RUNOLLISEN RUJOT JOULUPIPPALOT

Eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä, mistä tuutista se message tulee tai missä muodossa...
Pönttösaarnaaja Hämäläinen

Jari Halonen (ohj.) - Joulubileet (1996/2013)

Jari Halosen luomukset ovat virkistäviä vastarinnan kiiskiä kotimaisen elokuvan steriilissä valtavirrassa. Halonen on omanäkyinen, valpas ja uskalias ohjaaja, jonka kuvissa Suomi-filmin parhaat perinteet kohtaavat ovelasti Turkan opit, kuten niissä ovat yhtä aikaa läsnä myös runollinen ja räikeä surrealismi ja paljon paljastava psykohistoriallinen kuvakulma.

Aleksis Kiven elämä (2002) oli Halosen ensimmäinen suuri ja laaja elokuva. Sitä edeltäneiden kolmen leffan leimaa antava piirre oli juuri kuvien ja interiöörien ahtaus. Ei siis ole mitään kummaa siinä, että klaustrofobia on yksi Halosen Joulubileitten teemoista. Tämä alunperin 1996 valmistunut elokuva on nyt julkaistu dvd:llä. Samoin sen edeltäjät Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992) ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).



Elokuvassa joukko pikkukonnia järjestää joulubileet keskellä kesää. Vaatekomeroa käytetään saunana ja grillivastusta kiukaana. Jouluherkut on pöhnitty kaupasta ja possu sikalasta. Lahjapuolta edustaa pornofilmi, jonka katsomisen ajaksi joulupukkiasuinen, uskoontullut rosvo, Hämäläinen lukitaan vessaan. Siellä tämä Oiva Lohtanderin esittämä herra alkaa hakea yhteyttä ulkomaailmaan wc-pönttöön huutelemalla.

Suurin osa elokuvasta tapahtuu Bonan (Jorma Tommila) ja hänen veljensä Miken (Antti Reini) nuhruisessa asunnossa. Sen näkyvimpiä sisustuselementtejä ovat kirjat ja klapipinot. Halonen itse esittää ilkeää ja uteliasta, Groucho Marxin näköistä naapuria (jonka karakteerista löydän sukulaisuutta Helge Heralan näyttelemään majuri Carl Gustaf Vadenblickin rooliin Matti Kassilan filmissä Tähdet kertovat, komisario Palmu). Joulut ja pääsiäiset meneväf Joulubileissä remuisan riemukkaasti sekaisin ja pyhän ja profaanin välille syttyy outo, absurdi yhteys.




Ennen tai jälkeen Joulubileitä on rikollisia kuvattu suomalaisessa elokuvassa harvoin yhtä nasevasti ja väkevästi. Halosen kriminaalit sählärit ovat samaa lajia kuin apurikonnat Kaurismäen Arvottomissa tai Mäkelän Vares-leffoissa, mutta he eivät näyttäydy meille Apon tekemän Väyryn tai Kari Hietalahden Tetsuo Sinkkosen kaltaisina, kliseisinä ja koomisina komeljanttareina, vaan totisina ja tosina, traagisina ja taistelevina hahmoina, jotka on käsikirjoitettu ja näytelty kunnioituksella tosielämän alamaailman hervottomia heppuja kohtaan.

Synkähköistä pohjaväreistään ja väkivaltaisista virityksistään huolimatta Joulubileet on erinomaisen hauska elokuva. Minun listallani se on hauskin suomalaisleffa heti Hilman päivien (1954) jälkeen. Näiden elokuvien tyyli ja tunnelma on täysin erilainen, mutta aivan niin kuin Hilman päivillä on tälläkin rujolla ja kreisillä kuvaelmalla hyvä, lämmin sydän.



LINKKI: Jari Halonen kertoo Joulubileisstä youtubessa

HARE KRISHNA, HARE RAHA!

Kaikki mitä tapahtui oli Krishnan järjestämää. Eräänä päivänä vessanpyttymme tukkeutui, ja koska Jumala on kaikkien syitten alkusyy, hän oli vessanpytynkin tukkeutumisen perimmäinen aiheuttaja. Ennen kaikkea Hänellä oli jokin ylimaallinen ja järkevä syy viemäriputken jumiuttamiseen.

... Ensimmäisen yhteisen aamumietiskelymme aikana erehdyin nostamaan kengättömät jalkani edessä olevalle istuimelle. Premarnava porhalsi salamana paikalle ja potkaisi ne alas kivahtaen: "Luuletko sinä olevasi joku Kiinan keisari?"

Pekka Virkamäki, entinen Suomen Krishna-temppelin johtaja


Pekka Virkamäki - Arka ja ahdas ismi (WSOY, 2005)
Seija Vilen - Mangopuun alla (Avain, 2010)

Krishna-liike - virallisesti International Society for Krishna Consciousness (ISKCON) - on säilyttänyt 60-luvulla syntyneen maineensa iloisten hihhulien harmittomana seurakuntana. Suomessa media on suhtautunut lahkoon erityisen kritiikittömästi lähtien siitä, että juttuja tehdessään toimittajat nielevät sellaisenaan lahkolaisten selitykset, joiden mukaan intialaisen A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan perustama ISKCON edustaa Veda-filosofian puhtainta perinnettä ja suoraakin suorempaa, muinaista gurulinjaa...

Krishna-liike on teistinen, moralistinen ja puritaaninen kultti, joka pitää elämän tarkoituksena persoonallisen jumalan, Krishnan, palvomista ja palvelemista. Kristillisistä yhteisöistä se muistuttaa aseenteensa ja vibojensa puolesta osittain helluntailaisuutta, osittain Jehovan todistajia. Yksi yhtymäkohta on myös siinä, että paljon Krishnan palvojiksi, bhaktoiksi ryhtyneitä ihmisiä on lukuisten ex-Jehovan todistajien tavoin valunut uskontojen uhrit osastolle.

Kohunaiheita Krishna-liikkeessä on sen historian aikana ollut kosolti. 70-luvulla ISKCON herätti pahennusta keski-Euroopassa, kun kävi ilmi, että liike oli kerännyt rahaa Intian nälkäänäkeville, mutta pitänyt saamansa rahat, miljoona euroa itsellään. 1990-luvulla liikettä ravistelivat sisäisten seksiskandaalien lisäksi tuolloin julkitulleet tiedot pedofiliasta ja muusta lasten järjestelmällisestä, fyysisestä ja henkisestä vahingoittamisesta ISKCONin ylläpitämissä kouluissa.



Arka ja ahdas ismi -kirjan kirjoittaja Pekka Virkamäki oli mukana Krishna-liikkeessä vuosina 1983 - 98. Näistä viisi vuotta hän toimi Suomen temppelin johtajana. Hänen erikoisalaansa oli Krishna-tietoisuutta käsittelevien kirjojen myynti, jota liikkeen sisällä pidetään kovasti siunauksellisena touhuna.

Ideologiaansa esitteleviä kirjoja ja lehtisiä levittävät monet yhteisöt, uskonnolliset ja ei-uskonnolliset. Krishna-liikkeen harjoittama kirjojen katumyynti on kuitenkin aivan omaa luokkaansa mitä tulee myyntitavan tyrkyttävyyden asteeseen. Siitä huolimatta tai sen takia kirjat menevät kaupaksi. Alusta loppuun palkattomalla työvoimalla pyöritettävä kirjabisnes on Krishna-perheelle suurenmoinen rahasampo. Rahoilla rakennetaan ja koristellaan temppeleitä, joissa myydään ihmisille lisää kirjoja, levyjä, filmejä ym.

Korskein lahkon temppeleistä lienee Virginiassa sijaitseva New Vrindaban, "kultainen palatsi". Sen rakentamiseen tarvittiin 200 tonnia marmoria ja pyhätön ulkoseinät on päällystetty 22-karaatin lehväkullalla. Yksi tarkoitus koreiden Krishna-keskusten rakentamiselle on kaiketi ollut ja on se, että taataan liikkeen jäsenille, varsinkin guruille ja temppeliherroille huolettoman hulppeat olokkeet elämänsä ajaksi.

Pekka Virkamäki kertoo, että kirjamyyntikiertueilla hän tovereinen ajoi n. 50 000 kilometriä vuodessa. Kirjoja myytiin kuutena päivänä viikossa ja rundi kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen kaupistelijabhaktat palasivat yhden viikonlopun ajaksi temppeliin. Siellä heidät otettiin vastaan sankareina, vaikka he olivatkin reissun aikana saastuneet nähtyään ja kuultuaan monenmoista maallista törkyä.

Virkamäki teki myyntityötä 13 vuotta. Sen jälkeen häneltä meni pitkään ennen kuin hän oppi kulkemaan kadulla tavalliseen tapaan. Jatkuva asiakkaiden tiirailu kaduilla ja heidän perässään juokseminen oli mennyt miehellä veriin. Lisäksi Virkamäki sai liikkeeseen pesäeron tehtyään vakavia psykosomaattisia oireita, joista hän selviytyi lääkkeiden ja terapian avulla.



Arka ja ahdas ismi on kertomus siitä, kuinka henkistä tietoa ja tietoisuutta halajavasta etsijästä tulee äkisti yhden ja ainoan totuuden evankelista, joka toistaa papukaijamaisesti ISKCONin dogmeja ja mukautuu liikkeen sisäisiin valtapeleihin ja alistaviin mekanismeihin.

... Uskonnolliseen yhteisöön liittymistä voi verrata terroristiryhmään liittymiseen. Joku asia, ilmiö, elämäntilanne tai järjestelmä on suistanut ihmisen voimakkaaseen ahdinkoon, ja hänestä tuntuu, että vain äkkijyrkät linjaukset voivat korjata kurjaksi rappeutuneen asiaintilan. Äärimmäishenkiseen yhteisöön liittyminen on hätä-ja sotahuuto.

Krishna-lahkolaisuuden suhteesta seksuaalisuuteen Virkamäki kirjoittaa pitkät pätkät. Krishna-liikeessä ei hyväksytä masturbaatiota ja sukupuolinen kanssakäyminen on sallittu ainoastaan aviopareille. Heillekin vain lapsen siittämistarkoituksessa. Tätä voisi sanoa täysin kaistapäiseksi linjaukseksi.

Seksuaalisista nautinnoista pidättäytyminen kuuluu useiden muidenkin uskonnollisten pienyhteisöjen ohjelmaan. Irvokkaaksi ja turmeltuneeksi kattaus muuttuu silloin, jos selibaatin syynä on ihmiselle ylhäältä annettu mahtikäsky. Samat sanat silloin, kun seksuaalinen pidättyväisyys määritellään yhteisössä ideaaliksi ilman, että esillä on mitään päteviä metodeja seksuaalienergian käsittelemiseen ja hyödyntämiseen. Tälläisessä tilanteessa seksiin syntyy moralistinen asenne sen sijaan, että seksuaalisuuteen suhtauduttaisiin joogien tavoin energiapolitiikan kannalta.

Seksuaalisen säpinän rajaaminen pelkästään lasten siittämiseen jättää huomiotta sukupuoliyhdynnän energioita muuntavat mahdollisuudet ja tajuntaa transesdenttisesti räjäyttävät vaikutukset. Tantrassa, taolaisessa alkemiassa ja muiden vastaavien, mystisten kulttien teorioissa seksuaalinen kanssakäyminen on elementaarinen randevuu ja rituaali. Siinä mies ja nainen - Shiva ja Shakti - kohtaavat kosmisen ykseyden tarkoituksessa.Sperman ja vaginanesteiden
yhdistyminen synnyttää meditaatioaktissa joka soluun säteilevän tietoisuudentilan, jossa tajunnan sinkoutuminen todellisuuden valoa hohtavaan pohjattomuuteen tulee mahdolliseksi.

Krishna-liikkeen perustaja Prabhupada oli ennen guruksi ryhtymistään naimisissa ja sai vaimonsa kanssa kolme lasta. Ilmeisesti tämän kokemuksen perusteella hän kerran kirjoitti: "Perheenjäseniä voidaan kutsua vaimoksi ja lapsiksi, mutta todellisuudessa he ovat ryöväreitä. Vaimon ainoa tehtävä on imeä verta miehestään päivin ja öin. Päiväsaikaan hän kuluttaa miehen selkänahastaan repimät rahat talouskuluihin; öisin hän kuppaa miehensä verta seksuaalisen nautinnon vuoksi siemennesteen muodossa. Kuitenkin mies on niin hullu, että pitää hänestä huolta. Samoin lapset ovat kuin shakaaleja, jotka ryöstävät isänsä vaivalla ansaitsemat rahat."

Vuonna 1977 kuolleella Prabhupadalla oli paljon muitakin, perinpohjaisen harhaisuutensa vuoksi kummeksuntaa herättäviä ajatuksia. Hän piti mustia alhaisena rotuna ja heidän vapauttamistaan orjuudesta virheenä. Korkeasti kunnioitetut intialaiset pyhimykset Ramakrishna ja Vivekananda olivat hänen mielestään petkuttajia. Aurinko on Prabhupadan mukaan lähempänä maata kuin kuu, joten ei olekaan yllättävää se, ettei guru koskaan uskonut amerikkalaisten vierailleen kuun kamaralla.



Pekka Virkamäen kronikka on avomielinen, intensiivinen ja kiitettävän laveasti aihettaan erittelevä esitys. Erityisesti kirjan loppupuolelle sijoittuvat Virkamäen keittiöpsykologiset mietteet uskonnollisuudesta eivät sisällä erityisiä avauksia, mutta kertomus itsessään lisää ymmärrystä siitä, mitä elämä Krishna-liikkeessä on; miten ihmiset ajautuvat tämän kaltaisiin liikkeisiin ja kuinka he onnistuvat kestämään vuosikausia hyvin umpioitunutta elämää.

Virkamäen mukaan suurin ongelmallisuuden aiheuttaja Krishna-porukassa on se, että liikkeen perinteisiin ei kuulu avoin keskustelu, filosofinen väittely ja kinastelu. Krishna-bhaktit ovat uskovaisia hierarkisesssa ja autoritaarisessa seurakunnassa, joka pitää ehdottomana auktoriteettinaan kirjaa - Bhagavad Gītāa - ja A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan siitä tekemiä tulkintoja.

Toivo täydellistymisestä tai jumalan (Krishnan) armon omalle kohdalle laskeutumisesta pitää bhaktien ropellit väpättämässä. Pakonomaiselta vaikuttava "pyhä" ilonpito ja muu itsesuggestio ovat keinoja pysyä loitolla oman tilan ja tilanteen kohtaamisesta. Temppelipalvelut, viisauskirjallisuuden tutkiminen ja Hare Krishna -mantran toistaminen vähintään 1728 kertaa vuorokaudessa täyttävät aktiiviseurakuntalaisen päivät.

En väitä, etteikö satojen tai tuhansien mantrojen toistaminen päivässä voisi joissain olosuhteissa olla mielekäskin kuvio, mutta yleispätevänä, hengellisenä käytäntönä - tai metodina henkiseen vapautumiseen -pyhien nimien toistamista ei ole perusteltua pitää. Jos mantraaminen asetetaan ihmiselle fundamentaaliksi velvoitteeksi uskonnon taholta, ovat sekä uskonto että uskovainen täysin metsässä.

(Metsä onkin tietysti otollinen paikka hiljentyä kuuntelemaan, minkälaista mantraa maailmankaikkeus laulaa... Tämä edellyttää ihmiseltä rankkaa siirtymää sisäisten kelojen pyörittelystä ulkoisen maailman havainnointiin. Siitä seuraava siirtymä saattaa olla vaikkapa objektiiviseen, ei-minuuskeskeiseen, todellisuuteen herääminen.)

Mantrameditaation ohella kylvyt, suihkut ja puhtauden vaaliminen kaikkiaan ovat Krishna-orderin keskeistä sisältöä. "Hygienia on tärkeä asia, mutta usein yhteisössä unohdettiin, mikä oli asian ydin ja kuinka se järkevimmin saavutti", toteaa Virkamäki. Hän viittaa esim. siihen, että temppelin suihkutiloissa alapesua ei saanut suorittaa käsisuihkulla, vaan piti käyttää intialaiseen tapaan vedellä täytettyä astiaa: "Useimmiten meillä oli wc:ssä esim. vanha maitopurkki, jota käytimme yhteisenä alapesuastiana."

Hygienisyyden itsensä lisäksi kylpemisellä on intialaisessa uskonnollisessa kulttuurissa ritualistinen funktio ja merkitys. Kaikissa kulteissa on oma ritualisminsa ja yhteiskunnan on tämä suvaittava, niin kauan kun niihin ei liity väkivaltaa, pakottamista tai hyväksikäyttöä. Vallitseville arvoille uskollista, poliittista korrektisuutta kulteilta ja niiden ideologioilta ja rituaaleilta on kuitenkin turha vaatia. Onhan koko kultistisen ritualismin - samoin kuin sekstaamisenkin! - idea paljolti siinä, että ylitetään arkipäiväisen sovinnaisuuden rajat ja aletaan toimia yli-inhimillisten energioiden voimapiirissä.

Klassisessa joogatieteessä ja mystikoiden seuroissa ihminen ymmärretään energiaolennoksi ja hänen tilannettaan maailmassa tarkastellaan mytologisista lähtökohdista. Tämän vuoksi modernin länsisysteemin omaksumat arvot ja käytännöt eivät voi noin vain integroitua esim. rastafarien, sadhujen tai suufien arkkityyppisistä voimakuvista kumpuavaan elämänymmärrykseen.

Vaikka Krishna-liikkeen oppi onkin yhden miehen laatima rakennelma, häämöttää ISKCONin oppienkin taustalla universaaleja, mytologisia rakenteita, ainakin käsitys jumalallisesta esikuvallisuudesta. Krishna ja Radha ovat kantahahmoja, joiden keskinäistä rakkautta pidetään rakkauden korkeimpana asteena. Krishnan ja Radhan rakkaussuhde myös määrittää sitä, minkä tyyppisiin kuvioihin Krishnan palvojat itsensä päivittäisessä elämässään asettavat. Tässä piilee selitys esim. siihen, miksi Krishna-seurakunnassa avioliittoon ei vihitä samaa sukupuolta olevia henkilöitä.

Virkamäki pitää mahdollisena, että Krishna-liike tulee vielä jakaantumaan kahtia, "fundamentaalin" ja "liberaaliin" siipeen. Ihmeenä silti pitäisin, jos "liberaalibhaktienkaan" keskuudessa alettaisiin homoliittoja suvaita. Se olisi jyrkässä ristiriidassa perustajaguru Prabhupadan filosofian kanssa ja veisi lahkon jumalesikuvallisen tyhjiöön, sillä eihän hindulaisesta jumalgalleriasta - jos nyt mistään muustakaan muinaisesta myyttikuvastosta - homopareja löydy.




Mangopuun alla -kirjan kirjoittaja Seija Vilén on hänkin entinen Krishna-liikkeen jäsen. Vilén muutti Krishna-temppeliin alle kaksikymppisenä, toimitti suomalaisen Krishna-liikkeen lehteä Bhaktilata, meni naimisiin intialaisen bhaktin kanssa ja seurasi liikkeen oppeja 17 vuotta

Päinvastoin kuin Pekka Virkamäen kirja Mangopuun alla ei ole raportti tai tilitys, vaan romaani. Siinä opuksen hankaluus piileekiin. Kyllähän romaanissa saa tendenssiä olla, mutta Vilenin teoksessa se on niin ilmeinen ja suora, että se syö kirjasta yllätyksellisyyden. Hyvin pian lukijalle selviää mihin suuntaan ollaan menossa ja miten tässä käy.

Kirja ei käsittele pelkästään kirjoittajan aikaa Krishna-liikkeessä ja sen seurauksena solmittua avioliittoa ja muuttoa Intiaan. Lapsuusmuistot ja takautumat tuiskuttavat noista vuosista kertovan tekstin väliin. Kerronta on turhankin poukkoilevaa ja hajanaisen impressionista, kieli vuoroin runotyttömäisen yliheleää, vuoroin arkisen latteaa. Draamallinen kaari ja jännite stoorista uupuu ja siksi luultavasti vain kirjan aiheesta todella kiinnostunut motivoituu sen läpilukemaan.



Krishna-liikkeen touhuista Vilén tuo esiin suunnilleen samat seikat kuin Virkamäkikin, mutta epäjärjestelmällisesti ja naisen näkökulmasta katsottuna. Krishna-eron jälkeisen tilanteensa hän tiivistää seuraavasti:

Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba mateta.

Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.

Tuollainen helpotuksen huokaus on kieltämättä vähintäänkin ymmärrettävä reaktio sen jälkeen kun on vuosikaudet elänyt tiukkojen sääntöjen ja käskyjen puristuksessa. Tavallisen mukavaan mukavuuskulttuurin palaaminen ja mukautuminen - jota kirjan viimeiset sivut sivuavat - on varmaan kirjoittajan kannalta osuva ratkaisu Krishna-vuosien jälkeen, mutta kerronnalliselta kannalta loppuratkaisu on antikliimaksi.

Kaikkiaan jotain syvästi traagista on siinä, että nuoren tytön henkisen näkemyksen oraat mankeloidaan lahkossa litteäksi hänen omalla suostumuksellaan ja 17 vuotta myöhemmin, mankelista ulos päästyään hän on aikuinen nainen ilman mitään todellista, henkistä visiota ja vailla modernin mielihyväkulttuurin ylittämiseen tähtävää intentiota.



Virkamäen ja Vilénin kirjojen lisäksi on lukuisia muita Krishna-liikkeen fanatismia ja väärinkäytöksiä käsitteleviä lähteitä. Silti ihmisiä ja rahaa virtaa yhä liikkeeseen. Wikipedian mukaan harekrishnojen temppeliyhteisöissä asuvia jäseniä on maailmassa noin 10 000 ja seurakuntalaisia 250 000.

Krishna-liikettä ympäröivä positiivinen aura periytyy 60-luvulta, jolloin uskonto perustettiin Yhdysvalloissa. Hipit olivat avoimia kaikelle "itämaisuudelle" ja Swami Prabhupada astui esiin juuri oikealla hetkellä tuomaan linkkiä veedisiin tajunnan maisemiin. Hair-musikaalissakin laulettu Hare Krishna -mantra kuulosti svengaavalta pop-hymniltä - sitä resitoivat julkisissa pippaloissa Timothy Leary, Allen Ginsberg ynnä muut psykedeelisen kulttuurin ikonit - ja kukkaiskansa kirjasi Krishna-bhaktat samalla tavalla liittolaisikseen kuin Helvetin Enkelit.

Molempia, Helvetin Enkeleitä ja Krishna-bhaktoja pyörii 60- luvulla vaivaksi saakka Beatlesien Apple-yhtiön konttorissa kunnes - vähän ennen koko putiikin sulkemista - avoimien ovien päivät loppuivat. Hell´s Angelsien ja hipistisen vastakulttuurin tiet erkanivat 1969 Altamontin Rollari-konsertissa ja Krishna-liikkeellekin jäi 60-luvun päätyttyä vain yksi popparisymppaaja, George Harrison.

Nykyisin Krishna-liikkeellä ei ole Harrisonin kaltaisia julkkistukijoita. ISCOM-väki näyttää kylläkin mielellään poseeraavan kuvissa Dalai Laman kanssa. Tällä tavalla kai yritetään synnyttää mielikuvia siitä, että Krishna-liike ei olekaan omaan, teistiseen fanaattisuutensa sulkeutunut lahko, vaan osa universaalia, hengellistä perhettä ja ekumeniaa. Tämä imago haihtuu mielestä jos jaksaa kahlata läpi yhdenkin A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan kirjoittaman teoksen.

PS. Lisää tekstiä gurukulteista,veda-filosofiasta, tantrasta ym:sta blogissani UMMAGUMMA

RINTAMÄKELÄISET ON AIKAKONE

Tv-sarja Rintamäkeläiset tapahtuu maaseudulla jossain Hämeen ja Satakunnnan rajamailla, mutta maalaismaisemallisuudestaan huolimatta se onnistuu ilmentämään koko 60/70-lukuSuomen tajunnallista virettä.

Vuosina 1972–78 telkussa nähdyn tuotannon keskiössä ovat pientilallinen Antti ja Leena Rintamäki ja heidän naapurinsa Helmi ja Veikko Honkonen. Rintamäen Antti on totinen vennamolainen ja Veikko Honkonen lupsakka demari.

Kommunistit, kepu ja kokoomus ovat myös edustettuina henkilögalleriassa. Silti mistään poliittisesta kimarasta ei ole kyse. Rintamäkeläisissä ei ole rihtuakaan Yhtä köyttä -yhdistyksen tai Ihmisten puolueen kokousmeininkiä. Puoluepoliittiset aihelmat on sarjan luoja Reino Lahtinen kirjoittanut luontevan huokoisasti dialogiin.

Välillä miehet ovat vähän humalassa ja parissa jaksossa emännätkin ottavat varovasti kuppia. Yleensä naiset ovat raittiuden kannalla ja siksi ukot saattavat ottaa näkäräisiä vaimoväeltä salaa. Viina on miehille jotain elämää jalompaa ainetta. Voimajuoma ja tabu. Pelkkä tieto viinapullon läsnäolosta huoneessa kohottaa äijien mielialaa. Sotaveteraanien Leningradin matkalla Antti ja Veikko juopottelevat reippaan puoleisesti ja lepyttävät kotiin jätetyt emännät venäläisillä kukkahuiveilla.

Miehen ja naisen roolien käsittely on koko sarjan läpäisevä agenda. Antti Rintamäki on vanhakantainen, jäyhä sovinisti. Veikolla on avioliittoon tasa-arvoisempi asenne, mutta ei hänenkään mielestä akkojen ole tarpeen puuttua asioihin "joista eivät mitään ymmärrä". Miehet naljailevat ja naiset motkottavat. Honkosen Helmi on kaikista eniten suuna päänä. Hän ei ole samaa, osaansa alistuvaa sorttia kuin Leena Rintamäki.

Peltojen paketointi ja maatalouspolitiikka ylipäätään, talvi-ja jatkosodan kelailut, työttömyys ja maaltapako ovat sisältöjä, jotka tuppaavat sarjassa usein esiin. Antti uskoo vakaasti, että jonain päivänä Rintamäenkin pois käytöstä otetut pellot vielä kasvavat viljaa Suomen nälkäiselle kansalle. Hän ei suostu myymään peltoaareejaan suursikalaa suunnittelevalle rohmuisännälle.

Myös sellaisiin ajan ilmiöihin kuin feminismi ja kouludemokratia reagoidaan Rintamäkeläisten pirtissä. Aviolliseen uskottomuuteen ja aviottomiin lapsiin liittyvät keissit ovat toistuvasti mukana jutusteluissa keittiön pöydän äärellä - tai supatteluissa porstuvassa. Navettaan kamera ei kurkistele. Molemmat pariskunnat luopuvat sarjan aikana lehmistään, mutta sitä ennenkin eläinten osuus Rintamäkeläisissä on olematon.

Lehmien, kanojen, koirien, kissojen ja hevosten lisäksi Rintamäkeläisistä puuttuu yksi tärkeä ihmishahmo. Kylähullu. Tai vähintäänkin eksentrinen yksityisajattelija. Tallin vintillä punkkaava erakko, jolta on mennyt tikut sekaisin, koska "se on lukenut liikaa". Yleensäkään mikään todella eriskummallinen elämäntaso ei punkea näiden pienviljelijöiden ikkunoista sisään, ei edes hypnotisoija O Hawkin varjon vertaa.

Uskonto kuuluu kodin ja isänmaan ohella Rintamäkeläisten perusarvoihin, mutta varsinaista uskovaisuutta edustaa vain kitsas ja konservatiivinen moralisti Niemen isäntä. Se on Reinikaisena tunnetun Tenho Saurénin ehkä onnistuinen roolityö.

Sarjan mustavalkoisissa alkujaksoissa tupsahtaa pari kertaa esiin ajankohtaan nähden yllättävänkin suorasukaista dialogia seksiasioista. Edes suuteluasteisia muhinointikohtauksia sarjaan ei ole kuitenkaan ole kirjoitettu.

Vaikka Rintamäkeläiset sisältääkin rankkaa tyypittelyä ovat uskottavuus ja autenttisuus koko kattauksen perusorret. Rintamäkeläisiin on säilötty suomalaisen 70-luvun akustiikka, värisävyt ja kuosi. Todentuntuisuus ei synny vain ulkonaisesta näköisyydestä. Dialogin, henkilöiden ja sarjan kuvaustyylin kautta välittyy erinomaisen paljaana se elämäntempo, asennekirjo ja energiataso, joiden vallitessa asiat maalais-Suomen alasajon päivinä tapahtuivat urbaanien maalikylien ulkopuolella.

Rintamäkeläisistä on moneksi. Siihen voi suhtautua nostalgiana, flashback´ina, absurdina eepokkina tai hillittömänä camp-pläjäyksenä. Koulujen oppimateriaalina Rintamäkeläiset puolustaisivat paikkaansa. Niitä on nyt julkaistu dvd:llä viisi kansiota, yhteensä 30 jaksoa. Onkohan siinä nyt sitten koko jäljelle oleva potti? Kaikkia jaksojahan ei ole aikanaan arkistoitu.

Veikko Honkosta (kuvassa vas.) esittävä Ahti Haljala (k.2005) teki mittavan urakan arkisen taviksen saappaissa suomalaista elämää kuvaavissa tv-sarjoissa. Hän oli mukana jo ensimmäisessä kotimaisessa tv-draamassa, Heikissä ja Kaijassa (1961–1971), jossa hän näytteli metalialan pienyrittäjää. Vuosina 1993 - 1995 hänet opittiin tuntemaan Metsoloiden vanhana isäntänä.

70-luvun Pertsa ja Kilu -tv-elokuvissa Haljalalla oli myös oli rooli ja kuten Rintamäkeläisissäkin hänen vaimoaan näytteli Eila Roine. Eila Roineen ura tv-kasvona alkoi pääosalla Heikissä ja Kaijassa ja päättyi ainakin toistaiseksi Eila-mummin rooliin Pikku Kakkosessa.

Ylen Teemalla on näytteitä Rintamäkeläisistä. Suosittelen erityisesti pätkää otsikolla Honkosten astiakaappi.

PYHIINVAELLUS PAKANUUTEEN

Goalla humalluin täysikuusta ja Royal Stag -viskistä ja tanssin valtavan, psykedeelisesti valaistun Shiva-Natarajan patsaan alla Arabianmeren rannalla. Valkoisissa vaatteissa ja verellä merkitty bindu ("piste") kolmantena silmänäni hehkuin pimeydessä kuin Shiva-Nataraja, joka tanssii ylläni ikuista luomisen ja tuhon tanssiaan. Pimeydessä tunsin sisälläni uinuvan alkukantaisen, jumalaisen hulluuden, humalan ja himon. Palvoin kundaliini-käämeen kultaista nahkaa ja liu´uin hopeisena sen pinnalla.

Aki Cederberg - Pyhiinvaellus. Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013)

Aki Cederbergin Pyhiinvaellus on matka modernin maailmankuvan tuolle puolen, perimagian ja arkaaisen mystiikan läheisyyteen. Kirjoittaja saa idän reissuillaan kontaktin mytologisessa muinaisuudessa eläviin samaanijoogeihin ja löytää lopulta itsensä Adinath Puri -nimisenä hahmona isosta, ikiaikaisesta tarinasta.

Alati sekularisoituvassa ja modernisoituvassa maailmassa muinainen, elävä perinne on useimmiten pirstoutunut ja erotettu juuristaan lopullisesti, mutta on vielä olemassa paikkoja, joissa ikivanha tiedon ja magian perinne elää.

Cederbergin mainitsemat paikat ovat temppeleitä, luolia, ashrameita ja muita palvontaan ja rituaaleihin tarkoitettuja alueita, joissa joogit, swamit, gurut, aghorit, tantrikot ja noidat vaikuttavat. Tälläisiin kohteisiin Cederberg tutustui vuosina 2005 - 2010 Nepaliin ja Intiaan tekemillään vaelluksilla.

Osallistuin merkillisiin rituaaleihin autioiden luostareiden katolla, mietiskelin tuntemattomien jumalien alttareilla ja koin odottamattomissa paikoissa ja odottomattomilla hetkillä välähdyksiä joistain ihmistä suuremmasta.

Hindulaisuuden laajasta jumalkatraasta Cederberg kokee erityisen läheiseksi Shivan, "ensimmäisen Herran".

Hän ei ole pelastaja eikä vapahtaja. Voisi miltei sanoa, että Shivaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Shiva edustaa puhdasta tietoisuutta.

Shivan ääretön moninaisuus ilmenee 1008 erilaisen hahmon ja nimen välityksellä. Shiva on androgyynijumala, vuorenhuipulla mietiskelevä, takkutukkainen joogi ja Nataraja, kosminen tanssija. Myös petojen kuningas Pashupati ja "hyväsydäminen herra" Bholenath, "moukkien ja äijänkäppänöiden suojelija". Shivan tunnus on fallos eli lingam.

Shivaan liittyy dionysosmaista, seksuaalista hurmoksellisuutta, mutta usein nämä väkevästi eroottiset ominaisuudet jätetään huomiotta uskovaisten keskuudessa Intiassa. Cederberg ihmetteleekin sitä, että vaikka lingam ja yoni eli vagina ovat hindulaisuuden keskeisiä symboleja ja vaikka Intiasta löytyy tuhansia "pyhää seksiä" ilmentäviä monumentteja ja patsaita, "moderni Intia suhtautuu usein seksiin sievistelevästi ja moralistisesti".

Häveliäs suhtautuminen sukupuolisuuteen on kieltämättä leimallinen piirre intialaiselle yhteiskunnalle, mutta onhan on myös niin, että eiväthän esim. Shiva linga ja yoni ole pelkästään "seksisymboleita", eikä "pyhää seksiä" sisältävä kuvasto välttämättä esitäkään "pyhää seksiä" sinänsä. Seksiakteja kuvaavat veistokset voidaan ymmärtää ei-käsitteellisenä kuvaelmana energioista, jotka eivät ole sen enempää eroottisia kuin ei-eroottisiakaan, vaan elämän syvyyksistä nousevaa, puhdasta voimaa, käärmetulta, jonka palo synnyttää ihmisissä sekä uskonnollisia että seksuaalisia värähtelyjä.

(Intialaisten pidättyväisessä suhtautumisesa seksualisuuteen on muuten se myönteinen piirre, että Intiassa (ja Nepalissa) yleinen pukeutumistyyli ei ole (vielä) samalla tavalla, räikeästi seksuaalisuutta korostava kuin länsimassa, eikä sekstinen tai pornografinen kuvasto hypi silmille joka suunnalta.)

Päihtymisen ja myrkyttymisen tilat sisältyvät olennaisena laadullisuutena Shiva-tietoisuuteen. Erään legendan mukaan Shiva suoritti kerran mystisen joogarituaalin imemällä keuhkoonsa hasiksen savua tuhannen vuoden ajan. Shiva on kannabiksen polttajien suursuojelija ja sadhu babapyhimysten keskuudessa hasista sauhutellaan Shivan nimissä ja Shivan kunniaksi.

Alastomat tai puolialastomat, useimmiten dread lockseiksi hiuksensa kasvattaneet sadhut ovat omaa jumalaansa - Shivaa tai Vishnua - jäljitteleviä, eläviä patsaita, joiden keskuudessa vaalitaan esoteerista, alkemististä perimätietoa. Se siirtyy suullisesti gurulta oppilaalle. Sadhut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti "henkisiä opettajia", vaan enemmänkin sivullisia ritualisteja, muinaisista alkukuvista innoitusta saavia mystikoita ja askeetteja.

Cederberg pitää sadhujen tärkeimpänä yhteiskunnallisena tehtävänä siunausten ja pyhyyden - darshanin - jakamista ihmisille. Babat ovat ikään kuin ikkuna ulos arkitajuisuudesta maagisen tietoisuuteen ja mytologiseen aikaan. Cederbergissä villit ja kiilusilmäiset, siunausten lisäksi myös kirouksia jakelevat maagibabat aiheuttavat sekä ihailua että hämmennystä.



Intiassa Aki Cederberg tutustuu amerikkalaissyntyiseen sadhuun Baba Rampuriin (jonka kirjasta Autobiography of a Sadhu on kirjoitettu aikaisemmin tässä blogissa). Rampuri sanoo olevansa "paikallinen kaveri eikä mikään universalisti". Hänen mielestään jumaltietoisuudesta kiinnostuneiden ihmisten pitäisi ensisijaisesti tutustua oman asuinpaikkansa henkiin, jumaliin ja jumalattariin, vesien, kasviston ja ilman valtiaisiin.

Yli 40 vuotta Intiassa asunut Rampuri on initioitu maan vanhimpaan sadhuyhteisöön, Juna Akharaan. Tähän loosiin kuuluu ihmisiä, "jotka voisivat syödä maksasi" Baba Rampuri kertoo Cederbergille. Monet maagis-hengelliselle kutsumukselleen omistautuneet sadhut ovat rajuja, kesyttämättömiä sieluja, joiden elämäntapa ei noudata vallitsevaa moraalista koodistoa.

Baba Rampurilla on oppilaita eri puolilla maailmaa. Heistä ainakin kaksi on Baban ohjaamana ottanut sannyasi-vihkimyksen, joka tarkoittaa elinikäistä sitoutumista askeetikon elämään. Cederberg ei ole tehnyt sannyasi-lupauksia, mutta hänetkin on vihitty Baba Rampurin edustaman perimyslinjan yhteyteen.

Cederbergin teoksen kirjoittamisen jälkeen Rampurin tanskalainen oppilas Yogananda Puri on tehnyt irtioton gurustaan ja syyttänyt häntä julkisuudessa oppilaidensa pettämisestä ja ylipäätään vilpillisestä toiminnasta: "Baba Rampuri saarnaa, mutta ei harjoita Dharmaa". Klassinen asetelma siis, kuten on tyypillinen myös sen alkusyy: gurun ja hänen oppilaidensa keskinäisiin raha-asioihin liittyvät epäselvyydet.

Rampuria on arvosteltu myös intialaisten babojen taholta. Häntä on nimitelty Juna Akharan lokaan vetäväksi "bisnesmieheksi" ja syytetty mm. "käännyttämisestä". Rampurihan on viime vuosina tuonut itseään ja Juna Akharaa innokkaasti julkisuuteen, perustanut oman firman ja ollut altis värväämään itselleen seuraajia (joista osalle on arvostelijoiden mukaan annettu vihkimys ilman asiaankuuluvaa valmentautumista). Lisäksi karsastusta on herättänyt se, että sannyasi-vihkimyksestään huolimatta Rampurilla on lapsia kolmen eri naisen kanssa. Nuorin 63-vuotiaan Rampurin lapsista syntyi viime vuonna.

Rampuri on syvästi maagiseen tietotaitoon perehtynyt mystikko ja merkittävä pakanallisen muinaistiedon vartija, mutta aivan kirjaimellisesti eivät hänen kohdallaan pidä paikkaansa Pyhiinvaellus-kirjaan kirjatut sanat: "Me katkaisemme siteet, suvun, kastin, entisen elämän ja tavanomaisen maailman siteet. Leikkaamme ne pois."

Samalla sivulla em. lausunnon kanssa kerrotaan, että Baba Rampuri - kuultuaan että Cederbergin isä on juuri kuollut - hoputtaa Cederbergia lähtemään mahdollisimman nopeasti Suomeen hautajaistouhuihin. Saman ohjeen hän olisi varmasti saanut kristityltä papiltakin (vaikka Raamatussa sanotaankin, "kuolleet haudatkoon kuolleensa"). Kuolemaan ja kuolleisiin suhtautuminen on yksi asia, johon sekä uskontojen ihmiset että uskonnottomat suhtautuvat yleensä yhtä konventionaalisesti.

Sadhujoogit ovat psykedeelisinä tajunnanräjäyttäjinä ja maagisen ritualismin mestareina aivan toista maata, kuin ihmisille onnellisia olotiloja ja harmonista "henkistä kasvua" kestohymy naamalla kaupittelevat joogagurut. Sadhujen tapa kyntää elämän peltoa ilmentää poikkeuksellista, hengellistä väkevyyttä. Tästä huolimatta, mitä enemmän sadhujen maailmaan tutustuu, sitä selvemmin näkee sen, kuinka esoteeristen opetusten rinnalla sadhu babojen perimyslinjan kautta siirtyy eteenpäin samantyyppistä kiinnittymistä banaaleihin abstraktioihin, uskomuksiin ja ideaaleihin kuin mitä yleensä kaikissa uskonyhteisöissä esiintyy.

Pyhiinvaellus on vilpittömyydellään vakuuttavaa, rauhallisen joutuisasti juoksevaa tekstiä, jota lukisi pitempäänkin kuin 172 sivua. Suppeudestaan huolimatta kirjanen on runsauden sarvi, sillä siihen on saatu tiivistettyä iso kaistale intialaisen uskonnollisuuden maisemaa ja runaasti omakohtaista tietoa asioista, joista ei ole aikaisemmin suomenkielellä kirjoitettu. Hari bhom!





Shiva Lingan, Shiva-patsaan ja yllä olevat naga babat kuvasi Kari Kosmos Kathmandun Pashupatinath temppelissä,Nepalissa.

MYSTINEN KEMISTI JA IHMELAPSI

LSD is the most immediate, the closest and the most mysterious junction between the material and the mental and spiritual world. An almost invisible trace of LSD matter might, in the mental and spiritual world, within the human consciousness, rouse heaven or hell.
Albert Hofmann


Dieter Hagenbach & Lucius Werthmüller: Mystic Chemist: The Life of Albert Hofmann and His Discovery of LSD (Synergetic Press, 2013)

Tiedemies josta ei luomakunnan ihmeitä tutkiessaan tule mystikkoa, ei ole luonnontieteilijä. Näin ajatteli maailman kuuluisin kemisti, sveitsiläinen Albert Hofmann (1906 – 2008). Hän itse ylitti kemian ja alkemian välisen rajan viisauden kivenään psykoaktiivinen lääke LSD-25.

Lääkeyhtiö Sandozin palveluksessa työskennellyt Hofmann syntetisoi lysergihapon dietyyliamidin eli LSD-25:n marraskuussa 1938. Vasta viisi vuotta myöhemmin hän havaitsi aineen hallusinogeeniset ominaisuudet saatuaan vahingossa LSD:tä elimistöönsä ihokosketuksen kautta. Kolme päivää myöhemmin hän otti LSD:tä tietoisesti ja pian myös monet muutkin kemistit ja eri alojen tiedemiehet tutustuivat aineeseen.

Psykiatrian apuvälineenä LSD:tä alettiin käyttää 40-luvun lopulla ja psykedeeliterapia sai kannattajakseen monia merkittäviä psykiatreja ja tutkijoita (Humphry Osmond, Oscar Janiger, Stanislav Grof... ). 60-luvulla LSD karkasi ulos tutkimus- ja terapiakeskuksista. Siitä lähtien tällä hallusinogeenisellä yhdisteellä on ollut valtava vaikutus musiikkiin ja muihin taiteisiin ja sitä ovat ylistäneet mm. näyttelijät Gary Grant, Groucho Marx, Jack Nicholson ja Larry Hagman.

Filosofien, lääkäreiden ja taiteilijoiden ohella monet luonnontieteilijät ja kompuutterigurut ovat kertoneet LSD:n osuudesta heidän työhönsä. Psykedeelien käyttäjiä ovat olleet mm. Steve Jobs ja tietokonehiiren kehittäjä Douglas Engelbart, joista ensiksi mainittu sanoi LSD:n ottamisen olleen hänen elämänsä toiseksi tai kolmanneksi tärkein teko. Nobel-palkittu molekyylibiologi Kary Mullis on kertonut LSD-matkojen vaikutuksesta tieteellisiin saavutuksiinsa - samoin fyysikko ja molekyylibiologi Francis Crick, joka oli nauttinut LSD:tä tehdessään läpimurron DNA:n molekyylirakenteen tutkimisessa.

http://www.altering-perspectives.com/2013/05/francis-crick-discovered-structure-of.html



Dieter Hagenbachin ja Lucius Werthmüllerin kirja Mystic Chemist on lähes neljä sataa sivuinen, taiten taitettu ja loisteliaasti kuvitettu katsaus Albert Hofmannin ja hänen LSD-keksintönsä vaiheisiin (Hofmann tosin itse totesi, ettei hän keksinyt LSD:tä, vaan LSD keksi hänet).

Kouluikäisenä Albert Hofmann koki kerran metsässä samoillessaan mystisen hetken, jonka kestäessä hän näki kaiken elollisen yhteyden ja tajusi ihmeellisen, energisen todellisuuden tason olemassaolon. Tällä kokemuksella oli Hofmannin maailmankuvaan pysyvä vaikutus ja sen innoittamana hän aloitti kemian opintonsa. Hän halusi päästä syvemmälle elämän salaisuuksien ymmärtämisessä ja ajatteli, että kemistisen tietämyksen kautta tämä on mahdollista.

Lapsuudenaikaisesta luontoelämyksestään Hofmann on kertonut mm. kirjassaan Insight Outlook (1989). Se sisältää luonnontieteellistä ja filosofista pohdiskelua, jonka läpikäyvä teema on kosmisen tietoisuuden ja Unio Mystican merkitys inhimillisessä elämässä.

Insight Outlookia kuuluisampi teos on LSD - My Problem Child (1980). Tässä kirjassa Hofmann toteaa, ettei hänen mieleensä ikinä juolahtanut, että LSD:stä voisi tulla huumausaineena käytettävä yhdiste niin kuin 60-luvulla kävi. Hän vierasti Timothy Learyn ja kumppaneiden LSD-kampanjointia ja piti lysergihapon päätymistä katukauppaan valitettavana asiana. Hofmannin mielestä LSD:tä pitäisi hyödyntää ennen kaikkea psykiatrian ja muun ihmismielen tutkimuksen kehyksissä.

Hofmann oli kuitenkin kauhuissaan saadessaan kuulla millaisia tuomioita Yhdysvalloissa LSD:n hallussapidosta ja valmistuksesta oli määrätty. Grateful Deadin kemistin, Owsley Stanleyn jälkeen kuuluisin laittoman LSD:n valmistaja Leonard Pickard on saanut elämänsä aikana kaksi tuomiota lysergihapon kokkaamisesta ja on tällä hetkellä istumassa kahta elinkautista. Viimeisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan syyttäjän yhtenä todisteena muuten oli Albert Hofmannin omistuskirjoituksella varustettu My Problem Child, joka löytyi ratsiassa Leonard Pickardin hallusta.

Timothy Learysta ja Hofmannista tuli lopulta ystävät ja vanhemmalla iällä Hofmann alkoi suhtautua ymmärtäväisemmin LSD:n käyttöön akateemisten ympyröiden ja psykoterapian ulkopuolella. Eläkkeellä ollessaan hän tutustui moniin undergroundtutkijoihin, psykonautteihin ja vaihtoehtokulttuurin heeroksiin ja saattoi jopa imaista savut jointista psykedeelikkojen kanssa hengaillessaan.

Vuosina 2000 ja 2001 Hofmann käväisi Sveitsissä järjestetyissä goatrance-reiveissä. Jälkimmäisissä partyissa Hofmann nousi estraadille amerikkalaissyntyisen goatrancesadhu Goa Gilin kanssa. Hän otti lavalla muutaman tanssiaskeleen, vaikka juhlien musiikki olikin hänelle - Beethovenin, Schubertin ja Mozartin ihailijalle - täysin vierasta. Monet reivaajista halusivat kätellä mystistä kemistiä ja Hofmann raapusti nimikirjoituksia heidän LSD-blotteriarkkeihinsa.

Albert Hofmannin saavutettua sadan vuoden iän häneltä kysyttiin: voisiko maailmanrauhan syntymistä edistää se, jos kaikki ihmiset ottaisivat LSD:tä? Hofmann sanoi: "En tiedä vastausta tähän... mutta luulen että se olisi yrityksen arvoinen teko".



Ensimmäisenä LSD:stä kiinnostuivat 40-luvulla Yhdysvaltain armeija ja CIA, jotka halusivat tutkia lähinnä sitä voisiko aineesta olla hyötyä kuulustelun/kidutuksen välineenä. Melko pian kuitenkin valkeni LSD:n olevan, kaikessa arvaamattomuudessaan, hyvin hankala lääkeaine tälläisiin tarkoituksiin.

Psykiatrien ja muun akateemisen poppoon mielenkiinto LSD:tä kohtaan säilyi senkin jälkeen, kun armeijan ja turvallisuuspalvelun teettämät tutkimukset päättyivät. Modernin psykiatrian piirissä ihmisen sisäavaruutta laajasti valottava LSD nähtiin oivalliseksi välineeksi itseymmärryksen lisäämisessä ja esim. psykoanalyysia nopeammaksi keinoksi psyykkisten ongelmien käsittelemisessä. Siinä vaiheessa kun LSD kriminalisoitiin v. 1966 oli Yhdysvalloissa n. 40 000 ihmistä hoidettu LSD-terapialla ja happokokemuksista oli tehty yli 3000 tutkimusta.

LSD -tutkimusta ja -terapiaa on jatkettu maan alla 60-luvun jälkeenkin. Ensimmäinen laillinen tutkimus aloitettiin vuonna 2008 Sveitsissä Peter Gasserin saatua Sveitsin tervesysministeriöltä luvan analysoida LSD:n vaikutusta kuolemansairaiden potilaiden mielialaan ja vireystilaan. Albert Hofmann oli hyvillään ja helpottunut kun tälle projektille näytettiin vihreää valoa. Hän ajatteli, että vihdoinkin hänen "ongelmalapsensa" tunnustettiin "ihmelapseksi".

Hofmann otti LSD:tä useita kertoja elämänsä aikana. Lisäksi hän tutustui omakohtaisesti moniin muihinkin tajunnan muuntajiin, kuten ecstasyyn - josta hän totesi amerikkalaisille seuralaisilleen englanniksi: "with this substance, matter and mind are one" - meskaliiniin ja psilosybiinisieniin. Hofmann syntetisoi psilosybiinin 60-luvun alussa ja teki 1962 vaimonsa Anitan kanssa matkan Meksikoon, jossa hän tarjosi psilosybiinipillereitään kuuluisalle samaanille Maria Sabinalle. Myös Anita Hofmann osallistui sessioon. Hofmann itse otti kyseisenä iltana voimakkaana psykedeelinä tunnettua salvia divinorumia.

Noin puolen tunnin kuluttua psilosybiinipilleireiden nauttimisesta Maria Sabina ja hänen tyttärensä alkoivat huutaa, etteivät he löydä "henkeä" pillereistä. Hoffman tiesi omasta kokemuksestaan, että synteettinen psilosybiini vaikuttaa hitaammiin kuin sienet ja antoi naisille lisää pillereitä. Niistä alkoikin lopulta henki löytyä. Maria Sabina ja hänen tyttärensä lauloivat ja rukoilivat ekstaasissa tuntikausia.

(Jälkeenpäin Maria Sabina katui osallistumistaan Hofmannin sessioon. Samoin sitä, että hän oli jo ennen Hofmannia avannut antropologeille psilosybiinirituaalin maagisia maailmoita. Omien sanojensa mukaan hän teki tämän kaiken painostuksen jälkeen - ja että yhteistyöstä tutkjoiden kanssa seurasi ikävyyksiä. Maria Sabinan talo poltettiin kostoksi kontakteista valkoisten kanssa, mutta kaikkein pahinta oli Sabinan mukaan se, että ninos santos (pienet pyhimykset) eli psilosybiinisienet menettivät puhtautensa ja voimansa samalla hetkellä kun muukalaiset ilmaantuivat: "...they will never again be at work").

Vuonna 1962 psilosybiiniä testattiin myös Amerikassa uskonnollisissa puitteissa. Good Friday -nimellä tunnettu tilaisuus järjestettiin Bostonin yliopiston protestanttisessa kirkossa, jossa kymmenelle ihmiselle annettiin psilosybiiniä ja kymmenelle plaseboa. Vähän tämän jälkeen päästettiin afro-amerikkalainen saarnaaja Howard Thurman irti. Thurmanin yli kaksituntisen jumalanpalveluksen aikana psilosybiiniryhmä koki syvästi uskonnollisia tietoisuudentiloja ja ryhmän jäsenistä 90 prosenttia oli jälkeenpäin sitä mieltä, että kokemus toimi heidän kohdallaan voimallisena herätteenä hengelliseen elämään ja lisäsi ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteereistä. Yksi koehenkilöistä oli Barack Obaman perhetuttu, pastori Mike Young, joka tähän päivään saakka on kehoittanut kristillisiä kirkkoja valmistautumaan Good Fridayn kaltaisiin aktioihin.

Albert Hofmannille psykedeelisiin aineisiin liittyvät uskonnolliset tasot olivat sydämenasia. Hän toivoi, että tieteellisen tutkimuksen lisäksi LSD:tä voitaisiin käyttää hengellisissä seremonioissa ja rituaaleissa. Hän kuitenkin aina painotti sitä, että samanistissa heimokulttuureissa psykedeeliset kasvit on nähty pyhinä ja maagisina lääkkeinä, joita voidaan käyttää vain tietynlaisten olosuhteiden vallitessa, jotta niillä voisi olla parantavia vaikutuksia.

Albert Hofmann oli 60-luvun puolivälissä Nobel-palkintokomitean kiikarissa, mutta mutta jäi lopulta ilman nobelia. Syyksi tähän on arveltu sitä, että Richard Nixonin suojeluksessa alkanut LSD:n demonisointikampanja oli silloin kuumimmillaan eikä palkintolautakunta halunnut antaa "vääränlaista signaalia". Muita kunnianosoituksia Hofmann sen sijaan kahmi kosolti. Ensimmäisen kolmesta kunniatohtorin hatustaan hän vastaanotti 1966 Ruotsin kuninkaalliselta pharmaseuttiselta instituutilta. Saksankielisten kemistieksperttien yhdistys The Society of Toxicological and Forensic Chemistry (GTFCh) myönsi hänelle arvostetun Jean-Servais Stas Mitalin 1995.

2007 brittilehti The Telegraphin kokoama asiantuntijaraati valitsi Albert Hofmannin tärkeimmäksi elossa olevaksi neroksi. Hän jakoi ykkössijan www:n kehittäjä Timothy John Berners-Leen kanssa. Hofmann kommentoi valintaansa sanomalla: "En minä, vaan LSD tuli valituksi".

Hofmannin täyttäessä 100 vuotta järjestettiin Baselissa hänen kunniakseen kansainvälinen symposiumi otsikolla "LSD - Problem Child and Wonder Drug". Konferenssi laati vetoomuksen valtaapitäville Bernissä ja Brysselissä LSD:n tieteellisen tutkimuksen vapauttamisen puolesta. Sveitsin liittopresidentti Moritz Leuenberg puolestaan lähetti onnittelukirjeen Hofmanille ja nimitti häntä "suurenmoiseksi hahmoksi ihmisen tietoisuuden tutkimisen alalla".

102-vuotiaana kuolleen Albert Hofmannin impakti omaan aikaansa oli samalla lailla kosmisesti avartava, mullistava ja tulevaisuuteen säteilevä kuin kaimansa Einsteinin vaikutus. Hofmann oli iloinen saavutuksistaan ja tiedosti niiden arvon, mutta pöyhkeily ja itsekorostus eivät kuuluneet hänen luonteenpiirteisiinsä. Hagenbachin ja Werthmüllerin kirja piirtää kuvan vaatimattomasta ja alati hyväntuulisesta ja uteliaasta herrasmiehestä, joka säilytti henkisen vireytensä loppumetreille saakka. Viimeisessä haastattelussaan Albert Hofmann sanoi elämän tarkoituksen olevan "to rejoice over creation". Hänen mielestään "luomakunnan kauneus on paras huume maailmassa".







https://www.youtube.com/watch?v=0Gt_ocdsBBQ

KOSMISEN HUMPAN MESTARIT

Shpongle - Museum of Consciousness (Twisted Records, 2013)

Rock on julistettu kuolleeksi jo monet kerrat ja sitä se varmasti onkin siinä mielessä, että rock-kulttuuri viittaa nykyisin enemmän menneisyyteen kuin tulevaisuuteen.

90-luvun alusta asti futuurinen asenne ja uudistusmielinen innovatiivisuus ovat rockin sijasta toteutuneet teknon, ambientin, dronen, trancen ja psybientin kaltaisten genrejen sisällä. Elektronisen ravemusan myötä ajassa on alkanut kuplia uusi kemia, jonka loihtimat tajunnalliset svengit ovat ylväimmällä asteellaan avaruuskulttuurin asti avoimien, universaalien aikeiden, tunnelmien ja virikkeiden manifestaatiota.

Sanottu pätee erittäinkin täsmällisesti psybientin pioneeribändi Shpongleen, jonka muodostavat huilua puhalteleva pitkän linjan velhoilija Raja Ram ja yhtä lailla deejinä kuin muusikkonakin arvostettu Simon Posford. Kaksikon ensimmäinen yhteinen levyn, Are You Shpongled? ( 1998) on eräänlaista world musicia: hyvin moninaisista - eikä ainoastaan maantieteellisistä - maailmoista lähtöisin olevaa fuusiota ja urbaanishamanististen naamiohuvien soundtrackkia. Raja Ram ja Simon Posford osaavat yhdistellä aineksia eri genreistä ilman, että lopputulos kuulostaa halvalta ja hengettömältä tyylikoosteelta ja trendijumputukselta.

Seksi ei Shponglen biiseissä - kuten ei yleensäkään uus-tribaalissa konemusassa - ole keskeistä ainesta. Dionysoksen pidoissa tämäkin piiri pyörii, mutta loitolla falloksen varjosta ja ilman penetraation itsetarkoitusta. Psybientin (tai yhtä hyvin vaikkapa trancen) värinät eivät ole sillä tavalla genitaalisia kuin perusrockissa, vaan usein enemmänkin transkendenttisesti seksuaalienergiaa ja aistillisuutta transponoivia.



Are You Shponglea seuranneet Shpongle-albumit eivät ole yltäneet yhtäläisille, suggestiivisen kosmisuuden taajuuksille ennen kuin nyt. Museum of Consciousness on ideoiltaan ja toteukseltaan briljantti teos, joka suloisesti ja ovelasti johdattaa kuulijan neo-noitamaisen tanssin energioihin ja euforiseen levitointiin mielessä. Musiikin henget ovat levyllä läsnä salaperäisinä ja villeinä. Ne sysäävät sähköiset aaveet ja piilotajunnan menninkäiset ja keijukaiset esille huojumaan ja vispaamaan orgaanisen hurmion ja maagisen (elämän)pelin agentteina.

Bassokuviot ja rytmit kaikkiaan tykyttävät Museum of Consciousness´lla magneettisimpina ja syvätaajuisimpina kuin aikaisemmin. Sphonglen biiseissä on yhtä aikaa tiheää ja upottavaa drivea. Mitään suurta uudistumista yhtyeen ilmaisu ei kuitenkaan ole kokenut. Tarjoilussa tapahtuneista hienosäädöistä huolimatta kattaus on säilynyt ennallaan. Neljän aikaisemman albumin tavoin musa on ystävällistä ja peittelemättömän post-modernia. Kevyen pinnallista ja yhtä kevyesti pinnanalaisiin syvyksiin sukeltelevaa. Leikkisää, eteriseen herkkää ja kaihoisaa. Iloista ja ilossaan absurdia ja astraalista,hallusinatorististen kuvien ja kuvioiden synkronisesti pyörivää ja pörräävää pyörrettä; valon välähdyksiä ja aikahyppyjä, kreisejä kaikuja taikurin hatusta ja jongleerausta molekyyleillä ja atomeilla.

Raja Ramin ja Simon Posfordin musiikki koostuu sähköisistä, pyörivistä kehistä, jotka ovat "täynnä silmiä, yltympäri" kuin pyhät olennot Hesekielin ilmestyksessä. Tämän verrattoman täyteläisesti soivan ilmestyksen voi ottaa vastaan synteettisenä satuna tai synteettisenä totena. Joka tapauksessa, Museum of Consciousness on levy, johon voi uppoutua niin, että unohtaa kuuntelevansa musiikkia.

KEVYT SMACK-SNACK

Kerran ku mä olin duunissa ja hoidin autolla jotain asoita kaupungilla, menin keskel päivää käymään Lepakos hakee bassoo. Smack oli treenaamas yhtelttoist aamulla. Claude oli ilman paitaa yltäpäältä hiessä, hirvee pilven dunkkis. Mä olin et vittu, mä haluun kans tollasta. Toi on oikeeta, ei mitään duunia. Yötä päivää vaan vedetään rock ´n ´rollia, päivällä jo ollaan hyvissä fiiliksissä. Claude oli nahkahousuissa, arpi keskellä rintaa. Se oli sillon vasta kuustoista ... Se oli oikeesti huumavan hieno kokemus. Ku joku Stooges saatana, elävänä.


Jimi Sero & Tommi E. Virtanen - Mun tie (Johnny Kniga, 2012)

Rock & roll on tuotu Suomeen monta kertaa. Maahantuojina ovat toimineet vuorollaan ainakin Rock-Jerry, Jussi Raittinen, Juice Leskinen, Dave Lindholm, Hurriganes ja Hanoi Rocks. Mutta vasta sitten kun Smack hyppäsi kehään 80-luvun alussa voitiin Suomessa puhua rockista siinä merkityksessä kuin Stooges, Doors, Who, Velvet Underground ja varhainen Stones ovat rockia.

Ainutlaatuisen ja määräävän säväyksen Smackin vetoihin antoi kuumeisen houreisella soundilla laulanut Claude, joka poistui keskuudestamme 1996. Hänessä oli synnynnäistä säteilyä ja magneettista vimmaa ja värinää. Clauden ansiosta Smack säilytti vetovoimansa bändin heikompinakin hetkinä. Keikoilla saattoi aina jännittää vähintäänkin sitä, putoavatko Clauden nahkaiset lantiohousut laiheliinin yltä vai ei.

Smack ei koskaan täysin onnistunut levynteossa. Yksikään yhtyeen neljästä studiolevystä ei tavoita sitä keikoilla saavutettua rankkuuden tasoa, josta elävä äänite Live Desire (1986) antaa osviittaa. Ohuet soundit verottavat biisien ärhäkkyyttä, eivätkä levyjen miksauksetkaan menneet ihan nappiin. Tämä ei kuitenkaan estänyt esim. Kurt Cobainin ja Guns and Roses -kundien intoutumista Smackin levytyksistä...

Keikoilla Smackissa oli tehoa ja latinkia, mutta joustava, lennokas svengaavuus soitosta uupui lähes tyystin. Näin ajattelee myös Smackin pitkäaikainen basisti Jimi Sero. Hän nimeää Smackin svengintappajaksi rumpali Kinden, joka "oli enemmän hevibändirumpali ku rock `n´ roll-rumpali". Seron mukaan "svengi ei ollut Kinden juttu", koska Kinde vaan "keskitty siihen, et lyödään vitun lujaa". Rane Raitsikka ei yhdy tähän kantaan. Hänen mielestään Smackin voima oli nimenomaan Kinden soitossa.

Smackin kannalta oli kohtalokasta, että bändin levyjä purkitettiin samaan tuotannolliseen muottiin kuin 80-luvun valtavirtarockia. 80-luvullahan alkoi tuntua siltä, että esim. kaikkien levyjen rummuissa on yhtä pitkät kaiut ja levyillä muutenkin yhtäläiset soundit. Jimi Seron sanoin: "Se oli kaheksankytluvulla se juttu. Musalajista riippumatta kaikki rupes kuulostaan samalta." Smackin katurockista tälläinen tuotantotyyli hio asfaltin karkeimman roson pois.

Smackin historia on tallennettu Jimi Seron kirjaan Mun tie. Sen alaotsikkona on "läpi Smackin, Ballsin ja kosteiden vuosien etc.". Jimi Serohan on musisoinut Smackin lisäksi monissa muissakin comboissa ja tehnyt roudauskeikkoja ynnä muuta. Kirjassaan hän kelaa läpi tähänastisen elämänsä ja lataa tarinaa Stadin rock-skenen säädöistä muutaman vuosikymmenen ajalta.

Kiintoisia hahmoja Jyri Honkavaarasta kutsumushuora Trixien kautta Pave Maijaseen vilisee kirjan sivuilla, mutta juuri kenenkään kohdalla ei pysähdytä piirtämään vähänkään perusteellisempaa karakteeria. Tarkempaa ja nasevampaa kuvausta soisi kirjassa olevan enemmän ainakin koskien Seron bänditovereita ja Smackin sisäisiä säpinöitä ja kemioita ylipäätään. Jotain tietysti kertoo se kun mainitaan Kinden pukeutuneen yötä päivää, säällä kuin säällä samettihousuista tehtyihin shortseihin, farkkuliiveihin ja huiviin. Mutta ainakin Clauden persoonasta olisi ollut syytä esittää vähän laajempia hahmotuksia ja huomioita, ei vain pelkästään tätä yleishöpinää tyyliin "Claudehan oli aina kiinnostunut kulttuurista. Se luki hirveesti koko ajan, oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja runoista".

Viina virtasi Smackin porukassa vuosi vuodelta enemmän ja Jimi Seron muistelmat ovatkin paljolti sitä, että hän kertoo Smack-soittajien juopottelusta eri ympäristöissä. Mun tie on alkoholistin tie. Alkoholistin, joka löytää rakkauden ja raittiuden, ja muuttuu huuruilijasta professionaaliksi rokkikarpaasiksi. Tämän tyyppisiä tilityksiä on julkaistu viime vuosina jonkun verran. Mun tiestä löytyy niukasti sellaisia erityispointteja, jotka tekisivät Jim Seron alkoholismista, rakkaudesta ja raittiudesta kiintoisia, puhuttelevia asioita satunnaisen lukijan kannalta.

Kirja vaikuttaa tieten tahtoen lonkalta tehdyltä. Teksti on arkista ja monotonista puhekieltä, jolle on tyypillistä se, että asioiden tai ihmisten tilaa kuvatessa sana "vittu" on runsain mitoin käytetty adjektiivi ja attribuutti. Asiat ovat vitun hyvin elleivät ne mene ihan vituiksi joidenkin vitun ääliöiden takia. Seron löyhät läpät on kylläkin pilkutettu erittäin pedantilla tavalla.

Rokkikirjoja harrastuksenaan ahmivalle diggarille Mun tie kelvannee kevyeksi välipalaksi. Säväyttäviä syväsukelluksia tai kiintoisia katsantoja siitä ei lukijalle lohkea. Kirja on kuin ylipitkä lehtihaastattelu ilman kerronnallisia jujuja. Hauskoja anekdootteja kansien väliin on kerätty kyllä useita, mutta niin paljon niitä ei ole, että kirja pysyisi alusta loppuun elossa.



Yläkuvassa Tumppi Varonen ja Rane Raitsikka, joka Jimi Seron tavoin on soittanut sekä Smackissa että Problemseissa. Photo: K. Kosmos. Alakuvassa Claude ja Purppurarinteiden ratsastaja. Photo: Anonyymi Smack-diggari.

MAURI SARIOLAN LAUKAUSTEN KAIKUJA KUUNNELLEN

Susikoski kiirehti selittämään, ettei hän ollut juhlaruokiin tottunutkaan. Maksalaatikko, voisula ja puolukkahillo katosivat hänen lautaseltaan vauhdilla, joka sai emännän silmät kirkastumaan. Kun tämä sitten tarjosi jälkiruoaksi puutarhamansikoita sokerin ja kerman kera, kirkastuivat puolestaan Susikosken silmät lopullisesti.

Mauri Sariola - Laukausten hinta (Gummerrus)

Laukausten hinta on Mauri Sariolan esikoisteos vuodelta 1956. Siitä alkoivat komisario Leo Olavi Susikosken seikkailut.

Susikoski on lahjomaton, reilu ja tunnollinen poliisi (myöhemmin rikostarkastaja), joka havainnoi ihmisiä ja ympäristöään tarkkasilmäisesti, mutta siirtyy tarvittaessa tarkkailuasemista epäröimättä suoraviivaiseen toimintaan.

Reilunnäköinen otus... Säännölliset piirteet, avoimet kasvot ja käytös vapaata ilman turhia ujosteluja... ei myöskään vaikuttanut turhantärkeältä, vaan esiintyi milteipä vaatimattomasti...

Susikoski on lievästi sivistynyt sinivalkoisten ihanteiden vaalija ja sellaisena ilmeisen suoraan luojansa arvomaailmaa heijastava hahmo. Sariolahan oli jääräpäinen äärikonservatiivi, joka helposti ylireagoi asioihin, joista ei pitänyt tai joita ei ymmärtänyt. Tosin ylireagoimisen uhriksi joutui Sariola itsekin. Hänestä tuli vasemmistolaisten ja vähän muidenkin kulttuuripersoonien sylkykuppi, jolle buuattiin automaattisesti sanoi, teki tai kirjoitti hän sitten mitä tahansa.

(Jotkut Sariolan laukaisut kaikuvat vieläkin ilmassa... Vuonna 1982 Sariola teilasi telkkarissa 500 kg. lihaa-yhtyeen version virrestä Joutukaa sielut ja tämä jäi näppimään Kauko Röyhkää sen verran, että 30 vuottta myöhemmin hän palaa asiaan facebooksivullaan (22.7.2012): "Tyyppi (Sariola) oli kiihkoisänmaallinen, ahdasmielinen ääliö. Jos kuolemanjälkeistä elämää on olemassa, niin toivon että Tom of Finland panee häntä siellä perseeseen. Tom on voittaja, Sariola ja kaikki hänen kaltaisensa ovat häviäjiä... "

Röyhkän sukupuolineutraali fantasia on rajuhko vastine siihen leppoisaan asiallisuuteen, jolla Sariola ko. tv-ohjelmassa inhoamaansa esitystä arvioi ja sen esittäjiin suhtautui:

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/mauri_sariolan_pyynnosta_huolimatta_500_kg_lihaa_81576.html#media=81579

Sariolahan vain ihmetteli, miksi tärvellä vanhoja lauluja sen sijaan että bändi tekisi omia uusia. Hän koki 500 kg. lihaa -yhtyeen esityksen rienaavaksi, koska siinä ei ollut lainkaan tekstin ilmentämää harrasta hengellisyyttä, vaikka tuskin Sariola olisi 500 kiloisten sulkeutuneesta ja yliyrittävästi avantgardisesta jumituksesta innostunut, vaikka virren sanojen sijalla olisivat raikuneet bändiläisten omat lyriikat.)



Laukausten hinta on juoneltaan ovela. Itse asiassa, etenkin loppuratkaisun osalta, melkein liiankin ovela. Mies on murhattu ja käy ilmi, että että useampikin henkilö on toisistaan tietämättään nähnyt tapauksen itse samaa tyyppiä väijyessään, mutta kukaan heistä ei vaikuta tappajalta.

Sariola on kehittänyt kirjaan joukon mainioita tyyppejä, mutta tyypittelyä intiimimpää katsausta näiden henkilöiden olemukseen ei suoriteta. Muissa kirjoissaan Sariolalla oli harrastusta piirun verran Susikoskia tarkempaan ihmiskuvaukseen. Omimmillaan Sariola on kuvatessaan maisemia ja miljööitä. Luontoa, liikennettä ja liikkumista maanteillä. Maaseutua ja kaupunkia. Usein tapahtumaympäristöt puhuvat Sariolan kirjoissa lukijalle laveammin kuin henkilöhahmot näillä tapahtumapaikoilla. Sosiaalipsykologisia tai mankellmaisesti yhteiskuntapoliittisia Sariolan kertomukset eivät ole. Eivär Sariolan kirjojen tapahtumat ja ihmiset tyhjän päällä kellu, mutta kerronnan fokus on rikosta selvittävässä poliisityössä, ei rikoksessa yhteiskunnallisen tilanteen heijasteena.

Susikoski-sarjassa Sariolan poliittiset ajatukset eivät ole yhtä koholla kuin joissain hänen romaaneissaan, mutta kyllähän näistä dekkareistakin kirjoittajan aatteet ja asenteet välittyvät.

Nämä palat ovat Laukausten hinnasta:

Tyttö oli pukeutunut siniseen puolihameeseen. ... Oljenkeltaisessa tukassa ei ollut permanenttia ja se valui tuuheana hartioille saaden pitkässä pehmeydessään hiukan vanhanaikaisen ja nykyajan lyhyttukkaista naistyyppiä oudostelevan komisarion nyökkäämään hyväksyvästi...
... Susikoski huomasi ilokseen nyt sen harvinaisen piirteen, että lapsi teititteli isäänsä. Tämä vanha ja perinteinen kunnioitusta herättävä puhetapa sopeutui täysin ympäristöön ja vahvisti komisarion käsitystä, että vasta nyt oltiin tekemisissä jäyhän ja esi-isien luoman kulttuurin läpitunkeman maalaisväestön kanssa.

Esi-isien jäyhyyskulttuurin kunnioituksestaan huolimatta Mauri Sariola oli tietyissä toimissaan hyvinkin moderni. Hän on ensimmäinen tuotesijoittelua korvausta vastaan harrastanut kirjailija Suomessa. Tienestiä hän sai ainakin siitä, että Susikoski alkoi polttaa Colttia. Laukausten hinnan sivuilla Susikoski polttaa vielä Philip Morrisia.

Pöydällä oli Philip Morrista ja komisario käytti viipymättä tilaisuutta hyväkseen ... Komisario sytytti uuden savukkeen poikkeuksellisesti hidastellen. Tämä ripeyden puute ei niinkään johtunut siitä, että hän olisi halunnut nauttia amerikkalaisen savukkeen loistavan aromin eri vivahteista, vaan komisario halusi voittaa aikaa saadakseen selville, miten tätä koruesinettä naisen hahmossa oli oikein käsiteltävä.



Sariola kirjoitti kaikkiaan 80 romaania. Kansa otti varsinkin Susikosket omakseen. Sanomalehtien kulttuurisivuilla ne harvoin saivat suopeaa huomiota osakseen. Sariolan ansiot jätettiin tunnistamatta ja tunnustamatta, koska pekkatarkat käyttivät kriitikeissään liian lyhyttä kirjallisuuden merkitysten mittaa. He eivät osanneet arvostaa Sariolan dekkareita ja rikosromaaneja esim etevinä kansankuvauksina, jollaisia ne monesti ovat. Tänä päivänä Susikoski-kirjoja voikin lukea romanttisina välähdyksinä muutamien vuosikymmenien takaisesta Suomesta. Mutta eihän näitä kirjoja kansatieteellisistä syistä tavata, vaan koska Sariolan kerronnasssa on intensiteettiä ja kekseliäitä juonenkäänteitä riittää.

Ehkä Susikoskien saamat huonot arvostelut selittyvät osittain sillä, että sarjan alkaessa suomalainen dekkari oli outo tapaus, eikä älymystö vielä tuohon aikaan pitänyt dekkareita ylipäätään oikeana kirjallisuutena. Sariolan edeltäjät Suomessa - Marton Taiga ja Outsider - oli luokiteltu kioskikirjallisuudeksi ja sitä näiden herrojen teokset toki olivatkin - mutta eihän sen olisi pitänyt automattisesti tarkoittaa sitä, että ne ovat sen vuoksi huonoa tai absoluuttisesti vähempiarvoista kirjallisuutta.

Sariola peittoaa kyllä kirjoittajana mennen tullen sekä Taigan että Outsiderin, joiden rikoskertomuksissa ei ollut sellaista liki tulevaa vaaran tuntua tai realismin siivestämistä kuin Sariolalla parhaimmillaan. Tämä sanottuna kaikella kunnioituksella lapsuuteni suosikkeja Pekka Lipposta ja Kalle-Kustaa Korkkia sekä heidän isäänsä, Outsideria, kohtaan.

Susikoskistoorien seassa on muutama erityisen heikko esitys eikä Sariola varsinkaan uransa loppupään kirjoissa varonut tarpeeksi itsensä toistamista. Suurin osa Susikoskista on kuitenkin tasalaatuisen vetävää ja jämäkkää luettavaa. Niistä on vaikea nimetä yhtä nimenomaista opusta sarjan ehdottomaksi ykköseksi. Siksi ajattelenkin, että aina suomalaisten dekkareiden kärkiteoksia listattaessa olisi Mauri Sariolan Susikoski-sarja käsitelteltävä yhtenä visiona ja teoksena, ja sijoitettava se sitten omalle paikalleen arvojärjestyksessä. Minun mielestäni se paikka on kaikkein korkeimmalla oksalla.

Vuosina 1962 - 63 Seurassa ilmestyi kolme Sariolan dekkarien pohjalta tehtyä "kuvaromaania" jatkokertomuksina. Kuvaromaaneja varten näyttelijät näyttelivät kohtaukset, joista otettiin valokuvat.

PSYKEDEELISEN TUTKIMUKSEN ABC-KIRJASIA

Transpersoonallinen psykologia on tutkimusta "kokemuksista, joissa tietoisuus laajenee tai ulottuu yli minän tavallisten rajojen ja yli ajan tai avaruuden tai molempien".
Thomas B. Roberts / Stanislav Grof

Thomas B. Roberts - Transpersoonallinen kasvatus (Samsara, 1978)
Stanislav Grof - Kosminen näytelmä (Samsara, 1977)

Suomalaiset kustantajat eivät psykedeelistä tutkimuskirjallisuutta suosi. Edes psykedeliatieteilyn tunnetuimpien titaanien, Timothy Learyn, Terence McKennan ja Alexander Shulginin teoksia ei ole käännetty vieläkään suomeksi.

Ainut suomen kielellä julkaistu katsaus psykedeelisiin tajunnantiloihin on Stanislav Grofin 1977 ilmestynyt Kosminen näytelmä. Sen edustamille näkemyksille on läheistä sukua Thomas B. Robertsin Transpersoonallinen kasvatus. Molemmat ovat alle sata sivuisia, Jorma Elovaaran suomentamia ja Samsaran kustantamia kirjasia.

(Samsara-kirjat - kuten Samsaran leipomokin - perustettiin aikoinaan Helsingin Korkeavuorenkadun Kasvista pyörittäneen Oraansuojelijat-yhdistyksen jäsenten toimesta.)



Thomas S. Robertsin ja transpersoonallisen psykologian lähtökohtana on olettamus, jonka mukaan "on mahdollista kokea, laajentaa tai ulottaa tajuntaa (kokea transkendenssi) tavallisen minän rajojen yli ja ohi ajan tai avaruuden tai molempien". Tälläisestä kokemuskentästä kimpoilee Robertsin retoriikka:

ONKO AJATTELU KORKEIN TAITO MINKÄ IHMINEN OMISTAA?
ONKO IHMINEN RUUMIINSA EIKÄ MUUTA?
ONKO KAIKKI MIELI RUUMISSA?
... MILLÄ TAVOIN MUUTTUNEET TAJUNNANTILAT OVAT YLIVOIMAISIA?
KUINKA TIEDÄMME ASIOITA JOITA EMME SAA SELVILLE AISTIEMME AVULLA?
ONKO MEILLÄ VAIN YKSI RUUMIS?
MITKÄ OVAT TIEDON RAJAT?

Roberts on väitellyt tohtoriksi arvostetussa kasvatustieteellisessä oppilaitoksessa, Stanfordin yliopistossa. Siellä hän tutustui A. Maslowin humanistiseen psykologiaan. Maslow tunnetaan parhaiten teoriastaan tarvehierarkiasta. Turvallisuuden, varmuuden ja rakkauden hakeminen kuuluvat tähän tarvehierarkiaan, jonka korkeimpana asteena pidetään yleensä "itsensä toteuttamista". Roberts kuitenkin huomauttaa, että myöhemmissä kirjoituksissaan Maslow esitti transkendenttiset tajunnantilat inhimillisten perustarpeiden huipentumana.

Freudista Roberts toteaa: "Freudin Thanatos, kuoleman ja hävityksen vietti, oli luultavasti hänen väärä tulkintansa halusta saada minä siirtymään ylimaallisille tasoille. Freudille tämä vietti erheellisesti tarkoitti ruumiillista kuolemaa, koska hän ei tunnistanut ihmisen luonnollista halua kokea minän ulkopuolisia tiloja".

Kosmisista ja muista transpersoonallisista tietoisuudentiloista löytyy Robertsin mukaan ulottuvaisuuksia, joita voitaisiin soveltaa kasvatuksessa ja koulutuksessa. Erilaisten mietiskelymenetelmien hyödyntäminen opetuksessa on Robertsin keskeinen ajatus. Robertsin mielestä olisi ylipäätään tärkeää, että koululaitoksessa kartoitettaisiin ja tutkittaisiin muitakin tietämisen tapoja kuin aistihavainto ja päättely.

Nykyisiä opetusmetodeja Roberts nimittää "beta-opetusohjelmaksi",koska opetus linkittyy lähinnä beta-värähtelyssä pysyttelevään aivojen toimintaan. Beta-tilassa aivoaaltojen kuviot vaihtelevat 15 kertaa sekunnissa tai tiheämmin. Ihmisellä voi kuitenkin olla lahjakkuuden alueita, jotka perustuvat vaikkapa alfa- (8-14 kertaa sekunnissa) tai delta-värähtelyalueisiin (0-4 kertaa sekunnissa).

Liikuntaopetusta Roberts laajentaisi mm. joogalla ja biofeedback-harjoituksilla, joiden tarkoituksena on kuunnella ja vahvistaa kehon toimintaa. Tulevaisuuden koulussa liikuntatunnit eivät ole tarkoitettu vain fyysisen kuntoisuuden kehittämiseen, vaan myös tajunnan tutkimuksen välineiksi. Tässä kohtaa Roberts viittaa fyysisten ponnistusten aiheuttamiin muutoksiin tietoisuudessa. Esimerkkinä mainitaan pitkänmatkan juoksijoille tuttu "leijaileva tunne, jonka ansiosta juokseminen tuntuu siltä kuin leijailisi avaruuden läpi: San Franciscon v.-49 neljäsosamaileri John Brodie kertoo kokeneensa mystisiä kokemuksia tehdessään huippusuorituksiaan".

Robertsin kirja on tiivistä ja nopeasti etenevää väitteiden, kysymysten, utopioiden, visioiden ja ideoiden litaniaa, johon linkitetty viittauksia lukuisiin eri tutkimusaloja edustaviin lähteisiin. Näin Transpersoonallinen kasvatus toimii suppeana, mutta samalla valtavasti ajatuksia pursuavana johdantona asiaan, joka on huikean mielenkiintoinen ja - ikävä kyllä - täysin sivuutettu kasvatustuskeskustelussa ja koulusuunnittelussa.

Tsekkiläissyntyinen psykiatri Stanislav Grof on vaikuttanut useissa amerikkalaisyliopistoissa professorina ja muissa tehtävissä. Jotkut hänen tutkimuksistaan ovat yliopistojen psykologian opiskelijoille tuttuja, mutta suomennettu hänen mittavasta tuotannostaan on vain 64-sivuinen kirjanen Kosminen näytelmä.

Kosmisessa näytelmässä Grof analysoi ihmisten LSD-kokemuksia n. 3500 psykedeelisestä istunnosta, jotka hän on järjestänyt. Lisäksi hänellä on ollut käytössään muistiinpanot 1500:sta muiden tutkijoiden järjestämästä istunnosta. Tätä materiaalia tutkiessaan Grof havaitsi, että "monet eri LSD:n käyttäjien näennäisen hajanaiset kokemukset voitiin järjestää jokseenkin täydelliseksi metafyysiseksi järjestelmäksi, josta voisimme käyttää nimitystä `psykedeelinen kosmologia ja ontologia`."

Grofin mukaan osa LSD:n aiheuttamista kokemuksista voidaan selittää aistimissa tapahtuvilla biokemiallisilla ja fysiologisilla muutoksilla tai sitten psykoanalyysin keinoin. "Joitakin muita .... kokemuksia on kuitenkin mahdoton selittää tulkitsemalla niitä fysiologisesti tai psykoanalyyttisesti. Näin on laita kun esiintyy jaksoja jolloin koetaan tuskaa, kuolemaa ja uudelleen syntyminen, kosmisen liiton kokemuksia, kohdataan erilaisia paholaismaisia muotoja, arkkityyppi-ilmiöitä, sikiömaailman tuntemuksia, muistoja esi-isistä ja rodullisesta kehityksestä.. "

Erilaisten jumaluuksien ilmestyminen ihmisille on yleinen kokemus Grofin järjestämissä LSD-sessioisssa: Shiva, Jahve, Zeus, haukkapäinen Horus jne. Nämä uskonnolliset ilmestykset eivät kuitenkaan aiheuttaneet koehenkilöissä sellaista tunnetta, että he olisivat kohdannet perimmäisen olennon tai "lopullisen totuuden". Hengellisen kaipuunsa täyttymyksen hetkellä ihmiset olivat symbolististen visioiden sijasta tekemisissä sanoinkuvaamattoman, metakosmisen Tyhjyyden kanssa.

Rinnakkaisilmiönä LSD-koehenkilöiden kokemuksille Grof mainitsee intialaisen käsitteen Sachitananda - olemassolo, tietoisuus, autuus. Sillä hän tarkoittaa ulottuvaisuuksia vailla olevaa perusvoimaa, joka näyttää elävän ikuista elämää äärettömässä autuuden ja tietoisuuden tilassa. "Olemassaolon perimmäinen lähde on Tyhjyys ... Sen ensimmäinen mahdollinen muoto on kaikkeustajunta, olemassaolo-äly-autuus.. "

Olemassaolon perusvoimaa kokiessaan tai siihen eläytyessään ihminen ei jäsennä maailmaa loogisesti kategorioimalla tai järkiajattelun käsityksillä ajasta ja avaruudesta. Grof huomauttaakin, että "sellaisia tietoisuuden tasoja on olemassa, millä tuollaisten rajoittavien käsitteiden käyttö kaikkeustajunnan tutkimiseen tuntuu yhtä naurettavalta, kuin jos ihmismielen tutkimisessa käytettäisiin shakkipelin sääntöjä rajoituksineen. Leikkimielellä ja umpimähkään laadittuja sääntöjä ja rajoituksia ei voi pitää pakollisena kun tutkitaan luovaa perusvoimaa itseään."

LSD-koehenkilöiden kuvaukset kaikkeustajunnasta ja perimmäisestä Tyhjyydestä yhdistyvät usein näkemyksiin ilmenneestä maailmasta "kosmisena leikkinä". Leikin periaate on se, että ongelmia ja arvoituksia ei voida koskaan ratkaista sillä tasolla jolla ne ilmenevät, vaan ainoastaan siirtymällä toiselle tietoisuuden taajuudelle.

Matematiikkaan ja fysiikkaan perehtyneiden henkilöiden kohdalla LSD-sessiot johtivat tosinaan siihen, että monet vaikeat käsitteet - kuten epäeuklidinen geometria ja Riemannin n-ulotteista avaruutta käsittelevä geometria - tulivat helpoiksi mieltää ja sisäistää. Useilla LSD:tä ottaneilla on myös oivalluksia tieteen osasta kosmisessa näytelmässä. Grofin mielestä "tiede on, jos sitä oikein käytetään, jokseenkin tehokas tie kaikkeustajuntaan". Hän olettaa tieteen vielä ylittävän itsensä, sillä "on mahdollista odottaa, että tulevaisuudessa ei tule olemaan mitään sovittamattomia ristiriitoja tieteen, uskonnon, filosofian ja taiteen välillä".

Grofin mielestä "tieteilijöiden pitäisi muotoilla kysymyksensä toisesta päästä käsin kuin he nyt tekevät. Sen sijaan. että he kysyisivät esim. josko ja miksi telepatia on mahdollista, heidän tulisi tutkia niiden tapahtumien luonnetta, mitkä estävät ihmisiä olemasta keskenään telepaattisessa yhteydessä".

Stanislav Grofille LSD-istunnot eivät siis ole merkityksellisiä ainoastaan psykologian ja psykiatrian kannalta, vaan hän näkee näiden kokemusten avartavan koko maailmankäsitystämme ja edesauttavan universaalia yhteisymmärrystä ihmisten välillä. Grof hahmottelee kirjassaan täydellisesti rationaalisen maailmankuvan korvaavaa vaihtoehtoa, joka voidaan kokea tietyissä tietoisuuden erikoistiloissa.

Kun ajatttelee sitä, miten runsain mitoin tämä Grofin pieni kirjanenkin omaa filosofista syvyyttä ja esittelee LSD-istuntoihin sisältyviä mahdollisuuksia ihmismielen syväluotauksessa, on järkyttävää, että Grofin ja muiden psykoaktiivisia lääkkeitä hyödyntäneiden tutkijoiden työlle tuli stoppi LSD:n muuttuessa 60-luvulla laittomaksi yhdisteeksi kaikkialla maailmassa. Outoa tässä on vähintäänkin se, että heroiinin ja morfiinin kaltaisia, kiellettyjä (hengenvaarallisia) aineita voidaan käyttää lääkinnällisesti, mutta lääkäreiden valvonnassa tehtävä trippiterapia ei ole enää vuosikymmeniin ollut mahdollista.

(Grof toteaa kirjassaan, että LSD-tilojen lisäksi on monia muitakin tajunnallisia kokemuksia, jotka eivät sovi "objektiivisena todellisuutena" kuvattuun järjestelmään. Tälläisiä ovat mm. luonnon kauneudesta hullaantuminen, hengenvaara, sukupuoliyhdyntä tai lasten synnyttäminen. LSD-tutkimukset veivät Grofin syntymäkokemuksien ja jopa niitä edeltävien kokemusten äärelle. Hän alkoi tutkia tätä aluetta ilman lisäaineita ja kehitti holotrooppiseksi hengitystyöskentelyksi nimetyn metodin, joka palauttaa ihmisen rajujen hengitysharjoitusten avulla oman syntymänsä hetkiin.)

Nykyisin psykedeelisen tutkimuksen hidasteena ei ole niinkään psykoaktiivisten aineiden sallimattomuus sinänsä, kuin yleinen suhtaumistapa muuntuneisiin, transpersoonallisiin tajunnantiloihin. Muutkin tieteilijät kuin Grof ovat ottaneet ne vakavasti, mutta valtavirtasuuntaukset tieteen eri alueilla pitävät muuntuneita tajunnantiloja samalla lailla relevantteina väylinä tutkimuksessa kuin foliohattujen käyttöä säteilysuojina. Asetelman lukkiutumisen varmistaa se, että yhteiskunnan valtaapitävistä monikaan ei omaa kokemusta tajunnallisesta toisenlaisuudesta ja jopa uskonnosta on kaikki mystinen pesty pois.



Uskovaisia ja ei-uskovia massoja yhdistävä, mystisten, psykedeelisten ja/tai transpersoonallisten kokemusten pelko on suurin este avoimelle tutkimukselle ja myös ihmiskunnan henkiselle progressiolle. Mystisten kokemusten katsotaan loitontavan "reaalimaailmasta", vaikka itse asiassa ne rikastuttavat ja laajentavat ihmisen elämää ja ovat usein sosiaaliseen vastuullisuuteen inspiroivia prosesseja. Psykologi Lawrence LeShan onkin todennut mystikoille olevan tyypilistä "se miten tehokkaasti he hoitavat asiansa (länsimaisille mystikoille on erityisen tyypillistä heidän liikemieskykynsä) ja se rauhallisuus, hyvät ihmissuhteet, antaumus, rauha ja ilo jotka täyttävät heidän elämänsä".

Isoissa, tieteellisissa läpimurroissakin on aina kyse myös ihmisten tietoisuuden asteen muutoksista, tajunnan laajentumisesta. Einsteinlainen maailmankuva ilmentää hyvin erityyppistä tietoisuutta kuin Newtonin aikalaisten käsitys fysikaalisista ilmiöistä. Newtonin - ja jopa monien meidän tämän päivän tavallisten pulliaisten - vinkkelistä Einsteinin kaavat ja monet sitä seuranneet kvanttifyysikoiden teoriat ovat melkoista mystiikkaa. Grofin tutkimukset viittaavat siihen, että psykedeelisissä istunnoissa ihmiset pystyvät syvän eläytymisen kautta sisäistämään esimerkiksi kvanttifysiikan ihmeellisyyksiä ja integroimaan tunnemaailmansa uusiin älynväläyksiin ajan, avaruuden, aineen ja energian olemuksesta. Tältä pohjalta ponnistaa Grofin kirjassaan puolustama ajatus "uudesta liitosta". Se merkitsee tieteen, taiteen, filosofian ja uskonnon yhteytymistä tarkoituksenaan valaista maallista vaellustamme kosmisella tietoisuudella.



... Psykologit ulottavat alueensa tajunnan tutkimuksen saakka, ja he vievät mukanaan kasvatuspsykologeja. Tämä uusi alue, joka on lähempänä äsken löydetyn Tietoisuuden Mantereen sydänmaata, on ollut psykologien yhteisen sopimuksen ulkoa päin hallitsema. Objektiivisen materialismin muuri piti uskolliset sisäpuolella ja piti verhon takana tajunnan tutkijoiden selostukset. Viidakosta kantautuvat huhut kertoivat meditaatiota harjoittavien kylästä siellä tai sienensyöjien heimosta täällä, vuorilla kuului olevan rykelmä luostareita ja laaksoissa noitatohtoreita, mutta nämä olivat seinän takana, ja nimikilvissä luki "Mystiikkaa, okkultismia, taikauskoa, parapsykologiaa, uskontoa" ja pahinta kaikesta "subjektiivista ja irrationaalista".
1960-luvun loppupuolella ja varhain 70-luvulla muurin sisäpuolella muutamat tiedemiehet alkoivat huomata, että jotkut muurin ulkopuolelta tulevat juorut olivat järkeviä muurinsisäiselle tieteelle...
Thomas S. Roberts
Kuva yllä: Goodbye Platon - Welcome Atoms by Kari Kosmos

Dale Pendellin PHARMAKO-trilogiasta blogikirjoitus: MAAGISET LIITTOLAISET JA MYRKYN POLKU

CARLOS SANTANA JA MUSIIKIN HENKI

Carlos Santanan haastattelu vuodelta 1992

"Wau, mikä ilma! On hienoa soittaa tälläisenä päivänä."

Carlos Santana kääntyy jo toisen kerran haastattelun aikana ikkunaan päin ja ihastelee aurinkoista säätä, joka on hänen vanavedessään Turkuun saapunut.
Salamakitarasoolojen virtuoosi istuu hotelli Marina Palacen kabinetissa ja on erittäin paljon läsnä. Kuuntelee kysymykset tarkkaavaisesti ja kun puhuu katse on terävä ja elävä.

"Musiikki on sfääri tai henki. Se koskettaa minua ja se koskettaa sinua, ja koskettaessaan sydäntä se kohottaa sinua. Todellista musiikkia on se, että saan soittamalla sinut nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Silloin kohotan sinun sieluasi. Ja sitä juuri yritämme tehdä, saada ihmiset nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Sellainen on todellista musiikkia, kaikki muu on viihdettä", Santana sanoo.

"Viihdyttäjät ovat viihdyttäjiä. Musiikki on ihan eri juttu kuin se, että mennään sirkukseen. John Coltrane ja Bob Marley, he eivät olleet viihdyttäjiä ja silti he saivat hymyn ilmestymään kasvoillesi. Se on tärkeää: hymyillä. Sillä olen varma, että enkelit osaavat lentää siksi, että he ottavat asiat niin kevyesti. Jos he ottaisivat asiat liian vakavasti, he eivät pysyisi ilmassa."



HENKISYYS ON VETTÄ

Meksikolaissyntyinen Carlos Santana on on levyttänyt kymmeniä albumeja, joita on myyty kaikkiaan yli 30 miljoona kappaletta. Läpimurto tapahtui vuonna 1969. Silloin Santana soitti Woodstockissa ja julkaisi ensimmäisen LP:nsä.

"60-luku oli hyvin samankaltaista aikaa, kuin se aika mitä elämme nyt. Silloinkin monet ihmiset olivat vihaisia, koska he halusivat toteuttaa unelmansa ja tehdä omat valintansa. Monet kuolivat Vietnamissa ja me menetimme monia suuria ihmisiä. Che Guevaran, Martin Luther Kingin, kaksi Kennedyä, Malxolm X:n. Menetimme paljon ihmisiä yrittäessämme saada muutoksia aikaan. Kun Kiinassa oli muutama vuosi sitten opiskelijamielenosoituksia, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti, minun mieleeni tulivat heti levottomuudet Berkeleyn yliopistolla 60-luvulla", Santana kertoo.

Santana oli 60- ja 70- luvuilla kukkaiskumouksellisuuden paraatiorkesteri ja muutoksen asialla Santana vakuuttaa yhä olevansa.

"Me olemme kapinallisia ja siksi meidän tukenamme ei ole vain valkoinen amerikkalainen keskiluokka, kuten Billy Idolilla tai Bruce Springstenillä. Minun bändini on systeemiä vastaan aivan niin kuin Rollaritkin yrittävät olla. He tekivät sodanvastaisen levytyksen, mutta heidän musiikkinsa sinänsä on systeemin musiikkia."

"Haluamme tietoisuuden vallankumouksen ja haluamme musiikillamme herättää ihmisiä tähän kumoukseen. Herättää heidät supertodellisuuteen ja todellisuuteen. Se mitä nyt tarvitsemme on henkisyys."

"Henkisyys on minulle sitä, että en seuraa sutenöörejä, poliitikkoja, enkä pappeja, vaan seuraan sydäntäni. Henkisyys on vettä, politiikka on coca-colaa, uskonto on pepsi-colaa. Me tarvitsemme vettä ja sillä ei ole mitään tekemistä politiikan tai uskonnon kanssa."

"En halua tuomita esimerkiksi lähetyssaarnajia, mutta mielestäni kannattaa muistaa mitä kaikkea heidän toimintaansa liittyy. Mitä Cristofer Kolumbus sanoi ensimmäiseksi, kun hän tuli Amerikkaan - missä on kulta? Ja nyt juhlitaan tätä miestä, Kolumbusta. Miksi emme siis yhtä hyvin juhlisi Hitleriä. Hän toimi aivan samoin kuin Kolumbus, eliminoi miljoonia ja miljoonia ihmisiä."

"Tällä hetkellä ympärillämme on paljon roskaa ja painetta, joka saa meidät lisäämään painetta toinen toistamme kohtaan ja esimerkiksi Amerikassa on hyvin paljon ihmisiä, jotka eivät luota itseensä. Siksi tarvitsemme hengellistä kasvatusta. Voisimme oppia paljon yhtä hyvin Jesukselta, Buddhalta, Allahilta, Ramalta tai Krishnalta tai Amerikan intiaaneilta. Amerikan intiaaneilla on vain kolme tärkeää asiaa: puhdas ilma, puhdas vesi ja puhdas tietoisuus, ja siinähän se on..."

MIETISKELYGURUN OPPILAS

70-luvulla Santanan elämään ja musiikkiin vaikutti voimakkaasti mies nimeltä Sri Chinnoy. Hän on Bengalissa syntynyt guru, joka on toiminut mm. YK:n mietiskelyopettajana. Sri Chinnoy tunnetaan myös siitä, että joitakin vuosia sitten hän voitti yhden käden painonnoston maailmanennätyksen puolen vuoden harjoittelun jälkeen ("pelkkää spirittiä", kommentoi guru suorituksensa salaisuutta).

Santana samoin kuin toinenkin superkitaristi, John McLaughlin, ryhtyi Chinmoyn oppilaaksi ja alkoi käyttää itsestään nimeä Devadip.

"Mitä todella tapahtui oli se, että etsin mielenrauhaa ja vapautta. Monet ympärilläni olleista ihmisistä, kuten Jimi Hendrix ja Janis Joplin, kuolivat heroiiniin tai muuhun ja minusta tuntui, että oli valittava joka tämä (on lyövinään ruiskun käsivarteensa) tai tämä (asettaa kämmenensä vastakkain intialaiseen rauhantervehdykseen)."



"Ja kun etsimme, minä ja vaimoni, löysimme Coltranen kautta Sri Chinmoyn ja myöhemmin seurasi aika, jolloin oli erkaannuttava hänestä, koska ei ollut mitään opittavaa enää. Opimme, että hän on niin kuin kuka tahansa mies. Että kaikki pyhät miehet eivät olekaan pyhiä. Hänestä alettiin sanoa, että hän on todellinen suuri henki, Jumalan kaltainen, mutta jos näin, niin miksi hän selitti niin paljon asioita? Jumalan ei tarvitse selittää. Jumala parantaa. Ja niinpä, minä ja vaimoni kyllästyimme sponssaamaan miestä, joka todellakin on vain mies."

"Nyt ajattelen tuota aikaa kouluna. Kun olin nuorena high schoolissa opin sekä huonoja että hyviä asioita ja myöhemmin heitin huonot asiat menemään ja pidin hyvät asiat mielessäni. Näin tein tässäkin tapauksessa."

"En ole luuseri, koska tuohon aikaan lopetin itseni roskaamisen. Haluan olla puhdas kun soitan musiikkia. Minulle on tärkeätä puhdistaa sydämeni ja mieleni ennen kuin menen soittamaan. Siksi meditoimme yhdessä ennen konsertin alkua hetken aikaa."

"Me ajattelemme, että ihmiset ovat kukkia, musiikki on vesi ja me olemme kannu. Mutta me emme tee musiikkia, vaan se virtaa meidän kauttamme. Se joka sanoo, että hän tekee musiikin on valehtelija, koska todellista musiikkia ei voi kukaan koskettaa. Minäkään en voi koskettaa musiikkia, vain välittää sitä, ottaa siitä vähän, mutta kun se on mennyt, se on mennyt. Voin toistaa sen ääninauhalta, mutta en voi laittaa sitä laatikkoon ja näyttää: tässä se on."

STREET SOCIETY MUSIC

Monet ovat sitä mieltä, että rock on menettänyt elinvoimansa ja ihanteensa. Mitä mieltä olet, onko rock roll kuollut?

"Rock & rollia oli 50-luvun Jerry Lee Lewis, Little Richard, Bill Haley, Chuck Berry ja kaikki tämä staffi. Ja koska rock & roll mielletään vain valkoisille suunnatuksi musiikiksi Bill Haleyn tyyliin, niin sikäli rock & roll on kuollut. Mutta jos ajatellaan, että rock & roll on ihmisille, joilla on nuorekas asenne elämään ja jotka ovat nuoria mieleltään, niin tämän päivän rock & rollia on rap, pidimme siitä tai emme. Se on tämän päivän musaa, mutta tuskin sekään on viimeinen sana. Luulen, että tulevaisuuden musiikki on Afrikan musiikkia. Se tulee Pariisista, Brasiliasta, Etelä-Amerikasta, Afrikasta ja Jamaikalta."

"Mutta tuli tulevaisuuden musiikki sitten mistä tahansa, se tulee kadulta. Miles Davisin termi Street Society Music on hyvä termi, koska musiikki ei tule tehtaasta niin kuin coca-cola tai autot."

"Afrikan musiikki on rytmiä, joka on miehinen elementti. Melodia on eurooppalaisuutta ja naisellisuutta. Se on sama, onko musiikki rappia vai bluesia, Beethovenia vai Marleya, kaikki käyttävät näitä samoja elementtejä, melodiaa ja rytmiä, miehisyyttä ja naisellisuutta. Näen minä näen musiikiin. Näen, että nämä elementit ovat hyvässä balanssissa, kun soundi on yhtä aikaa hengellinen ja aistillinen. Minulle rytmi on hyvin aistillinen asia ja melodia hyvin mystinen, ja olen yrittänyt tavoittaa ne molemmat olipa musiikin beat mikä tahansa."

SANTANA JA MARLEY

Santanan Milagro-levyn otsikkoraita on muunnelma Bob Marleyn laulusta Work. Miksi Marley ja miksi juuri tämä laulu, "joka päivä on työn päivä"?

"Koska Bob Marley on elossa hyvin paljon, hänen filosofiansa. Koska nyt on välttämättömämpää kuin koskaan laittaa sivuun keskinäiset erimielisyytemme ja alkaa tehdä työtä maailman pelastamiseksi. Meidän molempien tässä huoneessa täytyy käsittää, että maailma on yksi iso kohtu ja me olemme lapsi. Olemme tappamassa maailman. Aika on lopussa. Amerikan intiaanit sanovat, että koskaan ennen ei aurinko ole ollut heidän vihollisensa, mutta nyt siitä on tullut vihollinen, samoin kuin vedestä."

"Bob Marleya voisi sanoa tulevaisuuden mieheksi. Hän halusi yhden passin, yhden sydämen, yhden mielen. Kaikki Amerikan intiaanit Alaskasta Brasiliaan ovat sata prosenttisesti Marleyn takana ja Havaijilla on syntynyt hänen innoittamaan uusi musiikillinen liike. Havaijilaiset muusikot soittavat sekä hawaijilaista että jamaikalaista musiikkia."

"Bob Marleyn musiikki ei ole kuollut, niin kuin ei ole Doorsien, Jimi Hendrixin tai John Coltranenkaan musiikki. Se on ehkä enemmän elossa kuin silloin kun hän vielä oli keskuudessamme."

Milagro on omistettu rock-promoottori Bill Grahamille ja trumpetisti Miles Davisille. Lisäksi levy on omistettu parantavan voiman ihmeille, miracles of healing power.

"Kun olet sairas menet lääkäriin, joka hyvä jos tietää nimesi ja hän kirjoittaa sinulle lääkemääräyksen ja voit sen ansiosta paremmin. Tämä on eräänlaista parantamista. Mutta itse ajattelen, että parantaminen on sitä, että saan jonkun ihmisen soundin kokonaiseksi. Tätä musiikki on. Olemme liikkeellä tervehdyttävän musiikin kanssa, musiikin, joka puhuu enkeleistä."

"Me olemme kotkia ja voimme lentää kuin kotkat, ja kaikki rakastavat musiikkia, koska musiikki muistuttaa meitä siitä, että olemme enemmän kuin nimi pankkikirjassa: olemme kotkia ja voimme lentää. Emme tarvitse miljoonia dollareita lähettääksemme astronautteja taivaalle, koska voimme tehdä saman matkan mielessämme. Mielikuvitus on meidän siipemme."

ELÄMÄÄ FRISCOSSA

Musiikin lisäksi Santana aikoo tulevaisuudessa keskittyä Adoption Shanty Town -projektiin, jonka tarkoituksena on rahoittaa köyhien lasten opiskelua.

"Ihmiset kuten minä tai Rolling Stonesit tai Michael Jackson, me voimme ostella taloja, televisioita ja veneitä, mutta tuollainen muodikas elintaso ei jaksa viehättää pitkään. Siis miksi emme loisi joitain uutta! Se on parempi kuin tehdä niin kuin Elvis Presley ja Howard Hughes tekivät, sillä he eivät tehneet mitään. He elivät ja kuolivat ihmisvihaajina."

"Olen siunattu. Kun tulin (Meksikon) rajan yli, halusin soittaa B. B. Kingin kanssa ja siinä ei ollut ongelmia. Olen myös soittanut John Lee Hookerin ja monien muiden kanssa. Kaikki unelmani ovat toteutuneet. Nyt minun unelmani on tervehdyttää Amerikka ja luulen, että musiikilla voin tehdä tässä kohtaa paljon."

Mitä muuta kuin soittamista ja hyväntekeväisyyttä kuuluu Carlos Santanaan elämään San Fransiscossa?

"Autan vaimoani tekemään mystisiä rytmejä, olen lasteni kanssa, pelaan vähän tennistä ja lueskelen. Yleensä kuitenkin kuuntelen vanhojen levyjen cd-painoksia, joita ostelen käydessäni Euroopassa. World musicia, Miles Davisia, Coltranea, Hendrixiä, Marleya, Majek Fashekia."

"Kun tulen kotiin cd-kasan kanssa yritän oppia niiltä. En ole koskaan opiskellut musiikkia koulussa, vaan samaan tyyliin kuin nyt: ystäväni tuovat minulle nauhoja ja videoita, joita tsekkailen iltakymmenestä aamukahteen. Se on minun aikaani. Lapset menevät nukkumaan puoli kymmeneltä ja sen jälkeen pidän ikään kuin bailuja", Santana naureskelee.

Kari Kosmos ©
julkaistu aikaisemmin Pohjolan Leijona -lehden numerossa 1/92


Santanan kolmois-LP:nä julkaistun Lotus-liven kansimateriaalia (1974).