Trippiromaani Tim Learyn hovista

T. C. Boyle: Outside Looking In (2019)

60-luvulla syntyi psykedeelinen musiikki ja myös psykedeelistä kuvataidetta ja elokuvaa on vähintäänkin noista ajoista alkaen tehty ja nähty. Psykedeelistä heräämistä ilmaisevaa runoutta rustailivat jo Baudelaire ja Rimbaud  ja vuonna 1962 ilmestyi Ken Keseyn LSD-tiloissa ideoima kirja Yksi lensi yli käenpesän, josta osan hän kirjoitti meskaliinin vaikutuksessa. Yksi lensi yli käenpesän ei kuitenkaan ole ilmaisultaan psykedeelinen romaani, eikä sellaisia ole myöhemminkään ilmestynyt, ainakaan siinä määrin, että olisi muotoutunut psykedeelisen kirjallisuuden lajityyppi.  Amerikkalaisen T. C. Boylen seitsemästoista kirja Outside Looking In ei sekään ole tyylillisesti "psykedeelistä proosaa", mutta se käsittelee psykedeelistä kulttuuria ikään kuin sisältä päin ja huomioi joitakin trippailuun liittyviä, yleispäteviä pointteja.

Kirja kertoo professori Timothy Learyn hallusinogeeni-tutkimuksista vuosina 1962 - 1964, jolloin Leary työskenteli Berkeleyn yliopistossa Cambridgessä. Tarinan alkusoittona on välähdys vuodelta 1943, jolloin tohtori Albert Hoffman ensimmäisenä ihmisenä maailmassa otti LSD:tä ja suoritti legendaarisen polkupyörämatkan töistä kotiin LSD:n vaikutuksen alaisena. Hoffmanin omissa kirjoissaan ja haastatteluissaan seikkaperäisesti esittämä tapausten kulku kuvataan romaanissa Hoffmanin apulaisen, Susin, silmin. Alkuräjähdyksen tunnelmat kyllä välittyvät, mutta silti Boylen dramatisoinnista jää kaipaamaan syvempää dramatiikkaa. Eräs Bolen tekstissä piilevä detalji on seikka, jota en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi: Hoffmanin työpaikka oli Baselissa ja ajaessaan noin 10 kilometrin matkan kotiinsa hän teki alkumatkan kaupunkiliikenteen seassa. Tosin mottoriajoneuvoja ei ollut kovin paljon liikkeessä, koska oli sota-aika. Siitä syystä Hoffmankin käytti matkan taittamiseen polkupyörää.

Timothy Learysta on olemassa niin paljon filmi- ja äänitallenteita, että hänen muokkaamisensa romaanihenkilöksi ei ole ollenkaan ongelmatonta: meillä on jo käsitys Learyn karakteerista ja siitä suuresti lipeäminen ei ole uskottavaa, mutta toisaalta, siihen kivettyminen estää orgaanisen ja kiinnostavan henkilöhahmon luomisen. Byole ei saa Learysta paljoa irti, mutta hän on ratkaissut edellä esitetyn kompan sillä, ettei ole sijoittanut Learya kirjansa päähenkilöksi. Tarinan keskiössä ovat psykedeeleistä innostuva opiskelija Fitz ja hänen vaimonsa Joanie. He osallistuvat ensin Learyn kotonaan pitämään psilosybiinisessioihin ja sen jälkeen Learyn Meksikossa järjestämälle, psykedeeliselle leirille. Fitz on mukana myös Good Friday projektissa. Se oli teologian opiskelijoiden keskuudessa eräässä kirkossa suoritettu, psilosybiinin ja uskonnollisen kokemuksen yhteyttä tutkinut koe. Fitz lähtee kappeliin yhdeksi oppaaksi koekaniineille. Oppaista kuten koehenkilöistäkin osa sai psaleboa ja osa psilosybiiniä. Myös Joanie on kiinnostunut psykedeeleistä, mutta hän ei pidä hyvänä ideana Fitzin oppaaksi ryhtymistä:

"After what you went through the other night? You told me it was pure hell - you were out in the yard, Fitz, out in the yard in your underpants, slamming into things, and you tell me you´re going to be a guide? What if you get the drug, which by the way, I resent, because I´m not invited, isn`t that right?" ... "And if you do get it," she said, "and you have a reaction like the other night, what then? Who´s going to be your guide?"

Romaanin keskeinen näyttämö on Millbrookin valtava, ylellinen kartano, jonka Leary sai haltuunsa ja jonne hän perusti LSD:n ja muiden psykedeelien ottamiselle  omistautuneen kommuunin, johon Fitz ja Joanie teini-ikäisen poikansa kanssa muuttavat. Tässä vaiheessa Leary on jo erotettu virastaan yliopistossa ja hänellä on aikaa ja motivaatiota isännöidä Millbrookissa, jossa aamusta iltaan levyiltä soivan musiikin - erityisesti Ravi Shankarin ja myös jazzin - valinta ja laaduntarkkailu esitetään kirjassa Learyn sydämenasiana.

Millbrookissa happoa tiputetaan koko henkilöstön voimin säännöllisesti, mutta mitään henkisiä läpimurtoja ei kenellekään kirjan henkilöistä tapahdu. Enemmänkin päinvastoin. Yksi jos toinenkin asukki ajautuu harhaiselle egotripille, jota monen henkilön kohdalla yhteisön omaksumat, ns. vapaat seksuaaliset asenteet ja suhteet sekoittavat rankasti. Taloudelliset vaikeudet ja konfliktit viranomaisten kanssa ovat osa Millbrookin toiminnan laskevaa kaarta. Lisää jenkaa kommuunin rappeutumisprosessiin tuo se, että myös yhteisön teini-ikäinen jälkikasvu innostuu psykedeelien ottamisesta. 

Boylen (kuvassa) kirja on romaani, ei dokumentti, ei edes dokumenttiromaani, ja sellaisena sitä on tutkittava ja arvioitava. Tietyt, hyvinkin tunnetut, tosiseikat ovat kertomuksen pohjana ja Boyle on valinnut niistä käsittelyynsä lähinnä Learyn ja Millbrookin "pimeää puolta" ilmentäviä aspekteja. Millbrookin tuhon Boyle kuvaakin huomattavasti tarkemmalla ja vetävämmällä tavalla kuin Millbrookin ilontäytteisen trippailun merkeissä tapahtuneen nousun. Boyle on omaääninen, sujuvaa tekstiä tuottava kirjoittaja, mutta todellinen innoittuneisuus ja sen myötä todellinen innostavuus Outside Looking In  -kirjasta puuttuu.

                                 Timothy Leary's dead
                                 No, no, he's outside looking in
                                       (Moody Blues)

Timothy Learyn hymy:
https://ummagummakosmos.blogspot.com/2019/08/hymyhuulet-huomataan-tiesi-tohtori-tim.html

Easy Rider 50 vuotta

Dennis Hopperin ohjaamaa Easy Rideria näkee aina välillä sanottavan kulttielokuvaksi. Tämä nimitys ei osu täysin nappiin. Easy Riderhan oli suurmenestys. Halpisleffa, joka tuotti 60 miljoonaa dollaria. Sen maine "kulttileffana" liittyy siihen, että Easy Rider on ajanut voitokkaasti aikakausien läpi, nyt jo 50 vuotta; elokuvaa ei ole unohdettu, vaan sitä katsotaan edelleenkin uniikkina, svengaavana ja paljastavana väläyksenä hipismin ja psykedelian aikakaudesta.

Easy Riderin - jota Suomessa esitettiin nimellä Matkalla - alaotsoikkona oli: Mies lähti etsimään Amerikkaa, mutta ei löytänyt sitä mistään. Ja easy ajajahan ei ollut ensimmäinen Amerikkaa etsinyt matkaaja. Liikekannallepano tapahtui pian toisen maailmansodan pölyn laskeutumisen jälkeen. 50-luvun beatnikeista kuuluisimmat matkaajat olivat kirjailija Jack Kerouac ja hänen kaverinsa, wanna-be-kirjailija ja autoilun suurmestari Neal Cassady. Heistä jälkimmäinen istui kuskin pukilla kun Ken Keseyn ja Merry Prankestersien tanakalla LSD-annoksella varustettu Magic Bus lähti kiertämään Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 1964 ja tuhannet amerikkalaiset Alabamaa myöten saivat nähdä ensi kertaa elämässään oikeita friikkejä.

Kerouac, Keasy, Cassady ja kumppanit olivat isänmaallista väkeä, jota inspiroi vanhan Amerikan sinnikkäiden uudisraivaajien manifestoima rajaseudun henki. Peter Fondan elokuvassa esittämä Wyatt ohjaa harrikkaansa USA:n lippu nahkatakkinsa selkämykseen tikattuna. Roolinimi Wyatt on leikattu kuuluisan villin lännen sheriffin,  Wyatt Earpin, nimestä. Hopperin näyttelemän Billin nimi viittaa Billy the Kidiin.

Easy Rider kertoo oman aikanasa kapinallisista, mutta Amerikan ja kapitalismin vastainen elokuva se ei ole. Suomessa vasemmistolainen elokuvatuntija Peter von Bagh suhtautuikin siihen nihkeästi. Suurteoksessaan Elokuvan historia (1975) hän kirjoittaa:

[...] Hollywood on muuttanut nuorisokuvauksiensa luonnetta: kapinalliset on hyväksytty sankareiksi, eikä enää yritetä mallioppilas-linjalla. Moottoripyöräjengit, jotka ensimmäisen erran pärähtivät vauhtiin Laslo Benedekin kauniissa Marlon Brando-elokuvassa Hurjapäät(1954), suorittavat levotonta matkaansa Roger Cormannin Helvetin jengissä (1969) tai Dennis Hopperin suunnattoman suosion saavuttaneessa Easy Riderissa (1969). Näistä Hollywoodin ehdoilla tehdyistä töistä on valtaisa kynnys nuorisokulttuurin ytimestä kasvaneisiin omaehtoisiin teoksiin (joisa vaikuttava esimerkikki on Kenneth Angerin moottoripyöräjengiä kuvaava Scorpio Rising, 1963).

Baghin mainitsemat elokuvat ovat vain väljästi yhteismitallisia ja Easy Riderin luokittelu moottoripyöräjengeihin liittyväksi leffaksi ei ole erityisen etevä ja pätevä menettely. Sitä paitsi, Easy Riderhan nimenomaan tuli  "nuorisokulttuurin ytimestä". Hopper, Fonda ja Nicholson elivät psykedeelistä 60-lukua täysin siemauksin ja tunsivat kyllä aikansa tunnot ja orientaatiot. Easy Rider on kaikkea muuta kuin "Hollywoodin ehdoilla" tehty elokuva. Itse asiassa Easy Rider oli pari vuotta aikaisemmin valmistuneen Bonnie & Clyden ohella merkittävä sysäyksen antaja ns. uuden Hollywoodin nousulle, joka toi esiin sellaisia ohjaajia kuin esimekiksi Coppola, Allen, Polanski, Scorsese ja Peckinpach.

Easy Rider saadessa ensi-iltansa 1969  San Franciscon Haight-Ashbury ja muut hippislummit olivat täynnä nälkiintyneitä, pilveä imeviä teinejä, mutta tiettyä aikuistumistakin psykedeelisessä liikehdinnässä oli tapahtunut. Iso määrä hippikommuuneja oli perustettu ja monet pitkätukat olivat muuttaneet maalle ja perustaneet sinne yhteisöjä. Easy Riderisssakin nähdään väläys tälläisestä maanviljelyä harjoittavasta hippikommuunista. Kohtaus olisi haluttu kuvata autenttisena New Buffalon hippikommuunissa, mutta yhteisön jäsenet eivät tähän suostuneet. Kaikkiaan, Easy Rider ei ole hippikulttuuria romantisoiva elokuva, vaan melkeinpä päinvastoin. Wyattin ja Billin karakteeritkaan eivät ole perinteinen, rauhaa ja rakkautta kukka hiuksissaan julistavan perushippi esikuvanaan rakennettuja.

Yhdysvaltojen syrjäkylillä hipismi ja huumeet olivat 60-luvun lopulla outoja ilmiöitä. Jack Nicholsonin esittämä pikkukaupungin juoppo asianajaja ei ole koskaan polttanut marihuanaa, mutta kun hän lähtee Wyattin ja  Billin kyytiläiseksi, niin heti seuraavana aamuna hän jo oppii Billin tarjoamien aamubloossien avulla "uuden tavan katsoa päivää". Marihuana mitä elokuvassa poltettiin oli oikeata marihuanaa. Filmin kummallinen LSD-kohtaus sen sijaan tehtiin ilman aitoja Hoffmannin tippoja. Peter Fondallahan oli aikaisempaa kokemusta trippailun näyttelemisestä elokuvassa The Trip (1967), joka nimensä mukaisesti kertoo LSD-matkan ottamisesta.  Jack Nicholson on tehnyt Tripin käsikirjoituksen. Näyttelijän ominaisuudessa hän oli mukana trippileffassa  Psych Out (1968). Dennis Hopper palasi psykedelia-aiheeseen vielä vuonna 1989 elokuvassa Flashback, jossa hän näytteli poääosaa Kjefer Sutherlandin kanssa.

Easy Riderinkin voi nähdä mukaelmana LSD-tripistä, tai ainakin siinä on elementtejä psykedeelisestä kokemuksesta. Aikavyöhyke murtuu elokuvassa vähän väliä -  siitä lähtien kun kellot elokuvat alussa heitetään kiveen - filmissä välähtelee flashbackeja ja etiäisiä tulevaisuudesta, ja kerronnassa itsessään tapahtuu äkkinäisiä aikahyppyjä. Jollain tavalla tripahtava idea on sekin, että leffassa on pitkiä pätkiä, joissa ei tapahdu mitään muuta kuin moottoripyörillä ajamista. Musiikki tosin laittaa nämäkin kohtaukset tapahtumaan. Easy Riderin onnistumista edesauttoi suurenmoisesti sen vaikuttava ääniraita. Steppenwolf, Hendrix, Byrdsin Roger McGuinn...

Elokuvan kuolettava loppukohtaus on tyly, liiankin tyly. Easy Riderin päähenkilöt eivät löytäneet kaikille yhteistä ja avointa Amerikkaa, mutta tapa millä tämä kokemus elokuvan lopussa demonstroidaan on liioitteleva, liian osoitteleva, eikä sen lietsoma pessimismi ollut oikeutettua (Kaverini, vanhempi komppikitaristi, Velkka Pylvinen just äskettäin mulle muisteli, että häntä harmitti elokuvan loppu 1969 niin paljon, ettei häntä huvittanut mennä kotiin nukkumaan, vaan hän meni kaverinsa luo yöksi).  Mutta turha tietysti on elokuvaa tästä enemmälti arvostella. Tehty mikä tehty. Ja, joka tapauksessa, Easy Rider kantaa alusta loppuun, rytmillisesti ja muutenkin,  ja viime minuutitkin on pakko hyväksyä, eiväthän ne mitenkään lennä ulos elokuvan kehyksistä, vaan taittuvat kyllä  takeltelematta Easy Riderin streamiin ja jatkavat aikaisemmin nähtyä nopeiden, yllättävienkin, siirtymien tyyliä. 

50 vuotta on kulunut. Hipit ovat saaneet voiton monella rintamalla, mutta nyt The Empire strikes back ja Amerikan maassa ovat asiatkin hyvin mullin mallin ja poliittiset jännitteet kireät. Wyattin ja Billin kaltaisia vapaita, sitoutumattomia vaeltajia ei enää hyväksytä missään, he saavat tuomion muuallakin kuin punaniskojen mailla, sillä nyt USA:ssa jokaisen on valittava puolensa abstraktioiden välisessä sodassa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Easy Riderin myytti olisi kuollut. 

They're hoping soon, my kind will drop and die
But I'm going to wave my freak flag high
Wave on, wave on
- Jimi Hendrix - If 6 was 9

Peter Fonda ja Dennis Hopper ovat nyt molemmat Aaveratsastajia. Easy Riderissa he näyttivät siinä määrin omaperäisellä ja dynaamisella otteella, millaista on olla omassa ajassaan ja elinpiirissään elävä kummitus, että uskoa sopii Easy Riderin kuuluvan niihin elokuviin, jotka tulevat kummittelemaan screeneillä vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin.

                                                         Kuvauspaussi
                                  

                                          Dennis Hopper automainoksessa 1990

Walt Disney - hipismin ja vastakulttuurin kummisetä?

Douglas Brode - From Walt to Woodstock: How Disney Created the Counterculture (2004)

Walt Disneyn elokuvat ja tv-sarjat olivat etiäinen 60-luvulla syntyneen vastakulttuurin humaaneista aatteista ja psykedeelisistä visioista -  ja enemmänkin, Disney johdatti kukkaiskansan sen omakseen otttamiin, ekologisiin ja egalitaristisiin arvoihin. Näin väittää amerikkalainen elokuvahistorioitsija ja journalisti Douglas Brode kirjassa From Walt to Woodstock.

Douglas Brode avaa opuksensa vuoden 1969 Woodstock-festivaaliin sijoittuvalla, "urbaanilla legendalla, joka, vaikka olisikin vertauskuvallinen stoori, on hengessään totta": Anonyymi pitkätukka ojentaa jointin kaverilleen seuraten samalla seksin, huumeiden ja rock & rollin innoittamaa riehaa ympärillään. Hipin kasvoille leviää ironinen hymy ja hän heittää kamulleen sarkastisen lausahduksen: Voitko uskoa että nää skidit on kasvaneet Disney-filmejä katsellen? Hänen ystävänsä, otettuaan juuri savut, on tukehtua omaan nauruunsa.

Kirjassa kerrotaan, että 15 vuotta Woodstockin jälkeen paikkakunnalla kauppaa pitänyt  Art Vassmer totesi mediassa, ettei yksikään shekki jolla hipit maksoivat ostoksiaan hänen puodissaan ollut katteeton. "Ei tietenkään ollut", Brode kuittaa, sillä "katsottuaan Disneyn filmejä koko lapsuutensa ajan hipit tiesivät ettei sellaisia asioita saa tehdä". 

Walt Disney kuoli kolme vuotta ennen Woodstockia. Brode uskoo, että jos Disney olisi elänyt siihen asti, ei hän olisi kauhistunut hippikemuja, vaan ollut niistä vaikuttunut (sillä ihannoitiinhan monissa hänen elokuvissaan ulkoilmaelämää ja sellaista rentoa, yhteisöllistä elämäntapaa  jollainen Woodstockissa kolme päivää kukoisti). Tämä lausunto tietysti uhmaa kuvaa Disneysta arkkikonservatiivina, mutta kuten Brode huomauttaa, nykyaikaisen konservatismin vinkkelistä  egalitaristi Disneya voisi pitää jopa radikaalina. Samassa yhteydessä hän muistuttaa, että 60-luvulla kivettynyt oikeisto-vasemmistojako ylitettiin Yhdysvalloissa  ja sen takia monet 60-luvun liberalismin ja radikalismin sankarit - kuten Dennis Hopper ja Jerry Rubin - löytyivätkin pari vuosikymmentä myöhemmin rebuplikaanien porukasta ( ja ilman että he olisivat välttämättä vetäytyneet niistä arvoista ja asenteista, joita he olivat aikaisemmin ilmentäneet).

Brode rinnastaa Disneyn sellaisiin tekijöihin kuin Mark Twain, Walt Whitman ja Jack Kerouac. Heistä ketään ei voi helposti luokitella vasemmistolaisiksi tai oikeistolaisiksi, sillä he väistivät tuollaisen kategorisoinnin virittämällä elämänsä poliittisia intohimoja alkuperäisemmällä tasolle ja olemalla kotikutoisia, amerikkalaisia populisteja.

Disneyn 1940 valmistunut, kokeellinen animaatioteos Fantasia laitettiin uudestaan levitykseen 1969 ja se poksahti heti hitiksi hippien keskuudessa. Teoksessa toteutuva musiikin ja kuvan välitön yhteys oli juuri ajan hengen mukaista taiteilua. Tietysti myös ylimaallisen väriloistonsa ja kosmisen asenteensa vuoksi Fantasia oli hyvästi harmoniassa psykedeelisen imaginatiivisuuden kanssa. Kaikkiaan Fantasiassa ovat näkyvillä useimmat niistä ilmaisullisista elementeistä, joita uusi, kokeellinen, psykedeelinen ja pop´istinen luovuus hyödynsi 60- ja 70-luvuilla, jolloin  massakulttuurin vulgaarisuus ja pinnallisuus tulivat osaksi esimerkiksi kuvataitaiteita, elokuvaa ja musiikkia.

Fantasiaa seurasi toinen animaatioelokuvan mestariteos ja klassikko Dumbo. Sen puoliväliin on sijoitettu unenomaisesti  plastinen ja surrealistinen, psykedeelinen kohtaus, joka lienee lajissaan ensimmäisiä elokuvan historiassa. Juotuaan pontikalla(?) terästettyä vettä Dumbo näkee absurdin ja maagisen, vaaleanpunaisten elefanttien tanssin, joka toteutuu hallusinatoorisena, jatkuvasti uusiiksi hahmoiksi kääntyvänä visuaalien jatkumona. Brode näkee kohtauksen enteenä - ja mahdollisena inspiraation lähteenä - Ken Keseylle ja Merry Pranksterseille, jotka 60-luvulla kiertelivät ympäri Yhdysvaltoja vanhalla koulubussilla iso pänikkä LSD-mehua matkassaan.

Liisa Ihmemaassa on kirjanakin kuin kuvaus yhdenlaisesta psykedeelisestä tilasta ja Disney tavoitti 1951 tuottamassaan piirrosfilmissä olennaisia tunnelmia ja piirteitä tästä mysteerisestä sepitteestä. Liisan tavoin vuonna 1964 ensi-iltaan tullut näytelmäelokuva Maija Poppanen voisi Brodenin mielestä olla  ihan hyvin LSD:n innoittama filmi: Maija Poppanenhan johdattaa lapset pois heidän vanhempiensa konventionaalisesta arjesta surrealistiseen, villiin ja värikääseen todellisuuteen. Selkein viittaus psykedeeliseen tajunannanräjäyttelyyn ovat Setä Albertin  teekutsut; niiden osaanottajat ovat äkisti sananmukaisesti "high" kohotessaan pöytineen kaikkineen lattialta katon tuntumaan...  Ei siis ihme, että Maija Poppanen ylitti 60-luvulla sukupolvien välisen kuilun.

Brode vertaa Disneya Platoniin,  joka kurkotti maallisen möyrinnän taakse ideoiden, alkukuvien äärelle aivan kuten Disneykin teki esimerkiksi luontofilmeissään esitellessään  karujen realitettien meiltä kätkemän,  ideaalin, kauniin maailman. Disney idealisoi elokuvissaan perheyhteyden ja pikkuporvallisen elämänmuodon, mutta näin tehdessään hän kannatteli samoja arvoja kuin 60-luvun vastakulttuurin nuoret voimanpesät: rehellisyys, egilatarismi, sananvapaus, rauha ja rakkaus jne.  Disney esitteli filmeissään ja sarjoissaan myös useita oikeudenmukaisuudessaan tinkimättömiä, kapinallisia sankareita. Sellainen oli tietysti Robin Hood (elokuva v. 1952), mutta myös esimerkiksi omia polkujaan kulkenut erämies (tv-elokuvasankari) Davy Crockett.

Disney omasi uskonnollista mielenvirettä, mutta hän ei ollut ns. uskovainen, eikä innostunut kirkollisista aktiviteeteista. Disneyn asennetta kuvaa se, että hänen pystyttäessään ensimmäistä Disneylandia ei huvipuiston pääkadun varteen sijoitettu kirkkoa paloaseman ja muiden vastaavien perusinstituutioiden naapuriksi. Tästäkin Brode löytää yhtäläisyyksiä hippikulttuuriin, joka hylkäsi kirkot, mutta ei uskonnollisuutta sinänsä.

Tanssi on, ja oli erityisesti Disneyn lapsuus-ja nuoruusvuosina, paheellista, tai vähintäänkin turhaa hömpötystä, tiettyjen kristillisten piirien vinkkelistä. Disneylle tanssi taas tuntui olevan kuin  jumalekstaattista riemua ja  huolettomuutta manifestoiva, hengeltään panteistista puuhaa. Tälläinen aatos syttyy helposti Walt-sedän, yleensä aina, tanssintäytteisiä elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa. 60-luvun alusta lähtien Disney kelpuutti tuotantojensa musiikiksi myös rock & rollin. Itse asiassa ennen Disneyn vuonna 1961 julkaisemaa näytelmäelokuvaa The Parent Trap rock & rollia - jota filmissä edustivat Sherman Brorthersien tekemät biisit -  ei oltu aikaisemmin samalla tavalla sulautettu osaksi elokuvaa.

Brode näkee Parent Trapin kohtauksen, jossa teini-ikäiset siskokset soittavat yhdessä, Chuck Berryn Roll Over Beethovenin luentana. Sharon istuu pianon ääressä "puettuna kuin Beethoven soittamassa Viidettä Sinfoniaa" ja Susan - "kalifornialaisen hippitytön prototyyppi" - ottaa kitaran syliinsä ja lausuu: Lets compromise. You give a little, I´ll give a little. Sen jälkeen käynnistyy fatsdomino-tyyppisellä pimputuksella väritetty, kevyt rock & roll -numero (video on youtubessa): Let´s Get Together. Brode nimeää esityksen ensimmäiseksi  rockin ja klasarin  fuusioksi, jollaista myöhemmin harrasti - syvemmin taiteellisia sfäärejä  haarukoiden - esimerkiksi Procol Harum kappaleellaan A Whiter Shade of Pale.

Myös tv-sarjassa Micky Mouse Club Disney alkoi 60-luvun alussa  käyttää musiikkina kevytversioitua rock & rollia. Brode huomauttaa, että Disneyn Family Trapin ja Micky Mouse Clubin myötä  rock & rolliin kohdistunut kauhistelu alkoi hiipua julkisuudesta Yhdysvalloissa.

Viidakkokirja (1967) oli viimeinen elokuva, jonka tuottamiseen Walt Disney osallistui. Kiplingin kirjassa kuvataan paljon viidakkopoika Mowglin lapsuusajan seikkailuja, mutta Disneyn filmissä ne ohitetaan vitkaan ja siirrytään hetkeen, jolloin Mowgli on 10-vuotias ja hänen neuvonantajansa, musta pantteri Bagheera  ja karhu Baloo, ovat tulleet siihen tuloksen, että pojan on parasta palata ihmisten joukkoon. Siten elokuvan pääteemoja ovat rodullisen identiteetin hakeminen ja yhteisön ja yksilön välisten suhteet. Brode tunnistaa Viidakkokirjastakin Disneyn ajatuksen siitä, että kaikkien rotujen ja ryhmien pitää sietää toisiaan, ja Broden mielestä juuri tämä oli keskeistä myös woodstockilaisten maailmankatsomuksessa aikana, jolloin osalta USA:n valkoisesta väestöstä puuttui täydellisesti hyväksyntä  mustia kohtaan ja kansalaisoikeustaistelu oli kuumimmillaan.

From Walt to Woodstock käy läpi suurimman osan Walt Disneyn tuottamista elokuvista alkaen 1928 ilmestyneestä pätkiksestä Steamboat Willie. Suomessa niistä läheskään kaikkia ei ole koskaan nähty. Tästä huolimatta Douglas Broden ideasta ja analysoinnista on helppo päästä jyvälle, ja niitä seuratessa ei voi voi muuta kuin ihailla sekä Brodenin että Disneyn kekseliäisyyttä. 

PS. Disneyn lisäksi 60-luvun vastakultuuriin vaikutti epäilemättä myös LSD. Tästä aiheesta teksti Ummagummablogissani otsikolla 
LSD - maailmanrauha ja vallankumous kulttuuriin

Sizzla -"reggaevihapuheen" master blaster

Ah, Just like in the older days
chop off the pagan head 
and let it roll away 
Sizzla - Mash Dem Down

Sizzla Kalonji iskeytyi reggae-planeetan keskipisteeseen 1990-luvun puolivälissä rastareggaen uuden tulemisen Mooseksena. Kahden vuoden aikana ilmestyi iso liuta singlejä ja kolme vahvaa albumia - Burning Up, Black Woman & Child ja Praise Ye Jah - joiden ansiosta Sizzla ponnahti yhdeksi reggaen suurista nimistä. 

Sizzlan uraa kansainvälisellä tasolla ovat häirinneet LGBT-aktivistien hyökkäykset häntä vastaan somessa ja mediassa. Protestien seurauksena useita Sizzlan konsertteja on peruttu 2000-luvulla mm. Kanadassa, Ruotsissa, Saksassa, Belgiassa ja Espanjassa. LGBT on siis päässyt sensurointipyrkimyksissään huomattavasti vaikuttavampiin saavutuksiin kuin amerikkalaisen Recording Industry Association of American vuonna 1985 aloittama kampanja, jonka ansiosta Yhdysvalloissa saattaa levyn kannesta löytyä sopimattomasta kielenkäytöstä, seksuaalisuudesta yms:sta varoittava "Parental Advisory" - tarra.


Sizzla ei ole ainut LGBT-jengin silmätikuksi joutuneista artisteista. Saman kohtalon on kokenut esimerkiksi Sizzlan kanssa samoihin aikoihin reggaekärkeen noussut Capleton. Ensimmäiseksi gaykansa kuitenkin hikeentyi Buju Bantoniin hänen 1992 julkaistun, homovastaisen hittinsä, Boom Bye Bye, takia. Sen jälkeen homoihin kriittisesti suhtautuvia kappaleita on levytetty Jamaikalla satoja.  Nythän tämä aihe on jo pois muodista, vaikka edelleenkään rastataiteilijat ja muut reggaeartistit eivät jätä epäselväksi mielipidettään siitä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Mutta kuinka monta vuoden -92 jälkeen levytettyä, homokriittistä hittiä on jäänyt elämään? Itse seuraan sen verran etäältä dance hall -meininkiä,, että osaisin vastata tuohon, mutta itse en tiedä kuin yhden ansiokkaan, nimenomaan ja vain homoseksualismia käsittelevän kappaleen: Bushmanin Lovers of Men. Se kuljettaa ylväästi majesteetillisiä vibraatioita,  joissa on ajatonta voimallisuutta.

Kaksi mielenkiintoista seikkaa on tullut esiin reggae vs. homot -kisoissa. Ensinnäkin se, että useille reggaediggareille ja rastasymppareille länsimaissa näytti tulevan yllätyksenä se, että Jamaikan mustasydänmiehet ja -naiset eivät suosi homoseksualismia. Siitäkin huolimatta, että rastareggae on jo vuosikymmeniä paasannut Babylonin kaatumista huokuvaa raamatullista eetosta. Täten on myös oltu vakaasti  kaikkea tappamista (sota, murhat, abortit...) vastaan elämän puolesta - ja palvottuina, esikuvallisina hahmoina ovat olleet aviopari: keisari ja keisarinna (yinin ja yangin harmonia itämaisesti ilmaistuna). Homouttakin sivuavia biisejä tehtiin jo ennen bujubantoneita ja sizzloja. Esimerkkeinä mainittakoon 90-luvulta Ras Michaelin War Mongers ja 80-luvulta Iqulahin Ignoble Characters. Tosin jälkimmäisen biisin youtube-versiossa lauletaan siitä, kuinka kunniattomat karekteerit taistelevat estabilisoidakseen heidän yhteiskuntamallinsa, kun alkuperäisessä levyversiossa käytetään sanoja "gay society".

Toinen jännä kuvio on se, että 70- ja 80- luvuilla valtava määrä nuoria ihmisiä innostui reggaesta, erityisesti rastareggaesta, ja heille rastataiteilijat olivat tiedostavia, universaalia valoa säteileviä sotureita - mutta nykyisin länsimaisissa reggaeympyröissä törmää helpommin sellaisen katsantoon, joka pitää reggaetaiteilijoita ja jamaikalaisia yleensä ikään kuin lapsina, jotka osaavat laulaa ja tanssia kivasti, vaan eivät oikein ymmärrä asioiden oikeaa laitaa. Syyksi tähän esitetään se, että mustat ovat kärsineet niin paljon Jamaikalla ja he ovat orjuuden aikoina joutuneet herrojensa raiskauksien ja kaikenlaisen seksuaalisen hyväksi käytön kohteeksi. 

Jos em. kaltaista selitystä pidetään relevanttina, niin sitä kai voidaan soveltaa myös orjuutusta kokeneiden Afrikan maiden ihmisiin. Heidän keskuudessaanhan homoutta vierastavaa populaa on paljon. Mutta miten sitten tähän selitykseen mahtuu se, että Euroopassakin on miljoonia - uskonnollisia ja ei-uskonnollisia - ihmisiä, jotka eivät ole olleet orjina ja silti torjuvat homoseksualismin ja erityisesti yhteiskuntarakenteen muutosta koskevan homoagendan? Siihen aikaan kun sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksyttiin Suomessa sitä kannatti osapuilleen puolet kansasta ja toinen puoli vastusti.

Syy siihen miksi homoilun asenteet eivät reggaessa esim. 70-luvulla paistaneet erityisen voimakkaasti läpi on se, että homous oli vielä tuohon aikaan suurimmalle osalle jamaikalaista tuntematon ilmiö. Toisaalta homoiluvastaisten biisien tulva selittyy osittain sillä, että Jamaikan ulkopuolelta alkoi tulla painetta tälläistä musiikkia vastaan ja   jamaikalaisiahan ärsyttää yli kaiken se, että ulkomaalaiset yritttävät päsmäröidä heidän ajatuksiaan ja elämäänsä. On myös ilmeistä, että sukupuolineutraaliavioliitobuumin myllertäessä ympäri maailmaan syntyy sellaisissa kulttuureissa, joissa homoseksualismia ja transuilua ei nähdä terveenä ilmiönä, entistä voimakkaampia homoilua hylkiviä kannanottoja, koska ihmiset saattavat ajatella niin, että homojen hyväksyminen on vain ensiaskel kohti homoavioliittoyhteiskuntaa.

Muutama vuosi sitten jamaikalaisissa herätti närkästystä se, että kansainvälisten Pride-kekkereiden aikaan Yhdysvaltain suurlähetystön ikkunaan laitettiin sateenkaarilippu liehumaan. Rastat kokivat tämän erityisen loukkaavaksi, koska Sateenkaarivaltaistuin on estabilisoitu rastojen toimesta Jamaikalla jo 1958. Lisäksi Bob Marley levytti 60-luvulla kappaleen Rainbow Coyntry, joka puhuu rastojen pyhästä maasta, Siionista, jonne sodomiiteilla ei ole pääsyä.

Reggae ei kuitenkaan lietso ihmisiä väkivallantekoihin homoja vastaan (eikä yksikään rastaseurakunta ole ikinä organisoinut homoilun tai edes LGBT-agendan vastaisia kampanjoita). Tämän Sizzlakin on julkisissa lausunnoissaan tehnyt selväksi. Hänelle paasaaminen homojen - batty boys - polttamisesta on vertauskuvallista julistusta, joka ei äärimmäisillä asenteilla ja rankoilla  teksteillä operoivassa dance hall reggaen ja rapin maailmassa ole tyylillisesti mitenkään erikoislaatuista. On myös huomattava, että Jamaikan saarella - varsinkin alemmissa sosiaaliryhmissä, joihin suuri osa kansasta kuuluu - polttaminen, tuleen viskaaminen,  fyah bun, on yleinen sanonta, jolla kommentoidaan päivittäin sitä sun tätä.

Kaikesta huolimatta julkihomouskin on tehnyt maihinnousun Jamaikalle.  Lisäksi dub runoilija ja radioisäntä Mutabaruka on ohjelmassaan huomauttanut, että  - ei homoilusta, mutta - "homomaisuudesta" on tullut suosittu imago urbaanissa jamaikalaiskulttuurissa. Yhdessä muoti-ilmiöitä ruotivassa, radiolähetyksessään Muta puhui pitkät paminat siitä kuinka tiukat joogapöksyt ja muu naismainen pukeutuminen on viime vuosien aikana yleistynyt nuorten miesten keskuudessa Kingstonissa ja miten huvittavaksi touhu menee näiden kundien menessä tansseihin, jossa heidän pitäisi kuitenkin toimia miesten tavoin.

Sizzlan satoja biisejä käsittävässä tuotannossa homovastaisuus on ollut vain yksi aspekti kymmenien muiden joukossa. Rauhaa ja rakkautta Sizzla musiikissaan ennen kaikkea hyökyy omalla, raa´alla ja monotonisellakin tavallaan, ja oikeudenmukaista kohtelua getoissa asuville köyhille.  Mutta tietysti keskeinen tekijä Sizzlan maailmanlaajuisessa suosiossa on hänen omistautumisensa  afrikkalaisen juuritietoisuuden ja Babylonia korventavan tuomiontulen levittämiseen. "Väärien jumalien" palvojista Sizzla ei piittaa: Mi nah care who scared, vex and sad / Melt di wicked and dem idol God.  Mustan kansan ylösnousemus on lähinnä hänen sydäntään - Tell you about black man supremacy. Ises Rastafari! - ja maailman johtajat hän kiroaa alimpaan helvettiin:

Si seh dem a gwaan like dem bad and tough
Whole a dem a idiot coward and bluff
Anytime wi squeeze that you head go buss
Put dem in a body bag and don't give a fuck
(You World Leaders)

Samalla asenteella ja osittain jopa vastaavanlaisilla sanankäänteillä reggaeta on esitetty kymmeniä vuosia. Bob Marley ei kuulunut samaan rastalahkoon kuin Sizzla, mutta Sizzlan tavoin hänkin lauloi Afrikan yhdistymisestä ja pahuuden polttamisesta, burnin and lootin tonight. Homoseksualismia halveksivan kantansa hän teki selväksi haastatteluissa, jos asiasta erikseen kysyttiin. Veri ja tuli ovat pääosissa yhdessä reggaen isossa klassikossa, Blood and Fire, jonka Niney Holness levytti 70-luvun alussa. Se on tuomionpäiväprofetia, jollaisia reggae-studioissa on vuosien varrella levytetty valtaisa määrä. Sylvan White laulaa kappaleessaan Mountain Top nousevansa korkealle vuorelle - ja feelin irie - katsomaan Babylonin paloa ja samaa reittiä kulkivat monet muutkin 60- ja 70 -lukujen reggaeartistit. "Ei ole hyvä viipyä valkoisen miehen maassa liian kauan", runosi Mutabaruka jo kymmeniä vuosia sitten.

Erilaista entisaikoihin verrattuna on paitsi se, että epäsymmetristä seksiä ivaavien, ja ylipäätään suoraviivaisesti seksiasioita käsittelevien, biisien määrä on suuri, niin myös se että rivostelevasta dance hall -käyttäytymisestä on tullut uusi normaali. Bunny Wailer pitikin kerran Jamaikalla konserttilavalta puhuttelun reggaeväelle tämän suuntauksen suosimisen vuoksi. Sizzlahan ei tosin ole esimerkiksi  pillu- ja aselyriikoita, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta,  harrastanut, eikä ylipäätään sekaantunut twerkkausvetoiseen dance hall meininkiin. Mutta hassun vaikutelman on ainakin minuun tehnyt pari näkemääni Sizzla-videota, joissa täysissä pukeissa, turbaani tai bobomyssy päässä vakavana viittoilevaa ja toustaavaa artistia ympäröivät keikistelevät bikinitytöt tai muuten vaan vähäpukeiset damselit. African kuningatar ja rastaprinsessa on nyah miehelle ykkönen  [rastafarien perinteinen Nyahbingi Order kehoittaa välttämään mustan ja valkoisen rodun sekoittumista], mutta hyvänä kakkosena ilmeisesti tulevat vaaleaihoiset bikinigimmat...(Sizzla on kylläkin yksissä mustan naisen kanssa.) 

Valkoiset alkoivat digata reggaesta 70-luvulla, vaikka se oli usein pikimustaa Jesajan kirjan ja Haile Selassien jumaluuden julistusta, koska he osasivat iloita reggaen universaaleista, juurevista värähteistä välittämättä siitä, yhtyvätkö he täysin rinnoin biisien verbaaliseen sisältöön (tai, koska "valkoiset ovat masokisteja", kuten Muta eräässä reggaedokumentissa toteaa). Siihen aikaan vaihtoehto- ja vastakulttuurin keskuudessa suvaitsevaisuus ja sananvapaus olivat korkealle rankattuja arvoja. Siten esim. rastareggaen lyriikoista kääminsä polttaneita mielensäpahoittajia ei missään näkynyt, enemmänkin huvittuneita hymähtelijöitä. Sen sijaan läntisen hemisfäärin, reggaeta diggailevissa alakulttuurijengeistä kimposi esiin sellaisia keloja, jotka roots reggaen tavoin  arvostelivat imperialistisen riistokoneiston globaalia tuhoilua  ja modernin maailman moraalista rappiota.

2000-luvulla asetelma on kääntynyt  jyrkästi sikäli, että  Jamaikalla raskaasti (kirjaimellisesti) päähän potkitut,  rotusortoa vastaan vuosikymmenet puhkuneet rastat ja heidän ohessaan valtaosa reggaen tekijöistä luokitellaan länsimaisten älypäiden toimesta "rodullistajiksi" ja "vihapuheen"  levittäjiksi, joilla ei ole oikeutta ilmaisunvapauteen  ja joiden elinkeinoa on lupa sabotoida häirintäkampanjoilla. Oli asioista mitä mieltä tahansa, niin tälläisellä toimintakulttuurilla ei todellakaan lisätä vapaata kommunikaatiota ja ihmisten keskinäistä ymmärrystä maailmassa.  Miksi emme antaisi - puhemies Maon sanoin - "sadan kukan kukkia ja sadan koulukunnan kilpailla"?

Sizzlan videoterveiset homoseksualisteille

Muita homoaiheisia rastavideoita:

https://www.youtube.com/watch?v=MxGxb62DW40
https://www.youtube.com/watch?v=7JucLdHipkE
https://www.youtube.com/watch?time_continue=11&v=xOeTuMUDLl8
https://www.youtube.com/watch?v=8620hJcnjMg
https://www.youtube.com/watch?v=GFLyBzqxGbE
https://www.youtube.com/watch?v=NF9gbVgDRQk
https://www.youtube.com/watch?v=UmZaW3v31hw

Prof- I speaks on Balance between man and woman...

" OPEN ENDED AMBIGUITY PROJECTED AGAINST THE RASTAFARI COMMUNITY
Rastafari & Homosexuality In The Context Of Courses & Examinations Held By The Rastafari Studies Unit At The UWI Campus.

It is reported by students at UWI that 'Intersectionality' has been advanced as a rationale in courses by the Professors associated with the Rastafari Studies Unit that the Rastafari Community must endorse Homosexuality. The students that profess neutrality have found themselves in a position of being marginalized. This view is contrary to the Faith Of Rastafari, where 'intersectionality' is being inappropriately applied and where the MOU with the Rastafari Studies Unit and the Rastafari Millennium Council specifically finds this as a major breach that will be addressed in respective quarters.

This is further evidence of the Rastafari Studies Unit's/UWI contradictory role in representation of Rastafari Human Rights of Freedom of Religion, Culture, Intellectual Property and Social Mores.

'Intersectionality' rose as a result of Black Women being left out of certain considerations related to the Feminist Movement and some new social theories being developed. This move to amalgamate the discrimination of Rastafari in the context of African Liberation, Colonial Domination, Reparation and Repatriation with those of the Homosexual Community is both disingenuous and abusive, being perpetrated by Rastafari Professors that are in no distinct manner at the forefront of the aforementioned Human Rights.

While having distinctive cultural views on Homosexuality, the Rastafari Community has never professed 'Hate Crimes' and or 'Intolerance' but has strongly expressed that the Faith Of Rastafari MUST NOT BE INTERSECTED with the Homosexual Agenda in professing and projecting Human Rights for the effects of the TRANSATLANTIC SLAVE TRADE!"

TERRY RILEY FLOWssa: Gandalf Valkoinen soitti välähdyksiä tuntemattomasta

Sanomalehti London Sunday Times valitsi Terry Rileyn vuonna 1969 yhdeksi niistä 1000 henkilöstä, jotka "tekivät 1900-luvun".  

2000-luvulla Terry Riley on yhäti merkittävä musiikin näkijä ja tekijä. Tämä oli helppo havaita kun 83-vuotias Riley konsertoi poikansa Gyanin kanssa vuoden 2018 Flow-festivaalissa.

Säveltäjä, kosketinsoittaja Terry Rileyn erityisyys liittyy paljolti hänen  taitoonsa rakentaa sävelistä kristallihelmipelejä, joissa sisäkkäisinä ja rinnakkaisina sekvensseinsä ja moduuleina väpättävät ääniatomit heijastavat ja tanssittavat toinen toistaan kuin konsanaan universumin ilmiöt jumalaisessa Indran verkossa. Terry Rileyn taiteellista erikoislaatuisuutta on yhtäältä myös se luonteva suvereeniteetti, jolla hän taittaa toisiinsa intialaisen ragan ominaisuuksia ja länsimaisia musiikkiajattelua.

Riley aloitti musiikilliset kokeilunsa jo 50-luvulla, jolloin hän hankki elantonsa kapakkapianistina. 60-luvulla LSD laajensi hänen käsitystään musiikista ratkaisevalla tavalla ja ensimmäinen uuden vision manifestaatio - Baba Rileyn legendaarisin teos In C - ilmestyi 1964. Siitä on sanottu, että se oli minimalismia ennen kuin koko termi oli vielä käytössä. Rileyn ekstaattinen ja maaginen minimalistisuus ei kuitenkaan muistuta paljoakaan esim Philip Glassin varhaisteoksien olemusta futuristisen koneajan viileänä soundtrackina, eikä minimalismi ole ylipäätään tyhjentävä määre In C:lle tai - varsinkaan - kaikelle sille musiikille, jota Terry Riley on In C:n jälkeen luonut.

70-luvulla Riley ryhtyi opiskelemaan intialaista klassista musiikkia oppaanaan kirana-laulun mestari Pandit Pran Nath, jonka edustamaa vokaalitraditiota pidetään 5000 vuoden ajan suullisesti mestarilta oppilaalle siirtyneenä jatkumona. Pran Nath sanoi ettei hänen musiikkiaan olisi olemassa ellei sillä olisi pyhimysten siunausta. Myös Riley ajattelee musiikin olevan lahja pyhimyksiltä ja pyhyydestä, virtausta jumalallisesta lähteestä.

Pohjois-intialaisen musiikin vaikutteita kuulee  jo 1969 ilmestyneellä, suurelta osin Rileyn skaalaimprovisaatioihin perustuvalla albumilla A Rainbow in  Curved Air. Riley soittaa tällä, myöhemmin klassikon aseman saavuttaneella levyllä, sähköurkujen lisäksi kahta erilaista sähköcembaloa, saksofonia ja lyömäsoittimia.

Terry Rileyn kolmas, virallinen, sooloalbumi  Shri Camel on Rileyn musiikillisten intentioiden kauneimpia kukintoja ja uraauurtava elektronisen minimalismin ja intialaisten musiikkioppien kohtaaminen. Riley kehrää erikoisviritteisillä Yamahan sähköuruilla mielen tilaan psykedeelisiä sisäavaruuden maisemia, astraalisia energiaviivastoja ja mystistä iloa pulppuavia metafyysisiä kudelmia. Musiikin voi kokea integroitumisena absoluuttitietoisuuden värähtelyn dynamiikkaan - spanda´an kuten sitä Kashmirin Shaivismissa kutsutaan - tai yhtä hyvin ylväänä ja lyyrisenä  minättömän tajuisuuden sutrana.  Shri Camel  sisältää monikerroksellista mikrointervallien säkenöintiä ja vitaalin pulssin pyörittämää prosessimusaa, jota tarkkaamalla voi omien havaintojeni mukaan virittää mielen ja hermoston energiat erittäinkin korkeille virkistystaajuuksille.

70-luvun jälkeen Riley on saattanut hyvin monenlaisia teoksia julki. Songs for the Ten Voices of the Two Prophet sisältää Prophet 5 -syntetisaattorin säestyksellä resitoituja, livenä äänitettyjä, mystisiä koraaleja. The Harp of New Albion on iso flyygelillä soitettu sooloteos. Salome Dances for Peace´n Riley sävelsi Kronos Kvartetille, jonka tekemä levytys teoksesta oli 1989 ehdolla Grammy-palkinnon saajaksi nyky-taidemusiikin sarjassa. Kaikkiaan Rileylta on julkaistu kolmisenkymmentä albumia.

"Enpä olisi ikinä uskonut että Terry Riley tulee joskus Suomeen", virkkoi rokkitaiteilija Jukka Nousiainen konsertin alkamista odotellessamme. Niinpä. Papa Rileyn piiri on pyörinyt vuosikymmeniä ja täällä Härmässä me Rileyn ystävät ollaan pyöritty hänen solaarisen soundiseparaattorinsa uloimmilla kehillä - kunnes yhtäkkiä, sallimuksen oikusta,  piirin pyörittäjä, kosminen urkupillipiipari on täällä! Hän näyttää pitkässä parrassaan ja löysissä hippivaatteissaan torkuilta herätetyltä tontulta, mutta soiton alettua tulee pian ilmi, että flyygelin ääressä istuu Gandalf Valkoinen, velho ja maestro, Herra Musiikin henkilöitymä ja avatar ... Puhdasta, ikään kuin itsetöntä musiikkia hän teki. Lempeästi, keskittyneesti ja vakavasti. Juhlallisia sävyjä soitossa toistui yhtä runsaasti kuin ketteriä svengejä ja taivaallista tilulilua.

Gyan Riley on sisäistänyt hyvin isänsä musiikillisen ajattelun ja vuorovaikutus Papan kanssa oli rentoa, nopeaa, välitöntä. Terry Rileyn värähteet olivat sound streamin lähde, mutta statistin ja mukailijan rooli Gyanin osa ei konsertissa ollut. Gyanin kitaroimat hypnoottiset ja sähköiset ornamentit, luupit, murtosoinut ja sävelsarjat eivät olleet Terryn teemojen passiivista värittämistä, vaan aktiivista, luovaa, suggeroivaa, särmikästä ja kekseliästä musiikin virtauksen ohjaamista ja laajentamista.

Konsertti oli eräänlainen, minimalistinen, Terry Riley showcase. Siellä kuullut improvisaatiot sitoutuivat melko väljästi toisiinsa. Suunnilleen jokainen soitto merkitsi siirtymää eri tyyppiseen dynamiikkaan ja virtaukseen.  Flyygelin ohella käytössä oli iso melodica, jota puhaltamalla Riley viritti itsensä resitoimaan yhden kymmenminuuttisen pätkän intialaista ragaa. Papan sormien maaginen kosketus loihti melodicamelodioihin kiehtovan ja mystisen pinnan, joka ei ihan iisi saavutus ole melodican kaltaista instrumenttia näpelöitäessä. Keikan melodicajaksot olivat itse asiassa draiviltaan ja moodiltaan kaikkein lähimpänä Rileyn varhaisten klassikkolevytysten sakraalia ja eteeristä, itäisellä aaltopituudella tremoloivaa aksenttia ja värettä. 

Terry ja Gyan Rileyn konsertti oli samalla tavalla historiallinen tapahtuma kuin mitä ovat olleet esim Jimi Hendrixin, Miles Davisin ja Ravi Shankarin vierailut Suomessa. Tämä oli tajuttu monella taholla, sillä populaa konserttiin tuli tuvan täydeltä. Paikallaolijat tuntuivat ottavan isän ja pojan improt ilon ja kunnioituksen vallassa vastaan. Hienoa että näin kävi - mutta vielä upeampaa olisi ollut, jos konsertilla olisi ollut pitempi kesto, vähintäänkin toinen tunti. Ajan ulkopuolisia välähdyksiä ehdittiin kuitenkin kokea nytkin.

And then all wars ended / 
Arms of every kind were outlawed and the masses gladly 
contributed them to giant foundries in which they were melted down and the metal poured back into the earth / 
The Pentagon was turned on its side and painted 
purple, yellow, and green / 
All boundaries were dissolved / 
The slaughter of animals was forbidden / 
The whole of lower Manhattan became a meadow in which unfortunates from the Bowery were allowed to live out their fantasies in the sunshine and were cured / 
People swam in the sparkling rivers under blue skies streaked only with incense pouring from the new factories / 
The energy from dismantled nuclear weapons provided free heat and light / 
World health was restored / 
An abundance of organic vegetables, fruits and grains was growing wild along the discarded highways / 
National flags were sewn together into brightly colored circus tents under which politicians were allowed to perform harmless theatrical games / 
The concept of work was forgotten

Terry Riley - kansiteksti levyllä A Rainbow in Curved Air

Twerkkauksen ihailu yhdistää feministit ja sovinistit

Kulttuurillinen ryöstely  - vaikkapa se että parturi-kampaamoissa ostetaan ja myydään "rastoiksi" nimettyjä hiuspötköjä - ei ole hauska ilmiö, mutta joskus se saa huvittavia muotoja. Näin esimerkiksi silloin kun jamaikalaisen dance hall -kulttuurin seksistisestä mentaliteetista aletaan Jamaikan ulkopuolella puhua naisia "voimaannuttavana" ilmiönä ja feministen ihanteiksi tulevat takamustaan tansseissa pyörittävät bilenaiset.

Imagen äärimmäisen älykäs toimitus antoi huhtikuun numerossaan v. 2018 viisi aukeamaa kirjailija  Riikka Pulkkisen pohdiskelulle aiheesta pyörittääkö pyllyä vai ei, ja miten feministi voi selittää itselleen twerkkaamisen olevan naiseutta energisoiva harraste. 

Lisää naisnäkökulmaa aiheesen tuo Säde Mäkipää Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään Seksiä tihkuvasta, jamaikalaisissa getoissa kehitetystä tanssista innostuivat valkoiset eurooppalaiset naiset – jotka tekivät siitä voimaantumisensa välineen (28.7.2018). Mäkipään mukaan naisten twerkkaus ja muu rivostelu tansseissa "oman seksuaalisuuden omistamista sekä siitä nauttimista" ja siitä on nyt tullut "länsimaisten naisten voimaantumisen väline" patriarkaatiin ikeessä.

Suunnan ja draivin esseelle antaa sen sisäänrakennettu teema: naiset patriarkaalisuutta vastaan. Lähtöoletuksena juttuun on kirjattu väite: "Jamaika on patriarkaalinen maa". 

Patriarkaalisuus modernista yhteiskunnasta puhuttaessa on tietyn ideologian omaksuneiden feministien käyttämä määrite - ei esim. painovoimalakiin verrattavissa oleva käsite - ja jamaikalaisesta elämänmuodosta termi ei missään tapauksessa täyttä kuvaa välitä. Jamaika on sekä vahvojen patriarkkojen että matriarkkojen maa, jossa naisilla on hyvin vahva rooli monilla elämän alueilla. Säde Mäkipään jutussa patriarkaalisuusväite on leima, jonka lyömisen jälkeen voidaan lähteä selittämään kaikkea mahdollista jamaikalaisnaisten harrastamaa toimintaa feministiseltä pohjalta esimerkkinä woman powerista ja ties mistä.

Kirjoituksessa lainataan tutkija Deborah Thomas antropologista teosta  Modern Blackness: Nationalism, Globalization, and the Politics of Culture in Jamaica. Kirjan mukaan "dancehallissa sekä lyriikka että liikkeet ovat getto-feministien sukupuolipolitiikkaa, jonka avulla naiset vastustavat perinteisen patriarkaalisia sukupuolijärjestyksiä".

Esseessä ei väläytetä sitä, minkälaiseen dataan em. johtopäätös perustuu tai esitetä näytteitä "patriarkaalisia sukupuolijärjestyksiä" vastustavista raga-lyriikoista. Epäselväksi jää myös se miten dance hall -kulttuuri voi vastustaa perinteisiä sukupuolijärjestyksiä, vaikka pelin henki tansseissa on hyvin suoraviivainen ja perinteinen: miehet kiihottuu naisista ja naiset haluavat kaikin tavoin kiihottaa miehiä. Provosoivaa, härnäävää hulluttelua tanssien rivot tanssityylit ovat aina olleet, mutta miesten vastustamisen asialla ne eivät ole, eivätkä twerkkaamisen alulle laittajat mitään feministejä olleet. 

Naisten käyttämä kehon kieli Jamaikan tanssiareenoilla on saanut seksuaalisesti räävittömämpiä ilmiasuja sitä mukaa, kun itse dance hall -musiikki on muuttunut aggressiivisempaan ja pornompaan suuntaan. Silti en väitä, etteikö joillekin naisille oman "naiseuden ilmaisemista" olisi se, että pyörittää julkisesti miehille ynnä muille takapuoltaan, mutta hyvin kapean sektorin naisellisuudesta tälläinen peffan tarjoilu kattaa. 
(- Itse olen nähnyt Jamaikalla rastojen nyahbingi-rituaaleissa turbaanipäisiä, pitkissä hameissa tanssivia tyttäriä, joiden ekstaattiset, hurjat eleet, aaltoilut ja liikkeet ovat ilmentäneet naiseutta - ja vielä jotain muutakin - erittäinkin väkevällä ja spirituaalilla tavalla ilman takamuksen tarjoilua ja rintojen vispaamista.-)

Kun twerkkaus määritetään feministisessä analyysissa jamaikalaismimmien feminiinisyyden ilmaisuksi, niin silloin sitä on varmaan myös se, että luontaisasti kiharat hiukset suoristetaan samanlaisiksi kuin valkoisillakin on ja se että jotkut naiset syövät kananruokaa ihon vaalenemisen toivossa. Lihotuskuurinkin on moni tansseissa pyllyään vispaava dooris ottanut - jamaikalaismiehille mieluisan, muhkean takapuolen tähden.

Totta HeSarin kirjoituksessa on se huomio, että oma tyyli on dance halleissa ässä. Tansseissa sekä miehet että naiset haluavat todistaa olevansa persoonallisia virtuooseja. Naisten tapauksessa persoonallisuus tarkoittaa pyrkimystä hytkyttää vartaloa siten, että nainen ja hänen erogeeniset aluuensa saavat mahdollisimman paljon katseita osakseeen.

Jos Säde Mäkipään kirjoitusta varten olisi tehty vähänkin kulttuurillista taustatutkimusta, niin olisi havaittu sellainen, tärkeä seikka, että Jamaika on maa, joka edelleenkin kärsii orjuuden ajan aiheuttamista perherakenteen hajoamisen vaurioista. Sosiaaliset hierarkiat perustuvat ihonvärille & etnisyydelle, teiniraskauksien määrä on hälyttävän suuri ja  tuiki tavallista on se, että miehellä on ainakin yksi baby mother - eli nainen, jonka kanssa hänellä on lapsi (lapsia), mutta jonka kanssa hän ei elä eikä ole koskaan elänyt parisuhteessa (sinkkunaisista yli 60 prosentteja on äitejä). Yksinhuoltajanaisilla saattaa olla tenavia monien eri miesten kanssa ja naisvihan - sitäkin Jamaikalla on - juuret voivat monissa tapauksissa liittyä lapsuuden traumoihin: miehen mallin puuttumiseen ja toisaalta siihen tylyyn tyyliin, jolla monet yksinhuoltajanaiset poikiaan kohtelevat.

Edellä mainittujen vinoutumien oikaisemista ei auta se, jos jamaikalaiset, 12 - 17 vuotiaat koulutytöt ottavat idolleikseen paljastavasti pukeutuneet, yltä päältä pakkeloidut dance hall diivat, joiden elämän keskipisteessä on bileissä notkuminen. Vaikuttaahan jamaikalaisessa musiikkikulttuurissa ja jopa dance hallin alalla myös arvokkuutensa säilyttäviä naisiartisteja, jotka voimaannuttavat naisia - ja miehiäkin - täysin toisenlaisilla arvoilla ja energialla kuin dance hall queenit. Heidän mahdollisuutensa saada näkyvyytttä Jamaikan musakuvioissa ovat kuitenkin paljon huonommat kuin seksiä heruttavilla bling-bling -tytöillä.

Säde Mäkipään esseessä ei lainkaan mainita sitä, että dance hallien lisäksi twerkkauksen ja muun hytkyilyn kehityssammiona ovat toimineet  jamaikalaiset "go-go-klubit". Ne ovat kälyisiä luolia, joissa stagella puolialastomina takapuoltaan ja lanteitaan pyörittävät naiset ovat usein myös huoria, jotka palvelevat asiakkaitaan lavan takana olevien huoneiden lavitsoilla. Omanlaistaan "naisten tilanottoa, astumista esille" (Rikka Pulkkinen) on tämä go-go -baarienkien meininki. 

Kuten sanottu, twerkkaus-buumista voi löytää koomisiakin piirteitä. Hassua siinä on ainakin se miten jamaikalaiset jujuttaa nyt länkkäreitä - älykköfeministejä myöten - mennen tullen ja ottaa niiltä rahat pois "naisia voimaannuttavilla" twerkkaus-kursseillaan. Win-Win. 

Dance hall -artisti D'Angel voimaannutti viitisen vuotta sitten 18 000 jamaikalaista naista ja miestä vilauttamalla paljasta jalkoväliään esiintymislavalta. Dub runoilija ja radio host Mutabaruka keskustelee puhelimessa asiasta itsensä Enkelin kanssa tässä:

Mutabaruka vs D'Angel

Ja tässä eriävä mielipide Mutalle pum pumin, twerkkauksen ja pussyviihteen diggarilta, joka käyttää nimimerkkiä Horny Bastard:

https://www.youtube.com/watch?v=OSAzNylyaxM

Säde Mäkipään essee

Ina Mikkola ja meidän jokapäiväinen pornomme

Harvoin avaan televisiota ilman tarkoitusta katsoa tietty, ennalta valitsemani ohjelma. Yks ilta, vai oliko yötä jo, näin kuitenkin tapahtui. Aloin selata kanavia ja muutaman kaukosäätimen painalluksen jälkeen ruutuun ilmaantuivat alastomina coitusta harjoittavat mies ja nainen. Nainen ratsasti miehen päällä vimmatusti koristen ja ulisten. Onko hän nyt tämä Ina Mikkola, jonka SUBilla pyörivästä porno-ohjelmasta on kovasti intoiltu? Ei. Screenin ylälaidassa huomasin kanavatunnisteen DEITTI plus jotain muuta.

Sukupuoliaktin katseleminen on minusta tylsää puuhaa. Mutta ymmärrän kyllä sen, että kaikki eivät koe asioita samalla tavalla kuin minä: miljoonat ihmiset tykkäävät pornon katselemisesta - muutenhan sitä ei tuotettaisi.

Sen sijaan hyvin vähän ymmärrystä minulta löytyy sille, nykyisin hyvin tavalliselle ajatukselle, että on täysin samantekevää harrastaako pornoa itsekseen vai sekstaako toisen ihmisen kanssa. Sillä kaikkihan on sitä samaa - SEXIÄ. Näin pornolle annetaan itseisarvo. Ei myönnetä sitä, että porno on korvike, vaihtoehto tai lisäke oikealle seksille.



Pornoa katsellessa ei kohdata ketään, mitään; ei matkata aistien (tai jopa yliaistillisuuden) valtakuntaan; ei aseteta omaa itseä ja omia seksuaalisia tuntemuksia ja mielteitä uhanalaisiksi - vaan uppoudutaan omia haluja ja fantasioita heijasteleviin visuaalisaatioihin. Kahden ihmisen muhinoinnissa on kuitenkin kyse paljon muustakin kuin seksuaalisesta tyydytyksestä ja fantasioista. Sukupuoliyhdyntä ja kaikki siihen liittyvä aktiviteetti on kanssakäymistä, kommunikaatiotilanne, energiatilanne ... kaikkiaan jotain hyvin ainutlaatuista. Sitä ei voi laittaa samalle viivalle pornon kanssa.

Ajassa vaikuttaa isosti pyrkimys normalisoida porno. Tällä tendenssillä on suora yhteys siihen räikeään seksuaalisoitumiseen, joka yhteiskunnassa on muutaman vuosikymmenen aikana tapahtunut. Pornoa ja muita seksuaalisia impulsseja pursuilee aisteihimme yltiömäärin. Mainonta, muoti, seksualisoitu puhekieli, elokuvat, musavideot ynnä monet muut ilmiöt kertovat elämänmuodosta, jonka ihanne ja normi on olla jatkuvasti enemmän tai vähemmän kiihottuneessa esimielihyvän tilassa, ja tähän liittyen - elämäntehtävän omaisesti - "ilmentää omaa seksuaalisuuttaan".

Näin ollen ei tunnu edes vitsikkäältä se, että Ina Mikkola julistaa mediassa porno-ohjelmansa kaatavan tabuja. "Tämän ohjelman jälkeen porno ei ole enää tabu, lupaa toimittaja Ina Mikkola (Aamulehti)." Mutta eihän porno ole ollut tabu enää pitkään aikaan. Todellisista tabuista olkoon esimerkkinä vaikkapa koiran ulkoiluttaminen ilman talutushihnaa: monet tekevät sitä, mutta eivät myönnä sitä, koska se ei ole sallittua ja voi aiheuttaa vaaratilanteita ... Sitä paitsi, saattaisi olla erinomainen asia, jos porno olisi tabu. Silloin seksuaaliseen kiihottamiseen tarkoitettua materiaalia ei miellettäisi peruselintarvikkeeksi, jota on aina oltava lasten, nuorten ja aikuisten saatavilla.  Sehän saattaisi jopa antaa lisäkihelmöintiä ihmisten pornohetkiin, jos porno ei olisi laajasti hyväksyttyä ja helposti hankittavissa; jos ihmisten pitäisi vähän vaivautua - ja vähän vaivaantuakin -  saadakseen pornoa haltuunsa.

Pornon eristäminen omalle suljetulle vyöhykkeelleen on länsimaisessa kulttuurissa tietysti täysin epärealistinen menettelytapa. Jo pelkästään sen vuoksi, että pornoa ei ole enää vain rehdissä kiihottamismielessä valmistettu materiaali. Ovathan esimerkiksi nykyiset elokuvatuotannot Suomessakin usein eri tyyppisen rietastelun syövyttämiä ja vähintäänkin alastomien naisten ja pehmopornokohtausten avulla uskaliaan ja arkailemattoman filmin maineeseen tähtääviä pläjäyksiä.

Edellä sanotulla en tarkoita sitä, etteikö elokuvassa saisi olla minkäänlaisia alastomuuskohtauksia. Oleellista on se, miten ja missä tarkoituksessa alastomuus esitetään ja kuinka orgaanisesti se solahtaa osaksi teosta. Ohjaajien ja tuottajien lisäksi myös näyttelijöillä on oltava näkemystä siitä missä mennään. Käytännössä tämä tarkoittaa vaikkapa sitä, että jokaisen näyttelijän pitäisi tarkkaan arvioida se, onko elokuva jonka tekemiseen hän osallistuu siinä määrin merkittävä teos, että sen vuoksi on perusteltua levitellä haarojaan leffan katsojille tai jollain muulla, räikeällä tavalla kumota ihmisen seksualisuuteen luonnollisesti liittyvät intimiteetin prinsiipit.

Mutu-tuntumalla väitän, että pornoa ja erilaisia seksihaluja dokumentoivasti käsitteleviä ohjelmasarjoja on tullut runsaasti eri tv-kanavilta jo vuosien ajan. Eli muut ovat keksineet pornon jo kauan ennen Inaa. Hänen dokumenttisarjansa ei mikään ainutlaatuinen ilmiö ole. Erikoisinta tässä yhteydessä on ehkä se, että Ina Mikkola perustelee ohjelmaansa sanomalla, että pornon tunteminen on "yleissivistystä". Se on keskenkasvuinen ajatus, joka liioittelee pornon kulttuurillista arvoa. Lisäksi se sisältää sellaisen absurdin olettamuksen, että monien ihmisten luontainen vastenmielisyys pornoa kohtaan olisi asia, joka heidän pitäisi ylittää. Itse ajattelen sivistyneisyyttä olevan enemmänkin sen, että ymmärtää seksiaktin olevan intiimi tilanne, yksityistä kanssakäymistä. Ei show, ei esitys.

Sivistystä ilmentää myös ymmärrys siitä, että kaikki työ ei ole yhtä lailla arvokasta. Vaikka joku duuni pinnallisesti katsoen tuottaisikin "mielihyvää" muille - ja vaikka sen avulla on mahdollisuus tienata RAHAA - silti se voi olla olemukseltaan korruptoitunutta, ihmisarvoa alentavaa ja/tai olouttavaa touhuilua. Näin asia on mekaanista ja hedonistista ihmiskuvaa monistavan pornotyön kohdalla. Tästä huolimatta on tietysti okei ja jopa aiheellista valmistaa pornoa käsitteleviä tuotantoja televisioon. Mutta silloin kun näin tehdään, voitaisiin edes vaihtelun vuoksi rajoittaa pornon ja pornonäyttelemisen naiivia idealisointia.

Koska pornonäyttelijät eivät leffoissa käsittele toisiaan silkkihansikkain, ei sitä tarvitse pornosta raporttia tekevän toimittajankaan tehdä. Siten pornonäyttelijöiltä olisi hyvä kysyä, mikä kaikkiaan saa heidät uskomaan pornotuotannon lähtökohtana olevaan, typistettyyn käsitykseen seksistä ikään kuin kokoelmana fantasioita, joista nauttimaan pääseminen on elämää suurempi missio?

Tai, mikä viisaus ja vastuullisuus piilee siinä, että pornoteollisuus tuottaa ihmisille jatkuvasti lisää ja lisää pornoa? - vaikka uusien tuotteiden sisältö on suunnilleen sama kuin edellistenkin... Eivätkö pornonäyttelijät näe mitään typerää ja nyrjähtänyttä siinä, että he alentavat itsensä kerta toisensa jälkeen himokkuuden ruumiillistumia esittäviksi pervobarbaari/barbeiksi, jotka fiilaavat & höyläävät toisaan tahattoman tragikoomisissa tuotannoissa sen takia, etteivät pornon kuluttajat vaan kyllästyisi - pornoon ja masturbointiin. Etteivät ihmiset leipääntyisi ja turhautuisi jumittamiseen omissa seksifantasioissaan. Etteivät he ikinä kyllästyisi seksuaalisten halujensa kaluamiseen [seksuaalinen löytöretki!] ja rakkaan pornonsa kuluttamiseen, vaan saisivat ns. piristystä seksielämäänsä ja kiihottuisivat & "tyydyttyisivät" kyselemättä ja kuuliaisesti mahdollisimman usein.

Yhtään Ina Mikkolan ohjelmaa en ole nähnyt. Yllä oleva on kirjoitettu sarjaa hypettävien selontekojen ja Mikkolan haastattelujen plus niiden ohessa julkaistun kuvamatskun perusteella. MTV:n saitilla ohjelmasta kerrotaan, että "japanilainen aikuisviihdetähti paljasti pyynnöstä peniksensä Ina Mikkolalle". Anonyymitiedottajan tekstissä käytetään tässä yhteydessä myös ilmaisua "arkojen paikkojen näyttäminen".

Nyky-Suomessa arkojen paikkojen näyttäminen julkisesti mielletään todisteeksi rohkeudesta! Jännää. Kuten sekin, että kun Suomesta lentää naistoimittaja Japaniin katsomaan miehen penistä hänen ohjelmaansa ylistetään rohkeana ja tärkeänä tekona journalismin saralla.