Bohemia-klubin jälkeenjääneet paperit

"Minä ymmärsin että mitään ei saisi keksiä tai dramatisoida, kaikki piti nähdä sellaisena kuin se oli, ja kirjailijan laatu punnittiin siinä miten tarkasti hän näki, ja miten syvältä..."

Arto Melleri - Pääkallolipun alla (Otava, 2010)




Jarkko Laine ilmaantui suomalaiseen kirjallisuuteen 60-luvun puolivälin jälkeen "Marxin ja Coca-Colan lapsena". Arto Melleri oli siihen aikaan kirjoittamista harrastava jannu, joka koki ajan murroksen Pohjanmaalla herännäisseurojen virrenveisuun ja Hendrixin kitaroinnin ristitulessa - ja Jarkko Laine oli hänelle suuri sankari; "hänen tapansa kirjoittaa on jättänyt lähtemättömät jälkensä siihen miten minä kirjoitan", Melleri tunnustaa yhdessä päiväkirjatekstissään.

Varsinkin Mellerin varhaisimmista runoista löytää lainemaisia vivahteita, mutta erityisen suoran sukulaissuhteen Jarkko Laineeseen omaa Mellerin kollaasimainen saaga Ruissalon rockfestivaaleilta, nimeltään 1000 Watin sähköinen legenda. Se olisi voinut olla Mellerin kolmas kirja, koska saatuaan kaksi tarinaa - Meno-paluu (1970) ja Liftarien yö (1973) - julki nuorille kirjoittajille omistettussa Kontakti-sarjassa Melleri tarjosi kyseistä tekstiä painettavaksi. Se ei kuitenkaan ylittänyt kustantamon julkaisukynnystä, vaan sen sijaan ilmestyi jatkokertomuksena nuortenlehti Introssa vuonna 1974, Tapsa Rantasen kuvittamana.





1000 Watin sähköinen legenda sisältyy yli 700 sivuiseen tiiliskiveen Pääkallolipun alla. Opukseen on koottu Mellerin kaikki proosateokset ja lisäksi otos eri lehdissä ilmestyneitä novelleja ja aikaisemmin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä ja tekstiluonnoksia. Teos siis täydentää toista samanmoista järkälettä, Arto Mellerin Runot, joka tuli rotaatiosta vuonna 2008.

Kirjasta selviää, että Melleri koki ahdistumiseen asti stressiä siitä, että hän ei saanut (aikuisiällä) romaaneja syntymään. Tai syntyihän yksi, Tuomiopäivän sävärit. Mutta sehän onkin epäromaani: löyhää tunnelmointia ilman koko jutun kattavaa kaarta ja dynaamista rakennetta. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa Sävärit on kuitenkin ensimmäinen - ja toistaiseksi ainut näin laaja ja vakavaa lajia oleva - yritys kuvata huumekulttuuria.

Huumausaineiden vaikutus kuultaa vahvasti läpi koko Mellerin tuotannosta. Hänen runoudelleen on erityisen leimallista todellisuuden näyttäyminen ikään kuin hasiksen savupilven läpi katsottuna astraalisena tapahtumana. Melleri kertoikin hamuilevansa kirjoituksissaan värähteitä, joissa "metallit sulavat" ja "kaikki läpäisee ja hohtaa valoa". Tämähän on silkkaa Blavatskya! Melleriä eivät kylläkään teosofiset, eivätkä mitkään muutkaan opilliset systeemit kiehtoneet ja varsinaisen uskonnollisen mystiikan kerros on hänen tuotannossaan ohut, lähes olematon. Jotenkin kuvaavaa on, että kerran Melleri tokaisi minulle, että Suuren saagan sepittäjä Ior Bock "on huonoa mainosta kannabikselle". (Nyt kun ajattelen Mellerin penseyttä Bockia kohtaan, minulle tulee mieleen, että Melleri ehkä koki Iorin ikään kuin antiteesiksi ja "kilpailijaksi" runolaulaja Vimpelin Väinämöiselle, jonka juttuja hän lasna pääsi kuuntelemaan; pari levyäkin tehneen Vimpelin Väinämöisen resitaatioissa kun oli aina taustalla harras kristillinen viritys päinvastoin kuin pelsepuupimaisella Iorilla).

Kannabis oli Mellerille henkistä ja fyysistä polttoainetta, jota hän tankkasi itseensä vuosikymmenien läpi riippumatta siitä, mikä hänen elämänsä paikka ja taso kulloinkin oli ("en oo koskaan polttanut tötsyjä niin turvallisessa mestassa kuin Pressanlinnan vessassa", Melleri kehaisi raportoidessaan minulle osallistumisestaan itsenäisyyspäivän karkeloihin 1987.)Pääkalloantologiaan sisältyy joskus 80-luvun alussa syntynyt kirjoitus Vanhankaupanvintissä lukemassa Pekka Lipposen seikkailuja, jossa käsitellään laajasti kannabiksen osuutta Mellerin elämässä. Tässä tekstissä hän väittää, että ilman hampun polttamista "en olisi näin sovussa itseni ja maailman kanssa" ja heti perään: "Kannabis tekee ihmiselle pitkävaikutteisesti hyvää siinä missä esim. viina, heroiini tai amfetamiini tekevät pitkävaikutteisesti pahaa ja lyhyellä tähtäyksellä parantavat oloa ..."

Kuten tunnettua on, kova krääsäkin tuli Mellerille tutuksi. Samoin kuin pilvi myös muut huumausaineet, mukaan lukien alkoholi, olivat runoilijamestarille ainakin käytön alkuvaiheessa psykokirurgisten havaintojen hakemista ihmisyyden syövereihin ja samalla, aineisiin liittyviin alakulttuureihin ja rikollisuuteen. Syksyllä 1981 hän kertoi minulle vähän ylvästellen vetäneensä Albert Järvisen kanssa heroiinia Tukholmassa, mutta lievensi heti leuhkimisen vaikutelmaa lisäyksellä: "se oli puhtaasti aineiston hankkimisen takia". Samana vuonna Melleri tietääkseni nuuskasi ensimmäisen kerran kokaiinia. 80-luvulla hän innostui myös hallusinogeeneistä ja vieläkin enemmän amfetamiinista ja lopulta vielä sitäkin enemmän viinasta.

Kannabista sivuavassa essessään Melleri kirjoittaa pitkään vuonna 1976 hamppuherätyksen kokeneesta Veltto Virtasesta. Melleri kertoo arvostaneensa nuorena Velttoa paljon. - Itse asiassa arvostus oli molemmin puolista. Muistan näet 70-luvulta parikin sellaista hetkeä, jolloin istumme lattiatasossa asunnossani - minä, Veltto ja Rekku Rechardt - ja lausuimme ulkomuistista, Tupu, Hupu ja Lupu - tyyliin otteita Mellerin & kumppaneiden kirjoittamasta Pete Q -näytelmästä: " ... Te sanotte: Pete Q oli laulaja, laulaja joka lauloi Kadotetun Ajan Kantaattia "...

Velton Pete Q -innostus meni niin pitkälle, että hän alkoi heittää sellaista läppää, että näytelmä kertoo itse asiasta hänestä. Veltto myös yritti levitoida yhden Pete Q.n esityksen aikana kunnes poistettiin salista. Tälläiset jutut ärsyttivät Melleriä suunnattomasti. Vanhankaupanvinttimuisteloissaan hän ei niihin viittaa, mutta tekee kyllä muuten selväksi tympääntymisensä vanhaan toveriinsa ja oppi-isäänsä: "Mitä Veltolle tapahtui, siitä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin.... Vuosi vuodelta hän on alkanut muistuttaa enemmän kylähullua, maalaiskylän miestä, jolla on ikiliikkuja liiterissään, ja hän sekosi jotenkin julkiseen rooliinsa, rupesi jonkinlaiseksi Ylivainioksi ja kansanvalistajaksi." (Mielipidettään Virtasen "poliittisesta" toiminnasta Melleri tuskin koskaan muutti, mutta vähän ennen Mellerin kuolemaa miesten välit kuitenkin tietämykseni mukaan korjaantuivat Virtasen tehtyä yllätysvierailun A. Mellerin residenssiin).

Arto Melleri oli runojensa näköinen boheemi ja ikuinen romantikko. Boheemisuus ei kuitenkaan hänen kohdallaan tarkoittanut laiskuutta ja velttoutta. Eivät laiskimukset jätä jälkeensä tälläisiä kirjallisia tiiliskiviä! Melleri oli omistautunut kirjallisuudelle ja kun työn aika koitti sitä tehtiin kolmessa vuorossa. Tämä tulee ilmi myös monista, usein hyvin itsekriittisistä tilityksistä, joita Pääkallolipun alla -kirjaan on painettu. Melleri pystyi omasta mielestään vain hetkittäin saavuttamaan niitä taiteellisia tavoitteita, jotka hänen mielessään kajastelivat. Suuret pyrkimykset valahtivat alas Mellerin onnettomuuden myötä. Ennen vammautumistaan hän ehti kuitenkin luoda sivukaupalla uniikkia sanataidetta, jossa kohtaavat modernit mytologiat, romanttinen mysteerisyys,ja huikea arjen transponointi; runoutta, joka hienoimmillaan on intensiivisellä selvänäköisyydellään vavahduttavaa ihmisyyden ja mielen röntgeniä.


Melleri-kollaasi: KARI KOSMOS

PS. Piakkoin Otavalta tulee Arto Melleri -elämäkerta: Rojua rakkauden valtatiellä

Homodiskoilun uudisraivaajat

Village People - Best Of



Medialukutaitoni oli 70-luvulla hyvin puutteellinen, koska en silloin yhdistänyt Village Peoplea suoranaisesti homorientoihin. Ei ryhmän kuudesta jäsenestä homoja ollutkaan kuin kaksi, mutta hyväntuulisten homovärinöiden manifestointiin combo tietoisesti pyrki ja ensimmäinen suosion aalto tuli sen osaksi nimenomaan Amerikan gaypopulaation taholta.

Briteissä oli samoihin aikoihin pinnalla julkihomo Tom Robinson. Hän levytti vuonna 1978 kappaleen Glad to Be Gay, mutta biisin nimestä huolimatta Robinsonin imago oli vihainen homo: hänen Tom Robinson Bandinsa liittyi punk-sisseihin ja sosiaalipoliittista protestia pökättiin pesään yhtyeen useimmissa levytyksissä.

70-luvulla sekä vihaiset että hilpeät homot olivat täyshomoja. Nykyäänhän -"kaikki mulle heti" -mentaliteetin vallitessa - monet homoseksuaalit haluavat olla myös ikään kuin heteroja. Tällä tarkoitan esim sitä, että vaikka homosuhteista ei jälkeläisiä millään sikiä on Suomessakin yleistynyt ajatus, jonka mukaan homoliittoissa olevillakin pitää olla oikeus lasten hankkimiseen!

Tiettyä heterolle haiskahtavaa maskuliinisuutta oli tosin siinä asetelmassa, että nimenomaan miesryhmä pomppasi ensimmäiseksi seksuaalivähemmistöikoniksi. Mutta luultavasti yhä vieläkin on niin, että lesbomaailmasta ei löydy sellaista sterotypioiden valikoimaa, että niistä voisi rakentaa Village Peoplen kaltaisen sarjakuvatyyppien kaartin.

Village Peoplen taustahahmona hääri ranskalainen tuottaja Jacques Morale. Hänen ideoimaansa konseptia toteuttamaan kerättiin kasaan ryhmä laulajia, jotka puettiin amerikkalaisiksi perustyypeiksi: intiaani, cowboy, poliisi, sotilas, rakennustyöläinen, motoristi, laivastosotilas... Ryhmä näyttää "tosimiehiksi" naamioituneilta homojannuilta ja siinä lieneekin yhtyeen imagon salaisuus: homot voivat digata hahmoista ironian kautta ja heterot saavat tilaisuuden nauraa karnevalisoiduille homosäätelylle ilman loukkaamisen funktiota.

Yhtyeen hiteistä suoraan homosteluun viittaa kappale Y.M.C.A., joka on siis lyhenne Nuorten Miesten Kristillisestä Yhdistyksestä. Biisin nimi osoittaa NMKY:n jenkeissä pitämiin yömajoihin, joissa nuoret gayt tuolloin kuulemma pörräsivät. Y.M.C.A. oli vuonna 1978 Englannin listan ykkönen ja Amerikan tilastojen kakkonen. Melkein yhtä suuri menestys oli seuraavana vuonna julkaistu In the Navy.

Navyn ja Y.M.C.A.:n lisäksi tämä 1994 julkaistu kokoelmalevy sisältää mm. sellaiset hitit kuin Can't Stop the Music, Macho Man ja Go West. Railakasta, suihkunraikasta ja avoimesti älyvapaata peridiskoilua joka raita. Musa on tuotettu parodisen mahtipontiseen tyyliin ja kaikki biisit ovat taitavasti koukutettuja. Vitivalkoiseen poppiin päin ollaan selkeästi enemmän kallellaan, kuin mustan soulin sensuelleihin kähinöihin ja sähinöihin.

Village Peoplen kultakaudella progen ja punkin ystävät ylenkatsoivat discoa yksissä tuumin. Progediggareille Village People oli samanlainen sylkykuppi, kuin mitä punkeille olivat Genesis tai Pink Floyd (jännää muuten onkin, että ns. suvaitsevat, diskimirointia kammoksuvat ihmisetkin tarvitsevat omat sylkykuppinsa, kuten Päivi Räsänen on tänä päivänä SETAn ja samanmielisten halveksunnan ja pilkan kohde).

Itsekään en 70-luvulla koskaan kuunnellut Village Peoplea kämpillä, mutta tykkäsin kyllä bändin reippaimmista biiseistä, jos niitä jossain satuin kuulemaan ja etenkin videoina näkemään. Isompina annoksina nautittuna alkaa svengin ystävää Village Peoplessa, kuten yleensäkin diskolevyissä, rasittaa mekaaninen, esityksistä sävyjä syövä jumputus, joka kaikkia kappaleita dominoi.

Musiikillista antia kiintoisampaa Village Peoplessa onkin se, kuinka ryhmän jumputus myytiin homostaffina homoille ja kohta sen tahdissa ilkamoivat kaikki discohileet sukupuolisesta suuntautumisesta välittämättä. Tämä on hillittömyydessään popin suuria tarinoita ehdottomasti.

Walt Disney - outojen olentojen näkijä ja tekijä

"Minkä takia minun pitäisi pyrkiä pormestariksi, kun olen jo kuningas?"
Walt Disney

Bob Thomas - Walt Disney elämäkerta (Sanomaprint, 1991)
Neal Gabler - Walt Disney, amerikkalaisuuden ikoni (WSOY, 2008)



Talvella 1961 kävin ensimmäistä kertaa elämässäni elokuvissa ja leffa oli Walt Disneyn tuottama luontofilmi Valkea Pohjola (White Wilderness, 1958). Samana vuonna tuli myös tutuksi Aku Ankka, joka kaakatti usein valkokankaalla ennen varsinaisen leffan alkua näytetyissä pätkiksissä. Muiden aikalaisteni tapaan olen varttunut Disneyn vaikutuksen alaisena, vaikka en koskaan mikään harras Aku Ankan lukija ole ollutkaan. Minulle on Disneyn luomusten(kin) läsnäolon kautta ollut pienestä pitäen selviö jonkinlaisen "rinnakkaistodellisuuden" ja sen outojen asukkien olemassaolo.

Disney oli tavaramerkki jo minun lasna ollessani. Nykyisin Disney on myös standardisoitu tavaraesine samassa mielessä kuin Pepsodent tai Coca-Cola. Kun hampaat pitää harjata otetaan Pepsodent-tuubi esiin. Kun perheissä vietetään yhteistä laatuaikaa mennään katsomaan uusin Disney-elokuvatavara. Ja kun lapset halutaan kotioloissa pitää pois pelistä, ladataan Disney-dvd koneeseen, jolloin sieltä alkaa pursuta ruudulle yhtä taattua, tasalaatuista tuotetta kuin hammastahnaputkilosta.

Jo Walt Disneyn elinaikana yhtiö tuotti useita keskinkertaisia leffoja ja tasokkaita Disney-filkkojakin voi arvostella sentimentaalisuudesta ja sterilisyydestä, tasoitellaanhan räikeimmät emootiot ja elämän kompleksisuus elokuvissa tyystin näkymättömiin. Disney-yhtiön varhaiskautena Walt Disney ja hänen tiiminsä kuitenkin loivat muutamia erikoisen upeita ja aikaansa edellä olleita mestariteoksia, etunenässä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940). Jälkimmäiseksi mainittu raina on siinä määrin psykedeelinen pläjäys, että nuorena minun oli helppo uskoa juttuja, joiden mukaan leffaa olisi työstetty meskaliinin vaikutuksen alaisena. Neal Gabler kuittaa Disney-kirjassaan tälläiset arvailut seuraavasti:

"Vuosia myöhemmin, kun yliopisto-opiskelijat polttivat marihuanaa Fantasiaa katsellessaan, koska se sisälsi hurjia hallusinaatiomaisia tehosteita, Art Babbittilta kysyttiin, oliko hän käyttänyt mitään aineita animaatioita tehdessään. `Kyllä, kaikkea käytettiin,´ hän vastasi. `Olin itse riippuvainen Ex-Laxista ja Feen-a-Mintistä,´ kahdesta ulostuslääkkestä."

Herra Disney oli elinaikanaan yhtä tunnettu kuin Mikki-hiiri ja Aku Ankka. Tähän oli osaltaan syynä Suomessakin esitetty tv-sarja Walt Disney esittää, jota pukuun ja solmioon pukeutunut Walt-setä lämminhenkisesti juonsi. Walt Disneysta tuli amerikkalaisen konservatismin setämäinen kiiltokuva, mutta kuvan takana oli äkkipikainen, politiikasta piittamaton ja auktoriteeteista piutpaut välittävä ketjupolttaja ja maaninen visionääri, jolla perhe oli työhön verrattuna sivuharrastus.

Tuotantoyhtiönsä johtajan ominaisuudessa Walt Disney ei ollut konservatiivi, vaan päinvastoin. Mullistihan hän koko piirrettyjen filmien genren radikaalien innonvaatioiden - väri, ääni jne. - avulla ja hän oli avoin hyvinkin erikoisille ratkaisuille. Särmikäs veto oli jo pelkästään Stravinskyn musan käyttäminen - siloteltuna sovituksena, mutta kuitenkin - Fantasiassa. Ikävä kyllä kaikista huimista suunnitelmista - kuten yhteisestä elokuvasta Salvador Dalin kanssa - ei tullut ikinä totta.

Omaan yritykseensä Walt Disney loi välittömän ja yhteisöllisen toimintakulttuurin. Tämä sanottuna sillä varauksella, että kaikesta epämuodollisuudesta ja keksimiseen kannustavasta ilmapiiristään huolimatta yhtiössä Walt Disney oli koko ruljanssin kunkku.. Hänellä oli joka tuotannosta oma visionsa ja projektionsa, jota muut pykivät mukailemaan ja kehittelemään. Walt tarkasti henkilökohtaisesti filmien kaikki työvaiheet ja teki korjauksia jopa yksittäisiin piirroksiin. Yleensä uuden elokuvan luominen alkoi siitä, että Walt Disney näytteli filmin kaikki roolit henkilökunnalleen. Lumikin kohdalla Waltin ensimmäinen esitys kesti 7 tuntia.

Walt Disney keskittyi yhtiössään laadun vaalimiseen, rahasta hän ei piitannut. Firma olikin ensimmäisen vuosikymmenen jatkuvasssa kassakriisissä. Taloudellisen tilan kohentuessa rahaa sijoitettiin rutkasti myös henkilökunnan työolosuhteitten ja palvelujen kehittämiseen. Tämä taivaallis-utoopinen vaihe Disney-studioilla jäi kuitenkin lyhyeksi. Ekonomisen tilanteen jälleen kiristyessä neljäkymmentäluvun alussa ja pankkien vaikutuksen lisääntyessä firmassa, utoopinen kattaus purettiin ja Disney-yhtymä alkoi toimia täystehoille viritettynä pätkistehtaana ilman isompia taiteellisia ambitioita. Silloin Disneyn tiloihin ilmestyivät ensimmäistä kertaa kellokortit. Samalla kaikki henkiökuntaedut, kuten bonukset, taidetunnit ja hampurilaistarjoilut työhuoneisiin lopetettiin.

Walt Disney ei enää 40-luvulla ja sen jälkeen ollut yhtä innokkaasti ja aktiivisesti mukana animaatioelokuvien työstämisessä kuin Tuhkimon, Pinokkion tai Fantasian aikoihin. Hän ideoi mieluimmin näytelmäelokuvia ja tv-tuotantoja, kuten Davy Crockettia, Zorroa ja Maija Poppasta, jota itse pidän Disneyn (näytelmä)elokuvista onnistuneimpana. Kaikkein eniten häntä kuitenkin kiehtoi omaan pihaansa rakennuttama rautatie ja vuonna 1955 perustettu Disleylandin huvipuisto. Disneylla oli myös yltiöfuturistinen suunnitelma rakentaa tulevaisuuden kaupunki, jonka kaduilla autot eivät surraisi. Kaupunki pitäisi "huolen koulua edeltävästä koulutuksesta, kotiympäristöstä, työstä" ja kaikki talot olisivat oman voimalan ja putkiston avulla itseriittoisia. Disneyn kuolemaan keskeytyneen projektin nimi oli Experimental Prototype Community of Tomorrow eli ECPOT.



Disneyn ja hänen yhtiönsä tarina kerrotaan samanlaisin painotuksin molemmissa p.o. olevissa elämäkerroissa. Neal Gablerin kirja on sivumäärältään jykevämpi ja jo siitä syystä Bob Thomasin sinänsä pätevää esitystä perusteellisempi katsaus aiheeseen. Gabler harrastaa myös Thomasia runsaammin Disney-tuotantojen sisältöjen ja vaikutuksen arviointia ja analyysia, tyyliin: "Hän oli hionut perinteisiä arvoja ja terävöittänyt amerikkalaisia myyttejä ja arkkityyppejä, vaikka hän oli saattanut myös riisua niiden merkityksiä, kuten hänen vastustajansa sanoivat. Ja toisesta näkökulmasta tarkasteltuna hän oli vahvistanut amerikkalaista auktoriteetinvastaisuutta, yhteisöllistä ja suvaitsevaisuutta, joka auttoi vastakulttuurisen sukupolven synnyssä."

Gablerin mukaan Walt Disney ihaili Chaplinia ja Chaplin Disneya. Mikki Hiiren hahmoa suunniteltaessa yhtenä esikuvana oli Chaplinin kulkuri. Toinen tärkeä malli oli Disney itse: piirtäjät kopioivat Mikin ilmeet ja eleet Waltin kasvoilta ja kehonkielestä, ja Walt itse dubbasi Mikki Hiiren ääntelyn elokuvissa. "Walt ja Mikki olivat niin simpatico, että tuntui melkein kuin heillä olisi ollut sama identiteetti", Disneyn vaimo Lillian on todennut. Walt itse lausahti kerran, "en voi elää ilman Mikkiä". Ja nyt ei siis kyse ole nykysarjiksista tutusta, konnia jahtaavasta Mikistä, vaan varhaisemmasta animaatioversiosta: hyperenergisestä veijarista ja ikuisesta optimistista, joka eli plastis-symbioottisessa suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen: Mikki saattoi muuttaa auton lentokoneeksi tai lehmän ksylofoniksi ja hänen oma kehonsa kesti vahingoittumattomana rajuakin höykkyytystä.

Mikin olemusta muunnettiin monta kertaa, mutta ikinä Mikki ei ole ollut oikean hiiren näköinen. Aku Ankkakin muistuttaa enemmän lintua kuin Mikki eläinkuntaan kuuluvaa pikku jyrsijää. Mikin ja myös muiden hahmojen groteski mutanttimaisuus tulee näkyville erityisesti tilanteissa, jolloin Ankkalinnan porukka esiintyy livenä, kuten tapahtuu esimerkiksi Disneylandin paraateissa. Jättipäinen Mikki ja muut nyrjähtäneen iki-iloiset sarjiskonkarit ovat minun silmissäni pehmeämpää pakettia samasta surrealistisesta tajunnnan kerroksesta, josta Carlos Castanedan näkyjen jättiläishyönteiset ja muut eriskummallisuudet ("liittolaiset") huuruilevat esille.

Puhuvien "eläinten" ja astraalista hehkua henkivien satuhahmojen - Lumikin, kääpiöiden, Prinsessa Ruususen, Ihmemaan Liisan .. - lisäksi Walt Disneyn psykedeelisestä maailmankäsityksestä kertovat Fantasian ja Silly Symphoniesien kaltaiset tuotannot, joissa elämä näyttäytyy maagisena, elementaarisena ilmestyksenä ja/tai kosmisten energioiden leikkinä. Vuonna 1929 aloitetun Silly Symphonies -sarjan ensimmäinen osa oli nimeltään Luurankojen tanssi (myöhemmin nähtiin mm. tanssivia puita ja kukkia) ja se on selvästi sukua Tiibetin buddhalaiselle Citipati-visiolle. Thangamaalauksissa Citipati näyttäytyy kahden luurangon, Krematorion valtiaan, tanssina. Visio symbolisoi kuoleman ja täydellisen henkisen heräämisen ikuista tanssia ja Citipati on yksi 75:stä Mahakalan (Dharman suojelijan) manifestaatiosta.




Disneyn kuvastosta henkisen heräämisen optiot ohenivat vähitellen olemattomiin. Suloisen astraalisista Technicolorin väreistä siirryttiin nykyisenlaiseen, kirkkaan pehmeään (silmiä rasittavaan) väritoteutukseen eikä Mikkikään enää ollut se 30-luvun Mikki, joka toimi "kumiletkumaisesti ja sillä oli kumiletkumaiset tunteet, jotka mukautuivat mihin tahansa tilanteeseen, eikä sillä ollut eheää persoonaa, joka voisi muuttua litistymisen ja venyttämisen periaatteen mukaisesti säilyttäen perusolemuksensa "( Gabler).

Tämä minätön, joustava Mikki joutui pulaan Disneyn alkaessa nojata realismiin kehittääkseen elokuvahahmojensa persoonallisuutta. Tällä reaalin tiellä Disney itsekin joutui pulaan monta kertaa, monessakin mielessä, väsyi, turhaantui ja vieraantui yhtiönsä toimista. Kunnes syttyi uusi näky, Disneyland, eskapistinen "rinnakkaistodellisuus" arkimaailman keskellä. Tämä visio sytytti Waltin liekkiin vielä kerran. Hän teki Disneylandin perustamisen ja kehittämisen eteen kaikkensa. Siihen ja tulevaisuuden kaupunki -projektiin liittyen, viimeiset elinvuotensa Disney keskittyi erilaisten koneiden ja laitteiden kehittelyyn kuin Pelle Peloton konsanaan. Seuraava askel olisi varmaankin ollut yritys valmistaa luomus, joka on puoliksi kone, puoliksi ihminen (ikiliikkuva cyber-Walt?).

Walt Disneylla oli selvästi (luoja-)Jumalan geenit, mutta korkeidenkin jumalien mielellä & todellisuudella on rajansa. Traagista Walt Disneyn tarinassa on se, että hän oli raskaasti omien rajojensa rasittama. Disney oli inhimillisten tunteiden asiantuntija massatasolla, mutta omassa elämässään hän ei omannut ihmistuntemusta, eikä kykyä syviin ihmissuhteisiin. Inhimillistä kanssakäymistä enemmän Disneyä kiehtoi täydellisen (viihde)teoksen luominen, niin täydellisen että se fantastisuudellaan peittoaisi arkitodellisuuden. Paljoon tämä suuri visionaari pystyi, mutta kopioplaneetan ja rinnakkaistodellisuuden välisen kalvon puhkaiseminen on missio, joka hänen oli pakko jättää jälkipolvien haasteeksi.


PS. Erästä arkistokaappia pöllyttäessäni silmiin osui Suomen Elokuvakerhojen Liiton Projektio-lehden numero 1/1976. Yhden jutun yhteydessä oli kuva Aku Ankka -elokuvasta ja alla kuvateksti: "Disneyn elokuvat ovat varmasti muokanneet miljoonien lapsien arvoja ja asenteita ympäri maailmaa. Yhdenmukaistaneet niitä sekä tukeneet eriarvoisen yhteiskunnan säilymistä."