KARI PEITSAMON NOUSU SYVYYKSISTÄ PINNALLE

Kari Peitsamo ja Ankkuli - Vedestä nousee kasvi (Love Records, 1978)



Kari Peitsamo on suomalaisessa rockissa ensimmäinen naivisti alkaen esikoisalbumista Jatsin syvin olemus. Se on naseva ja veikeän piiloälyllinen aikalaistodistus popilla, sarjakuvilla ja sekalaisella kulttuuririhkamalla itseään ravinneen kotipojan vinkkelistä.

Peitsamon toisella LP:llä, Vedestä nousee kasvi, on bändin sijasta pääosassa Kari ja hänen kitaransa. Naivismi on biiseissä tallella, mutta nyt se yhdistyy syvyyspsykologisiin ja jopa kosmisiin näkymiin ja oivalluksiin. Hennot melodiat ja niiden pelkistetty toteutus synnyttävät yhtä aikaa avoimen ja intiimin tilan, jossa erikoislaatuisen, hiomattoman herkkyyden ilmentyminen tulee mahdolliseksi.

Vedestä nousee kasvi -levyn visiot nousevat perifreudilaisesta kuviosta: Isä, äiti ja poika. Tämän niminen on yksi levyn kappaleistakin. Poika elää unelmissaan mystifioiden ja fantasioiden koko elämäntapahtumansa syntymästä lähtien:

Kun synnyin olin pienempi kuin hiekanjyvänen
mutta muistan varsin selvästi tän ensitapauksen.
Mä unestani havahduin kun kuulin rykäyksen
ja maailman pormestari esitti tervehdyksen:
On hauska nähdä Kari-herraa maailmassa näin
mä toivon teille onnea ja kaiken parhain päin.

Isän rooli lauluissa on merkityksellinen ja kaksinainen. Toisaalta isä on hyvä: hän järjestää koelevytyksen pojalle (Isä, äiti, poika) ja antaa salaperäisen musiikkipallon (Sibeliuksen musiikkipallo) - yhtäältä hän on ankara auktoriteetti, joka laittaa poikansa kitkemään kasvimaata kuumana kesäpäivänä (Hippi kasvihuoneessa).

Äiti ei esiinny kuin kahdessa laulussa. Hän - ja hänen lämpönsä - on siis koko ajan kadoksissa tai muuten tavoittamaton. Biisissä Sunnuntai Kari itse makaa kuolleena haudassa ja äiti keittää kahvia samaan aikaan kun isä lukee välinpitämättömänä lehteä. Isä, äiti, poika -kappaleessa "Pieni poika kulkee joen rantaa pohjoiseen äitiään vain etsien vaikka tietää tämän kuolleen."

Kuin Twin Peaksissa konsanaan poika kuulee pöllön kutsuhuudot ja jatkaa matkaa syvemmälle metsään... salaperäiseen äitihämärään, etäälle isän hallintopiirin painostavasta rationaalisuudesta. "Siinä missä puisto loppuu alkaa metsä", siellä "sade vihmoo kasvojamme nilkkojamme nokkoset" (Missä puisto loppuu): äidinmaa on kiehtova, mutta villi ja pelottava. Tämä asetelma vertautuu siihen, että intialaisessa mytologiassa suuri Äiti, Kali-jumalatar on yhtä aikaa suloinen ja kammottava.

Perhe on biiseissä kompleksisten ja synkkäviritteisen tuntojen synnyttäjä. Ilo ja onni löytyvät muilta tahoilta. Kosmisista voimista: "Aurinko/ valtava / pallo / taivaalla / tuuli / valtava / voima / ilmassa". Luonnosta ja vedestä, kuten kappaleessa Blub, blumb, molskis tai Aloha: "Soi puhelin mun huoneessa mutta en viitsi vastata / Koska katselen tuota leivoa joka lentää kohti taivasta / Aloha".

Syväpsykologiset, freudilais-jungilais-groffilaiset teemat kertautuvat ja laajentuvat Vedestä nousee kasvia seuranneilla neljällä akustisella levyllä vuosina 1978 - 79. Nuo teokset levytettiin hyvin nopeasti. Tupla-albumin Kari Peitsamo ja Ankkuli (1979) Peitsamo äänitti suunnilleen samassa ajassa kuin mitä levy kestää. Mikrovoxilla tehdyn tallennuksen jälkeen Peitsamo lähetti valmiit master-nauhat Atte Blomille Love Recordsiin ja niiden mukana kirjeen, jossa luki: "Seuraavaksi julkaisemme nämä 42 laulua".

Peitsamolta ilmestyi myös avantgardistinen taidekiekko, EP Puinen levy (sisältyy Kari Kolmas -levyn cd-versioon), jonka raidoilla hän soittaa kitaraa, pianoa ja viulua. Tämä tapahtui 1978.



80-luvulla sähkökitara tuli takaisin Peitsamon musiikkiiin (Gulliverin retket) ja pian sen jälkeen Peitsamo teki bändilevyn Jokivarren jytäorkesteri, jonka kaikki kappaleet ovat John Fogertyn säveltämiä. Rokkipumpun voimin tehdyssä materiaalissa naivismi jatkui, mutta musiikin piilotajunnalliset svengit ohenivat. Se oli minusta sääli ja sanoin sen Peitsamollekin. Siihen Peitsamo totesi, että "sä haluaisit pitää mut kaivonvartijana" - ja sellaiseksi Peitsamo ei halunnut jäädä.

Creedence-vaihetta seurasi Status Quo -kausi. Kaivonvartijasta tuli rock-puritaani viimeisen päälle ja hän kaiketi ajatteli olevansa ainut tätä lajia Suomessa. Bändin tuolloisen äänimiehen kertoman mukaan trio kulutti keikkamatkansa syljeksimällä auton kattoon ja morkkaamalla muita suomalaisbändejä.



Peitsamosta tuli 70-luvun lopulla sen verran iso nimi, että jopa Pentti Saarikoski pani hänet merkille. Hän haukkui Peitsamon luomukset Suomen kuvalehdessä ja kirjassaan Asiaa tai ei. Saarikosken mielestä Peitsamon tekstit olivat "kaameita". Tämä sai Juice Leskisen kirjoittamaan Parnassoon mielipidekirjoituksen, jossa hän epäilee Saarikosken suhtautuvan Peitsamoon samalla ennakkoluuloisuudella, kuin perinteisen runouden jäärä aikaisemmin Saarikoskeen ja muihin modernisteihin.

Juice muistuttaa Saarikoskea hänen omasta näkemyksestään, jonka mukaan eri teksteillä on eri tehtävä. Runo, näytelmäteksti ja laululyriikka eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa.

Kari Peitsamo on Saarikoskelle kova pala.... Hän siteeraa erästä tekstiä (lehtihaastattelusta) eikä näe siinä mitään. Minustakaan kyseinen tekstinpätkä ei näytä miltään, ei ainakaan Saarikosken kirjan sivuilla - eikähän se sinne kuulukaan. Miksi Saarikoski unohtaa kahdella rivillä, että laulu todella kuuluu LP-levylle, joita Saarikoski tietää julkaistun kahdessa vuodessa neljä.

Peitsamon tälläinen lyriikka toimii oikein komeasti niiden pienimuotoisten sävelmien kanssa, joita Peitsamon levyillä on. Tuskin Peitsamo niillä runokilpailuun haluaa osallistua. Palaamme siis siihen mitä Saarikoskikin sanoi: eri teksteillä on eri funktio, ja tärkeintä on että ne toimivat. (Parnasso 5/1980)

Juice oli mielestäni ainakin osittain väärässä sanoessaan, että paperilla Peitsamon lyriikat eivät näytä miltään. Kyllä esimerkiksi Vedestä nousee kasvi -levyn surrealistisen nimikappaleen sanoitus pitää pintansa ilman musiikkiakin:

Aamulla kun horsmat kukkivat rautatien penkereellä
Yöllä kun metsä on lasia ja valaistu väriaineella
Odotan sinua luona vanhan tammen aamuun asti
Vedestä nousee kasvi.

Saarikoskelta julkaistiin samassa Parnasson numerossa lyhyt vastine.Siinä hän ei edes yritä perustella sanomisiaan, koska "se ihminen joka kirjassani Asiaa tai ei kertoo ajatuksistaan ja elämästään en ole minä, vaikka meillä onkin sama nimi". Silti hän vielä inttää, että "rokki voi olla toimiva olematta sanalliselta sisällöltään tyhjä tai typerä".

Vähän myöhemmin tämä samainen Saarikoski käänsi John Lennonin lyriikkaa (John Lennonin muisto, 1981) tavalla, joka teki Lennon teksteistä jos ei tyhjiä niin ainakin paikoitellen typeriä.



Nyt Peitsamolla on plakkarissa yli 50 studioalbumia eikä ole enää vähäisintäkään merkitystä sillä, ovatko niiden sisältämät biisit typeriä vai eivät. Määrä on joka tapauksessa - kummallista kyllä - muuttunut laaduksi ja Peitsamo itse eläväksi taideteokseksi.

BOB MARLEYN ELÄMÄ ELOKUVISSA

Kevin Macdonald (ohj.) - Marley (2012)
Sonia Anderson (ohj.) - Bob Marley Freedom Road (2007)

Rita Marley esikuntineen marssi Marley-elokuvan Jamaikan ensi-iltaan punaviherkeltaista mattoa pitkin. Tämä sai paikalle kutsutut rasta elderit suuttumaan. He syyttävät Marleyja pyhäinhäväistyksestä ja ovat vaatineet julkista anteeksipyyntöä.

Tuff Gong -yhtiötä pyörittävät Rita Marley ja Bob Marleyn perilliset eivät yleensäkään varauksetonta suosiota Jamaikalla omaa. Ziggy Marley ja hänen veljensä ovat enemmän keskiluokan kuin gettojen sankareita ja Tuff Gongin ahne Marley-tuotteistus ja muu yltiökaupallinen touhu on herättänyt paljon penseyttä Marley-dynastiaa kohtaan sekä rastapiireissä että niiden ulkopuolella.



Bunny Wailer on riidellyt raskaasti Tuff Gongin nykyjohdon kanssa aina oikeussalia myöten. Hän on silti mukana tässä Tuff Gongin myötävaikutuksella tuotetussa Marley-dokumentissa. Elokuva keskittyy Bob Marleyyn enemmän yksityishenkilönä kuin artistina. Tämän vuoksi siihen on kalastettu mukaan useita Bobin sukulaisia, myös valkoisten Marleyjen puolelta.

Filmillä puhuvat monet muutkin sellaiset henkilöt, joita ei aikaisemmin tehdyissä Marley-dokumenteissa ole nähty. Heitä ovat mm. Marleyn vanha Kanadan kaveri Ibis Pitts, Gabonin presidentin Omar Bongon tytär Pascaline Mferri Bongo Ondimba ja tärkeimpänä, Marleyn ystävä ja henkilökohtainen avustaja viimeisinä vuosina, Desi Smith.

Kukaan elokuvan informanteista ei kerro mitään sellaista, mikä ei olisi ollut yleisessä tiedossa jo ennen tätä produktiota ja Bob Marleyn persoonaa filmi avaa vain aivan alustavasti. Ei edes Marleyn hengelliseen elämään päästä todella käsiksi, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Mitenkään ei jaksoteta erilaisia kausia Marleyn uskonnollisessa ajattelussa, eli tarkastella sitä, miten Marleyn hengellinen tietoisuus muuntui vuosien varrella, jonka voi levytyksistäkin päätellä. Myös Marleyn kompleksinen suhtautuminen omaan ihonväriinsä ja hänen tilanteen mukaan muuntuvainen rotuoppinsa jäävät vähälle huomiolle.

(Vieläkään ei muuten tule selvyyttä mikä oli Marleyn ja Wailersien viimeisen keikan soundtsekin viimeinen/ainut biisi. Aikaisemmin on puhuttu mm. kappaleesta Keep On Movin, filmillä Marcia Griffiths sanoo, että biisi oli Im Hurting Inside).

Naisia on muistelijoiden joukossa paljon. Rita Marleyn lisäksi mm. tytär Cedella, Bobin ensimmäisen au-lapsen, Robertin äiti Patsy Williams ja entinen Miss Maailma Cindy Breakspeare. Hän tarinoi pitkään yhteiselämästään Bobin kanssa Lontoossa. Cindy eli silloin eräänlaista kaksoiselämää: hän teki jatkuvasti kuvauskeikkoja, mutta heti niiden päätytyttyä pesi meikit kasvoiltaan, ettei Bobilta tulisi kotona sanomista.



Ainoa varsinainen rastanainen elokuvassa on locksinsa visusti exrtralargekokoiseen päähineeseen piilottanut Diane Jobson. Hän oli aluksi Marleyn rakastajatar, myöhemmin hänen lakiasioidensa hoitaja ja uskollinen ystävä loppuun asti.

Rita Marleyn jutustelussa on oma ironiansa ja sarkasminsa - hän on myös ilmekilpailun voittaja - mutta vain Cedella Marleyn ja Patsy Williamsin muisteloissa on annos avointa kitkeryyttä. Cedella Marley arvostelee isäänsä sitää, että hän vietti niin vähän aikaa perheensä kanssa ja asui eri osoitteessa kuin Rita ja lapset.

Kevin Macdonald on tavoitellut ohjaustyössään rauhallisen eeppistä otetta. Filmin alkuosassa onkin laakeaa elokuvallisuutta ja kauniisti verkkaista luistoa, mutta loppua kohden vauhti kiihtyy ja esitys kääntyy normimusadokkarin suuntaan. Puhuvien päiden ohessa miljöö-ja maisemakuvaa on kuitenkin kiitettävän paljon. Dokumentti sisältää myös verraten runsaasti ennennäkemätöntä, elävää kuvaa esim. Haile Selassien Jamaikan vierailusta 1966 ja Wailersien 70-luvun lopun toiminnasta.



Bob Marley Freedom Road -elokuvan ohjaaja Sonia Anderson on ilmeisesti sukua Esther Andersonille, joka on jamaikalainen näyttelijä ja valokuvaaja. Esther Anderson tuntee kaikki 70-luvun popparit musiikin ja elokuvan alalta ja hänen tiedetään heilastelleen Marlon Brandon ja levy-yhtiö Islandin perustajan Chris Blackwellin kanssa.

Bob Marleyyn Esther Anderson tutustui 1972. Heidän välilleen syttyi romanssi, josta kehkeytyi Bobin kuolemaan asti kestänyt ystävyyssuhde. Anderson otti Marleysta paljon kuvia ja tätä kuvamaterialia hyödynnettiin kolmella ensimmäisellä Marleyn Island-albumilla. Lisäksi hänellä on kaitafilmikameralla kuvattuja otoksia Bobista privaattioloissa. Tätä materiaalia vilahtaa myös Kevin Macdonald Marley-elokuvassa, tosin ilman Esther Andersonin suostumusta.




Esther Andersonin vanhojen kotivideoiden lisäksi elokuvalla ei ole paljoakaan omaperäistä tarjottavaa. Leffan kuvavirta on koostettu pääasiassa vanhoista tutuista dokumenttifilmeistä. Mukana on mm. vhs-laatuista haastattelupätkää Jamaikan edesmeennestä päämisteri Michael Manleysta. Ziggy Marley ja pari muuta vakiokasvoa vilahtaa elokuvassa, mutta suurin osa dokumentin "asiantuntijoista" on vedetty mukaan vilttiketjusta: täysin tuntematon, nuori "rastafilosofi" Nattie Rebel, rocktoimittaja Kris Needs ja Bobin Lontoossa tavannut dread nimeltä Patrick Nelson.

Eniten äänessä on Esther Anderson. Ja heti filmin alkumetreillä tulee selväksi mistä päin tuulee. Ensin näytetään kuvasälää Marleyn hautajaisista ja sitten Esther Anderson kertoo ettei hän ei osallistunut hautajaisiin, koska ei halunnut nähdä sitä mautonta "karnevaalia" mikä siitä tehtiin. Lisäksi hän ironisoi sitä, että poliisit kantoivat Marleyn arkun hautajaisjuhlaan.

Esther Anderson tuo esiin joitakin sinänsä kiintoisia katkelmia Marleyn matkan varrelta, mutta hänen jutuissaan sekä huvittaa että häiritsee se, miten tärkeänä ihmisenä Marleyn uran kannalta Esther itseään pitää. Hän jopa väittää, että Get up Stand Upin Bob kirjoitti yhdessä Esther Andersonin kanssa - laulun toisena tekijänä tunnetusta Peter Toshista ei mainita mitään.

(Wailers-kitaristi Al Anderson muuten sanoo bobmarleymagazine.comin haastattelussa, että Redemption Song on Wire Lindon tekemä, "joka ainut sana". Väite kuulostaa oudolta, koska on olemassa mm. Roger Steffensin silminnäkijähavainto siitä, kuinka Marley työsti Redemption Songia.)

Elokuva kestää puolisentoista tuntia, eikä siinä ole mitään erityisempää ideaa tai fokusta. Pelkkää pelkistettyä perustietoa Marleysta. Rastafarilaisuuden esittelyyn on uhrattu muutama minuutti. Rastojen sanotaan uskovan, että Haile Selassie on uudestisyntynyt Jeesus. Yleispätevämpi luonnehdinta olisi sanoa, että rastoille Selassie on kaikkivaltias Jumala, koska Jeesuksesta ja Kristuksesta rastojen keskuudessa on eriäviä käsityksiä ja tulkintoja.

Jeesuksen persoonan ja Selassien yhteyttä puolustaa erityisesti järjestö Twelve Tribes of Israel, jonka jäsen Marley oli. 12 Tribesin piirissä Raamatun asema on vahvempi kuin rastoilla perinteisesti ja seurakunnan oman näkemyksen mukaan se kokoaa yhteen Israelin kauan sitten eri kansallisuuksiin hajonneet heimot: Ruubenin, Simeonin, Leevin, Juudan, Isaskarin ja muiden Jaakobin poikien sukukunnat

70-luvulla 12 Tribesin aatteet tulivat tunnetuksi yleisenä rastaideologiana, koska Bob Marley levitti haastatteluissaan Tribesin perustajan, Prophet Gadin opetuksia ympäri maailman. Tosin samoihin aikoihin alkoi rastoista levitä Jamaikan ulkopuolella myös sellainen käsitys, ettei heillä ole mitään yhteistä ideologiaa tai visiota, vaan ainoat yhdistävät tekijät ovat dread locksit ja rakkaus ganjaan. Tähän oli osaksi syynä se, että reggaen ja sitä kautta rastan tultua muoti-ilmiöksi moni jamaikalainen lähti maailmalle esittämään Jah-musaa punaviherkeltaisissa väreissä, locksit hulmuten ilman omakohtaista vakamusta tai edes mitään kosketusta rastafarilaisuuten.

Rastat itsekin ovat sekoittaneet pakkaa toistamalla sitä, ettei rasta ole uskonto, vaan elämäntapa. Toki niinkin. Mutta tietty, uskonnollinen asenne, henki ja aate tämän(kin) elämäntavan taustalta löytyy. Keskeistä rastafarilaisuudessa on sen olemus moraalisena, vanhan testamentin eetokseen yhtyvänä, pan-afrikkalaisena liikkeenä. Rastafareille Afrikka ja afrikkalaisuus ovat ydinagendaa lähtien siitä, että Jah on Musta Jumala. Afrikka-Etiopian pyhyyden vaaliminen kuten myös rastafarien luonnonläheiset arvot ja jyrkkä homokielteisyys kytkeytyvät siihen vakaumukseen, että rastafarit ovat syntyneet maailmaan puolustamaan Jahin muinaisia lakeja.

(Afrocentrisyys on yksi rastatietoisuuden ulottuvaisuus, jonka länsimaiset rastasympparit ja modernit dreadit usein sivuuttavat. Tämä on synnyttänyt paljon närää rastafarien keskuudessa. Tässä näytteeksi Ras Jahazielin epistola:
http://www.rastafarivisions.com/thenewrasta.html )

Filmin kiintoisimmat kohdat vilahtavat esiin sen loppupuolella, jolloin kerrataan Marleyn kuolemaa edeltäneitä tapahtumia. Esther Anderson syyttää Chris Blackwellia - tosin tätä suoraan nimeltä mainitsematta - siitä, että hän ajoi Marley eteenpäin vaikka tiesi tämän olevan huonossa kunnossa. Anderson mainitsee myös vinot vibat Marleyn viimeisellä kiertueella, mutta ei valota asiaa enemmälti.

Esther Anderson on tehnyt kaksi vuotta sitten myös oman, Bob Marleyn varhaisvuosiin keskittyvän elokuvan, The Making of a Legend. Jos se plus kaksi edellä esiteltyä filmiä ja vanhemmat Marley-dokkarit Caribbean Times ja Time Will Tell miksattaisiin yhteen saataisiin varmaan aika pätevä ja näyttävä Marley-filmi.

Uusia elämäkertafilmejä Marleysta ei enää kaivata yhtään lisää. Sen sijaan viimeiseen kiertueeseen ja Marleyn viimeisiin päiviin liittyvistä hämäryyksistä voisi tehdä elokuvan - tai kirjan - mutta on vaan aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka noiden aikojen tapahtumista haluaisivat avoimesti puhua. Ja jotka vielä lisäksi puhuisivat totta.



PS. Bob Marleyyn löyhästi liittyvä teksti UMMAGUMMA-blogissani: DREAD Stoori

DAVID BOWIE & POPIN TAIDE JA ROCKIN PAINE

Stars are never sleeping
Dead ones and the living
We live closer to the earth
Never to the heavens
The stars are never far away
Stars are out tonight.
David Bowie - The Stars (Are Out Tonight)

David Bowie - The Next Day (Columbia, 2013)

David Bowie on suunnattoman rikas, artistina erittäin tunnettu ja henkilönä melko vähän tunnettu pelaaja suuressa maailmanpelissä. Hänen jokaiseen siirtoonsa yritetään suhtautua niin kuin se ei olisi millään tavalla tärkeä ja aina kun uusi levy on kuunneltu voidaan tietäväisinä todeta, ettei albumi sisällä Bowien nuorempien vuosien levyjen veroisia biisejä.

70-luvullahan Bowie vaikuttavimmat biisinsä loihti. Stadiontason megatähdeksi hän muuntui 80-luvulla huomattavasti heppoisimmilla hiteillä (China Girl, Modern Love ym.). Yhtä äkkistä surkastumista sanoittajasäveltäjä Bowie ei kultavuosiensa jälkeen kokenut, mutta 80-luvun jälkeen hänen kappaleensa ovat olleet usein melodiselta tenholtaan pidättyväisempiä kuin Bowien uran alkupään laulut, eikä kaikkien laulujen suurenmoisuutta ole aina havaittu musiikin muiden, usein raskaiden, kompleksisten tai muuten vieraannuttavien elementtien seasta.

Bowie ei ole tehnyt itseään naurettavaksi tempoilemalla vielä keski-iässäkin idolsteollisuuden raaka-aineena pinnallisen popikonin roolissa Michael Jacksonin tai Madonnan tavoin, vaikka yhä sulattaakin vallitsevan nuorisomusan aineksia omiin tekemisiinsä. 90-luvun alusta lähtien Bowie on profiloitunut taiderockin grand old manina lykkäämällä liikeradalle liudan levyjä, joiden takana oleva taiteilija on selkeästi uniikki visionaari ja auteur popin, metapopin, koneklassismin ja digirockin fuusiossa.

80- ja 90 -lukujen vaihteessa toiminut Tin Machine -yhtye tosin oli liioitellun runnova ja näyttämisen & etsimisen kiihkossaan ylivirittynyt projekti. Se oli kuitenkin Bowielle artistisesti tärkeä kokeilu, jolla ilmeisesti oli rentouttava, vapauttava vaikutus Bowien asenteeseen musiikin tekemistä kohtaan.

Tin Machinea seurannut soololevy Black Tie White Noise (1993) oli loistava avaus sarjalle vahvoja levytyksiä, sellaisia kuin Outside (1995), Earthling (1997) ja Heathen (2002). Suunnannäyttäjä ja uudistaja Bowie ei näillä kiekoilla enää ole, mutta olisikin kohtuutonta ja epärealistista olettaa, että Bowien levyt voisivat kerrasta toiseen määrittää popin/rockin asetukset uuudelleen kuten 70-luvulla, jolloin Bowie oli ikään kuin yhden miehen Beatles.

70-luvulla Bowie mitätöi rockiin liitetyn "aitouden" prinsiipin teatraalisella imagomismillaan ja kommunikoi monien erilaisten identtiteettien välityksellä. Tätä kautta hänestä tuli supertähti, joka esitti supertähteä kunnes katosi internettiin ja sitten näkymättömiin. Nyt vanhat roolit on pelattu loppuun ja on uuden pelihahmon aika...



The Next Day -albumilla esittäytyy David Bowiea muistuttava laulaja ja musiikillinen ajattelija, joka on poistunut sarumantornistaan studioon taltioimaan jälkifuturistisen soundivision, jossa postmoderni nostalgia yhdistyy merkillisen autenttiseen vimmaan kommentoida tätä aikaa, sykkiä tässä ajassa ja tuoda jotain lisää tähän aikaan. Kappaleet syöksyvät, tärisevät tai värisevät keskuuteemme jostain etäältä kuin lentävät, modernit maalaukset hopean, metallin ja valkean väreissä. Levyllä tiivistyvät toisiinsa ikuisen sivullisen tragedia, individualistinen elitismi ja ulkoplanetaarisen tanssimestarin hillitty hurmio.

Se taiteellinen seikkailu mikä alkoi levyllä Heroes (1977) Bowien Berliinin päivinä jatkuu The Next Daylla rajujen, murrettujen äänien, särön, hauraan houreuden, bowiesmipastissien, robotismin, uusjazzin ja neonurbaanin, pseudoavantgardistisen tekstuurin kollaasina ja synteesinä. Siitä nousee pintaan monta magneettista momenttia. Kuten hauraat ja hienosti tyylitellyt fiilistelyt You Feel So Lonely You Will Die ja Where Are We Now? Kosminen The Stars (Are Out Tonight) romanttisesti kryptisine ja (ainakin osittain) ironisine lyriikoineen: "Here they are upon the stairs/ Sexless and not aware / They are the stars, they're dying for you / But I hope they live forever". Mysteerinen, unenomaisesti hidas Heat ("My father ran the prison/ I could only love you/ By hating him more/It’s not the truth/ It’s too big a word”).

Dirty Boys on tomwaitsmaisesti kupruileva näyte siitä miten kyboriglta käy blues ja If You Can See Me pakahduttavan maanista peltipolyrytmiikkaa ja surrealistista, neuropoliittista resitaatiota. "I could wear your new blue shoes / I should wear your old red dress /And walk to the crossroads /So take this knife /And meet me across the river /Just shoots and ladders and this is the kiss /American anna fantasticalsation /From nowhere to nothing.."

Bowie laulaa komeasti ja vapautuneen oloisesti läpi levyn ja myös kosketinsoittimiin hän on koskenut mainiolla, paikoitellen todella hillittömällä otteella. Useissa Bowien projekteissa ansioitunut Tony Visconti on jälleen tuottajana mies paikallaan ja toivoa sopii herrojen yhteistyön jatkuvan. Tällä hetkellä Visconti on haastatteluja karttavan Bowien edustaja julkisuudessa.

Next Dayn kansi on tietoisen korni. Sen voi käsittää kommentiksi latauskoodimusan kannettomuudelle ja nykyajan popmarkkinoille kaiken kaikkiaan. Epämyyvä, kuvalainaan perustuva "epäkansikuva" pelkistää levyn kasvottomaksi, matkaa uutuushyllystä alekaukaloon tekeväksi tuotteeksi. Mutta kuivan kannen alla on paljon painetta ja luovuuden säihkettä.

HELINÄ RAUTAVAARAN SUURI SEIKKAILU

... Jos joku on lyönyt näyttelyssä naulan seinään, niin mitä sillä nyt on merkitystä. Yksin ilman apua minä kaikki olen tehnyt ...

Se hautausurakoitsija oli pelkkä typerys. Kävi täällä mutta ei tuonut mallikuvia. Kuinka minä voin valita arkun, jos en näe kuvia.

Helinä Rautavaraa Helena Lehtimäen kirjassa Minä Helinä Rautavaara (Otava, 1998)


Maisteri Helinä Rautavaaran (1928 - 1998) kuolemasta on kulunut 15 vuotta. Pöly hänen tornaadomaisen ilmestyksensä ympäriltä alkaa olla laskeutunut ja nyt voimme kirkkain silmin luoda silmäyksen siihen mitä oli ja teki tämä ikipuuhakas seikkailijatar, josta elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä tuli koko kansan tuntema maailmanmatkaaja ja etnomystiikan Täti Monika.




Yrttiprofessori Toivo Rautavaaran tyttären seikkailut maailmalla alkoivat 1954 pitkällä matkalla Pohjois-Afrikan halki. Tästä kierroksesta hän raportoi myöhemmin Seuran sivuilla otsikolla Peukaloliisa karavaanitiellä. Peukaloliisaksi Helinää kutsuttiin, koska hän 50-luvun matkoillaan kulki yleensä liftillä tai polkupyörällä.

Vuonna 1955 Helinä liftasi Intiaan ja Pakistaniin ja näki matkansa varrella myös mm. Irakin ja Afganistanin. Sitten tulivat matkat mm. Ceylonille ja Nepaliin sekä kaikkiaan kuusi vuotta kestäneet reissut Etelä-Amerikkaan 60-luvulla. 70-luvulla Helinä vietti pitkiä aikoja eri puolilla Afrikkaa ja tapasi useita Afrikan johtajia, kuten Idi Aminin, jonka rakastajatar hän oli. Kaikissa maissa hän oli omien selitystensä mukaan kuninkaallisten pakeilla ja/tai keskellä mystisiä ja mysteerisiä kulttimenoja. Niistä tärkeimpänä hän piti initiaatioitaan afro-brasialaisiin candomble- ja umbanda -rituaaleihin.

Helena Lehtimäen Helinästä kirjoittama kirja on kollaasi, jollainen oli sen päähenkilön elämäntyökin. Minä Helinä Rautavaara on limittäin ja lomittain elämäkerta ja kirja elämäkerran kirjoittamisesta. Teos perustuu Helinän kanssa tehtyihin haastatteluihin ja hänen laajaan, kirjeitä, valokuvia, äänityksiä ja lehtijuttuja sisältävään arkistoonsa. Tätä aineistoa on täydennetty Helinän tunteneiden ihmisten kertomuksilla ja asiantuntijalausunnoilla koskien maisterin toiminnan tieteellistä merkitystä ja hänen maailmalta kokoelmiinsa rahtaamien kulttiesineiden todellista arvoa. Tavaroiden lisäksi Helinän matkaan tarttui joskus eläimiä. Kuuluisin hänen lemmikeistään on leguaanilisko, jota Helinä käytti puuhkana kaupungilla kävellessään.

Lehtimäki esittelee Helinän oikuttelevana ja turhamaisena mytomaanikkona ja narsistina, jolla oli hysteerinen pyrkimys olla ainutlaatuinen etnisten kulttuurien asiantuntija ja suuriin salaisuuksiin vihitty papitar. Näkee Lehtimäki tosin myös Helinän kauneudentajun ja ripaus hänen sisimmäistä herkkyttääkin paljastuu.

Helinän persoonan voimallisuus välittyy kirjasta selkeästi. Hänelle naurettiin, mutta häntä myös pelättiin. "Pakko tunnustaa, etten sittenkään halunnut olla riidoissa noin voimakkaan ihmisen kanssa", toteaa kirjassa taidehistorioitsija Jyrki Lammi. Hän joutui Helinän vihan kohteeksi, koska Helinän kokoelmaa luetteloidessaan ei suostunut myöntämään messinkiä kullaksi eikä uskomaan esineiden esoteerista alkuperää.

(Helinän kuolinhetkellä 27.2.1998, täsmälleen klo 13.00 Jyrki Lammi tunsi kävellessään kaupungilla ranteessaan kipua ja katsoessaan rannetta hän huomasi siihen ilmestyneen kaksi veristä viiltoa.)

Torjuntaa Helinä synnytti yltiömäisen minäkeskeisyytensä lisäksi rajulla, seksuaalisuutta uhkuvalla tyylillään. Se saa Taide-lehden päätoimittajana toimineen Otso Kantokorven toteamaan, että Helinä oli "enemmän klovni kuin eksoottisuudellan kiinnostava ilmiö". Mutta Otso Kantokorpi onkin ilmeisesti henkilö, jolle olisi kauhistuttavin asia elämässään joutua "klovniksi" muiden ihmisten silmissä: parempi pysyä harmauden vyöhykkeellä ja sovinnaisuuden sisällä. Samansukuisesta konventionalismista ja seksismistä kumpuaa Kantokorven kuvaus Helinästä "hirveänä ämmänä, joka ei osaa vanhentua sensuellisti ja tyylikkäästi".



Toistuva piirre Helinä Rautavaaran matkakertomuksisssa oli se, että hän pääsi sisälle johonkin vahvasti miesvaltaiseen kulttiin ja saavutti niissä jopa jumalattaren aseman. Siis, vaikka hän pyrki nuoresta asti olemaan niin naisellinen nainen kuin suinkin, niin saman aikaisesti hän halusi osallistua ikään kuin miehenä miesvaltaisiin salaseuroihin. Jamaikalla hänestä tuli "ras" (herra) ja Senegalissa "sheikki".

Helinä tutustui Gambiassa senegalilaisiin murideihin ja myöhemmin hänet kertomansa mukaan otettiin sheikki Ahmadou Bamban sufiseuraajien Bayefall-veljeskuntaan. Jyrki Lammi tosin esittää rankan varauksen kirjassa Helinän sufilaisia yhteyksiä kohtaan:

Kun hän puhuu sufiveljeskunnasta, hän voisi yhtä lailla puhua norkoilevista rentuista ... Siellä Senegalissa niinkuin muuallakin kundit hengailee, polttaa pilvee, pukeutuu hassusti tai kasvattaa rastatukkaa... Miksei niiden joukkoon pääsisi, jos pukeutuu niihin hassuihin vehkeisiin ja menee niiden kanssa bailamaan ...

Jyrki Lammin ajatuksessa saattaa olla pointtia esim. Gambiasta puhuttaessa, mutta ollenkaan totaalisesti se ei Helinän kulttiyhteyksiä selitä. Lausunto kertoo enemmän Lammin ulkopuolisuudesta suhteessa oman elämäntapansa ulkopuoliseen maailmaan kuin Helinä Rautavaaran tilanteesta. Helinän kontaktit eivät varmastikaan aina olleet esoteerista osastoa, mutta eivät Helinän valokuvissa esiintyvät ihmiset myöskään "norkoilevia renttuja" ole, eivätkä ovet kaikkiin Helinän kuvaamiin seremonioihin ihan pelkästään "hassuihin vehkeisiin" pukeutumalla avaudu.

Jamaikan osalta voin itse todentaa, että Helinä oli siellä yhteyksissä paljolti muihin ihmisiin kuin kadulla "norkoileviin renttuihin". HR kävi - yhtenä ensimmäisistä valkoihoisista - nyahbinghileireissä ja haastatteli useita rasta eldereitä, vaikka pääasiassa pyörikin reggaerastojen piirissä: mm. Lui Lepki, URoy, Lee Perry, Chinna Smith, Prince Allah, Earl Zero, Rod Taylor olivat hänen frendejään - ja tietysti Eek-a-Mouse,"jonka kanssa minulla oli tulenpalava romanssi", kuten Helinä kerran radio-ohjelmassaan valisti.

Tietenkään läheskään kaikki Jamaikalla eivät Helinän säpinöitä hyvillä silmin katselleet. "Vakooja" on yksi nimitys, jolla olen häntä kuullut siellä kutsuttavan. Monet rastat eivät pitäneet lainkaan siitä, että hänellä oli aina nauhuri päällä.

Ilmaa Helinän initiaatio- ja kulttitarinoissa on. Mutta kuinka paljon? - Sitä ei kukaan pysty tarkalleen sanomaan. Selkeästi mielikuvitusosioon siirrytään Helinän saagassa siinä vaiheessa, jolloin esiin nousevat tarinat siitä, kuinka häntä on palvottu esim. jumalallisena "merenneitona" ja muinaista viisautta omaavana "Saaban kuningattarena".




Läpi koko elämäkerran haetaan vastausta siihen, mikä Helinä Rautavaara oli. Seikkailija, tutkija, taiteilija ...? Lähinnä parasta on professori Eila Helanderin kirjassa esittämä kanta, jonka mukaan Helinä oli ammatillisesti määriteltynä toimittaja ("Ja toimittajahan ottaa asioista selvän keinolla millä hyvänsä").

Helinä oli myös lahjakas taiteilija, jonka hienoimpiin luomuksiin kuuluvat monen muunkin kuin minun mielestäni maalaukset jamaikalaisista rastafareista. Ellei sitten hänen upein luomuksensa ollut hän itse: tuhatkasvoinen performance-artisti, liikkuva kokonaistaideteos, joka - kuten hänellä oli tapana sanoa - "reflektoi" eri kulttuureja. Kaikkialla missä HR näyttäytyi hän promotoi omalla olemuksellaan näkemystä elämästä jatkuvana, karnevaalimaisena juhlana.



Minä Helinä Rautavaara on kirja, joka minun olisi oikeastaan pitänyt kirjoittaa. Tunsin Helinän vuodesta 1981 lähtien ja hyvin pian tutustumisemme jälkeen aloimme suunnitella kirjan tekemistä. Minun konseptiossani se oli kirja Jamaikasta ja rastoista, koska Helinä kertoi, että hänellä on kaseteilla tuntikausia äänitteitä Jamaikalta, mutta hänellä ei ole resursseja niiden purkamiseen. Olin valmis ryhtymään tähän työhön, mutta vähitellen paljastui, että rastaosasto olisi ollut vain yksi sivujuonne kirjaa, jonka todellinen päähenkilö olisi ollut seikkailija Helinä Rautavaara....

Pari lehtijuttua Helinästä kirjoitin. Toinen niistä oli tarkoitettu viher-vasemmistolaiseen kulttuurilehti Näköpiiriin, mutta lähetettyäni haastattelun lehteen toimittaja Kari Kontio otti minuun yhteyttä ja kertoi, että Soma Rytkösen ja muiden näköpiiriläisten mielestä Helinä Rautavaara on henkilö, jonka mielipiteitä ei voida julkaista ilman kommentointia. Kontio oli yhtä nolona kuin minä hämmästynyt. Juttu - jossa ei tosiaankaan ollut mitään tulenarkaa tavaraa - meni sitten Harri Saukkomaan päätoimittamaan Ylioppilaslehteen.

Edellä mainitussa episodissa piilee yksi avain Helinän kohtaloon - ja tähän seikkaan elämäkerrassa ei kiinnitetä riittävää huomiota. Helinän alkaessa tehdä radio-ohjelmia ja muita raportteja Etelä-Amerikasta 60-luvulla, oli kulttuuripiireissä vahvasti vallalla vasemmistolainen henki, johon Helinä ei yhtynyt. Hän kritisoi kehitysapua - koska se meni avun tarvitsevilta usein sivu suun - ja sen sijaan, että hän olisi raportoinut kolmannen maailman kurjuudesta ja paasannut modernisaation ja kumouksen välttämättömyyttä, hän esitteli muinaisia kultteja ja ylisti etnisten kulttuurien syvähenkistä, uskonnollista tietoisuutta. Tämä asetelma määritti sivistyneistön suhtautumista Helinään hänen kuolemaansa saakka.

Helinän omalla käytöksellä oli toki myös suuri vaikutus hänen kokemaansa karsastukseen ja kartteluun, sillä olihan hän ihan mahdoton ihminen. Minä en koskaan joutunut hänen kuuluisien raivonpurkaustensa kohteeksi, mutta pitemmän päälle koin rasittavaksi olla tekemisissä helposti maanisiin kierroksiin yltyvän egoistin kanssa. Kontaktimme ei koskaan kokonaan katkennut, mutta 80-luvun loppupuolelta lähtien etäisyyttä välillemme tuli vuosi vuodelta lisää. Helinän 90-luvun puolivälissä tapahtuneesta syöpään sairastumisestakin kuulin välikäsien kautta.

Edellä sanotusta huolimatta minä olin erikoisasemassa Helinän henkilögalleriassa. Tämän olen vasta viime vuosien aikana ymmärtänyt. HR piti minua ystävänään ja lisäksi hengenheimolaisenaan - ehkä jossain mielessä sitä olenkin - eikä koskaan suhtautunut minuun epäkunnioittavasti, kuten en minäkään häneen. Luultavasti olen myös yksi harvoista - jos en ainut - ihmisistä, joille HR lahjoitti vedoksia ottamistaan valokuvista. Hän ei näet yleensä antanut kenellekään mitään (paitsi esittelykansionsa) ja suhtautui teoksiinsa ja kokoelmiinsa hyvin suojelevasti.



Helinään tutustuessani hän teki läpimurtoa mediassa "valkoisena rastana". Helinä valmisti pitkän Jamaikan matkansa aineistosta Ylelle seitsenosaisen sarjan radio-ohjelmia. Ensimmäinen niistä oli reportaasi Bob Marleyn hautajaisista. Sitä seurasivat ohjelmat aiheinaan mm. Lauluja väkivallasta ja väkivaltaa vastaan, Jamaikan deejiit ja Ylistyslaulu yrtille. Jälkimmäiseksi mainitusta ohjelmasta Hesarin Osmo Jokinen kirjoitti (20.7.1982)seuraavaa:

... Helinä Rautavaara pysyttelee uskontotieteilijänä neutraalina rastojen huumeidenkäytöstä kertoessaan. Hän välittää vain rastafarien omia käsityksiä marihuanasta. Nuorisolle menevän musiikkiohjelman yhteydessä olisi kuitenkin syytä kertoa marihuanan vaaroista. Ei kai ole kovin mielekästä, jos uskonnollisten riittien huumeidenkäyttö laajenee reggae-musiikin välityksellä nuorisokulttuurissa.



Helinän Jamaika-ohjelmat olivat omintakeisia ja loistavia koosteita sisältönään musiikkia, haastatteluja, tarinoita ja paikallista äänimaailmaa. Siihen nähden, ettei Helinä ymmärtänyt reggaesta juuri mitään, radiolähetykset olivat yllättävän informatiivisia ja eetteriin päätyi useita keskeisiä levytyksiä, joita ei siihen aikaan Suomessa tuntenut kuin enintään puoli tusinaa hardcore-reggaediggaria.

Radio-ohjelmia seurasivat Jamaika-aiheiset valokuvanäyttelyt, joihin usein liittyi esitelmätilaisuus ja filmiesitys. Helinä näet kuvasi kymmenkunta kaitafilmiä Jamaikan rastafarien parissa. Näiden projektien yhteydessä antamissaan haastatteluissa Helinä ilmoitti olevansa ganjaa polttava ja Haile Selassieta palvova rasta. Tosin samaan syssyyn HR ilmoitti kapinoivansa rastojen sääntöjä vastaan - ja totesi rastojen suolattoman ital-ruoan olevan "kaamean makuista". Hän koki olevansa pan-afrikkalaisempi kuin pan-afrikkalainen rastaliike, koska hän ei kunnioittanut Raamattua, vaan enemmänkin afrikkalaisia heimokultteja, jotka rastojen näkökannan mukaan edustavat "pakanuutta".

Helinä kertoi, että hänet oli initioitu rastojen nyahbinghi-kulttiin. Nyahbinghi ei kuitenkaan todellisuudessa ole sen laatuinen kultti, että siihen initioitaisiin ihmisiä. Nyahbinghi on yhtä aikaa erittäin suljettu ja erittäin avoin ilmiö: "monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut". Nyahbinghi-touhulla on oma hallintonsa, mutta binghi house on enemmänkin rastojen muodostama, orgaaninen verkosto kuin jäseniä itselleen värväävä kirkko.

Ristiriitaista särmää Helinän rastafarilaisuuteen toi se, että hän ilmoitti rastanimekseeen Benjamin. Tätä nimeä hän ei nyahbinghipiireissä saanut, vaan sen haltijaksi hän päätyi liittyessään eräänlaista rastamodernisaatiota edustavaan lahkoon Twelve Tribes of Israel, jonka kaikilla jäsenillä on syntymäajan määrittämät heimonimet.

90-luvulle tultaessa rastajutut olivat jo sivuosassa Helinän saagassa, mutta edelleenkin hän muisti mediassa aina mainita, että Jamaikan rastafarit palvovat häntä Saaban kuningattarena. Tämä lausunto antaa rastoista täysin pölkkypäisen kuvan ja 1996 tai (luultavimmin) 1997 joku lehtijuttu ylitti toleranssini siinä määrin, että lähetin Helinälle kirjeitse asiasta huomautuksen.

Tuolloin en ollut vielä luopunut puhelimesta, ja välittömästi kirjeen saapumisen jälkeen Helinä ringasi. Hän oli täysin pois tolaltaan, itki ja nyyhkytti ja selitti, että ei hän itse näitä Saaban kuningatar -tarinoita levitä, vaan media, joka toistaa vanhojen lehtijuttujen tietoa ... Eh. Vähitellen Helinä rauhoittui, juttelimme muutaman minuutin muista asioista ja lopetimme puhelun muodollisen ystävällisissä merkeissä.



Viimeisen kerran kohtasin Helinän puolisen vuotta ennen hänen kuolemaansa Savoyssa, jossa oli marokkolaisen musiikin ilta. HR saapui sinne minulle tuntemattomien ihmisten seurassa, oli laihtunut ja hauraan näköinen. Emme olleet juttusilla. Helinä katsoi minua aulassa seisoessaan arasti, hymyili kuin pikkutyttö ja nosti kätensä tervehdykseksi. Minä katsoin häntä silmiin ja nyökkäsin.

Hetken päästä paikalle saapui Diivari-Kopin valokopiomessias Jaska Hänninen, joka alkoi ohjailla vanhaa asiakastaan baarin puolelle luvaten tarjota siellä jotakin. "No, enhän minä nyt... kun minulla on nämä Islamin korutkin", kuulin Helinän kursailevan tutulla, venyvällä äänellään kun hän Jaskan kanssa käveli ohitseni kaulakorujaan helistäen.



Helinä Rautavaaran etnografinen museo on toiminut hänen kuolinvuodestaan lähtien Espoossa ja hänen elämäntyönsä tulee taatusti herättämään kiinnostusta tulevaisuudessakin. Ihmiset jotka Helinän tunsivat, tiesivät, tapasivat tai näkivät muistavat hänet varmasti iäti isona naisena, joka rohkeni elää isosti.

Helinää vihattiin ja kartettiin paljon, mutta luulen, että nykyisin vallitsee melko laaja yksimielisyys siitä, että etenkin 80-luku olisi ollut Suomessa paljon tylsempi kausi, jos tämä suuri diiva ja egocentrinen noita ei olisi tanssinut väriläiskänä keskuudessamme.

MYSTEERIOAGENTIT SAFIIRI & TERÄS

Voisiko olla niin, että jokainen merkittävä scifi-kirjailija ja -elokuvantekijä on medium, välittäjä? Tarkoitan tällä sitä, että joku ihmiskunnan ulkopuolinen taho syöttää meille heidän välityksellään tietämyksemme ylittävää syväkuvaa elämästä maailmankaikkeudessa.

Luulen että paljon erilaisia tv-tuotantoja tehnyt Peter J. Hammond on em. kaltainen avataari. Hänen käsikirjoittamansa sarja Saphire and Steel (Safiiri ja Teräs) vaikuttaa kummallisella tavalla realistiselta, vaikka onkin hyvin vaikea edes määritellä mistä tässä tuotannossa perimmiltään on kysymys. Safiiri ja Teräs on yhtä aikaa scifiä, humanoidismia, astraaliprojektointia, parapsyklogiaa ja vielä jotain ihan muuta.

Sarjan päähenkilökaksikko ilmaantuu jostain toisesta, tarkemmin määrittelemättömästä ulottuvaisuudesta maapallolle mysteerisiä sotkuja selvittämään. Duo osaa kommunikoida keskenään telepaattisesti ja molemmat omaavat useita muitakin parapsyykkisiä kykyjä. Safiiri pystyy jossain määrin manipuloimaan aikaa liukumalla sen ulkopuolelle tai rekonstruktoimalla menneisyydessä tapahtuneita tilanteita nykyhetkessä. Steelillä puolestaan on telekinektisiä taitoja ja lisäksi hän pystyy jäädyttämään itsensä absoluuttiseen nollapisteeseen. Tätä ominaisuutta hän tarvitsee viholaisten hyökkäyksiltä suojautumiseen.

Englannissa Safiirin ja Teräksen kuusi tuotantokautta esitettiin vuosina 1979 - 1982. Suomessa sarjaa nähtiin telkussa 80-luvulla. Teräksen osassa on jo 60-luvula useissa sarjoissa vilahtanut - mm. Napoleon Solon parina - David McCallum ja Safiiria näyttelee Joanna Lumley. Hänen roolityöskentelynsä on intensiivistä ja magneettista femme fataleismia. Tosin nykyään sarjaa katsoessa nousevat mieleen herkästi muistijäljet Todella upeeta -sarjasta ja se kieltämättä vähän vesittää Safiirin kohtalokasta ja sensitiivisen salaperäistä olemusta.



Kaksikon selvittämistä tapauksista tiheimmät jännitteet sisältyvät episodi numero kakkoseen. Sen tapahtumat sijoittuvat hylätylle rautatieasemalle, jossa eräs parapsykologian harrastajatutkija on nauhurineen aavejahdissa. Aaveväkeä, eräänlaisia ajan jäänteitä, steisssille alkaakin ilmaantua täydellisen näkyväisten sotilaiden hahmossa. Marssilaulut raikaa läpi astraalitasolta, pyssyt paukkuvat ja nykyisyys häviää hetkittäin ensimmäisen maailmansodan ahdistaviin huuruihin.

Safiirin ja Teräksen erikoisuus on teatterimainen kattaus. Jaksot tapahtuvat suunnilleen koko ajan samassa tilassa, samoissa kulisseissa ja sekä kuvaus että roolisuoritukset synnyttävät mielikuvan teatteriesityksen taltioinnista. Nykyscifin tyyppistä visuaalista räiskettä ja näyttäviä, multidimensioaalisia efektejä ei käytetä, eikä sivuosia ja täyterooleja juurikaan ole, sillä useimmiten sarjan jaksoissa esiintyy Safiriin ja Teräksen lisäksi vain 3 - 4 henkilöä. Uniikilla tavalla brechtiläinen, vieraannuttava ulottuvaisuus sarjafilmiin sen toteutuksen asketismilla ja yliampuvan teatterimaisella näyttelemisellä luodaan, vaikka tarinat itsessään ovatkin täydellisen ultraa hämyä rajatieteen kohdekentiltä.

Monista kieltämättä vanhahtavasta piirteistään huolimatta Safiiri ja Teräs on yhä hieno näyte siitä, että tv-tuotannoissakin isoa budjettia tärkeämpi asia on iso näkemys. Safiirin ja Teräksen tekijöillä on ollut asennetta ja rautaista tahtoa tehdä rutiinikehyksistä irtoavaa tv-seikkailua.

Safiiri ja Teräs ilmestyi sarjakuvaversionakin vuosina 1979 ja 1981 ja siitä on tehty Englannissa kuunnelmasovituksia. Kaikki jaksot ovat dvd:llä pakattuina olemassa, mutta suomalaista dvd-julkaisua ei tietääkseni ole vielä ilmestynyt. Mutta kyllä se vielä tulee - tai sitten joku kanava palauttaa sarjan telkkuun, sillä ei tälläinen, futuurinen klassikkomatsku suostu niin vain historiaan hautautumaan.

JIMI HENDRIX TUTKIMUKSEN VALOSSA

Mihin suuntaan Jimi Hendrixin musiikki olisi muuntunut jos hän olisi saanut elää pidempään? Olisiko se ollut enemmän jazzia vai enemmän Afrikkaa vai jotain aivan ennenkuulumatonta ultra-psykedeliaa? Muitakin vaihtoehtoja voidaan esittää, sillä Jimillä oli antennit ojossa moneen suuntaan ja hän totisesti oli taiteilija, jonka kallossa inspiraatiot leimahtelivat!

Jimi vei ja yhä vie meidät, hänen kuulijansa, mysteeriselle matkalle aikojen ja avaruuksien tuolle puolen, merien alle, maan sisään ja tajunnan transpersoonallisiin taajuuksiin. Siitä mistä kaikesta Hendrixin taiteessa on kysymys esitti oman tulkintansa 1991 Ismo Savola musiikkitieteellisessä lisensiaatintutkielmassaan.

Haastattelin Savolaa vuonna 1992 ja tein kulttuurilehti Kosmokseen jutun Akseli: rohkea kuin rakkaus - Jimi Hendrix tutkimuksen valossa. Alla on artikkelin hyvin lyhyesti lyhennetty uudelleenjulkaisu.

AKSELI: ROHKEA KUIN RAKKAUS

Ajattelin juuri levyn nimeä ( Axis: Bold as Love).
Koko jutun takana saattaa olla merkitystä: Maan
akseli kääntyy ja muuttaa maailman pinnanmuotoa
ja kokonaan erilaiset kulttuurit syntyvät ja toinen
ajanjakso alkaa. Toisin sanoen se muuttaa maan
pinnanmuotoa ja aikaa siihen menee vain neljäsosa
vuorokaudesta. No, sama juttu juttu rakkauden kannsa.
Jos kaveri tai tyttö rakastuu, niin se saattaa muuttaa
täysin hänen ulkonäkönsä. Axis: Bold as Love... 1-2-3,
rock around the clock.

Jimi Hendrix


Kuusikymmentäluvun kitarakuningas Jimi Hendrix oli kosminen kaveri, avaruusveli numero yksi. Hän kertoi tulleensa maahan Marsin takaiselta asteroidivyöhykkeeltä tarkoituksenaan opettaa ihmisille uusia energioita musiikin välityksellä.

Jimi Hendrixin musiikin kosmisiin ulottuvaisuuksiin syventyy Ismo Savolan maailmanlaajuista kiinnostusta herättänyt tutkimus Jimi Hendrixin improvisointitekniikat. Tutkimus hyväksyttiin viime syksynä Jyväskylän yliopistossa lisensiaattitutkielmana.

Rockin uudistaja

Jimi Hendrix on rock-musiikin merkittävin yksittäinen hahmo. Kitaranero ja kokeilija, joka teki rockista taidetta ja taiteesta rockia.

Hendrixin levytysura kesti vain kolme vuotta, mutta tässä ajassa hän ennätti soittaa valtavan määrän musiikkia. Kun Jimi vuonna 1970 kuoli hämärissä olosuhteissa, hän jätti jälkeensä kilometrikaupalla nauhoja, joista on vuosien aikana koottu kymmeniä albumeja.

Kitaroinnin lisäksi Hendrixille toi elinaikanaan mainetta raju, ekstaattinen lavaesiintyminen, joka muutaman kerran huipentui kitaranpolttajaisiin. Hendrix oli kitaraa kielellä soittava show-mies ja Dionysoksen hengessä paahtava rankka rokkari. Mutta hän oli myös rauhaa ja rakkautta saarnaava, kosmisen tietoisuuden välittäjä - ja juuri tämä on Ismo Savolan mielestä Hendrixissä keskeisintä ja kestävintä.

"Hendrix sai tietynlaisen rajun rokkarin maineen, koska hän konserteissa soitti yleensä samoja vauhtibiisejä ja aika pieni osa näistä biiseistä oli hänen omaa tuotantoaan. Hänen parhaat sävellyksensä jäivät pimentoon ja niitä on julkaistu vasta Hendrixin kuoleman jälkeisillä levyillä", sanoo Pieksamäen kristillisen kasvattajaopiston musiikinopettajana toimiva Ismo Savola (31).

Tutkimus meni nuottien mukaan

Ismon 350-sivuisen tutkimuksen lähtökohtana on 47 Hendrixin kitarasooloa, joista hän on itse nuotintanut 37. Se on melkoinen mahtityö, ovathan Hendrixin soolot todella vaikeasti nuotinnettavia.

"Alunperin tutkimus lähti liikkeelle siitä, että olen jossain määrin kitaristi itsekin ja tuli mieleen, että voisihan Jimin soolot opetella niin kuin ne on. Rupesin kirjoittamaan niitä sooloja nuoteiksi ja vähitellen sitten tuli analyyttisempi ote mukaan", Ismo kertoo.

Savola hahmottaa tutkimuksessan viisi soolonmuodostuksen pääperiaatetta, joista yksi on motiivinen improvisointi. Motiivista improvisaatiota tutkimus selvittää esittelemällä 66 toistuvaa musiikillista motiivia ja 72 kerran esiintyvää motiivia.

Kitarasoolot, motiiveineen kaikkineen, yhdessä Hendrixin tekstien kanssa kertovat, että Hendrixin musiikki oli kosmisen maailmankuvan ilmennystä.

"Kosmisuus Hendrixin kohdalla oli kai lähinnä sitä, että hän koki olevansa maailman tai universumin kansalainen ja se heijastui eri asioissa, musiikissa ja tekstissä. Aineellinen ja henkinen maailma olivat hänelle yhtä todellisia", Ismo selittää.

"Parhaiten kosmisuus tulee esiin soundissa ja sitä yritin tuossa tutkimuksessa todistella. Mieltymys improvisointiin, nauhanopeuksien muuntelut, nauhojen pyörittäminen väärin päin ja kaikki tälläinen ilmensi Jimin kosmisia pyrkimyksiä. Oleellista oli myös tummilla soundeilla soittaminen, koska sillä tavoin hänen mielestään pystyi kuvaamaan kosmisia visioita paremmin kuin kirkkailla äänillä. Tästä löytyy myös syy siihen, miksi Jimi ei levytyksissään käyttänyt akustista kitaraa."

Hendrixin arkielämässäkin hänen kosminen maailmankuvansa oli voimakkaasti läsnä. Tästä esimerkkinä Ismo mainitsee teoksessaan sen, että "hän maalasi Lontoon asuntonsa olohuoneen mustaksi sekä hankki pimennysverhot ja mustat silkkilakanat halutessaan luoda oman galaktisen ympäristönsä."

Hendrix ja Einstein

Hyvin jalostuneesa asussa Jimin psykedeeliset visiot esittäytyvät eräillä tupla-albumi Electric Ladylandin raidoilla. Kuunnellessa sellaisia sävellyksiä kuin Burning of the Midnight Lamp, 1983, tai Moon, turn turn the tides...gently gently away kohtaa valtavan avaruudellisen olemisen vaikutelman ja universaalien lähteiden pulputuksen ja pauhun. Planeetat tervehtivät toisiaan matkoillaan mustan tyhjyyden halki, aikavyöhykkeet murtuvat ja vääntyilevät soundit räjähtävät elektroniseksi ekstaasiksi galaksin katolla. Suunta on kohti sfäärien harmoniaa, objektiivista musiikkia.

Electric Ladylandin ja myös monien muiden Hendrix-levytysten maalaukselliset kaikkeudet ovat ikään kuin soundtrackia Albert Einstein teorioille. Näky maailmankaikkeudesta yhdessä ykseydessä värähtelevänä energiakenttänä sisältyy niin Einsteinin matemaattisiin kaavoihin kuin Hendrixin kitaroinnin informaatiovirtaan (joka on myös käännettävissä matemaattisiksi kaavioiksi).

Eikö siis olisi oikein ja kohtuullista, että tieteellisessä keskustelussa voitaisiin viitata Hendrixin tutkimusraportteihin ihan samalla tavalla kuin viitataan Einsteinin ja jonkun nykyajan ydinfyysikon teorioihin?

"Kyllä noinkin voi ajatella, vaikka eihän Hendrixin työ nyt kuitenkaan mitään määrätietoista tutkimusta ollut. Jimi ei ollut niinkään mikään tutkijatyyppi muuta kuin siinä määrin, kuin mitä jokainen henkisesti tiedostava ihminen on tutkiessaan omia lähtökohtiaan. Jossain Intiassahan on elämän tutkimisessa vielä tälläinen laajempi lähtökohta, mutta länsimaissa tilanne on ollut jotenkin vinksahtanut vähintäänkin keskiajasta lähtien: tiede, taide ja filosofia ovat erkaantuneet toisistaan. Tiede on ihan oma suljettu piirinsä, jonka portteja merkittävät ihmiset eri aloilla potkiskelevat", Ismo pohtii.

Perinteisiä tiederaameja potkiskelee omalla hillityllä tavallaan myös Ismon tutkimus. Opinnäytteelle antaa pikanttia poikkitieteellistä säväystä mm. Hendrixin astrologinen analyysi.

Tutkimukseen sisältyvää Hendrixin tähtikarttaa tulkitsee astrologi Seppo Tanhua - tietämättä kenestä on kyse - seuraavaan tapaan:

"Kulttuurielämä ja siihen liittyvät nautinnnot ovat myös sinulle tyypillisiä. Kirjallisuus, musiikki, tanssi ja teatteri kiinnostavat eniten. Myöhemmällä iällä tulevat kuvioihin mukaan myös elämän sielulliset alueet: uskonnot, filosofia ja metafysiikka... Eniten hämmästyt keksiessäsi itsestäsi aikaisemmista elämistä peräisin olevia kykyjä... Usein tämän asetelman ihmiset (noususolmu leijonassa, laskusolmu vesimiehessä) ovat melkoisia keksijäluonteita. Laskusolmun huone kertoo elämänalueesta, jolla vapaudentarve vahvimmin vielä pyrkii esille ja noususolmun huone näyttää tietä kohti todella suurta, arvokasta ja loistavaa elämäntehtävää."

Moottoritie avaruuteen

Hendrix oli avaruuden poika. Hän kertoi, että ajalta "ennen kuin muistan mitään, muistan tähdet ja avaruuden". Ismon tutkimuksessa myös mainitaan, että Jimi ajatteli olevansa kotoisin Marsin takaiselta asteroidivyöhykkeeltä. Hän uskoi jälleensyntymiseen ja kertoi olleensa maan päällä aiemminkin toisissa muodoissa ja toisenlaisissa ihnmishahmoissa.

Keskeisin Hendrixin maailmankuvaan liittyvä käsite on akseli (axis). Hendrix esitteli tähän käsitteeseen liittyvää näkemystään vuonna 1968 julkaistulla levyllään Axis: Bold as Love. Hendrixin mukaan maan akseli kääntyy ja akselin muutokset muuttavat koko maan elämän.
Hendrixin käsitys akselista oli kuitenkin laajempi kuin ajatus pelkästä maan akselista ja sen kääntymisestä muutaman tuhannen vuoden välein. Ismon tutkimuksessa huomautetaan, että akselilla on useita eri ilmenemismuotoja:

"Se on kuin moottoritie avaruuteen ja äärettömyyteen, tai kuin silta tai kynnys siirryttäessä yhdestä todellisuudesta syvempään todellisuuteen tai yhdestä ulottuvaisuudesta toiseen. Se voi olla myös astinlauta suurempaan ymmärrykseen. Akselin käsitteeseen liittyy siten aina muutos tilasta ja todellisuudesta toiseen. Akseli voi ilmetä ja olla läsnä sekä universaalilla, kosmisella tasolla että ihmisen tunne-elämän ja tajunnan tasolla."

Hendrix koki kristinuskon ristin edustavan akselia - aivan samoin kuten voodoon pylväspiha on sitä maan ja taivaan välisenä akselina. Voodoon ja kristinuskon mystiikan lisäksi Hendrixiä kiehtoi intialainen uskonnollisuus, numero- ja astrologia, ufot ja science fiction ( hän sanoi, ettei yleensä lue mitään muuta kuin avaruuskirjallisuutta ja "kaiken mikä on kirjoitettu Dylanista"). Hendrix ei uskonut mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan yhteen yhdyssiteeseen voimakkaasti tiedostavien ihmisten välillä:

"Ei ole olemassa monia uskontoja. On vain yksi yhdysside, koska on vain harvoja, valittuja henkilöitä, jotka otaksuttavasti ymmärtävät tämän; nämä valitut henkilöt, muutosten tullessa, ovat nyt hämmentyneitä ja he tuhoavat itsensä... Pelastautuakseen kunnolla heidän on erottava muista ihmisistä."

Hendrix koki olevansa mukana ihmiskunnan suureen, hengelliseen herätykseen tähtäävässä pelastustyössä tekemällä musiikkia, joka on "kuin sähköinen kirkko, uusi Raamattu", soundia, joka avaa "mielet kuin säilykepurkin".

"Jimi puhui usein siitä, kuinka se haluaa tehdä musiikillaan sellaisen vaikutuksen, että kuulija pääsee mukaan hänen matkalleen ja löytää itsensä uutena, puhdistuneena ja herkistyneenä olentona", Ismo toteaa.

Oletko itse kokenut jotain tämän kaltaista? Onko maailmankuvasi muuttunut Hendrixin seurassa?

"Kyllä jotain semmoista on tapahtunut. Musiikin henkiset arvot ovat alkaneet kiinnostaa enemmän ja enemmän. Hendrixin kautta löytyi itämainen musiikki ja luonnonkansojen musiikki. Ja sit mä rupesin kasvissyöjäksi ja raittiiksi ja aloin harrastaa joogaa. Tietysti tähän muutokseen vaikuttivat muutkin asiat, mutta kyllä Hendrixin musiikki oli kuitenkin iso vaikutin."

Hendrixin henki 90-luvulla

Hendrixin jälkeen kosmisia kaikuja on kuultu reggaessa ja Bob Marley oli 70-luvulla vastaavanlainen universaalin rauhan, rakkauden ja vapauden sanansaattaja kuin mitä Jimi oli 60-luvulla. Mutta minne katosi avaruus-rock?

Ismon mielestä rockin piiristä ei ole Jimin jälkeen löytynyt vastaavaa kosmisten kuvien maalailijaa. Vain Nina Hagen on vähän sinne päin. Hänen lisäkseen Ismo mainitseee entisen Scorpions-kitaristin Rothin, joka on levyillään lähestynyt hendrixmäisiä ufo-maisemia, ja joka muuten seurustelee Jimin entisen tyttöystävän kanssa.

Henkan ainutlaatuisuudesta huolimatta ei maailmalla ole ainakaan vielä koettu esimerkiksi viime vuotisen Doors-buumin kanssa rinnasteista Hendrixin uudelleen tulemista.

"Hendrix oli niin monimutkainen juttu, että myyntimiehet ei osaa hyödyntää häntä yhtä hyvin kuin jotain Doorsia", Ismo arvelee.
"Tosin tietynlainen Jimi-buumi on ollut meneillään jo vuosikausia. Uusia levyjä ilmestyy jatkuvasti ja myös kirjoja. Just äskettäin julkaisivat Jimin bänditoverit Mitchell ja Redding omat kirjansa Hendrixistä ja viime vuonna alkoi Englannissa jälleen ilmestyä uusi Jimi Hendrix -lehti."

"Ja mikä on ollut mielenkiintoista niin se, että Hendrix-sävellyksiä on alettu nyt arvostaa uudella tavalla. Monet artistit ovat levyttäneet niitä, kuten Kronos-kvartetti ja Gil Evans, joka on tehnyt yhden levyllisen Hendrix-materiaalia, ja se on muuten aika hyvä levy."

"Pitkään oli sellainen kynnys, että ei uskallettu tehdä Hendrixin kappaleita uudestaan tai sitten toinen vaihtoehto oli se, että kopioitiin suoraan ne jutut, joka ei ole kovin mielikuvituksellinen ratkaisu. Nyt alkaa sävellysmateriaali puhua omalla painollaan ja niistä uskalletaan tehdä versioita. Enää tuijoteta niinkään Hendrixiin, vaan hänen sävellyksiinsä, hänen musiikkiinsa."

(Kosmosta julkaisi Vihreä Sivistysliitto r.y./päätoimittaja oli 1992: Juha Olavinen)

Jutun johdantonta oli Hendrix-sitaatin lisäksi lainaus Arto "Mamba" Koskisen 1981 Uuden Ajan Aura -lehdessä julkaistusta artikkelista Melodian ja rytmin dialektiikasta. Tässä vähän pidempi sitaatti Koskisen erinomaisesta artikkelista:

... Sikäli kuin instrumentaalinen blues ja rock kehittyy kansanmusiikista tietoiseksi taiteeksi, siinä on selvästi havaittavissa vastaava siirtyminen akselisävelsarjaan, melodian vähittäiseen nousuun ja intensiteetin dramaattiseen huipentamiseen. B. B. Kingin kitaransoitto on erinomainen esimerkki. Parhaat rock-kitaristit ovat edelleen kehittäneet tätä soittotyyliä, ja ajattomimpaan taiteelliseen kukintaansa ja suurimpaan yleispätevyyteensä se on kohonnut Jimi Hendrixin neroudessa. Hänen soolonsa kappaleissa Bold as Love ja Night Bird Flying eivät ole ainoastaan näyte rockin taiteellisesta kulminoitumisesta, vaan myös malliesimerkkejä siitä, miten yleinen ilmenee erityisessä, miten universaalit taiteelliset arvot toteutuvat yksittäisen musiikinlajin omista lähtökohdista. - Tämä osoittaa sen käsityksen pinnallisuuden, joka puhuu "rockin estetiikasta" ikään kuin sitä ei voisi arvioida yleisimmin taidekriittisin perustein. Tietysti Hendrixin musiikki ylittää rockin sovinnaiset rajat, mutta mikäli rockin esteettiset arviointiperusteet halutaan rajata joksikin pelkästään sille ominaiseksi, jää se pelkäksi massakulttuuriksi, silloin siinä ei ole edes "poweria"...

Jimillä sitä oli, muun muassa. Power ja Grace, ankaruus ja suloisuus, yhtyvät hänellä korkeaan liitoon, ja juuri tämän olemuksellisen kaksineuvoisuutensa ansiosta hän on säilyttänyt asemansa rockin suurimpana muusikkona, sillä noiden kahden tekijän tasapaino on jäänyt hänen seuraajiensa tavoittamattomiin. Sama pätee jazzissa Charlie Parkeriin ja hänen jälkeläisiinsä, ja samoin Pohjois-Intian suurimpaan instrumentalistiin, monien mielestä ylipäänsä Intian suurimpaan muusikkoon, Ali Akbar Khaniin. Hänen kilpailijoiltaan jää kaipaamaan milloin voimaa, milloin hellyyttä. Kyse ei ole oikeastaan pelkästään tasapainosta vaan sen mahdollistamasta korkeammasta potenssista.

(Mamba Koskinen on soittanut mm. sellaisissa bändeissä kuin Jormas, Suomen Talvisota 1939 - 40 ja Karuna.Vuonna 2005 ilmestyi pianosävellyssarja Fuga Indiana.)

Mamba Koskinen

KOSMOS FACE

PETER TOSH - WAILERSEISTA VAARALLISIN

.... I'm a man of the past
And I'm livin' in the present
And I'm walking in the future
Stepping in the future
... I'm just a mystic man
Got to be a mystic man

Peter Tosh - Mystic Man

... So there'll be
No more smokin and feelin tense
When I see them a come
I don't have to jump no fence
Legalize marijuana
Down here in Jamaica
Only cure for asthma
I man a de Minister ..

Peter Tosh - Bush Doctor


Peter Tosh oli voimallinen ja runollinen vastarinnan ääni, jonka tuima taistelutahto määritti täysin hänen musiikkinsa olemuksen. Nigerialainen Fela Kuti (k.1997) on ehkä ainoa kansainvälisesti tunnettu artisti, joka musiikillaan on ollut yhtä kiihkeästi ja omistautuneesti pan-afrikkalaisuuden ja syrjittyjen ihmisten asialla.

The Wailers-kolmikon tunnetuin jäsen, Bob Marley edusti samoja aatteita kuin Toshkin. Molemmat laulajat olivat rastafareja ja kummatkin olivat mustien ylösnousemuksen ja humaanien kansalaisoikeuksien asialla. Kamppailivat vapaan Afrikan ja vapaan pilvenpolttelun puolesta ja asettuivat rotusortoa, korruptiota ja väkivaltaa vastaan. Toshin värähteessä vaan oli enemmän suoraviivaista ja aggressiivista, poliittista pärinää.

Marley näyttäytyi meille kuin muuntuneessa tajunnantilassa veisaava Martin Luther King tai ekstaattinen, vanhan testamentin Daavid - Tosh sen sijaan oli sukua Malcolm X:lle ja Marcus Garveylle. Hän oli väsymättömän kitkerä demagogi ja ankara moralisti, joka terästi modernia maailmanjärjestystä rääpivää retoriikkaansa nasevalla ja sarkastisella huumorilla.

Jamaikan kuuluisassa One Love Peace consertissa 1978 Marley julisti rauhaa ja rakkautta, mutta Tosh jyrisi siellä oikeudenmukaisuuden puolesta: "Rauha on diplomi, jonka saat kun olet hautausmaalla. Ne kirjoittavat sinun hautakiveesi: lepää rauhassa. Me emme halua rauhaa, vaan oikeutta".

Tosh sai oman diplominsa 1987, jolloin hänet murhattiin omassa kodissaan Jamaikalla. Tätä ennen hän oli kerran pelastunut kuolemalta esittämällä elotonta. Silloin joukko jamaikalaisia poliiseja pahoinpiteli Toshia puolitoista tuntia sen jälkeen kun hänet oli pidätetty ganjan polttamisen takia ja he lopettivat vasta luultuaan miehen menehtyneen. Tosh oli joutunut samasta syystä poliisien nuijimaksi pari kertaa aiemmin, mutta tämä, neljä kuukautta One Love konsertin jälkeen tapahtunut pahoinpitely oli kaikista pahin.Tosh ei ikinä täysin toipunut saamistaan vammoista. Silti hän konserteissaan sytytti yhä uudestaan spliffin palamaan ja lauloi tunnusävelensä Legalize It.

Legalize It on Peter Toshin kuuluisin kappale, mutta oman huomioni mukaan Jamaikalla soi hänen biiseistään kaikkein useimmin African. "Don't care where you come from / As long as you're a black man / You're an African / No mind your nationality / You have got the identity of an African."

Kaksikymmentäviisi vuotta Toshin kuoleman jälkeen Afrikka on yhä tulehtunut ongelmapesäke, rasismi ei ole kadonnut maailmasta ja Jamaikalla jengiväkivalta ja poliisiväkivalta jatkuu entiseen malliin. Mikä on muuttunut? Se että nyt Peter Tosh on kotimaassaan "honorary citizen", sillä viime syksynä hänelle myönnettiin valtiovallan toimesta arvonimi Order of Merit (O.M.). Se on Jamaikan kolmanneksi korkein arvonimi, jonka Bob Marley sai vuonna 1981.

Ainut elossa oleva Wailers-laulaja, Bunny Wailer ei ole Jamaikan establismenttilta vielä tunnustusta saanut, mutta kansa arvostaa häntä reggaen viisaana, vanhempana valtiomiehenä. Jamaikan ulkopuolella reggaelegendan pisteet ovat laskeneet hänen viihteellisten, pop- ja hiphop -viritteisten levytystensä vuoksi. Lisäksi osa eurooppalaisista ja amerikkalaisista reggaediggareista on kääntänyt Bunnylle selkänsä hänen gay-kansalle epämieluisten mielipiteittensä ja jopa "homofobiseksi" leimatun Man and Woman - laulunsa takia.

(Nykyperspektiivistä ei aina nähdä sitä että, vaikka Peter, Bob ja Bunny olivat vapaita radikaaleja suhteessa konservatiiviseen hallintovaltaan, olivat he samalla fundamentalisteja suhteessa Raamattuun ja puolustivat 70-luvun alusta lähtien myyttistä Jahven "sateenkaarivaltaistuinta" - mutta eivät koskaan sateenkaariperheiden kaltaisia ilmiöitä. Bob Marley piti homoja ja lesboja "sodomian" harjoittajina, eivätkä rastafarit yleensäkään homoseksuaalisuuteen myönteisesti suhtaudu.)

Tosh oli räjähtävä esiintyjä. Sekoitus samaania ja agitaattoria. Laulamisen ja tanssimisen lisäksi hän paasasi paljon: manasi matalaksi pakkovaltaa, rotusortoa ja huuti avukseen ukkosta ja salamaa. Instrumenttinaan hän käytti usein M16-konepistoolin mallista sähkökitaraa (jonka takia joutui vaikeuksiin Saksan tullissa). Joillakin keikoilla hän heilui viidakkoveitsi kädessään. Hurjat karatepotkut ilmaan olivat Toshin peruskoreografiaa. Silti Tosh ei hyväksynyt sitä, että häntä kutsuttiin "militantiksi":

" Militantti? Minä en liity armeijaan. Olen lähetyssaarnaaja, en sotilasväkeä. Kun puhut sotilaallisuudesta, assosisoit minut aseisiin ja ohjuksiin... sinun täytyy sanoa minua lähetyssaarnaajaksi. Sillä minä olen tekemisissä oikeudemukaisuuden kanssa."

Kaksi Toshin ensimmäistä albumia, Legalize It ja Equal Rights ovat Toshin albumeista jämerimmät. Levyjen muhevasti uhmakas musiikki on lähtöisin vankasta bassokulttuurin juuresta ja sen syke on syvä ja syvällinen. Tosh valittaa ja uhoaa karhealla äänellään ja esityksissä on bluesia - huuliharppua myöten - enemmän kuin jamaikalaisessa musassa keskimäärin. Seuraavaksi ilmestyivät kaksi Rolling Stonesien suojeluksessa tehtyä plattaa Bush Doctor (1978) ja Mystic Man (1979). Niiden soundeihin haettiin kansainvälistä iskevyyttä ja säihkettä rocktyyppisellä tuotannolla.

Mystic Manin jälkeen Tosh ehti julkaista kolme studiolevyä ennnen kuolemaansa, mutta niistä mikään ei tarjonnut sellaisia, unohtumattomia hetkiä kuin neljä ensimmäistä sooloa. Tämä johtui osittain tuotanollisista flopeista, osittain tasaisesta kappalemateriaalista. Tosh teki lukuisia loistavia biisejä, mutta paljon hän myös toisti itseään runsaasti rutiinikamaa vääntäen. Yrttiministeri myös urautui liiaksikin perivakavan soturimusan ja protestimatskun tekijäksi. Sen vuoksi esimerkiksi Toshin varhaisvuosien herkät gospelväritteet haihtuivat hänen musastaan ihan syyttä suotta.

Hyvä kooste Peter Toshin tuotannosta on 1997 julkaistu kolmen cd:n boksi Honorary Citizen, johon liittyy upeasti kuvitettu kirjanen. Yksi kiekoista on omistettu Toshin Jamaikan sinkuille lähtöpisteenä ollessa Pound Get A Blow vuodelta 1967. Sen jälkeen kuullaan mm. Beatles-cover Here Comes The Sun ja tietenkin Legalize it. Kakkos-cd kokoaa yhteen keskeisiä albumibiisejä ja kolmas antaa näytteen Toshista livenä. Täydennystä Tosh-tietoisuuteen saa katsomalla Nicholas Campbellin dokumenttifilmin Stepping Razor - RedX (1993). Filmin nimi viittaa Toshin lauluun Stepping Razor (Don't you watch my size, I'm dangerous) ja hänen tapaansa varmentaa kaikki viralliset sopimuspaperinsa punaisella X-merkillä.

"... Katsomatta siihen kuka te haluatte olla, tai keneltä haluatte näyttää, tai mikä on teidän kirkkokuntanne tai järjestönne, ymmärrättekö, teidän on tunnettava kunnioitusta ja hyväksyntää Rastafaria kohtaan. Luuletteko, että tämä on vitsibisnes? Näen koko maailman ylistävän Jumalaa ja Jeesusta. Seen? Ja kaikki he ovat matkalla kohti tuhoa - taloudellisesti, psyykkisesti, henkisesti ja moraalisesti.

Minä sen sijaan olen tekemisissä totuuden kanssa. Totuus on asia, joka luo uhan jonkun sydämeen. Se saa tyypit puhumaan kaikenlaisia asioita - ajattelemaan asioita joita he haluavat ajatella. Mutta kun Jah puhuu, maa järisee. Siis, älkää ihmetelkö, vaan puhukaa siitä, millainen on tämä mies. Seen?

On monia, jotka sanovat tulevansa Jumalan nimessä tekemään Jumalan tekoja, mutta kun tsekkaan Jumalan tekoja havaitsen ne tuhoisiksi I and I:lle. Joka päivä olen vankilassa. Syytettynä mistä? Ganjasta. Kuka teki lait? Jumala. Naurettavaa, luuletteko että tämä on vitsibisnestä?

Totta, he eivät tiedä, mikä on Jumala tai kuka on Jumala. On niin paljon jumalia olemassa. On Babylonian 12 jumalaa - Jousimies, Vesimies, Kalat ja Leijona. Sinun on otettava niistä selvää, koska kaikki joutuvat kuuntelemaan kyselyjä: ´Mikä sinä olet? Mikä on sinun merkkisi?´ Leijona? Kuinka sinä voit olla Leijona? Leijona on paavi. Rastafari on jyrisevä. En halua ottaa Häntä jonain vitsijuttuna. Älkää siis viitsikö yrittää piilottaa Hänen nimeään. Sitä ei voi piilottaa. Älkää viitsikö yrittää tehdä Hänen nimeään merkityksettömäksi ja laittomaksi yhteiskunnassa. Hyvän miehen teot säilyvät. Älkää viitsikö yrittää rikollistaa ja syrjiä. Jah elää. ... "

Ote Peter Toshin puheesta Reggae Sunsplashissa 1980 Jamaikalla.