lauantai 16. helmikuuta 2013

MYSTEERIOAGENTIT SAFIIRI & TERÄS



Voisiko olla niin, että jokainen merkittävä scifi-kirjailija ja -elokuvantekijä on medium, välittäjä? Tarkoitan tällä sitä, että joku ihmiskunnan ulkopuolinen taho syöttää meille heidän välityksellään tietämyksemme ylittävää syväkuvaa elämästä maailmankaikkeudessa.

Luulen että paljon erilaisia tv-tuotantoja tehnyt Peter J. Hammond on em. kaltainen avataari. Hänen käsikirjoittamansa sarja Saphire and Steel (Safiiri ja Teräs) vaikuttaa kummallisella tavalla realistiselta, vaikka onkin hyvin vaikea edes määritellä mistä tässä tuotannossa perimmiltään on kysymys. Safiiri ja Teräs on yhtä aikaa scifiä, humanoidismia, astraaliprojektointia, parapsyklogiaa ja vielä jotain ihan muuta.

Sarjan päähenkilökaksikko ilmaantuu jostain toisesta, tarkemmin määrittelemättömästä ulottuvaisuudesta maapallolle mysteerisiä sotkuja selvittämään. Duo osaa kommunikoida keskenään telepaattisesti ja molemmat omaavat useita muitakin parapsyykkisiä kykyjä. Safiiri pystyy jossain määrin manipuloimaan aikaa liukumalla sen ulkopuolelle tai rekonstruktoimalla menneisyydessä tapahtuneita tilanteita nykyhetkessä. Steelillä puolestaan on telekinektisiä taitoja ja lisäksi hän pystyy jäädyttämään itsensä absoluuttiseen nollapisteeseen. Tätä ominaisuutta hän tarvitsee viholaisten hyökkäyksiltä suojautumiseen.

Englannissa Safiirin ja Teräksen kuusi tuotantokautta esitettiin vuosina 1979 - 1982. Suomessa sarjaa nähtiin telkussa 80-luvulla. Teräksen osassa on jo 60-luvula useissa sarjoissa vilahtanut - mm. Napoleon Solon parina - David McCallum ja Safiiria näyttelee Joanna Lumley. Hänen roolityöskentelynsä on intensiivistä ja magneettista femme fataleismia. Tosin nykyään sarjaa katsoessa nousevat mieleen herkästi muistijäljet Todella upeeta -sarjasta ja se kieltämättä vähän vesittää Safiirin kohtalokasta ja sensitiivisen salaperäistä olemusta.



Kaksikon selvittämistä tapauksista tiheimmät jännitteet sisältyvät episodi numero kakkoseen. Sen tapahtumat sijoittuvat hylätylle rautatieasemalle, jossa eräs parapsykologian harrastajatutkija on nauhurineen aavejahdissa. Aaveväkeä, eräänlaisia ajan jäänteitä, steisssille alkaakin ilmaantua täydellisen näkyväisten sotilaiden hahmossa. Marssilaulut raikaa läpi astraalitasolta, pyssyt paukkuvat ja nykyisyys häviää hetkittäin ensimmäisen maailmansodan ahdistaviin huuruihin.

Safiirin ja Teräksen erikoisuus on teatterimainen kattaus. Jaksot tapahtuvat suunnilleen koko ajan samassa tilassa, samoissa kulisseissa ja sekä kuvaus että roolisuoritukset synnyttävät mielikuvan teatteriesityksen taltioinnista. Nykyscifin tyyppistä visuaalista räiskettä ja näyttäviä, multidimensioaalisia efektejä ei käytetä, eikä sivuosia ja täyterooleja juurikaan ole, sillä useimmiten sarjan jaksoissa esiintyy Safiriin ja Teräksen lisäksi vain 3 - 4 henkilöä. Uniikilla tavalla brechtiläinen, vieraannuttava ulottuvaisuus sarjafilmiin sen toteutuksen asketismilla ja yliampuvan teatterimaisella näyttelemisellä luodaan, vaikka tarinat itsessään ovatkin täydellisen ultraa hämyä rajatieteen kohdekentiltä.

Monista kieltämättä vanhahtavasta piirteistään huolimatta Safiiri ja Teräs on yhä hieno näyte siitä, että tv-tuotannoissakin isoa budjettia tärkeämpi asia on iso näkemys. Safiirin ja Teräksen tekijöillä on ollut asennetta ja rautaista tahtoa tehdä rutiinikehyksistä irtoavaa tv-seikkailua.

Safiiri ja Teräs ilmestyi sarjakuvaversionakin vuosina 1979 ja 1981 ja siitä on tehty Englannissa kuunnelmasovituksia. Kaikki jaksot ovat dvd:llä pakattuina olemassa, mutta suomalaista dvd-julkaisua ei tietääkseni ole vielä ilmestynyt. Mutta kyllä se vielä tulee - tai sitten joku kanava palauttaa sarjan telkkuun, sillä ei tälläinen, futuurinen klassikkomatsku suostu niin vain historiaan hautautumaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.