaan mikrofoniin oksennustaan pidätellen.

Lainaus yllä on Moog Konttisen elämäkerrasta Elämän kartoitus. Teos on kolmiosainen. Sen kolmas nide - vuodet 1976 - 1985 - ilmestyi 2015.




Moog sai taltioitua äänensä levylle ensi kertaa Virtasen vokalistina v 1974. Jo ennen Virtasen debyyttiä Waldemar Wallenius teki bändistä jutun Soundiin. Hän kirjoitti Virtasen olevan "ehkä suomen ensimmäinen Punk Rock -bändi". Se oli ilmeisesti ensimmäinen kerta kun sanaa "punk" käytettiin suomalaisorkan yhteydessä.

Virtasen musa ei paljoakaan muistuttanut sitä matskua, jota Ramonesin, Clashin, Pelle Miljoonan ja Eppu Normaalin kaltaiset ryhmät latasivat. Virtasen innoitteet tulivat 60- ja 70-luvun rockista - Who, Bowie, Kinks jne - ja kappaleiden sanoitukset olivat huimaa, freudilaisesti latautunutta tajunnanvirtaa ja muuta älyllistä huuruilua.



Virtanen oli perustamisestaan saakka eripuraisa sakki. Edes bändin nimenvalinta ei syntynyt sovinnolla. Vakavin jännite vallitsi Moogin ja Velton - joka ennen yhtyeen perustamista oli Nuppi - välillä. Mediassa Veltto esitteli usein bändiä syvyyspsykologisten teoretisointien ja nietzscheläisen filosofoinnin valossa, mutta tätä näkökulma hippijuntti Konttinen - elämäkerrassaan Herra K - ei kokenut omaksi jutukseen. Hän halusi tehdä repäisevää rockia ilman älykköagendaa.

Herra K yritti analysoida matemaattisesti vanhoja 60-luvun biisejä ja jakaa niiden eri osia sopivassa järjestyksessä ja sopivisissa suhteissa seuraaviin A-, B- ja C-osiin, mutta Nuppi oli enemmänkin proge-tyylinen haihattelija ja hänelle jäi alusta asti outo tapa rakennella biisit monesta eri aihion sirpaalesta, jolloin niihin tuli kaiken katkaisevia rytminvaihdoksia enemmän kuin lääkäri määrää.

Suomenkielisten sanoitusten suhteen herra K yritti useimmiten löytää kappaleeseen jonkin sitä kuljettavan idean tai tarinanpätkän, kun taas Nuppi luotti enemmän "tajunnan virtaansa" ja maalaili kummallisia sanakehitelmiä peräkkäin. Nuppi suosi myös selvästi K:ta enemmän naisasia-aiheita ja pehmeitä arvoja.

Virtasen Haloo-LP:lle Moog halusi muutakin matskua kuin Velton biisejä, ja saikin läpi Hottentontti- laulun ja Who-vedon Mun sukupolvi. Biisivalintojen lisäksi erimielisyyttä aiheutti levyn kotelo. Moog piti Gari Sipilän piirtämää kantta surkeana ja koko bändi oli vähintäänkin kummissaan huomatessaan Ripa Vuorimiehen käyttäneen Haloon takapahvissa samaa ideaa kuin Hurriganesien Roadrunnnerissa.

... vähän ennen Virtasen Hal-00 -albumia tuli kauppoihin Hurriganesien ... Roadrunner ... Älppärin kannet olivat Risto Vuorimiehen tyylikkäästi kuvaamat. Mutta Virtas-bändiä närästi Vuorimiehen ehdotus HAL-00:n takakannen sekamelskasommitelmaksi, jonka hän esitti tamperelais-äijille jo elokuussa, ilmoittamatta lainkaan, että hän käyttääkin saman idean jo Haloota aiemmin ilmestyvällä Roadrunner-LP:n keskiaukemalla. Ehkä Virtanen ei olisikaan huolinut samaa ideaa kierrätettynä, jos moinen "moneen kertaan saman idean myynti" olisi ollut tiedossa ajoissa...

Virtasen ensimmäiselle keikalle päästään Elämän kartoituksen kakkososassa vasta sivulla 428. Moog kertoo asiat seikkaperäisesti ja laveasti. Pelkästään armeija-ajoistaan Moogilla riittää sanottavaa n sadan sivun verran. Kirjan sivumäärää kasvattaa vielä se, että henkilökohtaisten muisteloiden rinnalla esitellään kertomusajankohtaan sijoittuvia levyjulkaisuja, sarjiksia, elokuvia ja kirjoja.

Tarinointiin tulee toki lisää ajanhenkeä, kun kesken kaiken tulee vastaan Moogin maininta ensimmäisestä Suomessa julkaistusta Velho-albumista tai arvio Trumfeista, joita Semic alkoi julkaista 1972 (osa Trumfeista oli melko tavanomaista sarjakuvakauraa, mutta joukkoon mahtui helmiäkin, kuten Buck Danny). Vähän vaivaannuttavalta tuntuu kuitenkin lukea kymmeniä amatöörimäisiä ja ei aina niin lyhkäisiä, esittelyjä hyvinkin tunnetuista levyistä.

Diamond Dogs oli David Bowien viimeinen Glamour-Rock älppäri ja päätti Bowien kultakauden upeasti. Hyviä biisejä olivat nimibiisi Diamond Dogs, Rebel Rebel, We Are the Dead, Big Brother ja ikimuistettava 1984.

tai

Bryan Ferry julkaisi toisen sooloalbuminsa Another Time Another Place perjantaina 5.7. 1974. Se jatkoi ykkössooloälpeen hienoa ja hienostunutta linjaa ...



Moog käy läpi ison määrän Virtasen keikkoja, hyviä ja huonoja. Osansa muisteloissa saa - nimeltä mainitsematta - Komulaisen Tintsa, joka nousi lavalle Virtasen esiintyessä Jyväskylän lounaispuistossa 1975 ja alkoi heilutella elintään yleisölle. Moogin mukaan Veltto kommentoi performancea sanoin "siinä olikin sitten Jyväskylän pojan oma panos" - mutta jos tarkkoja ollaan, niin Veltto totesi: "Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään".

Samaisena vuonna 1975 Virtanen heitti keikan Korpilahden yhteiskoululla ja Moog mainitsee, että myöhemmin itsekin rokkiuralla lähtenyt Yari (SE) oli yleisön joukossa. Minua tässä tarinassa hämäävät Moogin sanat: Yari jäi jo koululta mieleen pienoispoikana, jonka kaulakoruna roikkui muovinen sotilas. En näet muista ikinä nähneeni Yarilla moista riipusta. Sen sijaan minulla itselläni roikkui kaulassa, ei muoviukko, vaan tinasotamies, syksyllä 1974, jolloin olin samaisella Korpilahden koululla Virtasen keikalla...

Korpilahden keikan jälkeen aloin kaveerata Velton kanssa. Muutkin virtaset tulivat tutuiksi, mutta Korpilahdella puhuin Moog Konttisen kanssa luultavasti ensimmäisen ja viimeisen kerran. Myöhemmistä backstage-kohtaamisista minulla on sellainen muistikuva, että Moog istui aina nurkassa jotain sarjakuvalehteä lukemassa ja luimisteli välillä hulluilla silmillään lehden yli sanaakaan lausahtamatta.




Virtanen hajosi 1976. Sen jälkeen Moog alkoi pyörittää vanhan Virtasen raunioille perustettua yhtyettä Kontra-Virtanen, joka muutti nimensä Kontraksi 1977. Kontrasta - joka skulasi pääasiassa Moogin sanoittamia käännösbiisejä - tuli huomattavasti suositumpi bändi kuin kanta-Virtasesta koskaan. Suurimman huomion sai versio alunperin lapsitähti Mari Laurilan laulamasta biisistä Aja hiljaa, isi. Rokkitouhun ohessa Moog opiskeli Tampereen teknillisessä koulussa diplomi-insinööriksi.

Siitäkin huolimatta, että erimielisyyksistä Virtanen-yhtyeen sisällä on jo 40 vuotta, kirjoittaa Moog vanhasta liittolaisestaan, Veltosta, kautta linjan hyvin pisteliään sävyyn. Huipennuksensa Veltto-kriittinen paatos saa siinä vaihessa, kun Herra M muistelee Velton Intro-haastattelua, jossa Veltto puhuu itsestään, Isokynästä ja Juicesta "rockin älymystönä" ja ilmaisee kaiken liirum-laarum-höpsismin seassa haluavansa tehdä soololevyn, koska hänellä on sävellyksiä, jotka eivät istu Virtasen tyyliin.

Tässä artikkelissa Poks-Narsistokraatti kertoi lehdessäkin sen, mikä oli näkyvissä tulevaisuutta ajatellen eli halun soolouralle. Lisäksi älymystö-höpötys paljasti menneisyydestä niitä tarpeita, mitä monilla rock-pop-muusikoilla oli ryhtyä alalle, eli Välttää oikeaa, aitoa, totista työntekoa ja luumuilla ja keinotella koko elämänsä läpi panematta rikkaa ristiin yhteiskunnan tai muiden ihmisten hyväksi. Selitykset tälläiselle loiselämälle on kätevä esittää olevansa niin ylivoimaisen älykäs, että tyhmempien tarvii pitää huolta ja lappaa ruokaa suuhun ja pyyhkiä perse...

Yli 600-sivuinen Elämän kartoitus II on osittain pitkäveteinen, mutta samalla persoonallinen ja anekdooteiltaan antoisa katsaus aikaan, jolloin käsite suomalainen rock alkoi saada muotoa ja sisältöä. Se on tekijänsä näköinen teos ja ainakin sikäli totuudenmukainen ja onnistunut aikalaisraportti. Pisteitä kirjalle myös runsaasta (mustavalkoisesta) kuvituksesta.

PRINCE OLI ISO JOKERI

Kesäkuu 1981. Olen palannut kuukauden mittaiselta kierrokselta Euroopassa. R-kioskin ikkunassa näen oheisen New Musical Expressin kannen. Tajuan että kansikuvan Prince on se sama jannu, jonka juuri olin nähnyt Amsterdamissa Paradison stagella mustiin sukkiin, sukkanauhavyöhön ja pikkupöksyihin sonnustautuneena.

Innostunutta yleisöä Paradisossa - entisessä kirkkorakennuksessa - oli tuvan täydeltä, kuumuus valtava ja tupakan ynnä hasiksen savua ilmassa suunnattoman sakea kerros.

Olin mennyt Paradisoon sen kummemmin ohjelmaa entuudestaan tsekkaamatta, enkä pois lähtiessänikään yhtään tiedostanut, että näkemäni, totaalisen tanakan ja intensiivisen intohimoisen shown oli tarjonnut Prince & The Revolution (band). Yhtyeestä muistan lähinnä sen, että koskettimisissa oli nainen - Lisa Coleman - ja että hän kuten muutkin muusikot aloittivat keikan kirurgin kamppeet ja sairaalamaskit päällä.

Suomessa hommasin heti kaikki siihen mennessä ilmestyneet Princen soololevyt. Dirty Mindsia kuuntelin niistä eniten, mutta en sitäkään erityisen runsaasti, koska studioäänite vaikutti niin valjulta Princen stage presensiin verrattuna. Dirty Mindin jälkeiset Princen luomukset aina 1990-luvun puoliväliin asti tulivat mulle tutuiksi ja joistain diggasin enemmän, toisista vähemmän. Viime vuosina en ole yhtä aktiivisesti Princen levytyksiä läpikäynyt.

80-luvulla eniten kiekoista kuuntelin psykedeelistä Around the World in a Day´ ta (1985) ja vähiten Purple Rainia (1988) - dj-hommia tehdessäni jälkimmäiseksi mainitun mestariteoksen biisejä piti soittaa jatkuvalla syötöllä viikosta viikkoon, siksi kotona ei enää huisannut kyseistä lettua levariin laittaa. Vuonna 1987 ilmaantunut bootleg-LP The Black Album - joka aikojen päästä julkaistiin virallisesti cd:nä - oli sähäkästi svengaava, mutta rankka kummitusjunalevy, joka vielä monienkin kuuntelujen jälkeen jätti ihmetyksen valtaan. Lovesexy´ä (1988) pidän nykyisin upeana teoksena, vaikka sen ilmestyessä diggasin eniten levyn nimeä. Sillä olihan etevä ja kirkas idea maailmanhistorian tuossa vaiheessa promoteerata yhdistelmää: rakkaus ja seksi.



Ostettuani Princen Dirty Mindin levykaupasta 1981 näytin sitä kahdelle tututulle tyypille, joihin törmäsin kadulla. E kysyi heti kannen nähtään: "Onks se homo?" A (joka itse on homo) siihen: "Ei, se on yleisseksuaali". Määritelmä on sikäli osuva, että Princen brändin, imagon ja musan seksuaalinen väre sai vastakaikua miehiltä ja naisilta, heteroilta, homoilta ja transuilta. Lisäksi Prince koki Paula Koivuniemen kohtalon: hänestä tuli homoikoni. Kai siksi, että hän erkaantui perinteisestä punaniskamiesmallista ja pelleili sekä taiteili seksuaalisuudella provosoivan estottomalla tyylillä. Prince itse ei kuitenkaan kannattanut homoilua ja oli gay-avioliittoja vastaan.

Blogaaja Andrew Sweeny on kirjoittanut oivaltavasti Princen taipumuksista koreisiin vaatteisiin ja meikkaamiseen. Hän toteaa, että monissa vanhoissa kulttuureissa miesten pynttääminen ja luovasti & näyttävästi pukeutuminen on käsitetty maskuliinisuuden ilmentämisen korkeimmaksi asteeksi: Miessoturi pukee "shaktin" ylleen näyttääkseen, että hän pystyy peilaamaan feminiinisiä prinsiippejä.

Se on kaunista ja se on myös itse asiassa traditionaalista. Se ei ole "pop kultturia" ... se on jotain paljon muinaisempaa. Feminiininen muusa varustaa sinut maagisilla voimilla, selvänäköisyydellä, taitavuudella, suloisuudella, ja kaikilla maailman rikkauksilla - siksi heitä kuulu palvoa. Prince ymmärsi tämän.



Hyvin äkkiä Princen kansainvälisen läpimurron jälkeen alkoivat musikkimediassa rinnastukset Jimi Hendrixiin. Ne ovat mielestäni aiheettomia. Koska Jimi Hendrix oli filosofi. Näkijä. Kitarafilosofi. Prince ei ollut vähäisissäkään määrin filosofi. Hänen hommansa oli suoraa (seksuaalista) uskontoa - the old time religion, good enough for mi - eikä hänen sähkiksen soitossaan tutaa sellasia samanistisia ja eksistentialistisia tasoja, joita Hendrix sooloissaan usein tavoitti.

Voodoo Child oli Princekin kyllä. Mutta ihan eri juurta kuin Hendrix. Eri mutsi. Eri boogi. Jimi hyppeli laskuvarjolla lentokoneesta, surffaili pitkin Mississippi-Gangesia kuin Mooses kaislavuoteessaan ja nousi maihin ikuisen auringonnousun biitsillä Kolmannen Asteen Yhteyden tehtävissä särökitara käsisssään. Totemi. Lippumies. Mutta Prince oli se varsinainen Villi Mies. Harlekiini-Hidalgo. Iso Jokeri. Herra Meskalito live and direct.

Se mikä Princessä - erityisesti hänen konserteissaan - oli hämmentävää, niin musiikin, performoinnin, soiton, laulun intimiisyyden ja fyysisyyden, holistisuuden aste. Tarkoitan sitä, että eiväthän nämä madonnat ja vastaavat pellet tuo koskaan esiin sitä todellista herkkyyttään, aistimuksellisuuttaan, ujouttaan, kaipuutaan, kiihkoaan, hulluuttaan ... vaan takovat musasta näköiskiihkeää panssarikorsettia, jota kiristämällä saadaan ikään kuin emootioista löysät pois. Prince sen sijaan päästi - kutsui - yleisön iholleen ja hänen asenteensa artistina oli hyvin vilpitön, paljastava - mutta ei tietenkään mitenkään suora. Tämä herra oli todellakin Iso Jokeri: teatterikissa ja diiva. -Ja arvoltaan yksi suurista, totta kai. Jos Elvis on rock & rollin Kuningas - voisi se olla Chuck Berrykin ... - niin Prince on rock & rollin Prinssi, ja kukaan muu ei voi sitä olla.

PRINCE HALL OF FAME 2004

Prince soitti Tom Pettyn, Steve Winwoodin, Jeff Lynnen ja kumppaneiden kanssa While My Guitar Gently Weeps v 2004 Hall of Fame -konsertissa ja näytti miten yksi tyyppi ja hänen soittonsa voi radikaalisti nostaa koko combon ja sen musiikin energiatasoa.
https://www.youtube.com/watch?v=6SFNW5F8K9Y