Dreadline - All The Land

Onko pietarsaarelaisen Dreadlinen All The Land (1987) ensimmäinen suomalainen reggae-albumi?

Kysymykseen on ainakin kolme oikeaa vastausta: on, ei ole ja tavallaan on.


Levitators-yhtyeeltä ilmestyi jo vuotta aiemmin yhteen rytmiin (Take a Ride) perustuva pitkäsoitto Massive & Sir Skeleton - Take A Ride - with the Levitators And Friends. Levyllä laulaa ja löpättää sekalainen joukko solisteja rämäkkään dance hall -tyyliin lopputuloksen lukeutuessa suomalaisen reggaen harvoihin klassikoihin. Kyseessä oli kuitenkin pikkupainoksena julkaistu omakustanne. Dreadlinen kiekon julkaisi oikea levy-yhtiö, M&M productions, jolla oli koko maan kattava jakelu.

Voidaan myös ajatella, että ensimmäinen Suomessa tehty reggae-albumi on tamperelaisen Top Ranking Eric & The Astronauts In Babylon -yhtyeen LP vuosimallia 1980. Itse en kuitenkaan voi ajatella näin. Lätyn musa ei ole basso kulttuuria, vaan reggaeksi sovitettua suomirokkia mikkihiiri-soundein (levyn tuottajana häärikin uuden aallon Touho-serkku, Jyrki Siukonen).

Rastaperuukit päässä keikoilla heilunut Astronauts ei mitään varsinaista "reggae-uskottavuutta" ollut hakemassakaan, mutta bändin sinkkubiiseistä tälläistä uskottavuutta silti löytyy. Top Ranking Erik Ahosen mörisemät Babylon palaa, Soitan melodicaa ja Vanha hippi jyräävät reggae-urassa aivan toisella paksuudella kuin LP-kama ja biisit ovat riemastuttavia rytkytyksiä & pastisseja jokainen. Hämyä.

Yksittäistapauksissa suomenkieli saattaa toimia reggaessa ihan mainiosti. Astronauts-sinkkujen lisäksi tulee mieleen mm. Pellen väkivahva Pelko ja viha ja biisinä sinänsä vähän lässy Gabriel. Pääsääntöisesti reggae on kuitenkin reggaeta sanan syvimmin kaikuvassa merkityksessä silloin kun musassa on Jamaikan patwan rytmi. Värähtelyt ja äänioppi on aivan toinen jos reggaeta aletaan kääntää härmäksi. Tai latinaksi. Tämä pätee sekä vanhan koulun reggaeseen että digiragaan.

Englanninkielisistä sanoituksistaan huolimatta Dreadlinen All The Land ei kuulosta erityisen "jamaikalaiselta". Levy ei mitenkään resonoi siihen mitä Jamaikan saarella oli tuohon aikaan musiikillisesti tapahtumassa ja laulujen perspektiivi on eurooppalaisen, hyvin koulutetun, nuoren aikuisen näkökulma. Levitatorsien juuret olivat(ovat) paljon syvemmällä Jamaikan perustassa kuin Dreadlinella, joka komppasi enemmänkin englantilaisen bändireggaen - a`la Steel Pulse - meininkiä.

Dreadlinen ensimmäinen rumpali, progetaustainen Callo oli pätevä kaveri patteriston takana, mutta ehkä sittenkin liian rock, liiaksi junttalipoo. Ensilevyn basisti Keijo on myös vähintäänkin ookoo basisti, ja siinähän se mutka matkassa onkin: reggaessa kun ei riitä se, että basisti on pätevä tai ookoo, basistin pitää olla kova, basistin pitää olla ässä! - ja basson pitää kuulua ja humista ihan toiseen maalliin kuin Dreadlinen All The Landilla.

On All The Landilla hyvääkin soundia, ja ennen kaikkea vahvaa, koko bändistä irtoavaa fiilistä. Musiikki on muutoksen ja kumouksen asialla - ja hyvä piirre Frippe Weneliuksen kantaaottavissa teksteissä on se, että ne puhuvat selkeästi tekijänsä omalla äänellä ja sanoitukset ovat enemmän kuin yhteenkasattuja iskulauseita. Levyn hienoin kappale voisi olla sielukas The Ferryman Coin, jos vaan jotenkin osaisi käsittää yhteyden kappaleen säkeistöjen välillä...

Astronautsien, Levitatorsien ja Dreadlinen lisäksi suomalaisen reggaen ensimmäisen aaltoon voidaan lukea ruotsalainen Iya Karna, joka on jo yli 20 vuotta asustellut pääasiassa Suomessa. Ensi kertaa Karna tuli julkisuuteen kun Hesari julkaisi jutun "valkoinen rasta" vuonna 1986. ( Samoihin aikoihin Rytmi-lehdessä oli Erik Ahosen tekemä haastattelu Dreadlinesta ja Frippe julistaa jutussa olevansa rasta. Karna oli ollut pari kertaa Jamaikalla ja omaksunut (reggae) rastaideologian ja puhui Hesarissa rastafarilaisuudesta aivan toiselta pohjalta kuin Frippe, joka varsin pian rasta-aatteista perääntyikin).



Karna oli tehnyt 80-luvulla Jamaikalla ollessaan äänityksiä eri studioissa ja vuonna 1985 hän julkaisi Jamaikalla omalla Isaiah-merkillään singlen The Next Shot. Seiskalla ovat mukana Burning Spearin alkuperäiset harmonialaulajat Rubert Wellington ja Delroy Hines. Tämän levytyksen jälkeen Karna palkkasi Wailersin muusikot soittamaan pohjat kymmeneen, Kingstonissa äänitettyyn kappaleeseen.

The Next Shot kuulostaa yhä vieläkin tulta iskevältä levytykseltä. Biisi - niin simppeli renkutus kuin se onkin - henkii ja sykkii; laulajalla ja bändillä on hyvä draivi ja soundit ovat nasevat. Laulajana Karna ei ole erinomaisen taitava, mutta tällä sinkulla rajat eivät tule vastaan. Sen sijaan Karnan ensi-cd:llä, Inkarnation, miehen tasaisen tappavasti vaikeroivasta, ylieläytyvästä vokaalisoundista saa puuduttavan yliannoksen. Wailersien soittoa on toki ilo kuunnella, mutta riemukkaampi olisi kuuntelukokemus jos kappalemateriaalissa olisi enemmän iloa ja eloa. Kunnollisia kappaleita levyllä ei ole kuin yksi ja se onkin sitten hiomaton helmi, tämä Shackle Foot.

Kappaleessa Cultural Vibes Iya Karna päästelee: "I&I love peace but we´re called to war/because of a wicked and destructive system." Eli, systeemissä on jälleen kerran vika! Pahassa, pahassa Babylon systeemissä. Ei ihmisessä. Ei varsinkaan rastaihmisessä. Tämänlaiset dualistiset illuusiot ovat kaikille levyn biiseille ominaista sisältöä. Toki samaa sanomaa on jo ennen Karnaa viljelty reggaessa roppakaupalla. - Ja sehän tässä julkaisussa tylsää onkin, että Karnan laulut rakentuvat loppuunkuluneiden roots reggae -fraasien kierrätykselle:

"The fittest survive, my bredda, you better get wise... We have to change, we have to change direction ... Oh JAH will show the way/to Zion, the most holy place/Cause that is what the bible says..."

Karnalta ilmestyi vuonna 2008 jatkoa Inkarnatonille otsikolle Revolution In Dub. Sisältö levyllä on yhtä omaperäistä tuotosta kuin po. cd:n otsake.

Osa reggaen ensimmäistä aaltoa Härmässä oli myös Suomen ensimmäinen reggae sound system Know Love. Vuosina 1989 - 1990 toimineen soundin ääninä häärivät Captain Cosmic ja Sister Rat (nykyisin Nina Roots) ja selectorina Ari "Jah Man Culture" Holtti, joka ystävineen oli järjestänyt Vaasassa "juuritansseja" jo 80-luvun puolivälin paikkeilla.

Suomalaisen reggaen toinen aalto alkoi 90-luvun alussa yhtyeestä Pääluoja & Kohtalon Varajoukot, josta myöhemmin kehkeytyi Laulurastas. Tästä eteenpäin suomireggaelle on ollut tyypillistä että lyriikat vedetään suomeksi, vaikka lukuisia poikkeuksiakin löytyy.



Kohtalon varajoukot julistivat Selassien pyhyyttä ja olivat muutenkin vahvasti rastaan päin kallellaan. Kaikkia rastaoppeja porukka ei kuitenkaan niellyt, vaan oli ikään kuin oma kulttinsa. Eikä bändin musiikillisestikaan pelkästään Jamaikan suuntaan ollut orientoitunut. Olihan musassa, varsinkin lauluosuuksissa esim. vahvoja heavy metal musiikin kaikuja.

Bändin nimi muuttui myöhemmin Laulurastaaksi; hengellinen kaikulaite laitettiin pienemmälle ja jamaikalaisen rastareggaen teemojen soveltaminen jätettiin biiseistä pois. Syntyivät singlet Aika hiljasta ja Onni. Onni-sinkun kääntöpuolella on rankka dub, mutta muutoin: eivät nämä sinkut reggae-reggaeta ole, vaan ei niitä suomirokiksikaan voi luokitella, siis samaan kastiin kuin pellet, eput ja apulannat... Bändin viimeinen sinkku Sienet ja LSD, elektronimusa b-puolineen, olikin sitten askel kokonaan sektorin ulkopuolelle, hillitön veto, joka johti Uuden Maailmanuskonnon perustamiseen.

Laulurastaat oli ikään kuin alkusoittoa toiselle, suuremmalle reggae-ilmiölle: Soul Captain Bandille. Jokaiselle tulta ilmestyi vuonna 2001 ja vieläkin muistan kuinka vaivaantuneisuudessaan tyrmäävä kokemus levyn ensikuuntelu oli: yhtyeen pilliryhmä, Baabelin torvet kuulosti ankeassa laahaavuudessaan aivan nimensä veroiselta ja levyn kappaleet olivat toinen toistaan kornimpia vetoomuksia ja vakuutteluja abstraktin yleishyvän tunnelmissa.

"Elämäsi on taistelun arvoinen",julistaa yksi sielukapteenien hiteistä. Lauseessa tiivistyy muidenkin laulujen asenne: ollaan hyperosallistuvia, ollaan koko ajan taisteluasemissa hyvän puolesta pahaa vastaan. Kapteenien paras biisi onkin vähiten yhteiskunnallinen pläjäys, Hypnoosiin. Aika lailla imperatiivissa kulkee kyllä sekin.

Laulurastaasta kimposi esiin Puppa J, joka on Tasottavien jälkeen ansioitunut monenmoissa yhteyksissä. Soul Captain Band oli puolestaan katapultti mm. Jukka Pojalle. Hän on Puppan tavoin erinomaisen lahjakas laulaja ja näppärä värssynväsääjä. Parhaimmillaan Jukkis on mielestäni kevyehköissä, 70 - ja 80- lukujen dance hall reggaesta ammentavissa kupleteissa, kuten Rullaan, Hamppukaupunki ja Älä vauva itke. Välillä Jukkapojan biisit vaan kuulostavat liiaksi jamaikalaisen rastareggaen asenteiden teennäiseltä ja huvittavalta suomettamiselta. Vielä useammat biisit ovat täysin mahdottomia kuunnella niiden yltiöpäisen naiviuden ja romanttisuuden vuoksi.

Jukka Pojan tuotanto kokonaisuutena synnyttää vision alati kiltistä ja energisestä pyhäkoulunopettajasta, joka veisaa sinisilmäisten naperoiden päähän pikkuvanhoja sananlaskuja ja aforismeja, jotka opettavat katsomaan maailmaa Raamattu-lasien läpi. Henkilökohtaisia rakkauslauluja luikatetaan väliin, mutta nekin kajautetaan kankahille samnalaisessa pakanalähetyksen hengessä kuin kaikki jeesustelukin

Partiopoikamainen reippaus on ollut suomalaiselle reggaelle ominaista Dreadlinen debyytistä lähtien. Tästä kaavasta saattaa uusi yrittäjä Temppeli pompata ulos. Ainakin tässä vaiheessa tuntuu siltä, että Temppeli on enemmän maaninen kuin reipas, ja se kuuluisa reggaen "rentouskin" on jossain kylillä käymässä bändin vetäessään käsittämättömän kompleksisia psalmejaan hämärän rajamailta. Yes box. Jyväskylästä kun tullaan niin Pönttövuoren tunnelin läpi tullaan. Eikä siihen mitään huomauttamista tietenkään ole, että jyväskyläläisen undergroundin pitkä ja kunniakas häröilyperinne jatkuu.

"Pelkosi on harhaa", toitottaa Temppeli ensisinkullaan. Pelkään vaan että ei ole harhaa eikä turhaa. Nimittäin se pelko, että suomi-reggaen juna puuskuttaa vaan entistä syvemälle Hölmölän maille. Ja se on tietysti ennen kaikkea yleisön vika - että se ottaa kaiken hölmöilyn syleilyynsä. Dread! Niin, ja Dreadline, bändihän on edelleen olemassa, mutta reggaen se on jättänyt taakseen.

Lahjomattomat - tv-sarja

Olisi jo korkea aika laittaa telkkuun uusintakierrokselle rikosdraamasarja Lahjomattomat (The Untouchables). Sitä tuotettiin vuosina 1959-1963 ja esitettiin Suomessa 60-luvun alkupuolella. Sarja - kuten myös vuonna 1987 Brian de Palman ohjaama elokuva - perustuu samannimiseen kirjaan Eliot Nessistä ja Oscar Fraleysta, kahdesta chicagolaisesta poliitsta, jotka taistelevat korruptiota ja mafiaa vastaan.

Sarja oli aikoinaan varsin suosittu Suomessa. Tosin 60-luvulla jokainen tv:ssa näytetty ohjelmasarja oli jossain määrin suosittu. Juha Watt Vainio teki vuonna 1966 menestyssinglenkin aiheesta: Lahjomaton Nessinen. Toki sarjaa myös arvosteltiin ja kodeissa se pyrittiin pitämään pois lasten silmistä episodien kovaotteisten väkivaltakohtausten takia. Tämän päivän tarantinomaisesta näkökulmasta Lahjomattomien väkivalta on kesyä touhua: mukilointia, asekahakoita ja salamurhaajien konepistoolien tulituspotpureita.

Lahjomattomissa oli jäntevyyttä ja jämäkkyyttä, josta nykyajan sarjafilmien tuottajien kannattaisi ottaa mallia. Sarjan juonet ovat yllättävänkin vaihtelevia ja jokainen jakso taiten rakennettu. Täytyy myös ihmetellä, miten Amerikasta löytyikin joka jaksoon uusia, jykeväleukaisia uurnanaamoja gangstereiden rooleihin. Näiden karakteerien joukossa on muutama todellinen helmi. Robert Stackin näyttelemä Eliot Ness muistuttaa hieman Hill Streetin coolia "pizzamiestä", Furilloa. Tosin, päinvastoin kuin Hill Street Bluesissa, Lahjomattomissa ei Eliot Nessin yksityiselämää valoteta lainkaan, vaan pysytään tiukasti rikoksen vastaisessa asiassa.

Pian Lahjomattomien esitysvuosien jälkeen mafia-ja gangsterijutut pamahtivat hetkeksi pinnalle toden teolla. Villityksen aloitti Arthur Pennin elokuva Bonnie & Clyde (1967), jonka jälkeen liituraidasta tuli muotia. Irwinkin poseerasi Suosikin suurlakanassa liituraitapuku yllä, sikari suussa ja konepistooli kädessä. Irwinin biisi Kieltolaki muuten omaa selvän yhteyden Lahjomattomat-sarjaan: biisissähän on uutisselostuksen kaltainen puheosuus, tiukasti tykitettävä tapahtumaselostus, sellaisella Lahjomattomien kaikki jaksot alkoivat.

Simo Penttilä - Arizona-sarja

" - Nyt minä ammun! keskimmäinen kohotti umpiraivoissaan revolverinsa, jolloin Henriksen heittäytyi äkkiä permannolle. Lal seurasi sekunnissa esimerkkiä.
Ja silloin kuului kolmikon takaa käskevä ään:
- Jos painat liipasinta, Bill Hickory, niin sinut haudataan aamulla varhain."

Käskevä ääni kuuluu Punavyölle, Simo Penttilän Arizona-kirjasarjan sankarille. Hän on salaperäinen, aina mustiin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen kostaja, jonka uumaa koristaa leveä, punainen vyö. Adjutantteinaan hänellä on kaksi suomalaissyntyistä kaverusta, Dick Hill ja Pete Menken. Heidän keskinäinen, puujalkavitsailusta koostuva naljailunsa on olennainen osa Punavyö-kirjojen viritystä.

Punavyön taru alkaa siitä kun eversti (evp) Martin Lemond toimittaa oikeuden eteen joukon sattumalta kohtaamiaan murhamiehiä. Nämä kuitenkin vapautetaan - ja Hammond vannoo kostoa. Pian tämän jälkeen hän ampuu sekä syytetyt että tuomarin. Nämä ovatkin ainoat Punayön piikkiin menevät verityöt Arizonan-sarjan 20 opuksessa. Punavyö näet mieluimmin häpäisee kuin murhaa rosvoja: hän pakottaa nämä pukeutumaan hameeseen tai laittaa heidät talsimaan ilman housuja kaupungin kaduilla. Onko tämä sitten raitista rauhanomaisuutta kasvattavalla tendenssillä vai ovelaa, aikaansa edellä ollutta sado-masokistista tendenssiä?

Oli miten oli, edellä kerrotusta seuraa se, että sinänsä nokkelat tarinat eivät koskaan purskahda täyteen kliimaksiin. Punavyön karisman aiheuttamia väristyksiä konnissa kuvataan kirjoissa usein ja ampumisesta myös puhutaan paljon, milloin Punavyön Luurankokanjonin majassa, milloin ratsailla; Punavyö eli Musta paholainen hevosensa, Yöhaukan selässä ... Mutta ikinä kertomuksille ei tule rajua, sergioleonemaista, katharistista kuolonkekkeridramaa. No, Punavyön ilmiömäinen revolverien käsittelytaito tulee kyllä muulla tavoin esille.

Punavyö-kirjat julkaistiin vuosina 1958 - 1971. Sarjan päätösteos on nimeltään Punavyö lähtee etelään. Se ilmestyi samana vuonna jolloin Penttilä itse (Uuno Hirvonen) lähti ns. manan majoille. Itse pääsin Punavyön kyytiin 60-luvun puolivälissä ja ratsastin Mustan paholaisen rinnalla hamaan loppuun saakka. Punavyön lähtiessä etelään olin neljäntoista vanha ja sen jälkeen seikkailu-ja poikakirjat vaihtuivat oikeaan, aikuisten kirjallisuuteen. Ei siltä osastolta - varsinkaan suomalaisten kertojien luomusten joukosta - kuitenkaan kovin montaa sellaista romaania ole löytynyt, jotka olisivat minua yhtä lailla innostaneet kuin nämä Arizona-sarjan seikkailut.

" ... - Muistuttaa tätiäni Karolinaa. Siinä kanssa oli tyttö! Tuli tunnetuksi siitä, ettei kärsinyt hattuja huoneessa vaan ampui ne heti pois päästä. Pari kertaa sitten sattui, että mies meni samalla ja täti joutui oikeuteen.
- Ja hirteen? Dick ehdotti toivehikkaasti.
- Vapautettiin! Pete korjasi. - Täti todisti, että miesten pää oli ollut liian korkealla. Täti oli aina tähdännyt hatun kupuun, ja jos jonkun tylsimyksen otsaa oli kuvussa, niin se oli joko otsan vika tai hatun vika ja siis miehen vika. "

V. I. Lenin 1870 - 1970 - LP

Kommunistisen laululiikkeen 70-luvun levytykset ovat nykypäivän vinkkelistä hillitöntä camp-kamaa - ja tämä Leninin 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu levy varsinaista surreaalia supercamp ´ia. Albumilla lapsikuoro laulaa helein äänin, että "eteenpäin siis työläissosialistit, voitto käsistämme luiskahtaa ei saa" ja Sinikka Sokka, Pekka Arnio & kump. kajauttavat "HO-HO-Ho Tshi Min´in jne. jne.

Lenin-LP on myös selkeästi uskonnollinen levy. Se sisältää Brechtin klassiset marxilais-leniniläiset uskontunnustukset - Puolueen ylistys ja Kommunismin ylistys - ja monet muutkin viisut ovat väkevästi ja hartaasti vakaumuksellisia. Erityisen hengellinen aksentti on laulussa Lenin lähti matkalleen. Kappale laahautuu eteenpäin hitaasti kuin virsi ja virsikirjaan sopisi myös hymnin 1920-luvulta peräisin oleva teksti: "Kuolon sana tuli, tiesi: Lenin lähti matkalleen/ Taivaan valtakuntaan vietiin piippu viime reissulleen/ Paljon maassa matkusteli, suurta suunnitellen niin/ kumousten vankka veli näinpä hautaan laskettiin ... "

Kolmanneksi, Lenin-LP on loistavasti onnistunut produktio: yhtä aikaa vaihteleva ja yhtenäinen kokonaisuus, joka todistaa niin tekijöiden syvällisestä intoutuneisuudesta kuin myös heidän kehittyneestä draamantajustaan. Kaikki on taiten tehtyä. Biisit toimivat jokainen ja sovitukset ovat upeita ja kekseliäitä, välillä lähes avantgardistisia. Erityisesti Eero Ojanen ja Otto Donner loistavat sovittajina. Laulajina levyllä on Kristiina Halkolaa ja Monna Kamua lukuunottamatta koko stallarilaulajien tähtikaarti ja Reijo Frank vielä kaupan päälle. Vaikuttavinta vokalisointia tarjoaa laulukuoro Koiton Laulu, jota ilmeisesti Toni Edelman johtaa. Kuoron soundi on jylhä ja majesteetillinen, ja laulajien fraseeraus ynnä intonaatio sillä tavalla kiintoisa, että ääniä ei jätetä hetkeksikään värisemään. Osittain juuri tästä on seuraamusta se, että kuoron tulkinnat ovat hurmoksellisuudestaan huolimatta coolisti militantteja ja anti-sentimentalistisia. Tarkovskilaisia. Lähes. Unenomaista menoa. Aikanaan Koiton Laulu meni ohi, täytyy myöntää, mutta nyt tätä stuffia on kyllä saatava lisää.

Kalle Holmberg on myös levyllä erityisen kovassa vedossa. Hän ei siis lätyn tekoaikaan ollut kristitty, mutta ortodoksi oli kuitenkin - ja kun hän lausuu ja laulaa katkelman Majakovskin Lenin- kantaatista, saa hän pyhimyksensä, Leninin näyttäytymään kuulijalle suurenmoisena Buddhana ja jumalvoiman avatarina. Holmbergin räpin kollaasinomainen tausta vielä tukee tälläistä vaikutelmaa vahvasti. - " On aika kertoa Leninistä, ei siksi että surumme ois haihtunut, vaan siksi koska se on jo sydämissä tietoiseksi tuskaksi vaihtunut ... Aika, nosta jälleen myrskysi Lenin-tunnuksin! Nyyhkytykset eivät kelpaa lohduksemme. Onhan Lenin yhä elävistä elävin, tietonamme, tahtonamme, aseenamme.. "

Albumin julkaisi Love Records yhteistyössä Kansankulttuurin ja Kansan Sivistyön Liiton kanssa. CD-versiota siitä ei ole pihalle putkahtanut, mutta osa biiseistä on kuultavissa muilla Love Recordsin uusintajulkaisuilla.

Atte Blom on kirjoittanut levyyn takakansitekstin. Se korostaa Leninin ajatusten ajankohtaisuutta poliittisessa taistelussa sekä länsikapitalismissa että kehitysmaissa, sillä "eri olosuhteissa taistelevien kansojen yhtenäisyyden perustana on selkeä leniniläinen näkemys". Jep jep. Essee päättyy sanoihin: "Tämä levy on tarkoitettu palvelemaan työväenluokkaa".

1 Näillä sanoilla Lenin julisti Lokakuun vallankumouksen 
2 Meriklubin lauluryhmä - Laulu Leninistä 
3 Sinikka Sokka, Kristiina Repo, Kaj Chydenius & Martti Launis - Lenin-sitaatti 
4 Sinikka Sokka, Kaj Chydenius, Martti Launis - Leninin sanat 
5 Pekka Aarnio - Sait kärsiä puolesta aatteen 
6 Reijo Frank - Lenin lähti matkalleen 
7 Koiton Laulu - Surumarssi 
8 Kalle Holmberg - V. I. Lenin 
9 Kaj Chydenius & Meriklubin lauluryhmä - Eläköön sosialismi 
10 Pekka Aarnio & Sinikka Sokka - Kolme luotia Rudi Dutschkeen 
11 Sinikka Sokka & Pekka Aarnio - Balladi Ho Tshi Minnistä 
12 Koiton Laulu - Neuvostojen puolesta 
13 Arja Saijonmaa - Komintern 
14 Kaj Chydenius & Pekka Aarnio - Puolueen ylistys 
15 Kaisa Korhonen - Kommunismin ylistys

Robin Hood - sarjakuvalehti

Robin Hoodista tehdään uusia elokuva- ja sarjafilmisovituksia yhä, mutta sarjakuvissa Robinia ei ole nähty aikoihin. Suomessa ilmestyi Robin Hood - lehti vuodesta 1957 vuoteen 1971, eikä come backia ole kuulunut. Robinin hahmo on liiaksi vanhahtavan yksioikoinen, paikallinen ja ehkä myös liiaksi paljon parodioitu kelvatakseen sellaisenaan nykysarjakuvan metroseksuaalisissa scifimaailmoissa temmeltävien supersankareiden joukkoon. Oikeuden Puolustajien (Justice League of America) jäsen Vihreä Nuoli, Oliver Queen on päivitetty versio Robinista. Sarjakuvien lisäksi tämä jousiammuntamestari on tuttu Smallville-sarjasta.

Suomessa julkaistu Robin Hood perustui englantilaisen Thriller Picture Libraryn Robin Hoodeihin. Kiintoisaa näissä Robin Hoodeissa on se, että jousiammunta - Robinin varsinainen leipälaji - on suhteellisen vähän esillä, sillä Robin apureineen hoitaa monet tilanteet miekkaa heiluttamalla. Vertailukohdaksi tälle kattaukselle voisi ottaa Walter Scottin klassisen Ivanhoe-romaanin, jossa miekkailu jätetään suosiolla ritareiden huoleksi Sherwoodin iloisten veikkojen pysytellessä jousipyssyjen parissa.

Robin Hood -lehdet olivat n. 60-sivuisia, kansia lukuunottamata mustavalkoisia ja julkaisuformaatti oli taskukirjakokoa. Tosin ainakin vuonna 1960 Robin Hoodista ilmestyi yksi isompikokoinen erikoisumero, joka sisältää pääasiassa värisivuja. Itse pidän kuitenkin enemmän Robbarin perusm/v -versioista. Niissä toimintaympäristö tuntuu aidommin historiallisemmalta, vanhalta ja kuluneelta. Erityisen kiehtovalta näyttää Sherwoodin metsä, sen varjot, sumuisat suot ja yössä hehkuvat noitien virvatulet.

Piirrosjälki on kankeahkoa, mutta tarinat ovat nokkelia ja jännittäviä. Robinin vastapelureina ovat useimmiten Nottinghamin sheriffi ja/tai prinssi Juhanna,ja onkin huimaa kuinka paljon erilaisia variaatioita tarinoiden laatijat ovat tästä asetelmasta keksineet.

Jukka Virtanen (ohj.) - Pähkähullu Suomi

Pähkähullu Suomi (1967) on Spede Pasasen kolmas elokuva. Ensimmäinen oli crazykomedia X-Paroni (1964), jonka ohjaajia Speden lisäksi ovat Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. X-Paronia rinnastettiin ilmestyessään jopa ranskalaisen uuden aallon elokuviin ja Peter von Baghin päätoimittamassa Filmihullussa julkaistiin Speden haastattelu.

Pähkähullussa Suomessa on edelleen tiettyä kuuskytlukulaista uuden aallon ajattelua, mutta ennen kaikkea se on vielä selkeästi elokuva, siinä missä Speden tunnetuimmat työt - Turhapurot - ovat vain valotettua filminauhaa.

Itse asiassa Pähkähullu Suomi kuuluu yhdessä X-Paronin ja sen jälkeen valmistuneen Millipillerin (1966) kanssa Speden parhaisiin elokuviin. Tosin Spede ei ohjannut tätä(kään) elokuvaa. Hän hääräsi tuottajana ja oli yksi kolmesta käsikirjoittajasta. Ohjaaja on Jukka Virtanen. Hän ohjasi yhdessä Speden ja Ere Kokkosen kanssa myös Millipillerin.

Pähkähullun Suomen kehyskuviona on amerikansuomalaisen hiusöljymiljonäärin, William Njurmen matka kotimaahansa, jossa Suomen valtio yrittää vipata häneltä rahaa. Njurmi (Spede) säntäilee ympäri maata erinäköisillä kulkupeleillä ja tällä tavalla esitellään kotomaamme koko kuva - elokuvahan syntyi juhlistamaan Suomen 50-vuotista itsenäistä olemassaoloa. Osa vitseistä on kökköjä, osa vanhentuneita, mutta suurimmaksi osaksi meininki naurattaa.

Vitsailun ja kohelluksen väliin on sijoitettu nuorten missineitokaisten voimisteluesitys ja seireenilaulantaa pusikossa. Kun kymmenvuotiaana katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa nämä jaksot pitkästyttivät kovin ja tuntuivat turhilta, mutta tämän päivän tajunnalla ainakin ko. kohtausten tahattomasta komiikasta osaa nauttia ja näkee myös miten mainiosti nämä jaksot rytmittyvät teoksen kuvakavalkaadiin. Rytmiltään ja leikkaukseltaan elokuva onkin - ei täydellinen, mutta erinomaisen hyvä.

Pähkähullussa Suomessa on omanlaistaan monikerroksellisuutta ja meta-kerrontaa. Elokuva kertoo miljoonääristä tehdystä elokuvasta kunnes elokuvantekijät paljastuvatkin gangstereiksi ja öljymiljonäärielokuvasta astutaan ikään kuin toiseen elokuvaan ... Simo Salminen toteaakin rainan loppumetreillä, ettei ole ainakaan viiteentoista minuuttin tajunnut mistä on kysymys. Tämän jälkeen koko filmi pikakelataan selostettuna alusta loppuun, mutta uusin kuvin!

Elokuvan pilanteko suomalaisuudesta menee yllättävän pitkälle sikäli, että isänmaallisuutta Pähkähullussa Suomessa ivataan vähintäänkin yhtä roisisti kuin tuohon aikaan tekivät Speden karsastamat "saatanan radikaalit" (joka on myös erään Spede-elokuvan nimi). Leo Jokelaa hyödynnetään tässä irvailun työssä ja hän hoitaa hommansa niin kuin vain Leo Jokela osasi. Yhtä kovan roolisuorituksen tekee pääministeriä esittävä Toivo Mäkelä. Toivo Mäkelässä oli jännää se, että hän pystyi tekemään samoilla maneereilla sekä komiikkaa että tragiikkaa, ja vielä jotain siltä väliltä.

Hurriganes - Rock And Roll All Night Long / Albert Järvinen - Ride On

Hurriganes on Suomen yliarvostetuin bändi. Ainakin mitä levytyksiin tulee. Keikoilla trio oli parhaina kausinaan erittäin luja rock show, mutta pääosa trion äänitteistä on keskimassaluukutusta. Esikoisalbumi Rock And Roll All Night Long (1973) on yhtyeen uralla ylittämätön esitys ja samalla yksi rajuimmista rock-levyistä mitä Suomessa on tehty. Yhtälaista jenkaa ja värinää löytyy myös po. LP:n jälkeisistä singlebiiseistä Do You Wanna Dance, True Fine Mama, Blue Suede Shoes ja Red River Rock. Mutta sitten taso alkoi laskea. Roadrunnerilla teiniballadi I Will Stay venyy maagisiin mittoihin. Muut levyn raidat ovat tasaisen tappavaa jytinää ja lötinää, jota Albertin hienot. lennokkaat soolot koristavat.

Mutta onko Albert Järvinen Suomen yliarvostetuin kitaristi? Tätä mietin kerran Järvisen lopunaikojen levytyksiä (Braindamage ja Mirror Tower)kuunnellessani. Kitarointi on äänitteillä tyylikästä ja särmikkäästi persoonallista, mutta ei välttämättä erikoislaatuisen virtuuosimaista...

Eräältä helsinkiläiseltä, vanhemman polven metallikitaristilta sain asiaa ääneen pohtiessani lausunnon, jonka mukaan Järvinen ei ollut huippukitaristi: tälläinen maine perustuu lähinnä siihen, että Albertin ja Hurriganesien aloittaessa ei Härmälandiassa juuri kellään muulla ollut sähkökitaraa! Andy McCoy on toista mieltä - ja kysyessäni häneltä perusteluja Albertin erinomaisuuteen, Andy tokaisi että "Albert löysi vähistä äänistä just ne oikeet".

Oiva esimerkki Albertin kekseliäästä ekonomiasta kitaristina on Hurriganesien ekan lisäksi Albert Järvisen vuonna 1974 ilmestynyt sooloalbumi Ride On. Kyseinen albumi ei ole mikään kitarasankarin loputtomilla soolokierroksilla ladattu pullistelpakkaus, vaan monipuolisesti Järvisen musiikillisia intressejä esittelevä kiekko, jossa kitaroinnin lisäksi on annettu tilaa esim. hyville laulajille (Pave Maijanen ja Dave Lindholm). Levy sisältää ison joukon Albertin tiukkuudessaan ja lennokkuudessaan klassisia sooloja, jotka vuosikymmenten jälkeenkin herättävä ihastusta. Säihkyvintä kamaa levyllä ovat aikoinaan sinkkunakin julkaistut Lets have a ball ja Teenage Nervous Breakdown. Erinomaisen hienosti notkuu Daven laulama blues-klassikko Going Lousiana.

Tutustuin Albert Järviseen pari vuotta soololevyn julkaisemisen jälkeen, Royals-yhtye oli silloin juuri aloittanut toimintansa. Olin kuullut monenlaista juttua Albertin melskaamisesta hotelleissa Hurriganesin kultapäivinä ynnä muuta, mutta kitarakunnkku ei mitenkään vastannut näitä kertomuksia. Tummien lasien takana tuntui olevan herkkä ja huomaavainen kaveri. Vuosien kuluessa Albertista tuli esiin toisenlaisiakin luonteenpiirteitä, mutta röyhkeää räyhä-Alberttia en tuntenut. Se johtuu ehkä siitä, että en koskaan bailannut Albertin kanssa, jos lähes raitista saunomista ei lasketa biletykseksi.

Sen huomion kuitenkin tein, että Albert bailasi varsin monenlaisissa seuroissa. Kesällä 1975 Albertin oli määrä soittaa Daven, Paven ja Affen Rock & Roll Bandin vieraana Jyväskylän Kesän yhteydessä järjestetyssä puistokonsertissa. Albert oli saapunut kaupunkiin jo pari päivää aikaisemmin ja tutustunut alkuasukkaisiin. Niinpä hän sitten hilkulleen ennen keikan alkamista ilmaantui konserttipuistoon adjutantteinaan kaksi kaupungin raggariosaston desanttia. Farkkupukuisen Albertin oikealla sivustalla turvasi kulkua tummanpuhuva Hese ja vasemmalla laidalla horjui käheästi raakkuva, langanlaiha Tintsa. (Jälkimmäiseksi mainittu turvamies nousi itsekin lavalle; avasi farkkujensa vetskarin ja heitti niin sanotusti sladdin kehiin. - Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään, kommentoi performointia mikrofoniin Veltto Virtanen, joka bändeineen oli seuraavana esiintymisvuorossa)

Edellä kerrottu episodi olkoon osoituksena siitä, kuinka syvälle kansan syviin riveihin Albertin kitarointi porautui. Voidaan sanoa, että Albert Järvinen & Hurriganes takoivat rockin kaavan jengin kalloihin pitäjillä Stadin ulkopuolella ja hankkivat sille junttijengin hyväksynnän. Sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin, eli tangon yksinvaltius suomalaisessa tanssilavakulttuurissa vähitellen mureni. - Albertissa vaan olisi ollut ainesta enempäänkin kuin bluesrock-standardin taivuttajaksi. Minulla on sellainen tunne, että Albertilla oli sisällään paljon "toisenlaista" soundia ja kuviota, jota hän ei ehtinyt koskaan koota kasaan ja soittaa ilmoille.