perjantai 29. marraskuuta 2019

Easy Rider 50 vuotta



Dennis Hopperin ohjaamaa Easy Rideria näkee aina välillä sanottavan kulttielokuvaksi. Tämä nimitys ei osu täysin nappiin. Easy Riderhan oli suurmenestys. Halpisleffa, joka tuotti 60 miljoonaa dollaria. Sen maine "kulttileffana" liittyy siihen, että Easy Rider on ajanut voitokkaasti aikakausien läpi, nyt jo 50 vuotta; elokuvaa ei ole unohdettu, vaan sitä katsotaan edelleenkin uniikkina, svengaavana ja paljastavana väläyksenä hipismin ja psykedelian aikakaudesta.

Easy Riderin - jota Suomessa esitettiin nimellä Matkalla - alaotsoikkona oli: Mies lähti etsimään Amerikkaa, mutta ei löytänyt sitä mistään. Ja easy ajajahan ei ollut ensimmäinen Amerikkaa etsinyt matkaaja. Liikekannallepano tapahtui pian toisen maailmansodan pölyn laskeutumisen jälkeen. 50-luvun beatnikeista kuuluisimmat matkaajat olivat kirjailija Jack Kerouac ja hänen kaverinsa, wanna-be-kirjailija ja autoilun suurmestari Neal Cassady. Heistä jälkimmäinen istui kuskin pukilla kun Ken Keseyn ja Merry Prankestersien tanakalla LSD-annoksella varustettu Magic Bus lähti kiertämään Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 1964 ja tuhannet amerikkalaiset Alabamaa myöten saivat nähdä ensi kertaa elämässään oikeita friikkejä.




Kerouac, Keasy, Cassady ja kumppanit olivat isänmaallista väkeä, jota inspiroi vanhan Amerikan sinnikkäiden uudisraivaajien manifestoima rajaseudun henki. Peter Fondan elokuvassa esittämä Wyatt ohjaa harrikkaansa USA:n lippu nahkatakkinsa selkämykseen tikattuna. Roolinimi Wyatt on leikattu kuuluisan villin lännen sheriffin,  Wyatt Earpin, nimestä. Hopperin näyttelemän Billin nimi viittaa Billy the Kidiin.

Easy Rider kertoo oman aikanasa kapinallisista, mutta Amerikan ja kapitalismin vastainen elokuva se ei ole. Suomessa vasemmistolainen elokuvatuntija Peter von Bagh suhtautuikin siihen nihkeästi. Suurteoksessaan Elokuvan historia (1975) hän kirjoittaa:

[...] Hollywood on muuttanut nuorisokuvauksiensa luonnetta: kapinalliset on hyväksytty sankareiksi, eikä enää yritetä mallioppilas-linjalla. Moottoripyöräjengit, jotka ensimmäisen erran pärähtivät vauhtiin Laslo Benedekin kauniissa Marlon Brando-elokuvassa Hurjapäät(1954), suorittavat levotonta matkaansa Roger Cormannin Helvetin jengissä (1969) tai Dennis Hopperin suunnattoman suosion saavuttaneessa Easy Riderissa (1969). Näistä Hollywoodin ehdoilla tehdyistä töistä on valtaisa kynnys nuorisokulttuurin ytimestä kasvaneisiin omaehtoisiin teoksiin (joisa vaikuttava esimerkikki on Kenneth Angerin moottoripyöräjengiä kuvaava Scorpio Rising, 1963).

Baghin mainitsemat elokuvat ovat vain väljästi yhteismitallisia ja Easy Riderin luokittelu moottoripyöräjengeihin liittyväksi leffaksi ei ole erityisen etevä ja pätevä menettely. Sitä paitsi, Easy Riderhan nimenomaan tuli  "nuorisokulttuurin ytimestä". Hopper, Fonda ja Nicholson elivät psykedeelistä 60-lukua täysin siemauksin ja tunsivat kyllä aikansa tunnot ja orientaatiot. Easy Rider on kaikkea muuta kuin "Hollywoodin ehdoilla" tehty elokuva. Itse asiassa Easy Rider oli pari vuotta aikaisemmin valmistuneen Bonnie & Clyden ohella merkittävä sysäyksen antaja ns. uuden Hollywoodin nousulle, joka toi esiin sellaisia ohjaajia kuin esimekiksi Coppola, Allen, Polanski, Scorsese ja Peckinpach.




Easy Rider saadessa ensi-iltansa 1969  San Franciscon Haight-Ashbury ja muut hippislummit olivat täynnä nälkiintyneitä, pilveä imeviä teinejä, mutta tiettyä aikuistumistakin psykedeelisessä liikehdinnässä oli tapahtunut. Iso määrä hippikommuuneja oli perustettu ja monet pitkätukat olivat muuttaneet maalle ja perustaneet sinne yhteisöjä. Easy Riderisssakin nähdään väläys tälläisestä maanviljelyä harjoittavasta hippikommuunista. Kohtaus olisi haluttu kuvata autenttisena New Buffalon hippikommuunissa, mutta yhteisön jäsenet eivät tähän suostuneet. Kaikkiaan, Easy Rider ei ole hippikulttuuria romantisoiva elokuva, vaan melkeinpä päinvastoin. Wyattin ja Billin karakteeritkaan eivät ole perinteinen, rauhaa ja rakkautta kukka hiuksissaan julistavan perushippi esikuvanaan rakennettuja.


Yhdysvaltojen syrjäkylillä hipismi ja huumeet olivat 60-luvun lopulla outoja ilmiöitä. Jack Nicholsonin esittämä pikkukaupungin juoppo asianajaja ei ole koskaan polttanut marihuanaa, mutta kun hän lähtee Wyattin ja  Billin kyytiläiseksi, niin heti seuraavana aamuna hän jo oppii Billin tarjoamien aamubloossien avulla "uuden tavan katsoa päivää". Marihuana mitä elokuvassa poltettiin oli oikeata marihuanaa. Filmin kummallinen LSD-kohtaus sen sijaan tehtiin ilman aitoja Hoffmannin tippoja. Peter Fondallahan oli aikaisempaa kokemusta trippailun näyttelemisestä elokuvassa The Trip (1967), joka nimensä mukaisesti kertoo LSD-matkan ottamisesta.  Jack Nicholson on tehnyt Tripin käsikirjoituksen. Näyttelijän ominaisuudessa hän oli mukana trippileffassa  Psych Out (1968). Dennis Hopper palasi psykedelia-aiheeseen vielä vuonna 1989 elokuvassa Flashback, jossa hän näytteli poääosaa Kjefer Sutherlandin kanssa.





Easy Riderinkin voi nähdä mukaelmana LSD-tripistä, tai ainakin siinä on elementtejä psykedeelisestä kokemuksesta. Aikavyöhyke murtuu elokuvassa vähän väliä -  siitä lähtien kun kellot elokuvat alussa heitetään kiveen - filmissä välähtelee flashbackeja ja etiäisiä tulevaisuudesta, ja kerronnassa itsessään tapahtuu äkkinäisiä aikahyppyjä. Jollain tavalla tripahtava idea on sekin, että leffassa on pitkiä pätkiä, joissa ei tapahdu mitään muuta kuin moottoripyörillä ajamista. Musiikki tosin laittaa nämäkin kohtaukset tapahtumaan. Easy Riderin onnistumista edesauttoi suurenmoisesti sen vaikuttava ääniraita. Steppenwolf, Hendrix, Byrdsin Roger McGuinn...


Elokuvan kuolettava loppukohtaus on tyly, liiankin tyly. Easy Riderin päähenkilöt eivät löytäneet kaikille yhteistä ja avointa Amerikkaa, mutta tapa millä tämä kokemus elokuvan lopussa demonstroidaan on liioitteleva, liian osoitteleva, eikä sen lietsoma pessimismi ollut oikeutettua (Kaverini, vanhempi komppikitaristi, Velkka Pylvinen just äskettäin mulle muisteli, että häntä harmitti elokuvan loppu 1969 niin paljon, ettei häntä huvittanut mennä kotiin nukkumaan, vaan hän meni kaverinsa luo yöksi).  Mutta turha tietysti on elokuvaa tästä enemmälti arvostella. Tehty mikä tehty. Ja, joka tapauksessa, Easy Rider kantaa alusta loppuun, rytmillisesti ja muutenkin,  ja viime minuutitkin on pakko hyväksyä, eiväthän ne mitenkään lennä ulos elokuvan kehyksistä, vaan taittuvat kyllä  takeltelematta Easy Riderin streamiin ja jatkavat aikaisemmin nähtyä nopeiden, yllättävienkin, siirtymien tyyliä. 




50 vuotta on kulunut. Hipit ovat saaneet voiton monella rintamalla, mutta nyt The Empire strikes back ja Amerikan maassa ovat asiatkin hyvin mullin mallin ja poliittiset jännitteet kireät. Wyattin ja Billin kaltaisia vapaita, sitoutumattomia vaeltajia ei enää hyväksytä missään, he saavat tuomion muuallakin kuin punaniskojen mailla, sillä nyt USA:ssa jokaisen on valittava puolensa abstraktioiden välisessä sodassa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Easy Riderin myytti olisi kuollut. 

They're hoping soon, my kind will drop and die
But I'm going to wave my freak flag high
Wave on, wave on
- Jimi Hendrix - If 6 was 9

Peter Fonda ja Dennis Hopper ovat nyt molemmat Aaveratsastajia. Easy Riderissa he näyttivät siinä määrin omaperäisellä ja dynaamisella otteella, millaista on olla omassa ajassaan ja elinpiirissään elävä kummitus, että uskoa sopii Easy Riderin kuuluvan niihin elokuviin, jotka tulevat kummittelemaan screeneillä vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin.


                                                         Kuvauspaussi
                                  


                                          Dennis Hopper automainoksessa 1990

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.