Lahjomattomat - tv-sarja

Olisi jo korkea aika laittaa telkkuun uusintakierrokselle rikosdraamasarja Lahjomattomat (The Untouchables). Sitä tuotettiin vuosina 1959-1963 ja esitettiin Suomessa 60-luvun alkupuolella. Sarja - kuten myös vuonna 1987 Brian de Palman ohjaama elokuva - perustuu samannimiseen kirjaan Eliot Nessistä ja Oscar Fraleysta, kahdesta chicagolaisesta poliitsta, jotka taistelevat korruptiota ja mafiaa vastaan.

Sarja oli aikoinaan varsin suosittu Suomessa. Tosin 60-luvulla jokainen tv:ssa näytetty ohjelmasarja oli jossain määrin suosittu. Juha Watt Vainio teki vuonna 1966 menestyssinglenkin aiheesta: Lahjomaton Nessinen. Toki sarjaa myös arvosteltiin ja kodeissa se pyrittiin pitämään pois lasten silmistä episodien kovaotteisten väkivaltakohtausten takia. Tämän päivän tarantinomaisesta näkökulmasta Lahjomattomien väkivalta on kesyä touhua: mukilointia, asekahakoita ja salamurhaajien konepistoolien tulituspotpureita.

Lahjomattomissa oli jäntevyyttä ja jämäkkyyttä, josta nykyajan sarjafilmien tuottajien kannattaisi ottaa mallia. Sarjan juonet ovat yllättävänkin vaihtelevia ja jokainen jakso taiten rakennettu. Täytyy myös ihmetellä, miten Amerikasta löytyikin joka jaksoon uusia, jykeväleukaisia uurnanaamoja gangstereiden rooleihin. Näiden karakteerien joukossa on muutama todellinen helmi. Robert Stackin näyttelemä Eliot Ness muistuttaa hieman Hill Streetin coolia "pizzamiestä", Furilloa. Tosin, päinvastoin kuin Hill Street Bluesissa, Lahjomattomissa ei Eliot Nessin yksityiselämää valoteta lainkaan, vaan pysytään tiukasti rikoksen vastaisessa asiassa.

Pian Lahjomattomien esitysvuosien jälkeen mafia-ja gangsterijutut pamahtivat hetkeksi pinnalle toden teolla. Villityksen aloitti Arthur Pennin elokuva Bonnie & Clyde (1967), jonka jälkeen liituraidasta tuli muotia. Irwinkin poseerasi Suosikin suurlakanassa liituraitapuku yllä, sikari suussa ja konepistooli kädessä. Irwinin biisi Kieltolaki muuten omaa selvän yhteyden Lahjomattomat-sarjaan: biisissähän on uutisselostuksen kaltainen puheosuus, tiukasti tykitettävä tapahtumaselostus, sellaisella Lahjomattomien kaikki jaksot alkoivat.

Simo Penttilä - Arizona-sarja

" - Nyt minä ammun! keskimmäinen kohotti umpiraivoissaan revolverinsa, jolloin Henriksen heittäytyi äkkiä permannolle. Lal seurasi sekunnissa esimerkkiä.
Ja silloin kuului kolmikon takaa käskevä ään:
- Jos painat liipasinta, Bill Hickory, niin sinut haudataan aamulla varhain."

Käskevä ääni kuuluu Punavyölle, Simo Penttilän Arizona-kirjasarjan sankarille. Hän on salaperäinen, aina mustiin vaatteisiin pukeutunut yksinäinen kostaja, jonka uumaa koristaa leveä, punainen vyö. Adjutantteinaan hänellä on kaksi suomalaissyntyistä kaverusta, Dick Hill ja Pete Menken. Heidän keskinäinen, puujalkavitsailusta koostuva naljailunsa on olennainen osa Punavyö-kirjojen viritystä.

Punavyön taru alkaa siitä kun eversti (evp) Martin Lemond toimittaa oikeuden eteen joukon sattumalta kohtaamiaan murhamiehiä. Nämä kuitenkin vapautetaan - ja Hammond vannoo kostoa. Pian tämän jälkeen hän ampuu sekä syytetyt että tuomarin. Nämä ovatkin ainoat Punayön piikkiin menevät verityöt Arizonan-sarjan 20 opuksessa. Punavyö näet mieluimmin häpäisee kuin murhaa rosvoja: hän pakottaa nämä pukeutumaan hameeseen tai laittaa heidät talsimaan ilman housuja kaupungin kaduilla. Onko tämä sitten raitista rauhanomaisuutta kasvattavalla tendenssillä vai ovelaa, aikaansa edellä ollutta sado-masokistista tendenssiä?

Oli miten oli, edellä kerrotusta seuraa se, että sinänsä nokkelat tarinat eivät koskaan purskahda täyteen kliimaksiin. Punavyön karisman aiheuttamia väristyksiä konnissa kuvataan kirjoissa usein ja ampumisesta myös puhutaan paljon, milloin Punavyön Luurankokanjonin majassa, milloin ratsailla; Punavyö eli Musta paholainen hevosensa, Yöhaukan selässä ... Mutta ikinä kertomuksille ei tule rajua, sergioleonemaista, katharistista kuolonkekkeridramaa. No, Punavyön ilmiömäinen revolverien käsittelytaito tulee kyllä muulla tavoin esille.

Punavyö-kirjat julkaistiin vuosina 1958 - 1971. Sarjan päätösteos on nimeltään Punavyö lähtee etelään. Se ilmestyi samana vuonna jolloin Penttilä itse (Uuno Hirvonen) lähti ns. manan majoille. Itse pääsin Punavyön kyytiin 60-luvun puolivälissä ja ratsastin Mustan paholaisen rinnalla hamaan loppuun saakka. Punavyön lähtiessä etelään olin neljäntoista vanha ja sen jälkeen seikkailu-ja poikakirjat vaihtuivat oikeaan, aikuisten kirjallisuuteen. Ei siltä osastolta - varsinkaan suomalaisten kertojien luomusten joukosta - kuitenkaan kovin montaa sellaista romaania ole löytynyt, jotka olisivat minua yhtä lailla innostaneet kuin nämä Arizona-sarjan seikkailut.

" ... - Muistuttaa tätiäni Karolinaa. Siinä kanssa oli tyttö! Tuli tunnetuksi siitä, ettei kärsinyt hattuja huoneessa vaan ampui ne heti pois päästä. Pari kertaa sitten sattui, että mies meni samalla ja täti joutui oikeuteen.
- Ja hirteen? Dick ehdotti toivehikkaasti.
- Vapautettiin! Pete korjasi. - Täti todisti, että miesten pää oli ollut liian korkealla. Täti oli aina tähdännyt hatun kupuun, ja jos jonkun tylsimyksen otsaa oli kuvussa, niin se oli joko otsan vika tai hatun vika ja siis miehen vika. "

V. I. Lenin 1870 - 1970 - LP

Kommunistisen laululiikkeen 70-luvun levytykset ovat nykypäivän vinkkelistä hillitöntä camp-kamaa - ja tämä Leninin 100-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu levy varsinaista surreaalia supercamp ´ia. Albumilla lapsikuoro laulaa helein äänin, että "eteenpäin siis työläissosialistit, voitto käsistämme luiskahtaa ei saa" ja Sinikka Sokka, Pekka Arnio & kump. kajauttavat "HO-HO-Ho Tshi Min´in jne. jne.

Lenin-LP on myös selkeästi uskonnollinen levy. Se sisältää Brechtin klassiset marxilais-leniniläiset uskontunnustukset - Puolueen ylistys ja Kommunismin ylistys - ja monet muutkin viisut ovat väkevästi ja hartaasti vakaumuksellisia. Erityisen hengellinen aksentti on laulussa Lenin lähti matkalleen. Kappale laahautuu eteenpäin hitaasti kuin virsi ja virsikirjaan sopisi myös hymnin 1920-luvulta peräisin oleva teksti: "Kuolon sana tuli, tiesi: Lenin lähti matkalleen/ Taivaan valtakuntaan vietiin piippu viime reissulleen/ Paljon maassa matkusteli, suurta suunnitellen niin/ kumousten vankka veli näinpä hautaan laskettiin ... "

Kolmanneksi, Lenin-LP on loistavasti onnistunut produktio: yhtä aikaa vaihteleva ja yhtenäinen kokonaisuus, joka todistaa niin tekijöiden syvällisestä intoutuneisuudesta kuin myös heidän kehittyneestä draamantajustaan. Kaikki on taiten tehtyä. Biisit toimivat jokainen ja sovitukset ovat upeita ja kekseliäitä, välillä lähes avantgardistisia. Erityisesti Eero Ojanen ja Otto Donner loistavat sovittajina. Laulajina levyllä on Kristiina Halkolaa ja Monna Kamua lukuunottamatta koko stallarilaulajien tähtikaarti ja Reijo Frank vielä kaupan päälle. Vaikuttavinta vokalisointia tarjoaa laulukuoro Koiton Laulu, jota ilmeisesti Toni Edelman johtaa. Kuoron soundi on jylhä ja majesteetillinen, ja laulajien fraseeraus ynnä intonaatio sillä tavalla kiintoisa, että ääniä ei jätetä hetkeksikään värisemään. Osittain juuri tästä on seuraamusta se, että kuoron tulkinnat ovat hurmoksellisuudestaan huolimatta coolisti militantteja ja anti-sentimentalistisia. Tarkovskilaisia. Lähes. Unenomaista menoa. Aikanaan Koiton Laulu meni ohi, täytyy myöntää, mutta nyt tätä stuffia on kyllä saatava lisää.

Kalle Holmberg on myös levyllä erityisen kovassa vedossa. Hän ei siis lätyn tekoaikaan ollut kristitty, mutta ortodoksi oli kuitenkin - ja kun hän lausuu ja laulaa katkelman Majakovskin Lenin- kantaatista, saa hän pyhimyksensä, Leninin näyttäytymään kuulijalle suurenmoisena Buddhana ja jumalvoiman avatarina. Holmbergin räpin kollaasinomainen tausta vielä tukee tälläistä vaikutelmaa vahvasti. - " On aika kertoa Leninistä, ei siksi että surumme ois haihtunut, vaan siksi koska se on jo sydämissä tietoiseksi tuskaksi vaihtunut ... Aika, nosta jälleen myrskysi Lenin-tunnuksin! Nyyhkytykset eivät kelpaa lohduksemme. Onhan Lenin yhä elävistä elävin, tietonamme, tahtonamme, aseenamme.. "

Albumin julkaisi Love Records yhteistyössä Kansankulttuurin ja Kansan Sivistyön Liiton kanssa. CD-versiota siitä ei ole pihalle putkahtanut, mutta osa biiseistä on kuultavissa muilla Love Recordsin uusintajulkaisuilla.

Atte Blom on kirjoittanut levyyn takakansitekstin. Se korostaa Leninin ajatusten ajankohtaisuutta poliittisessa taistelussa sekä länsikapitalismissa että kehitysmaissa, sillä "eri olosuhteissa taistelevien kansojen yhtenäisyyden perustana on selkeä leniniläinen näkemys". Jep jep. Essee päättyy sanoihin: "Tämä levy on tarkoitettu palvelemaan työväenluokkaa".

1 Näillä sanoilla Lenin julisti Lokakuun vallankumouksen 
2 Meriklubin lauluryhmä - Laulu Leninistä 
3 Sinikka Sokka, Kristiina Repo, Kaj Chydenius & Martti Launis - Lenin-sitaatti 
4 Sinikka Sokka, Kaj Chydenius, Martti Launis - Leninin sanat 
5 Pekka Aarnio - Sait kärsiä puolesta aatteen 
6 Reijo Frank - Lenin lähti matkalleen 
7 Koiton Laulu - Surumarssi 
8 Kalle Holmberg - V. I. Lenin 
9 Kaj Chydenius & Meriklubin lauluryhmä - Eläköön sosialismi 
10 Pekka Aarnio & Sinikka Sokka - Kolme luotia Rudi Dutschkeen 
11 Sinikka Sokka & Pekka Aarnio - Balladi Ho Tshi Minnistä 
12 Koiton Laulu - Neuvostojen puolesta 
13 Arja Saijonmaa - Komintern 
14 Kaj Chydenius & Pekka Aarnio - Puolueen ylistys 
15 Kaisa Korhonen - Kommunismin ylistys

Robin Hood - sarjakuvalehti

Robin Hoodista tehdään uusia elokuva- ja sarjafilmisovituksia yhä, mutta sarjakuvissa Robinia ei ole nähty aikoihin. Suomessa ilmestyi Robin Hood - lehti vuodesta 1957 vuoteen 1971, eikä come backia ole kuulunut. Robinin hahmo on liiaksi vanhahtavan yksioikoinen, paikallinen ja ehkä myös liiaksi paljon parodioitu kelvatakseen sellaisenaan nykysarjakuvan metroseksuaalisissa scifimaailmoissa temmeltävien supersankareiden joukkoon. Oikeuden Puolustajien (Justice League of America) jäsen Vihreä Nuoli, Oliver Queen on päivitetty versio Robinista. Sarjakuvien lisäksi tämä jousiammuntamestari on tuttu Smallville-sarjasta.

Suomessa julkaistu Robin Hood perustui englantilaisen Thriller Picture Libraryn Robin Hoodeihin. Kiintoisaa näissä Robin Hoodeissa on se, että jousiammunta - Robinin varsinainen leipälaji - on suhteellisen vähän esillä, sillä Robin apureineen hoitaa monet tilanteet miekkaa heiluttamalla. Vertailukohdaksi tälle kattaukselle voisi ottaa Walter Scottin klassisen Ivanhoe-romaanin, jossa miekkailu jätetään suosiolla ritareiden huoleksi Sherwoodin iloisten veikkojen pysytellessä jousipyssyjen parissa.

Robin Hood -lehdet olivat n. 60-sivuisia, kansia lukuunottamata mustavalkoisia ja julkaisuformaatti oli taskukirjakokoa. Tosin ainakin vuonna 1960 Robin Hoodista ilmestyi yksi isompikokoinen erikoisumero, joka sisältää pääasiassa värisivuja. Itse pidän kuitenkin enemmän Robbarin perusm/v -versioista. Niissä toimintaympäristö tuntuu aidommin historiallisemmalta, vanhalta ja kuluneelta. Erityisen kiehtovalta näyttää Sherwoodin metsä, sen varjot, sumuisat suot ja yössä hehkuvat noitien virvatulet.

Piirrosjälki on kankeahkoa, mutta tarinat ovat nokkelia ja jännittäviä. Robinin vastapelureina ovat useimmiten Nottinghamin sheriffi ja/tai prinssi Juhanna,ja onkin huimaa kuinka paljon erilaisia variaatioita tarinoiden laatijat ovat tästä asetelmasta keksineet.

Jukka Virtanen (ohj.) - Pähkähullu Suomi

Pähkähullu Suomi (1967) on Spede Pasasen kolmas elokuva. Ensimmäinen oli crazykomedia X-Paroni (1964), jonka ohjaajia Speden lisäksi ovat Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta. X-Paronia rinnastettiin ilmestyessään jopa ranskalaisen uuden aallon elokuviin ja Peter von Baghin päätoimittamassa Filmihullussa julkaistiin Speden haastattelu.

Pähkähullussa Suomessa on edelleen tiettyä kuuskytlukulaista uuden aallon ajattelua, mutta ennen kaikkea se on vielä selkeästi elokuva, siinä missä Speden tunnetuimmat työt - Turhapurot - ovat vain valotettua filminauhaa.

Itse asiassa Pähkähullu Suomi kuuluu yhdessä X-Paronin ja sen jälkeen valmistuneen Millipillerin (1966) kanssa Speden parhaisiin elokuviin. Tosin Spede ei ohjannut tätä(kään) elokuvaa. Hän hääräsi tuottajana ja oli yksi kolmesta käsikirjoittajasta. Ohjaaja on Jukka Virtanen. Hän ohjasi yhdessä Speden ja Ere Kokkosen kanssa myös Millipillerin.

Pähkähullun Suomen kehyskuviona on amerikansuomalaisen hiusöljymiljonäärin, William Njurmen matka kotimaahansa, jossa Suomen valtio yrittää vipata häneltä rahaa. Njurmi (Spede) säntäilee ympäri maata erinäköisillä kulkupeleillä ja tällä tavalla esitellään kotomaamme koko kuva - elokuvahan syntyi juhlistamaan Suomen 50-vuotista itsenäistä olemassaoloa. Osa vitseistä on kökköjä, osa vanhentuneita, mutta suurimmaksi osaksi meininki naurattaa.

Vitsailun ja kohelluksen väliin on sijoitettu nuorten missineitokaisten voimisteluesitys ja seireenilaulantaa pusikossa. Kun kymmenvuotiaana katsoin elokuvan ensimmäistä kertaa nämä jaksot pitkästyttivät kovin ja tuntuivat turhilta, mutta tämän päivän tajunnalla ainakin ko. kohtausten tahattomasta komiikasta osaa nauttia ja näkee myös miten mainiosti nämä jaksot rytmittyvät teoksen kuvakavalkaadiin. Rytmiltään ja leikkaukseltaan elokuva onkin - ei täydellinen, mutta erinomaisen hyvä.

Pähkähullussa Suomessa on omanlaistaan monikerroksellisuutta ja meta-kerrontaa. Elokuva kertoo miljoonääristä tehdystä elokuvasta kunnes elokuvantekijät paljastuvatkin gangstereiksi ja öljymiljonäärielokuvasta astutaan ikään kuin toiseen elokuvaan ... Simo Salminen toteaakin rainan loppumetreillä, ettei ole ainakaan viiteentoista minuuttin tajunnut mistä on kysymys. Tämän jälkeen koko filmi pikakelataan selostettuna alusta loppuun, mutta uusin kuvin!

Elokuvan pilanteko suomalaisuudesta menee yllättävän pitkälle sikäli, että isänmaallisuutta Pähkähullussa Suomessa ivataan vähintäänkin yhtä roisisti kuin tuohon aikaan tekivät Speden karsastamat "saatanan radikaalit" (joka on myös erään Spede-elokuvan nimi). Leo Jokelaa hyödynnetään tässä irvailun työssä ja hän hoitaa hommansa niin kuin vain Leo Jokela osasi. Yhtä kovan roolisuorituksen tekee pääministeriä esittävä Toivo Mäkelä. Toivo Mäkelässä oli jännää se, että hän pystyi tekemään samoilla maneereilla sekä komiikkaa että tragiikkaa, ja vielä jotain siltä väliltä.

Hurriganes - Rock And Roll All Night Long / Albert Järvinen - Ride On

Hurriganes on Suomen yliarvostetuin bändi. Ainakin mitä levytyksiin tulee. Keikoilla trio oli parhaina kausinaan erittäin luja rock show, mutta pääosa trion äänitteistä on keskimassaluukutusta. Esikoisalbumi Rock And Roll All Night Long (1973) on yhtyeen uralla ylittämätön esitys ja samalla yksi rajuimmista rock-levyistä mitä Suomessa on tehty. Yhtälaista jenkaa ja värinää löytyy myös po. LP:n jälkeisistä singlebiiseistä Do You Wanna Dance, True Fine Mama, Blue Suede Shoes ja Red River Rock. Mutta sitten taso alkoi laskea. Roadrunnerilla teiniballadi I Will Stay venyy maagisiin mittoihin. Muut levyn raidat ovat tasaisen tappavaa jytinää ja lötinää, jota Albertin hienot. lennokkaat soolot koristavat.

Mutta onko Albert Järvinen Suomen yliarvostetuin kitaristi? Tätä mietin kerran Järvisen lopunaikojen levytyksiä (Braindamage ja Mirror Tower)kuunnellessani. Kitarointi on äänitteillä tyylikästä ja särmikkäästi persoonallista, mutta ei välttämättä erikoislaatuisen virtuuosimaista...

Eräältä helsinkiläiseltä, vanhemman polven metallikitaristilta sain asiaa ääneen pohtiessani lausunnon, jonka mukaan Järvinen ei ollut huippukitaristi: tälläinen maine perustuu lähinnä siihen, että Albertin ja Hurriganesien aloittaessa ei Härmälandiassa juuri kellään muulla ollut sähkökitaraa! Andy McCoy on toista mieltä - ja kysyessäni häneltä perusteluja Albertin erinomaisuuteen, Andy tokaisi että "Albert löysi vähistä äänistä just ne oikeet".

Oiva esimerkki Albertin kekseliäästä ekonomiasta kitaristina on Hurriganesien ekan lisäksi Albert Järvisen vuonna 1974 ilmestynyt sooloalbumi Ride On. Kyseinen albumi ei ole mikään kitarasankarin loputtomilla soolokierroksilla ladattu pullistelpakkaus, vaan monipuolisesti Järvisen musiikillisia intressejä esittelevä kiekko, jossa kitaroinnin lisäksi on annettu tilaa esim. hyville laulajille (Pave Maijanen ja Dave Lindholm). Levy sisältää ison joukon Albertin tiukkuudessaan ja lennokkuudessaan klassisia sooloja, jotka vuosikymmenten jälkeenkin herättävä ihastusta. Säihkyvintä kamaa levyllä ovat aikoinaan sinkkunakin julkaistut Lets have a ball ja Teenage Nervous Breakdown. Erinomaisen hienosti notkuu Daven laulama blues-klassikko Going Lousiana.

Tutustuin Albert Järviseen pari vuotta soololevyn julkaisemisen jälkeen, Royals-yhtye oli silloin juuri aloittanut toimintansa. Olin kuullut monenlaista juttua Albertin melskaamisesta hotelleissa Hurriganesin kultapäivinä ynnä muuta, mutta kitarakunnkku ei mitenkään vastannut näitä kertomuksia. Tummien lasien takana tuntui olevan herkkä ja huomaavainen kaveri. Vuosien kuluessa Albertista tuli esiin toisenlaisiakin luonteenpiirteitä, mutta röyhkeää räyhä-Alberttia en tuntenut. Se johtuu ehkä siitä, että en koskaan bailannut Albertin kanssa, jos lähes raitista saunomista ei lasketa biletykseksi.

Sen huomion kuitenkin tein, että Albert bailasi varsin monenlaisissa seuroissa. Kesällä 1975 Albertin oli määrä soittaa Daven, Paven ja Affen Rock & Roll Bandin vieraana Jyväskylän Kesän yhteydessä järjestetyssä puistokonsertissa. Albert oli saapunut kaupunkiin jo pari päivää aikaisemmin ja tutustunut alkuasukkaisiin. Niinpä hän sitten hilkulleen ennen keikan alkamista ilmaantui konserttipuistoon adjutantteinaan kaksi kaupungin raggariosaston desanttia. Farkkupukuisen Albertin oikealla sivustalla turvasi kulkua tummanpuhuva Hese ja vasemmalla laidalla horjui käheästi raakkuva, langanlaiha Tintsa. (Jälkimmäiseksi mainittu turvamies nousi itsekin lavalle; avasi farkkujensa vetskarin ja heitti niin sanotusti sladdin kehiin. - Se oli Jyväskylän oma panos Jyväskylän Kesään, kommentoi performointia mikrofoniin Veltto Virtanen, joka bändeineen oli seuraavana esiintymisvuorossa)

Edellä kerrottu episodi olkoon osoituksena siitä, kuinka syvälle kansan syviin riveihin Albertin kitarointi porautui. Voidaan sanoa, että Albert Järvinen & Hurriganes takoivat rockin kaavan jengin kalloihin pitäjillä Stadin ulkopuolella ja hankkivat sille junttijengin hyväksynnän. Sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin, eli tangon yksinvaltius suomalaisessa tanssilavakulttuurissa vähitellen mureni. - Albertissa vaan olisi ollut ainesta enempäänkin kuin bluesrock-standardin taivuttajaksi. Minulla on sellainen tunne, että Albertilla oli sisällään paljon "toisenlaista" soundia ja kuviota, jota hän ei ehtinyt koskaan koota kasaan ja soittaa ilmoille.

Enid Blyton - Salaisuus-sarja

"Elokuun aurinko porotti kuumasti. Riki ja Bes istuivat ohuissa hellepukimissaan kaikkein varjoisimmassa paikassa minkä olivat löytäneet puutarhastaan.
- Lomasta on jo kulunut kokonainen kuukausi eikä mitään ole tapahtunut, huokasi Riki. - Voisi vaikka haukotella itsensä kuoliaaksi.
- Kurjin loma mitä ikinä on ollut, sanoi Bes."

Näin käynnistyy Enid Blytonin Kadonneen kaulakorun salaisuus (Tammi, 1963). Asetelma on kaikille Salaisuus-sarjan kirjoille tyypillinen. On lomaa koulusta ja Rikillä, Besillä, Pullalla, Krisillä ja Larrylla on tylsää, koska näköpiiriin ei ole ilmaantunut rikosmysteeriä, jonka he - Viisi etsivää ja vainukoira - voisivat selvittää. No, aika pian rikostapaus ilmaantuu ja lapset alkavat tutkia sitä omilla metodeillaan juttua virallisesti hoitavan konstaapeli Goonin harmiksi.

Viisikoiden luojana parhaiten tunnettu Enid Blyton kirjoitti Salaisuus-sarjaan 15 kirjaa. Kaava niissä kaikissa on sama ja päähenkilöt pysyvät suunnilleen muuttumattomina. Sarjan viidennessä jaksossa, Kadonneen kaulakorun salaisuus joukon etevin jantteri Pulla on tosin äänenmurroksen kourissa. Naamioitumista harrastava Pulla on tästä riemuissaan, koska nyt hän voi esittää helpommin myös aikamiestä.
Kaulakorun salaisuudessa Pulla naamioituu rähjäiseksi spurguksi. Tätä tehtävää varten kamppeita kerätessä pulmaksi tulee tarpeeksi kuluneiden jalkineiden hankinta:

" Mutta mistä kengät, siinäpä pulma! Kris sai loistavan aatteen.
- Mennään nuuskimaan ojista, niissä lojuu usein hylättyjä kenkärajoja!"

Ympäristön ja henkilöiden kuvaus Blytonin kirjoissa on olematonta. Näin Blyton siirtää osavastuun jutun toimivuudesta lukijan mielikuvitukselle. Lukijan on osattava nähdä Peterwoodin pikkukaupunki oikeanlaisesti ja kyettävä eläytymään Viiden etsivän intoutuneeseen touhuamiseen. Tuokiokuvat limsan, jäätelön ja leivosten parissa vietetyistä hetkistä tuovat askeettisen kerronnan alastomuuteen pehmentävää täyteyttä.

Minä luin nuorena Salaisuus-sarjan jatkoksi kohtuullisen ison lohkareen maailmankirjallisuuden klassikoita Hemingwaysta Kafkan kautta Dostojevskiin, mutta aina välillä tuli palattua Blytoniin. Eikä Blytonin taika vieläkään ole taittunut, huomaan. Hessen tai Waltarin vanhan tutun kirjan voi avata, lukea sitä sivun tai kymmenen ja sen jälkeen sen luovuttaa takaisin hyllyyn; ei ole noissa konkareissa enää vetoa. Mutta kun Blytonin avaa, kirjaa ei kesken jätä.

Samalla tavoin kuin Simeonin Maigret-kirjoissa tai Christien Neiti Marple - dekkareissa, Salaisuus-sarjan asia on paljolti niiden tunnelmassa. Viattomassa ja lämpimässä ilmapiirissä, jonka Blyton niukoin keinoin tekstiin loihtii. Ja vaikka kirjat ovat täysin vailla syvyyttä, ovat pelkkää pintaa, niissä piilee tietty eksistentialistinen merkityksellisyys. Se tulee lähinnä siitä, että kirjoissa ollaan ainaa lomalla, irti tunnetusta, matkalla tuntemattomaan. Mieli on rento ja avoin seikkailuille, ja lukija ehkä huomaa: voin olla kuka tahansa, identtiteetti on luistava kun se on lomalla, voin olla Pulla, Bes tai Larry ... voin leikkiä mitä tahansa näköispatsasta.