torstai 22. huhtikuuta 2010

Robin Hood - sarjakuvalehti

Photobucket

Robin Hoodista tehdään uusia elokuva- ja sarjafilmisovituksia yhä, mutta sarjakuvissa Robinia ei ole nähty aikoihin. Suomessa ilmestyi Robin Hood - lehti vuodesta 1957 vuoteen 1971, eikä come backia ole kuulunut. Robinin hahmo on liiaksi vanhahtavan yksioikoinen, paikallinen ja ehkä myös liiaksi paljon parodioitu kelvatakseen sellaisenaan nykysarjakuvan metroseksuaalisissa scifimaailmoissa temmeltävien supersankareiden joukkoon. Oikeuden Puolustajien (Justice League of America) jäsen Vihreä Nuoli, Oliver Queen on päivitetty versio Robinista. Sarjakuvien lisäksi tämä jousiammuntamestari on tuttu Smallville-sarjasta.

Suomessa julkaistu Robin Hood perustui englantilaisen Thriller Picture Libraryn Robin Hoodeihin. Kiintoisaa näissä Robin Hoodeissa on se, että jousiammunta - Robinin varsinainen leipälaji - on suhteellisen vähän esillä, sillä Robin apureineen hoitaa monet tilanteet miekkaa heiluttamalla. Vertailukohdaksi tälle kattaukselle voisi ottaa Walter Scottin klassisen Ivanhoe-romaanin, jossa miekkailu jätetään suosiolla ritareiden huoleksi Sherwoodin iloisten veikkojen pysytellessä jousipyssyjen parissa.

Robin Hood -lehdet olivat n. 60-sivuisia, kansia lukuunottamata mustavalkoisia ja julkaisuformaatti oli taskukirjakokoa. Tosin ainakin vuonna 1960 Robin Hoodista ilmestyi yksi isompikokoinen erikoisumero, joka sisältää pääasiassa värisivuja. Itse pidän kuitenkin enemmän Robbarin perusm/v -versioista. Niissä toimintaympäristö tuntuu aidommin historiallisemmalta, vanhalta ja kuluneelta. Erityisen kiehtovalta näyttää Sherwoodin metsä, sen varjot, sumuisat suot ja yössä hehkuvat noitien virvatulet.

Piirrosjälki on kankeahkoa, mutta tarinat ovat nokkelia ja jännittäviä. Robinin vastapelureina ovat useimmiten Nottinghamin sheriffi ja/tai prinssi Juhanna,ja onkin huimaa kuinka paljon erilaisia variaatioita tarinoiden laatijat ovat tästä asetelmasta keksineet.

Photobucket

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Jukka Virtanen (ohj.) - Pähkähullu Suomi

Photobucket

Pähkähullu Suomi (1967) on Spede Pasasen kolmas elokuva. Ensimmäinen oli crazykomedia X-Paroni (1964), jonka ohjaajia Speden lisäksi ovat Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. X-Paronia rinnastettiin ilmestyessään jopa ranskalaisen uuden aallon elokuviin ja Peter von Baghin päätoimittamassa Filmihullussa julkaistiin Speden haastattelu.

Pähkähullussa Suomessa on edelleen tiettyä kuuskytlukulaista uuden aallon ajattelua, mutta ennen kaikkea se on vielä selkeästi elokuva, siinä missä Speden tunnetuimmat työt - Turhapurot - ovat vain valotettua filminauhaa.

Itse asiassa Pähkähullu Suomi kuuluu yhdessä X-Paronin ja sen jälkeen valmistuneen Millipillerin (1966) kanssa Speden parhaisiin elokuviin. Tosin Spede ei ohjannut tätä(kään) elokuvaa. Hän hääräsi tuottajana ja oli yksi kolmesta käsikirjoittajasta. Ohjaaja on Jukka Virtanen. Hän ohjasi yhdessä Speden ja Ere Kokkosen kanssa myös Millipillerin.

Pähkähullun Suomen kehyskuviona on amerikansuomalaisen hiusöljymiljonäärin, William Njurmen matka kotimaahansa, jossa Suomen valtio yrittää vipata häneltä rahaa. Njurmi (Spede) säntäilee ympäri maata erinäköisillä kulkupeleillä ja tällä tavalla esitellään kotomaamme koko kuva - elokuvahan syntyi juhlistamaan Suomen 50-vuotista itsenäistä olemassaoloa. Osa vitseistä on kökköjä, osa vanhentuneita, mutta suurimmaksi osaksi meininki naurattaa.

Vitsailun ja kohelluksen väliin on sijoitettu nuorten missineitokaisten voimisteluesitys ja seireenilaulantaa pusikossa. Kun kymmenvuotiaana katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa nämä jaksot pitkästyttivät kovin ja tuntuivat turhilta, mutta tämän päivän tajunnalla ainakin ko. kohtausten tahattomasta komiikasta osaa nauttia ja näkee myös miten mainiosti nämä jaksot rytmittyvät teoksen kuvakavalkaadiin. Rytmiltään ja leikkaukseltaan elokuva onkin - ei täydellinen, mutta erinomaisen hyvä.

Pähkähullussa Suomessa on omanlaistaan monikerroksellisuutta ja meta-kerrontaa. Elokuva kertoo miljoonääristä tehdystä elokuvasta kunnes elokuvantekijät paljastuvatkin gangstereiksi ja öljymiljonäärielokuvasta astutaan ikään kuin toiseen elokuvaan ... Simo Salminen toteaakin rainan loppumetreillä, ettei ole ainakaan viiteentoista minuuttin tajunnut mistä on kysymys. Tämän jälkeen koko filmi pikakelataan selostettuna alusta loppuun, mutta uusin kuvin!

Elokuvan pilanteko suomalaisuudesta menee yllättävän pitkälle sikäli, että isänmaallisuutta Pähkähullussa Suomessa ivataan vähintäänkin yhtä roisisti kuin tuohon aikaan tekivät Speden karsastamat "saatanan radikaalit" (joka on myös erään Spede-elokuvan nimi). Leo Jokelaa hyödynnetään tässä irvailun työssä ja hän hoitaa hommansa niin kuin vain Leo Jokela osasi. Yhtä kovan roolisuorituksen tekee pääministeriä esittävä Toivo Mäkelä. Toivo Mäkelässä oli jännää se, että hän pystyi tekemään samoilla maneereilla sekä komiikkaa että tragiikkaa, ja vielä jotain siltä väliltä.

Pähkähullun Suomen jälkeen kävin uskollisesti katsomassa kaikki Speden kuvat sitä mukaa kuin niitä ilmestyi - aina ensimmäiseen Uuno Turhapuroon asti. Diggasin Turhapurosta hänen esiintyessään Speden tv-sketseissä, mutta filmiversio oli mielestäni kamala: yksi pitkitetty vitsi, ala-arvoinen äänitys, harmaa kuva ja löysä ohjaus. Muutaman Turhapuro-sarjan tuotannoista olen kuitenkin myöhemmin katsonut televisiosta - ja Loirihan tekee niissä näyttelijänä useita todella loistavia sooloja, mutta kuten sanottu elokuvina en osaa niitä pitää. Turhapuroista myös uupuu se raikkaus ja yllätyksellisyys sekä kekseliäs elokuvagenrejen variointi, jollaista tarjosivat Speden kultakauden elokuvat: ... Millipilleri, Pähkähullu Suomi, Noin 7 veljestä, Speedy Gonzales ...

torstai 15. huhtikuuta 2010

Hurriganes - Rock And Roll All Night Long / Albert Järvinen - Ride On

Photobucket

Hurriganes on Suomen yliarvostetuin bändi. Ainakin mitä levytyksiin tulee. Keikoilla trio oli parhaina kausinaan erittäin luja rock show, mutta pääosa trion äänitteistä on keskimassaluukutusta. Esikoisalbumi Rock And Roll All Night Long (1973) on yhtyeen uralla ylittämätön esitys ja samalla yksi rajuimmista rock-levyistä mitä Suomessa on tehty. Yhtälaista jenkaa ja värinää löytyy myös po. LP:n jälkeisistä singlebiiseistä Do You Wanna Dance, True Fine Mama, Blue Suede Shoes ja Red River Rock. Mutta sitten taso alkoi laskea. Roadrunnerilla teiniballadi I Will Stay venyy maagisiin mittoihin. Muut levyn raidat ovat tasaisen tappavaa jytinää ja lötinää, jota Albertin hienot. lennokkaat soolot koristavat.

Mutta onko Albert Järvinen Suomen yliarvostetuin kitaristi? Tätä mietin kerran Järvisen lopunaikojen levytyksiä (Braindamage ja Mirror Tower)kuunnellessani. Kitarointi on äänitteillä tyylikästä ja särmikkäästi persoonallista, mutta ei välttämättä erikoislaatuisen virtuuosimaista...

Eräältä helsinkiläiseltä, vanhemman polven metallikitaristilta sain asiaa ääneen pohtiessani lausunnon, jonka mukaan Järvinen ei ollut huippukitaristi: tälläinen maine perustuu lähinnä siihen, että Albertin ja Hurriganesien aloittaessa ei Härmälandiassa juuri kellään muulla ollut sähkökitaraa! Andy McCoy on toista mieltä - ja kysyessäni häneltä perusteluja Albertin erinomaisuuteen, Andy tokaisi että "Albert löysi vähistä äänistä just ne oikeet".

Oiva esimerkki Albertin kekseliäästä ekonomiasta kitaristina on Hurriganesien ekan lisäksi Albert Järvisen vuonna 1974 ilmestynyt sooloalbumi Ride On. Kyseinen albumi ei ole mikään kitarasankarin loputtomilla soolokierroksilla ladattu pullistelpakkaus, vaan monipuolisesti Järvisen musiikillisia intressejä esittelevä kiekko, jossa kitaroinnin lisäksi on annettu tilaa esim. hyville laulajille (Pave Maijanen ja Dave Lindholm). Levy sisältää ison joukon Albertin tiukkuudessaan ja lennokkuudessaan klassisia sooloja, jotka vuosikymmenten jälkeenkin herättävä ihastusta. Säihkyvintä kamaa levyllä ovat aikoinaan sinkkunakin julkaistut Lets have a ball ja Teenage Nervous Breakdown. Erinomaisen hienosti notkuu Daven laulama blues-klassikko Going Lousiana.

Tutustuin Albert Järviseen pari vuotta soololevyn julkaisemisen jälkeen, Royals-yhtye oli silloin juuri aloittanut toimintansa. Olin kuullut monenlaista juttua Albertin melskaamisesta hotelleissa Hurriganesin kultapäivinä ynnä muuta, mutta kitarakunnkku ei mitenkään vastannut näitä kertomuksia. Tummien lasien takana tuntui olevan herkkä ja huomaavainen kaveri. Vuosien kuluessa Albertista tuli esiin toisenlaisiakin luonteenpiirteitä, mutta röyhkeää räyhä-Alberttia en tuntenut. Se johtuu ehkä siitä, että en koskaan bailannut Albertin kanssa, jos lähes raitista saunomista ei lasketa biletykseksi.

Sen huomion kuitenkin tein, että Albert bailasi varsin monenlaisissa seuroissa. Kesällä 1975 Albertin oli määrä soittaa Daven, Paven ja Affen Rock & Roll Bandin vieraana Jyväskylän Kesän yhteydessä järjestetyssä puistokonsertissa. Albert oli saapunut kaupunkiin jo pari päivää aikaisemmin ja tutustunut alkuasukkaisiin. Niinpä hän sitten hilkulleen ennen keikan alkamista ilmaantui konserttipuistoon adjutantteinaan kaksi kaupungin raggariosaston desanttia. Farkkupukuisen Albertin oikealla sivustalla turvasi kulkua tummanpuhuva Hese ja vasemmalla laidalla horjui käheästi raakkuva, langanlaiha Tintsa. (Jälkimmäiseksi mainittu turvamies nousi itsekin lavalle; avasi farkkujensa vetskarin ja heitti niin sanotusti sladdin kehiin. - Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään, kommentoi performointia mikrofoniin Veltto Virtanen, joka bändeineen oli seuraavana esiintymisvuorossa)

Edellä kerrottu episodi olkoon osoituksena siitä, kuinka syvälle kansan syviin riveihin Albertin kitarointi porautui. Voidaan sanoa, että Albert Järvinen & Hurriganes takoivat rockin kaavan jengin kalloihin pitäjillä Stadin ulkopuolella ja hankkivat sille junttijengin hyväksynnän. Sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin, eli tangon yksinvaltius suomalaisessa tanssilavakulttuurissa vähitellen mureni. - Albertissa vaan olisi ollut ainesta enempäänkin kuin bluesrock-standardin taivuttajaksi. Minulla on sellainen tunne, että Albertilla oli sisällään paljon "toisenlaista" soundia ja kuviota, jota hän ei ehtinyt koskaan koota kasaan ja soittaa ilmoille.


Photobucket

keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Enid Blyton - Salaisuus-sarja

Photobucket

"Elokuun aurinko porotti kuumasti. Riki ja Bes istuivat ohuissa hellepukimissaan kaikkein varjoisimmassa paikassa minkä olivat löytäneet puutarhastaan.
- Lomasta on jo kulunut kokonainen kuukausi eikä mitään ole tapahtunut, huokasi Riki. - Voisi vaikka haukotella itsensä kuoliaaksi.
- Kurjin loma mitä ikinä on ollut, sanoi Bes."

Näin käynnistyy Enid Blytonin Kadonneen kaulakorun salaisuus (Tammi, 1963). Asetelma on kaikille Salaisuus-sarjan kirjoille tyypillinen. On lomaa koulusta ja Rikillä, Besillä, Pullalla, Krisillä ja Larrylla on tylsää, koska näköpiiriin ei ole ilmaantunut rikosmysteeriä, jonka he - Viisi etsivää ja vainukoira - voisivat selvittää. No, aika pian rikostapaus ilmaantuu ja lapset alkavat tutkia sitä omilla metodeillaan juttua virallisesti hoitavan konstaapeli Goonin harmiksi.

Viisikoiden luojana parhaiten tunnettu Enid Blyton kirjoitti Salaisuus-sarjaan 15 kirjaa. Kaava niissä kaikissa on sama ja päähenkilöt pysyvät suunnilleen muuttumattomina. Sarjan viidennessä jaksossa, Kadonneen kaulakorun salaisuus joukon etevin jantteri Pulla on tosin äänenmurroksen kourissa. Naamioitumista harrastava Pulla on tästä riemuissaan, koska nyt hän voi esittää helpommin myös aikamiestä.
Kaulakorun salaisuudessa Pulla naamioituu rähjäiseksi spurguksi. Tätä tehtävää varten kamppeita kerätessä pulmaksi tulee tarpeeksi kuluneiden jalkineiden hankinta:

" Mutta mistä kengät, siinäpä pulma! Kris sai loistavan aatteen.
- Mennään nuuskimaan ojista, niissä lojuu usein hylättyjä kenkärajoja!"

Ympäristön ja henkilöiden kuvaus Blytonin kirjoissa on olematonta. Näin Blyton siirtää osavastuun jutun toimivuudesta lukijan mielikuvitukselle. Lukijan on osattava nähdä Peterwoodin pikkukaupunki oikeanlaisesti ja kyettävä eläytymään Viiden etsivän intoutuneeseen touhuamiseen. Tuokiokuvat limsan, jäätelön ja leivosten parissa vietetyistä hetkistä tuovat askeettisen kerronnan alastomuuteen pehmentävää täyteyttä.

Minä luin nuorena Salaisuus-sarjan jatkoksi kohtuullisen ison lohkareen maailmankirjallisuuden klassikoita Hemingwaysta Kafkan kautta Dostojevskiin, mutta aina välillä tuli palattua Blytoniin. Eikä Blytonin taika vieläkään ole taittunut, huomaan. Hessen tai Waltarin vanhan tutun kirjan voi avata, lukea sitä sivun tai kymmenen ja sen jälkeen sen luovuttaa takaisin hyllyyn; ei ole noissa konkareissa enää vetoa. Mutta kun Blytonin avaa, kirjaa ei kesken jätä.

Samalla tavoin kuin Simeonin Maigret-kirjoissa tai Christien Neiti Marple - dekkareissa, Salaisuus-sarjan asia on paljolti niiden tunnelmassa. Viattomassa ja lämpimässä ilmapiirissä, jonka Blyton niukoin keinoin tekstiin loihtii. Ja vaikka kirjat ovat täysin vailla syvyyttä, ovat pelkkää pintaa, niissä piilee tietty eksistentialistinen merkityksellisyys. Se tulee lähinnä siitä, että kirjoissa ollaan ainaa lomalla, irti tunnetusta, matkalla tuntemattomaan. Mieli on rento ja avoin seikkailuille, ja lukija ehkä huomaa: voin olla kuka tahansa, identtiteetti on luistava kun se on lomalla, voin olla Pulla, Bes tai Larry ... voin leikkiä mitä tahansa näköispatsasta.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Frank Perry - Heijastus (The Swimmer)

Photobucket

Vuonna 1968 valmistunut Swimmer on nähty Suomen televisiossa kahdesti. Ensimmäisen kerran 70-luvun alussa ja uusinta vuonna 2005. Leffa on julkaistu myös dvd:nä.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat varakkaalle Connecticutin asuinalueelle. Burt Lancasterin esittämä päähenkilö ilmaantuu äkisti ystäviensä talolle pelkät uimahousut ja Pepsodent-hymy päällä. Seurusteltuaan hetken istäntäväen kanssa uima-altaan äärellä hän päättää palata kotiin "uimalla" tuttujen ihmisten pihoilla olevien altaiden muodostamaa "jokea" pitkin.

Swimmerin kohtaamiset ystäviensä kanssa tapahtuvat vaihtelevissa virityksissä ja loppua kohti surrealistinen uintimatka muuttuu koko ajan surullisempaan suuntaan. Jo vähän ennen elokuvan päätöstä katsojalle alkaa selvitä, että amerikkalaisen unelman hajoamisesta tarinassa on kyse.

Filmin suomenkielinen nimi Heijastus on osuva. Mielen ja muistin heijasteitahan tämä elokuva käsittelee ja toiseksi, kuvavirta sisältää paljon valon heijastuksia puiden latvojen tai veden läpi.

Swimmer on erikoinen, ihmeellinen ja kaunis elokuva. Se on myös Easy Riderin ohella yksi harvoista amerikkkalaiselokuvista, joissa 60-lukulainen, huokoinen ja kokeileva ote tekemiseen on todella läsnä ja myös toimii.

Swimmeristä ollaan kuulemma tekemässä uutta versiota, mutta kuten tiedämme elokuvien uusintaversiot ovat yleensä korkeintaan hyviä uusintaversioita.

Photobucket

perjantai 9. huhtikuuta 2010

Ossi Ojala - Kahvila Sinuhe

Photobucket

Kahvila Sinuhe (WSOY, 1967) on Ossi Ojalan (1933 - 2006) toinen romaani. Ensimmäinen oli poikakirja Saarella tapahtuu. Kahvila Sinuhen tapahtumapaiakkana on Ojalan syntymäkaupunki Lahti ja henkilöinä joukko teatterintekemisestä innostuneita nuoria. Keskeishenkilö on abiturientti Auli Salaste, joka on kirjoittanut näytelmän nimeltä Liekkileikki. Tästä näytelmästä on sijoitettu lyhyitä katkelmia romaanin eri osien alkuun:

"JAN: Entä leikki? Liekkileikki joka odottaa?
Minä luulin, että sen tarkoitus ...
IRA: ... on polttaa kaikki se, mikä estää.
JAN: Kaikki se. mikä estää mistä?
IRA: Kohoamasta. Meillä on siivet, Jan!
JAN: Minulla on vain rakkauteni."

Paitsi herkän runotytön ja hänen kaveripiirinsä kasvukokemuksista, kirja kuvaa myös 60-luvulla syväksi railoksi revennnyttä sukupolvien välistä kuilua. Erityisesti suomalaista yhteiskuntaa tuolloin kuohuttanut pasifismin aate on tapetilla. Yksi kirjan henkilöistä, Taneli päättää näet viime tipassa vaihtaa asepalveluksen aseettomaan palveukseen.

Tässä ote eräästä Tanelin - mielestäni jälleen ajankohtaisesta - purkauksesta isälleen:

"Jos minä puhun aseistariisunnasta, sinä vedät siihen talvisodan. Jos minä sanon, että kirkko ei enää vedä nuoria tai että jossakin stadin kirkossa on soitettu jazzia, sinä näet arvojesi romahtavan. Sinä puhut Jumalasta niin kuin liikekaverista, jonka kanssa sinulla on yhteisiä, edullisia osakkeita ... Ei nurkkahenkinen isänmaallisuus, jota sinä edustat, sovi nykyaikaan, jolloin kansat etsivät toisiaan. Mitä varten muistella punakapinaa tai talvea kolmekymmentäyhdeksän, kun Vietnamissa niitetään ihmisiä tuhansittain joka päivä. Mitä varten saarnata ristiinnaulitusta, joka kuoli parituhatta vuotta sitten, kun lähempääkin löytyy kärsiviä, jotka kuolee turhaan tai jonkun aatteen puolesta."

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Juice Leskinen & Coitus Int - Eka LP

Photobucket

Juicesta oli vuoden 1973 lopulla juttu Soundi-lehden edeltäjässä Musassa ja kun Arto Kytöhonka sitten eräänä joulukuun iltana soitti Pöytälaatikko-ohjelmassaan - ilman mitään ennakkovaroitusta - Coitus Intin tulkinnan Runebergin Sotilaspojasta, tajusin heti että tämä on se Juice. Ja diggasin armottomasti.

Sotilaspoika assosisoituu Suomen Talvisota -yhtyeen rämäkästi sotaurhoille irvailevaan kappaleseen Jatkosota-rock. Muutenkin Juicen eka levy liikkuu samoissa sfääreissä kuin Suomen Talvisota 1939-40. Sillä erotuksella, että Juicen ja kumppaneiden letulta puuttuu se kärkäs poliittinen tendenssi, joka Talvisodan Underground-rock -LP:n kappaleille on tyypillistä.

Underground-rock -LP ja Baddingin single Fiilaten ja höyläten olivat jättäneet tietyn odotuksen ilmaan; että tulisi lisää tälläistä rajua, suomenkielistä kamaa. Juicen Heinolassa jyrää oli tämän odotuksen täyttymys. Kappale on rinnastettavissa Dave Lindholmiin biisiin Jazzikansa tulee, mutta siinä missä Jazzikansa tulee on ehdottomasti stadilainen kappale, on Heinolassa jyrää kansallista kohkaamista ilman suomenruotsalaisia leijoja Helsingin yllä. Saman henkisiä, surrealistis-psykedelisiä rock-vetoja ei ole montaa suomeksi tehty. Laittaisin sen kanssa samalle viivalle vain Talvisota-orkesterin Kasvottoman kuoleman ja Virtasen Elektronisen ekstaasin.

Heinolaa ja Sotilaspoikaa LP:llä seuraa Harri Rinteen sanoittama, eroottis-romanttinen Hengitä sisko, jonka Mikko Alatalo upeasti laulaa. Merkillisen onnistuneesti tässä biisissä yhdistetään toisiinsa parodisia aineksia ja suoraa ja kiihkeää tunteiden vuodatusta.

Rienaaja-Juice pääsee ääneen kappaleessa Jeesus pelastaa. Kumea kellarisoundi pukee tätä kappaletta, mutta äkkiä karismansa kadottava renkutushan tämä on. Aikanaan se kolahti kyllä kovaa. Koti, uskonto ja isänmaa nuodostivat levyn ilmestymisen aikoihin ällöttävän konservatismin akselin ja kaikki tähän pyhään kolminaisuuteen kohdistuva riena oli tervetulluttua tavaraa.

Hän sammuu voisi olla Goodman-Retee - tuotantoa, ainakin sukulaisuus Työmiehen lauantaihin on selvä. Järisyttäviä säveltaiteellisia tai verbaalisia ansioita biisi ei omaa, mutta Pena Penninkilammen armoitettu laulutulkinta on kuranttia kuunneltavaa yhä vieläkin.

Hän sammuu kuten myös esim. sen jälkeiset raidat, Imeläkivi ja Zeppeliini ovat kappaleita, jonka kaltaisia Leskinen ei enää tämän jälkeen tehnyt. Juicen ekalevyn laulut ovat nuoren miehen lauluja eikä sellaisia voi tietenkään koko ikäänsä väsäillä. Toisaalta on myös niin, että kaikki mainitut biisit ovat eräänlaisia uniikkeja pistokokeita: miltäs tämmönen kuulostaisi... tai tämmönen... tehdääs pastissi jytäbiisistä, joo ja ja psykedeliasta kanssa ...

Oo!Raili raikaa Pahkasikamaisesti kuin suoraan opiskelijaboksin uumenista. Pena Penninkilampi tekee taas mainion laulutulkinnan ja Rinteen riimit trimmaavat näppärästi: "On kirjahyllyssäsi Milleri ja yksi dekkari ja trilleri/kaks kertaa unohtui sun pilleri ..." Juicen itsensä laulama Mari(savun kuningatar) on Leskistä utuisimmillaan, kaunis, herkkä bohemian rapsodia. Marihuanan savusta laulussa on tietysti kyse ja näin ollen Suomi-undergroundin perusteema "rock, ruoho, rakkaus" taittuu täysimääräisesti tällekin LP:lle.

70-luvulla Juice narahti Alatalon ja Virtasen tavoin hasiksen tupruttelusta, mutta käsitykseni mukaan kannabis ei koskaan Leskistä suuremmin kiinnostanut. Kerran, noin vuonna 1983 - 84, istuin Juicen pöydässä ravintolassa kun eräs laulajatar tyrkkäsi pienen nokareen hasista tilanteesta lievästi hämmästyneen Juicen käteen. Myöhemmin yöllä ravintolaseurueen siirryttyä Juicen keikkabussiin notkumaan, samainen laulajatar ehdotti ko. pilvibiitin käyttöön ottamista. En tiedä mikä tarkoitus Juicella biitin varalle oli, sillä vastahakoisesti hän sen taskustaan esiin kaivoi ja luovutti hengaajaryhmän käyttöön, mutta ei itse osallistunut murusen polttamiseen.

Cuba Libre, Nonamen laulu ja Tulppaani ovat jälleen opiskelijaboksistuffia. Alatalon ja Rinteen Cuba Libre itse asiassa kallistuu parodian kautta iskelmän puolelle. Tulppaani taas on perus-Leskismäisiä kielikuvia tulviva pikku klassikko. Nomanen laulu haikeaa, rakkautta ikävöivää Leskistä, jota myöhemmillä levyillä kuultiin vielä paljon lisää. Täysin toista maata on Alatalo-Rinteen anti-keskiluokkainen anti-rakkauslaulu Lähde takaisin: "Sä kestäisi et tätä elämää/et viikkoa sä tätä voisi sietää/sä rokista et tiedä yhtään mitään". Eh.

Kiivaasti kulkeva päätöskappale Rokkaan palaa Heinola-avauksen rytinään. "Homekorvat tahtoo tietää, mä kuinka kauan oikein rokkaan. Niin kauan kuin sielu sietää ..." No, kovin kauan sielu ei rokkaamista sietänyt. Vuonna 1979 ilmestyneen Tauko-LP:n jälkeen Juicen kurssi alkoi kääntyä rockista selkeästi iskelmällisempään suuntaan. Oikeita, rock-levyjä hän ei mielestäni tehnytkään kuin yhden ja tämä levy on vuonna 1976 ilmestynyt, Keskitysleirin ruokavalio. Pidän sitä hyvin "dylanistisena" albumina, mutta ennen kaikkea se on - eikä vähiten Petteri Salmisen kitaroinnin takia - erittäin jännittävä ja voimakas teos. Juicen & Coituksen eka ei ole samalla lailla voimakas levy, paremminkin hillitön & hervoton, mutta suomalaisen rockin ja iskelmämusiikin kehitykseen sen vaikutus on ollut ainutlaatuisen voimallinen. Aivan kuten LP:n takakansiteksti lupasi; edessä päin olivat tulevat juhlat.

torstai 1. huhtikuuta 2010

Irwin Goodman - Raha ratkaisee

Photobucket

Vexi Salmen Irwinin nimissä kirjoittama Raha Ratkaisee (Karisto, 1967) on ensimmäinen suomenkielinen idolskirja ja ensimmäinen suomalaisen popparin elämäkerta. Ihmettelen ettei tätä alle sata sivuista, mukavasti taitettua ja kuvitettua opusta ole julkaistu uudestaan.

Rentun Ruusu-elokuvan nähneille Raha ratkaisee on tuttua huttua. Lapsuus Hämeenlinnassa, Saksan visiitti, ensiesiintyminen Spede-klubilla, independent-tyyliin tuotettu ensilevytys En kerro kuinka jouduin naimisiin, rattijuopumus jne. Kirja vaan on huomattavasti huokoisampi tapaus kuin Pekko Aikamiespojan ohjaama sarjakuvamainen patsastelu.

Raha ratkaisee päättyy tunnelmiin Ryysyranta-kappaleen levyttämisen jälkeen. "Elokuussa teimme jälleen uuden singlen. Tätä kirjoitettaessa levy on vielä nauha-asteella, mutta toivon siitä parempaa menestystä kuin edellisestä LP-levystä. Kappaleen nimi on Ryysyranta ja se kuvaa kotimaatamme Ryysyrantaa."

Ryysyranta julkaistiin vuonna 1968 albumilla Reteesti vaan. Ryysyrannan lisäksi LP:lle päätyivät mm. sellaiset Irwinin huipputeokset kuin Kieltolaki, Juhlavalssi ja Kun ei rahat riitä. Yhtä nasevia, teräviä ja hulvattomia kappaleita kuin mitä Reteesti vaalle on tallennettu, Irwin ei ko. lätyn jälkeen kovin montaa tehnytkään.

Reteesti vaan oli viimeinen vanhan protesti-Irwinin levy. Irwinin ehkä toiseksi paras pitkäsoitto, Poing poing poing vuodelta 1971 on jo toisenlaista, iskelmällistä junttiIrwin-tyyliä. Tähän meininkiinhän Irwin sitten upposi syvälle ja kokonaan 80-luvulla, jolloin Kassu Halonen alkoi kastroida Irwinismiä.

Raha ratkaisee piirtää kevyen, mutta näköisen kuvan rennosta lentojätkästä, joka koettaa mitenkuten pysyä kuosissa sinkoillessaan ympäriinsä menestyksen mylläkän viskomana. Erinäisistä rettelöistä ja kommelluksista kerrotaan avoimesti, mutta varsinaiseen Irwinin yksityiselämän ruodintaan ei ryhdytä. Enemmän suositaan myhäileviä tunnelmakuvia. Bonuksena kirjan mukana tuli EP-levy, joka sisältää kappaleet Ryysyranta. Äiti, Tango Kauhajoen kasinolla ja Marcello Magaroni. Lisäksi elämäkertaa täydentää kirjan jälkisanoiksi sijoitettu Pekka Gronowin kirjoittama essee "Irwin Goodman - kriitikon mielipide".

Gronow päättää katsauksensa seuraavasti: " Irwin on tehnyt lyhyessä ajassa aivan liian monta levyä, ja siksi niiden joukossa on lukuisia epäkiintoisia esityksiä. Parhaimmillaan hän on onnistunut tekemään aikaisemmin iskelmämusiikissa laiminlyödyistä kansallisista aiheista nerokkaita pieniä teoksia. Marcello Magaroni on mielestäni musiikillisena esityksenä ehkä kiinnostavampi kuin mikään Suomessa vuonna 1966 sävelletty konserttimusiikin alaan kuuluva teos (joita tosin ei ollut kovin paljon), ja aivan varmasti paljon hauskempi.... Tulevaisuudessa toivon Irwiniltä enemmän kiinnostusta levyjen säestyspuoleen sekä entistä hillittömämpää rienaa kaikista mahdollisista aiheista. En tiedä, kestävätkö sitä Irwinin levy-yhtiö ja Yleisradio. Suomen kansa kyllä kestää. "

Toisenlaista näkökulmaa edustaa anonyymin lapualaistytön kirjoittama runo, joka löytyy eräälle kirjan sivulle kootusta lehtileikekollaasista. Runon alkuosa kirjattakoon tähän:

IRWIN

ruskeat silmät
pörröinen tukka
lippalakki
naurava suu
suu joka niin herkästi hymyili
niin
hymyili
ja hymyn takaa näkyivät hampaat
valkoiset hampaat
sitten tuli sormet
jotka veivät savukkeen suuhun
imaisu
puhallus
ja savuverho peitti hänen kasvonsa
kivat kasvot
joista tiesin pitäväni
ja hän hymyili jälleen
hymyili niin suloisesti minulle
pienelle tytölle
ja minäkin hymyilin
hän kertoi keikkamatkoista
toprallin filmaamisesta
hän nosti kädet ylös ja haukotteli
häntä väsytti
pitkät matkat tanssipaikoilta toisille
ne olivat rasittavia
ja sen hän sanoi
mutta samalla hän piti siitä
hän tahtoi nähdä Suomen
koko Suomen
ja tavata uusia ihmisiä

savuke loppui
hän istui lattialla
miettien jotain hyvin tärkeää asiaa
en kysynyt mitä
mutta saatoin kai arvata sen
sillä hän otti kitaransa
näppäili sitä
hän ei puhunut mitään
katsoi vain minua silmiin
ja kitara soi
- ehkä uusi sävellys oli syntymässä
........