Teppo Airaksinen - JUICE (elokuva, 2018)
Teppo Airaksisen ohjaamalla elämäkertaelokuvalla on järkälemäinen ja megalomaaninen otsake, Juice. Se luo mielikuvan massiivisesta suurtuotannosta, joka kertoo kaiken olennaisen kansanlaulajan urasta ja elämästä. Elokuva keskittyy kuitenkin lähes tyystin Juicen avioliittodraamaan ensimmäisen vaimonsa kanssa. Tapahtumien kulkuun on sekoitettu aineksia myös Leskisen muista naissuhteista siinä määrin, että aiheen presentaatio on sikälikin kuvitteellinen, rokkaava keittiöoperetti ilman erikoisempaa essenssiä.
Ristiriitoja nuoren Juicen ja hänen nuoren puolisonsa välillä aiheuttavat bänditouhut lieveilmiöineen, mutta Juicen keikkaelämää sinänsä ei tästä huolimatta laajemmin esitellä - muuta kuin liian pitkien ja usein toistuvien keikkamusisointikohtausten kautta. Suhteessa äitiinsäkin Juicella oli jotain häikkää, mutta se ei elokuvan kuluessa selviä mistä oli oikeastaan kyse. Juicen lapsuuden, kallepäätalomaisen, takautumat ovat päälleliimattuja ja siten turhia kohtauksia.
Sinänsä on ihan hyvä, ettei ison elämäntyön tehneistä ihmisistä tehdä vain filmejä, joissa heidän koko elämänkaarens yritetään pusertaa puoleentoista tuntiin. Esimerkiksi Juicen itse kirjoittama päiväkirja yhdeltä kesältä, Kuka murhasi rock'n'roll tähden (1978, voisi olla hyvinkin pätevä, yhteen ajanjaksoon keskittyvän elokuvakäsikirjoituksen pohja.
Yleensä elämänkertafilkkoja tehdessä sorrutaan helposti näköispatsasteluun - joka joskus jopa toimii (Kulkuri ja Joutsen) - tai sitten siihen, että elokuvan kohteesta tehdään kriittisen feminismin, transgender-mission tai minkä tahansa muodikkaan ismin innostamana moderneja ja keinotekoisia, uus-oletuksia päähenkilön elämästä. Näiden tyylien väliin sijoittuu intentio elokuvaan, jossa ei ensisijaisesti haeta näköisyyttä, vaan enemmänkin uskottavuuutta, herkyyttä eläytyä päähenkilön maailmaan ja tiettyä taiteellisen avaruuden avaamista ko. artistin aikakauteen. Markku Pölösen Badding-elokuva parinkymmenen vuoden takaa on syntynyt tälläisellä asenteella ja metodilla ja on näkemistäni suomalaisista artistielämäkertaelokuvista kiehtovin.
Airaksisen leffan suurin heikkous on on Riku Niemisen roolityö. Se antaa Juicesta kuvan erikoisen tympeänä ja yksi-ilmeisenä egoistina. Toki Juice ei uransa alkuvaiheessa mikään hymypoika ollutkaan, vaan runsaasti oli framilla tiukkaa ilmettä, hapanta naamaa ja ja provosoivien juttujen ilmeetöntä latelua. Mutta pian saimme nähdä, että Juicella oli aika monta ilmettä ja moodia. Huomattavasti Niemistä vankemman roolityön tekee Pekka Strang Harri Rinteen roolissa.
Parasta elokuvassa on valaistuksen, puvustuksen ja lavastuksen keinoin luotu 70-lukulaisuuden tuntu. Tosin vähitellen kerronta kangertuu epämääräiseksi mössöksi, josta ei oikein erota missä vuodessa ollaan menossa. Tupakointia on tietysti kuvissa ylettömän paljon on jengi sitten koolla kämpillä tai kapakassa. Mutta Juice kyllä poltti pääasiassa Dunhilliä, ei mitään mallua tai norttia, ja käsitteli savuketta sormissaan ihan toisella tavalla kuin mitä elokuvassa tapahtuu. (kuhan sanoin)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.