KÖYHÄN REGGAE-BASISTIN BLUES

When we started out there was no money at all. Bob didn´t even have a bicycle, whereas I had three cars and stopped what I was doing with the Hippy Boys and Lee Scratch Perry to do the thing with Bob, Bunny and Peter together as Wailers. That was through we were giving praises to the Almighty. It was a God works, a Rasta works, human rights t´ing we were doing and we sing and play music like " get up stand up for your rights" and "how good and pleasant it would be to see the unification of everyone". It seems the Marleys have forgotten these words of wisdom, and because of the cash, they got blindfolded. Now they´re trying to make us look like we are the bad guys for taking them to court.

Aston Family Man Barrett

John Masouri - The Story of Bob Marley´s Wailers, Wailing Blues (Omnibus Press, 2008)
Joe Jurgensen - Bob Marley - The Complete Annotated Bibliography (Haras Publishing, 2009)

Reggaen ykkösbasisti, Aston "Family Man" Barrett, kävi vuonna 2006 oikeustaisteluun Island-yhtiötä vastaan tarkoituksenaan saada kymmeniä miljoonia rojaltteja ja tekijänoikeuskorvauksia Bob Marleyn kanssa tekemistään levytyksistä. Family Man hävisi jutun ja hänelle lankesi kuluja maksettavaksi noin miljoona euroa. Bassokunkku menetti talonsa Floridassa ja Jamaikalla ja noin 50 lapsen isästä tuli kertaheitolla köyhä kundi.

Lähes 600 sivuinen The Story of Bob Marley´s Wailers, Wailing Blues kokoaa yhteen ne vuodet, asiat ja tapahtumat, joiden perusteella Aston Barrett katsoo taloudelliset vaateensa oikeutetuiksi. Tarinan kirjoittanut John Masouri (Family Man itse on käytännössä luku-ja kirjoitustaidoton) keräsi aineistoa kirjaansa varten n. 10 vuotta. Hän matkusti Barrettin mukana kiertueilla Amerikassa ja ympäri Eurooppaa ja teki tuntikaupalla haastatteluja Family Manin ja muiden asianosaisten kanssa.



Family Man Barrettin (s. 1946) ura muusikkona on suunnilleen yhtä pitkä kuin reggaen historia. Wailing Bluesin laaja selostus reggaen varhaisvaiheista onkin kiintoisaa luettavaa juuri siksi, että bassokulttuurin kehityshistoriaa käsitellään nyt reggaen kulmakiviin kuuluvan muusikon näkökulmasta.

Barrettin ensimmäinen bändi Hippie Boys pantiin pystyyn 1968 ja siinä rumpalina oli hänen veljensä, one dropin messias, Carlton Barrett. Lempinimensä "family man" Aston Barrett sai noihin aikoihin, koska hänet opittiin tuntemaan hemmona, joka organisoi sessioita, pitää yhteishenkeä yllä, huolehtii soittajien ja laitteiden kuljetuksista jne.

Aston ja Carlton Barrettista tuli Bob Marleyn luottomuusikoita 70-luvun alussa. Tuolloin levytettiin Lee Perryn tuottamat, Wailers-trion klassikoalbumit Soul Rebels ja Soul Revolution, joiden materiaalia julkaistiin myöhemmin mm. otsikolla African Herbsman.

(Kappaleeseen African Herbsman antoi muuten inspiraation eräs jamaikalainen sotilas, jolla oli aina Angolasta tuotua ganjaa poltettavanaan. Hän pyörähti silloin tällöin Kingstonin Green Door -saluunassa ja saattoi silloin antaa aseensa Family Manille tutkittavaksi siksi aikaa, kun kääräisi spliffin ja asettui kuuntelemaan musamaailman uusimpia kuulumisia.)

Wailersien pitkäaikainen kosketinsoittaja Wire Lindo kuvaa nuoria Wailerseja omalaatuisiksi, psykedeelisiksi tyypeiksi, "joilla oli tapana tehdä omat kenkänsä". Wailers-kolmikkoa Bunny, Peter ja Bob kavahdettiin 60-ja 70- luvuilla yhtä paljon kuin heitä arvostettiin. Miekkoset eivät hakeutuneet ehdoin tahdoin tappeluihin, mutta heillä oli tiukat ilmeet, aggressiiviset läpät ja elitistinen attituudi.

Lähipiirinsä keskuudessa Bob Marley tunnettiin myöhempinäkin vuosina omanarvontuntoisena miehenä, joka kiivastuessaan käytti herkästi nyrkkejään. Reggaen kuninkaan ympärillä liehui paljon getoista kotoisin olevia hurjapäitä, jotka suhtautuivat häneen "donina" ja Marleylla oli ilmeinen tarve myös täyttää näiden kovanaamojen odotukset.

Family Man sanoo Marleyn vetäneen monta kertaa turpaan mm. amerikkalaista valokuvaajaa Lee Jaffea, joka pyöri pari vuotta Marleyn ja Wailersien porukoissa. Näistä pahoinpitelyistä Jaffe ei mainitse mitään omassa kirjassaan One Love: Life with Bob Marley and the Wailers. Ei myöskään siitä, kuinka Marley ja Tosh nöyryyttivät Jaffea laittamalla hänet luuttuamaan lattioita.



Marleyn ensimmäisen Island-albumin, Catch a Fire, julkaisua edeltävän levytydiilin tekivät Bob, Peter ja Bunny, mutta Family Manin mielestä hän ja veljensä Carlton olivat jo tuolloin osa kombinaatiota The Wailers. Heille sanottiin, että he voivat allekirjoittaa sopimuksen Islandin kanssa myöhemmin, mutta näin ei koskaan käynyt. Bob Marley kuitenkin laittoi levyistään ja konserteistaan saamansa tuoton puoliksi itsensä ja Barrettien kanssa ja Barrettit puolestaan maksoivat omasta osuudestaan prosentit muille muusikoille.

Chris Blackwellin mukaan sopimukset Islandin kanssa koskivat vain Bob Marleya. Barrett-veljekset olivat hänen ja myös Rita Marleyn mielestä vain "sessiomuusikoita", joilla ei ollut oleellista vaikutusta Bob Marleyn musiikkiin. Tätä lausuntoa vasten sotii se, että Barrettien osallistuessa Peter Toshin Legalize It -levyn tekemiseeen, LP:n kanteen laitettiin maininta siitä, että Barrettit soittavat levyllä Islandin luvalla.

Monet aikalaistodistukset jo ennen tätä kirjaa ovat tehneet selväksi, että Aston Barrettilla oli alusta asti tärkeä osuus Bob Marleyn & The Wailersin musiikin luomisessa. Hän kehitteli biiseihin bassokuviot, rykäisi riimin jos toisenkin ilmoille, teki sovituksia jne. Family Man on myös merkitty LP-julkaisujen levytystiedoissa mm. kappaleiden Want More ja Who the Cap Fit tekijäksi (Tosin Marleyn ensimmäisiin levyihin laitettiin useita muitakin henkilöitä laulujen tekijöiksi, koska näin Marley sai kierrettyä hänelle epäedullisen kustannussopimuksen velvotteita).

Useat muutkin henkilöt kuin Aston Barrett osallistuivat Marleyn nimissä olevien laulujen muotoutumiseen. Kirjassa Family Man vahvistaa jamaikalaisen näyttelijän ja valokuvaajan, Esther Andersonin väitteet siitä, että hän oli mukana I Shot the Sheriffin lyriikoiden kehittelyssä. Lisäksi suoraan Esther Andersoniin sanotaan viittavan laulussa lauseen: "Every day I plant the seed, you kill it before it grows". Anderson ei näet tullut raskaaksi heidän suhteensa aikana, koska Anderson käytti e-pillereitä, jotka söivät Marleyn siemenen.

Oikeudenkäynnissä Rita Marley tyrmäsi täysin Aston Barrettin väitteet osallisuudestaan Marleyn biiseihin sanomalla, että Barrett ei omaa laulujen laatimiseen tarvittavaa kyvykkyyttä. Tylyssä lausunnossa piilee totuuden jyvänen. Family Man on kyllä kiistaton taituri bassokuvioiden alalla ja hän on monilla reggae-kiekoilla todistanut osaamisensa sovittajana ja sessioliiderinä, mutta itsenäisenä biisintekijänä hän ei ole ikinä loistanut. Ei 60 -ja 70 -luvuilla, eikä sen jälkeen The Wailers Bandin parissa.

Osa Family Manin kertomuksista koskien esim. Marleyn laulujen alkuperää kuulostaa epäuskottavilta. Hillittömin on väite, jonka mukaan 70-luvun lopulla Marley teki yhdessä silloisen naisystävänsä, Cindy Breakspearen, kanssa matkoja Torontolaan, jossa hän osti itselleen lauluja "eräältä dreadilta".

Lisäksi on niin, että Family Manin omatkin sanomiset Wailers-asioista ovat vuosien varrella muuttuneet. Tästä esimerkkinä lausunnot koskien Survival-albumia. Carlton Barrett näet paljasti amerikkalaisen rumpulehden haastattelussa 80-luvulla, että toinen Survival-LP:n sivu ei ole Wailersien pakkaama, vaan soittajina ovat mm. Mikey Boo, Sidney Guisse ja Val Douglas. Kysyessäni asiasta Family Manilta - ensin Jamaikalla 1988 ja toisen kerran Tampereella 90-luvun alussa - hän hämmästeli moista väitettä ja vakuutti Wailersien soittavan läpi levyn.

John Masourin kirja todistaa, että asianlaita on juuri niin kuin Carlton Barrett kertoi. Syitä vierailevien muusikoiden käyttämiseen Survivalilla oli useita. Yksi niistä se, että noihin aikoihin Bob Marley alkoi - syistä, joita ei kirjassa eritellä - vähän väliä kuittailla ikävään sävyyn Barrett-veljeksille, josta he tietysti ottivat nokkiinsa. Rytmiveljesten ja Marleyn väliset vibat olivat välillä selkeät ja suorat, välillä hyvinkin epävirittyneet. Tätä vaihtelua kesti 70-luvun lopulta Marleyn kuolemaan saakka.

Ristiriidat repivät Wailerseja laajemminkin Marleyn viimeisten elinvuosien aikana. Yhtenä syynä tähän Family Man mainitsee kokaiinin, josta Barrett-veljeksiä lukuunottamatta kaikki wailersit olivat innostuneita. Erityisen kiivaasti nenänävalkaisua harrastivat kitaristi Junior Marvin - joka jäi myös kerran kiinni koksun hallussapidosta Yhdysvalloissa - ja kosketinsoittaja Tyrone Downie.

Marleyn suhteesta kokaiiniin Fam ei sano suoraan mitään. Hän vain kertoo, että Wailersien viimeisen kiertueen aikana New Yorkissa pidetiin bileet, joihin Barrett-veljeksiä ja Marleyn kokkia Gillie´ä ei kutsuttu, koska heidät tiedettiin kokaiinin vastaisiksi. Family Man näki myöhemmin partyissa otettuja kuvia, joissa kyllästyneen ja sairaan näköinen Marley istui bimbojen ja dekadentin humun piirittämänä.

Samankaltainen, enemmän tai vähemmän kriminaali hengaajoukko ympäröi Marleya noina päivinä myös hänen hotellissaan. Marleya kävi tervehtimässä mm. Vivian Blake, toinen jamaikalaisen rikollisjengin, Shower Possen, perustajista, jota on myös sanottu "kokaiini crackin luojaksi" Amerikassa.



Tällä hetkellä Wailers-ryhmä on entistäkin enemmän levällään. Family Man johtaa edelleen The Wailers Bandia, jossa hän on ainoa alkuperäinen wailer. Kitaristi Al Andersonilla puolestaan on bändi The Original Wailers, jossa myös Junior Marvin jonkin aikaa vaikutti.

Vanhoja bänditovereitaan Family Man ei kirjassaan juuri arvostele. Kitkerimmät sanat hän lausuu Chris Blackwellista, jota hän oikeudessa kutsui "orjaherraksi". Tosin Fam myös kehaisee Blackwellia siitä, että hän on omalla tavallaan roots-heppu, joka aina Marleyn ja Wailersien sessioihin saapuessaan halusi heti spliffin huuleensa käryämään. Myös nuorelle Rita Marleylle Fam antaa pisteitä hänen rohkeutensa takia. Rita oli Family Manin mukaan ensimmäisiä rastanaisia, joka ilmaantui huivi dreadlocksien peittona Kingstonin kaduille.

Rita Marley ja hänen lapsensa ovat vuosikausia kuuluneet Etiopian ortodoksiseen kirkkoon, mutta pitävät silti yhä rastaimagoa yllä.Ihanteellisista ja hurskaista, Bob Marleyn kunniaa ja One Love -henkeä lietsovista lausunnoistaan huolimatta on Marleyn perinnön vaaliminen hänen leskensä ja jälkeläistensä toimesta ollut lähinnä erilaisten Marley-tuotteiden markkinointia, Marley-lisenssien myymistä, muistokonserttien järjestämistä ja loputonta Bob Marley & The Wailers -kokoelmien tuottamista. Family Manin mielestä Marleyn lapset ovat etääntyneet täysin niistä juurista, joista heidän isänsä elämä ja musiikki kasvoi:

They are not following in their father´s footsteps of roots, culture and reality... They don´t have any culture. They look like roots Rasta, but they are in no way praising Jah or the orthodox. They make some big offers in the church, yet they still love their fancy clothes and cars, and that´s not it, because what about the people who started it, who made it possible? None of these youths have to work and that´s because the cash is set already, through the work of I and I. They take away what we do many years ago and try to put some other tune around it, but it´s an inborn concept they´re messing with. You can´t imitate it and you can´t grab Bob´s spirit in another belly.

Wailing Blues murskaa romanttisen julkikuvan Bob Marley & The Wailerseista yhtenäisenä, puhtaana ja pyyteettömänä Jahin soittokuntana. Kirja ei esitä lopullista eikä koko totuutta Wailerseista, mutta tärkeä, uutta tietoa sisältävä aikalaistodistus ja dokumentaatio se on.



Bob Marleya käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt jo satamäärin. Viisi vuotta sitten ilmestyi myös kirja Bob Marley -kirjoista. Ruotsalainen Joe Jurgensen on koonnut kirjaansa Bob Marley - The Complete Annotated Bibliography kansikuvat ja tiedot yli 400 Marley-kirjasta. Mukana ovat myös Liken ja Johnny Knigan julkaisemat elämäkerrat.

Kirjojen kansista on valitettavasti esillä vain mustavalkokuvat ja kirjojen sisältöä koskeva informaatio käsittää enimmillään kaksi lausetta. Esipuheen teokseen on kirjoittanut Roger Steffens, joka pitää hallussaan maailman suurinta Bob Marley -esinekokoelmaa. Myös Joe Jurgensenilla on netissä näkemieni kuvien perusteella pari huonetta täynnä erilaista Marley-krääsää.

RUNOLLISEN RUJOT JOULUPIPPALOT

Eihän sillä loppujen lopuksi ole väliä, mistä tuutista se message tulee tai missä muodossa...
Pönttösaarnaaja Hämäläinen

Jari Halonen (ohj.) - Joulubileet (1996/2013)

Jari Halosen luomukset ovat virkistäviä vastarinnan kiiskiä kotimaisen elokuvan steriilissä valtavirrassa. Halonen on omanäkyinen, valpas ja uskalias ohjaaja, jonka kuvissa Suomi-filmin parhaat perinteet kohtaavat ovelasti Turkan opit, kuten niissä ovat yhtä aikaa läsnä myös runollinen ja räikeä surrealismi ja paljon paljastava psykohistoriallinen kuvakulma.

Aleksis Kiven elämä (2002) oli Halosen ensimmäinen suuri ja laaja elokuva. Sitä edeltäneiden kolmen leffan leimaa antava piirre oli juuri kuvien ja interiöörien ahtaus. Ei siis ole mitään kummaa siinä, että klaustrofobia on yksi Halosen Joulubileitten teemoista. Tämä alunperin 1996 valmistunut elokuva on nyt julkaistu dvd:llä. Samoin sen edeltäjät Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992) ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995).



Elokuvassa joukko pikkukonnia järjestää joulubileet keskellä kesää. Vaatekomeroa käytetään saunana ja grillivastusta kiukaana. Jouluherkut on pöhnitty kaupasta ja possu sikalasta. Lahjapuolta edustaa pornofilmi, jonka katsomisen ajaksi joulupukkiasuinen, uskoontullut rosvo, Hämäläinen lukitaan vessaan. Siellä tämä Oiva Lohtanderin esittämä herra alkaa hakea yhteyttä ulkomaailmaan wc-pönttöön huutelemalla.

Suurin osa elokuvasta tapahtuu Bonan (Jorma Tommila) ja hänen veljensä Miken (Antti Reini) nuhruisessa asunnossa. Sen näkyvimpiä sisustuselementtejä ovat kirjat ja klapipinot. Halonen itse esittää ilkeää ja uteliasta, Groucho Marxin näköistä naapuria (jonka karakteerista löydän sukulaisuutta Helge Heralan näyttelemään majuri Carl Gustaf Vadenblickin rooliin Matti Kassilan filmissä Tähdet kertovat, komisario Palmu). Joulut ja pääsiäiset meneväf Joulubileissä remuisan riemukkaasti sekaisin ja pyhän ja profaanin välille syttyy outo, absurdi yhteys.




Ennen tai jälkeen Joulubileitä on rikollisia kuvattu suomalaisessa elokuvassa harvoin yhtä nasevasti ja väkevästi. Halosen kriminaalit sählärit ovat samaa lajia kuin apurikonnat Kaurismäen Arvottomissa tai Mäkelän Vares-leffoissa, mutta he eivät näyttäydy meille Apon tekemän Väyryn tai Kari Hietalahden Tetsuo Sinkkosen kaltaisina, kliseisinä ja koomisina komeljanttareina, vaan totisina ja tosina, traagisina ja taistelevina hahmoina, jotka on käsikirjoitettu ja näytelty kunnioituksella tosielämän alamaailman hervottomia heppuja kohtaan.

Synkähköistä pohjaväreistään ja väkivaltaisista virityksistään huolimatta Joulubileet on erinomaisen hauska elokuva. Minun listallani se on hauskin suomalaisleffa heti Hilman päivien (1954) jälkeen. Näiden elokuvien tyyli ja tunnelma on täysin erilainen, mutta aivan niin kuin Hilman päivillä on tälläkin rujolla ja kreisillä kuvaelmalla hyvä, lämmin sydän.



LINKKI: Jari Halonen kertoo Joulubileisstä youtubessa

HARE KRISHNA, HARE RAHA!

Kaikki mitä tapahtui oli Krishnan järjestämää. Eräänä päivänä vessanpyttymme tukkeutui, ja koska Jumala on kaikkien syitten alkusyy, hän oli vessanpytynkin tukkeutumisen perimmäinen aiheuttaja. Ennen kaikkea Hänellä oli jokin ylimaallinen ja järkevä syy viemäriputken jumiuttamiseen.

... Ensimmäisen yhteisen aamumietiskelymme aikana erehdyin nostamaan kengättömät jalkani edessä olevalle istuimelle. Premarnava porhalsi salamana paikalle ja potkaisi ne alas kivahtaen: "Luuletko sinä olevasi joku Kiinan keisari?"

Pekka Virkamäki, entinen Suomen Krishna-temppelin johtaja


Pekka Virkamäki - Arka ja ahdas ismi (WSOY, 2005)
Seija Vilen - Mangopuun alla (Avain, 2010)

Krishna-liike - virallisesti International Society for Krishna Consciousness (ISKCON) - on säilyttänyt 60-luvulla syntyneen maineensa iloisten hihhulien harmittomana seurakuntana. Suomessa media on suhtautunut lahkoon erityisen kritiikittömästi lähtien siitä, että juttuja tehdessään toimittajat nielevät sellaisenaan lahkolaisten selitykset, joiden mukaan intialaisen A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan perustama ISKCON edustaa Veda-filosofian puhtainta perinnettä ja suoraakin suorempaa, muinaista gurulinjaa...

Krishna-liike on teistinen, moralistinen ja puritaaninen kultti, joka pitää elämän tarkoituksena persoonallisen jumalan, Krishnan, palvomista ja palvelemista. Kristillisistä yhteisöistä se muistuttaa aseenteensa ja vibojensa puolesta osittain helluntailaisuutta, osittain Jehovan todistajia. Yksi yhtymäkohta on myös siinä, että paljon Krishnan palvojiksi, bhaktoiksi ryhtyneitä ihmisiä on lukuisten ex-Jehovan todistajien tavoin valunut uskontojen uhrit osastolle.

Kohunaiheita Krishna-liikkeessä on sen historian aikana ollut kosolti. 70-luvulla ISKCON herätti pahennusta keski-Euroopassa, kun kävi ilmi, että liike oli kerännyt rahaa Intian nälkäänäkeville, mutta pitänyt saamansa rahat, miljoona euroa itsellään. 1990-luvulla liikettä ravistelivat sisäisten seksiskandaalien lisäksi tuolloin julkitulleet tiedot pedofiliasta ja muusta lasten järjestelmällisestä, fyysisestä ja henkisestä vahingoittamisesta ISKCONin ylläpitämissä kouluissa.



Arka ja ahdas ismi -kirjan kirjoittaja Pekka Virkamäki oli mukana Krishna-liikkeessä vuosina 1983 - 98. Näistä viisi vuotta hän toimi Suomen temppelin johtajana. Hänen erikoisalaansa oli Krishna-tietoisuutta käsittelevien kirjojen myynti, jota liikkeen sisällä pidetään kovasti siunauksellisena touhuna.

Ideologiaansa esitteleviä kirjoja ja lehtisiä levittävät monet yhteisöt, uskonnolliset ja ei-uskonnolliset. Krishna-liikkeen harjoittama kirjojen katumyynti on kuitenkin aivan omaa luokkaansa mitä tulee myyntitavan tyrkyttävyyden asteeseen. Siitä huolimatta tai sen takia kirjat menevät kaupaksi. Alusta loppuun palkattomalla työvoimalla pyöritettävä kirjabisnes on Krishna-perheelle suurenmoinen rahasampo. Rahoilla rakennetaan ja koristellaan temppeleitä, joissa myydään ihmisille lisää kirjoja, levyjä, filmejä ym.

Korskein lahkon temppeleistä lienee Virginiassa sijaitseva New Vrindaban, "kultainen palatsi". Sen rakentamiseen tarvittiin 200 tonnia marmoria ja pyhätön ulkoseinät on päällystetty 22-karaatin lehväkullalla. Yksi tarkoitus koreiden Krishna-keskusten rakentamiselle on kaiketi ollut ja on se, että taataan liikkeen jäsenille, varsinkin guruille ja temppeliherroille huolettoman hulppeat olokkeet elämänsä ajaksi.

Pekka Virkamäki kertoo, että kirjamyyntikiertueilla hän tovereinen ajoi n. 50 000 kilometriä vuodessa. Kirjoja myytiin kuutena päivänä viikossa ja rundi kesti kaksi viikkoa. Sen jälkeen kaupistelijabhaktat palasivat yhden viikonlopun ajaksi temppeliin. Siellä heidät otettiin vastaan sankareina, vaikka he olivatkin reissun aikana saastuneet nähtyään ja kuultuaan monenmoista maallista törkyä.

Virkamäki teki myyntityötä 13 vuotta. Sen jälkeen häneltä meni pitkään ennen kuin hän oppi kulkemaan kadulla tavalliseen tapaan. Jatkuva asiakkaiden tiirailu kaduilla ja heidän perässään juokseminen oli mennyt miehellä veriin. Lisäksi Virkamäki sai liikkeeseen pesäeron tehtyään vakavia psykosomaattisia oireita, joista hän selviytyi lääkkeiden ja terapian avulla.



Arka ja ahdas ismi on kertomus siitä, kuinka henkistä tietoa ja tietoisuutta halajavasta etsijästä tulee äkisti yhden ja ainoan totuuden evankelista, joka toistaa papukaijamaisesti ISKCONin dogmeja ja mukautuu liikkeen sisäisiin valtapeleihin ja alistaviin mekanismeihin.

... Uskonnolliseen yhteisöön liittymistä voi verrata terroristiryhmään liittymiseen. Joku asia, ilmiö, elämäntilanne tai järjestelmä on suistanut ihmisen voimakkaaseen ahdinkoon, ja hänestä tuntuu, että vain äkkijyrkät linjaukset voivat korjata kurjaksi rappeutuneen asiaintilan. Äärimmäishenkiseen yhteisöön liittyminen on hätä-ja sotahuuto.

Krishna-lahkolaisuuden suhteesta seksuaalisuuteen Virkamäki kirjoittaa pitkät pätkät. Krishna-liikeessä ei hyväksytä masturbaatiota ja sukupuolinen kanssakäyminen on sallittu ainoastaan aviopareille. Heillekin vain lapsen siittämistarkoituksessa. Tätä voisi sanoa täysin kaistapäiseksi linjaukseksi.

Seksuaalisista nautinnoista pidättäytyminen kuuluu useiden muidenkin uskonnollisten pienyhteisöjen ohjelmaan. Irvokkaaksi ja turmeltuneeksi kattaus muuttuu silloin, jos selibaatin syynä on ihmiselle ylhäältä annettu mahtikäsky. Samat sanat silloin, kun seksuaalinen pidättyväisyys määritellään yhteisössä ideaaliksi ilman, että esillä on mitään päteviä metodeja seksuaalienergian käsittelemiseen ja hyödyntämiseen. Tälläisessä tilanteessa seksiin syntyy moralistinen asenne sen sijaan, että seksuaalisuuteen suhtauduttaisiin joogien tavoin energiapolitiikan kannalta.

Seksuaalisen säpinän rajaaminen pelkästään lasten siittämiseen jättää huomiotta sukupuoliyhdynnän energioita muuntavat mahdollisuudet ja tajuntaa transesdenttisesti räjäyttävät vaikutukset. Tantrassa, taolaisessa alkemiassa ja muiden vastaavien, mystisten kulttien teorioissa seksuaalinen kanssakäyminen on elementaarinen randevuu ja rituaali. Siinä mies ja nainen - Shiva ja Shakti - kohtaavat kosmisen ykseyden tarkoituksessa.Sperman ja vaginanesteiden
yhdistyminen synnyttää meditaatioaktissa joka soluun säteilevän tietoisuudentilan, jossa tajunnan sinkoutuminen todellisuuden valoa hohtavaan pohjattomuuteen tulee mahdolliseksi.

Krishna-liikkeen perustaja Prabhupada oli ennen guruksi ryhtymistään naimisissa ja sai vaimonsa kanssa kolme lasta. Ilmeisesti tämän kokemuksen perusteella hän kerran kirjoitti: "Perheenjäseniä voidaan kutsua vaimoksi ja lapsiksi, mutta todellisuudessa he ovat ryöväreitä. Vaimon ainoa tehtävä on imeä verta miehestään päivin ja öin. Päiväsaikaan hän kuluttaa miehen selkänahastaan repimät rahat talouskuluihin; öisin hän kuppaa miehensä verta seksuaalisen nautinnon vuoksi siemennesteen muodossa. Kuitenkin mies on niin hullu, että pitää hänestä huolta. Samoin lapset ovat kuin shakaaleja, jotka ryöstävät isänsä vaivalla ansaitsemat rahat."

Vuonna 1977 kuolleella Prabhupadalla oli paljon muitakin, perinpohjaisen harhaisuutensa vuoksi kummeksuntaa herättäviä ajatuksia. Hän piti mustia alhaisena rotuna ja heidän vapauttamistaan orjuudesta virheenä. Korkeasti kunnioitetut intialaiset pyhimykset Ramakrishna ja Vivekananda olivat hänen mielestään petkuttajia. Aurinko on Prabhupadan mukaan lähempänä maata kuin kuu, joten ei olekaan yllättävää se, ettei guru koskaan uskonut amerikkalaisten vierailleen kuun kamaralla.



Pekka Virkamäen kronikka on avomielinen, intensiivinen ja kiitettävän laveasti aihettaan erittelevä esitys. Erityisesti kirjan loppupuolelle sijoittuvat Virkamäen keittiöpsykologiset mietteet uskonnollisuudesta eivät sisällä erityisiä avauksia, mutta kertomus itsessään lisää ymmärrystä siitä, mitä elämä Krishna-liikkeessä on; miten ihmiset ajautuvat tämän kaltaisiin liikkeisiin ja kuinka he onnistuvat kestämään vuosikausia hyvin umpioitunutta elämää.

Virkamäen mukaan suurin ongelmallisuuden aiheuttaja Krishna-porukassa on se, että liikkeen perinteisiin ei kuulu avoin keskustelu, filosofinen väittely ja kinastelu. Krishna-bhaktit ovat uskovaisia hierarkisesssa ja autoritaarisessa seurakunnassa, joka pitää ehdottomana auktoriteettinaan kirjaa - Bhagavad Gītāa - ja A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan siitä tekemiä tulkintoja.

Toivo täydellistymisestä tai jumalan (Krishnan) armon omalle kohdalle laskeutumisesta pitää bhaktien ropellit väpättämässä. Pakonomaiselta vaikuttava "pyhä" ilonpito ja muu itsesuggestio ovat keinoja pysyä loitolla oman tilan ja tilanteen kohtaamisesta. Temppelipalvelut, viisauskirjallisuuden tutkiminen ja Hare Krishna -mantran toistaminen vähintään 1728 kertaa vuorokaudessa täyttävät aktiiviseurakuntalaisen päivät.

En väitä, etteikö satojen tai tuhansien mantrojen toistaminen päivässä voisi joissain olosuhteissa olla mielekäskin kuvio, mutta yleispätevänä, hengellisenä käytäntönä - tai metodina henkiseen vapautumiseen -pyhien nimien toistamista ei ole perusteltua pitää. Jos mantraaminen asetetaan ihmiselle fundamentaaliksi velvoitteeksi uskonnon taholta, ovat sekä uskonto että uskovainen täysin metsässä.

(Metsä onkin tietysti otollinen paikka hiljentyä kuuntelemaan, minkälaista mantraa maailmankaikkeus laulaa... Tämä edellyttää ihmiseltä rankkaa siirtymää sisäisten kelojen pyörittelystä ulkoisen maailman havainnointiin. Siitä seuraava siirtymä saattaa olla vaikkapa objektiiviseen, ei-minuuskeskeiseen, todellisuuteen herääminen.)

Mantrameditaation ohella kylvyt, suihkut ja puhtauden vaaliminen kaikkiaan ovat Krishna-orderin keskeistä sisältöä. "Hygienia on tärkeä asia, mutta usein yhteisössä unohdettiin, mikä oli asian ydin ja kuinka se järkevimmin saavutti", toteaa Virkamäki. Hän viittaa esim. siihen, että temppelin suihkutiloissa alapesua ei saanut suorittaa käsisuihkulla, vaan piti käyttää intialaiseen tapaan vedellä täytettyä astiaa: "Useimmiten meillä oli wc:ssä esim. vanha maitopurkki, jota käytimme yhteisenä alapesuastiana."

Hygienisyyden itsensä lisäksi kylpemisellä on intialaisessa uskonnollisessa kulttuurissa ritualistinen funktio ja merkitys. Kaikissa kulteissa on oma ritualisminsa ja yhteiskunnan on tämä suvaittava, niin kauan kun niihin ei liity väkivaltaa, pakottamista tai hyväksikäyttöä. Vallitseville arvoille uskollista, poliittista korrektisuutta kulteilta ja niiden ideologioilta ja rituaaleilta on kuitenkin turha vaatia. Onhan koko kultistisen ritualismin - samoin kuin sekstaamisenkin! - idea paljolti siinä, että ylitetään arkipäiväisen sovinnaisuuden rajat ja aletaan toimia yli-inhimillisten energioiden voimapiirissä.

Klassisessa joogatieteessä ja mystikoiden seuroissa ihminen ymmärretään energiaolennoksi ja hänen tilannettaan maailmassa tarkastellaan mytologisista lähtökohdista. Tämän vuoksi modernin länsisysteemin omaksumat arvot ja käytännöt eivät voi noin vain integroitua esim. rastafarien, sadhujen tai suufien arkkityyppisistä voimakuvista kumpuavaan elämänymmärrykseen.

Vaikka Krishna-liikkeen oppi onkin yhden miehen laatima rakennelma, häämöttää ISKCONin oppienkin taustalla universaaleja, mytologisia rakenteita, ainakin käsitys jumalallisesta esikuvallisuudesta. Krishna ja Radha ovat kantahahmoja, joiden keskinäistä rakkautta pidetään rakkauden korkeimpana asteena. Krishnan ja Radhan rakkaussuhde myös määrittää sitä, minkä tyyppisiin kuvioihin Krishnan palvojat itsensä päivittäisessä elämässään asettavat. Tässä piilee selitys esim. siihen, miksi Krishna-seurakunnassa avioliittoon ei vihitä samaa sukupuolta olevia henkilöitä.

Virkamäki pitää mahdollisena, että Krishna-liike tulee vielä jakaantumaan kahtia, "fundamentaalin" ja "liberaaliin" siipeen. Ihmeenä silti pitäisin, jos "liberaalibhaktienkaan" keskuudessa alettaisiin homoliittoja suvaita. Se olisi jyrkässä ristiriidassa perustajaguru Prabhupadan filosofian kanssa ja veisi lahkon jumalesikuvallisen tyhjiöön, sillä eihän hindulaisesta jumalgalleriasta - jos nyt mistään muustakaan muinaisesta myyttikuvastosta - homopareja löydy.




Mangopuun alla -kirjan kirjoittaja Seija Vilén on hänkin entinen Krishna-liikkeen jäsen. Vilén muutti Krishna-temppeliin alle kaksikymppisenä, toimitti suomalaisen Krishna-liikkeen lehteä Bhaktilata, meni naimisiin intialaisen bhaktin kanssa ja seurasi liikkeen oppeja 17 vuotta

Päinvastoin kuin Pekka Virkamäen kirja Mangopuun alla ei ole raportti tai tilitys, vaan romaani. Siinä opuksen hankaluus piileekiin. Kyllähän romaanissa saa tendenssiä olla, mutta Vilenin teoksessa se on niin ilmeinen ja suora, että se syö kirjasta yllätyksellisyyden. Hyvin pian lukijalle selviää mihin suuntaan ollaan menossa ja miten tässä käy.

Kirja ei käsittele pelkästään kirjoittajan aikaa Krishna-liikkeessä ja sen seurauksena solmittua avioliittoa ja muuttoa Intiaan. Lapsuusmuistot ja takautumat tuiskuttavat noista vuosista kertovan tekstin väliin. Kerronta on turhankin poukkoilevaa ja hajanaisen impressionista, kieli vuoroin runotyttömäisen yliheleää, vuoroin arkisen latteaa. Draamallinen kaari ja jännite stoorista uupuu ja siksi luultavasti vain kirjan aiheesta todella kiinnostunut motivoituu sen läpilukemaan.



Krishna-liikkeen touhuista Vilén tuo esiin suunnilleen samat seikat kuin Virkamäkikin, mutta epäjärjestelmällisesti ja naisen näkökulmasta katsottuna. Krishna-eron jälkeisen tilanteensa hän tiivistää seuraavasti:

Nyt saan kirjoittaa. Saan silittää kissaa, nukkua pää pohjoiseen, pitää kengät jalassa. Lisätä nimeni sivun laitaan. Jättää pois omistuskirjoituksen, jossa siirrän kaiken kunnian opettajille, oppineille, mestareille. Saan seistä suorana, kaivaa nenää ja istua pinkille tuolille. Maata sohvalla ja juoda yerba mateta.

Ne ovat hienoja asioita, jos ne on sinulta joskus kielletty.

Tuollainen helpotuksen huokaus on kieltämättä vähintäänkin ymmärrettävä reaktio sen jälkeen kun on vuosikaudet elänyt tiukkojen sääntöjen ja käskyjen puristuksessa. Tavallisen mukavaan mukavuuskulttuurin palaaminen ja mukautuminen - jota kirjan viimeiset sivut sivuavat - on varmaan kirjoittajan kannalta osuva ratkaisu Krishna-vuosien jälkeen, mutta kerronnalliselta kannalta loppuratkaisu on antikliimaksi.

Kaikkiaan jotain syvästi traagista on siinä, että nuoren tytön henkisen näkemyksen oraat mankeloidaan lahkossa litteäksi hänen omalla suostumuksellaan ja 17 vuotta myöhemmin, mankelista ulos päästyään hän on aikuinen nainen ilman mitään todellista, henkistä visiota ja vailla modernin mielihyväkulttuurin ylittämiseen tähtävää intentiota.



Virkamäen ja Vilénin kirjojen lisäksi on lukuisia muita Krishna-liikkeen fanatismia ja väärinkäytöksiä käsitteleviä lähteitä. Silti ihmisiä ja rahaa virtaa yhä liikkeeseen. Wikipedian mukaan harekrishnojen temppeliyhteisöissä asuvia jäseniä on maailmassa noin 10 000 ja seurakuntalaisia 250 000.

Krishna-liikettä ympäröivä positiivinen aura periytyy 60-luvulta, jolloin uskonto perustettiin Yhdysvalloissa. Hipit olivat avoimia kaikelle "itämaisuudelle" ja Swami Prabhupada astui esiin juuri oikealla hetkellä tuomaan linkkiä veedisiin tajunnan maisemiin. Hair-musikaalissakin laulettu Hare Krishna -mantra kuulosti svengaavalta pop-hymniltä - sitä resitoivat julkisissa pippaloissa Timothy Leary, Allen Ginsberg ynnä muut psykedeelisen kulttuurin ikonit - ja kukkaiskansa kirjasi Krishna-bhaktat samalla tavalla liittolaisikseen kuin Helvetin Enkelit.

Molempia, Helvetin Enkeleitä ja Krishna-bhaktoja pyörii 60- luvulla vaivaksi saakka Beatlesien Apple-yhtiön konttorissa kunnes - vähän ennen koko putiikin sulkemista - avoimien ovien päivät loppuivat. Hell´s Angelsien ja hipistisen vastakulttuurin tiet erkanivat 1969 Altamontin Rollari-konsertissa ja Krishna-liikkeellekin jäi 60-luvun päätyttyä vain yksi popparisymppaaja, George Harrison.

Nykyisin Krishna-liikkeellä ei ole Harrisonin kaltaisia julkkistukijoita. ISCOM-väki näyttää kylläkin mielellään poseeraavan kuvissa Dalai Laman kanssa. Tällä tavalla kai yritetään synnyttää mielikuvia siitä, että Krishna-liike ei olekaan omaan, teistiseen fanaattisuutensa sulkeutunut lahko, vaan osa universaalia, hengellistä perhettä ja ekumeniaa. Tämä imago haihtuu mielestä jos jaksaa kahlata läpi yhdenkin A. C. Bhaktivedanta Swami Prabhupadan kirjoittaman teoksen.

PS. Lisää tekstiä gurukulteista,veda-filosofiasta, tantrasta ym:sta blogissani UMMAGUMMA

RINTAMÄKELÄISET ON AIKAKONE

Tv-sarja Rintamäkeläiset tapahtuu maaseudulla jossain Hämeen ja Satakunnnan rajamailla, mutta maalaismaisemallisuudestaan huolimatta se onnistuu ilmentämään koko 60/70-lukuSuomen tajunnallista virettä.

Vuosina 1972–78 telkussa nähdyn tuotannon keskiössä ovat pientilallinen Antti ja Leena Rintamäki ja heidän naapurinsa Helmi ja Veikko Honkonen. Rintamäen Antti on totinen vennamolainen ja Veikko Honkonen lupsakka demari.

Kommunistit, kepu ja kokoomus ovat myös edustettuina henkilögalleriassa. Silti mistään poliittisesta kimarasta ei ole kyse. Rintamäkeläisissä ei ole rihtuakaan Yhtä köyttä -yhdistyksen tai Ihmisten puolueen kokousmeininkiä. Puoluepoliittiset aihelmat on sarjan luoja Reino Lahtinen kirjoittanut luontevan huokoisasti dialogiin.

Välillä miehet ovat vähän humalassa ja parissa jaksossa emännätkin ottavat varovasti kuppia. Yleensä naiset ovat raittiuden kannalla ja siksi ukot saattavat ottaa näkäräisiä vaimoväeltä salaa. Viina on miehille jotain elämää jalompaa ainetta. Voimajuoma ja tabu. Pelkkä tieto viinapullon läsnäolosta huoneessa kohottaa äijien mielialaa. Sotaveteraanien Leningradin matkalla Antti ja Veikko juopottelevat reippaan puoleisesti ja lepyttävät kotiin jätetyt emännät venäläisillä kukkahuiveilla.

Miehen ja naisen roolien käsittely on koko sarjan läpäisevä agenda. Antti Rintamäki on vanhakantainen, jäyhä sovinisti. Veikolla on avioliittoon tasa-arvoisempi asenne, mutta ei hänenkään mielestä akkojen ole tarpeen puuttua asioihin "joista eivät mitään ymmärrä". Miehet naljailevat ja naiset motkottavat. Honkosen Helmi on kaikista eniten suuna päänä. Hän ei ole samaa, osaansa alistuvaa sorttia kuin Leena Rintamäki.

Peltojen paketointi ja maatalouspolitiikka ylipäätään, talvi-ja jatkosodan kelailut, työttömyys ja maaltapako ovat sisältöjä, jotka tuppaavat sarjassa usein esiin. Antti uskoo vakaasti, että jonain päivänä Rintamäenkin pois käytöstä otetut pellot vielä kasvavat viljaa Suomen nälkäiselle kansalle. Hän ei suostu myymään peltoaareejaan suursikalaa suunnittelevalle rohmuisännälle.

Myös sellaisiin ajan ilmiöihin kuin feminismi ja kouludemokratia reagoidaan Rintamäkeläisten pirtissä. Aviolliseen uskottomuuteen ja aviottomiin lapsiin liittyvät keissit ovat toistuvasti mukana jutusteluissa keittiön pöydän äärellä - tai supatteluissa porstuvassa. Navettaan kamera ei kurkistele. Molemmat pariskunnat luopuvat sarjan aikana lehmistään, mutta sitä ennenkin eläinten osuus Rintamäkeläisissä on olematon.

Lehmien, kanojen, koirien, kissojen ja hevosten lisäksi Rintamäkeläisistä puuttuu yksi tärkeä ihmishahmo. Kylähullu. Tai vähintäänkin eksentrinen yksityisajattelija. Tallin vintillä punkkaava erakko, jolta on mennyt tikut sekaisin, koska "se on lukenut liikaa". Yleensäkään mikään todella eriskummallinen elämäntaso ei punkea näiden pienviljelijöiden ikkunoista sisään, ei edes hypnotisoija O Hawkin varjon vertaa.

Uskonto kuuluu kodin ja isänmaan ohella Rintamäkeläisten perusarvoihin, mutta varsinaista uskovaisuutta edustaa vain kitsas ja konservatiivinen moralisti Niemen isäntä. Se on Reinikaisena tunnetun Tenho Saurénin ehkä onnistuinen roolityö.

Sarjan mustavalkoisissa alkujaksoissa tupsahtaa pari kertaa esiin ajankohtaan nähden yllättävänkin suorasukaista dialogia seksiasioista. Edes suuteluasteisia muhinointikohtauksia sarjaan ei ole kuitenkaan ole kirjoitettu.

Vaikka Rintamäkeläiset sisältääkin rankkaa tyypittelyä ovat uskottavuus ja autenttisuus koko kattauksen perusorret. Rintamäkeläisiin on säilötty suomalaisen 70-luvun akustiikka, värisävyt ja kuosi. Todentuntuisuus ei synny vain ulkonaisesta näköisyydestä. Dialogin, henkilöiden ja sarjan kuvaustyylin kautta välittyy erinomaisen paljaana se elämäntempo, asennekirjo ja energiataso, joiden vallitessa asiat maalais-Suomen alasajon päivinä tapahtuivat urbaanien maalikylien ulkopuolella.

Rintamäkeläisistä on moneksi. Siihen voi suhtautua nostalgiana, flashback´ina, absurdina eepokkina tai hillittömänä camp-pläjäyksenä. Koulujen oppimateriaalina Rintamäkeläiset puolustaisivat paikkaansa. Niitä on nyt julkaistu dvd:llä viisi kansiota, yhteensä 30 jaksoa. Onkohan siinä nyt sitten koko jäljelle oleva potti? Kaikkia jaksojahan ei ole aikanaan arkistoitu.

Veikko Honkosta (kuvassa vas.) esittävä Ahti Haljala (k.2005) teki mittavan urakan arkisen taviksen saappaissa suomalaista elämää kuvaavissa tv-sarjoissa. Hän oli mukana jo ensimmäisessä kotimaisessa tv-draamassa, Heikissä ja Kaijassa (1961–1971), jossa hän näytteli metalialan pienyrittäjää. Vuosina 1993 - 1995 hänet opittiin tuntemaan Metsoloiden vanhana isäntänä.

70-luvun Pertsa ja Kilu -tv-elokuvissa Haljalalla oli myös oli rooli ja kuten Rintamäkeläisissäkin hänen vaimoaan näytteli Eila Roine. Eila Roineen ura tv-kasvona alkoi pääosalla Heikissä ja Kaijassa ja päättyi ainakin toistaiseksi Eila-mummin rooliin Pikku Kakkosessa.

Ylen Teemalla on näytteitä Rintamäkeläisistä. Suosittelen erityisesti pätkää otsikolla Honkosten astiakaappi.

PYHIINVAELLUS PAKANUUTEEN

Goalla humalluin täysikuusta ja Royal Stag -viskistä ja tanssin valtavan, psykedeelisesti valaistun Shiva-Natarajan patsaan alla Arabianmeren rannalla. Valkoisissa vaatteissa ja verellä merkitty bindu ("piste") kolmantena silmänäni hehkuin pimeydessä kuin Shiva-Nataraja, joka tanssii ylläni ikuista luomisen ja tuhon tanssiaan. Pimeydessä tunsin sisälläni uinuvan alkukantaisen, jumalaisen hulluuden, humalan ja himon. Palvoin kundaliini-käämeen kultaista nahkaa ja liu´uin hopeisena sen pinnalla.

Aki Cederberg - Pyhiinvaellus. Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013)

Aki Cederbergin Pyhiinvaellus on matka modernin maailmankuvan tuolle puolen, perimagian ja arkaaisen mystiikan läheisyyteen. Kirjoittaja saa idän reissuillaan kontaktin mytologisessa muinaisuudessa eläviin samaanijoogeihin ja löytää lopulta itsensä Adinath Puri -nimisenä hahmona isosta, ikiaikaisesta tarinasta.

Alati sekularisoituvassa ja modernisoituvassa maailmassa muinainen, elävä perinne on useimmiten pirstoutunut ja erotettu juuristaan lopullisesti, mutta on vielä olemassa paikkoja, joissa ikivanha tiedon ja magian perinne elää.

Cederbergin mainitsemat paikat ovat temppeleitä, luolia, ashrameita ja muita palvontaan ja rituaaleihin tarkoitettuja alueita, joissa joogit, swamit, gurut, aghorit, tantrikot ja noidat vaikuttavat. Tälläisiin kohteisiin Cederberg tutustui vuosina 2005 - 2010 Nepaliin ja Intiaan tekemillään vaelluksilla.

Osallistuin merkillisiin rituaaleihin autioiden luostareiden katolla, mietiskelin tuntemattomien jumalien alttareilla ja koin odottamattomissa paikoissa ja odottomattomilla hetkillä välähdyksiä joistain ihmistä suuremmasta.

Hindulaisuuden laajasta jumalkatraasta Cederberg kokee erityisen läheiseksi Shivan, "ensimmäisen Herran".

Hän ei ole pelastaja eikä vapahtaja. Voisi miltei sanoa, että Shivaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Shiva edustaa puhdasta tietoisuutta.

Shivan ääretön moninaisuus ilmenee 1008 erilaisen hahmon ja nimen välityksellä. Shiva on androgyynijumala, vuorenhuipulla mietiskelevä, takkutukkainen joogi ja Nataraja, kosminen tanssija. Myös petojen kuningas Pashupati ja "hyväsydäminen herra" Bholenath, "moukkien ja äijänkäppänöiden suojelija". Shivan tunnus on fallos eli lingam.

Shivaan liittyy dionysosmaista, seksuaalista hurmoksellisuutta, mutta usein nämä väkevästi eroottiset ominaisuudet jätetään huomiotta uskovaisten keskuudessa Intiassa. Cederberg ihmetteleekin sitä, että vaikka lingam ja yoni eli vagina ovat hindulaisuuden keskeisiä symboleja ja vaikka Intiasta löytyy tuhansia "pyhää seksiä" ilmentäviä monumentteja ja patsaita, "moderni Intia suhtautuu usein seksiin sievistelevästi ja moralistisesti".

Häveliäs suhtautuminen sukupuolisuuteen on kieltämättä leimallinen piirre intialaiselle yhteiskunnalle, mutta onhan on myös niin, että eiväthän esim. Shiva linga ja yoni ole pelkästään "seksisymboleita", eikä "pyhää seksiä" sisältävä kuvasto välttämättä esitäkään "pyhää seksiä" sinänsä. Seksiakteja kuvaavat veistokset voidaan ymmärtää ei-käsitteellisenä kuvaelmana energioista, jotka eivät ole sen enempää eroottisia kuin ei-eroottisiakaan, vaan elämän syvyyksistä nousevaa, puhdasta voimaa, käärmetulta, jonka palo synnyttää ihmisissä sekä uskonnollisia että seksuaalisia värähtelyjä.

(Intialaisten pidättyväisessä suhtautumisesa seksualisuuteen on muuten se myönteinen piirre, että Intiassa (ja Nepalissa) yleinen pukeutumistyyli ei ole (vielä) samalla tavalla, räikeästi seksuaalisuutta korostava kuin länsimassa, eikä sekstinen tai pornografinen kuvasto hypi silmille joka suunnalta.)

Päihtymisen ja myrkyttymisen tilat sisältyvät olennaisena laadullisuutena Shiva-tietoisuuteen. Erään legendan mukaan Shiva suoritti kerran mystisen joogarituaalin imemällä keuhkoonsa hasiksen savua tuhannen vuoden ajan. Shiva on kannabiksen polttajien suursuojelija ja sadhu babapyhimysten keskuudessa hasista sauhutellaan Shivan nimissä ja Shivan kunniaksi.

Alastomat tai puolialastomat, useimmiten dread lockseiksi hiuksensa kasvattaneet sadhut ovat omaa jumalaansa - Shivaa tai Vishnua - jäljitteleviä, eläviä patsaita, joiden keskuudessa vaalitaan esoteerista, alkemististä perimätietoa. Se siirtyy suullisesti gurulta oppilaalle. Sadhut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti "henkisiä opettajia", vaan enemmänkin sivullisia ritualisteja, muinaisista alkukuvista innoitusta saavia mystikoita ja askeetteja.

Cederberg pitää sadhujen tärkeimpänä yhteiskunnallisena tehtävänä siunausten ja pyhyyden - darshanin - jakamista ihmisille. Babat ovat ikään kuin ikkuna ulos arkitajuisuudesta maagisen tietoisuuteen ja mytologiseen aikaan. Cederbergissä villit ja kiilusilmäiset, siunausten lisäksi myös kirouksia jakelevat maagibabat aiheuttavat sekä ihailua että hämmennystä.



Intiassa Aki Cederberg tutustuu amerikkalaissyntyiseen sadhuun Baba Rampuriin (jonka kirjasta Autobiography of a Sadhu on kirjoitettu aikaisemmin tässä blogissa). Rampuri sanoo olevansa "paikallinen kaveri eikä mikään universalisti". Hänen mielestään jumaltietoisuudesta kiinnostuneiden ihmisten pitäisi ensisijaisesti tutustua oman asuinpaikkansa henkiin, jumaliin ja jumalattariin, vesien, kasviston ja ilman valtiaisiin.

Yli 40 vuotta Intiassa asunut Rampuri on initioitu maan vanhimpaan sadhuyhteisöön, Juna Akharaan. Tähän loosiin kuuluu ihmisiä, "jotka voisivat syödä maksasi" Baba Rampuri kertoo Cederbergille. Monet maagis-hengelliselle kutsumukselleen omistautuneet sadhut ovat rajuja, kesyttämättömiä sieluja, joiden elämäntapa ei noudata vallitsevaa moraalista koodistoa.

Baba Rampurilla on oppilaita eri puolilla maailmaa. Heistä ainakin kaksi on Baban ohjaamana ottanut sannyasi-vihkimyksen, joka tarkoittaa elinikäistä sitoutumista askeetikon elämään. Cederberg ei ole tehnyt sannyasi-lupauksia, mutta hänetkin on vihitty Baba Rampurin edustaman perimyslinjan yhteyteen.

Cederbergin teoksen kirjoittamisen jälkeen Rampurin tanskalainen oppilas Yogananda Puri on tehnyt irtioton gurustaan ja syyttänyt häntä julkisuudessa oppilaidensa pettämisestä ja ylipäätään vilpillisestä toiminnasta: "Baba Rampuri saarnaa, mutta ei harjoita Dharmaa". Klassinen asetelma siis, kuten on tyypillinen myös sen alkusyy: gurun ja hänen oppilaidensa keskinäisiin raha-asioihin liittyvät epäselvyydet.

Rampuria on arvosteltu myös intialaisten babojen taholta. Häntä on nimitelty Juna Akharan lokaan vetäväksi "bisnesmieheksi" ja syytetty mm. "käännyttämisestä". Rampurihan on viime vuosina tuonut itseään ja Juna Akharaa innokkaasti julkisuuteen, perustanut oman firman ja ollut altis värväämään itselleen seuraajia (joista osalle on arvostelijoiden mukaan annettu vihkimys ilman asiaankuuluvaa valmentautumista). Lisäksi karsastusta on herättänyt se, että sannyasi-vihkimyksestään huolimatta Rampurilla on lapsia kolmen eri naisen kanssa. Nuorin 63-vuotiaan Rampurin lapsista syntyi viime vuonna.

Rampuri on syvästi maagiseen tietotaitoon perehtynyt mystikko ja merkittävä pakanallisen muinaistiedon vartija, mutta aivan kirjaimellisesti eivät hänen kohdallaan pidä paikkaansa Pyhiinvaellus-kirjaan kirjatut sanat: "Me katkaisemme siteet, suvun, kastin, entisen elämän ja tavanomaisen maailman siteet. Leikkaamme ne pois."

Samalla sivulla em. lausunnon kanssa kerrotaan, että Baba Rampuri - kuultuaan että Cederbergin isä on juuri kuollut - hoputtaa Cederbergia lähtemään mahdollisimman nopeasti Suomeen hautajaistouhuihin. Saman ohjeen hän olisi varmasti saanut kristityltä papiltakin (vaikka Raamatussa sanotaankin, "kuolleet haudatkoon kuolleensa"). Kuolemaan ja kuolleisiin suhtautuminen on yksi asia, johon sekä uskontojen ihmiset että uskonnottomat suhtautuvat yleensä yhtä konventionaalisesti.

Sadhujoogit ovat psykedeelisinä tajunnanräjäyttäjinä ja maagisen ritualismin mestareina aivan toista maata, kuin ihmisille onnellisia olotiloja ja harmonista "henkistä kasvua" kestohymy naamalla kaupittelevat joogagurut. Sadhujen tapa kyntää elämän peltoa ilmentää poikkeuksellista, hengellistä väkevyyttä. Tästä huolimatta, mitä enemmän sadhujen maailmaan tutustuu, sitä selvemmin näkee sen, kuinka esoteeristen opetusten rinnalla sadhu babojen perimyslinjan kautta siirtyy eteenpäin samantyyppistä kiinnittymistä banaaleihin abstraktioihin, uskomuksiin ja ideaaleihin kuin mitä yleensä kaikissa uskonyhteisöissä esiintyy.

Pyhiinvaellus on vilpittömyydellään vakuuttavaa, rauhallisen joutuisasti juoksevaa tekstiä, jota lukisi pitempäänkin kuin 172 sivua. Suppeudestaan huolimatta kirjanen on runsauden sarvi, sillä siihen on saatu tiivistettyä iso kaistale intialaisen uskonnollisuuden maisemaa ja runaasti omakohtaista tietoa asioista, joista ei ole aikaisemmin suomenkielellä kirjoitettu. Hari bhom!





Shiva Lingan, Shiva-patsaan ja yllä olevat naga babat kuvasi Kari Kosmos Kathmandun Pashupatinath temppelissä,Nepalissa.

MYSTINEN KEMISTI JA IHMELAPSI

LSD is the most immediate, the closest and the most mysterious junction between the material and the mental and spiritual world. An almost invisible trace of LSD matter might, in the mental and spiritual world, within the human consciousness, rouse heaven or hell.
Albert Hofmann


Dieter Hagenbach & Lucius Werthmüller: Mystic Chemist: The Life of Albert Hofmann and His Discovery of LSD (Synergetic Press, 2013)

Tiedemies josta ei luomakunnan ihmeitä tutkiessaan tule mystikkoa, ei ole luonnontieteilijä. Näin ajatteli maailman kuuluisin kemisti, sveitsiläinen Albert Hofmann (1906 – 2008). Hän itse ylitti kemian ja alkemian välisen rajan viisauden kivenään psykoaktiivinen lääke LSD-25.

Lääkeyhtiö Sandozin palveluksessa työskennellyt Hofmann syntetisoi lysergihapon dietyyliamidin eli LSD-25:n marraskuussa 1938. Vasta viisi vuotta myöhemmin hän havaitsi aineen hallusinogeeniset ominaisuudet saatuaan vahingossa LSD:tä elimistöönsä ihokosketuksen kautta. Kolme päivää myöhemmin hän otti LSD:tä tietoisesti ja pian myös monet muutkin kemistit ja eri alojen tiedemiehet tutustuivat aineeseen.

Psykiatrian apuvälineenä LSD:tä alettiin käyttää 40-luvun lopulla ja psykedeeliterapia sai kannattajakseen monia merkittäviä psykiatreja ja tutkijoita (Humphry Osmond, Oscar Janiger, Stanislav Grof... ). 60-luvulla LSD karkasi ulos tutkimus- ja terapiakeskuksista. Siitä lähtien tällä hallusinogeenisellä yhdisteellä on ollut valtava vaikutus musiikkiin ja muihin taiteisiin ja sitä ovat ylistäneet mm. näyttelijät Gary Grant, Groucho Marx, Jack Nicholson ja Larry Hagman.

Filosofien, lääkäreiden ja taiteilijoiden ohella monet luonnontieteilijät ja kompuutterigurut ovat kertoneet LSD:n osuudesta heidän työhönsä. Psykedeelien käyttäjiä ovat olleet mm. Steve Jobs ja tietokonehiiren kehittäjä Douglas Engelbart, joista ensiksi mainittu sanoi LSD:n ottamisen olleen hänen elämänsä toiseksi tai kolmanneksi tärkein teko. Nobel-palkittu molekyylibiologi Kary Mullis on kertonut LSD-matkojen vaikutuksesta tieteellisiin saavutuksiinsa - samoin fyysikko ja molekyylibiologi Francis Crick, joka oli nauttinut LSD:tä tehdessään läpimurron DNA:n molekyylirakenteen tutkimisessa.

http://www.altering-perspectives.com/2013/05/francis-crick-discovered-structure-of.html



Dieter Hagenbachin ja Lucius Werthmüllerin kirja Mystic Chemist on lähes neljä sataa sivuinen, taiten taitettu ja loisteliaasti kuvitettu katsaus Albert Hofmannin ja hänen LSD-keksintönsä vaiheisiin (Hofmann tosin itse totesi, ettei hän keksinyt LSD:tä, vaan LSD keksi hänet).

Kouluikäisenä Albert Hofmann koki kerran metsässä samoillessaan mystisen hetken, jonka kestäessä hän näki kaiken elollisen yhteyden ja tajusi ihmeellisen, energisen todellisuuden tason olemassaolon. Tällä kokemuksella oli Hofmannin maailmankuvaan pysyvä vaikutus ja sen innoittamana hän aloitti kemian opintonsa. Hän halusi päästä syvemmälle elämän salaisuuksien ymmärtämisessä ja ajatteli, että kemistisen tietämyksen kautta tämä on mahdollista.

Lapsuudenaikaisesta luontoelämyksestään Hofmann on kertonut mm. kirjassaan Insight Outlook (1989). Se sisältää luonnontieteellistä ja filosofista pohdiskelua, jonka läpikäyvä teema on kosmisen tietoisuuden ja Unio Mystican merkitys inhimillisessä elämässä.

Insight Outlookia kuuluisampi teos on LSD - My Problem Child (1980). Tässä kirjassa Hofmann toteaa, ettei hänen mieleensä ikinä juolahtanut, että LSD:stä voisi tulla huumausaineena käytettävä yhdiste niin kuin 60-luvulla kävi. Hän vierasti Timothy Learyn ja kumppaneiden LSD-kampanjointia ja piti lysergihapon päätymistä katukauppaan valitettavana asiana. Hofmannin mielestä LSD:tä pitäisi hyödyntää ennen kaikkea psykiatrian ja muun ihmismielen tutkimuksen kehyksissä.

Hofmann oli kuitenkin kauhuissaan saadessaan kuulla millaisia tuomioita Yhdysvalloissa LSD:n hallussapidosta ja valmistuksesta oli määrätty. Grateful Deadin kemistin, Owsley Stanleyn jälkeen kuuluisin laittoman LSD:n valmistaja Leonard Pickard on saanut elämänsä aikana kaksi tuomiota lysergihapon kokkaamisesta ja on tällä hetkellä istumassa kahta elinkautista. Viimeisessä oikeudenkäynnissä häntä vastaan syyttäjän yhtenä todisteena muuten oli Albert Hofmannin omistuskirjoituksella varustettu My Problem Child, joka löytyi ratsiassa Leonard Pickardin hallusta.

Timothy Learysta ja Hofmannista tuli lopulta ystävät ja vanhemmalla iällä Hofmann alkoi suhtautua ymmärtäväisemmin LSD:n käyttöön akateemisten ympyröiden ja psykoterapian ulkopuolella. Eläkkeellä ollessaan hän tutustui moniin undergroundtutkijoihin, psykonautteihin ja vaihtoehtokulttuurin heeroksiin ja saattoi jopa imaista savut jointista psykedeelikkojen kanssa hengaillessaan.

Vuosina 2000 ja 2001 Hofmann käväisi Sveitsissä järjestetyissä goatrance-reiveissä. Jälkimmäisissä partyissa Hofmann nousi estraadille amerikkalaissyntyisen goatrancesadhu Goa Gilin kanssa. Hän otti lavalla muutaman tanssiaskeleen, vaikka juhlien musiikki olikin hänelle - Beethovenin, Schubertin ja Mozartin ihailijalle - täysin vierasta. Monet reivaajista halusivat kätellä mystistä kemistiä ja Hofmann raapusti nimikirjoituksia heidän LSD-blotteriarkkeihinsa.

Albert Hofmannin saavutettua sadan vuoden iän häneltä kysyttiin: voisiko maailmanrauhan syntymistä edistää se, jos kaikki ihmiset ottaisivat LSD:tä? Hofmann sanoi: "En tiedä vastausta tähän... mutta luulen että se olisi yrityksen arvoinen teko".



Ensimmäisenä LSD:stä kiinnostuivat 40-luvulla Yhdysvaltain armeija ja CIA, jotka halusivat tutkia lähinnä sitä voisiko aineesta olla hyötyä kuulustelun/kidutuksen välineenä. Melko pian kuitenkin valkeni LSD:n olevan, kaikessa arvaamattomuudessaan, hyvin hankala lääkeaine tälläisiin tarkoituksiin.

Psykiatrien ja muun akateemisen poppoon mielenkiinto LSD:tä kohtaan säilyi senkin jälkeen, kun armeijan ja turvallisuuspalvelun teettämät tutkimukset päättyivät. Modernin psykiatrian piirissä ihmisen sisäavaruutta laajasti valottava LSD nähtiin oivalliseksi välineeksi itseymmärryksen lisäämisessä ja esim. psykoanalyysia nopeammaksi keinoksi psyykkisten ongelmien käsittelemisessä. Siinä vaiheessa kun LSD kriminalisoitiin v. 1966 oli Yhdysvalloissa n. 40 000 ihmistä hoidettu LSD-terapialla ja happokokemuksista oli tehty yli 3000 tutkimusta.

LSD -tutkimusta ja -terapiaa on jatkettu maan alla 60-luvun jälkeenkin. Ensimmäinen laillinen tutkimus aloitettiin vuonna 2008 Sveitsissä Peter Gasserin saatua Sveitsin tervesysministeriöltä luvan analysoida LSD:n vaikutusta kuolemansairaiden potilaiden mielialaan ja vireystilaan. Albert Hofmann oli hyvillään ja helpottunut kun tälle projektille näytettiin vihreää valoa. Hän ajatteli, että vihdoinkin hänen "ongelmalapsensa" tunnustettiin "ihmelapseksi".

Hofmann otti LSD:tä useita kertoja elämänsä aikana. Lisäksi hän tutustui omakohtaisesti moniin muihinkin tajunnan muuntajiin, kuten ecstasyyn - josta hän totesi amerikkalaisille seuralaisilleen englanniksi: "with this substance, matter and mind are one" - meskaliiniin ja psilosybiinisieniin. Hofmann syntetisoi psilosybiinin 60-luvun alussa ja teki 1962 vaimonsa Anitan kanssa matkan Meksikoon, jossa hän tarjosi psilosybiinipillereitään kuuluisalle samaanille Maria Sabinalle. Myös Anita Hofmann osallistui sessioon. Hofmann itse otti kyseisenä iltana voimakkaana psykedeelinä tunnettua salvia divinorumia.

Noin puolen tunnin kuluttua psilosybiinipilleireiden nauttimisesta Maria Sabina ja hänen tyttärensä alkoivat huutaa, etteivät he löydä "henkeä" pillereistä. Hoffman tiesi omasta kokemuksestaan, että synteettinen psilosybiini vaikuttaa hitaammiin kuin sienet ja antoi naisille lisää pillereitä. Niistä alkoikin lopulta henki löytyä. Maria Sabina ja hänen tyttärensä lauloivat ja rukoilivat ekstaasissa tuntikausia.

(Jälkeenpäin Maria Sabina katui osallistumistaan Hofmannin sessioon. Samoin sitä, että hän oli jo ennen Hofmannia avannut antropologeille psilosybiinirituaalin maagisia maailmoita. Omien sanojensa mukaan hän teki tämän kaiken painostuksen jälkeen - ja että yhteistyöstä tutkjoiden kanssa seurasi ikävyyksiä. Maria Sabinan talo poltettiin kostoksi kontakteista valkoisten kanssa, mutta kaikkein pahinta oli Sabinan mukaan se, että ninos santos (pienet pyhimykset) eli psilosybiinisienet menettivät puhtautensa ja voimansa samalla hetkellä kun muukalaiset ilmaantuivat: "...they will never again be at work").

Vuonna 1962 psilosybiiniä testattiin myös Amerikassa uskonnollisissa puitteissa. Good Friday -nimellä tunnettu tilaisuus järjestettiin Bostonin yliopiston protestanttisessa kirkossa, jossa kymmenelle ihmiselle annettiin psilosybiiniä ja kymmenelle plaseboa. Vähän tämän jälkeen päästettiin afro-amerikkalainen saarnaaja Howard Thurman irti. Thurmanin yli kaksituntisen jumalanpalveluksen aikana psilosybiiniryhmä koki syvästi uskonnollisia tietoisuudentiloja ja ryhmän jäsenistä 90 prosenttia oli jälkeenpäin sitä mieltä, että kokemus toimi heidän kohdallaan voimallisena herätteenä hengelliseen elämään ja lisäsi ymmärrystä elämän ja kuoleman mysteereistä. Yksi koehenkilöistä oli Barack Obaman perhetuttu, pastori Mike Young, joka tähän päivään saakka on kehoittanut kristillisiä kirkkoja valmistautumaan Good Fridayn kaltaisiin aktioihin.

Albert Hofmannille psykedeelisiin aineisiin liittyvät uskonnolliset tasot olivat sydämenasia. Hän toivoi, että tieteellisen tutkimuksen lisäksi LSD:tä voitaisiin käyttää hengellisissä seremonioissa ja rituaaleissa. Hän kuitenkin aina painotti sitä, että samanistissa heimokulttuureissa psykedeeliset kasvit on nähty pyhinä ja maagisina lääkkeinä, joita voidaan käyttää vain tietynlaisten olosuhteiden vallitessa, jotta niillä voisi olla parantavia vaikutuksia.

Albert Hofmann oli 60-luvun puolivälissä Nobel-palkintokomitean kiikarissa, mutta mutta jäi lopulta ilman nobelia. Syyksi tähän on arveltu sitä, että Richard Nixonin suojeluksessa alkanut LSD:n demonisointikampanja oli silloin kuumimmillaan eikä palkintolautakunta halunnut antaa "vääränlaista signaalia". Muita kunnianosoituksia Hofmann sen sijaan kahmi kosolti. Ensimmäisen kolmesta kunniatohtorin hatustaan hän vastaanotti 1966 Ruotsin kuninkaalliselta pharmaseuttiselta instituutilta. Saksankielisten kemistieksperttien yhdistys The Society of Toxicological and Forensic Chemistry (GTFCh) myönsi hänelle arvostetun Jean-Servais Stas Mitalin 1995.

2007 brittilehti The Telegraphin kokoama asiantuntijaraati valitsi Albert Hofmannin tärkeimmäksi elossa olevaksi neroksi. Hän jakoi ykkössijan www:n kehittäjä Timothy John Berners-Leen kanssa. Hofmann kommentoi valintaansa sanomalla: "En minä, vaan LSD tuli valituksi".

Hofmannin täyttäessä 100 vuotta järjestettiin Baselissa hänen kunniakseen kansainvälinen symposiumi otsikolla "LSD - Problem Child and Wonder Drug". Konferenssi laati vetoomuksen valtaapitäville Bernissä ja Brysselissä LSD:n tieteellisen tutkimuksen vapauttamisen puolesta. Sveitsin liittopresidentti Moritz Leuenberg puolestaan lähetti onnittelukirjeen Hofmanille ja nimitti häntä "suurenmoiseksi hahmoksi ihmisen tietoisuuden tutkimisen alalla".

102-vuotiaana kuolleen Albert Hofmannin impakti omaan aikaansa oli samalla lailla kosmisesti avartava, mullistava ja tulevaisuuteen säteilevä kuin kaimansa Einsteinin vaikutus. Hofmann oli iloinen saavutuksistaan ja tiedosti niiden arvon, mutta pöyhkeily ja itsekorostus eivät kuuluneet hänen luonteenpiirteisiinsä. Hagenbachin ja Werthmüllerin kirja piirtää kuvan vaatimattomasta ja alati hyväntuulisesta ja uteliaasta herrasmiehestä, joka säilytti henkisen vireytensä loppumetreille saakka. Viimeisessä haastattelussaan Albert Hofmann sanoi elämän tarkoituksen olevan "to rejoice over creation". Hänen mielestään "luomakunnan kauneus on paras huume maailmassa".







https://www.youtube.com/watch?v=0Gt_ocdsBBQ

KOSMISEN HUMPAN MESTARIT

Shpongle - Museum of Consciousness (Twisted Records, 2013)

Rock on julistettu kuolleeksi jo monet kerrat ja sitä se varmasti onkin siinä mielessä, että rock-kulttuuri viittaa nykyisin enemmän menneisyyteen kuin tulevaisuuteen.

90-luvun alusta asti futuurinen asenne ja uudistusmielinen innovatiivisuus ovat rockin sijasta toteutuneet teknon, ambientin, dronen, trancen ja psybientin kaltaisten genrejen sisällä. Elektronisen ravemusan myötä ajassa on alkanut kuplia uusi kemia, jonka loihtimat tajunnalliset svengit ovat ylväimmällä asteellaan avaruuskulttuurin asti avoimien, universaalien aikeiden, tunnelmien ja virikkeiden manifestaatiota.

Sanottu pätee erittäinkin täsmällisesti psybientin pioneeribändi Shpongleen, jonka muodostavat huilua puhalteleva pitkän linjan velhoilija Raja Ram ja yhtä lailla deejinä kuin muusikkonakin arvostettu Simon Posford. Kaksikon ensimmäinen yhteinen levyn, Are You Shpongled? ( 1998) on eräänlaista world musicia: hyvin moninaisista - eikä ainoastaan maantieteellisistä - maailmoista lähtöisin olevaa fuusiota ja urbaanishamanististen naamiohuvien soundtrackkia. Raja Ram ja Simon Posford osaavat yhdistellä aineksia eri genreistä ilman, että lopputulos kuulostaa halvalta ja hengettömältä tyylikoosteelta ja trendijumputukselta.

Seksi ei Shponglen biiseissä - kuten ei yleensäkään uus-tribaalissa konemusassa - ole keskeistä ainesta. Dionysoksen pidoissa tämäkin piiri pyörii, mutta loitolla falloksen varjosta ja ilman penetraation itsetarkoitusta. Psybientin (tai yhtä hyvin vaikkapa trancen) värinät eivät ole sillä tavalla genitaalisia kuin perusrockissa, vaan usein enemmänkin transkendenttisesti seksuaalienergiaa ja aistillisuutta transponoivia.



Are You Shponglea seuranneet Shpongle-albumit eivät ole yltäneet yhtäläisille, suggestiivisen kosmisuuden taajuuksille ennen kuin nyt. Museum of Consciousness on ideoiltaan ja toteukseltaan briljantti teos, joka suloisesti ja ovelasti johdattaa kuulijan neo-noitamaisen tanssin energioihin ja euforiseen levitointiin mielessä. Musiikin henget ovat levyllä läsnä salaperäisinä ja villeinä. Ne sysäävät sähköiset aaveet ja piilotajunnan menninkäiset ja keijukaiset esille huojumaan ja vispaamaan orgaanisen hurmion ja maagisen (elämän)pelin agentteina.

Bassokuviot ja rytmit kaikkiaan tykyttävät Museum of Consciousness´lla magneettisimpina ja syvätaajuisimpina kuin aikaisemmin. Sphonglen biiseissä on yhtä aikaa tiheää ja upottavaa drivea. Mitään suurta uudistumista yhtyeen ilmaisu ei kuitenkaan ole kokenut. Tarjoilussa tapahtuneista hienosäädöistä huolimatta kattaus on säilynyt ennallaan. Neljän aikaisemman albumin tavoin musa on ystävällistä ja peittelemättömän post-modernia. Kevyen pinnallista ja yhtä kevyesti pinnanalaisiin syvyksiin sukeltelevaa. Leikkisää, eteriseen herkkää ja kaihoisaa. Iloista ja ilossaan absurdia ja astraalista,hallusinatorististen kuvien ja kuvioiden synkronisesti pyörivää ja pörräävää pyörrettä; valon välähdyksiä ja aikahyppyjä, kreisejä kaikuja taikurin hatusta ja jongleerausta molekyyleillä ja atomeilla.

Raja Ramin ja Simon Posfordin musiikki koostuu sähköisistä, pyörivistä kehistä, jotka ovat "täynnä silmiä, yltympäri" kuin pyhät olennot Hesekielin ilmestyksessä. Tämän verrattoman täyteläisesti soivan ilmestyksen voi ottaa vastaan synteettisenä satuna tai synteettisenä totena. Joka tapauksessa, Museum of Consciousness on levy, johon voi uppoutua niin, että unohtaa kuuntelevansa musiikkia.