lauantai 6. elokuuta 2016

Oliko Jouko Turkka tuulipukukansan tyyli-ikoni?

Maailma on sairas ja perverssi, terve ja tasapainoinen ihminen voi olla vain raivon vallassa täällä.
Jouko Turkka


Mahtava toteemi on kaatunut. Jouko Turkan elämäntyötä käsittelevät mediakommentit ovat siis hyvästä syystä olleet suureellisia. Turkan entinen oppilas, Jari Halonen, intoutui Hesarissa laittamaan jopa suomalaisten tuulipukupukeutumisen ja nykyisen kaljun suosimisen Turkan piikkiin.

Ilta-Sanomien Jyrki Lehtola on nähnyt tuulipukupopulaatiota työhuoneensa ikkunasta ja myös hän näkee kansan kuosissa yhteyden verkkariasua suosineeseen ohjaajamestariin: "Jouko Turkka toi tuulipuvun arkikäyttöön, ja asu jäi perussuomalaisten päälle."

Mitään vakavia perusteita Turkan asemalle tyyli-ikonina ei tietenkään ole julki lausuttu. Samalla on unohdettu se, että suomalainen tuulipukukansa kammosi Turkkaa - ja nyttemin myös hylkäsi huolettomat tuulipuvut ja vaihtoi ne paremmin nykyisen poikkeustilan kanssa natsaaviin huomioliiveihin.

Turkka-fobia oli suurimmillaan maestron ohjaaman Seitsemän Veljestä -sarjan pyöriessä töllössä 1989. Turkka ilmoitti saaneensa valtavan määrän törkypuheluja sen takia. Yhdelle soittajalle hän kertoi sanoneensa: "Paskahan se on, mutta kun mä siitä millin sain ... " Tämän jälkeen kuulemma muuttui ääni kellossa. Soittaja alkoi suhtautua Turkan touhuihin ymmärtäväisemmin... "kun sä kerran noin paljon sait siitä rahaa ...."

Turkka käytti edellä referoitua puhelua esimerkkinä suomalaiskansallisesta asenteesta asioihin. Se oli tyypillistä Turkkaa: hän teki yksityistapausten pohjalta rajuja yleistyksiä ja rakensi niiden varaan polveilevia ja moniulotteisia assosisaatioketjuja ja eksistentialistisia katsauksia.

Haastatteluista minä Turkan ennen muuta tiedän ja muistan. Hän oli omapäinen ajattelija ja säkenöivä sanailija, joka mihinkään suuntaan kumartamatta analysoi sitä mitä Suomessa ja maailmassa on tekeillä. Pelkästään analysointiin ja saarnaamiseen hän ei tosin tyytynyt: välillä hän väritti sanottavaansa hillittömillä, ikään kuin selvänäköisillä fantasioillaan ...

80-luvun lopulla, kun Mauno Koivisto oli presidentti ja hänen tyttärensä Assi naimisissa sukellusvene-Komulaisen kanssa, Turkka näki tilanteen eräässä tv-haastattelussa siten, että iltaisin Koivisto makaa sängyssään ja miettii kiroillen: "nyt se (Komulainen) panee sitä".

90-luvulla Turkalla oli oma haastatteluohjelma neloskanavalla. Pääministeri Paavo Lipponenkin vieraili ohjelmassa. Turkka totesi hänelle, että "islam on miehekäs uskonto", tulkitsi Koraania niin, että se sallii "oikeauskoisen" nauttia vähän hasista - ja kysyi sitten, että eikö Suomessakin voitaisi suosia kotimaisen hampun käyttöä?"

Turkan ohjaamia, maineikkaita teatteriproduktioita tunnen yhtä olemattomasti kuin Suomen kansan suuri enemmistö. Hänen ohjaustöistään ovat tuttuja vain teevessä näytetyt Seitsemän Veljestä ja Kiimaiset poliisit (1993).

Seitsemän Veljeksen katsomisen jätin ensimmäiseen osaan. En osannut eläytyä Turkan tulkintaan Aleksis Kiven mestariteoksesta, produktiosta ei löytynyt minua inspiroivia elementtejä. Kiimaiset poliisit -sarjasta innostuin vähän enemmän. Osittain siksi, että tämä parhaaseen lähetysaikaan esitetty räkä-ja horkkarodeo oli mielestäni mitä osuvin ja aiheellisin rangaistus tv-viihteen ym:n olouttamalle Suomen kansalle. Kansanedustaja Sulo Aittoniemi epäilikin hallitukselle tekemässään kirjallisessa kysymyksessä, että sarja pilaa suomalaisten poliisien maineen ...

Kiimaisissa poliiseissa näytellyt Merja Larivaara ei ole halunnut sarjalle uusintaesitystä, eikä kaupallista julkaisua. Tänä keväänä se kuitenkin dvd-versiona ilmestyi. Levykotelon kannessa on alaotsikko: "Rangaistukseksi Suomen kansalle vierasmaalaisten poliisisarjojen palvonnasta".



Turkka oli jännittävä ja erikoinen ajattelija ja toimija sillä(kin) tavalla, että hän oli ikään kuin "kansan" puolella eliittiä vastaan, mutta samalla hän nälvi ja irvaili kaikkea sitä mikä kansalle oli tärkeää ja pyhää. Turkka ilmeisesti koki elämän teatteriesityksen kaltaisena ohjelmanumerona, jossa hänen roolinsa oli olla ikuisesti oppositossa, aina kärkevästi vallitsevaa vastaan:

... sellainen multitaide, missä on kaikkea, videosta performanssiin, on mahdoton ajatus. Koska nykymaailma on liian täyttä ja liike-elämää tuottaa aina uutta, ainut millä voidaan tuottaa uutta on vapaaehtoinen rajoittuminen. Ja koska nyky-yhteiskunta on "myöntävä" niin ainoastaan kiellolla voi olla vaikutusta.

Kaikki mainostoimistothan ovat täynnä renesanssihahmoja. Sillä tavoinhan ei voi syntyä muuta kuin kulutusta. Mutta voihan olla, että nyt tulee aika, joka kieltää, siis joka rajoittaa ja säästää, luovan ihmisen on tällöin pakko kääntää viestinsä tuhlailun ylistämiseen. Ja jos kulttuuriministerinä olisi Iiro Viinanen, niin eihän voisi olla muuta kuin vaatimus: lisää kirjavaa, mieluummin hälinää.


Yllä olevat lainaukset ovat Erkki Pirtolan v 1992 Taide-lehteen tekemästä haastattelusta "Taide maagisena kirouksena". Omia tekemisiään Turkka hahmotti Erkille mm seuraavasti:

Mä kuulun pohjimmiltaan niihin, joille kiroilu on keino manata tuekseen voimaa. Kiroilevia naisiahan ei ennen ollut. Siihen on kuulunut jotain maallista papillisuutta, joka on toisaalta jätkää. Kiroilu merkitsi maagista suhdetta todellisuuteen. Se on poppamiesten toimia. On vaikeaa kuvitella naispuolista verenseisauttajaa. Humanististen tieteitten kandinaatti ei kiroile. Maagiset toimet kuuluvat ennemmin kapinoivalle pojalle kuin taideneuvojalle.

Pirtola teki haastattelun TV2:n studioilla Tampereella. Samana iltana Tullikamarilla oli reggae-tapahtuma pääesiintyjänä jamaikalainen Bob Andy. Erkki ehdotti, että jospa Turkka lähtisi hänen mukaansa konserttiin. Turkka oli hetken hiljaa, sanoi sitten: ei.

Laajasti sivistynyt heppu Turkka oli, mutta reggaen kaltaisista, nykymusiikkiin ja -kultteihin liittyvistä ympyröistä tai, ylipäätään Euroopan, Venäjän ja Amerikan ulkopuolisesta kulttuurista, hän ei ymmärtänyt, välittänyt paljoakaan. Hän oli Dostojevskin, Marxin ja Metsäradion mies.

Elämänsä loppuvuosina Turkan maaginen maailmannäkemys kohosi uuteen potenssiin. Teatteriguru teki ikään kuin iorbockit: kaivoi kiviä esiin tiluksiltaan ja väitti niiden olevan muinaisten kansojen muotoilemia taideteoksia.

Tärkeintä Jouko Turkassa oli se, että hän otti vaarin 60-luvulla kaikuneesta Niilo Tarvajärven iskulauseesta: "ylös, ulos ja lenkille" - ja antoi sille oman, pitkän juoksunsa avulla uuden, poliittis-taiteellisen merkityksen. Nyt kun tämän jääräpäisen visionaarin juoksut on juostu, on yksi aikakausi päättynyt: kotomaisen taiteen ja kulttuurin kentällä pelottavan pelsepuupin ääntä ei enää mistään suunnalta kuuule.