Hyväntekijä, kantrirockin esi-isä ja musiikkivideon keksijä Papa Nez muistelee

Michael Nesmith - Infinite Tuesday:An Autobiographical Riff (2017)

Beatlesiä apinoinut tv-sarjabändi Monkees myi Yhdysvalloissa vuonna 1967 levyjä enemmän kuin Beatles ja Rolling Stones yhteensä. Kolme vuotta myöhemmin laulaja-lauluntekijä ja psykedeelinen humanisti Michael Nesmith lunasti itsensä ulos Monkees-sopimuksesta 500 000 dollarin hinnalla.

Nesmithin ensimmäiset sooloalbumit 70-luvun alussa - Magnetic South, Nevada Fighter ym - ovat kantrirockin perustaa luoneita luomuksia. Myöhemmin Teksasista kotoisin olevan Papa Nezin musa on laajentunut hyvin moninaisiin ulottuvaisuuksiin. Nesmithin ainut hitti Monkees-aikojen jälkeen on lattaristi sykkivä poppisbiisi Rio, joka julkaistiin albumilla From a Radio Engine to the Photon Wing (1977). Riosta tehtiin fantastinen musiikkivideo aikana jolloin käsitettä musiikkivideo ei vielä ollut. Nesmithin rainalla olikin käänteentekevä vaikutus musiikin promotointiin ja esille laittoon mediassa.




Nesmith innostui musiikin ja vision yhdistämisestä siinä määrin, että hän alkoi tuottaa popvideoita esittänyttä ohjelmaa Popclips, joka pyöri yhdellä kaapelikanavalla vuosina 1980 - 81. Kanavan omistanut Warner Cable halusi ostaa ohjelman itselleen, mutta kun Nesmith ei tähän suostunut firma perusti oman kanavan, Music Televisionin. Sen ensimmäinen lähetys nähtiin elokuussa 1981.

Popclipsin jälkeen Nesmith on jatkanut musiikkivideoiden ja elokuvien - Repo Man, Timerider jne - tuottamista päämajassaan Videoranchilla San Franciscossa. Lisäksi hän johtaa Gihon-nimistä hyväntekeväisyysjärjestöä



Michael Nesmith kertoo elämästään kirjassa Infinite Tuesday - An Autobiographical Riff. Hän kertoo olleensa nuoresta saakka armoitettu folk- ja blues-diggari. 50-luvun rock & roll ei häntä innostanut. Elviksen, Jerry Lee Lewisin ja muiden varhaisten rokkareiden mahtipontisuus antoi heidän esityksilleen "surrealistisen sivumaun" Nesmithin mielessä.

"Jokin heidän esitystavassaan jätti bluesin taakseen, ja sama jokin jätti minut ulos siitä musasta. Folk-musiikki oli autenttista ja poliittista, ja sen melankolia oli todellista. Folk-musiikilla oli emotionaalinen keskus jossa oli minulle enemmän syvyyttä kuin 50-luvun rock & rollissa."

Beatlesit Nesmith näki ensimmäistä kertaa televisiosta Ed Sullivan Showssa helmikuussa 1964 ja oli heti täysin myyty. Kuten monet muutkin. Syntyi Beatlesmania, jonka kohteeksi Nesmith itsekin joutui! Ed Sullivan Shown jälkeisenä päivänä Nesmith törmäsi San Antonio Collegen cafeteriassa erääseen naiseen, joka jäi tuijottamaan Nesmithiä ja huusi: "Voi luoja, sinä olet ottanut Beatles-kampauksen!"

Keikoilla yleisö alkoi nähdä Nesmithin "uusin silmin" ja teksasilainen radioasema Corpus Christi kiinnostui tyttöjä hurmaavasta folk-trubaduurista. Nesmithin mennessä käymään radioasemalla koko henkilökunta tuijotti häntä ja aseman johtaja kysyi, onko hän George Harrison... "Jos 1950-luvun rock & roll oli surrealistista, niin tämä oli jonkinlaista psykoosia".

Beatlemanian siivittämänä humoristisesta Monkeesista tuli äkkiä suosittu bändi, vaikka sen jäsenet eivät aluksi edes soittaneet mitään, vaan pelkästään esittivät soittavansa. Monkees teki USAssa yhden kiertueen Jimi Hendrixin kanssa ja tämän turneen aikana Nesmithistä ja Hendrixistä tuli ystävät. Nesmithin promotoidessa ensimmäistä soololevyään Lontoossa Hendrix ilmaantui pressitilaisuuteen antamaan supporttia ystävälleen. Samoin Ringo Starr. Nesmith oli hyvää pataa kaikkien Beatlesien kanssa ja John Lennon toimi hänen oppaanaan svengaavan Lontoon säpinöihin Nesmithin ensimmäisellä Englannin matkalla.

Myös Timothy Leary oli Nesmithin ystävä - ja Grateful Deadin äänimies ja kemisti Owsley "Bear" Stanley. Häneltä Nesmith sai elämänsä ensimmäisen LSD-annoksen. Psykedeeliset impulssit saivat omanlaisensa ilmauksen Monkees-elokuvassa Head (1968), jonka toinen käsikirjoittaja on Jack Nicholson. Nesmith tutustui Nicholsoniin - ja Dennis Hopperiin - moottoripyöräfrendinsä Peter Fondan kautta. Näiden tuttavuuksien ansiosta hän pääsi läheltä seuraamaan, ideatasolta alkaen, miten kulttielokuva Easy Rider syntyi.

Kirjailija Douglas Adams on jo vuosikymmenet kuulunut Nesmithin lähipiiriin, vaikka Adams onkin ateisti ja Nez ei-ateisti, kuten hän itse asian esittää. Nesmith on koko elämänsä ollut mielenlaadultaan uskonnollinen mietiskelijä. 70-luvun alussa hän tutki ahkerasti Upanishadeja, Bhagavad Gitaa ja muita joogatekstejä. Samoihin aikoihin hän alkoi kaveerata intialaisen - puhumattomuuslupauksen tehneen - joogiin, Baba Hari Dassiin kanssa. Hari Dass tuli ensimmäisen kerran Amerikkaan v 1971.

Nesmith vieraili usein Baba Hari Dassin perustamassa ashramissa Santa Cruzissa. Kerran sinne saapui pariskunta kroonisesti sairaan, noin seitsemän vuotiaan poikansa kanssa, ja he kysyivät voisiko Hari Dass parantaa pojan. Baba oli hetken hiljaa, sitten hän otti liitutaulun ja kirjoitti siihen: "En. Mutta hän voi" - ja pyysi Nesmithiä lukemaan tekstin pariskunnalle. Kun Nesmith luki "hän voi", Baba hymyili ja osoitti sormellaan Nesmithiä.

Joogin ashramista ei tullut Nesmithin hengellistä kotia. Hänelle on lapsuudesta asti tuttu uskonnollinen yhteisö Christian Science ja v 1976 hän lähti kahdeksi viikoksi Christian Sciencen intensiivikursseille. Opiskelun keskiössä olivat Raamattu ja Kristillisen Tieteen perustajan Mary Baker Eddyn tekstit, joissa hän esittelee Raamatusta löytämänsä jumalalliset parantamisen lait.

Kauan ennen kyseistä kurssia Nesmith oli kerran LSD:tä otettuaan ryhtynyt tutkimaan Kristillisen Tieteen julkaisemaa kirjaa Science and Health ja hän luki sitä sitten yhtä soittoa neljä tuntia, koska oli niin vaikuttunut siitä, että kirjan tekstissä oli samaa "selkeyttä ja voimallista oivallusta kuin mitä itse koin itsessäni". Kurssin jälkeen hän lopetti kaikkien tajunnanräjäyttäjien käytön. Hän oli saanut vision siitä, että löytää korkeat tajunnan tilat ilman LSD:n kaltaisia katalysaattoreita.

Raamatun henkilöt eivät näyttäydy Nesmithin lauluissa, eikä hänen tuotantonsa ole koskaan ollut hengellistä musiikkia sillä tavoin, että se olisi jumalaa tai jumaluutta ylistävää. Uskonnollisuus toteutuu hänen musiikissaan sen ilmaiseman metafyysisen ilon ja melankolian kautta. Papa Nezin laulut kiitävät, leijailevat, mietiskelevät avarilla mailla ja taivailla, ja hakevat ratkaisuja elämän solmuihin ystävyydestä, rakkaudesta, kärsivällisyydestä ja myötätunnosta.

Michael Nesmith avaa kirjassaan laulujensa taustoja melko vähän, eikä paljoakaan kertaa yksittäisten levytyssessioiden ja kiertueiden tapahtumia ja tunnelmia. Sitä vastoin hyvin kirkkaasti ja selkeästi välittyy se mielenlaatu ja asenne, ja ne prinsiipit joita Papa Nez on halunnut musiikissaan ja kaikissa tekemisissään toteuttaa. Yksityiselämänsä draamoista, taiteellisista ambitioistaan, bisneksistään ja henkisistä näköaloistaan Nesmith kirjoittaa avoimesti ja suoraan.

Infinite Tuesday on hellästi aikakausien läpi tunkeutuva kosminen kronikka taiteilijalta, josta on moneksi ja joka on elämässään kohdannut monta kummallista kohtaa.

My songwriting process did not take into any consideration whether the song would be popular or accepted. I wrote poems about things that interested me, that were part of my everyday life and my musings as an artist.
The music itself tended to have a twang and a country/blues sensibility and the odd touch of lounge and big- band organ music. I never thought of them as pop songs, only as songs that would be message of my own to a live audience.

MICHAEL NESMITHIN VIDEORANCH3D

Yksissä kansissa monta totuutta Bob Marleysta

Bob Marleyn elämäntarina on kaiverrettu kymmeniin kirjoihin ja monet reggaekunkun aikalaiset ovat kertoneet mediassa ja muistelmateoksissa yhteisistä elämänvaiheistaan Marleyn kanssa. Tätä informaatiomassaa täydentää amerikkalaisen Roger Steffensin So Much Things to Say - The Oral History of Bob Marley. Teos on koostettu kymmenien Marleya muistelevien ihmisten haastatteluista.

Kirjan tekijä, Roger Steffens on radiotoimittaja, näyttelijä ja kirjoittaja, joka on omistanut elämänsä Bob Marleyn fanittamiselle. Hän ylläpitää monta huonetta täyttävää Marley & reggae -arkistoa, jonne on ääni- ja filmitallenteiden lisäksi koottu valtava määrä julisteita, valokuvia ja sekalaista tilpetööriä.



Harvinaisimpia haastateltavia Steffensin opuksessa ovat varhaisissa Wailers-kombinaatioissa laulaneet naiset Cherry Green ja Beverly Kelso. Heistä ensiksi mainittu ei ole tätä julkaisua aiemmin puhunut julkisuudessa Wailers-ajoistaan. Cherry Greenin kertomuksissa Marley ei ole Bob, vaan Lester - tällä nimellä häntä kutsuttiin nuorena Kingstonin Trench Townissa.

Kelson ja Greenin lisäksi Wailersien naisääniin kuului Rita Marley, joka jo ennen Wailers-kiinnitystä ehti laulaa levylle Soulettes-trion jäsenenä. Rita oli alunperin kiinnostunut enemmän Bobista kuin Wailersien musiikista. Hän seisoi aina lapsi sylissään kotinsa edessä, kun Bob, Peter Tosh ja Bunny Wailer ynnä muut lampsivat ohitse ollessaan matkalla levyttämään tai harjoituksiin. Rita huiskutti kundeille joka kerta, mutta aluksi nämä korskeat rude boyt eivät noteeraaneet Ritaa lainkaan. Heidän mielestään Rita oli erityisen ruma, musta tyttö, apina. Myöhemmin Ritasta kiinnostui Bobin lisäksi Peter Tosh, joka teki itseään tykö raiskausyrityksen avulla.

Bunny Wailer on kirjassa äänessä paljon. Hänestä Steffensillä onkin erityisen runsaasti haastattelumateriaalia, koska vuonna 1990 Steffens lukkiutui kolmeksi viikoksi hotellihuoneeseeen Jamaikalla ja haastatteli tänä aikana Bunny Waileria hänen elämäkertaansa varten 64 tuntia. Raakamateriaalia kertyi 1800 liuskaa, mutta sitä ei ryhdytty editoimaan, koska myöhemmin Bunny Wailer sanoutui irti elämäkertaprojektista ja kielsi sellaisen tekemisen.

Bunny dissaa ison joukon aikalaisiaan musiikkibisneksessä ja puhuu kitkerään sävyyn mm. Rita Marleysta, Bobin ystävästä ja avustajasta Alan Skill Colesta, Island-pomo Chris Blackwellistä, Lee Perrystä ja tuottajalegenda Coxsonista (Studio One).

Coxsonista Bunny toteaa: Hän on kaikkien vampyyreiden isä. Coxsonin tavoin edesmennyttä, tuottaja Leslie Kongia hän luonnehtii erittäin naiselliseksi tyypiksi, jota ei koskaan nähty naisseurassa: Hänen attituudinsa, hänen tapansa puhua ja liikkua, kaikki hänessä oli todella naisellista.

Armoa ei saa edes rasta elder, Marleyn ja Wailersien varhainen rastaopettaja ja manageri Mortimo Planno. Häntä - kuten kaikkia edellä mainittuja - Bunny syyttää rahojen ohivetämisestä. Lisäksi Bunnyn mukaan kerran Planno suuttui niin, että uhkasi tappaa Marleyn ja tuli tässä tarkoituksessa Marleyn majalle Nine Milesiin mukanaan "nynnerö" nimeltä Jeff Folks; weak batty bwoi [= homo], one of Planno´s little girls.

Bunnyhan asui itsekin pienen pätkän varhaisnuoruuttaan Nine Milesissa, joka sijaitsee n 100 kilometriä Kingstonista. Bunnyn ja hänen porukoittensa oleskelu siellä jäi lyhtyaikaiseksi ja he palasivat karuun Kingstoniin, koska Nine Milesissa oli heidän mielestään liian kylmä.

Marleyn kotiin tehtyä aseellista attentaattia joulukuussa 1976 kirjassa puidaan laajasti. Ilmeistä on, että asemiehet kuuluivat Jamaikan konservatiivipuolueelle (JLP) lojaaliin katujengiin. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita sitä, että Marleyn murhayritys olisi tehty poliittisista syistä - mikäli kyseessä edes oli Marleyn murhayritys: vaikka ammuskelijoilla tuntui Hope Roadilla olleen tappamisen meininki, he eivät kuitenkaan surmanneet Marleya, haavoittivat vain. Epäselvää on myös se kohdistuiko hyökkäys Marleyyn, Alan Skill Coleen vai manageri Don Tayloriin. Kaikilla kolmella oli omat hämäräpuuhansa, ja Marleylla itsellään oli yhteyksiä sekä JLP:n että - enempi vasemmistolaisen - PNP:n alueilla toimiviin gangstereihin.

Marley tunsi henkilökohtaisesti pääministeri Michael Manleyn (PNP), koska Wailersit esiintyivät 70-luvun alussa Manleyn vaalikiertueella. Laulajat eivät kuitenkaan osallistuneet turneelle poliittisista syistä, vaan rahan takia. He saivat jokaisesta esiintymisestä 150 dollaria - niin isoa summaa he eivät koskaan ennen olleet keikkapalkkionaan kuitanneet.

Trench Town oli Manleyn vahvaa kannatusaluetta ja siten Marleylla oli paljon ystäviä PNP:n tukijoiden joukossa. Suhde Miss Maailma Cindy Breakspearen kanssa aiheutti sen, että Marley oppi tuntemaan myös varakasta, JLP:n johtajan Seagan kannattajakuntaa ja myös sympatisoimaan heidän mielipiteitään monissa asioissa.

Poliittisena filosofina Marley oli - rastoille tyypilliseen tapaan - abstraktin poliitikan ilmentäjä. Hän puolusti oikeudenmukaisuutta, rauhaa ja rakkautta, mutta hänen julistuksissaan oli vain hiekanjyväsen verran konkreettista substanssia.

Olen joskus käyttänyt Marleysta sellaista metaforaa, että hän oli Che Gueavara kivääri kitaraan vaihtuneena. Tämä kuva vie osittain harhaan, koska Marley oli ehdottomasti kommunismia vastaan, eikä missään määrin sympatisoinut Kuuban politiikkaa.

Kiväärin vaihtuminen kitaraan tarkoittaakin sitä, että päinvastoin kuin Guevara, Marley yllytti musiikillaan ihmisiä väkivallattomaan maailman muuttamiseen ja hengelliseen ylösnousemukseen. Hänellä oli kutsumus raamatullisten profetioiden ja lakien saarnaamiseen kaikille kansoille, mutta yhtä vahvasti hän janosi koko elämänsä ajan kaupallista menestystä.



Afrikan ja afrikkalaisuuden ylösnousemus olivat Marleyn mission ytimessä ja hänen sanomansa poliittisinta antia. Näistä asioista - Afrikan vapautumisesta imperialismin ja uus-kolonialismin ikeestä - hän artikuloi selkeimmin albumillaan Survival.

Kaikki Survivalin kappaleet on levyetikettiin merkitty Marleyn nimiin. Tosiasiallisesti Zimbabwen lyriikat on laatinut Twelve Tribes of Israel -lahkon jäsen nimeltä Flippins, jonka Marley tapasi lyhyen Etiopian matkansa aikana. Wake Up and Live on osittain Marleyn Tuff Gong -studiolla työskennelleen Sangie Davisin käsialaa. Hän sai aikoinaan pienen kertakorvauksen biisistä ja nimensä Survivalin ensimmäiseen painokseen, myöhemmissä laitoksissa Davisin nimeä ei enää näy.

Sangie Davis on tehnyt myös kappaleen Babylon Feel This One, joka on virallisesti julkaistu vain Twelve Tribesin sound systemin käyttöön tarkoitettuna dubplatena. Samoin rakkauslaulu She Used To Call Me Da Da - jota veivattiin Survival-sessioissa - on Davisilta lähtöisin. Täten kumoutuu esim omassa Marley-elämäkerrassani mainittu käsitys siitä, että Marley olisi tehnyt ko biisin rakastetustaan Cindy Breakespearesta.

Chris Blackwell on levykansitiedoissa Survival-albumin toimeenpaneva tuottaja. Samalla tittelillä hänet mainitaan muidenkin Marley & Wailersien levytysten krediteissä. Wailers-soittajilta on kuultu lausuntoja, joiden mukaan Blackwellin osuus sessioissa oli minimaalinen ja syy tuottajaksi julistautumiseen oli se, että hän sai tällä tavoin itselleen osan levyn rojalteista. Marleyn viimeisten vuosien äänimies Errol Brown on toisella kannalla. Hänen mielestään Blackwellilla oli tärkeä ja positiivinen vaikutus Marleyn levyihin.



Uprising-levyä tehtäessä yksi Blackwellin ideoista oli se, ettei lauluosuuksia äänitetty bändin aiemmin soittamien pohjien päälle, vaan sen sijaan Marley lauloi kaikki biisit Wailersin soittaessa saman aikaisesti taustoja. Tämä selittää Zion Trainilla kuultavan huudahduksen: To the bridge! Se on Marleyn Wailerseille hihkaisema kehoitus.

Kirjassa esiintyvät informantit ovat eri mieltä monesta muustakin seikasta kuin Chris Blackwellin toiminnasta ja he muistavat samat tilanteet hyvinkin eri tavoin. Oli sitten kyseessä se, miten nimi Wailers alunperin keksittiin tai mitä kappaleita soitettiin Marleyn & Wailersien viimeisessä sound checkissä.

Tälläinen moniäänisyys - samalla kun se ilmentää sitä, miten tuhatkasvoinen persoona Marley oli - kertoo paljon jamaikalaisen kulttuurin ominaislaadusta (Facts? About Jamaica!) ja myös siitä, että historia ei ole vain objektiivisten faktojen summa, vaan monikerroksellinen, ihmisten rinnakkaisten ja ristiriitaisten muistumien ja mielipiteiden suma.

Monet asiat Marleyn elämästä jäävät Steffensin kirjankin jälkeen epäselviksi ja salatuiksi. Mutta eihän meillä ole mitään syytä kaikkea Marleysta tietääkään.


Roger Steffens

Madventuresit lähteneet soitellen sotaan...

Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin kirja Mad Music (Johnny Kniga, 2016) alkaa katsauksella Kaakkois-Aasian musiikkiin. Opimme, että "ympäri aluetta paukutetaan siis edelleen vanhoja lyömäsoittimia" ja lyömäsoitinorkesterien (gamelan) musiikin "kudos on hämmentävä, omalaatuisesti harmoninen kokonaisuus, joka ei jätä soundiseikkailijaa kylmäksi."


Jos rock & roll esiteltäisiin rämpytysmusiikkina, joka perustuu rumpujen paukutukseen ja sähkökitaroiden huudattamiseen, niin sekin kertoisi paljon enemmän rockin olemuksesta, kuin Mad Musicin esitys gamelan- musiikista.


Indonesian historiaa kelataan 60-luvun alkuun. Silloin presidentti Sukarno julisti rockin pannaan ja kehoitti muusikoita keskittymään indonesialaisista juurista nousevaan musiikkiin. Mad Music kertoo Koes Bersaudarasta ja muista tuolloin vaikeuksiin joutuneista rockyhtyeistä. Tämä on toki kiintoistaa tietoa, mutta rokkibändien vainon lisäksi samaan aikaan alkoi kulttuurillisesti erittäin tärkeä prosessi, josta kirjassa ei mainita mitään.


Gugum Gumbira -niminen säveltäjä ja orkesterinjohtaja otti Sukarnon muusikoille heittämän haasteen vastaan ja intoutui säveltämään Sundanese-natiivien rituaalimusiikkiin perustuvia teoksia ja näin syntyi hyvin suureen suosioon noussut tyyli, joka tunnetaan nimellä jaipong. Hyvän katsauksen tähän musiikkiin antaa esim cd West Java - Sundanese Jaipong and Other Popular Music.


Musan Latinalaisessa Amerikassa todetaan olevan "hauskaa, intohimoista, elävää ja varsinkin tanssittavaa ... Se on aurinkoista, kaunista, melodista ja monipuolista." Oho! Siis, ihanko totta? Tommosesta ikinä kuullutkaan. Sen kyllä tiesin ennestään, että Jamaikan "dancehall on erittäin tanssittavaa kamaa". Niin on muuten roots reggaekin...




On megalomaaninen yritys tehdä kaikki maailman musiikit kattava tietoteos eikä hankkeella ole mahdollisuutta onnistua ilman perusteellista tutkimustyötä ja - edelliseen liittyen - erityisen laajaa musiikillista yleissivistystä. Sellaista kirjan laatijoilla ei ole. He ovat kyllä kuulleet monenlaista soundia, diggailleet sitä ja fiilistelleet tätä, kaivaneet muutamien tiedonnyörien päitä esiin satunnaista kohdista maailmanmusiikin pintaa ja laatineet tältä pohjalta esityksen tulvillaan katteettomia yleistyksiä ja hekumallisen hehkutuksen monotoniaa.


Kirjan temaattisena johtolankana on musiikin "kyky tainnuttaa tanssituristi transsiin". Tälläistä kompetenssia omaa kirjan mukaan ennen kaikkea "shamaaninen rituaalisoundi, jolla etsitään ekstaattista yhteyttä jumalalliseen" ja jota "tavoitellaan ... Siperian shamaanirummuilla, Tuvan kurkkulaululla, Indonesian gamelanilla ja tietenkin rumpuräimeellä ympäri Amerikoita ja Afrikkaa".


Ekstaattinen yhteys jumalalliseen on eri asia kuin transsi, eikä samanistinen toiminta välttämättä edes hae kontaktia "jumalalliseen" tasoon. Varsinkaan se ei hae yhteyttä, tai transsia, rumpuräimeellä. Rummuttaminen ei näet sisälly maailmanlaajuisesti samanistiseen magiaan ja transsia samaanirumpua soittamalla hakevat ennen kaikkea modernit uus-samaanit.


Itse en pidä transsiin vaipumista musiikilla tai ilman musiikkia ihanteellisena tajunnantilana. Ja jos puhutaan rituaalimusiikista, niin on vain yksi puoli asiaa se, mitä rituaaliin osallistujien mielessä tapahtuu - esim tuntevatko he itsensä "osaksi possea" vai eivät. Ritualistisilla soitoilla on yleensä isommat päämäärät.


Heimoyhteisöjen kuvioissa kyse saattaa olla yhden ikäpolven siirtymäriitistä tai pyrkimyksestä edistää viljan kasvua laulamalla ja tanssimalla. Jamaikan rastojen nyahbinghi-rituaalissa manataan rumpujen kumistessa esiin ukkosta, salamaa ja kuumaa laavaa syntisen maailman ylle. Kristillisen veisuun alkuideana on Raamatun tekstien valossa Herran ylistäminen ja miellyttäminen. Kun Israelin kansa on sydämessään loitonnut Jahvesta, ei heidän tyhjänpäiväinen musiikkinsa enää Jahvelle kelpaa: "Vie pois minun edestäni virttesi pauhina, en tahdo kuulla sinun harppujesi soittoa" (Aamos 5:23) .


Venturesien musaturisteille kohdistettu yleisohje onkin siis erittäin typerä. Kenenkään ei pitäisi toimia näin:


Jos olet onnekas ja pääset bileisiin, joissa kaikki soittavat tai laulavat, unohda koulun kuumoittavat laulukokeet ja mene mesiin. Vedä rohkeasti vaikka ukkonoaa paikalliseen sävelen. Se voi tuntua kurmoottavalta, mutta kun heittäytyy menoon mukaan pääsee aivan uudella tavalla osaksi possea.


Ohjetta voisi jatkaa: jos et pysty vetämään rohkeasti ukkonoaa, vedä ensin pullo viinaa lärviin, niin saavutat rohkeuden sekä transsin. Näin tekevät monet samaanitkin.


Kun musiikitapahtumisen ideaaliksi otetaan "posseen" ja "nykyhetkeen" sulautuminen, niin silloin on tietenkin samantekevää haetaanko tätä tilaa metronomin tikityksestä vai Hitler Jugendin riveissä reippaasta marssimusiikista inspiroituneena. Yhdessä tehtynä sisälle musiikin magiaan pujahtaminen "ylittää kuvitteelliset rajat ihmisten välillä oli sitten kyseessä moshaaminen tai vanhusten palvelutalossa suoritettu letkajenkka".


Kaikki musa on siis ikään kuin saman arvoista. Everything goes. Tai ei ihan. Madventureista ei ole mukavaa, eikä demokraattista se, että perinteisesti Australian aboriginaalien rituaalimusiikkia eivät naiset saa didgeridoolla puhaltaa. Kaikki tämän tyyppiset rajoitukset ovat tietysti absoluuttisesti väärin. Vai ovatko? Kirjoittajat eivät etäännytä itseään perilänkkäriasenteistaan edes sen vertaa, että todella vakavasti tutkisivat ja pohtisivat sitä, mikä mieli muinaisissa, esim sukupuolien väliseen eroon perustuvissa käytänteissä piilee.


Afrikassa, ja varmaan muuallakin, on yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat vain miehet ja yhteisöjä, joissa rumpuja soittavat naiset. Samalla tavoin on arkaaisissa yhdyskunnissa perinteisesti eriytetty monet muutkin tehtävät jommalle kummalle sukupuolelle.


Erikoinen yksityiskohta kirjassa on teoria, jonka mukaan "kiertävät tarinankertojat ja laulajat ovat pitkälti vastuussa siitä, että monet myytit ympäri maailmaa muistuttavat toisiaan". Tämän vuoksi Kalevalan "sampokin näyttää hyvin paljon germaaniselta myllymyytiltä". Hmm. Yleensä sampo liitetään universaaleihin maailmanpilari - ja maailmanpuu -myytteihin. Niiden yleisyyttä maailmassa en itse laittaisi kiertävien bardien ansioksi. Ja onhan toisaalta myös niin, että eri kulttuurien myyteissä on runsaasti eroavaisuuksiakin.


Rantalan ja Milonoffin tekstissä mutkat oikaistaan suoriksi ja kaikki kenottaa vähän sinne päin. Kirjassa on runsaasti pikkuvirheitä ja isoja puutteita. Melko isona kömmähdyksenä pidän sitä, että Venäjän soundeja esiteltäessä fokus on rockin kieltolaissa neuvosto-Venäjällä ja Vysotskissa. Täysin sivuutetaan se, että Neuvostoliitossa levyjä julkaissut Melodiya on valtaisan kulttuurityön tehnyt levy-yhtiö. Se tallensi entisiä zembaloita ja folk-musiikkia ympäri Venäjää, julkaisi korkeatasoista klassista, jazzia ja viihdettä satoja nimikkeitä. Label on käsittääkseni pystyssä edelleenkin, mutta 80-luvulla yhtiön julkaisujen laatu heikkeni ratkaisevasti.


Intialaisesta musiikista kaikki tietävät sitarin ja Ravi Shankarin. Mad Musicin Intia-osuuden luettuaan tietää, että Intian suosituin soitin on sitari ja sen kuuluisin taitaja on Ravi Shankar. Olisihan ainakin Shankarin kilpakumppani, monilla merkittävillä arvonimillä palkittu Ustad Vilayat Khan voitu edes mainita. Ja kun kokonaan huomiotta jätetään Intian satakieli M. S. Subbulakshmi, se on sama kuin kirjoitettaisiin suomalaisen taidemusiikin historiasta mainitsematta Sibeliusta. Paremmin Mad Music palvelee heitä, jotka janoavat infoa Dingosta ja Juice Leskisestä...

Kirjassa sanotaan John McLaughlinin ja George Harrisonin soittaneen sitaria länkkäriyleisölle. Tämä ei McLaughlinin osalta pidä paikkaansa, mutta, joka tapauksessa, tasapuolisuuden vuoksi olisi tässä yhteydessä pitänyt ottaa framille Jimi Hendrixinkin kanssa jammaillut Ananda Shankar, intialainen, joka soitti sitarilla länkkärirockia.


Kirjan slangilla laaditun böpinän ja päräyttävän fiilistelyn lomaan on sijoitettu selkokielisempiä erikoisartikkeleita ja haastatteluja. Niissä käsitellään esim musiikkia aivotutkimuksen valossa. Osa tästä matskusta on sinänsä hyvinkin pätevää paminaa, mutta väärässä ympäristössä. Taitto ja kuvitus kirjassa on komea.

Kahdeksan ja puoli kiloa Suomen Filmiteollisuuden tuotteita

En tiedä kumpi on enempi oudompi itsenäisyyspäivän traditio, linnan juhlien katsominen televisiosta vai se, että Suomen kodeissa toljotetaan joka vuosi sama elokuva sodasta, joka käytiin kymmeniä vuosia Suomen itsenäistymisen jälkeen ja jonka Suomi hävisi.

Vuosittaisesta Tuntemattoman sotilaan tv-esityksestä on kuitenkin se hyöty että, sen ansiosta ainakin osa nuoremmastakin sukupolvesta on saanut tuntumaa moniin vanhan, suomalaisen elokuvan tähtiin. Sellaisiin kuin Tauno Palo, Åke Lindman, Pertti Siimes ja Jussi Jurkka.

Vanhoja suomifilmejä esitetään kyllä televisiossa kiitettävän paljon, n 5 kertaa viikossa. Elokuvavalinnat vaan tuntuvat täysin sattumanvaraisilta ja filmit esitetään päivisin lähinnä eläkeläisille sopivaan katseluaikaan. Kouluissa näiden elokuvien nykyistä lähetysajankohtaa voitaisiin hyödyntää. Vanhojen suomielokuvien näyttäminen oppitunneilla avaisi oppilaille näkymän suomalaiseen elämänmuotoon ja mielenmaisemaan menneisyydessä. Siihen millaista on ollut ennen arkkitehtuuri,moraliteetti ja rakkaus, millaisia kaupunkinäkymät ja maalaismiljööt, ajan henki jne.



Suomifilmeinä tunnettuja elokuvia tuottivat pääasiassa kolme tuotantoyhtiötä: Suomi-Filmi (perustettu 1919), Suomen Filmiteollisuus (1933–1965) ja edellisiä huomattavasti vähäisemmällä volyymilla toiminut Fennada- Filmi (1950–1982).

Suomen Filmiteollisuuden tuotanto on nyt saatavilla massiivisena dvd-pakettina. Boksi painaa reilut kahdeksan kiloa ja se sisältää käytännössä koko firman tuotannon: 234 elokuvaa, joista 41 on aiemmin julkaisematonta.

Elokuvaboksin kaari alkaa Erkki Karun ohjaamista elokuvista Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934) ja Syntipukki (1935) - ja päättyy 60-luvun alkupuolella tehtyihin filmeihin Turkasen tenava ja Teerenpeliä (molempien ohjaus Aarne Tarkas).



Laadullinen hajonta filmeissä on laaja. Huipputeosten - Komisario Palmun erehdys, Kulkurin valssi, Prinsessa Ruusunen, Sininen viikko ym - vastikkeena on iso tukku typeriä sotilasfarsseja ja muita täyshöhliä kyhäelmiä, jotka tosin voivat nekin sisältää pari ansiokasta laulunumeroa ja ehkä pienen palasen nasevaa ajankuvaa. Enemmistö elokuvista on vähintäänkin kohtalaista tasoa - ainakin näyttelijäkeskeisen elokuvatyypin genressä. Teatterimaisuus ja kirjallinen aksentti katosi suomalaisesta elokuvasta hyvin hitaasti. Kankeasta elokuvan kielen puhumisesta ei kuitenkaan ole välttämättä isompaa haittaa, jos juoni jytää ja filmissä on hyvät hahmot ja eteviä näyttelijöitä.

Tekemisen tasossa ei ole vaihteluja pelkästään elokuvien välillä, vaan myös yksittäisten elokuvien sisällä. Filmissä saattaa olla esim verrattoman hienoa kameratyötä ja monta vankkaa kohtausta, mutta kohta taas mennään jorpakkoon täyttä kyytiä kuin vanhainkodin ikiriemukkaat Huru-ukot elokuvassa Opri.



Suuri osa Suomen Filmiteollisuuden elokuvista on rakkaustarinoita ja usein nämä tarinat ovat kolmiodraamoja. Tavallista on myös se, että esteenä rakastavaisten onnen toteutumiselle on se, että he ovat sosiaaliselta statukseltaan eri kerrosten väkeä. Tosin monesti käy niin, että maalaistaloon, täyshoitolaan, tukkikämppään tai muuhun tapahtumapaikkaan ilmaantunut varattoman tuntuinen jamppa paljastuukin vuorineuvoksen tai muun ison kihon pojaksi. Tälläinen on asetelma esim vanhan Suomen suosituimpiin elokuviin kuuluvassa Kulkurin valssissa.

Kulkurin valssi sai alkunsa siitä, että Mika Waltari ja ohjaaja Toivo Särkkä sattuivat samaan junan makuuvaunuun, jolloin Särkkä ehdotti, että kuulepas, Mika, eikös tehdä tämmöistä elokuvaa, jonka nimi on Kulkurin valssi? Sinähän tiedät laulun sanat ja sävelmän, puno siihen nyt mukava juoni.



Kulkurin valssista tuli vauhdikas ja hauska, yhä katsomista kestävä aikuisten satu sankariajasta, jollaista ei koskaan ole ollut, mutta joka kuitenkin on olemassa, yhä vieläkin.. tarujen onnelassa. Elokuvan kruunaa se, että tähtiparin, Tauno Palon ja Ansa Ikosen roolihenkilöt, saavat lopuksi toisensa.




Romanit ovat näkyvästi läsnä Kulkurin valssissa. He edustavat vapautta vastakohtana yläluokan jäykälle mentaliteetille ja tapakulttuurille. Vapauden kiihkoa ja iloa. Mustalaiset esitetään alati tanssiin, lauluun - ja myös puukkotappeluihin taipuvaisena heimona. Samoja piirteitä tapaa pohjalaisten puukkojunkkareiden elämää esittävistä elokuvista. Muissa elokuvissa mustalaiset ovat yleensä Aleksis Kiven Rajamäen rykmentin kaltaisia, täyteen lastatuilla hevoskärryillä kulkevia, työtä vieroksuvia, ovelia ja meluisia tyyppejä. Näin esim elokuvassa Kaunis Veera.

Kauniin Veeran mustalaiskuvaus on tämän päivän vinkkelistä rasistinen. Samaa kuulee sanottavan elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä aina kun filmi televisiossa näytetään. On jopa vaadittu elokuvan kieltämistä tai ainakin sen nimen muuttamista. Kumpikin toimenpide olisi älytön. Se vaan täytyy hyväksyä, että mustiksi miehiksi lankatut Pekka ja Pätkä ilmentävät oman aikansa attitydia ja heidän touhunsa kannattaa ottaa camp-estetiikan kannalta. Lisäksi, yhtä hyvin voidaan ajatella, että Pekan, Pätkän plus Justiinan kohellus ilman neekerimaskia antaa vinoutuneen kuvan suomalaisista ja pilkkaa heidän älykkyystasoaan...

Minä näin Pekan ja Pätkän neekereinä 60-70- lukujen taitteessa Uuraisten Höytiällä, Moskova-nimisessä, vanhassa työväentalossa. Oli talvipakkanen ja salissakin hieman koleaa. Istuimme serkkupojan kanssa huonetta lämmittävän kaminan lähellä ja minä keksin avata sen luukun lämmitelläkseni käsiäni liekkien lämmössä. Polte oli niin kuuma, että laitoin käsieni suojaksi tätini perintöä olevan oravannahkalakin - ja ilmeisen vangitseva elokuva oli, koska kesti tovin ennen kuin huomasin, että kaminasta oli lennähtänyt kipinä lakkiini.

Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat oman aikansa turhapuroja. Kekseliäitä ilopillereitä, mutta Ere Kokkosen turhisohjausten tavoin vasemmalla kädella laadittuja. Ehein teos niistä on Lapissa kuvattu Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä, jossa Olavi Virralla on yksi päärooleista.




Suudelma on se mitä suomifilmien miehet naisilta kiihkeästi halajavat. Elokuvien kiihkeimmät suutelelukohtaukset onkin käsitettävä seksuaalisen aktin metaforiksi. Jos suutelukohtauksen tunnelma kuumenee todella polttavaksi, kamera siirtyy pois tosiaan syleilevistä rakastavaisista vaikkapa tuulessa heiluviin puiden latvoihin.

Sukupuoliyhdyntää ei Suomen Filmiteollisuuden elokuvissa tietenkään ikinä näytetä. Siksi seksuaalisuuden sfääri ilmenee niissä paljon salaperäisempänä ja siten väkevämpänä, kuin nykyajan pilluvetoisissa elokuvissa, joiden pornografian kanssa flirttailevat ja yleensä täysin tarpeettomat seksiohtaukset ovat teennäisyydessään aina yhtä vaivaannuttavan tuntuista huohotusta ja petiakrobatiaa. Niistä puuttuu sellainen tunnelman tiheys, joka saavutetaan esim elokuvassa Kuu on vaarallinen. Se kuvaa ikämiehen ja nuoren naisen suhdetta, ja tekee tämän intensiivisen kuumottavasti , vaikka Liana Kaarinan esittämä nainen ja Toivo Mäkelän tekemä "johtaja" vilauttavat makuukamarikohtauksissa paljasta pintaa hyvin niukasti. Valaistus, eleet, katseet, kuvakulmat - näillä keinoin kohtausten lumo on rakennettu.




Suomen Filmiteollisuuden ensimmäinen väri- ja laajakangaselokuva on vuonna 1956 valmistunut Juha. Pääosissa Eino Kaipainen ja Elina Pohjanpää. Elokuva ei ole saanut suurta arvostusta kriitikoilta, mutta on silti mainettaan parempi teos. Ohjaaja Toivo Särkkä innostui kuvaamaan värille niin paljon luontoa, että näyttelijät jopa kokivat jäävänsä sivurooliin. Mutta hyvä, että hän näin teki, sillä luonnonkuvausjaksojen osittaisesta sotkuisuudesta huolimatta ne ovat nyt kauniita muistumia siitä miltä tässä maassa joskus näytti.






Juhahan on varsin traaginen ja vakava elokuva. Huumoria siinä ei ole, mutta tahatonta komiikkaa kylläkin. Lapsena ollessani huvituin ikätovereideni tavoin suuresti kohtauksesta, jossa Juha on tullut hakemaan shemeikalta vaimonsa tälle synnyttämää poikaa ja sekoaa tyystin shemeikkan nauraessa hänelle päin naamaa. "Mitä sinä naurat"! Juha mylvii. Tätä repliikkiä me toisteltiin vuosikaudet.



Raivon ja varsinkin erilaisten hulluudentilojen esittämisessä suomifilmien näyttelijät olivat hakoja. Silmät toljollaan hysterisoiva Ansa Ikonen Vaivaisukon morsiamessa on ässäesimerkki tästä, mutta vielä paljon rankempia tasoja tavoitti Åke Lindman, joka teki monta juoppohullun muotokuvaa. Unohtumaton on myös Komisario Palmun hahmo, vanha rouva Amalia Rygseck. Mutta ehkä voiton vie Siiri Angerkoski elokuvassa Kuudes käsky. Kummasti vaan edelleenkin kylmää se kohtaus, jossa Angerkosken esittämälla naisella alkaa viirata siinä määrin, että hän lähtee tarjoamaan hirttoköyttä poikavainaansa vaimolle.




Suomen Filmiteollisuuden tuottamien jännitysfilmien alalla on täysosumia vähän. Suurin osa jännäreistä ei tunnu lainkaan jännittäviltä. Toki poikkeuksiakin on. Ja joskus hyytävän jännityksen korvaa kylmäverinen tyylikkyys, kuten Kuollut mies -elokuvissa. Niistä sarjan kehnoin, Kuollut mies kummittelee, sisältyy Suomen filmiteollisuuden boksiin.

Kuollutta miestä, salonkileijona eversti Sarmoa, esitti Joel Rinne. Sarmon kertoman mukaan hänen nimensä oli alunperin Detman, joka kansainvälissä yhteyksissä kääntyi muotoon "dead man". Peter von Bagh on kirjoittanut Kuollut mies -elokuvista näin:

Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen loistoravintolan tai -hotellin auloihin ja vastaaviin tiloihin, joissa vaeltaville ihmisille ase ilmestyy käteen samalla helppoudella kuin savuke.

Lapsena Kuollut mies -leffat vakuuttivat juuri pyssyjen paljouden takia. Tai tarkalleen sanottuna siksi, että Kuolleella miehellä on aseita kätkössä monissa paikoissa - kuten niskakotelossa - joten harvoin hän jää kiperässäkään tilanteessa vaille tulivoimaa. Tosin aseiden kanssa toimiminen on kuolleissa miehissä kuten muissakin suomifilmijännäreissä siinä määrin patsastelevaa touhua, että ei tunnu lainkaan realistiselta, että joku pistoolilla toista ihmistä uhkaava henkilö todella laukaisisi aseensa.





Tanssia vanhoissa, suomalaisissa elokuvissa on paljon oli elokuvan aikakausi tai tapahtumapaikka mikä tahansa. Olivat tanssiaiskohtaukset sitten riehakkaita tai muodollista seurustelukulttuuria esitteleviä, niissä yleensä piilee pinnan alla romanttinen vaaran värinä.





Suomifilmin huumorikukkoja ovat ennen kaikkea Esa Pakarinen, Eemeli ja - yksi aikalaisten hyvin korkealla arvostama näyttelijä - Aku Korhonen. Hänen sutkauksensa ja narisevalla äänellä toistetut hokemansa ovat monen suomifilmin ydinmehua. Tosin Korhonen teki myös useita vahvoja, vakavia rooleja. Yksi Aku Korhosen parhaimmista vakavista roolitöistä sisältyy elokuvaan Yövartija vain.

Leo Jokelaa nähdään vanhoissa suomifilmeissä verraten vähän, mutta silloin kun hän on niissä mukana Jokelan rooli on yleensä taiten tehty. Hannes Häyrisen suoritukset ovat sekalaisempaa laatua. Onnistunein roolityö on toimittaja Toivo Teräsvuori elokuvassa Radio tekee murron, joka on paitsi pätevää ajankuvaa, niin myös pitkälle mediakäyttäytymisen tulevaisuuteen, aina tosi-tv:n aikoihin saakka, näkevä filmi.



Matti Kassilan Hilmanpäivät on kansankomediaa parhaimmillaan ja yksi maailman hauskimmista elokuvista. Kassilakaan ei tuotannossaan flopeilta välttynyt, mutta yleensä hän onnistui erinomaisesti - varsinkin silloin kun on kyseessä Hilmanpäivien kaltainen, vetävällä käsikirjoituksella varustettu, kevyesti poreileva, mutta ei tyhjänpäiväinen elokuva. Ohjaaja Edvin Laine esittää Hilmanpäivissä suvereenilla otteella tempperamenttista ja ylisäntillistä vapaapalokunan päällikköä ja Tauno Suuri näyttelee pikkukylässä asuvaa herrastuomaria, joka on elokuvan romanttisen ulottuvaisuuden keskeishahmo.

Suomen Filmiteollisuuden koko tuotannon julkaisu on hieno kulttuuriteko. Tietysti, jos eläisimme täydellisessä maailmassa ja minä olisin Elvis, niin nämä elokuvat tulisivat filmikeloina kotiin, jossa ne omalta valkokankaaltani katsoisin. Valtaosan suomifilmeistä olen nähnyt televison kuvaruudulta ja se on tietysti aivan eri asia, kuin nähdä katsoa nämä filkat alkuperäisessä resuluutiossaan kankaalta.

Toivottavasti tämä julkaisu saa ainakin sen verran jatkoa, että myös Suomi-Filmin tuotanto laitetaan yhtenä laitoksena saataville.