Rockia Saatanalla päähän

Rocktähdet ovat tunnetusti kaikista matkustavaisista tuhoisimpia. Heidät on useinkin suljettu motellien ja hotellien ulkopuolelle ... Heille on määrätty sakkoja, heidät on haastettu oikeuteen, häädetty, heitä on jopa ammuttu. He nyrpistävät nenäänsä kaikenlaisille auktoriteeteille. He kiroilevat, oksentavat ja sylkevät ja tekevät kaikenlaisia julkeuksia kaikkialla ...

Tunnetuimpia rocktähtiä, jotka ovat itse homoja, ovat Lou Reed ja David Bowie. Reed on Velvet Undergroundin entinen jäsen. Reedin on nähty käyttävän ripsiväriä, poskipunaa, sukkahousuja ja korkeita korkoja, joissa hänet on kuvattu "Transformer" -levykansion päällyskanteen. Hän laulaa lauluja, jotka kuvailevat homoseksuaalin yksinäisyyttä.

Leo Meller

Leo Meller: ROCK (Kuva ja Sana, 1986)

Kirkkoherra Otso Sovijärvi otti minuun yhteyttä vuonna 1986 saadakseen tietää, onko seurakunnan nuorisokonserttiin buukattu Rajuilma saatanpalvojien bändi. Tuohon aikaan ryhmän vokalisti Rane Rautiainen näet lauloi paholaismainen viitta hulmuten biisejä, joissa aika usein mainittiin Saatana. Pimeyden voimien ihannointia bändi ei kuitenkaan edustanut. Tämä oli käsitykseni, jonka kirkkoherralle välitin. Rauhoitteluistani huolimatta Rajuilman keikka taidettiin perua...

Suomessa viimeisin suuri ristiretki rockia vastaan ajoittuu juuri em. aikaan. Silloin Pohjanmaa puhui nykyisin Lapualla pastorina toimivan Jyrki Isohellan sulla. Hän julkaisi yhdessä hengenheimolaistensa ( Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisotiimi) kanssa kasetin, jossa rock yhdistetään saumattomasti Saatanan juoniin. Lisää pontta väitteille antoi 1986 julkaistu evankelista Leo Mellerin kirja ROCK.

Lapualaisten mukaan rock-levyt sisältävät salasanomia, jotka selviävät kuunneltaessa levyjä väärinpäin. Esimerkiksi Eaglesien Hotel Californiassa lauletaan "this could be heaven or hell", mutta kun kappaleen kuuntelee väärinpäin kuulee Eaglesien laulavan: "Yes, Satan, he organized his own religion...it was delicious..."

Väärinpäin kuunteleminen ei ole kuitenkaan ehto sille, että rockin synnillisyys paljastuu. Mellerin mielestä kaikki rocksanoitukset ovat enemmän tai vähemmän rivoja ja Jeesuksesta vierottavia. Myös musiikki itsessään, "yksinkertainen, rytmikäs, hakkaava komppi" on vaarallinen. "Tasaisen jyskeen" lisäksi Melleri erittelee kirjassaan rockin "synkopointtia":

Synkopoinnissa korostus on iskuttomalla sävelellä 4/4 tahdissa. Tätä voidaan verrata musiikin kaikkein ylevimpiin muotoihin (innostaviin marsseihin, klassisiin kappaleisiin), jotka panevat korostuksen 4/4-tahdin ensimmäiselle ja kolmannelle lyönnille. Synkopoidut rytmit herättävät mitä aistillisinta vastakaikua ihmisruumiissa, varsinkin kun niitä korostetaan elektronisesti ... Tämä selittää tanssijoiden eroottiset ruumiinliikkeet, kun heitä säestää synkopoitu tai sykkivä rockin rytmi.

Mellerin mielestä rock ei ole taidetta, viihdettä, eikä edes nuorison itseilmaisua, vaan yksinomaan laskelmoitua pervobisnestä, joka saa innoituksensa Saatanasta.
Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.

Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.
Saatana vaikuttaa siihen, että maalliset viestintäroganisaatiot tekevät oman osuutensa rockkulttuurin edustajien tekemisessä kuuluisiksi.

Väitteidensä tueksi Melleri käy läpi kymmeniä rocksanoituksia ja esittelee rocktapahtumiin liittyneitä väkivaltaisuuksia ynnä muuta turmellusta. Erityisen irvokkaina Melleri pitää Stairway to Heavenin kaltaisia biisejä, joissa käytetään uskonnollisia käsitteitä, kuten taivas tai paratiisi, tai hyödynnetään raamatullisia sanontoja. Meller siis katsoo, että hänellä ja hänen uskonveljillään on yksinoikeus esimerkiksi sanojen "taivas" tai "helvetti" kaltaisiin käsitteisiin.

Kovimmat kuulansa Melleri upottaa tietysti heavyrokkarien panssareihin. Olihan metallipuolella jo 80-luvulla joitakin bändejä, jotka sitoutuivat saatananpalvontaan ja täysillä mellastivat sellaiset typerät verikekkeribändit kuin esim. W.A.S.P., joiden vieroksumiseen ei kristillistä maailmankuvaa tarvittu.

Sinänsä kiinnostava piirre monissa Mellerin siteeraamissa heavy-artikkeleissa on se, miten paljon uskonnollista sanastoa rockjutuissa 80-luvulla pyöritettiin. Tätä en itse ole aikaisemmin huomannutkaan. "Iron Maidenin heleä kauheus kärvennytti kiirastulessaan pahan palvojankin. Meno oli kuin maailmanlopun viime minuuteilla, ja pääsylippu Manalan majakalle irtosi sarjasta kirosanoja... Heavyteinien teehetki oli pyhää yhteyttä paholaisen kanssa ja liekin polttaessa sisälmyksiä, suut aukesivat karjahdukseen: Grrrrrgggghhhhh.... heavyssa on voimaa kuin kymmenessä käskyssä" (Marko Lysmä, Iltalehti).

Meller kertoo valmistelleensa kirjaansa kolme vuotta. Silti hän ei päässyt rockkulttuurista yhtään jyvälle. Tutkimisen sijasta Meller on tonkinut rockiin liittyviä sensaatioita ja lieveilmiöitä omien ennakkoluulojensa vallassa, omaksunut muiden fanaatikkojen huomioita aiheesta ja irrotellut asioita yhteyksistään rajulla tavalla. Jos mellermäisellä metodilla ja asenteella tutkittaisiin Raamattua, se todettaisiin helposti lapsilta kiellettäväksi, seksiä ja väkivaltaa tihkuvaksi pervoilun opaskirjaksi, jonka sivuilla lapsia surmataan surutta ja hurskaat Herran palvelijat juopuvat viinistä ja syövät omia ulosteitaan.

ROCK-kirjan teesit ovat pääosin kehäpäätelmiä ja omiin, horjuttamattomiin uskomuksiin plus omaperäisiin Raamatun tulkintoihin perustuvia, joten niitä vastaan väittäminen on täysin turhaa. Onneksi Mellerin kanssa voi olla myös jostain samaa mieltä. Muustakin kuin siitä, että W.A.S.P. oli ällöttävä ilmiö.

Meller on näet täysin oikeassa siinä, että kristillisen sanoman levittämiseen rock on epäkelpo media. Eihän mikään kuulosta niin töpöltä kuin kristillinen heavyrock. Ei siksi, että rockin tahtilaji olisi helvetttiin menon tahti, vaan koska rock alkaa "lantiosta alaspäin", kuten Keith Richards on asian esittänyt. Uskonnollisia tasojakin rock saattaa sisältää, mutta rockissa uskonnollisuus ja seksuaalisuus yhtä ja samaa, dionysosmaista latinkia, joka synnyttää luontevammin karnevalististista, villiä ja ironisesti reflektoivaa kulttuuria, kuin uskoa johonkin kiinteään oppiin tai uskontoon, kuten kristinuskoon - tai satanismiin.

Mellerin ROCKista ei tullut bestselleriä, mutta lapualaisten rockpaljastuskasetti sai runsaasti huomiota osakseen. Sen takia jyväskyläläiseltä Rajuilmalta peruuntui yksi keikka, mutta suurempaa vaikutusta kansalaismielipiteeseen rockin saatanallisuusjulistuksilla ei tainnut olla.

Edelleenkin heavy metallin ja saatananpalvonnan suhde on tapetilla silloin tällöin, mutta enemmänhän rockia nykyisin arvostellaan siitä, että se on menettänyt pelottavuutensa ja kapinallisuutensa: rockista on tullut mainstreamia, koko perheen karkkia. Rockia voi arvostella monesta muustakin asiasta, mutta jos Mellerin tavoin kieltäytyy ymmärtämästä koko kyseistä kulttuurinmuotoa on se kritisointi täysin hölmöläisten hommaa. Hyvä on myös huomata, että Mellerin näkökulma musaan on yhteneväinen monien totalitaaristen ideologioiden kanssa. Natsi-Saksassa jazz oli kiellettyä, Kuubassa rock soi yhä maan alla ja muslimaissa taliban on asettunut kaikkea musisointia vastaan.

Kuinka syvältä pimeydestä rokkisoinnut ilmoille kumisevat - tästä jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä tsekattuaan seuraavat kolme videota:

Kylmä Banaani II Lepakkomiehessä 2012: KÄÄRMETULI

RÄJÄYTTÄJÄT Töölöläinen + Räjä&Roll 17.11.2012 Korjaamo/Helsinki

Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto - Itsensä Tuntemisen Salaisuus

Miss Farkku-Suomella ei ole käpyä selän alla

Matti Kinnunen (ohj.) - Miss Farkku-Suomi (dvd, 2012)

Kävin Oulussa ensimmäisen kerran keskikesällä 1977. Näin leirintäalueen ja meren. Vierailin kuuluisalla Rattori-lupilla ja myös jollain kaupungin läheisellä tanssipaikalla. Siellä moni bilettäjä hengaili iso, varrellinen kampa farkkujen takataskussa. Stadilainen gimmakaverini hymähteli heille ja sanoi, ettei nää taida tietää, että Helsingissä kukaan ei ole pitänyt kampaa tuolla tavoin yli vuoteen.

Pohjoinen jälkeenjääneisyys on Miss Farkku-Suomen suuri teema. Jengi diggailee Deep Purplea ja discoa ja vain muutama tyyppi on kuullut ilmiöstä nimeltä punk. Elokuvan päähenkilö Välde esitellään tuon ajan Oulun ainoana, nuorena toisinajattelijana. Hän torjuu uskonnon, politiikan ja urheilun, eikä halua kuulua mihinkään ryhmään. Ei edes punkkeihin.

Energiaa erilaisuuteensa Välde saa kirjallisuudesta ja Lou Reedin, Velvet Undergroundin ja David Bowien kaltaisten artistien levyistä. Välde ei kuitenkaan omaksu Bowien ja kumppaneiden tajunnallista seikkailunhalua ja idoliensa musiikin ilmentämiä, itseaiheutetun vinksahtaneisuuden tasoja. Enemmänkin hän haaveilee olevansa joku päivä oikea boheemiartisti, joka tekee biisejä oman elinpiirinsä vinksahtaneisuudesta ja saa niillä huomiota osakseen.

Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Väldeä rakentamassa hyvin tietoisesti, joskin neuroottisuutta hipoen psyykkistä panssaria suojakseen. Romantiikan nälkää kapinallinen ja angstaava teininerokin potee. Ihastuksesta oman koulun farkkumissiin ei vaan ole ainesta filmin peruskaareksi ja Välden & Piken ikitoteutumattoman lovestoorin loppunäytös on luvattoman banaali.

Pidän siitä, että elokuvaan ei ole ympätty seksikohtauksia, vaikka seksuaalisella jumituksella iso osa stoorissa onkin. Paljon muuta turhanaikaista tohinaa tarinaan on upotettu. Pikkuvanhat lestadiolaiskaksoset ovat sinänsä hauska esitys, mutta ei millekään elokuvalle ole hyväksi jos sitä ikään kuin kevennetään päälleliimatuilla sketsipläyäyksillä. Toinen erityisrasiste on P-K Keräsen näyttelemä rokkimanagerin hahmo, joka on kliseisyydessään kuin jostain jenkkileffasta repäisty.

Heti Miss Farkku-Suomen avauskuvissa vilahtaa yksi mimmi jättikampa farkkujen takataskussa. Muuten en elokuvasta omaa 70-lukuani tunnistanut. Leffaan on kylläkin tallentunut se hitaus, joka 70-luvun pysähtyneisyyden ajalle oli ominaista ("ne ajat halus seisoo, niit piti työntää koko ajan eteenpäin" - D.Lindholm). Miss Farkku Suomen kohdalla kerronnan hidasliikkeisyys tarkoittaa myös jähmeyttä, orgaanisuuden puuttumista.

Leffan avoin mutta onnellinen loppu alleviivaa sitä, että Miss Farkku Suomi on oikeaoppisen optimistinen "nuorisoelokuva". Olemukseltaan lähempänä nuorisoelokuvaekspertti Mikko Niskasen Ajolähtöä kuin kokeilevaa Käpyä selän alla.

Hymyä!

Hymy hyytyi jo kauan sitten. 60 - 70-luvuilla lehti oli paksu kuin raamattu ja se tursusi sisältöjä, joita ei muista magaziineista löytynyt. Juttuja vankilaoloista, uskontojen uhreista, herrojen hörhöilyistä, rappioalkoholisteista ja monen tyyppisestä seksuaalisesta touhuilusta. Entis-Hymyn jokainen numero oli kajahtaneiden kohujuttujen antologia ja inhimillisten huutomerkkien kavalkadi.

Pelkästään vanhojen Hymyjen haperoisia sivuja selaamalla on vaikea käsittää mistä kaikesta oli oikein kysymys. Irwin Goodmanin Ryysyrannan pitäisi soida taustalla ja jostain kuulua Suomen Maaseudun Puolueen napamiehen, Veikko Vennamon palopuheiden kaikua. Ulkona lumisadetta, samoin tv-ruudussa, jossa selostajan kertoman mukaan Veikko Kankkonen ponkaisee juuri hyppyrin nokalta lentoon. Neuvostoliitto on suuri ja mahtava, Kekkonen vielä mahtavampi. Lepakko Helsingin Porkkalankadulla on kilometrin päähän kuselle ja oksennukselle lemuava pultsareiden keskitysleiri, mökinakan penskalaumaa itkee nälissään Kainuun perukoilla ja Oliwer Hawkin tuijottava katse näkee kaiken.

Hymy oli "unohdetun kansan" ääni vähän samassa mielessä kuin Karpolla on asiaa myöhemmin televisiossa, mutta myös Seiska ja Alibi ovat sukua kultavuosien Hymylle. Lehti kaappasi kylähulluja pitäjiltä koko kansan tietoon ja toisaalta sivisti maaseudun pimeimmätkin perukat kondomitesteillään ja poliittisluonteisilla paljastuksillaan. Alastomuuden asiaa vaalittiin alati. Nakuina näytettiin sekä seurapiiriläisiä että tavallista kansaa. Kosmetologi Monsieur Mossesta tuli Hymyn ansiosta Suomen ensimmäinen pophomo 70-luvun alussa.

Tukevasti Hymy-lehden härskiin ja patologiseen olemukseen vaikutti erikoistoimittaja Veikko Ennala. Moninaisten kohureportaasien ja ronskien julkkishaastattelujen lisäksi hän kirjoitti lehteen Piinapenkki-palstaa. Se sisälsi hyvin avomielistä, eksistentialistista ja psykologisoivaa ajatuksenvirtaa ja kommentaaria. Ennala kertoi mm. masennuksistaan, seksi- ja avioelämästään ja läheistensä itsemurhista plus reflektoi lukijoiden hänelle lähettämiin, välillä hyvinkin sairaaloisiin kirjeisiin.( Eipä muuten ennen internetin avautumista ollut missään mediassa tarjolla niin sensuroimattoman höperörikasta yleisönosastoa kuin Hymyssä. 70-luvun puolivälin numeroita selatessa sattui silmiin sellainenkin lukijan kirje, jossa naisia kehoitettiin raiskaustapauksissa olemaan tappelematta vastaan ja suhtautumaan raiskaajaan niin kuin sairaseen ihmiseen: silloin mies voi parhassa tapauksessa tarjota raiskauksen jälkeen kahvit ja kyydin kotiiin.)

Ennalan Hymyjuttuja on koottu kahteen kirjaan: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (2007) ja Piinapenkki ja maailmanmeno: muistelmia ja pakinoita (2009). Ensiksi mainitusta paketista löytyy mm. raportti Ennalan vuonna 1968 järjestämästä happotestistä, jolloin LSD:tä heitti huiviin Hymyn taiteilija Jyrki Paavola.

Jyrki Paavolan ja Risto "Rike" Nurisalon oivallisen oivaltava sarjakuva Puutaheinää on jatkanut Hymyssä vuodesta 1965 tähän päivään. Muutenhan Hymyn kuvio on erittäin eri kuin silloin ennen, kun minkäänlaista yksityisyyden suojaa ei ollut voimassa. Ja tietysti myös visuaalinen ilme on muuttunut. Hymy v/m 2012 ja muut tämän päivän skandaaliseiskat mälläävät kyllä mielellään entis-Hymyn tavoin seksikohuilla, mutta eivät ne laita potrettia anonyymista, vähäpukeisesta tai alastomasta naisesta kanteen vain sen takia, että kuva esittää puoli- tai koko alastonta naista. Nykyisinhän törkylehtienkin kansikuvahenkilöt liittyvät johonkin kyseisen numeron sisältämään juttuun.

Hymyn 70-luvun kansikuvanaisten poseeraukset ovat sekoitus kotikutoista uimapukukierroksen missienergiaa ja pornahtavaa julkeutta, joka ei pysy missään ihannemitoissa. Oman säväyksensä kansille antaa pelkistetty painoväriskaala ja kuvapintojen epätarkkuus. Se ikään kuin komppaa lehden suloista, sisällöllistä epäselvyyttä.

Raportti suomalaisesta undergroundista Hymyssä vuonna 1968:

Mandrake ja muita magian mestareita

"Muinaisten oppien mystisten allegorioiden hunnun takana, pimeyden ja initiaatioiden outojen koettelemusten takana, salattujen tekstien sinettien alla, Niniven ja Theban raunioilla, vanhojen temppelien murentuvien kivien päällä ja Assyrian tai Egyptin sfinksin tummuneiden kasvojen yllä, luonnottomissa tai suurenmoisissa maalauksissa jotka selittävät Vedan elävöittämää Intian uskontoa, vanhojen alkemian kirjojemme kryptisissä vertauskuvissa, seremonioissa joita on vietetty kaikkien salaseurojen sisäänpääsyssä, sieltä löytyy merkkejä opista, joka on kaikkialla sama, ja kaikkialla huolellisesti salattu."
Eliplias Lévi

Solmu Mäkelä - Suuri taikakirja (WSOY, 1966)
Eliphas Lévi - The History of Magic (Weiser Books, 2003)
Lee Falk & Phil Davis - Taika-Jim: Viidakkonoita (Kustannus Jalava, 2012)
David Cherniack (ohj.) - Fire on the Moun­tain: A Gath­er­ing of Shamans (1999)

Sain ensimmäisen kosketukseni taikuuteen 60-luvun alussa Sirkus Sariolan taikateltassa. Siellä esiintyi fetsihattu päässään tanskalainen taikuri Johannes Kristensen taiteilijanimellä Spinoza. Hänen tempuistaan ikuimuistoisin oli hypnotisoidun tytön leijuttaminen ilmassa. Olen myöhemmin muutaman kerran nähnyt vastaavanlaisen esityksen livenä, mutta en koskaan yhtä läheltä enkä niin tiheän tunnelman vallitessa kuin Spinozan pienessä taikateltassa kolean kevätsateen rummuttaessa kattoon.

Spinozan ja muiden taikureiden innoittamana ryhdyin itsekin opiskelemaan taikuutta 60-luvun puolivälin paikkeilla. Siihen aikaan ei voinut marssia kauppaan ja ostaa taikuripakettia, mutta taikakirjoja oli sentään saatavilla. Niistä arvovaltaisin ja laajin oli taikurimestari Solmu Mäkelän Suuri taikakirja. Se sisältää selkeät ohjeet n. 200 temppuun, joista useat on havainnollistettu Osmo Wallin piirroksin.

Suureksi Solmu Mäkelän taikakirjan tekee se, että temppujen ohella kirja sisältää tarinaa taikatemppujen historiasta ja esittelee parisenkymmentä mestaritaikuria. Eniten huomiota saavat 1800-luvulla vaikuttanut Robert Houdin ja hänen mukaansa taiteilijanimen ottanut kahlekuningas/taikuri Harry Houdin. Jälkimmäinen tunnetaan myös toiminnastaan spiritististen istuntojen paljastajana. Hän oli siis ikään kuin skeptikkotaikuri Randin edelläkävijä.

Taikatemppujen historian Solmu Mäkelä aloittaa muinaisesta Egyptistä kertomuksella Dedi-nimisen taikurin esiintymisestä faaraolle. Dedi katkaisee hanhelta kaulan ja vie pään ja ruumiin eri puolille salia - ja kohta osat alkavat liikkua toisiaan kohti, menevät lopulta yhteen ja hanhi palaa elämään. Tämän tapauksen voi tosin halutessaan laittaa legendapiikkiin, sillä historiantutkijoiden keskuudessa vallitseva käsitys on se, että Dedi on kuvitteellinen karakteeri.

Dediä ei mainita lainkaan Eliplias Lévin´, ensimmäistä kertaa vuonna 1860 ilmestyneessä kirjassa The History of Magic. Eliplias Lévi (1810 – 1875) oli roomalaiskatolinen okkultismin tutkija, jonka tekstit olivat tuttuja myös Teosofisen seuran kuululle päällikölle, H.P. Blavatskylle. Samoin englantilaiseen salatieteilijä Aleister Crowleyyn hänellä oli suuri vaikutus. Suomennoksina Lévin´ kirjoista on saatavilla vain The Key to the Great Mysteries, eli Suurten mysterioiden avain (Salakirjat, 2010).

Egyptiläisellä taikuudella on Lévin´kin teoksessa keskeinen osuus. Egypti on hänelle "kaikkien maagisten inititaatioiden äiti". Egyptiläinen metafysiikka sai loistavan ilmennyksensä pyramideissa, joihin liittyvät mystiset vihkimykset kristinusko elvytti Lévin´ mielestä uudestaan elämään dogmeillaan ja sakramenteillaan, mutta myöhemmin tämä mystinen synteesi sitten tuhoutui.

Muinainen Kreikka ja Rooma ovat myös kirjoittajalle keskeisiä spotteja magian historiassa. Intia sen sijaan kuitataan hyvin lyhyesti ja ylimalkaisesti, eivätkä esimerkiksi etelä-amerikkalaiset ja afrikkalaiset noituusperinteet ole lainkaan esittelyn kohteina. Nimestään huolimatta kirja ei siis ole mikään kattava ja järjestelmällisesti etenevä - eikä vähäisessäkään määrin antropologinen - magian historia ihmiskunnan alkuhämäristä 1800-luvun puoliväliin, vaan historiallisen ajan ilmiöihin kohdennettu kronikka, jossa tosi ja taru sulavat toisiina. Lévin ´lle magia on tieteen toveri, koska magia käyttää tieteen tavoin hyväkseen luonnon (salaisia) voimia.

History of Magic fokusoituu alkemian ja Euroopassa tunnettujen mystismin ja seremoniallisen magian muotojen taustalla oleviin teorioihin monia uskonnollisia mysteerejä eritellen ja useita okkultismin harjoittajia esitellen. Lévin oli aikaansa edellä siinä, että rohkeni kyseenalaistaa kristillisen myytin valon enkelistä, Luciferista, joka lankesi ja josta tuli musta jumala Saatana. Kabbalistikkaan vedoten Lévin toteaa, että Saatana ei ole pimeyden jumala, vaan Jehovan olemuksen kääntöpuoli: ateismin ja kuvainpalvonnan personifikaatio. Lucifer puolestaan on nimitys älyn valolle, ei pelsepuubille.

Kirjan teksti on intensiivistä, mutta samalla kieliasultaan raskasta ja koukeroista, sivulauseilla ja alaviitteillä lastattua. Johtopäätösten ja yhteenvetojen sisin jää usein ilman konkretiaa kirjoittajan puuromaisesti paisuvan ja höyryävän ajatuksenkehittelyn ja assosisoinnin takia. Nykylukijan vinkkelistä voi olla myös vieraannuttavaa se, että Lévin´ tutkielmassa Mooses, Eenok, Jeesus, Noa ja muut Raamatun hahmot käsitetään samalla lailla historiallisiksi henkilöiksi kuin Platon tai Rooman keisarit.

Mihinkään omakohtaisiin kokemuksiin Lévin ei kirjassaan vetoa, vaikka kuvaakin astraalivaloa - joka kuuluu hänen peruskäsitteisiinsä - varsin perusteellisesti. Lévin ei ollut maagisten kykyjen haltija, eikä sellaista ikinä väittänytkään, vaan taikuuden ja salaisten kulttien tutkija. Tosin hänen tietonsa olivat siinä määrin vajavaisia, että hän oli pakotettu sepittämään paljon asioita omasta päästään. Suuresti arvostamastaan kabbalastakin Lévin´llä oli hyvin pintapuolinen käsitys. Lévin yhdistää kirjassaan kabbalismin tarot-kortit ja hänen kauttaan ne tulivatkin Euroopassa laajemmin tunnetuksi.

The History of Magic on lähinnä historiallinen reliikki, sillä tietoainekseltaan opus on suppea. Lévin` tekstillisessä keitoksessa velloo kuitenkin jokin tainomainen tai ainakin suggeroiva energia, joka saa tavaamaan teoksen hamaan loppuun saakka sen kerran aloitettuaan.

Levin jälkeen salatieteilijöiden katse kääntyi Egyptistä ja kristillisistä mysteerioista Himalayalle. Suunnanmuutoksen aiheutti Madame Blavatsky, joka kertoi saaneensa mystistä opetusta Tiibetissä. Myös hänen salaperäiset, valkoisen veljeskunnan mestarinsa, mahatmat, pitivät/pitävät kortteeria sillä suunnalla. 1800-luvun lopussa Blavatsky toimitti teosofista julkaisua nimeltä Lucifer ja kirjoitti Salaisen opin ynnä muita alan perusteoksia.

Himalayalla taikaoppinsa on saanut myös Lee Falkin luoma sarjakuvahahmo Mandrake eli Taika-Jim, joka aloitti seikkailunsa amerikkalaissa päivälehdissä vuonna 1934. Taika-Jim hallitsee mm. teleprojektion, telekinesian ja kehosta irtaantumisen, eli astraalimatkailun. Yleensä Mandrake kuitenkin käyttää vain hypnotisoijan taitojaan viholaisia vastustaessaan eli, tekee sen kuuluisan "hypnoottisen eleen".

Mandraken isä on taikakoulun johtaja Theron ja hänellä on myös tiibettiläinen taikaveli. Tämä on kuitenkin omistanut taitonsa pahan palveluksen ja toimii nimellä Cobra (varhaisissa jaksoissa Lucifer/Luciphor). Veljekset ovat ottaneet monen monta matsia, mutta lopullisesti Cobra ei ole jäänyt kiikkiin vieläkään.

Taikurimme asuu luxusluokan kartanossa nimeltään Xanadu, jonne päästäkseen on tiedettävä monet salakäytävät ja päästävä kaukovalvottujen sulkuporttien läpi. Apurinaan hänellä on väkivahva afrikkalainen heimopäällikkö Lothar ja tyttöystävänä kuvitteellisen, eurooppalaisen pikkuvaltion prinsessa Narda.

Yksioikoisesta konnajahdista Taika-Jim -sarjoissa on harvoin kyse. Osa seikkailuista on mysteerimatkoja peilimaailmoihin ja muihin tuntemattomiin todellisuuksiin, tai kertomuksia kohtaamisista kummien olentojen kanssa. Sellaisia ovat esimerkiksi lötköjä, kädellisiä juustonakseja muistuttavat avaruusoliot, jotka ilmaantuvat maahan suolaa kaupittelemaan. Todella tiukan paikan tullen Mandrake voi ottaa yhteyttä linnunradan hallitsijaan, keisari Magnoniin, joka kommunikoi avaruuden halki lähetettävän kolmiulotteisen projektiokuvan kautta.

Phil Davis piirsi Taika-Jimiä ensimmäiset 30 vuotta. Hänen tyylikkään piirrosjälkensä svengiä jarruttaa paikoin kerrontatyylin lasimainen staattisuus, jota löytää myös hänen piirtämiensä ihmisten silmistä. Loistokkaimmillaan hänen esityksissään on surreaalia, visuaalista näyttävyyttä, joka sopii hienosti erityisesti scifin ja fantasian puolelle kallistuviin tarinoihin. Davisin kuoltua piirtäjäksi ryhtyi Fred Fredericks, joka nykyisin myös käsikirjoittaa Mandrakea.

Uusin Taika-Jim -julkaisu Suomesssa on Jalavan kustantama albumi Viidakkonoita, sisältönään kuusi sarjakuvaa vuosilta 1948 - 1962. Avausseikkailu Kuningatar Eeben on seikkailuista kehnoin ja viimeisenä tulee paras: Ihmetietokone Goljatti. Tämän 60-luvun alussa tehdyn tarinan aiheena on myöhemmin mm. monissa tieteisleffoissa sivuttu teema ihmisen hallinnasta karkaavasta tekoälystä.

Viidakossakin Taika-Jim sonnustautuu silinteriin ja frakkiin, eikä hikeä näytä tihkuvan pisaraakaan. Hän ei ole kuitenkaan niin tiukasti sidottu virka-asuunsa, kuin Mustanaamion tai Hämiksen kaltaiset supersankarit, sillä vuosien varrelta löytyy useita poikkeuksia pukeutumiskoodista. Joskus Jimi on kuvissa uimahoususillaan, avaruuspuvussa tai khakityyppisessä safariasussa. Lothar sitä vastoin pukeutuu joka tilanteessa sortseihin ja leopardinahkan kaistaleeseen.

Viidakkonoidan tarinat ovat alunperin päivälehtistrippejä ja siten ruudut ovat pieniä ja kauttaaltaan mustavalkoisia. Täten olisikin hienoa jos uudelleen julkaisun kokisivat myös esimerkiksi Apu-lehden 70-luvun alussa kustantamat kuusi Taika-Jim -vihkoa. Niissä kuvakoko on mukavan kookas ja noin kolmannes sivuista painettu värillä.

Vuonna 1939 Mandrakesta tehtiin Amerikasssa 12-osainen tv-sarja, mutta siitä sarjakuvien maaginen flow puuttuu tyystiin, eikä sarjalla oikein muitakaan ansioita ole. Falkin ystävä Federico Fellini oli hyvin vaikuttunut Taika-Jimistä ja oli aikeissa tehdä aiheesta elokuvan pääsemättä kuitenkaan alkua pidemmälle. Fellini olisi ollut varmasti oikea henkilö Mandraken maailmoita visioillaan syleilemään, joskin ainakin youtubessa olevan filmikatkelman perusteella Taika-Jim olisi Fellinin käsittelyssä liukunut sarjakuvia selkeästi mielipuolisempaan suuntaan. Vuodesta 2007 on ollut vireillä Mandraken valkokankaalle siirtävä elokuvahanke, muttta mitään konkreettista ei kuitenkaan ole toistaiseksi tapahtunut. Asia on käsittääkseni Warner Bros -yhtiön käsissä.

David Cherniackin Fire on the Moun­tain -filmin aiheena on vuonna 1997 Ranskan alpeilla, Tiibetin buddhalaisessa retriittikeskuksessa järjestetty samaanien ja heidän hengenheimolaistensa kokoontuminen, kestoltaan 10 päivää. Käsittääkseni dokkari on ainakin ollut nähtävillä youtubessa.

Neuvotteluun osallistui mm. hengellisiä johtajia Amerikan Native American Churchista, cherokee- ja apachiheimoista ja samaaneja Afrikasta, sademetsistä ja Tuvalta. Kukin delegaatio demonstroi vuorollaan isossa teltassa omaa traditiotaan tekemällä jonkun pyhän rituaalin. Niistä ainakin osan voi käsittää olemukseltaan maagisiksi. Voodookirkon ylipapin rituaali on filmille kuvatuista kaikkein pelkistetyin. Beninistä kotoisin oleva voodookuningas Daagbo Hounoun Houna kaataa rommia lautaselle ja laittaa sen kiertämään. Ja eräs Afrikan baba ei meinaa millään irrottaa otettaan rommivadista ...

Voodookuninkaalla on pari vaimoa mukanaan ja hän pysyttelee seurueensa kanssa paljon omissa oloissaan. Onhan herra Houna sentään kunkku. Hän näyttäytyy vasta sitten kun itse Dalai Lamakin saapuu paikalle ikuista hymyään ikikyyryssään hymyillen.

Tapaaminen huipentuu isoon yleisötilaisuuteen, jossa samaanien, buddhalaislamojen, hindujen ja sufien lisäksi on paikalla edustajia useista kristillistä kirkoista. He eivät vaan näytä valtavan innostuneilta samaanien seremonioita seuratessaan.

Tilaisuuden tähti on tietysti Dalai Lama, joka jälleen kerraan rokkaa itsensä suoraan haltioituneen yleisömassan sydämiin. Tapahtuma edustaakin nimenomaan Dalai Laman laajalti supportoiman uskonnollisen ekumenian hekumaa. Dalai Lamahan tunnetusti kehottaa ihmisiä harjoittamaan oman lähipiirinsä uskontoa, ei kääntymään buddhalaisiksi. Kaikki tiet vievät ikään kuin samaan totuuteen ja siksi kaikkien uskontojen tulisi hyväksyä toisensa ja harrastaa yhteistyötä.

Dalai Laman idea on kaunis ja herttainen, mutta ei kovin käytännön läheinen, eikä syvästi loppuun ajateltu. Eivähän eri uskontojen totuudet ole välttämättä ollenkaan edes yhteismitallisia ja lisäksi monet kirkot ja kultit ovat olemukseltaan selkeästi tuhoisia ja ihmisiä nöyryyttäviä, eli kaikkea muuta kuin vaikkapa jumalallisen rakkauden voimia. Vaikea on myös kuvitella, että Dalai Lama tai joku new age - päällikkö havittelisi todenteolla yhteiseen hartaushetkeen esimerkiksi satanisteja tai Jehovan todistajia. Saatananpalvojista, scientologeista ja Jumalan Lapsista - Children of God (nykyisin Kansainvälinen Perhe) - nyt puhumattakaan.

Outoon valoon Dalai Laman suvaitsevaisuuden ja ekumeenisuuden asettaa se, että Tiibetin hengellinen johtaja ei ole omassa yhteisössään moniarvoisuuden todellista toteutumista edesauttanut. Siitäkin huolimatta, että tietyt näkemyserot - koskien esim. suojelusjumaluuksia ja lamojen inkarnaatioketjuja - ovat tiibettiläisten Buddha Dharman harjoittajien keskuudessa johtaneet jopa väkivallantekoihin vähemmistörymiä kohtaan.

Vain vuosi ennen po. samaanien suurtapaamista Dalai Lama oli kieltänyt tiibettiläisiä enää palvomasta Tiibetissä perinteisesti hyvin tärkeää suojelujumaluutta Dorje Shugdenia. Tämä aiheutti vastalausemyrskyjä eri puolilla maailmaa ja Dalai Lamaa nimitettiin häikäilemättömäksi diktaattoriksi ja uskonnonvapauden loukkaajaksi. Hänen saapuessaan vuonna 1997 Englantiin vastassa oli joukko buddhalaisia mielenosoittajia joiden kylteissä luki: "Your smiles charm, your actions harm".

Tietystä tökeryydestään huolimatta Dalai Lama on nykyisten mahtihenkilöiden ja julkkisten joukossa viisauden valtameri, jonka rauhantahtoisuutta sinänsä ei ole syytä epäillä. Ennen luopumistaan asemastaan Tiibetin poliittisena johtajana hän oli myös viimeinen merkittävä yhteys maagisen ja virallisen, poliittisen tason välillä. Dalai Lama ei itse ole maagi, mutta oraakkelit, astrologit ja erilaiset ritualistit kuuluvat erottamattomasti ja luonnollisesti hänen elämänkenttäänsä, samoin peritiibettiläiset tarut rajuja kosto -ym. - taikoja harjoittaneista joogeista ja samaaneista.

Suomalaisuuteenkin sisältyy vahva kalevalaisen loitsumagian ja samaanitekojen perimä. Sen ilmenemiskanavia ja vaikutusta yhteiskuntaelämään ei ole toistaiseksi vielä tutkittu. Ehkä Kekkonen olikin noita, joka piteli voimapiirissään sekä Neuvostoliiton että Suomen johtajia. Kämppänsä tiibettiläisillä rituaaliesineillä sisustanut Mannerheim oli epäilemättä samaa lajia, ja luultavasti huomattavasti Kekkosta korkeamman okkultisen koulutuksen saanut tietäjä ja tekijä. (Eräs suomalainen salatieteilijä ja scifiajattelija on muuten kertonut, että Mannerheim ja Hitler olivat mystiset "kaksoisveljet", joista Mannerheim kruunattiin kultakäädyin; Hitler sai rautaristin ja taivaan portilla "pienet nuhteet": "Hitler oli maagi, mutta sillä oli hullut aatteet".)

Nykypäivään tultaessa on pakko pysähtyä alati salaperäisesti hymyilevän kansanedustaja Hakkaraisen kohdalla. Saihan Etelä-Amerikan muinaisten intiaanikulttuurien tutkimista harrastava Hakkarainen eduskuntavaaleissa valtavasti ääniä ilman yhtäkään järjellistä syytä. "Tää Hakkarainen on ihmeukko koko olemuksellaan, tekipä sitä tai tätä". Tuollaisen, nimimerkki obelisk1:n kirjoittaman ilmiannon löysin Iltalehden keskustelupalstalta - huom!numerologit! - 08.09.2011, 10:18 ja samanhenkistä viestintää on ilmennyt muuallakin.

Ellei Hakis olisi uskovainen jantteri, saattaisin ajatella, ettei vaan olisi mustaa raamattua luettu ja loitsuja laulettu ... Haavistonkin kannatus pressakisassa lähti rakettimaisen nousuun heti Hakkaraisen voimapaikalla, sahalla, käynnin jälkeen. Miten Skepsis r.y. selittää sen? Ja mitä sanoo tähän Soinin miehittämä katolinen kirkko, joka historiansa aikana on kiduttanut ja listinyt noitia porvoonmitalla? Monenlaisia kysymyksiä ja arvailuja tässä ajassa herättää sekin, että kohudosentti Bäckman vaati "hirteen" salatieteilijäksi tunnettua Risto Rytiä (1889 - 1956). Wombie zombie rock!! Mitkähän mandraket, mentalistit ja "poppaukot" tätä Suomenkin touhua kaikkiaan taustahahmoina säätelee?

Dingo 30 vuotta

Auringonhattu-uute Echinaforce on nykyisin varsin tunnettu tuote. Minä näin Echinaforce-putelin ensimmäistä kertaa vuonna 1986, jolloin kurkkukipua potenut Neumann tempoi sitä kiivasta tahtia kitaansa Jyväskylän jäähallin pukuhuoneessa. Dingo teki silloin laajaa - suurinta Suomessa siihen asti - jäähallikiertuetta. Rundista tuli tappiollinen, eikä vähiten sen takia, että turneen promoottori veti bändiltä ohi vähintäänkin puoli miljoonaa markkaa.

(Ennen Dingon jäähallille saapumista olin ollut yhteydessä ryhmään soittamalla heidän keikkabussiinsa. Siis, hei, kundeilla oli bussissa matkapuhelin! Tiesin sellaisia olevan olemassa, mutta en ollut vielä nähnyt yhtäkään konetta sitä lajia.)

Dingon suosio romahti yhtä äkkinäisesti kuin se oli alkanutkin ja lokakuussa 1986 yhtye hajosi. Luulen, että se asia oli hyväksi Suomen nuorisolle nousevalle. Kajahtihan Dingoon liittyvä hysteria jo aivan kajahtaneelle tasolle ja tiettyä pervoutta oli siinä, että esikouluikäiset kansalaisetkin laulaa luikuttivat ulkomuistista Neumannin teiniaikuisromanttisia hekumointteja.

Mutta eihän Dingo huono bändi ollut. Ei ollenkaan. Siihen piti vaan tottua. Näin Neumannin ja kumppanit eka kerran Provinssi-rockissa -84, enkä siellä biisien fiiliskenttään osannut eläytyä, mutta diggasin yhtyeen omalinjaisuudesta ja energiasta. Näitä ominaisuuksia en tunnistanut Porin prikaatin ensisingleltä Sinä ja minä. Kuullessani sinkun eka kertaa, ei yhtään tullut mieleen, että tämä naivi, aneeminen ja laahaava romanssiveto nousisi listoille.

Eivät kaikki muutkaan Dingoon aluksi uskoneet. Saihan yhtye levytyssopimuksen vasta kaksi vuotta perustamisensa jälkeen. Ainakin Poko records tyrmäsi Dingon demon. Pokon juhlistaessa, oliko se nyt Eppujen miljoonatta myytyä levyä vai mitä, Epe Heleniukselta kysyttiin iltapäivälehdessä, että onko häntä koskaan kaduttanut, ettei ottanut Dingoa tallinsa, vaan otti Eput? Epe totesi, että Eputhan on pitkän linjan hommeli ja Dingo taas enemmänkin hetkellinen ilmiö. Tätä juttua keikkabussissa tavatessaan Neumann ei ollut tyytyväinen, vaan ihmetteli miten tälläistä tekstiä voidaan yleensä painaa lehteen... "Mä luulin että Epe on mun kaveri".

Dingon jälkeen Neuman nousi rahille kera yhtyeen nimeltä S.E.X. Se jäi lyhytikäiseksi koetukseksi. Hyvä niin, koska bändin musa oli yhtä kökköä kuin sen nimikin. Yhden keikan koin vuonna 1987. Keikkapaikalle saapui soundtsekin aikaan myös tunnettu Dingo-fani Matti Nykänen. Neukku ja Nykä löivät kättä, haastelivat tovin ja sitten Nykänen antoi Neumannille kellon ranteestaan, johon Nipa vastasi luovuttamalla sormuksen sormestaan. Pyhä klaani.

Vuonna 2006 olin taas Jyväskylän jäähallilla Dingon pukuhuoneessa. Nyt vaan bäkkärillä oli ihan eri tason serviisiit kuin 20 vuotta aikaisemmin, jolloin ei Echinaforcen lisäksi tainnut olla muuta kestitystä kuin hikinen limsakori pukkarin nurkassa. Samassa tapahtumassa soittivat myös Yö ja Hanoi Rocks( joista jälkimmäisen tiloissa oli muuten pöytä pullollaan urheilujuomia, kolmea eri väriä). Neumann pyöri bäkkärillä joku tiukka, oisko ollut pilottimallinen nahkapusakka yllään ja kelaili, että "oon miettinyt, mikä mulle tästä (?) oikeen tulee mieleen... ja nyt musta tuntuu, että se on Who, The Who"...

Minulle ei ainakaan Dingon keikasta tullut silloin mieleen The Who. Ei tullut mieleen myöskään se hillitön hurmos joka samassa tilassa vallitsi Dingon keikalla 1986. Jengi oli toki bändistä kuumana, mutta yleisö oli nyt kauttaaltaan täysi-ikäistä, eikä kukaan varsinaisesti kirkunut. "Huonoksi" bändiksi tätä revival-Dingoakaan ei voinut moittia, mutta luonteva ja dynaaminen kantavuus sen musasta uupui ja Neumannin biisit sinänsä olivat jo kauan ennen Mustaa leskeä puutuneet paikoilleen. Parhaana Neumannin biiseistä kautta aikojen voisin pitää syvyyspsykologisesti latautunutta Autiotaloa, ellei siinä olisi tätä töppöä kielikuvaa, "...viet mut aivovaurioon"...

Jäähallikeikan jälkeen hotellilla Andy sanoi Evelle, että "teidän kantsis vaihtaa laulusolistia, toi kundi ei pysty sjungaa tarpeeks korkeelt". Paikalla oli myös koko illan Andyn hattua päässään pitänyt uus-Dingon kitaristi Jyrki Valkama. Hän yritti keskeyttää Andyn pulinat siinä kuitenkaan onnistumatta. "Kuuntele!" Andy komensi... "Mä olen kuunnellut sua koko ikäni!" kuittasi tähän Valkama.

Neumannia tuskin kukaan nykylaulaja on kuunnellut koko ikäänsä. Taiteellisten arvojen kannalta Dingon jättämä jalanjälki suomirockiin ei ole kovin mahtava, mutta muuta vaikutusta popskeneen sillä on ollut mittaamattoman paljon. Jo pelkästään se oli tärkeätä, että Neumann oli 80-luvulla todellakin newman, uusi mies: meikkeineen kaikkineen koreileva ja herkkä, uusromanttisesti androgyninen popikoni, jonka kaltaista Suomessa ei ollut aiemmin nähty.-Sitä paitsi, pitkälti Dingon ansiosta kansalliseksi julkkikseksi kohosi myös joukkion 80-luvun manageri, Suomen paras kättelijä Lasse Norres.

Dingokuvan copyright: Kari Kosmos

Jenkkibaba ja ”intialaisen hengellisyyden Helvetin Enkelit”

"What do babas do?! I asked myself. "Nothing," I replied, "they just hang out".

Rampuri – Autobiography of a Sadhu: A Journey into Mystic India (Destiny Books, 2010)

90-luvun alussa joogaohjaaja Taavi Kassilalta kysyttiin yhdessä tv-haastattelussa mielipidettä hasista chilumeistaan henkäilevistä joogi baboista, sadhuista. Kassila totesi ykskantaan heidän olevan huijareita.

Eräät sadhut ”huijaavat” ihmisiä pitämällä nyrkissä olevaa kättä ylhäällä kymmeniä vuosia, eräät sitovat kiviä sukuelintensä painoksi. Itse olen tavannut Nepalissa mm. askeetin, joka oli äskettäin lopettanut 20 vuotta taukoamatta kestäneen tulirituaalin luolassa. Suuri osa sadhhuista sauhuttelee säännöllisesti ganjaa ja charasta, mutta jotkut eivät tee sitä koskaan.

Sadhuja on Intiassa arviolta viisi miljoonaa (n. 10 % naisia). Heistä isoin osa Shivan palvojia. Sadhut keskittyvät elämässään meditaatioon, rituaaleihin, pyhinvaelluksiin ja mantroihin, mutta varsinkin isompien temppelien läheisyydessä häärii myös turistisadhuja ja pseudoguruja, jotka näyttävät suhtautuvan sadhuiluun elinkeinon harjoittamisen kannalta. Paljon on myös henkisille harjoituksille omistautuneita joogeja, joiden elonpiriin saattaa kuulua radioiden, kännyköiden ja kellojen kaltaisia, moderneja esineitä, vaikka muuten heidän olemuksensa ja elämäntapansa onkin kuin suoraan kivi- tai pronssikaudelta peräisin.

Tämän päivän Intiassa sadhut eivät välttämättä omaa valtavan laajaa ja varauksetonta suosiota ihmisten keskuudessa. Moderni Intia on etääntymässä kaikesta siitä mitä nämä vapaina vaeltavat muinaisolennot ja pyhimykset edustavat. Mutta edelleenkin miljoonia hinduja yhteen kokoava Kumbh Mela – maailman suurin festivaali – alkaa vasta sen jälkeen kun alastomat naga baba sadhut ovat marssineet kastautumaan Gangesissa.

Kaliforniasta kotoisin oleva sadhuauktoriteetti Rampuri nimittää naga baboja ”intialaisen hengellisyyden Helvetin Enkeleiksi”. Rampuri initioitiin nagatraditioon vuonna 1970 ja hän on ensimmäinen Juna Akharaan – vanhimpaan naga baba yhteisöön – otettu ulkomaalainen. Vuonna 1984 Rampuri perusti Intiaan oman ashramin ja vuonna 2004 hänet nimettiin Datt Akharan Vanhimpien neuvostoon.

Rampuri kertoo vuodesta 1969 alkavan tarinansa kirjassa Autobiography of a Sadhu. Se on luultavasti ensimmäinen sisäpiirikertomus intialaisesta sadhuseurakunnasta. Sadhuthan eivät ole yleensä pännämiehiä. Rampuri itsekin on saanut tärkeimmän tietämyksensä suullisesti ja hänen kirjansa on vankka puheenvuoro oraalisen tradition puolesta.

Mystisten opetusten mystiikka piilee äänteissä ja äännejärjestelmissä enemmän kuin sanojen muodollisessa sisällössä. Maagisen katsannon mukaan oikeat äänteet voivat avata mieltä ja saada ihmeitä aikaan fyysisessä todellisuudessa - ja magiikasta sadhujoogien elämässä on paljolti kyse. Sadhut omaavat Rampurin mukaan suoran linja koko hindulaisuuden taustalla vaikuttavaan, arkaaiseen, maagis-shamanististeen perimään. Tosin Rampuri ei suosi teoksessaan sanaa hindulaisuus, vaan käyttää käsitettä Sanatan Dharma. Se ei ole Bhagavad Gitaan tai mihinkään muuhun teokseen upotettu oppi, vaan monien rinnakkaisten opetuslinjojen, maagisen ritualismin ja muinaisten hengellisten harjoitusten kenttä.

Ihmisten erkaantuessa elämän maagillis-hengellisen tason kokemisesta, heidän käyttämänsä kieli tyhjenee mystisestä olemuksestaan. Rampurin kirjan mukaan ns. valistuksen aikana kielen ja maailman yhteys katkesi lopullisesti. Kielestä tuli mekaaninen ilmaus ihmisen ajatuksille maailmasta, sen sijaan, että kieli "artikuloisi maailmaa", maailman olemusta itseään. Rampurin ranskalainen ystävä Cartouche tiivistää tilanteen toteamalla, että kieli on siirtynyt pois tietäjien ja oraalisen tradition hallusta rationaalin eliitin omaisuudeksi.

Jo ennen Rampuria babajengeissä pyörineestä Cartouchesta oli vähällä tulla ensimmäinen sadhuksi initioitoitu valkonaama, mutta hän otti viime tingassa takapakkia ja ryhtyikin kristallikauppiaaksi. Cartouche tajusi, ettei hänestä ole erakoksi, niin paljon hän edelleen diggaa viinistä, laulusta ja naisista. Rampuri sen sijaan oli äkkiä valmis jättämään kaiken maailmallisen taakseen. Alkajaisiksi hän siemaisi yhdessä rituaalissa viidestä lehmän tuottamaista aineksesta - maidosta, rahkasta, voista, lehmänpaskasta - ja virtsasta - sekoitetun juoman ja asettui sitten sadhuleiriin oppimaan ja toteuttamaan muinaisten ritualistien elämänymmärrystä.

Rampurin guru oli Hari Puri Baba (kuvassa), joka tunnettiin myös nimellä Tietäjä. Hari Purin päämaja oli Rajasthanin alueella sijaitseva, kivisen kukkalan kupeessa oleva luola. Sen suuaukko näytti jättiläismäisen naisen vaginalta, jonka karvoituksena oli tuuhea mangopuiden rykelmä. Rampurin ensimmäinen ihmetyksen aihe olikin: miten selibaattia harjoittava swami voi asua vaginassa?

Hyvin pian ihmetyksen aiheita alkoi ilmetä lisää. Kirja sisältääkin rutkasti Rampurin kummasteluja ja oma tilannettaan koskevia kelailuja sekä myös viittauksia muutamiin, Rampurin tietoisuutta laajentaneisiin, transesdenttisiin kokemuksiin. Kaikkein isoin kela pyörähtää päälle Hari Puri Baban kuoleman jälkeen kun Rampurille selviää, että Hari Puri Baba on siirtynyt hänen sisäänsä! Rampuri menee raivon ja ahdistuksen sekaiseen shokkiin ja pakenee pieneksi aikaa babojen porukoista yksinäiseen mietiskelyyn.

Kirja on tiivis, hauskasti ja nasevasti kirjoitettu tarina siitä, kuinka tavallinen" ja "epätavallinen" maailma voivat tietyissä tilanteissa, tietyissä paikoissa, tiettynä aikana kohdata toisensa. Tekstiä on runsaat 200 sivua ja lisäksi teos sisältää parikymmentä värikuvasivua. Useammassakin potretissa on mukana amerikkalainen psykedeelikko ja goa- ja psytrancen pioneeri Goa Gil, joka tuli mukaan intialaisten askeettien ympyröihin 70-luvun alussa. Kymmenen vuotta myöhemmin hän alkoi viritellä ekstaattisia musikkitapahtumia Intiassa ja on nyt ympäri maailmaa keikkaileva trance DJ.

Goa Gil, Cartouche ja Rampuri olivat alta kakskymppisiä alkaessaan virittäytyä kulkurimaagien aallonpituuksille. Saman ikäisten jässien sanotaan olevan nykyisin syrjäytymisvaarassa Suomessa. Avuksi heille tarjotaan maratonmitalla kouluja ja kursseja, palkatonta työntekoa ja presidentti Niinistön niksi-Pirkasta napattuja selviytymisvinkkejä - miksi ei matkaa Intiaan, idän viisaita kuulemaan ja näkemään? Onhan vanha lääke parempi kuin pussillinen uusia. Ja sitä paitsi, tietäjiähän nyt tarvitsee Suomi, joka kalevalalaisena kansana on perinteisesti käsitellyt ja käsittänyt asioita sanan, soundin ja voiman kautta.



Rampurin kotisivuilla on video clippi kahden skandinaavin sannyas-vihkimyksestä otsikolla Entering the Extraordinary World:

Goa Gilin kotisivut:
http://www.goagil.com/





Afroamerikkalaista sadhua, Doctor Nose Ringiä haastatellaan Kumbh Melassa.

Nepalin sadhuja, kuvien copyright: Kari Kosmos

Suosikin nousu ja tuho

Isto Lysmä on kuollut. Suosikki lakkautetaan.

Nämä kaksi uutista tulivat tietoon perättäisinä päivinä. Synkroni on jännittävä. Olihan Isto Lysmä entinen Suosikin päätoimittaja.

Isto Lysmä toimitti vuonna 1961 perustettua Suosikkia 60-luvun keskivaiheilta vuoteen 1968 saakka. Läpimurtonsa suomalaisen nuoriso-ja poplehdistön ykköseksi lehti teki Lysmän kaudella, jolloin Suosikki oli avarin ikkuna Härmästä kansainvälisen, etenkin brittiläisen popkulttuuriin maisemiin. Lehti oli myös svengaavalla ottella toimitettu ja ilmensi layoutillaan modernia, uuden aallon tulokulmaa.

Lysmä aloitti Suosikissa keskiaukeamajulisteiden julkaisu. Minun ensimmäinen kosketukseni Suosikkiin ja samalla myös popestetiikan taikaan olikin lakanakokoinen Elvispärstä, jonka näin serkkutyttöjeni aittakammarin seinään nastoitettuna 60-luvun puolivälissä. Siihen aikaan kuvamateriaali Suosikissa, kuten muissakin lehdissä oli usein tyylikkään punaruskeaa, josta popparikuviin tuli tietty kaukaisuuden tai tuonpuoleisuuden tunnelma.

Jyrki Hämäläinen ryhtyi päätoimittajaksi Suosikkiin vuonna 1968. Vielä sen jälkeenkin Isto Lysmä teki lehteen paljon juttuja tunteikkaalla ja suureellisella tyylillään. New Musical Expressin entinen päätoimittaja Andy Gray olisi ikänsä puolesta voinut jo siirtyä eläkkeelle nuorisolehdestä, mutta hänkin jatkoi Suosikin avustajana. Hämis itse ei enää juurikaan tekstiä tuottanut Suosikin johtopallille päästyään.

Hämäläisen päätoimittajuus alkoi hippiaatteen kukoistuskaudella. Suosikki suhtautui hipismiin myönteisesti, joskin aihepiiristä otettiin aina kaikki kohuaines irti kun vain tilaisuus tarjoutui, tyyliin: Tämä on shokki ja vallankumous shown historiassa. Tämä on rock and roll-flower power musical, joka kaataa viimeisetkin raja-aidat. Tämä on show, jollaista ei tulla näkemään Suomessa ennen vuotta 2000! Shown nimi on Hair (Suosikki 10/68), tai, Tämä on järkyttävä tarina aikamme suurimman hippien elämästä, elämäntyöstä - ja katoamisesta ...(Suosikki 11/1969). Samassa hengessä oli aikaisemmin lähestytty beatnikkeja, joista kirjoitettiin mm. otsikolla "Saastan hyeenoita vai auringon lapsia?".

Helsingin Hairissa esiintynyt Anki Linqvist toimi Suosikin vierailevana levyarvostelijana, samoin mm. Poppamies-showtaan radiossa vetänyt Pentti Kemppainen. Suomalaiset pop-piirit ja viihde-elittii olivat 60-ja 70--lukujen taitteessa vielä yhtä, onnellista perhettä, eikä Suosikille ollut oppositiota. Ainoat jukiset kränät aiheutti Jyräyksen ja hänen myötääm Suosikin sitoutuminen Dannyyn.

Kritiikkiä Suosikin pintaliito alkoi saada osakseen 70-luvun alkupuolelta lähtien. Silloin vasemmistolaisessa nuorisoliikkessä nähtiin Suosikki kapitalistisen hapatuksen ja eskapismin äänitorvena. Kommareita aktiivisemmin inhoa Suosikin makeilevaa, starakeskeistä tyyliä kohtaan ilmaisivat kuitenkin Musa -ja Soundi-lehtien tekijät ja lukijat. Heille Jyräyksen jytäposti oli iankaikkinen pilkan aihe.

70-luvun punk-buumiin Suosikki vastasi aluksi parilla sensaatiojutulla, joissa punk esitettiin väkivaltaisena, enemmän tai vähemmän häiriintyneiden hemmojen häröilynä. Suosikki suosi rockabillya, mutta punkin uho kasvoi äkkiä niin suureksi, että sitä ei voinut kuitata pelkästään vääristelyillä ja dissaamisella. Veltto Virtanen pestattiin Suosikkiin kirjoittamaan hurjistuneita, anarkistisia kolumneja - jotka luultavasti menivät täysin yli lehden peruslukijoilta, ehkä muiltakin - ja Pelle Miljoona alkoi kirjoittaa raportteja maailmanympäryysmatkaltaan. Lisäksi Juho Juntusen (puisevat) LP-avostelut tarttuivat lehden sivuille moniksi vuosiksi. 60-luvulla älppärit muuten arvio promoottori Antti Einiö.

Pop-kulttuurin tähtitaivas uusiutui Suosikin historian aikana monet kerrat, mutta Jyräys piti huolta siitä, että tietyt artistit pysyivät vuodesta toiseen tapetilla: Elvis, Kirka, Danny ja Hurriganes (Tom Jonesia ja James Deaniakaan unohtamatta). Vanhan kaartin tähtien pakkosyötöllä Hämis yritti ikään kuin vastustaa yhtenäiskulttuurin hajoamista ja pitää hengissä vanhauskoista popikonikulttia ja punkin romuttamaa tähteyden glamouria. Popkulttuuri näytti olevan Hämäläiselle lähinnä idolin ja ihailijan välisen suhteen täyttämistä ja presentaatiota: muotia ja fanikamaa, ostamista, intoilua ja hysteerisiä (&tuotteistettuja) massatapahtumia.

Jyrki Hämäläisen vaihtuminen Katja Ståhliin vuonna 2003 merkitsi sensaatiojournalismin ja popnostalgismin feidaantumista ja tätä kautta ainoan, joskin absurdin särmän tasoittumista Suosikin toimituspolitiikassa. Ståhlin jälkeen lehti muuttui erityisesti tytöille suunnattuksi, "muotiin, tyyliin ja kauneuteen" erikoistuneeksi magazineksi.

Kesällä vilkaisin yhtä Suosikin numeroa, sitä, jossa oli juttua Räjäyttäjistä. Lehti vaikutti anorektisen laimealta ja kalpealta niin sisällön kuin ulkoasun puolesta. En yhtään ihmettele, että moiselle läpyskälle enää lukijoita löytynyt. Yltiökaupallisesta mentaliteetistaan huolimatta Hämäläisen Suosikissa oli kuitenkin tiettyä hillittömyyttä ja uniikkia idearuuvailua - vuonna 1969 lehden yhteystieto-ja kredittilaatikossa luki ylimpänä:
ei sanomaa
ei ongelmia
suosikki

Kuvassa Kauko Röyhkä ja Kari Kosmos: Tribuutti Jyrki Hämäläiselle vuonna 2008.