Suomen Talvisota 1939 - 1940 - Underground-rock

"Sirhan Sirhan kameralla murhas kuvan Kennedystä..."

Jarkko Laine on tehnyt kolme parasta suomenkielistä rocktekstiä ikinä. Kyse on tietysti biiseistä Lennosta kii (Eero Koivistoisen Valtakunta-levyllä), Fiilaten ja höyläten ja Kasvoton kuolema, joka sisältyy Underground-rock -levylle. Hyvällä rocktekstillä tarkoitetaan tässä verbaalisesti ketterää, onomatopoettista läppää, jossa on vireää latinkia ja mentaalista avaruutta. Näillä kriteereillä arvioituna lähelle Laineen lyriikoiden tasoa pääsevät Juicen Heinolassa jyrää, tietyt sanoitukset Dave Lindholmin Sirkus - ja Musiikkia -albumeilla, T Nurmion valitut teokset ja Veltto Veen parhaat: Elektroninen ekstaasi ja Lolita.

V. Esineen eli Rauli Badding Somerjoen säveltämä ja laulama Kasvoton kuolema vedetään Suomen Talvisota -yhtyeen voimin esimerkillisen rupisesti ja villisti. Mainiota menoa ovat toki muutkin Underground-rock -levyn biisit. Musan hulvaton svengi ja oivalluksen terä aiheuttavat sen, että yli 40 vuotta albumin julkaisun jälkeenkin levy omaa relevanssia poikkeuksellisen runsaasti, vaikka äänityksen taso ei kummoinen olekaan.

Karkeasti jaettuna Underground-rock jakaantuu rokkibiiseihin ja avantgardistis-psykedeelisiin runoelmiin. Jälkimmäistä linjaa edustavat Liput liehuvat, Laulu jossa on tunnelmaa ja Suomi palaa (plus tavallaan Däng-däng-däng-däng). Ne ovat kreisejä, surrealistisia vyörytyksiä, joiden karkeat fantasiat ovat kuin naurettavia ja pelottavia näkyjä mielen murtumisen hetkellä; särkevän kentän soundia, hillittömiä äänikuvia kontrollin katoamisesta.

Kontrollin katoaminen johtaa systeemiin kaatumiseen. Systeemin kaatamisen - tai ainakin "lamaantuneiden" ärsyttämisen - asialla kaikki Underground-rock -levyn kappaleet ovatkin. Tosin enää nämä, jo kauan sitten klassikoiksi muuttuneet biisit eivät ketään järkytä. Ainoastaan totaalisen hervoton Jatkosota-rock - joka Kasvottoman kuoleman ohella on levyn rokkaavista biiseistä rankin - omaa senlaatuista rienaavaa substanssia, että se saattaa ylittää ärsytyskunnyksen tänäkin päivänä. Jos radiot soittaisivat Jatkosota-rockia itsenäisyyspäivänä niin sanomista varmasti tulisi. Valitettavasti vaan eivät soita.

M. A. Numminen on palannut levyn kappaleisiin myöhemmin monta kertaa. Muistan itsekin olleeni syksyllä 1980 Underground-rock- orkesterin konsertissa. Alkuperäisjäsenistä mukana olivat muistaakseni M. A. ja rumpali Ronnie Österberg, joka kuoli pari kuukautta po. keikan jälkeen. Kitaraa soitti Jukka Orma.

Baddingilla ei ollut Underground Orch -koplaan kiinnitystä. Hän eli tuohon aikaan hiljaiseloa ja harvat. sovitut keikatkin saattoivat jäädä tekemättä. Toiseksi, Badding ei enää halunnut esittää rienaavaa underground-rockia. Haastatellessani Rauli Somerjokea 80-luvun alkupuolella hän totesi underground-rockin arvomaailman kuuluvan hänen osaltaan menneisyyteen. "Niissä lauluissahan oli kirosanojakin", Rauli päivitteli silloin.

Vimeisen neljän vuosikymmenen aikana Numminen on ollut monen monta kertaa julkisuudessa muistelemassa ja analysoimassa 60 - 70 -luvun undergroundtouhuja (Suomen Talvisota ja Sperm-yhtyeet, Harro Koskisen sikataulut ja monistetut U-julkaisut). Haastatteluissaan M A on käsittellyt undergroundia ikään kuin museoaalisena esineenä ja korostanut U-toiminnan (kulttuuri)poliittista olemusta.

M. A. Nummiselle underground on ennen muuta estetiikan politiikkaa. Osa Suomen 60- ja 70- lukujen undergroundista oli kuitenkin enemmänkin ekstaasin politiikkaa. Tällä tarkoitan mm. Jorma Elovaaran mystisiä radio-ohjelmia ja lehteä Tähti ja Gari Sipilän sarjakuvia.

60-ja 70-luvuilla undergroundilla oli kuitenkin kansainvälisestikin vahva poliittinen leima. Silloin oli käytössä käsite vastakulttuuri. 70-luvun puolivälin jälkeen alettiin sen sijaan puhua vaihtoehtokulttuurista, joka sekin suurelta osin oli ja on undergroundtoimintaa. Yhdysvalloissa vaihtoehtokulttuurin isoimmaksi bändi-ikoniksi kohosi lopulta entinen underground-yhtye Grateful Dead. Merkityksellistä tässä on se, että Dead vältti aina kaikkia poliittisia kytkentöjä ja sen lauluista on yhteiskunnallista kantaaottavuutta turha hakea.

Omalla kohdallani Underground-rockiin tutustuminen vuonna 1970 avasi tajunnassa aivan uuden piirin ja innosti tekemään omia juttuja omalla tavalla. Siitä syttyi myös innostus muokata pätkä Jarkko Laineen Kuin ruumissaatto -kirjasta näytelmäksi ja esittää se kahden kaiffan kanssa teinikunnan konvasssa talvella 1970-71. Valtakunnallisella tasolla Talvisodan säteilyvaikutuksia koettiin vuoden 1973 tienoilla, kun joukko kummallisia rock-kappaleita ilmestyi Juice Leskisen ensi-LP:llä, ja niin U-musasta alkoi vähitellen muotoutua suomirokkia.... ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin. Ei vaan. Tämän päivän suomalaisesta undergroundista poliittista viritystä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan lähinnä hc-punkbändien purkauksia. Nehän ovat kaikuja maan alta jos mikä.

PS. Talvisodan kappaleita ei tietääkseni ole paljoakaan versioitu, mutta SE teki ensisinkullaan vuonna 1978 Kasvottoman kuoleman.
PS2 Alkaneen vuoden tammikuussa on määrä ilmestyä Underground-rock uusintapainos vinyylillä.

Antenni-lehti

Tv - ja radiolehti Antenni ilmestyi 60-luvulla. Muistelen että Yhtyneet kuvalehdet julkaisi sitä vielä joitakin vuosia 70-luvun alussa kunnes kilpailija, Katso, pudotti Antennin pelistä pois. Katso oli iso ja värikäs tv-aikakausilehti, jossa televisioTÄHDET olivat alusta asti isosti esillä. Antenni oli asiallinen ja niukka, kriittinen ja kultturelli. Pop-ja iskelmämusiikkiaiheita lehdessä ei paljoa käsitelty, mutta radion jazz-tarjonta oli aina Antennissa hyvin esillä. Suurimman osan palstatilasta veivät aukeaman kokoiset ohjelmataulut joka päivälle.



Marraskuussa 1968 Antennissa oli kaksi isoa aukeamajuttua. Potkut koululaitokselle? otsikon alla esiteltiin kouludemokratia-teemaan liittyvää ohjelmakokonaisuutta. Toinen iso juttu käsitteli englantilaista näyttelijää Patrik Wymarkia, joka oli pääosassa suositussa brittisarjassa Valtataistelu.



Kanavia oli Antennin ilmestyessä sekä teeveen että radion puolella kaksi. Television viikon elokuvatarjonta käsitti kuusi elokuvaa, kuten oheisesta leikkeestä voi nähdä. Näistä kuudesta ainakin viisi voi luokitella "laatuelokuvaksi". Yhtä montaa hyvää elokuvaa ei televisiosta nykyisin viikon aikana tule, vaikka kanavien määrä ja ohjelma-aika on moninkertaistunut. (Kiintoisaa on myös se, että aikaisemmin runsaasti esitettyjä neuvostoelokuva ei tule töllöstä enää lainkaan, ei edes Teemalta.)

Varsin mainiolta näyttää muukin tv-ohjelmisto ko. ajankohtana. Antenni kertoo, että esim sunnuntaina 17. 11. 1968 oli mahdollisuus katsella Hannes Häyrisen kitkerän hysteeristä draamakomediaa Hanski, amerikkalaista pop-sarja Monkees ja perhesarjojen klassikkoa Heikkiä ja Kaijaa. Siihen vielä päälle tiukat asiaohjelmat ja Niilo "sillä lailla" Tarvajärven Tervetuloa iltapäiväkahville! Muhkea on paketti, on.

Seuraavan päivän ohjelmistoa olivat mm. Jyrki Hämäläisen ja Markku Veijalaisen juontama Kertaheitolla - joka ei nyt tosin kovin kummoinen ohjelma ollut - Lorcan Näytelmä Bernarda Alban talo "Autiopaikalla" ja live-lähetys Ilta Hämeenlinnassa.

Antennin asiallisen tyylin piristeenä lehdessä julkaistiin pientä sanaristikkoa, horoskooppia ja Erkki Tantun Rymy-Eetu -piirroksia. Vuonna 1968 lehden päätoimittaja oli Urpo Virkkunen.

Alexandre Dumas - Monte-Criston Kreivi

Monte Criston kreivi kuuluu ajanvietelukemistojen ja seikkailutarinoiden korkeimpaan aateliin. Alunperin vuosina 1844-45 kahdessa osassa julkaistun Monte-Criston kreivin juoni on ovelasti punottu ja kreivin salamyhkäinen hahmo taiten rakennettu. Tietysti tärkeä osa kirjan karismaa on myös mehustelu kreivin käsittömättömän valtaisalla rikkaudella. Tuskin maailmankirjallisuudessa on esiintynyt toista näin varakasta miestä.

Dumasin opus on toiminut esikuvana ja inspiraation lähteenä monelle muulle tarinalle. Esimerkiksi Ben Hurin kirjoittaja Wallace on myöntänyt kiitollisuudenvelkansa Dumasin saagalle.

Ainekset Ben Hurissa ja Monte-Cristossa ovatkin samanlaiset: rakkaus, petos, vankeus, kosto ja armo. Ben Hurissa on paljon Jeesukseen liittyvää uskonnollista tunnelmointia - Monte Cristossa ei vastaavanlaista virettä ole, mutta jumalan asema korkeimpana tuomarina on toistuvasti esillä. Lähtökohtana Edmond Dantesin toiminnalle Monte-Criston kreivinä on se, että kreivi on jumalallisen koston välikappale:" ... minua puolusti vain Jumala, jonka lähettiläs olin".

Dumas puolestaan imi vaikutteita kirjaansa monelta suunnalta. Ranskalainen historioitsija Lucas-Dubreton kertoo sen syntyhistoriasta seuraavaa:

"Eräällä Välimeren risteilyllä Dumas ohitti läheltä pienen saaren, jonne oli maihinnousu kielletty, koska `saarella riehui tarttuva tauti` ja siellä kävijöitä uhkasi karanteeni. Kyseessä oli Monte-Criston saari ... Kerran hänen silmiinsä osui sattumalta Peuchetin kokoelma La police devoilee ja siihen sisältyvä parikymmensivuinen tarina Le diamanti et la vengeance. Tässä oli aihe, josta hän oli hämärästi uneksinut: Monte-Cristo etsii käsiinsä vihollisensa jotka piileskelevät Pariisissa!

Sitten hänen apulaisensa, historioitsija Maquet keksi Monte-Criston ja kauniin Mercedesin rakkaustarinan ja Danglarsin petoksen. Ja tästä uudesta urasta lähti teos liikkeelle, romanttisista matkavaikutelmista kehkeytyi oikea romaani.

Salaperäisyyttä lisäsi apotti Farian hahmo, Goassa syntynyt mielipuoli, joka kirjailija Chateaubriandin mukaan turhaan yritti hypnotisoida kanarialintua kuoliaaksi; ja taivaanrannalla alkoi jo häämöttää Ifin linna - Edmond Dantesin ja vanhan Farian piilopaikka."

Kirjan juoni on lievästi sanottuna monisäikeinen ja henkilöitä on valtavasti. Poikasena kun teoksen eka kerran luin, niin oli siinä tekemistä pitää muistissaan kaikkien henkilöiden nimet ja heidän toimintansa yhteys itse päätarinaan. Dumasin paketti pursuilee liitoksistaan, mutta pysyy koossa. Kaikki nyörit sidotaan kauniisti kertomuksen rusettiin.

Tarinan laajuudesta huolimatta Monte-Criston kreivi voisi olla vieläkin laajempi teos. Olisihan Dumas voinut kirjoittaa yhden kirjan jo pelkästään Edmond Dantesin elämästä vankilapaon ja Ranskaan palaamisen välisinä vuosina. Kirjahan antaa ymmärtää, että Dantes oli Ifin linnasta paettuaan elänyt ainakin Italiassa ja arabien keskuudessa. Tuona aikana Dantes oppi myrkkyjen ja rohtojen tuntijaksi. Hän tutustui myös hasikseen, jonka vaikutuksista Monte-Criston kreivi sisältää yhden maailmankirjallisuuden lumoavimmista kuvauksista. Kirjoittaja olikin, Baudelairen ja kumppaneiden tavoin pariisilaisen hasisklubin, Club des Hashishins jäsen.

Itse asiassa Monte-Criston kreivin tarina ei päättynytkään yhteen tiiliskiveen. Jatkoa seurasi kirjana Monte-Criston saari. Sen tosin on pääosin kirjoittanut Dumasin apulainen Le Prince Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan. Dumashan oli otteiltaan hyvin moderni sisällöntuottaja; hän oli paitsi kirjailija niin myös teksitehdasta johtava tuottaja. Hänellä oli useita apulaisia, jotka kirjoittivat Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan tarinoita, jotka Dumas editoi ja/tai täydensi.

Monte-Criston saari -kirjan suomenkielisessä esipuheessa tälläiseksi apulaiseksi mainitaan Le Prince n lisäksi mm Adolf Mutzelburg. Hänen nimissään on julkaistu (suhteessa Monte-Criston saareen) vaihtoehtoiset jatkotapahtumat Monte-Criston kreiviin eli, kaksiosainen Maailman herra ja koko saagan päättävä Miljoonamorsian. Jälkimmäinen tosin julkaistiin Suomessa 50-luvulla A. Dumasin nimissä. Kaikki nämä kirjat on käännetty saksankielisistä alkuteoksista. Dumashan asui useita vuosia Saksassa, mutta silti on epäselvää osallistuiko hän missään määrin näihin Mutzelburgin jatko-osaprojekteihin.





Maailman Herra on joka tapauksessa hyvin dumasmainen teos. Kuten jo nimi antaa ymmärtää tällä kertaa Monte-Criston kreivin areena on laajentunut koko maailman kattavaksi. Päämaja on ylä-Kalifornian vuoristossa, jonne hän on rakennuttanut valtavan palatsin. Sitä kuvataan kirjan alkusivuilla erään don Lotarion silmin. Lotario on menossa tapaamaan kreiviä eli lordi Hopea villien intiaanien asuttaman metsän läpi:

"Hän katseli ylöspäin ja pudisti päätään. Miksi hän näin teki, sitä olisi vieraan ollut vaikea arvata. Mutta se joka tiesi, ettei tällä vuorella vielä puoli vuotta sitten ollut muuta kuin muutamia surkastuneita kuusia, vaivaissetripuita ja pensaita, ja nyt näki puu-ja kivirakennukset, jotka sijaitsivat vuoren huipulla, olisi myös pudistanut päätään. Nämä rakennukset olivat ilmestyneet sinne kuin taikasauvan iskusta...

... Sitten hän meni sisälle ... Mutta täällä hän sai aihetta uuteen ihmettelyyn. Lattiat oli peitetty matoilla, vuorikristallimaljakoita seisoi komeroissa ja marmoriveistoksia näkyi seinämillä, kukkaisköynnökset koristivat portaita alhaalta ylös asti ja ovissa loistivat komeat lukkolaitteet. Sellaista komeutta hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Vielä kaksi viikoa aikaisemmin hänen käydessään lordin luona huoneet olivat olleet kylmät ja aitiot. Nyt hän oli taikalinnassa. "

Kirjan takakansiteksti puolestaan kertoo: ... "Hänen kummallinen käskyläisensä, don Lotario seikkailee Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä, joutuu vankilasta karanneen roiston kanssa itsemurhaajien klubiin ja kokee jännittävän rakkaustarinan .... Toinen rakastava pari .... elää vielä hurjempia seikkailuja mormoniseurakunnan jäsenenä ja suorittavat huikean pakomatkan kondoorikotkan selässä! Lopuksi tapahtumat kehittyvät valtavaksi seikkailuvyöryksi kolmessa maanosassa ja kaikkea ohjaa salaperäinen Monte-Criston kreivi."

Amerikan sisällissodan vuosiin sijoittuva Miljoonamorsian on huomattavasti edeltäjiään suppeampaan muottiin rakennettu kirja. Kirjassa on dumasmaisuutta vain hyvin ohut kerros - ellei sellaiseksi sitten lasketa vankkaa rotusorron vastaista tendenssiä.
Alexandre Dumashan omasi mustaa perimää ja tämän takia hän joutui kokemaan rasistista kohtelua Ranskassa elinaikanaan.

Miljoonamorsiamessa Edmond Dantes ei enää hallitse maailmaa rahoillaan. Hän on vanha, omaisuudestaan luopunut mies. Kirjan viimeisellä sivulla summataan hänen historiaansa tähän tyyliin: "...hän saa uskonnollisen herätyksen, lahjoittaa pois suuret rikkautensa ja antautuu inhimillisyyden ja oikeamielisyyden palvelukseen. Kaikkialla missä hän tapaa vääryyttä ja petollisuutta, siellä puuttuu Edmond Dantes asioiden kulkuun. Koko hänen olemassaolonsa tähtäsi nyt toiveeseen, että parempi maailma koittaisi jo täällä alhaalla, että ihmiskunta kehittyisi parempaan päin ja että kärsimykset vähenisivät."

Edmond Dantes trilogia - Kreivi, Maailmanherra ja Miljoonamorsian - olisi tietysti mahtava materiaali kolmisosaiseksi suurelokuvaksi. Itse pääkirjasta, Monte-Criston Kreivistä elokuvaversioita on jo tehtykin yli 20 kaikkiaan. Olen nähnyt niistä puolisen tusinaa ja kaikki ovat olleet vähintäänkin kelvollisia filmatisointeja, pari oikein hyvääkin. Kehnoin näkemistäni filmeistä on Kevin Reynoldsin vuodelta 2002 oleva filkka, jota Outi Heiskasen sanoin voi luonnehtia "disneymaisen hampaattomaksi" tekeleeksi. Alku on hieno, mutta puolesta välistä alkaen mennään päin prinkkalaa. Mieleen tulee 80-luvun Tarzan-versiointi Greystoke, joka jäntevän alun jälkeen hajoaa ja kadottaa yhteytensä kirjan juoneen ja henkeen..

http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/107518?m

Oma lukunsa on tämä useaan kertaan Suomen tv:ssä nähty ranskalaissarja, jossa Depardieu näyttelee pääosaa. Jo se että sarjassa puhutaan ranskaa antaa sille tiettyä etumatkaa kaikkiin anglo-amerikkalaisiin tuotantoihin nähden. Hyvää sarjassa on myös se, että filmatisointi uppoutuu väkevästi koston ja vallan vetovoiman psykologiaan ja vetää näin Dumasin tarinan pohjateemat pinnalle.

Loppuratkaisu ranskalaissarjassa on rajusti Dumasin kirjasta poikkeava. Parin katsomisen jälkeen aloin sen kuitenkin hyväksyä, koska teos muuten on sangen onnistunut. Suurimman miinuksen sarja saa kreivin ja hänen palvelijansa tuttavallisesta suhteesta. Tälläisessä asetelmassa ei ole hitustakaan ajankuvaa, eikä myöskään Dumasin alkuperäisidea näin toteudu. Kirjassahan palvelijat suurinpiirtein jumaloivat isäntäänsä ja Monte Criston hahmon määräävin ominaispiirre on hänen mysteerisyytensä ja sitä kautta hänen kaukaisuutensa suhteessa kaikkiin.

Dreadline - All The Land

Onko pietarsaarelaisen Dreadlinen All The Land (1987) ensimmäinen suomalainen reggae-albumi?

Kysymykseen on ainakin kolme oikeaa vastausta: on, ei ole ja tavallaan on.


Levitators-yhtyeeltä ilmestyi jo vuotta aiemmin yhteen rytmiin (Take a Ride) perustuva pitkäsoitto Massive & Sir Skeleton - Take A Ride - with the Levitators And Friends. Levyllä laulaa ja löpättää sekalainen joukko solisteja rämäkkään dance hall -tyyliin lopputuloksen lukeutuessa suomalaisen reggaen harvoihin klassikoihin. Kyseessä oli kuitenkin pikkupainoksena julkaistu omakustanne. Dreadlinen kiekon julkaisi oikea levy-yhtiö, M&M productions, jolla oli koko maan kattava jakelu.

Voidaan myös ajatella, että ensimmäinen Suomessa tehty reggae-albumi on tamperelaisen Top Ranking Eric & The Astronauts In Babylon -yhtyeen LP vuosimallia 1980. Itse en kuitenkaan voi ajatella näin. Lätyn musa ei ole basso kulttuuria, vaan reggaeksi sovitettua suomirokkia mikkihiiri-soundein (levyn tuottajana häärikin uuden aallon Touho-serkku, Jyrki Siukonen).

Rastaperuukit päässä keikoilla heilunut Astronauts ei mitään varsinaista "reggae-uskottavuutta" ollut hakemassakaan, mutta bändin sinkkubiiseistä tälläistä uskottavuutta silti löytyy. Top Ranking Erik Ahosen mörisemät Babylon palaa, Soitan melodicaa ja Vanha hippi jyräävät reggae-urassa aivan toisella paksuudella kuin LP-kama ja biisit ovat riemastuttavia rytkytyksiä & pastisseja jokainen. Hämyä.

Yksittäistapauksissa suomenkieli saattaa toimia reggaessa ihan mainiosti. Astronauts-sinkkujen lisäksi tulee mieleen mm. Pellen väkivahva Pelko ja viha ja biisinä sinänsä vähän lässy Gabriel. Pääsääntöisesti reggae on kuitenkin reggaeta sanan syvimmin kaikuvassa merkityksessä silloin kun musassa on Jamaikan patwan rytmi. Värähtelyt ja äänioppi on aivan toinen jos reggaeta aletaan kääntää härmäksi. Tai latinaksi. Tämä pätee sekä vanhan koulun reggaeseen että digiragaan.

Englanninkielisistä sanoituksistaan huolimatta Dreadlinen All The Land ei kuulosta erityisen "jamaikalaiselta". Levy ei mitenkään resonoi siihen mitä Jamaikan saarella oli tuohon aikaan musiikillisesti tapahtumassa ja laulujen perspektiivi on eurooppalaisen, hyvin koulutetun, nuoren aikuisen näkökulma. Levitatorsien juuret olivat(ovat) paljon syvemmällä Jamaikan perustassa kuin Dreadlinella, joka komppasi enemmänkin englantilaisen bändireggaen - a`la Steel Pulse - meininkiä.

Dreadlinen ensimmäinen rumpali, progetaustainen Callo oli pätevä kaveri patteriston takana, mutta ehkä sittenkin liian rock, liiaksi junttalipoo. Ensilevyn basisti Keijo on myös vähintäänkin ookoo basisti, ja siinähän se mutka matkassa onkin: reggaessa kun ei riitä se, että basisti on pätevä tai ookoo, basistin pitää olla kova, basistin pitää olla ässä! - ja basson pitää kuulua ja humista ihan toiseen maalliin kuin Dreadlinen All The Landilla.

On All The Landilla hyvääkin soundia, ja ennen kaikkea vahvaa, koko bändistä irtoavaa fiilistä. Musiikki on muutoksen ja kumouksen asialla - ja hyvä piirre Frippe Weneliuksen kantaaottavissa teksteissä on se, että ne puhuvat selkeästi tekijänsä omalla äänellä ja sanoitukset ovat enemmän kuin yhteenkasattuja iskulauseita. Levyn hienoin kappale voisi olla sielukas The Ferryman Coin, jos vaan jotenkin osaisi käsittää yhteyden kappaleen säkeistöjen välillä...

Astronautsien, Levitatorsien ja Dreadlinen lisäksi suomalaisen reggaen ensimmäisen aaltoon voidaan lukea ruotsalainen Iya Karna, joka on jo yli 20 vuotta asustellut pääasiassa Suomessa. Ensi kertaa Karna tuli julkisuuteen kun Hesari julkaisi jutun "valkoinen rasta" vuonna 1986. ( Samoihin aikoihin Rytmi-lehdessä oli Erik Ahosen tekemä haastattelu Dreadlinesta ja Frippe julistaa jutussa olevansa rasta. Karna oli ollut pari kertaa Jamaikalla ja omaksunut (reggae) rastaideologian ja puhui Hesarissa rastafarilaisuudesta aivan toiselta pohjalta kuin Frippe, joka varsin pian rasta-aatteista perääntyikin).



Karna oli tehnyt 80-luvulla Jamaikalla ollessaan äänityksiä eri studioissa ja vuonna 1985 hän julkaisi Jamaikalla omalla Isaiah-merkillään singlen The Next Shot. Seiskalla ovat mukana Burning Spearin alkuperäiset harmonialaulajat Rubert Wellington ja Delroy Hines. Tämän levytyksen jälkeen Karna palkkasi Wailersin muusikot soittamaan pohjat kymmeneen, Kingstonissa äänitettyyn kappaleeseen.

The Next Shot kuulostaa yhä vieläkin tulta iskevältä levytykseltä. Biisi - niin simppeli renkutus kuin se onkin - henkii ja sykkii; laulajalla ja bändillä on hyvä draivi ja soundit ovat nasevat. Laulajana Karna ei ole erinomaisen taitava, mutta tällä sinkulla rajat eivät tule vastaan. Sen sijaan Karnan ensi-cd:llä, Inkarnation, miehen tasaisen tappavasti vaikeroivasta, ylieläytyvästä vokaalisoundista saa puuduttavan yliannoksen. Wailersien soittoa on toki ilo kuunnella, mutta riemukkaampi olisi kuuntelukokemus jos kappalemateriaalissa olisi enemmän iloa ja eloa. Kunnollisia kappaleita levyllä ei ole kuin yksi ja se onkin sitten hiomaton helmi, tämä Shackle Foot.

Kappaleessa Cultural Vibes Iya Karna päästelee: "I&I love peace but we´re called to war/because of a wicked and destructive system." Eli, systeemissä on jälleen kerran vika! Pahassa, pahassa Babylon systeemissä. Ei ihmisessä. Ei varsinkaan rastaihmisessä. Tämänlaiset dualistiset illuusiot ovat kaikille levyn biiseille ominaista sisältöä. Toki samaa sanomaa on jo ennen Karnaa viljelty reggaessa roppakaupalla. - Ja sehän tässä julkaisussa tylsää onkin, että Karnan laulut rakentuvat loppuunkuluneiden roots reggae -fraasien kierrätykselle:

"The fittest survive, my bredda, you better get wise... We have to change, we have to change direction ... Oh JAH will show the way/to Zion, the most holy place/Cause that is what the bible says..."

Karnalta ilmestyi vuonna 2008 jatkoa Inkarnatonille otsikolle Revolution In Dub. Sisältö levyllä on yhtä omaperäistä tuotosta kuin po. cd:n otsake.

Osa reggaen ensimmäistä aaltoa Härmässä oli myös Suomen ensimmäinen reggae sound system Know Love. Vuosina 1989 - 1990 toimineen soundin ääninä häärivät Captain Cosmic ja Sister Rat (nykyisin Nina Roots) ja selectorina Ari "Jah Man Culture" Holtti, joka ystävineen oli järjestänyt Vaasassa "juuritansseja" jo 80-luvun puolivälin paikkeilla.

Suomalaisen reggaen toinen aalto alkoi 90-luvun alussa yhtyeestä Pääluoja & Kohtalon Varajoukot, josta myöhemmin kehkeytyi Laulurastas. Tästä eteenpäin suomireggaelle on ollut tyypillistä että lyriikat vedetään suomeksi, vaikka lukuisia poikkeuksiakin löytyy.



Kohtalon varajoukot julistivat Selassien pyhyyttä ja olivat muutenkin vahvasti rastaan päin kallellaan. Kaikkia rastaoppeja porukka ei kuitenkaan niellyt, vaan oli ikään kuin oma kulttinsa. Eikä bändin musiikillisestikaan pelkästään Jamaikan suuntaan ollut orientoitunut. Olihan musassa, varsinkin lauluosuuksissa esim. vahvoja heavy metal musiikin kaikuja.

Bändin nimi muuttui myöhemmin Laulurastaaksi; hengellinen kaikulaite laitettiin pienemmälle ja jamaikalaisen rastareggaen teemojen soveltaminen jätettiin biiseistä pois. Syntyivät singlet Aika hiljasta ja Onni. Onni-sinkun kääntöpuolella on rankka dub, mutta muutoin: eivät nämä sinkut reggae-reggaeta ole, vaan ei niitä suomirokiksikaan voi luokitella, siis samaan kastiin kuin pellet, eput ja apulannat... Bändin viimeinen sinkku Sienet ja LSD, elektronimusa b-puolineen, olikin sitten askel kokonaan sektorin ulkopuolelle, hillitön veto, joka johti Uuden Maailmanuskonnon perustamiseen.

Laulurastaat oli ikään kuin alkusoittoa toiselle, suuremmalle reggae-ilmiölle: Soul Captain Bandille. Jokaiselle tulta ilmestyi vuonna 2001 ja vieläkin muistan kuinka vaivaantuneisuudessaan tyrmäävä kokemus levyn ensikuuntelu oli: yhtyeen pilliryhmä, Baabelin torvet kuulosti ankeassa laahaavuudessaan aivan nimensä veroiselta ja levyn kappaleet olivat toinen toistaan kornimpia vetoomuksia ja vakuutteluja abstraktin yleishyvän tunnelmissa.

"Elämäsi on taistelun arvoinen",julistaa yksi sielukapteenien hiteistä. Lauseessa tiivistyy muidenkin laulujen asenne: ollaan hyperosallistuvia, ollaan koko ajan taisteluasemissa hyvän puolesta pahaa vastaan. Kapteenien paras biisi onkin vähiten yhteiskunnallinen pläjäys, Hypnoosiin. Aika lailla imperatiivissa kulkee kyllä sekin.

Laulurastaasta kimposi esiin Puppa J, joka on Tasottavien jälkeen ansioitunut monenmoissa yhteyksissä. Soul Captain Band oli puolestaan katapultti mm. Jukka Pojalle. Hän on Puppan tavoin erinomaisen lahjakas laulaja ja näppärä värssynväsääjä. Parhaimmillaan Jukkis on mielestäni kevyehköissä, 70 - ja 80- lukujen dance hall reggaesta ammentavissa kupleteissa, kuten Rullaan, Hamppukaupunki ja Älä vauva itke. Välillä Jukkapojan biisit vaan kuulostavat liiaksi jamaikalaisen rastareggaen asenteiden teennäiseltä ja huvittavalta suomettamiselta. Vielä useammat biisit ovat täysin mahdottomia kuunnella niiden yltiöpäisen naiviuden ja romanttisuuden vuoksi.

Jukka Pojan tuotanto kokonaisuutena synnyttää vision alati kiltistä ja energisestä pyhäkoulunopettajasta, joka veisaa sinisilmäisten naperoiden päähän pikkuvanhoja sananlaskuja ja aforismeja, jotka opettavat katsomaan maailmaa Raamattu-lasien läpi. Henkilökohtaisia rakkauslauluja luikatetaan väliin, mutta nekin kajautetaan kankahille samnalaisessa pakanalähetyksen hengessä kuin kaikki jeesustelukin

Partiopoikamainen reippaus on ollut suomalaiselle reggaelle ominaista Dreadlinen debyytistä lähtien. Tästä kaavasta saattaa uusi yrittäjä Temppeli pompata ulos. Ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että Temppeli on enemmän maaninen kuin reipas, ja se kuuluisa reggaen "rentouskin" on jossain kylillä käymässä bändin vetäessään käsittämättömän kompleksisia psalmejaan hämärän rajamailta. Yes box. Jyväskylästä kun tullaan niin Pönttövuoren tunnelin läpi tullaan. Eikä siihen mitään huomauttamista tietenkään ole, että jyväskyläläisen undergroundin pitkä ja kunniakas häröilyperinne jatkuu.

"Pelkosi on harhaa", toitottaa Temppeli ensisinkullaan. Pelkään vaan että ei ole harhaa eikä turhaa. Nimittäin se pelko, että suomi-reggaen juna puuskuttaa vaan entistä syvemälle Hölmölän maille. Ja se on tietysti ennen kaikkea yleisön vika - että se ottaa kaiken hölmöilyn syleilyynsä. Dread! Niin, ja Dreadline, bändihän on edelleen olemassa, mutta reggaen se on jättänyt taakseen.

Lahjomattomat - tv-sarja

Olisi jo korkea aika laittaa telkkuun uusintakierrokselle rikosdraamasarja Lahjomattomat (The Untouchables). Sitä tuotettiin vuosina 1959-1963 ja esitettiin Suomessa 60-luvun alkupuolella. Sarja - kuten myös vuonna 1987 Brian de Palman ohjaama elokuva - perustuu samannimiseen kirjaan Eliot Nessistä ja Oscar Fraleysta, kahdesta chicagolaisesta poliitsta, jotka taistelevat korruptiota ja mafiaa vastaan.

Sarja oli aikoinaan varsin suosittu Suomessa. Tosin 60-luvulla jokainen tv:ssa näytetty ohjelmasarja oli jossain määrin suosittu. Juha Watt Vainio teki vuonna 1966 menestyssinglenkin aiheesta: Lahjomaton Nessinen. Toki sarjaa myös arvosteltiin ja kodeissa se pyrittiin pitämään pois lasten silmistä episodien kovaotteisten väkivaltakohtausten takia. Tämän päivän tarantinomaisesta näkökulmasta Lahjomattomien väkivalta on kesyä touhua: mukilointia, asekahakoita ja salamurhaajien konepistoolien tulituspotpureita.

Lahjomattomissa oli jäntevyyttä ja jämäkkyyttä, josta nykyajan sarjafilmien tuottajien kannattaisi ottaa mallia. Sarjan juonet ovat yllättävänkin vaihtelevia ja jokainen jakso taiten rakennettu. Täytyy myös ihmetellä, miten Amerikasta löytyikin joka jaksoon uusia, jykeväleukaisia uurnanaamoja gangstereiden rooleihin. Näiden karakteerien joukossa on muutama todellinen helmi. Robert Stackin näyttelemä Eliot Ness muistuttaa hieman Hill Streetin coolia "pizzamiestä", Furilloa. Tosin, päinvastoin kuin Hill Street Bluesissa, Lahjomattomissa ei Eliot Nessin yksityiselämää valoteta lainkaan, vaan pysytään tiukasti rikoksen vastaisessa asiassa.

Pian Lahjomattomien esitysvuosien jälkeen mafia-ja gangsterijutut pamahtivat hetkeksi pinnalle toden teolla. Villityksen aloitti Arthur Pennin elokuva Bonnie & Clyde (1967), jonka jälkeen liituraidasta tuli muotia. Irwinkin poseerasi Suosikin suurlakanassa liituraitapuku yllä, sikari suussa ja konepistooli kädessä. Irwinin biisi Kieltolaki muuten omaa selvän yhteyden Lahjomattomat-sarjaan: biisissähän on uutisselostuksen kaltainen puheosuus, tiukasti tykitettävä tapahtumaselostus, sellaisella Lahjomattomien kaikki jaksot alkoivat.

Simo Penttilä - Arizona-sarja

" - Nyt minä ammun! keskimmäinen kohotti umpiraivoissaan revolverinsa, jolloin Henriksen heittäytyi äkkiä permannolle. Lal seurasi sekunnissa esimerkkiä.
Ja silloin kuului kolmikon takaa käskevä ään:
- Jos painat liipasinta, Bill Hickory, niin sinut haudataan aamulla varhain."

Käskevä ääni kuuluu Punavyölle, Simo Penttilän Arizona-kirjasarjan sankarille. Hän on salaperäinen, aina mustiin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen kostaja, jonka uumaa koristaa leveä, punainen vyö. Adjutantteinaan hänellä on kaksi suomalaissyntyistä kaverusta, Dick Hill ja Pete Menken. Heidän keskinäinen, puujalkavitsailusta koostuva naljailunsa on olennainen osa Punavyö-kirjojen viritystä.

Punavyön taru alkaa siitä kun eversti (evp) Martin Lemond toimittaa oikeuden eteen joukon sattumalta kohtaamiaan murhamiehiä. Nämä kuitenkin vapautetaan - ja Hammond vannoo kostoa. Pian tämän jälkeen hän ampuu sekä syytetyt että tuomarin. Nämä ovatkin ainoat Punayön piikkiin menevät verityöt Arizonan-sarjan 20 opuksessa. Punavyö näet mieluimmin häpäisee kuin murhaa rosvoja: hän pakottaa nämä pukeutumaan hameeseen tai laittaa heidät talsimaan ilman housuja kaupungin kaduilla. Onko tämä sitten raitista rauhanomaisuutta kasvattavalla tendenssillä vai ovelaa, aikaansa edellä ollutta sado-masokistista tendenssiä?

Oli miten oli, edellä kerrotusta seuraa se, että sinänsä nokkelat tarinat eivät koskaan purskahda täyteen kliimaksiin. Punavyön karisman aiheuttamia väristyksiä konnissa kuvataan kirjoissa usein ja ampumisesta myös puhutaan paljon, milloin Punavyön Luurankokanjonin majassa, milloin ratsailla; Punavyö eli Musta paholainen hevosensa, Yöhaukan selässä ... Mutta ikinä kertomuksille ei tule rajua, sergioleonemaista, katharistista kuolonkekkeridramaa. No, Punavyön ilmiömäinen revolverien käsittelytaito tulee kyllä muulla tavoin esille.

Punavyö-kirjat julkaistiin vuosina 1958 - 1971. Sarjan päätösteos on nimeltään Punavyö lähtee etelään. Se ilmestyi samana vuonna jolloin Penttilä itse (Uuno Hirvonen) lähti ns. manan majoille. Itse pääsin Punavyön kyytiin 60-luvun puolivälissä ja ratsastin Mustan paholaisen rinnalla hamaan loppuun saakka. Punavyön lähtiessä etelään olin neljäntoista vanha ja sen jälkeen seikkailu-ja poikakirjat vaihtuivat oikeaan, aikuisten kirjallisuuteen. Ei siltä osastolta - varsinkaan suomalaisten kertojien luomusten joukosta - kuitenkaan kovin montaa sellaista romaania ole löytynyt, jotka olisivat minua yhtä lailla innostaneet kuin nämä Arizona-sarjan seikkailut.

" ... - Muistuttaa tätiäni Karolinaa. Siinä kanssa oli tyttö! Tuli tunnetuksi siitä, ettei kärsinyt hattuja huoneessa vaan ampui ne heti pois päästä. Pari kertaa sitten sattui, että mies meni samalla ja täti joutui oikeuteen.
- Ja hirteen? Dick ehdotti toivehikkaasti.
- Vapautettiin! Pete korjasi. - Täti todisti, että miesten pää oli ollut liian korkealla. Täti oli aina tähdännyt hatun kupuun, ja jos jonkun tylsimyksen otsaa oli kuvussa, niin se oli joko otsan vika tai hatun vika ja siis miehen vika. "

V. I. Lenin 1870 - 1970 - LP

Kommunistisen laululiikkeen 70-luvun levytykset ovat nykypäivän vinkkelistä hillitöntä camp-kamaa - ja tämä Leninin 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu levy varsinaista surreaalia supercamp ´ia. Albumilla lapsikuoro laulaa helein äänin, että "eteenpäin siis työläissosialistit, voitto käsistämme luiskahtaa ei saa" ja Sinikka Sokka, Pekka Arnio & kump. kajauttavat "HO-HO-Ho Tshi Min´in jne. jne.

Lenin-LP on myös selkeästi uskonnollinen levy. Se sisältää Brechtin klassiset marxilais-leniniläiset uskontunnustukset - Puolueen ylistys ja Kommunismin ylistys - ja monet muutkin viisut ovat väkevästi ja hartaasti vakaumuksellisia. Erityisen hengellinen aksentti on laulussa Lenin lähti matkalleen. Kappale laahautuu eteenpäin hitaasti kuin virsi ja virsikirjaan sopisi myös hymnin 1920-luvulta peräisin oleva teksti: "Kuolon sana tuli, tiesi: Lenin lähti matkalleen/ Taivaan valtakuntaan vietiin piippu viime reissulleen/ Paljon maassa matkusteli, suurta suunnitellen niin/ kumousten vankka veli näinpä hautaan laskettiin ... "

Kolmanneksi, Lenin-LP on loistavasti onnistunut produktio: yhtä aikaa vaihteleva ja yhtenäinen kokonaisuus, joka todistaa niin tekijöiden syvällisestä intoutuneisuudesta kuin myös heidän kehittyneestä draamantajustaan. Kaikki on taiten tehtyä. Biisit toimivat jokainen ja sovitukset ovat upeita ja kekseliäitä, välillä lähes avantgardistisia. Erityisesti Eero Ojanen ja Otto Donner loistavat sovittajina. Laulajina levyllä on Kristiina Halkolaa ja Monna Kamua lukuunottamatta koko stallarilaulajien tähtikaarti ja Reijo Frank vielä kaupan päälle. Vaikuttavinta vokalisointia tarjoaa laulukuoro Koiton Laulu, jota ilmeisesti Toni Edelman johtaa. Kuoron soundi on jylhä ja majesteetillinen, ja laulajien fraseeraus ynnä intonaatio sillä tavalla kiintoisa, että ääniä ei jätetä hetkeksikään värisemään. Osittain juuri tästä on seuraamusta se, että kuoron tulkinnat ovat hurmoksellisuudestaan huolimatta coolisti militantteja ja anti-sentimentalistisia. Tarkovskilaisia. Lähes. Unenomaista menoa. Aikanaan Koiton Laulu meni ohi, täytyy myöntää, mutta nyt tätä stuffia on kyllä saatava lisää.

Kalle Holmberg on myös levyllä erityisen kovassa vedossa. Hän ei siis lätyn tekoaikaan ollut kristitty, mutta ortodoksi oli kuitenkin - ja kun hän lausuu ja laulaa katkelman Majakovskin Lenin- kantaatista, saa hän pyhimyksensä, Leninin näyttäytymään kuulijalle suurenmoisena Buddhana ja jumalvoiman avatarina. Holmbergin räpin kollaasinomainen tausta vielä tukee tälläistä vaikutelmaa vahvasti. - " On aika kertoa Leninistä, ei siksi että surumme ois haihtunut, vaan siksi koska se on jo sydämissä tietoiseksi tuskaksi vaihtunut ... Aika, nosta jälleen myrskysi Lenin-tunnuksin! Nyyhkytykset eivät kelpaa lohduksemme. Onhan Lenin yhä elävistä elävin, tietonamme, tahtonamme, aseenamme.. "

Albumin julkaisi Love Records yhteistyössä Kansankulttuurin ja Kansan Sivistyön Liiton kanssa. CD-versiota siitä ei ole pihalle putkahtanut, mutta osa biiseistä on kuultavissa muilla Love Recordsin uusintajulkaisuilla.

Atte Blom on kirjoittanut levyyn takakansitekstin. Se korostaa Leninin ajatusten ajankohtaisuutta poliittisessa taistelussa sekä länsikapitalismissa että kehitysmaissa, sillä "eri olosuhteissa taistelevien kansojen yhtenäisyyden perustana on selkeä leniniläinen näkemys". Jep jep. Essee päättyy sanoihin: "Tämä levy on tarkoitettu palvelemaan työväenluokkaa".

1 Näillä sanoilla Lenin julisti Lokakuun vallankumouksen 
2 Meriklubin lauluryhmä - Laulu Leninistä 
3 Sinikka Sokka, Kristiina Repo, Kaj Chydenius & Martti Launis - Lenin-sitaatti 
4 Sinikka Sokka, Kaj Chydenius, Martti Launis - Leninin sanat 
5 Pekka Aarnio - Sait kärsiä puolesta aatteen 
6 Reijo Frank - Lenin lähti matkalleen 
7 Koiton Laulu - Surumarssi 
8 Kalle Holmberg - V. I. Lenin 
9 Kaj Chydenius & Meriklubin lauluryhmä - Eläköön sosialismi 
10 Pekka Aarnio & Sinikka Sokka - Kolme luotia Rudi Dutschkeen 
11 Sinikka Sokka & Pekka Aarnio - Balladi Ho Tshi Minnistä 
12 Koiton Laulu - Neuvostojen puolesta 
13 Arja Saijonmaa - Komintern 
14 Kaj Chydenius & Pekka Aarnio - Puolueen ylistys 
15 Kaisa Korhonen - Kommunismin ylistys