Veijalaisen INTRO - poppareita, pikkupolitikointia ja pilvi-infoa

Hei olen LSD.

LSD on vain aine muiden aineiden joukossa. Pieni pilleri on vain katalysaattori, kun se on 100 % vaaraton. Kun se on nielaistu, se aiheuttaa muutoksia, murtaa joitakin patoja, joiden takana ovat mielen tuntemattomat syvyydet ja niiden loppumaton energiavarasto. Portinvartija on vaihtunut, läpi syöksyvä pyörre on kuullut uuden nimensä.

... Jos voisin murtaa kurjat mielenne niin antaisin teidän tietää: Ei kukaan tiedä, miten helvetillisellä tavalla kaikki voi mennä sijoiltaan psykoottisesssa reaktiossa, ellei ole itse käynyt siellä ...

.... Kuka teistä omaa niin suuret aivot, että kykenee hallitsemaan ja käsittelemään kaiken ylijärjellisen? Kuka teistä osaa käyttää positiivisesti miljoonien sateenkaarisalamoiden räjähdysten alle kätkeytyvän alastoman Kokemuksen? ... Harkitkaa, harkitkaa jälleen, harkitkaa vielä kerran ja vastatkaa vasta sitten.
Jouko Heikkinen: Tiesitkö tämän huumausaineista (Intro 9/1970)



Vuodesta 1968 vuoteen 1975 ilmestynyt nuortenlehti Intro oli alunperin mediapersoona Markku Veijalaisen yritys. Hänen häärätessään lehden kustantajana ja päätoimittajana Intro ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa samanlaisessa lakanakoossa kuin Stump.

Intro profiloitui pop-idolien perään kirkuvan Suosikin ja räväkän "nuoriso-Hymyn", Stumpin välimaastoon. Pop-alan ihmiset olivat Introssa isosti esillä, varsinkin suomalaiset Kirka, Kristian, Kristiina Hautala, Irwin, Katri-Helena ja Kirka. Erityisn tarkkaan Intro syynäsi artistien kesäkiertueet: ensin isot puffit jokaisesta kesäshowsta aikatauluineen ja myöhemmin live-arviot. Mutta paljon palstatilaa suotiin myös silloisille nuorisopolitiikan keskushenkilöille, jollaisia olivat mm. Jaakko Laakso, Olli J. Ojanen, Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund. Intro ei kuitenkaan ollut partaradikaalien äänitorvi, vaan edusti konservatiivis-liberaalia, 60-ja 70- lukujen vasemmistovetoista meininkiä kyseenalaistavaa journalismia.

Popin puolella Intro joka tapauksessa seisoi järkkymättä. Lehti oli hyvin kriittinen suhteessa popkulttuuriin arvostelijoihin tulivat he sitten taidemusikin puolelta tai mediasta. Introssa hiillostettiin mm. Mirja Pyykköä (tuolloin Tommila), jonka toimittamassa Ylen nuoriso-ohjelma Laajakulmassa poppiin suhtauduttiin vähintäänkin vähätellen.

Popparijutut olivat Introssa melko pinnallisia. Jämerämpää jöötiä olivat isot, aukeaman tai kahden kokoiset raportit ajan ilmiöistä, kuten katujen huumetrafiikista, underground-liikkeestä - tai väkivaltaiseksi riehumiseksi muuttuneista koulubileistä. Teinikunnathan järjestivät 60-ja 70- luvun vaihteessa hyvin paljon bileitä koulun tiloissa - konvia - ja niissä soitti yleensä bändi, joskus vain neulapojat. Touhu tyssäsi teinikuntien politisoitumiseen ja toiseksi siihen, että monista bailuista tuli rankemman puoleista örveltämistä.

Huumausaineista tehtiin lehteen monta isoa juttua ja tästä ei Intron mukaan viranomaisten taholla pidetty, koska silloin ajateltiin, että huumeista ei pidä kirjoittaa yhtään mitään. Erikoisin Intron huumereportaaseista oli juttu, jossa kerrottiin kuinka kauppa kävi toimittajan lähdettyä Helsingin keskustaan pignaamaan korkinpaloja hasiksena ja Ham-nimisiä särkytabletteja amfetamiina. Viereisellä sivulla julkaistiin juttu Arkadian huumeklinikasta.

Enemmän kuin nuorison hasiksen käyttöä varttuneempi väki kauhisteli poikien pitkätukkamuotia. Introkin raportoi taisteluista tiettyjen koulujen langettamia pitkätukkakieltoja vastaan. Nuorison vaatemuotia Intro esitteli säännöllisin väliajoin ja välillä kauden kuteita esittelevät kuvasarjat söivät parikin aukeamaa ohuen lehden sivumäärästä.

Intron linjassa oli annos sensaationhakuisuutta ja toisinaan julkaistiin hyvinkin raflaavalla otteella tehtyjä juttuja. Yleensä silloin artikkelin aiheena oli Intron arkkivihollinen Danny. Eräskin pääkirjoitussivulle sijoitettu kirjoitelma otsikoitiin "Danny pahoinpiteli katsojia Suolahdessa", vaikka väitteen tueksi ei itse jutussa juurikaan tosiasioita esitelty, vaan päinvastoin siinä päädyttiin epäilemään Dannyn väitettyä hyökkäystä häirikköä vastaan.



Jyväskylän alamaailmalla oli kansainvälinen tyyli : 30 markkaa koskenkorva, 5 mk amfetamiinitabletti ja 10 mk huora.
Vexi Salmi: Jyväskylä pikkukaupunki suurkaupungin elkein (Intro 3/1970)

En pidä. Teksti ja sävelmä on liian kulunutta "kotimaista". On kyyneliä ja kaipuuta, josta ainakin henkilökohtaisesti olen saanut aivan tarpeekseni ... aina mahtuu joukkoon tälläistä moneen kertaan käytettyä tavaraa, jolla ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Laulaja oli kai Paula Koivuniemi.
Katri Helena "Korvakuulolla"; Kerro ystävälle/Mä kaiken tunnen muuttuneen (Intro 2/1969)

Fasisteja ovat lääkärit, jotka tuntevat hashiksen vain lukemansa perusteella, mutta silti tuomitsevat ankarasti sen käytön.
Fasisteja ovat armeijan edustajat, jotka tahtovat kostaa meille viime sotiensa häviön ....
Fasisteja ovat suomalaiset popmuusikot, jotka pumppaavat meidät täyteen sävelradiofraaseillaan, sovinnaisuuksilla ja elintasoideologiallaan ...
... OLE MIKÄ OLET! KIELTÄYDY! ÄLÄ TOTTELE!
Jarkko Laine: Seinää vasten (Intro 2/1969)

... Mutta LANDELAINEN ei hyväksy HESALAISTA ja päinvastoin... Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä - älkää tappako mua jos tunnette toisin - että jos me kerran pystytään (sanotaan pystyvämme) hyväksymään neekeri, niin eiks meidän silloin pitäisi hyväksyä myös toisemme. Koska sentään samassa maassa joudutaan asumaan.
Titti-tyttö - Erään kirkkohissan tunnin tuote (Intro 5/1970)

... asetan kyseenalaiseksi, onko oikein, että jotkut pop-yhtyeet voivat tosiaan vuosittain netota miljoonia dollareita ... Eikö voitaisi lähteä siitä, että tälläisiä pop-palveluksia voitaisi yhteiskunnallisin toimenpitein tarjota huomattavasti halvemmalla, ilman samanlaisia saalistusvoittoja kuin nykyisin tapahtuu.
Erkki Tuomioja (Intro 5/1969)









70-luvun alussa Intron kustantaja vaihtui ja sen myötä lehden ulkoasu. Introsta tuli entistä enemmän musalehti, vaikka kauneutta & terveyttä ja muotia ei kokonaan unohdettukaan. Lehti oli asiapitoisempi kuin Suosikki, mutta kattaukseltaan kevyempi kuin rockin kokovartalodiggareille suunnatut Musa ja Soundi. Intron kaartista Tapio Korjus ja Arto Melleri kirjoittivat myös Soundiin ja heidän lisäkseen Introa avustivat asiantuntevilla musajutuillaan Matti Laipio, Kari Helopaltio, Julius Heikkilä ja Mikael Wiik. Päätoimittajana tämän toisen kultakauden ajan toimi Pekka Mikkola. Päinvastoin kuin Suosikin Jyräys Hämäläinen Mikkola kirjoitti itsekin juttuja lehteensä.



Vuonna 1976 Introsta tuli Help! Rankka yhteensattuma oli se, että Jyväskylässä toimi Markku Läärän johtama Help-niminen yhtiö, joka oli teettänyt myyntiin julisteita Hurriganeseista ja muista suomalaisista poppareista ilman asianomaisten suostumusta. Helpin numerossa 5/1976 oli firman koko sivun mainos ja toisaalla juttu, jossa Hurriganes tuomitsi jyrkästi kyseisen julistebisneksen. Julistekauppa oli tietysti törkeä veto Hurriganesien kannalta, mutta silti huvittavan yliampuva on Remun haastattelun otsikoksi laitettu lausunto: "Ajojahti on alkanut".





Help! heivasi wigwamit ja muut procolharumit sivuiltaan ja keskittyi kertomaan Bay City Rollersien, Hurriganesien ja Mudin kaltaisten suursuosikkien edesottamuksista. Danny Show 1976 oli lehden etusivuaiheiden joukossa.

Help!loppui äkkiä ja yhtä äkisti päättyi myös varhaisnuorisolle suunnattu idolilehti OK, jota Tom Pyynönen Helpin jälkeen päätoimitti. Mahalaskuun siis stoppasi Intro, mutta ensisävelet olivat raikkaat ja 7 lihavaa vuotta lehti ennätti lennähtää.

Castanedan naisnoitien tarinat

Taisha Abelar - The Sorcerer`s Crossing
Florinda Donner - Being-In-Dreaming

Carlos Castaneda (1926- 1998) kirjoitti kirjansa, eli elämänsä ja myös kuoli suurenmoisen salaperäisyyden vallitessa. Hänestä ei ole olemassa kuin pari valokuvaa ja miehen elämänvaiheet ovat osittain tuntemattomat. Castaneda "häivytti menneisyytensä" (valehtelemalla ja vaikenemalla) aivan kuten hänen kirjoissaan opasti maagisen tiedon tien kulkijoita intiaanitietäjä, naguaali Don Juan Matos.

Don Juanista Castaneda kirjoitti alun perin antropologin ominaisuudessa - ja hankki kolmannella tutkielmallaan, Matka Ixtlaniin, tohtorin arvon - mutta mitään todisteita Matosin olemassaolosta ei ole ja lisäksi Castanedan teokset sisältävät paljon sellaista yliaistillista havainnointia, jota lukijan on vaikea todentaa. Kirjoja voi tietysti lukea vain tekijänsä mielikuvitukseen ja transkendenttisiin näkyihin ja oivalluksiin perustuvina kehityskertomuksina yksilön tajunnan laajentumisesta. Astraaliset näkymät ovat kirjoissa kuitenkin niin syvällisen väkeviä ja Don Juanin opetukset siinä määrin uniikkeja, kosmisia ja universaalisti osuvia, että väkisinkin alkaa miettiä mistä lähteestä tämä saaga oikein pulppuaa ...



Entistä merkillisemmäksi Castanedan tarina kääntyi 90-luvun alussa, jolloin Castaneda paljasti, että hänen lisäkseen Matosin noitakoulua oli käynyt samaan aikaan kolme naista. Heistä kaksi on kertonut asiasta myös julkisuudessa. Taisha Abelar kirjassa The Sorcerer´s Crossing - A Woman´s Journey (Penguin Compass, 1992) ja Florinda Donner kirjassa Being-In-Dreaming - An Initiation into the Sorcerers´ World (HarperSanFrancisco, 1991). Molemmat kirjoittajat olivat Castanedan rakastajattaria ja Florinda Donner oli lisäksi 90-luvulla hetken aikaa naimisissa Castanedan kanssa. Noitanaiset katosivat pari päivää Castanedan kuoleman jälkeen, eikä heistä ole sen jälkeen havaintoja.



Kummankin kirjan rakenne on samanlainen. Sallimuksen oikusta naiset saavat Meksikossa matkustaessaan kontaktin muinaisen intiaanisamanismin perinteeseen - noitien omilla käsitteillä ilmaistuna: naiset "pyydystetään" noitapiiriin. Taisha Abelarin kertomuksessa pyydystäjä on Clara-niminen meksikolaisnainen, jota Abelar seuraa syrjäiseen taloon, jossa majailee mm. Manferd-koira joka ei olekaan koira.. ja jossa oudot tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Iso osa kirjoituksesta käsittelee Abelarin meditaatioharjoituksia ja tämä säätely on kuin buddhalaisuutta, johon on yhdistetty new age samanismia (jota Castanedan omat kirjat eivät mielestäni suoranaisesti edusta). Jos ei ole lukenut yhtäkään Carlos Castanedan kirjaa, ei pelkästään tämän teoksen perusteella pääse täysin jyvälle naguaalien filosofiasta ja energiaopista, eikä Abelarin kirja myöskään omaa riittävästi itsenäistä kantavuutta filosofisessa mielessä.

Taisha Abelarin kerronta on jäykähköä ja kirjan henkilöt vailla abstraktia ja konkreettista ydintä. Abelarilla ei ole samaa, briljanttia taitoa tarinoida ja värittää mielen maisemia kuin oppi-isällään. Sorcerer´s Crossingista puuttuu psykedeelisen heräämisen hehku. Kertomus tuntuu kankean näytelmälliseltä, liian asetelmalliselta. Epäuskottavinta kirjassa on se äkkinäisyys, jolla Taisha Abelar vaihtaa melko tavallisen elämänsä täysipäiväiseen magian opiskeluun ja omaksuu noitien elämänymmärryksen. Sen mukaan ihmisten maailmaan kuuluminen ei ole oleellista, eikä noitia kiinnosta ihmisten moraalisuus, moraalittomuus tai amoralisuus, vaan kaikki heidän energiansa "virtaa uusien polkujen tutkimiseen".

Käytännössä uusien polkujen tutkiminen tarkoittaa kirjassa mm. pitkiä, hiljaisia istuntoja luolassa, jossa Abelarin on tarkoitus puhdistaa mielensä menneisyydestä ja rutiineihin takertumisesta. Hän hakee "vapautta ihmisyydestä", johon kuuluvat ainakin "Jumala, hyvä ja paha, pyhimykset, Neitsyt ja Pyhä henki" - ja johtoteesi tässä työssä on:

If our warehouse are going to remain filled to capacity with desires, feelings, ideas and objects of our human inventory, where is our freedom then?

Ensimmäinen asia, jonka Abelar oppii on se, että naguaalinoituus on kaikkea muuta kuin rituaaleja, loitsuamista ja mysteerisiä kulttimenoja. Myös Florinda Donnerin kirjassa pesäeron tekeminen norminoituuteen on tärkeä teema. Donnerin noitaopasnainen ilkkuu hänelle: "Sinä haluat laulaa. Sinä haluat olla yhtä luonnon kanssa. Sinä haluat yhteisyyttä veden henkien kanssa. Sinä haluat paganismia. Jotain romanttista näkyä noitien toimista ... " Tämän kaiken sijasta noitien elämässä on kyse "hypystä tuntemattomaan". Castaneda itse sai alkuvauhtia tähän loikkaan Juan Matosin tarjoamista psykoaktiivisista voimakasveista, mutta Donnerin ja Abelarin kertomuksiin yrtit ja sienet eivät sisälly.



Samoin kuin Abelarilla myös Florinda Donnerin kirjassa on paljon maagista teatteria: mystisiä enteitä, yhtäkkiä ilmestyviä ja katoavia hahmoja, henkilöiden muodonmuutoksia naisesta mieheksi tai toiseksi naisolennoksi jne. Näihin tapauksiin ei läheskään aina ole saatu ladattua todellista merkityksellisyyttä ja siksi niissä on trikkailun, kikkailun makua, joka tylsyttää tarinoinnin terää.

Donnerin kirjan viimeinen kolmannes - Castanedan, uuden naguaalin astuttua esiin - on teoksen dynaamisin ja jäntevin osuus. Kuvauksissa tapahtumista ja keskusteluista, joissa Castaneda on mukana, on hyvin vahva naguaalin läsnäolon tuntu. Kyseiset kohtaamiset on joskus oikeasti koettu tai sitten Castaneda on sanellut tekstinpätkiä Donnerille kirjoittamisprosessin aikana 90-luvulla.

Being-In-Dreaming -kirjassa on joitakin hyviä tiivistelmiä Don Juanin / Castanedan opetuksista. Naguaaliperinteen noitia kuvataan uhkarohkeiksi uuden todellisuuden etsijöiksi, jotka ovat jättäneet maalliset murheet taakseen. Yleensä tälläiset ihmiset ovat mystikkoja ja pyhimyksiä, uskonnollisia ihmisiä - mutta "naguaalit eivät ole sen paremmin mystikoita kuin pyhimyksiä, eivätkä missään tapauksessa uskonnollisia ihmisiä. Naguaalit ovat maailmallisia ihmisiä ilman viipalettakaan maallisia huolia". He elävät maagisessa maailmassa, joka on yhtä aikaa myytti ja unennäköä ("Myytit ovat erikoislaatuisten uneksijoiden unennäköä").

Sekä Donnerin että Abelarin kirjassa "unennäön taito" on se nagualismin elementti, johon erityisesti syvennytään. Varsinkin Donnerilla tulee vahvasti esiin myös feminiinisyyden asema naguaalinoitien maailmanselityksessä. Kirjan mukaan naisille monet noituuden ulottuvaisuudet aukeavat vähemmin ponnistuksin kuin miehille. Florinda Donner saa myös kuulla, että naisnoidan ei ole hyvä olla kaunis, sillä kauniiden naisten tulemiset ja menemiset huomioidaan aina, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että naguaalinoidat haluavat pysyä huomaamattomina.

Oman erityissäväyksensä Being-In-Dreaming´lle antaa se, että kirja kuvaa taitekohtaa naguaalimyytissä. Castaneda on kertonut olleensa Don Juanin opastuksessa vuodesta 1960 vuoteen 1973, jolloin Don Juan lähimpien samaaniseuralaistensa kanssa teki maagisen voimahypyn vuoren laelta ja katosi äärettömyyteen, siirtyi totaalisesti "toiseen huomioon". Tällöin Castanedasta itsestään tuli naguaali, oman noitapiirinsä guru, ja tätä muutosta Florinda Donnerin kirjan loppuosa paljolti setvii. Tosin tiedossa olevien elämäkertatietojen mukaan Donner opiskeli 70-luvun alussa tiiviisti antropologiaa Los Angelesissa.

Ennen Being-In-Dreamingia Florinda Donner teki kaksi - enemmän tai vähemmän tieteelliseen kenttätyöhönsä perustuvaa - kirjaa venezuelaisesta samanismista. Donnerin tekstistä huomaakin hänen olevan Ablelaria kokeneempi kirjoittaja. Erityisen taidokkaiksi kirjailijoiksi kumpakaan maagia ei voi kuitenkaan kehua ja vain vähäisessä määrin ne laajentavat Castanedan kirjojen visiota. Tietoa ja tietoisuutta naguaalioppien juurista ja lähteistä kirjat eivät lisää, pikemminkin ne vaan hämmentävät keitosta, nostavat esiin lisää ihmetystä ja kysymyksiä.

Kuva Castanedan lähipiirin elämästä laajenee, jos noidattarien kirjojen lisäksi tutustuu myös Castanedan ensimmäisen vaimon - josta virallisesti erosi vuonna 1973 - Margaret Runyan Castanedan tilitykseen A Magical Journey with Carlos Castaneda: Life with the Famed Mystical Warrior ja Castanedan rakastajattaren, Amy Wallacen muistelmiin: Sorcerer´s Apprentice - My life with Carlos Castaneda. Molempien vaimokkeiden mielestä Castaneda - samoin kuin jokainen nainen hänen noitapiirissään - oli jakautunut persoona ja patologinen valehtelija. Tämä ei kuitenkaan estä Margaret Runyania ja Amy Wallacea arvostamasta Castanedan kirjoja ja hänen vilpitöntä pyrkimystään tavoittaa täyttymys magian soturina.



Mainiota taustoitusta em. muistelmille antaa espanjalaisen Carmina Fortin eriskummallinen, absurdi haastattelukirja, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Carlos Castanedaa tapaamassa (Unio Mystica, 1996). Teos on kasattu muistiinpanojen perusteella, koska Castaneda kielsi nauhurin ja kameroiden käytön. Se esittelee nopeasti mieltään muuttelevan miehen, jonka suusta tulee vuoroin kohteliaisuuksia, vuoroin rivouksia. Jokaisesta omasta kirjastaan Castaneda kertoo ottavansa itselleen 257 tekijänkappaletta. Hauska Fortin kirjaama detalji on myös se kun Castaneda kertoo käyneensä aivan sattumoisin Helsingissä vuonna 1985 yhdessä Florinda Donnerin kanssa. "Kun saavuimme perille, oli hirmuisen kylmä."

Carmina Fortin opuksessa kerrotaan, että Federico Fellini oli Castanedan ystävä ja hänen oli tarkoitus tehdä elokuva kirjasta Matka Ixtlaniin. Aihehan on varsin elokuvallinen ja Fellini & Castaneda olisi ollut huima yhdistelmä, mutta silti on hyvä, että leffahanke raukesi. Ei jokaisesta kirjasta tai isosta ilmiöstä tarvitse väsätä elokuvaa, t-paitaa ja kahvimukia. Sitä paitsi, onhan olemassa Alain Tannerin upea, ankara elokuva Valovuosien päässä, Les Années lumière, vuodelta 1981, joka on kuin ei-psykedeelinen variaatio Castanedan kirjojen esittämästä myytistä. Castaneda-kultista itsestään on jenkeissä tehty ainakin kaksi tv-dokumenttia, joissa molemmissa Donnerin, Abelarin ja muiden noitien mysteeriset äkkikatoamiset ovat vankasti framilla.


Florinda Donner (vas) ja Taisha Abelar 70-luvun alussa.

CARLOS CASTANEDAN JÄLJILLÄ

Roger Moore ja dekkariviihteen pyhäinjäännös

Pyhimys - tv-sarja, dekkarilukemisto & sarjakuva

Sean Connery -kauden James Bondeissa on tyylikkästi hölmöä charmia ja camp-karismaa, mutta sen jälkeiset Bondit tuomitsen tasapaksuksi toimintasoodaksi kaikki. Niiden erikoistehostepitoista ja epäelokuvallista pitkäveteisyyttä ei kukaan nimiroolin esittäjistä pelasta eikä pahenna. Silti varsinainen emämunaus Bondin tekijöiltä oli Roger Mooren pestaaminen 007:n rooliin noin 30 vuotta sitten. Eihän Moore voi olla Bond, koska hän on jo Pyhimys!

Roger Moore iskostui 60-luvulla koko tv:tä katselevan maailmaan tajuntaan Pyhimyksenä näyteltyään sitä ennen pääosaa lasten suosimassa Ivanhoe-sarjassa. Moore teki myös kaksi pitkää elokuvaa Simon Templarin eli ST:n eli Pyhimyksen roolissa.



Ennen tv-sarjaa olivat kirjat. Simon Templar on Leslie Charterisin dekkarisarjan seikkailijahahmo. Charteris kirjoitti itse Pyhimys-romaaneja vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen sarjaa jatkoivat haamukirjoittajat. Sekä tv-tuotannoissa että kirjoissa esiintyy Pyhimyksen logo, sädekehällä varustetu tikku-ukko. Templar käyttää tätä merkkiä touhujensa tagittamiseen samaan tapaan, kuin Zorro Zetaa ja Fantom pääkallosormuksen leimaa.



Yhtenä esikuvana Charterisilla on Pyhimystä kirjoittaessaan ollut Robin Hood. Kirjoissa Templar, entinen rikollinen, ottaa itselleen osan ryöstösaalista ennen kuin palauttaa sen rikkaalle omistajalleen, jolta Pyhimyksen nappaamat konnat ovat sen anastaneet. Konnuuksia selvittäessään Pyhimys ei kaihda kovia otteita:

... Neekerillä ei aivan yksinkertaisesti ollut aikaa ryhtyä vastustamaan ilmiötä. Sillä tuossa liikkeessä ei nopeuden ohella ollut mitään ominaisuutta, joka ei olisi ollut kouraantuntuva. Selvästi havaittava oli esimerkiksi tietty, nopea kosketus, joka varmaan oli kaikkein tuskallisimpia kouraantuntuvia kokemuksia, joita sen uhrille oli koskaan sattunut. Sen likkeelle paneva voima sai alkunsa Pyhimyksen vasemman jalan viidestä varpaasta, voima kohosi värähdellen hänen vasenta pohjettaan, kohahti hänen vasempaan reiteensä ja keräsi itseensä lopullisen voiman allon hänen lanteidensa isoista lihaksista. Sen jälkeen Pyhimyksen vartalon kiertoliike ohjasi sen toiseen kanavaan: se laskeutui pitkin oikean alaraajan pingottuvia kudoksia, kokosi uutta voimaa matkansa jokaiselta tuumalta ja purkautui aivan hänen kenkänsä kärjestä yhtä räjähtävän väkivaltaisesti, kuin puutarhaletkuun ahdetun kymmenen tonnin vesivirta purkautuu kaikkein ahtaimmasta suuttimesta. Ja juuri sillä hetkellä, kun jokainen tuon vauhdin ja painon molekyyli oli keskittynyt hänen oikean jalkansa kengän kärkeen, tuo kärki osui tarkasti kuin mittausopin avulla määriteltynä neekerin vatsan keskipisteeseen.

Kenkänsä osuessa Simon kuuli mehevän mäiskähdyksen ja näki miehen horjahtavan taaksepäin, aivan kuin hän olisi joutunu nopeatehoisen muurinsärkijän tielle. Vinkuva pihahdus äkillisesti tyhjentyvistä keuhkoista säesti mäiskähdystä ja päättyi ähkäistyyn murahdukseen. Sen jälkeen neekeri näytti sulavan maantien pintaan kuin ylettömästi lämmitetyn lieden lähelle pantu voiveistos ...
(Leslie Charteris - Pyhimys on kovaa valuuttaa)

Pyhimys-sarjafilmin tunnelmia ei tuosta katkelmasta tunnista. Tv-sarjassa Pyhimys antaa kyllä hänkin nyrkkiensä nakuttaa ja pysssyn paukkua, mutta enemmän hänen pärjäämisensä perustuu nokkeluuteen ja oveluuteen kuin rankkaan väkivaltaan. Toisinaan Pyhimys vetääkin tappelukohtaukset läpi virne silmässä tai muuten vain iisillä säädöllä. Panttivankia vapauttaessaan hän saattaa samalla napostella konnien kidnapatulle tuomia voileipiä, ja jos viholaiset hyökkäävät kesken illallisistunnon Templar nappailee herkkupaloja pöydältä taiston tuoksinassa. Savukkeita (joissa on valkoinen filtteri) ja drinkkejä Pyhimykseltä kuluu tasaista tahtia, mutta hengästymättä ja valppaana hän silti häärii pelipaikoilla. Pyhimys tosin mieluimmin autoilee kuin juoksee yhtäkään ylimääräistä mailia.

Pyhimys pukeutuu liivipukuun ja solmioon, viihtyy gurmeeravintoloissa, coctail partyissa, hienostokartanoissa ja taidegallerioissa ja matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa: monet jaksot alkavatkin joltain lentokentältä tai hotellin aulasta. Poikamainen huumori yhdistyy herrasmiehen elkeisiin Pyhimyksen karakteerissa ja ns. kaunottaria on yleensä kuvassa mukana siellä missä Templar tarpoo. TV-sarjassa Simon Templaria ei esitellä kriminaalina oikeastaan olleenkaan. Hän vaikuttaa omia lakejaan noudattavalta, kosmopoliittilta seikkailijalta, joka tuntee kaikki tärkeät ja rikkaat henkilöt ja on sekä poliisien että rosvojen tuttu.

Pyhimystä tuotettiin aikoinaan 118 jaksoa, joista YLE esitti 72 vuosina 1963 - 1969. Sarjan päättymisen jälkeen Simon Templarin fanit eivät jääneet täysin tyhjän päälle, sillä vuonna 1970 Pyhimys alkoi ilmestyä Suomessa sarjakuvalehtenä. Tämä aina vuoteen 1984 asti julkaistu lehti sisälsi kiitettävän vauhdikkaita ja näpsäköitä seikkailuja Martin Salvadorin kuvittamina. Muitakin - vähemmän osaavia - piirtäjiä käytettiin ja sen takia tiettyjen Pyhimys-lehtien numeroista löytyy aika kökköä. vähintäänkin valjua piirrosjälkeä.





Pyhimyksen tv-seikkailuja on jo vuosia ollut saatavina jykevinä, tyylikkään näköisinä dvd-bokseina. Levyjä kannattaa napsia esiin laatikoista yhtä hillityllä otteella kuin keksejä englantilaisilla teekutsuilla. Sarjafilmin tarinat ovat sinänsä nastoja, mutta sapluunan sukeutuneisuuden takia sarjasta ei maratonistuntoihin tarvittavaa magneettisuutta tarpeeksi säteile. Puvustus, lavastus, värit ja miljööt ovat kuitenkin suloista staffia joka jaksossa ja nyt niitä katsoessa koskettaa tietysti myös menneen maailman lumo.



Pyhimyksen kaltaiset, ilman sidosryhmiä toimivat veijariseikkailijat ovat nykyajan dekkarijutuissa vähissä. Tämän päivän etsivä- & agenttiviihteen yksinäiset sudetkin ovat turmeltuneita ja stressaantuneita pahoja poliiseja ja työnantajansa kanssa jatkuvasti kahnauksissa olevia, äärimmäisen väkivaltaisia ja ahdistuneita agentteja. Eivät nämä Medusan verkossa rimpuilevat jackbauerit ole yhtään sen realistisempia hahmoja kuin Templarkaan, mutta syvempiä ne ovat. Pyhimys on puhdasta POPpia, pelkkää pintaa. Siinä missä 24 reflektoi länsikulttuurin ympärivuorokautista stressiä Pyhimyksen seikkailut ilmentävät kuuskytlukulaista rentoutta ja Kennedy-henkistä optimismia. Tätä kautta voidaan ymmärtää, että Pyhimykset ovat vuonna 2012 klassikkopoppia.

Koko Pyhimyksen elämän siedettävä keveys on kateissa vuoden 1997 Pyhimys-elokuvasta. Sillä ei nimen lisäksi ole muuta yhteyttä originaaliin Pyhimysmaailmaan. Astetta ansiokkampi tekele leffa olisi saattanut olla, jos pääosaa olisi Val Kilmerin sijasta näytellyt politiitinen pyhäinjäännös ja alati itsevarma showmies Paavo Väyrynen. Onhan Pate ilman silmälaseja vähän Roger Moore -Pyhimyksen näköinen. Ainakin sama pilke, viidenkymmenen vuoden viiveellä, Paten silmään on ilmaantunut. Jollain tasolla mennyt maailma siis aina palaa näyttämölle. Ilman veijareita ja pyhimyksiä ei täällä jakseta.