maanantai 10. lokakuuta 2016

TARZANIN PALUU


David Yates (ohjaaja) - Tarzanin legenda (2016)
Russ Manning (piirtäjä) - Apinain Tarzan: Oparin aarteet (Like, 2015)
Russ Manning (piirtäjä) - Apinain Tarzan: Kultainen leijona (Like, 2016)

On vielä aikaista sanoa, jääkö Tarzan maailman kulttuurihistoriaan yhtä näkyvälle paikalle kuin Aatami & Eeva tai kreikkalaiset jumalat. Huomattavan pitkään tämä primitiivinen herrasmies on miehekkään jäykän liaaninsa varassa julkisuudessa keikkunut. Näyttää siltä että alastoman apinain kuninkaan asiassa on jotain perustavanlaatuista, universaalia kantavuutta. Tarzanin palataan tuon tuosta. Tarzan-kirjojen uusintapainoksina, tietokonepeleinä, sarjakuvajulkaisuina ja elokuvaproduktioina.

Koska nykyisin käyn elokuvissa ylen harvoin, oli Tarzanin legenda 2D-versionakin kummallinen kokemus. Minulla ei ole tottumusta Tarzanin legendan kaltaisiin tuotantoihin, joissa elokuva ei ole tekijöidensä itsellinen objekti, vaan alusta tehostemaakareiden kikkailukuorrutukselle. Pykimys itsetarkoitukselliseen näyttävyyteen ja järisyttävään efektiivisyyteen hyppii silmille kohtauksesta toiseen.

Tarzanin liitely liaanillaan korkeiden puiden latvoissa on kieltämättä vaikuttavan näköistä urhoilua ja ilahduttavan etevästi on toteutettu myös villieläinten kanssa kisailu. Todellinen, elokuvallinen valovoima ja intensiteetti Tarzanin legendan kuvista kuitenkin puuttuu. Kuten vetävä, draamallinen draivikin.

Nykyteknologian parasta antia elokuvassa ovat digitekniikalla toteutetut isojen apinoiden hahmot, ja miksei myös leijonatkin. En siis sinänsä vastusta uuden tekniikan tuomien mahdollisuuksien käyttämistä. Vierastan vaan sitä, että elokuvan muotoa käännetään tietokonepelien sapluunan malliseksi ja kuvista puuttuu sekä runollinen herkkyys että paljas ankaruus.




Uusimmassa elokuvaversiossa Tarzan on astunut etäälle niistä raameista, jotka Johnny Weissmuller ja hänen perässähiihtäjänsä Lex Barker ja kumppanit hahmolle rajasivat. Tarzanin legendan viidakkomies ei ole perinteiseen tapaan hyväntahtoinen, mutta tompelo lihaskasautuma, vaan empaattinen ja sivistynyt eetikko, jonka toiminnan taustalla jyllää poikkeuksellisen syvä luontoyhteyden kokemus.

Suorin yhtymäkohta - voisi melkein puhua siteeraamisesta - vanhoihin Tarzan-filkkoihin sisältyy Tarzanin legendan kohtauksiin, joissa isot villieläinlaumat vyöryvät eteenpäin savannilla. Tälläiset, usein yläviistosta kuvatut näkymäthän ovat Weissmuller-Tarzaneiden peruskuvastoa.

Vanhoissa Tarzan-leffoissa eivät juonet aina kovin kummoisia ole, mutta Tarzanin legendassa juoni on paitsi heppoinen, niin lisäksi liiallisen rönsyilevä ja raskassoutuinen. Sitä paitsi, ei ole asiallista ottaa elokuvan keskiöksi Oparin salaperäistä valtakuntaa ja laittaa sen asukeiksi ihka tavallisia, aggressiivisia alkuasukkaita - sillä kaikkihan tietävät että oikeasti Oparissa lymyilevät vajaamieliset, esi-historiallisella tavalla eläimelliset raakalaiset.

Eniten pidin pitkin elokuvaa vilahtelevista takautumajaksoista, joissa Burroughsin ensimmäisessä Tarzan-kirjassa esitettyä perussaagaa kerrataan. - Elokuvan jänteeksi olisikin saatu huomattavan pätevämpi juoni, jos sen pohjana olisi käytetty jotain Edgar Rice Burroughsin kirjoittamaa tarinaa.

Burroughsin tarinoiden vahvuus paistaa hienosti läpi 1960-luvulla Tarzania sarjakuvaksi kääntäneen piirtäjän, Russ Manningin teoksista. Manningin piirroksia julkaistiin aikoinaan Suomessa Jyrki Hämäläisen päätoimittamassa Tarzan-lehdessä. Näiden lehtien materiaalia on nyttemmin koottu kahdeksi kirjaksi: Oparin aarteet ja Kultainen Leijona.



Manningin kehonrakentajaa muistuttava Tarzan säkenöi fyysistä voimaa, mutta myös viidakkomiehen tärkeimmät henkiset ominaisuudet ovat selkeästi kuvissa läsnä. Tarzanhan on tunnerekisteriltään erikoinen kaveri. Hän ei itke, ei kavahda vaaraa, ei vajoa ikinä epätoivoon, eikä paljon naureskelekaan. Tarzanissa on zeniläs-stoalaista tyyneyttä ja ilmiömäistä kykyä sopeutua vaihteleviin olosuhteisiin - tosin vain tiettyyn rajaan saakka. Taistelutilanteen tullessa Tarzania vastaan hänen tunne-energiansa kokee radikaalin metamorfoosin. Silloin Apinain kuningas hukkuu herkästi väkivallan ja veren huumaan aivot raivoa täynnä. Tälläisen Tarzanin visualisoijana Manning on mestari.


Manningin piirroksissa lepo ja liike ovat erinomaisessa balanssissa. Staattiset tuokiokuvat vaihtuvat sulavasti ja elegantisti vetreään liikuntoon ja rajuihin myllerryksiin. Tarinan kerronta on rytminsä, kuvakulmiensa ja kuva-alan sommittelunsa puolesta erittäinkin elokuvanomaista. Useat stripit ovat kuin still-kuvia jostain 50-luvun lopun tai 60-luvun alun amerikkalaisesta, Technicolor-elokuvasta - tosin kuvista aistii myös häivähdyksen 60-luvun pop-taiteen vaikutusta. Manningilla on monia sellaisia ruutuja, joista olisi voinut tehdä taidemaalauksia Roy Lichtenstein´in tapaan.



Viime vuonna ilmestynyt, nyt jo loppuunmyyty, Oparin aarteet sisältää visuaaliset versiot viidestä ensimmäisestä Tarzan-romaanista. Myös uuden kirjan, Kultainen leijona, antina ovat nimenomaan Edgar Rice Burroughsin romaaneista tehdyt sarjakuvatulkinnat.

Manningin piirrosjälki on Kultaisen leijonan sarjiksissa yhtä lailla varmaotteista ja klassisen tyylikästä kuin edellisessä antologiassa. Ja kuten ennenkin (Opari-tarinaa lukuunottamatta) hän esittää Burroughsin romaanit hyvin typistetyssä muodossa. Tähän on syynä osittain se, että Manning seuraa lähinnä Tarzanin vaiheita kun taas kirjojen tekstimassasta iso pätkä on "samaan aikaan toisaalla" -tyyppisiä katsauksia muiden päähenkilöiden tilanteisiin. Isompaa haittaa Manningin- pakonkin sanelemasta - menettelystä ei ole, sillä juonen päälinja piirtyy esiin paksuna ja kerronnan draaman kaari on vankka.

Jotkut Kultaisen leijonan sivuista on väreiltään hieman hailakoita, mutta pääasiallisesti värimaailma, ja graafinen toteutus kaikkiaan, on erittäin ansiokasta tointa. Väreistä punainen on erityisen vavahduttavan syvä ja pehmeä. Uljaasti hohtavat myös oranssi ja tummansininen. Varsinkin yö- ja sisäkuvissa väripinnat ovat hienon näköisiä.

Alkuperäisten Tarzan-lehtien reproamisesta ja kuvamateriaalin jälkikäsittelystä vastaa molempien Tarzan-koosteiden toimittaja, graafikko Petri Aarnio. Omista arkistoistaan ovat lehtiä tähän projektiin lainanneet Pekka A. Manninen ja Jukka Viitasaari, joista jälkimmäinen tunnetaan Led Zeppeliiniin ja progeen syvästi perehtyneenä säveltäjä-kitaristina.

Kirjaksi koottuina nämä lähes 50 vuotta sitten ajanvietelukemisiksi tehdyt lehdet näyttäytyvät nyt monumentaalisena, taiteellisena ilmestyksenä - jos niitä siltä kantilta haluaa katsella. Oleellista on se, että Manningin piirrosten suurenmoinen artistinen hehku paljastaa ja kirkastaa Burroughsin väkevien ja jännittävien Tarzan-fantasioiden loistokkuuden.

Henkilökohtaisesti olen iloinnut suuresti sekä Oparin aarteista että Kultaisesta leijonasta. Tietojeni mukaan kolmaskin Manning-Tarzan-pakkaus on demoversiona olemassa. Toivottavasti sekin teos näkee joskus päivänvalon.