keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

BOB MARLEYN ELÄMÄ ELOKUVISSA

Kevin Macdonald (ohj.) - Marley (2012)
Sonia Anderson (ohj.) - Bob Marley Freedom Road (2007)

Rita Marley esikuntineen marssi Marley-elokuvan Jamaikan ensi-iltaan punaviherkeltaista mattoa pitkin. Tämä sai paikalle kutsutut rasta elderit suuttumaan. He syyttävät Marleyja pyhäinhäväistyksestä ja ovat vaatineet julkista anteeksipyyntöä.

Tuff Gong -yhtiötä pyörittävät Rita Marley ja Bob Marleyn perilliset eivät yleensäkään varauksetonta suosiota Jamaikalla omaa. Ziggy Marley ja hänen veljensä ovat enemmän keskiluokan kuin gettojen sankareita ja Tuff Gongin ahne Marley-tuotteistus ja muu yltiökaupallinen touhu on herättänyt paljon penseyttä Marley-dynastiaa kohtaan sekä rastapiireissä että niiden ulkopuolella.



Bunny Wailer on riidellyt raskaasti Tuff Gongin nykyjohdon kanssa aina oikeussalia myöten. Hän on silti mukana tässä Tuff Gongin myötävaikutuksella tuotetussa Marley-dokumentissa. Elokuva keskittyy Bob Marleyyn enemmän yksityishenkilönä kuin artistina. Tämän vuoksi siihen on kalastettu mukaan useita Bobin sukulaisia, myös valkoisten Marleyjen puolelta.

Filmillä puhuvat monet muutkin sellaiset henkilöt, joita ei aikaisemmin tehdyissä Marley-dokumenteissa ole nähty. Heitä ovat mm. Marleyn vanha Kanadan kaveri Ibis Pitts, Gabonin presidentin Omar Bongon tytär Pascaline Mferri Bongo Ondimba ja tärkeimpänä, Marleyn ystävä ja henkilökohtainen avustaja viimeisinä vuosina, Desi Smith.

Kukaan elokuvan informanteista ei kerro mitään sellaista, mikä ei olisi ollut yleisessä tiedossa jo ennen tätä produktiota ja Bob Marleyn persoonaa filmi avaa vain aivan alustavasti. Ei edes Marleyn hengelliseen elämään päästä todella käsiksi, vaikka siihen jatkuvasti viitataankin. Mitenkään ei jaksoteta erilaisia kausia Marleyn uskonnollisessa ajattelussa, eli tarkastella sitä, miten Marleyn hengellinen tietoisuus muuntui vuosien varrella, jonka voi levytyksistäkin päätellä. Myös Marleyn kompleksinen suhtautuminen omaan ihonväriinsä ja hänen tilanteen mukaan muuntuvainen rotuoppinsa jäävät vähälle huomiolle.

(Vieläkään ei muuten tule selvyyttä mikä oli Marleyn ja Wailersien viimeisen keikan soundtsekin viimeinen/ainut biisi. Aikaisemmin on puhuttu mm. kappaleesta Keep On Movin, filmillä Marcia Griffiths sanoo, että biisi oli Im Hurting Inside).

Naisia on muistelijoiden joukossa paljon. Rita Marleyn lisäksi mm. tytär Cedella, Bobin ensimmäisen au-lapsen, Robertin äiti Patsy Williams ja entinen Miss Maailma Cindy Breakspeare. Hän tarinoi pitkään yhteiselämästään Bobin kanssa Lontoossa. Cindy eli silloin eräänlaista kaksoiselämää: hän teki jatkuvasti kuvauskeikkoja, mutta heti niiden päätytyttyä pesi meikit kasvoiltaan, ettei Bobilta tulisi kotona sanomista.



Ainoa varsinainen rastanainen elokuvassa on locksinsa visusti exrtralargekokoiseen päähineeseen piilottanut Diane Jobson. Hän oli aluksi Marleyn rakastajatar, myöhemmin hänen lakiasioidensa hoitaja ja uskollinen ystävä loppuun asti.

Rita Marleyn jutustelussa on oma ironiansa ja sarkasminsa - hän on myös ilmekilpailun voittaja - mutta vain Cedella Marleyn ja Patsy Williamsin muisteloissa on annos avointa kitkeryyttä. Cedella Marley arvostelee isäänsä sitää, että hän vietti niin vähän aikaa perheensä kanssa ja asui eri osoitteessa kuin Rita ja lapset.

Kevin Macdonald on tavoitellut ohjaustyössään rauhallisen eeppistä otetta. Filmin alkuosassa onkin laakeaa elokuvallisuutta ja kauniisti verkkaista luistoa, mutta loppua kohden vauhti kiihtyy ja esitys kääntyy normimusadokkarin suuntaan. Puhuvien päiden ohessa miljöö-ja maisemakuvaa on kuitenkin kiitettävän paljon. Dokumentti sisältää myös verraten runsaasti ennennäkemätöntä, elävää kuvaa esim. Haile Selassien Jamaikan vierailusta 1966 ja Wailersien 70-luvun lopun toiminnasta.



Bob Marley Freedom Road -elokuvan ohjaaja Sonia Anderson on ilmeisesti sukua Esther Andersonille, joka on jamaikalainen näyttelijä ja valokuvaaja. Esther Anderson tuntee kaikki 70-luvun popparit musiikin ja elokuvan alalta ja hänen tiedetään heilastelleen Marlon Brandon ja levy-yhtiö Islandin perustajan Chris Blackwellin kanssa.

Bob Marleyyn Esther Anderson tutustui 1972. Heidän välilleen syttyi romanssi, josta kehkeytyi Bobin kuolemaan asti kestänyt ystävyyssuhde. Anderson otti Marleysta paljon kuvia ja tätä kuvamaterialia hyödynnettiin kolmella ensimmäisellä Marleyn Island-albumilla. Lisäksi hänellä on kaitafilmikameralla kuvattuja otoksia Bobista privaattioloissa. Tätä materiaalia vilahtaa myös Kevin Macdonald Marley-elokuvassa, tosin ilman Esther Andersonin suostumusta.




Esther Andersonin vanhojen kotivideoiden lisäksi elokuvalla ei ole paljoakaan omaperäistä tarjottavaa. Leffan kuvavirta on koostettu pääasiassa vanhoista tutuista dokumenttifilmeistä. Mukana on mm. vhs-laatuista haastattelupätkää Jamaikan edesmeennestä päämisteri Michael Manleysta. Ziggy Marley ja pari muuta vakiokasvoa vilahtaa elokuvassa, mutta suurin osa dokumentin "asiantuntijoista" on vedetty mukaan vilttiketjusta: täysin tuntematon, nuori "rastafilosofi" Nattie Rebel, rocktoimittaja Kris Needs ja Bobin Lontoossa tavannut dread nimeltä Patrick Nelson.

Eniten äänessä on Esther Anderson. Ja heti filmin alkumetreillä tulee selväksi mistä päin tuulee. Ensin näytetään kuvasälää Marleyn hautajaisista ja sitten Esther Anderson kertoo ettei hän ei osallistunut hautajaisiin, koska ei halunnut nähdä sitä mautonta "karnevaalia" mikä siitä tehtiin. Lisäksi hän ironisoi sitä, että poliisit kantoivat Marleyn arkun hautajaisjuhlaan.

Esther Anderson tuo esiin joitakin sinänsä kiintoisia katkelmia Marleyn matkan varrelta, mutta hänen jutuissaan sekä huvittaa että häiritsee se, miten tärkeänä ihmisenä Marleyn uran kannalta Esther itseään pitää. Hän jopa väittää, että Get up Stand Upin Bob kirjoitti yhdessä Esther Andersonin kanssa - laulun toisena tekijänä tunnetusta Peter Toshista ei mainita mitään.

(Wailers-kitaristi Al Anderson muuten sanoo bobmarleymagazine.comin haastattelussa, että Redemption Song on Wire Lindon tekemä, "joka ainut sana". Väite kuulostaa oudolta, koska on olemassa mm. Roger Steffensin silminnäkijähavainto siitä, kuinka Marley työsti Redemption Songia.)

Elokuva kestää puolisentoista tuntia, eikä siinä ole mitään erityisempää ideaa tai fokusta. Pelkkää pelkistettyä perustietoa Marleysta. Rastafarilaisuuden esittelyyn on uhrattu muutama minuutti. Rastojen sanotaan uskovan, että Haile Selassie on uudestisyntynyt Jeesus. Yleispätevämpi luonnehdinta olisi sanoa, että rastoille Selassie on kaikkivaltias Jumala, koska Jeesuksesta ja Kristuksesta rastojen keskuudessa on eriäviä käsityksiä ja tulkintoja.

Jeesuksen persoonan ja Selassien yhteyttä puolustaa erityisesti järjestö Twelve Tribes of Israel, jonka jäsen Marley oli. 12 Tribesin piirissä Raamatun asema on vahvempi kuin rastoilla perinteisesti ja seurakunnan oman näkemyksen mukaan se kokoaa yhteen Israelin kauan sitten eri kansallisuuksiin hajonneet heimot: Ruubenin, Simeonin, Leevin, Juudan, Isaskarin ja muiden Jaakobin poikien sukukunnat

70-luvulla 12 Tribesin aatteet tulivat tunnetuksi yleisenä rastaideologiana, koska Bob Marley levitti haastatteluissaan Tribesin perustajan, Prophet Gadin opetuksia ympäri maailman. Tosin samoihin aikoihin alkoi rastoista levitä Jamaikan ulkopuolella myös sellainen käsitys, ettei heillä ole mitään yhteistä ideologiaa tai visiota, vaan ainoat yhdistävät tekijät ovat dread locksit ja rakkaus ganjaan. Tähän oli osaksi syynä se, että reggaen ja sitä kautta rastan tultua muoti-ilmiöksi moni jamaikalainen lähti maailmalle esittämään Jah-musaa punaviherkeltaisissa väreissä, locksit hulmuten ilman omakohtaista vakamusta tai edes mitään kosketusta rastafarilaisuuten.

Rastat itsekin ovat sekoittaneet pakkaa toistamalla sitä, ettei rasta ole uskonto, vaan elämäntapa. Toki niinkin. Mutta tietty, uskonnollinen asenne, henki ja aate tämän(kin) elämäntavan taustalta löytyy. Keskeistä rastafarilaisuudessa on sen olemus moraalisena, vanhan testamentin eetokseen yhtyvänä, pan-afrikkalaisena liikkeenä. Rastafareille Afrikka ja afrikkalaisuus ovat ydinagendaa lähtien siitä, että Jah on Musta Jumala. Afrikka-Etiopian pyhyyden vaaliminen kuten myös rastafarien luonnonläheiset arvot ja jyrkkä homokielteisyys kytkeytyvät siihen vakaumukseen, että rastafarit ovat syntyneet maailmaan puolustamaan Jahin muinaisia lakeja.

(Afrocentrisyys on yksi rastatietoisuuden ulottuvaisuus, jonka länsimaiset rastasympparit ja modernit dreadit usein sivuuttavat. Tämä on synnyttänyt paljon närää rastafarien keskuudessa. Tässä näytteeksi Ras Jahazielin epistola:
http://www.rastafarivisions.com/thenewrasta.html )

Filmin kiintoisimmat kohdat vilahtavat esiin sen loppupuolella, jolloin kerrataan Marleyn kuolemaa edeltäneitä tapahtumia. Esther Anderson syyttää Chris Blackwellia - tosin tätä suoraan nimeltä mainitsematta - siitä, että hän ajoi Marley eteenpäin vaikka tiesi tämän olevan huonossa kunnossa. Anderson mainitsee myös vinot vibat Marleyn viimeisellä kiertueella, mutta ei valota asiaa enemmälti.

Esther Anderson on tehnyt kaksi vuotta sitten myös oman, Bob Marleyn varhaisvuosiin keskittyvän elokuvan, The Making of a Legend. Jos se plus kaksi edellä esiteltyä filmiä ja vanhemmat Marley-dokkarit Caribbean Times ja Time Will Tell miksattaisiin yhteen saataisiin varmaan aika pätevä ja näyttävä Marley-filmi.

Uusia elämäkertafilmejä Marleysta ei enää kaivata yhtään lisää. Sen sijaan viimeiseen kiertueeseen ja Marleyn viimeisiin päiviin liittyvistä hämäryyksistä voisi tehdä elokuvan - tai kirjan - mutta on vaan aika vaikeaa löytää ihmisiä, jotka noiden aikojen tapahtumista haluaisivat avoimesti puhua. Ja jotka vielä lisäksi puhuisivat totta.



PS. Bob Marleyyn löyhästi liittyvä teksti UMMAGUMMA-blogissani: DREAD Stoori

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.