Kari Peitsamo on suomalaisessa rockissa ensimmäinen naivisti alkaen esikoisalbumista Jatsin syvin olemus. Se on naseva ja veikeän piiloälyllinen aikalaistodistus popilla, sarjakuvilla ja sekalaisella kulttuuririhkamalla itseään ravinneen kotipojan vinkkelistä.
Peitsamon toisella LP:llä, Vedestä nousee kasvi, on bändin sijasta pääosassa Kari ja hänen kitaransa. Naivismi on biiseissä tallella, mutta nyt se yhdistyy syvyyspsykologisiin ja jopa kosmisiin näkymiin ja oivalluksiin. Hennot melodiat ja niiden pelkistetty toteutus synnyttävät yhtä aikaa avoimen ja intiimin tilan, jossa erikoislaatuisen, hiomattoman herkkyyden ilmentyminen tulee mahdolliseksi.
Vedestä nousee kasvi -levyn visiot nousevat perifreudilaisesta kuviosta: Isä, äiti ja poika. Tämän niminen on yksi levyn kappaleistakin. Poika elää unelmissaan mystifioiden ja fantasioiden koko elämäntapahtumansa syntymästä lähtien:
Kun synnyin olin pienempi kuin hiekanjyvänen
mutta muistan varsin selvästi tän ensitapauksen.
Mä unestani havahduin kun kuulin rykäyksen
ja maailman pormestari esitti tervehdyksen:
On hauska nähdä Kari-herraa maailmassa näin
mä toivon teille onnea ja kaiken parhain päin.
Isän rooli lauluissa on merkityksellinen ja kaksinainen. Toisaalta isä on hyvä: hän järjestää koelevytyksen pojalle (Isä, äiti, poika) ja antaa salaperäisen musiikkipallon (Sibeliuksen musiikkipallo) - yhtäältä hän on ankara auktoriteetti, joka laittaa poikansa kitkemään kasvimaata kuumana kesäpäivänä (Hippi kasvihuoneessa).
Äiti ei esiinny kuin kahdessa laulussa. Hän - ja hänen lämpönsä - on siis koko ajan kadoksissa tai muuten tavoittamaton. Biisissä Sunnuntai Kari itse makaa kuolleena haudassa ja äiti keittää kahvia samaan aikaan kun isä lukee välinpitämättömänä lehteä. Isä, äiti, poika -kappaleessa "Pieni poika kulkee joen rantaa pohjoiseen äitiään vain etsien vaikka tietää tämän kuolleen."
Kuin Twin Peaksissa konsanaan poika kuulee pöllön kutsuhuudot ja jatkaa matkaa syvemmälle metsään... salaperäiseen äitihämärään, etäälle isän hallintopiirin painostavasta rationaalisuudesta. "Siinä missä puisto loppuu alkaa metsä", siellä "sade vihmoo kasvojamme nilkkojamme nokkoset" (Missä puisto loppuu): äidinmaa on kiehtova, mutta villi ja pelottava. Tämä asetelma vertautuu siihen, että intialaisessa mytologiassa suuri Äiti, Kali-jumalatar on yhtä aikaa suloinen ja kammottava.
Perhe on biiseissä kompleksisten ja synkkäviritteisen tuntojen synnyttäjä. Ilo ja onni löytyvät muilta tahoilta. Kosmisista voimista: "Aurinko/ valtava / pallo / taivaalla / tuuli / valtava / voima / ilmassa". Luonnosta ja vedestä, kuten kappaleessa Blub, blumb, molskis tai Aloha: "Soi puhelin mun huoneessa mutta en viitsi vastata / Koska katselen tuota leivoa joka lentää kohti taivasta / Aloha".
Syväpsykologiset, freudilais-jungilais-groffilaiset teemat kertautuvat ja laajentuvat Vedestä nousee kasvia seuranneilla neljällä akustisella levyllä vuosina 1978 - 79. Nuo teokset levytettiin hyvin nopeasti. Tupla-albumin Kari Peitsamo ja Ankkuli (1979) Peitsamo äänitti suunnilleen samassa ajassa kuin mitä levy kestää. Mikrovoxilla tehdyn tallennuksen jälkeen Peitsamo lähetti valmiit master-nauhat Atte Blomille Love Recordsiin ja niiden mukana kirjeen, jossa luki: "Seuraavaksi julkaisemme nämä 42 laulua".
Peitsamolta ilmestyi myös avantgardistinen taidekiekko, EP Puinen levy (sisältyy Kari Kolmas -levyn cd-versioon), jonka raidoilla hän soittaa kitaraa, pianoa ja viulua. Tämä tapahtui 1978.
80-luvulla sähkökitara tuli takaisin Peitsamon musiikkiiin (Gulliverin retket) ja pian sen jälkeen Peitsamo teki bändilevyn Jokivarren jytäorkesteri, jonka kaikki kappaleet ovat John Fogertyn säveltämiä. Rokkipumpun voimin tehdyssä materiaalissa naivismi jatkui, mutta musiikin piilotajunnalliset svengit ohenivat. Se oli minusta sääli ja sanoin sen Peitsamollekin. Siihen Peitsamo totesi, että "sä haluaisit pitää mut kaivonvartijana" - ja sellaiseksi Peitsamo ei halunnut jäädä.
Creedence-vaihetta seurasi Status Quo -kausi. Kaivonvartijasta tuli rock-puritaani viimeisen päälle ja hän kaiketi ajatteli olevansa ainut tätä lajia Suomessa. Bändin tuolloisen äänimiehen kertoman mukaan trio kulutti keikkamatkansa syljeksimällä auton kattoon ja morkkaamalla muita suomalaisbändejä.
Peitsamosta tuli 70-luvun lopulla sen verran iso nimi, että jopa Pentti Saarikoski pani hänet merkille. Hän haukkui Peitsamon luomukset Suomen kuvalehdessä ja kirjassaan Asiaa tai ei. Saarikosken mielestä Peitsamon tekstit olivat "kaameita". Tämä sai Juice Leskisen kirjoittamaan Parnassoon mielipidekirjoituksen, jossa hän epäilee Saarikosken suhtautuvan Peitsamoon samalla ennakkoluuloisuudella, kuin perinteisen runouden jäärä aikaisemmin Saarikoskeen ja muihin modernisteihin.
Juice muistuttaa Saarikoskea hänen omasta näkemyksestään, jonka mukaan eri teksteillä on eri tehtävä. Runo, näytelmäteksti ja laululyriikka eivät ole suoraan verrattavissa toisiinsa.
Kari Peitsamo on Saarikoskelle kova pala.... Hän siteeraa erästä tekstiä (lehtihaastattelusta) eikä näe siinä mitään. Minustakaan kyseinen tekstinpätkä ei näytä miltään, ei ainakaan Saarikosken kirjan sivuilla - eikähän se sinne kuulukaan. Miksi Saarikoski unohtaa kahdella rivillä, että laulu todella kuuluu LP-levylle, joita Saarikoski tietää julkaistun kahdessa vuodessa neljä.
Peitsamon tälläinen lyriikka toimii oikein komeasti niiden pienimuotoisten sävelmien kanssa, joita Peitsamon levyillä on. Tuskin Peitsamo niillä runokilpailuun haluaa osallistua. Palaamme siis siihen mitä Saarikoskikin sanoi: eri teksteillä on eri funktio, ja tärkeintä on että ne toimivat. (Parnasso 5/1980)
Juice oli mielestäni ainakin osittain väärässä sanoessaan, että paperilla Peitsamon lyriikat eivät näytä miltään. Kyllä esimerkiksi Vedestä nousee kasvi -levyn surrealistisen nimikappaleen sanoitus pitää pintansa ilman musiikkiakin:
Aamulla kun horsmat kukkivat rautatien penkereellä
Yöllä kun metsä on lasia ja valaistu väriaineella
Odotan sinua luona vanhan tammen aamuun asti
Vedestä nousee kasvi.
Saarikoskelta julkaistiin samassa Parnasson numerossa lyhyt vastine.Siinä hän ei edes yritä perustella sanomisiaan, koska "se ihminen joka kirjassani Asiaa tai ei kertoo ajatuksistaan ja elämästään en ole minä, vaikka meillä onkin sama nimi". Silti hän vielä inttää, että "rokki voi olla toimiva olematta sanalliselta sisällöltään tyhjä tai typerä".
Vähän myöhemmin tämä samainen Saarikoski käänsi John Lennonin lyriikkaa (John Lennonin muisto, 1981) tavalla, joka teki Lennon teksteistä jos ei tyhjiä niin ainakin paikoitellen typeriä.
Nyt Peitsamolla on plakkarissa yli 50 studioalbumia eikä ole enää vähäisintäkään merkitystä sillä, ovatko niiden sisältämät biisit typeriä vai eivät. Määrä on joka tapauksessa - kummallista kyllä - muuttunut laaduksi ja Peitsamo itse eläväksi taideteokseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.