Suomalaisen anarkian loimu

"Jos jonkun lukijan silmään on ottanut tietyt epäselvyydet ja painojäljen epätasaisuus haluaisimme huomauttaa vielä kerran, että lehteä tehdää 1. pienellä rahalla 2. itsekouliintuneella ja nuorella työvoimalla 3. vanhoilla koneilla 4. osittain ilmaiseksi, osittain ruokapalkalla" (Loimu 1/1974, pääkirjoitus).

Loimu-lehti 1973 - 1976



Loimua voinee nimittää anarkistiseksi kulttuurivihkoksi, koska suurin osa lehden toimittajista oli anarkisteja (käsitteen laajassa/väljässä merkityksessä). Tai anarkeja, kuten loimulaisten keskuudessa suosittu ilmaisu kuului. Anarkien ideologisia oppi-isiä olivat ainakin amerikkalainen, Elämää metsässä -teoksen kirjoittaja Henry Thoreau (1817 - 1862 ) ja saksalainen individualistianarkisti Max Stirner (1806 -1856). Jälkimmäisen tesejä teki Suomessa tunnetuksi erityisesti edesmennyt filosofi Veikko Leväaho. Myös zenillä ja Krishnamurtilla oli vaikutusta loimulaisten filosofisiin asenteisiin.



Loimua julkaisi Jorma Elovaaran johtama Mysteeni r.y. (myöhemmin Syndicate Press), joka kustansi myös legendaarista Tähti-lehteä. Tähden numerossa 3/1973 Mysteeniä ja Loimua esiteltiin seuraavasti:

... Okkultismi, henkitieteet, ufot, syvyyspsykologia. Siinä Mysteenin tähänastisen kustannustoiminnan tuntomerkit. Nyt yllättäen uusvallankumouksellinen Loimu ilmoittaa näytenumerossaan, että lehden pyrkimys on iskeä kaikkia sivistysaloja koskeviin päivänpolittisiin kysymyksiin, ei vain henkisiin vaan myös taloudellisiin.
... On alkanut taistelu maailmankuvasta, oikeustaistelu, lähinnä kulttuuririntamalla.
Tähti-lehden päätoimittaja Jorma Elovaara, koko yrityksen sielu, haukuttu, kiitetty, ylistetty.
Loimun päätoimittaja uusi mies, nuori, notkea, pitkänhuiskea Juha Olavinen, nimi tähän asti tuntematon.
Loimun näytenumeron kirjoittajina esiintyivät mm. nimet Veikko Leväaho, Yrjö Koivukari, Kustaa Karmakelo, Leo Lindström, Olli Ruoho, Terttu-Marja Pallasaho, Urho Vähäniitty.

Myöhemmin kirjoittajakaartiin liittyivät mm. jyväskyläläiset Hannu Nousiainen ja Markku Kanninen. Eräs huomionarvoinen veto oli se, että sysmäläiseltä kansanparantajalta, teosofilta ja vapaa-ajattelijalta Anselm Kasteelta (k.1973) julkaistiin lehdessä postuumina artikkeli Terveyden ja sairauden syy-yhteydestä. Loimun toimitussihteeri oli Liisa-Mirjam Helimäki tittelillä teologian kandinaatti. Taitosta ja kuvituksesta vastasi taiteilija Jussi Heikkilä.



"Loimu ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa. Tehtävänään ehkä ei niinkään rajojen vetäminen kuin niiden ylittäminen ja ymmärrettäviksi tekeminen. Toiselta puolen kuuluu hiljaista naurunremakkaa. Pää kylmänä, pojat. Loimu on alkanut", sanoitti Olavinen Loimu ykkösessä. Se oli ohut, mustavalkoinen monistelätyskä. Leväaho kirjoitti sosio-ja kulttuuri-imperialismista, kirja-arvostelut koskivat Ervastin ja Karkaman Suomen kirjallisuushistoriaa, Wattsin Zeniä ja Elovaaran Sisäavaruuden lasta. Ulkomaan aiheista Chile oli esillä. Vapaa-ajattelijaveteraani Yrjö Koivukari kirjoitti otsikolla: "Kasvatus on väkivaltaa". Runo siellä, toinen täällä.

Ensinumeron jälkeen lehden sivumäärä kasvoi nopsakkaa vauhtia ja pian kansi alettiin painaa värillä. Aiheskaala säilyi laajana, kuten nämä otsikot kertovat: Lapsi on ihmisen isä / Ajatuksia naisesta / Sosiaalipartikkeliudesta ihmisarvoon / Intialainen filosofia / Ufotutkijan hätähuuto / Tapahtumia Kiinassa / Tottelemattomuus elämänohjeena / Geenipohjan kaventuminen, uhka maatalodelle / Kirkon kirous / Adolf Hitler, mies ja myytti ...

Kirkon ja kristinuskon kritiikki oli Loimussa toistuvasti esillä. Loimu 2/73:n pääkirjoituksessa Olavinen kirjoittaa: "Kyllä kirkko itsensä hautaan saattaa, siitä ei tarvitse ollenkaan huolehtia. Kehityksen jarrut tuhoutuvat aina omaan hölmöyteensä. Uusia yrittäjiä uskontopuolen markkinoille on taas merkittävissä määrin ilmaantunut. Perinteisen kristilliskaupallisen kaksinaamaisuuden lisäksi on tarjolla myös muunlaista sillisalaattia. Gurun alkua kyykkää lähes joka kiven takana ja mantrat tärisyttävät maanpiiriä ja kansalaiset voipuvat hurmokseen. Siitä se lähtee. Liikehdintä on aina seuraus jostakin enteellisestä mahdollisuudesta".

Uskonnon ja kirkon asemaan porauduttiin Loimussa myös itsensä Max Stirnerin sanoin. Stirneriltä julkaistiin katkelma teoksesta Yksityinen ja hänen omaisuutensa, jossa Stirner toteaa mm. seuraavaa: "Uskovan luoma maailma on kirkko, ihmisen luoma on valtio. Mutta se ei ole minun maailmani. Minä en koskaan abstraktisesti tee jotakin inhimillistä, vaan aina jotakin minulle kuuluvaa. Minun inhimilliset tekoni eroavat jokaisesta muusta inhimillisestä teosta ja ovat juuri tämän vuoksi todellisia, minulle kuuluvia tekoja. ... Kukaan muu kuin minä itse ei voi ratkaista olenko oikeassa vai en. Toiset voivat sanoa mielipiteensä ja kiistellä vain siitä, ovatko he samaa mieltä oikeudestani. ... Minä ratkaisen onko jokin minulle oikein. Ilman minua ei ole oikeutta. Jos asia on minulle oikein, se on oikein. ... Heikkoutemme ei johdu siitä, että vastustamme toisiamme, vaan siitä että pysähdymme puolitiehen. Emme erottaudu toisistamme, vaan etsimme yhteenkuuluvaisuutta, sidettä, pidämme yhteenkuuluvuutta ihanteena. Niinpä asenteeni maailmaan on tämä: en tee sen hyväksi mitään enää `Jumalan vuoksi ´, en mitään `ihmisen tähden´, vaan teen kaiken `itseni tähden´. Vain siten maailma tyydyttää minua".

Marraskuussa 1974 painettiin Loimun kaksoisnumero 5- 6, jonka ensilehdellä ilmoitettiin kyseessä olevan viimeisen Loimun. Tilalle luvattiin uusi aviisi, Loimu Avantgarde. Ensimmäisen (?) Loimu Avantgarden numeroksi on kuitenkin merkitty 4/1974. Saattaa silti olla, että kyseinen lehti on ilmestynyt vasta vuoden 1975 puolella (ellei Loimun avantgardeversiota ollut rotaatiossa jo v.-74.





Lyhytaikaiseksi jääneen Loimu Avantgarden päätoimittajaksi ryhtyi jo vanhaan Loimuunkin kirjoittanut Risto Moberg. Hänen aikanaan Loimu alkoi muistuttaa huomattavasti Elovaaran kustannustalon päätuotetta, Tähteä, jonka ominaispiirteitä olivat värien ja taiton psykedeelisyys, hyvin vaihtelevan tasoiset jutut ja hämyiset kuvat yläosattomista hippinuorukaisista.

Vuonna 1976 Loimu teki yhden numeron mittaisen comebackin päätoimittajana Teemu Lehto. Se oli ohut vihkonen, jonka jutut jäivät minulta aikanaan lukematta. Äskettäin lehdykkää plaratessani huomasin, että numero sisältää Marja-Leena Teivosen varsin mielenkiintoisen tutkielman Swami Vivekanandan filosofiasta. Muita aiheita ovat mm. Etelä-Afrikka ja psykofyysisen luovan dramatiikan ohjeet.



Loimun ja vuonna 1977 loppuneen Tähden eräänlaiseksi seuraajaksi syntyi Oraansuojelijoiden julkaisema Uuden Ajan Aura, jota Olavinen alkoi vuorotellen J. O. Mallanderin kanssa päätoimittaa vuonna 1976. Lisäksi vuonna 1975 ilmestyi ensimmäinen ja samalla viimeinen numero Olavisen toimittamaa, A5 -kokoista, mustavalkoista monistelehteä Anarkia. Se on erinomaisen tuhti katsaus aiheeseen, eikä mitään sen veroista anarkismin filosofiaa esittelevää julkaisua ole suomeksi vieläkään ilmestynyt. Kirjoittajina mm. Markku Graae ja Veikko Leväaho. Vuonna 1977 ilmestyi vielä yksi haarake Loimulähtöiseen lehtipuuhun: yksi, lähes 100-sivuinen numero Ovi-lehteä, päätoimittajana Juha Olavinen, kirjoittajina mm. Esa Sironen (Sven Krohnin filosofiasta) ja Erkki Kurenniemi (Muotojen teoria, Disneyn Tron).





Piirros yllä: Olavinen, omakuva 1973. Olavinen-valokuva by Kari Kosmos 2009

Juha Olavinen puhuu 60 - ja 70 -lukujen anarkismista

J. Olavinen Leväahosta filosofiklubilla:
http://filosofiklubi.blogspot.com/2009/11/veikko-levaaho-teemaklubi.html#more

Sonja Oon muodollisesti pätevä käyntikortti

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (WSOY,1981)



Anja Kaurasen (nyk. Snellman) debyytista Sonja O kävi täällä on otettu jo kuusitoista painosta ja sitä kehutaan "äidiltä tyttärelle kulkevaksi kohukirjaksi" ja "opiskelijatyttöjen kulttikirjaksi". Jo ilmestyessään vuonna 1981 romaani sai valtamediassa suuresti huomiota ja suitsutusta osakseen. Viemäriosastolla vastaanotto oli nihkeämpää. Kirja teilattiin rock-aviisi Rumbassa ja vaihtoehtolehti Kompostissa (jonka toimituksessa Pekka Haavisto tuohon aikaan istui ja kommentoi). Kompostissa (2/1982) opuksen arvosteli kirjailija Rosa Liksom. Hän luokitteli Sonja O:n naisnäkökulmakirjallisuden "tilaustyöksi", jonka tekijä "ei tunnu tietävän muuta kuin kliseitä siitä tavasta elää, jota hän kuvaa".

Rosa Liksomin mukaan Sonja O kävi täällä on "epäaitoutta, väkisin pantua tyydytystä, todellisuudelle kaukaista kirjallisuuden opiskelijan kuvittelua siitä mitä elämä voisi olla jollekin tyypille tai jollekin ryhmälle". Liksom pitää kirjaa naiivina ja nimeää sen ainoat kiitosta ansaitsevat seikat seuraavasti: onnistunut kansilehti, huolellinen ladonta ja iso kirjainkoko. Elämästä (hippipunkpummisfääreissä), lesboilusta ja dorkalasta Anja Kauranen ei Liksomin mielestä tiedä mitään.

"Paras farssi löytyy kuitenkin loppukappaleesta. Kaiken loan ja paskan keskeltä kohoaa vetreä kaluinen punk-tähti. Ainut kunnon panija ... Surkuhupaisinta vielä Lepakkoluolasta."



Rosa Liksomin arvio pitää kutinsa. Sonja O kävi täällä on taiten ja säntillisesti laadittu, muodollisesti pätevä luomus, jossa on tuhdisti tendenssiä, mutta heiveröisesti todistusvoimaa.

Ennen kaikkea Sonja O on oireellisesti ja itsetarkoituksellisesti naiskirjallisuutta. Se on kuin proosaksi kirjoitettu, ylipitkä essee, jonka kriittisen tähystyksen kohteeksi on otettu mm. - täysin aiheellisesti - Hannu Salaman ja muiden mieskirjailijoiden nuhruisen rasvaiset ja yksiviivaisen yksiulotteiset seksikuvaukset. Kauranen itse ei mene tekstissään niinkään itse seksiaktioiden hetkeen ja ytimeen, vaan kuvailee enemmän päähenkilön omia sukupuolisuuden tuntemuksia - "... kosketan peiton alla untuvaisia häpyhuuliani ja sävähdän: ne tuntuvat suuremmilta kuin pääni. ... Pillu on hävettävä salaisuus ja mitä sillä oikein tehdään". Tai, lataa lakonisia, luettelomaisia muisteloita moninaisista nainneista eri miesten kanssa ja myös lesboseksihörhöilyistä: ..."Ja minä muistin kaikki ne taiturilliset asennot, joissa Sisko minua ihaili, kaikki käärmesolmut ja lihassiksakit..."

Mitä seksuaalinen vapautuminen tämän kirjan kontekstissa sitten tarkoittaa? Ei ainakaan transkendenttisiin, tajunnallisiin svengeihin inititoivaa seksuaalimystiikkaa, ei myöskään koko seksuaalisesta elämänorientaatiosta vapautumista. Oon stoori on sävelletty feministisellä otteella peruspsykologian viivastolle ja viritys on jälkipuberteettinen: kahleettomuudeksi koetaan se, että Sonja O alkaa hyväksyä itsensä seksuaalisena subjektina (ja myös objektina) ilman syyllisyyttä. Bonuksena emansipaatioprosessissa tulee jo edellä mainittu suhde villiin rokkariin, joka hyväksyy O:n juuri sellaisena kuin hän on ja jonka sängyssä O on täysin estoton.

Nuoren neidon seksitripin lisäksi Sonja O on kertomus siitä, kuinka älykkö koettaa murtautua sisään jännittävään, rikollisuuden, taiteen ja rock & rollin välimaastoon sijoittuvaan, kuumeisen huumeiseen maailmaan. Tämä ei kirjalijan omalla kohdalla ollut aikuisten oikeesti onnistunut ja siksi teksti tuntuu mukamas insiderilta näköistilitykseltä. Kerronta on uneliasta ja kuivakasta, enkä ainakaan minä tunnista tekstistä sitä aikakautta, 70-luvun loppua, jota se kuvaa. Kaunokirjallisuuden ei tietenkään pidäkään olla mitään dokumentinomaista, absoluuttista realismia, mutta kyllä sepitteellisessä tarinassakin on hyvä olla uskottavuutta; joku resonanssi, näkevyys ja iskevyys suhteessa niiden tapahtumien, ilmiöiden ja aikojen värinöihin, joita se käsittelee.

Sonja O:n ilmestymisen aikoihin Anja Kauranen oli Harri Sirolan ohella kantavana sieluna kirjallisessa iskuryhmässä Kiima. Kiima halusi lyödä kiilaa kallepäätalokirjallisuuden hegemonialle ja tässä tarkoituksessa se julkaisi lehteä ja järjesti kultturelleja kokoontumisia.

Kiima-ryhmän kaltaiset tuuletukset kirjallisessa lastenkamarissa ovat aina tervetulleita posahduksia, vaikka niistä ei yleensä mitään erityistä seuraakaan. Kalle Päätalo jatkoi 80-luvun alussa kirjojen kirjoittamista kiimoista välitämättä ja kansa näiden kirjojen lukemista. Rinnakkaisilmiönä uusi kirjailijasukupolvi astui framille ja vähitellen heistä - Anja Snellmannista & kumppaneista - on tullut uusia ja urbaaneja kallepäätaloja, tuttuja turvallisia latuja laskettelevia, teollisia kirjoittajia.

Game of Thrones - seikkailuja ja seksiä

Tv-sarja Rooma oli muinaisiin maisemiin sijoitettua amerikkalaista ihmissuhdesaippuaa. Sama vika alkoi vaivata Deadwoodiakin toisella tuotantokaudella. Merliniä ei voinut katsoa, koska sarja oli joka solultaan jäykkää muovia. Parhaillaan pyörivä Totuuden miekka näyttää kiintoisista juoniaihioista huolimatta kiiltokuvanäyttelijöiden (v)esittämältä Viisikon seikkailulta. Uskottavasti historiassa ja/tai fantasiassa tapahtuva tv-sarja on harvinaista herkkua. Sikäli Game of Thrones on tervetullutta täytettä töllöön. Se on eräänlainen fantasiasarjojen Kylmä Rinki. Ritarit ovat raakoja ja kuolonhetket karuja.

Sarja perustuu George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan. En ole fantasiakulttuurin tuntija lainkaan ja tämäkin teos on minulta lukematta. Kirjan tuntemiesta olisi se hyöty, että tarinan henkilökaarti ja muu vastaava olisi entuudestaan tuttua. Sarjassa on näet sen verran paljon väkeä ja siinä määrin kiemuraisia kuvioita, että kestää aikansa ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua.

Game of Thronella riittää vahvuuksia. Jännittävä, yllätyksiä tulviva tarina. Useita erittäin hyvin ja särmällä tehtyjä hahmoja. Dramaatttiset maisemat ja uskottavat lavasteet sekä vaikuttavan näköiset aseet, haarniskat ja kypärät. Värejä, valaistusta ja kuvausta kiitän myös.

Seikka joka varsinkin parissa, kolmessa ensimmäisessä jaksossa tökkii on ylenpalttinen seksuaalisuus. Paljasta pintaa ja panoja tulee vähän väliä vastaan, myöhemmissä jaksoissa seksi ei enää pursuile samalla volyymilla, paitsi miesten ja naisten puheissa.

(En yleensäkään suhtaudu myönteisesti seksikohtauksiin elokuvissa. Siihen on olemassa ainakin kolme syytä. Yksi: ihmisten seksuaalisten säpinät tai niiden näytteleminen ei vaan ole mielestäni lainkaan kiinnostavaa katsottavaa, ja esim. elokuvataiteessa yhdyntöjen esittäminen on liian konkreeettinen, liiaksi ei-vieraannuttava lähestyä sukupuolielämän aluetta. Kaksi: paljastavien seksikohtausten tekeminen on näyttelijöille omasta intimiteetistään luopumista ja sitä ei pitäisi kenenkään tehdä kuin erittäin painavista syistä (esimerkiksi Lars von Trierin Idiottien ronskeja seksikohtauksia pidän perusteltuina). Kolme: seksikohtaukset ovat useimmiten samaa, puuduttavan kliseistä ja kaavamaista kiehnäämistä ja huohottamista. (Fellini on muuten yksi esimerkki ohjaajasta,jonka monet leffat sisältävät kosolti seksuaalisia värinöitä, mutta paljasta pintaa vilahtaa aniharvoin. Kotomaasta voisi mainita nestari Teuvo Tulion. Hänen elokuvissaan erottinen synnillisyyden atmosfääri on väkevä, vaikka akteja ei esitä; tissit, naisen paljas takamus tai reisi sukkanauhoineen saattaa kylläkin vilahtaa nopeasti hämärässä kuvassa.)

Game of Thronen puolustukseksi on sanottava, että jotkut sarjan seksikohtauksista kertovat olennaisia ulottuvaisuuksia sekä tarinasta että siinä mukana olevista tyypeistä. Taiteellis-dramaturgisessa mielessä paljasta pintaa ja yksittäisiä yhdyntähetkiä tärkeämpää sarjassa on kuitenkin se erikoisen irstas viritys, joka on koko ajan päällä tai pinnan alla.

YLE TV2 alkaa esittää Game of Thronea 12. tammikuuta 2012 alkaen ja maaliskussa tulee dvd-julkaisu. Kakkoskauttakin on käsittääkseni jo ryhdytty puuhaamaan ja hyvä niin, koska kiperään kohtaan Game of Thronesin eka tuotantokausi päättyy. Tässä sarjassa ollaan monessa kohtaa - A Mellerin sanoin - perusjärkytysten äärellä.

Vaihtoehtoja joululauluille

Ustad Bismillah Khan & Party - Shehnai Recital
Churchical Chants of the Nyabingi
Xasthur - Subliminal Genocide
Lou Reed & Metallica - Lulu

En usko Jeesukseen enkä joulupukkiin, mutta ilmeisesti muistutan vähän kumpaakin, koska minullekin kaupoissa välillä toivotetaan: `hyvää joulua`.

Joulun keskitysleirin piikkilanka on Suomen ympärillä lähes aukoton, koska joulussa ovat kristittyjen lisäksi innolla mukana myös monet, yleensä kaikkea "huuhaata" vieroksuvat sekulaarit humanistit ja skeptikot. (Jännää muuten, että ns. "vapaasti ajattelevat" tahot kampanjoivat kyllä näyttävästi kirkosta eroamisen puolesta, mutta ikinä ei kritisoida sitä, että Suomi pyörii kristillisen kalenterin pohjalta, sillä kyllähän ei-kristityllä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus mennä töihin esim. joulu- ja pääsiäispyhinä.).

Kun ei muutamaan päivään pääse työpaikalle, työvoimatoimistoon, Kelan konttoriin, kouluun, yliopistoon eikä kauppaan ja kun melkein kaikki kapakatkin ovat kiinni ja kun jokaisen naapurin ikkunassa välkkyy joulutähti telkun tuutatessa tauotta pukkia, hyvää tahdon visuaalisia vaahtokarkkeja ja vielä vähän jeesusta kaupan pääle, niin olisiko kätevintä jokaisen epäilyksen varjossa elävänkin vaan upottautua joulun tunnehöttöön, vetää tonttulakki tukkaan ja rallatella tip-tap-tipe-tipe-tiptappia tuvan permannolla?

Mutta jos ei kuitenkaan mentäisi noin syvälle. Otetaan mieluimmin esille levyjä, joista ei joulunmakua irtoa vaikka uunissa kinkun kylkiäisenä paistaisi.



Intialainen musiikkimestari Ustad Bismillah Khan (1916 – 2006) oli uskonnoltaan muslimi, kuten nimen etuliitteestä `ustad` voi päätellä (saman tason hindumuusikot käyttävät tavallisesti oppineen titteliä `pandit`). Siis kaikkea muuta kuin jouluihminen. Tosin Bismillah Khan oli uskonnollisesti hyvin laajakatseinen tapaus, sillä hän oli hindujumala Saraswatin palvoja ja soitti vakinaisesti Shivalle omistetussa Kashi Vishwanath -temppelissä. Khanin instrumentti oli shehnai, vähän oboeta muistuttava puhallinsoitin, jossa on läpitunkeva, rajusti resinoiden kiemurteleva ääni.

Levyjä ja kasetteja Bismillah Khanilta on ilmestynyt valtava määrä. Mistä tahansa niistä voi aloittaa tutustumisen hänen musiikkiinsa. Vaikkapa albumista Shehnai Recital (Venus DeLuxe, 1998). Sille on tallennettu kaksi perinteistä intialaista ragaa ja Purabi dhunin - dhunin ´lla tarkoitetaan esitystä, joka voi perustua ragaan, mutta on vapaamuotoinen, vähän niin kuin jazz-hengessä luriteltu tulkinta aiheesta. Tässä kohden täytyy tosin huomauttaa, että esim. jazzin hurjapäisten mestaruussarjan ottelijoiden - Coltrane & kumppanit - vapaasti assosisoivasta töräyttelystä maestro Khanin puhaltelu poikkeaa ainakin siinä, että musassa on minimissään muusikon henkilökohtainen asia: Khanin kurinalaisen keskittynyt soitto kumpuaa meditaatiosta ja on omistautunut puhtaasti musiikin jumalalliselle olemukselle ja muinaisten kuvioiden ja ikimystisten äännejärjestelmien magiikan välittämiseen. Siten tämä levy on yhtä aikaa tajuntaa räjäyttävää taidetta ja hengellistä rituaalia.



Jamaikalaiset rastat eivät vietä joulua, koska pitävät - koulukunnasta riippuen - Jeesusta a) "menneisyyden jumalana" (jonka rastajumala Haile Selassie on korvannut), b) "vääränä" eli valkoisena valkoisten jumalana (rastojen tunnustama Iesus tai Yes-Us oli mustaihoinen) tai c) demonina (jonka nimeä kantavalla laivalla kuskattiin orjia Jamaikalle / joka itse asiassa onkin kannibaalihirviö Molok). Muihinkaan kristillisiin juhliin rastat eivät osallistu, vaan heillä on omat juhlapäivänsä ja omat rituaalinsa.

Rastojen juhlamenot kantavat nimeä nyahbinghi. Nyahbinghi-rituaalissa tanssitaan, rummutetaan ja veisataan rastavirsiä vähintään seitsemän päivää ja yötä. Ei-kaupallisia, kaseteille nauhoitettuja äänitteitä nyahbinghi-menoista on liikenteessä paljon, mutta yksittäisiä, dokumentilevyille sisältyviä näytteitä lukuunottamatta ei rastaseurojen hartaita säveliä ole kuultavissa kuin yhdellä albumilla. Kyseessä on vuonna 1982 äänitetty LP Churchical Chants of Nyabingi (Heartbeat, 1983).

Nyahbinghissa messutaan yhtä veisua vähintään puolisen tuntia. Churchical Chantille on mahdutettu 10 laulua 40 minuuttiin. Edes cd-versiolla raitojen kestot eivät ole pidentyneet. Aikajanan lyhentäminen on iso vääryys näiden loitsulaulujen kohdalla, mutta tälläisenäänkin albumi antaa elävän kuvan siitä, mitkä ovat taajuudet ja tutinat nyahbinghi-rituaaleissa. Tulesta todistetaan paljon ja varsinkin Harmagedonin tulesta ja ukkosen jyminästä ja babylonin kaatumisesta. Monia näistä levyllä kuultavista virsistä resitoidaan yhä vieläkin rastakokoontumisissa, erityisesti on suosionsa säilyttänyt White Boy A Follower: "Anywhere Rastafari chant/ Anywhere Rastafari chant / Any Anywhere Rastafari chant / White boy a follower ..."



Amerikkalainen black metal bändi Xasthur on jo pitkään ollut yhtä kuin sen perustajäsen Scott Conner, joka käyttää nykyisin taiteilijanimeä Malefic. Albumeita on Xasthurin nimissä ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan. Niistä vaikuttavin on mielestäni vuonna 2006 julkaistu Subliminal Genocide.

Subliminal Genocide on vääristyneesti värisevää, sysimustaa soundia, jonka pohjalla paukuttaa rumpukone ja jonka aina välillä läpäisee Maleficin säröinen mörinälaulu. Yhtäläisyyksiä black metal -genrelle ominaisten juttujen kanssa on runsaasti, mutta osa levyn loistokkuudesta tulee juuri siitä, että teos irtoaa metallimusiikin kliseistä täysin omanlaiseen, surralistis-psykedeeliseen ulottuvaisuuteensa. Monet kappaleet on pitkiä, raskaana dronemaisena massana vyöryviä äänimaalauksia, jotka tuovat kuultaviksi kuun pimeältä puolelta ne hajottavat ja psyykkaavat astraalisinfoniset värinät, jotka Pink Floyd jätti Dark Side of the Moonillaan ilmentämättä. Vertaus Floydin mestariteokseen on sikälikin aiheellinen, että myös Xasthurin levystä aistii suuren taiteellisen intohimon läsnäolon, vakavan yrityksen kurkottaa musiikin tärkeisiin tarkoituksiin.

Pääasiassa instrumentaalimusaa ovat Subliminal Genociden urat ja laulubiisien kohdalla jännittävästi viiltävistä teksteistä ei tietenkään saa mitään selvää, vaan niihin on perehdyttävä kirjoitettuina versioina. " ... You are all... all that you hate/ Force fed memories, suffer humiliation /Victim of darkness, of the inner hidden kind /I am the eye within the gleam / Shatter before a mirror that stares into (a shallow soul)..." (The Prison of Mirrors).

Himmeitä, mutta paljastavia ovat psyykkeen peili-ikkunoiden heijastukset sekä sanassa että soundissa läpi levyn.



Lou Reed ja Metallican jengi ovat varmasti tätä kirjoittaessa jouluostoksilla, mutta mainittujen sankareiden yhteisteos Lulu (Warner Bros / Vertigo, 2011) henkii kaikkea muuta kuin Betlehemin tai Joulumaan säväreitä. Muutenkin se on kelpo levy. Itse olen jopa yllättynyt siitä, kuinka hieno homma tämä on, sillä en ole koskaan Metallicasta perustanut, en tukanheilutuskaudella enkä myöhemminkään. Ja Lou Reed taas - Velvet Underground -periodi on tietysti mahtava, Transformer upea klassikko ja Metal Machine Music uskalias, hullu testilevy, ja lisäksi löytyy nippu muitakin hyviä hetkiä sisältäviä albumeita, mutta 80-luvulta lähtien en ole juurikaan Reedin levyihin viitsinyt paneutua: ne ovat kuulostaneet niin kuivakkailta ja harmailta tuotoksilta. Mutta tämä on toista maata, ja vähän maanalaistakin...

Lulun kappaleet perustuvat saksalaisen kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin. Reed tulkitsee ne Lulu-nimisen huoran hurjaan, väkivaltaiseen ja rujoon maailmaan eläytyen. Lyriikat ovat verraten rankkoja ja kiintoisaa niissä on tietysti jo pelkästään se, että Lulun naisnäkökulmaa ilmentää mies...ja kaiken lisäksi ilman androgyynista orientaatiota... En tosin ensimmäisillä kuuntelukerroilla kiinnittänyt sanoituksiin isommin huomiota. Musiikki itsessään tönäisi niin tuntuvasti, suggeroi ja repi railoja tajuntaan. Varsinkin kun pääsin tämän tuplacd:n kakkososaan, joka ne levyn kaikkein riipaisevimmat ratkaisut ja pimeimmät valot tarjoaa.

Musiikissa ei mennä ehkä yhtä perusteellisen kauas Mystery trainin jytkytyksestä rockin perinneraiteilla kuin em. Xasthurin kiekolla, mutta jyrkän avantgardistisella otteella, noisen keinoja kaihtamatta on tämäkin tuotanto toteutettu. Välillä Reedin teatraalisen puhelaulun ja Metallican dekonstruktoidun heavyriffimaalailun maaninen yhdiste tuo mieleen Kurenniemen ja Circlen yhteislevyn Rakkaus tulessa ja joissakin kohdissa Reedin fraseeraus kuulostaa Captain Beefheartilta. Bertolt Brechtin ja Kurt Weilin haamutkin ovat ilmeisesti näyttäytyneet studiossa... Yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä on yhtä paljon ja yhtä moneen suuntaan kuin levyssä on aikamme musiikkiin eroavaisuuksia ja irtiottoja siitä. Näin jalostunutta artistista näkemystä ja paatosta tapaa rocklevyillä hyvin harvoin nykyaikana.

Sielun Veljet – ensimmäinen erä

80-luvun puolivälissä Yle jäädytti kaavailut Sielun Veljistä tehdyn dokumenttifilmin esittämisestä sen jälkeen kun bändi oli ollut pidätettynä hashiksen hallussapidosta epäiltynä. Viime kesänä Siekkareiden palatessa pitkän tauon jälkeen takaisin keikoille tiedotettiin comebackista tv-uutisissa. Näin muuttuu maailma ja näin sen pitääkin muuttua.



Yhtäkään Sielun Veljien 80-luvulla tekemistä levyistä ei kannata sivuuttaa, jos haetaan suomalaisen kasarirockin helmiä, mutta itse ajattelen, että veljien ensimmäinen levy on koplan karismaattisin ja ajattomin luomus. Kyseessä on konserttitallenne, joka julkaistiin puolitoista levynsiivua käsittävänä tupla-LP:nä vuonna 1983.

Levy sisältää muutamia Siekkareiden väkevimpiä, näkevimpiä ja mysteerisimpiä kappaleita. Albumin avaus, Hovimestari ja hymyilevät käärmeet kuulostaa yhä varsin salaperäiseltä ja ihmeelliseltä visiolta; ”muinaisten suiden”, ”hymyilevien käärmeiden” ja rahan, mainonnan ja Y-vakuutuksen surrealistisesta sekoitteesta kehkeytyy Haavikon ja Holmbergin Rauta-ajalle sukua olevaa, nyrjähtänyttä ja pimeää punk-kalevalaa. ..."kelle kaikki kuuluu? kelle hehkuu auringon sydämet? rehellisesti ostettu on kaikki mitä näät..."

Hymyilevien käärmeiden tavoin myös esim. Yö erottaa pojasta miehen ja Lammassusi ovat olennoltaan kummallisia kuvaelmia tai absurdeja draamoja, ei vähiten Ismon teatraalisten tulkintojen takia. Siekkareille ominaista hokemahurmosta levyllä ilmentävät Tuulelta vastauksen saan ja Karjalan kunnailla. Kaikki biisit vedetään yhtälaisen rankalla ja alastomalla räimeellä. Musassa on psykedeelisiä väristyksiä, mutta ei kuuskytlukulaista vibaa, vaan kolkkoa korpipsykedeliaa, tai korpipsykoa jopa. Mustaa, mustaa meuhkaamista, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö kiekolla olisi sekä huumoria että iloa, hurjistumisen iloa.

Kirjoitin joulukuussa 1983 Ylioppilaslehteen Siekkareiden kahdesta ensimmäisestä levystä ja luonnehdin comboa olemukseltaan ”kalevalaiseksi” ja ”samanistiseksi”. Pian samanismista alettiin puhua monissa muissakin yhtyettä käsittelevissä lehtijutuissa. Entisaikojen samaanien tavoin Siekkarit tajusivat ja tavoittivat loitsun ja mantrisen manauksen mahdin. Musassa ja keikoissa oli heimojuhlien villiä värettä, noitatanssien maanisen maagista potkua, kansanlaulujen karheutta ja kova pyrkimys rikkoa mielen kupla; räjähtää rumpujen ja vääntyileviä soundeja kirkuvien kitaroiden raamit kaulassa kollektiiviseen katharikseen ja suoraan kokemiseen. Siekkareiden soturisamanismin uskontunustuksena eka levyllä kuultiin ekstaattinen revitys Nurmion psilosybiinikauden mestariteoksesta Huda Huda: ”... sun ei tartte rukoilla/kun ei oo muuta jumalaa/ kuin oma huda huda … hakkaa kitaraa, hakkaa kovempaa …. Huda huda.”



Näin 1990-luvun alkuun mennessä 40 - 50 Sielun Veljien keikkaa. Yllättävän monet niistä olivat yllättäviä ja suurenmoisen jännittäviä vetoja. Toki oli myös iltoja, jolloin bändissä oli havaittavissa jumittumista huuruilevien tanhuilutärinöidensä ja häröilevän rajuilunsa maneereihin, mutta yhtään totaalista floppia en ollut todistamassa. Sen sijaan näin muutaman kerran, kuinka keikka alkoi jo pari tuntia ennen keikkaa bäkkärin puolella. Siellä voimisteltiin, venyteltiin, tanssittiin, lauleltiin ja soiteltiin – ei tosin keikkasetin kappaleita, vaan erinäisiä 50 – ja 60 -luvun iskusävelmiä – ja intensiteetti oli isosti vireillä.

Bändin soiton ja hervottoman hurmioituneen lavapreesensin lisäksi tärkeä, vaikuttava tekijä live-tilanteissa oli valomies Vinski Viholainen. Hän järjesti lavalle mieltä kuumottavan omintakeista valaistusta kaikissa olosuhteissa: esim. festareilla auringon alla vedettäessä valo otettiin tietysti auringosta, jonka säteitä Vinski heijasteli stagelle isoilla metallilevyillä yleisön seasta.



Jouko Turkka ja vahvasti fyysinen horkkateatteri olivat Sielun Veljien rinnakkaisilmiö 80-luvulla. Näyttelijöitä ja teatteriväkeä valui enenevässä määrin Siekkareiden keikoille bändin energiaa ihailemaan ja vuonna 1984 Teatterilehti tilasi minulta jutun Sielun Veljistä näyttämötaiteellisena ilmiönä. Ison ja intoutuneen (kansi)jutun lehteen väsäsinkin (Teatterilehti 3/84). Vertasin Siekkareiden keikkaa jopa Artaudin julmuuden teatteriin ja Artaudilta oli mukana tämä sitaatti: ”... nähdään kuinka ohitse kiitävät kuvat ja liikkeet, joihin sisältyvät esineet, hiljaisuudet, huudot ja rytmit muodostavat yhdessä konkreettisen kielen, joka perustuu merkkeihin eikä sanoihin”.

Keskeistä yhtyeen keikkadramaturgiassa oli esiintyjän ja yleisön välisen rajan hämärtäminen, matka yhteiseen tilaan. Tähän Ismo Alanko viittasi Teatterilehden jutussakin: ”Kun me aloitettiin ei välitetty mitään siitä mitä jengi tuumaa, tehtiin vaan oma kimppafiilis. Myöhemmin on ajateltu asioita sillä lailla, että pitäis saada porukka siihen kimppaan mukaan. Olis kiva jos saatais laajennettua sitä meidän kokemusta, ja onhan näin tietysti käynytkin.”

Ismon ja kumppaneiden synnyttämä kimppakokemus oli senlaatuinen, että usein Sielun Veljien turneista tuli halki Suomen huojuva, dionyysinen kulkue, jonka laahukseen tarttui iloisenkirjava joukkio vapaata kuosia arvostavia, hyviä sykkeitä elämäntehtävänään hakevia hillujia ja hengaajia. Festarikeikoilla bändin dösa oli turvoksiin asti täynnä diggareita, faneja, frendejä ja siipeilijöitä. Joskus kun raivasit itsesi tämän hippipunkkihämymiehityksen läpi bussin takaosaan, niin siellä, ikisakean dullansavun läpi tilannetta tiiraillessasi sait havaita, ettei yhtäkään Siekkaria ollut paikalla heidän omassa keikkabussissaan!



Tämän sivun Siekkarikuvat: Kari Kosmos.
Lisää Koon kuvia Sielun Veljisä, vm. 2011, Ipernityn Galleriassa.

Maailman kuuluisin kuski

Jack Kerouac - On the Road (1955)
Carolyn Cassady - Heart Beat: My Life with Jack & Neal (1976)
Neal Cassady - The First Third (1971)
Tom Wolfe - The Electric Kool-Aid Acid Test (1968)
Alison Ellwood & Alex Gibney (ohj.) - Magic Trip (2011)

" ... Ohitimme suuren sementtitehtaan.Sitten tie rupesi laskemaan. Dean sammutti moottorin, vaihtoi vapaalle ja ajoi läpi hiusneulakaarteitten ja ohitti kaikki muut autot eikä kertakaan käyttänyt kaasupoljinta ... Toisinaan tie äkkiä taas nousi; hän ohitti autot äänettömästi, pelkän vauhdin voimasta. Hän tunsi ensiluokkaisen solan rytmin kokonaan, kaikki sen temput. Kun tuli hiusneulakaarre vasemmalle jolloin oikealla, matalan kiviseinämän takana oli alapuolella jossakin kaukana maailman pohja, hän vain nojautui kauas vasemmalle, kädet ratissa, käsivarret jäykkinä, ja ajoi sillä lailla läpi ... "

Jack Kerouac: Matkalla (Kirjayhtymä, suom. Markku Lahtela)




Vain yksi mies on tullut maailmaankuuluksi ansioistaan autokuskina. Nyt ei ole siis kyse kiitämisestä rallipoluilla tai formularadoilla, vaan kruisailusta kaupunkien kaduilla ja kaahailusta valtateillä. Neal Cassady on tämä mies ja hänestä teki legendaarisen maantien ässän Jack Kerouacin kirja Matkalla (On the Road), jossa Cassady esiintyy nimellä Dean Moriarty. Tämän jälkeen Cassadyn mainetta ovat lujittaneet aikalaismuistelot sellaisilta ihmisiltä kuin esimerkiksi Allen Ginsberg, William Burroughs ja Ken Kesey. Nämä muistelot eivät tosin koske pelkästään autoilua, vaan koko Cassadyn maanista, villiä persoonaa ja erityisesti hänen loputtoman pitkiä, kosmisia monologejaan.

Neal Cassadyn (s. 1926) äiti kuoli Nealin ollessa kymmenenvuotias ja hän varttui alkoholisti-isä huoltajanaan. Cassadyn nuoruus kului kaduilla, biljardisaleilla ja telkien takana. Kouluakin hän ehti välillä käydä ja oli nuoresta pitäen innokas lukumies. Hän ihaili taitavia sanankäyttäjiä, sellaisia kuin Allen Ginsberg ja Jack Kerouac, joiden kanssa hän ystävystyi vuonna 1947 New Yorkissa.

Vuonna 1952 Kerouac asettui tilapäisesti asumaan Neal Cassadyn ja hänen vaimonsa Carolynin kanssa. Tässä ajasta Carolyn Cassady on tehnyt kirjan Heart Beat - My Life with Jack & Neil (Creative Arts Book Company, 1976). Carolyn kertoo, että hänestä oli mukava tehdä huushollihommia samaan aikaan kun keittiön pöydän ääressä istuvat Neal ja Jack lukivat ääneen omia kirjoitelmiaan tai katkelmia Spengleriltä, Proustilta ja Shakespearelta. Neal huudatti koko ajan radiota ja siitä syystä miesten sanailu liukui herkästi kirjallisuudesta ja filosofiasta musiikkiin eli jazziin.



Carolynilla oli suhde sekä Cassadyyn Kerouaciin, mutta hän ei ollut koskaan sängyssä Kerouacin kanssa Cassadyn ollessa kotona ja päinvastoin. Samoihin aikoihin tämän triosuhteen kanssa Cassady sai tuomion kaksinnaimisesta Diane Hansen -nimisen naisen kanssa. Suurimman kriisin Carolynin ja Nealin suhteessa aiheutti se kun Carolyn kerran yllätti miehensä alastomana sängystä Allen Ginsberg vierellään.

Cassady halusi intohimoisesti kirjailijaksi, mutta ei koskaan siinä onnistunut. Yksi kirja häneltä on kuitenkin julkaistu: The First Third (City Lights, 1971). Se on Nealin lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen keskittyvä, elämäkerrallinen kronikka, joka sisältää mm. muistelon Cassadyn ensitapaamisesta Ginsbergin ja Kerouacin kanssa plus otoksen Cassadyn kirjeitä . Kirja antaa hyvän kuvan Cassadyn persoonasta ja hänen rakkautensa autoihin tulee ilmi mm. vuonna 1965 kirjailija Ken Keseylle lähetetystä kirjeestä, jossa Cassady kuvaa vuolassanaisesti sen hetkistä ajopeliään:

"... the best truck I ever fucked up. A 1947 3/4 ton, with overload springs, International (yep, it`s got an electric fuel pump, too - it must be characteristic of the stock ones to easily go out) pick-up that´s got a 1962 6 speed G.M.C. gear box - never use compound Low so really a 5 speed --- a 1957 Metro van rear end, 2 fuel tanks holding about 26 1/2 or 7 7/8 gallons, the strongest truck type (like your bus) wheels sporting 2 brand new 8 ply Nylon 750 X 16(cost 90 dollars) and the rear and a new 750 X 16 8 play rayon on R.F. and 6 ply 750 X 16 on L.F.... "



Cassady halusi Ginsbergin ja muiden beatnikkien kanssa älyllistä kanssakäymistä, mutta "älyköt halusivat hänen olevan pyhä primitiivinen, Denverin skidi," kirjoittaa Tom Wolfe vuonna 1968 ilmestyeessä kirjassaan - josta vieläkään ei ole ilmestynyt suomenkielistä laitosta! - The Electric Kool-Aid- Acid Test (Bantam Books, 1980). Wolfen mukaan hetkinä, jolloin Cassady vaistosi ettei häntä hyväksytty älyllisellä tasolla, hän vetäytyi jengistä johonkin nurkkaan yksinpuhelemaan: "Okei, minä vedän omaa trippiäni ... tää on mun oma trippi, tajuutteko..."

Electric Kool-AidAcid Test on kertomus Ken Keseyn johtamasta Merry Prankster -ryhmästä. Vuonna 1964, va urastuttaan jossain määrin kirjallaan Yksi lensi yli käenpesän, Kesey ystävineen lähti risteilemään ympäri Amerikkaa psykedeelisin värein maalatulla bussilla, johon oli pakattu useita filmikameroita, nauhureita, musiikki-instrumennteja, kameroita ja vahvistinlaitteita. Eväspuolelta löytyi kannabiksen lisäksi mm. LSD:tä, jonka käyttö ei tuohon aikaan ollut laitonta. Nauhurit ja filmikamerat pyörivät lähes taukoamatta ja välillä hetki sitten bussissa äänitettyjä nauhoituksia toistettiin sekä bussin sisällä että ulkona olevista kaiuttimista. Linikkaa ohjasi tietysti Neal Cassady.



Välähdyksiä Merry Pranksterien matkasta on nähty muutamilla dokumenttifilmeillä, mutta tänä vuonna ilmestynyt Magic Trip on ensimmäinen pelkästään bussitrippiin keskittyvä dokumenttielokuva ja suunnilleen koko sen sisältö on ennennäkemätöntä materiaalia. Elokuvan ohjaajilla oli käytössään 100 tuntia filmi-ja audioäänityksiä, jotka olivat maannet 40 vuotta Keseyn kellarissa. Vuonna 2001 kuollut Kesey ei itse saanut bussimatskusta ikinä valmista filmiä toimitettua, pelkästään kuvan ja äänen synkkaan saaminen osoittautui ylivoimaiseksi tehtäväksi.

"Bussitrippi ... se kommunikoi jotain sellaista, jota ei voi panna pulloon ja myydä, siksi ihmiset eivät ajattele sen olevan arvokasta", on Ken Kesey sanonut. Merry Pranksterien bussitempaus oli kuuskytlukulaista, kollektiivista happeningtaidetta parhaimmillaan, joskin nykyisin se ehkä luokiteltaisiin käsitetaiteelliseksi performanceksi. Beatlesien elokuva Magical Mystery Tour (1967) on selvästi ideoitu Prankstersien Bussitripin vaikutuksen alaisena. Samoin Hopperin Easy Rider omaa yhtäläisyyksiä Bussitrippiin.

Suuri osa Bussitripin filmatisoinnista on hyvin tärisevää kuvasälää, mutta onneksi vähemmän heiluvaa kuvaustakin on Magic Trip -elokuvaan löytynyt. Ehdottomasti hauskin kohtaus filmissä alkaa siitä kun Cassady ohjaa bussin päätieltä jorpakkoon, josta löytyy kirkasvetinen joki. Bussi juuttuu rantahiekkaan. Silloin linjurista otetaan esille moottoripyörä, jolla yksi henkilö lähtee hakemaan apua. Sen jälkeen Kesey alkaa pohtia, olisiko nyt otollinen aika ottaa LSD:tä; Cassadyn hahmo heiluu hämärässä kuvassa ja hänen kuullaan sanovan: "I would do it, I would do it". Happoa tiputetaan ja pian koko joukkue ryhtyy musisoimaan, maalaamaan ja relaamaan silmät hallusinaatioiden välkkeestä säihkyen. Kaikki ovatkin vahvoissa nousutripeissä moottoripyöräilijän palatessa mukanaan traktori, joka ryhtyy vetämään bussia irti rantahiekasta. Pranksterit sekoilevat ja kannustavat satasella bussinsa ympärillä. Valitettavasti traktorikuskin ilmeitä ei ole tallennettu filmille.

Merry Pranksterien nuorin jäsen oli 18-vuotias Mountain Girl, josta myöhemmin tuli Jerry Garcian vaimo. Garcia ja koko Grateful Dead -yhtye - aluksi nimellä Warlocks - musisoi useissa Keseyn ja Prankstersien vuosina 1965 - 1966 järjestämissä acid test -juhlissa. Niiden idea oli iloita LSD:stä isolla porukalla inspiroivissa puitteissa ja Neal Cassady oli näiden inititaatiojuhlien tärkeä moottori. Acid testien kautta Cassadyn, Keseyn ja kumppaneiden edustama beatnik-kulttuuri alkoi transponoitua hippikultiksi, joka sai ylipappinsa Timothy Learysta.

Cassady teki Grateful Deadin porukkaan valtavan vaikutuksen. Dennis Mcnallyn Grateful Dead -historiikissa Dead-basisti Phil Lesh muistelee matkaa, jonka hän teki Cassadyn kyydissä San Franciscoon valtatie 101:llä: Candlestick Parkin kohdalla baanalle ryntäsi autoillaan puistossa juuri päättyneen pallopelin yleisö, mutta Nealin kaara yksinkertaisesti virtasi "sarjana aaltoja" massiivisen liikenneruuhkan läpi. Leshin mukaan Neal näki kulmien taakse ja laittoi bilikan mahtumaan sellaisiinkin paikkoihin joissa ei näyttänyt olevan auton mittaista väylää. Lesh tunsi, että hän oli etuoikeutettu ja siunattu saadessaan olla Cassadyn seurassa ja nähdä hänet toiminnassa.

Neal Cassady kuoli hämärissä olosuhteissa helmikuussa 1968 Meksikossa. Hän oli mukana eräiden ystäviensä häissä, jonka jälkeen hän - enemmän tai vähemmän barbituraatteja nautittuaan - lähti kävelemään naapurikaupunkiin ratakiskoja pitkin. Yö oli kylmä ja sateinen ja aamulla Casssady löydettiin kiskoilta koomassa. Hänet toimitettiin sairaalaan, jossa pian menehtyi.

Kiinnostus Cassadya kohtaan on pysynyt vireillä näihin päiviin saakka. Vuonna 1993 ilmestyi kirjekokoelma - Grace Beats Karma: Letters from Prison - ja 2007 vielä laajempi laitos Cassadyn kirjoittamista breiveistä: Collected Letters, 1944-1967. Cassadysta ei kuitenkaan ole tullut samanlaista pop-ikonia kuin vaikkapa James Deanista. Hän oli kuollessaan liian vanha - 42 vuotta - nuorisomartyyriksi, eikä hän elinaikanaan omannut nimeä kuin beatnikkien ja varhaisimpien amerikkalaishippien keskuudessa. Valkoisen rapin esi-isäksi Cassady olisi voinut kohota, jos hänen yksinpuhelujaan olisi julkaistu esim. äänilevyillä. Nyt Cassady on kuin vanhakantaisten, enemmän tai vähemmän arkkityyppisten hahmojen - kuningas arthureiden ja robinhoodien - kaltainen taruolento, josta diggaamme jälkeenjääneiden luomusten puuttuessa legendasäteilyn ja jännittävien tarinoiden perusteella.




I'm wheels, I am moving wheels
I am a 1952 studebaker coupe
I'm wheels, I am moving wheels moving wheels
I am a 1952 starlite coupe...
En route.....les Souterrains
Des visions du Cody...Sartori a Paris...
Strange spaghetti in this solemn city...
There's a postcard we're all seen before...
Past wild-haired teens in dark clothing
With hands-full of autographed napkins we
eat apples in vans with sandwiches ... rush
Into the lobby life of hurry up and wait
Hurry up and wait for all the odd-shaped keys
Which lead to new soap and envelopes...
Hotel room homesickness on a fresh blue bed
And the longest-ever phone call home.....no
Sleep no sleep no sleep no sleep and no mad
Video machine to eat time... a cityscene
I can't explain, the Seine alone at 4am
The Seine alone at 4a.....Neal and Jack and me
Absent lovers, absent lovers...

KING CRIMSON: Neal and Jack and Me

Countin one eyed jacks and whistling dixie in the car
Neal was doin least a hundred when we saw a fallin star
Florence wished that Neal would hold her stead of chewin
his cigar Jack was noddin out and dreamin he was in a bar
with Charlie Parker on the bandstand not a worry in the world
and a glass of beer in one hand and his arm around a girl
and Neal was singin to the nurse
underneath a harlem moon
and somehow you could just tell we'd be in california soo


TOM WAITS, viimeinen säkeistö laulusta Neal and Jack

Suomen itsenäisyyspäivä - ja tanssi lampaiden kanssa

Suomessa itsenäisyyspäivän juhlinta on kätevästi ulkoistettu: valtakunnan eliitti revittelee linnassa ja rahvas seuraa joka torpassa muotinäytöstä muistuttavaa happeningia televisiosta. "Vain yksi on joukosta poissa"... sillä vuodesta toiseen on juhlimisen ulkopuolella pidetty V.I.Lenin, vaikka juuri Vladimir Iljits Suomelle itsenäisyyden soi. Edes Kekkoslandiassa ei ikuna roudattu Neuvostoliitosta lainattua, Leninin palsamoitua ruumista kunniasaatossa presidentinlinnan kutsuille. Suomen kunniavelka Leninille on yhä maksamatta.



Tänä vuonna on itsenäisyyspäivän vastaanotossa havaittu em. lisäksi muitakin vinoutumia: perussuomalainen kansanedustaja Pentti Oinonen jää pois linnasta, koska ei diggaa siitä, että homot tanssivat siellä keskenään. Kysessä onkin hyvin uusi käytäntö, vakiintunut vasta nykyisen, setalaisen presidentin aikana, joten se varmasti hämmentää Oinosen lisäksi myös monia vähemmän uskovaisia kansalaisia. Ovathan paritanssit rakennetut miehen ja naisen välisen jännitteen emootioille. Siksi homojen keskenään valssaaminen näyttää väkinäiseltä heterokulttuurin matkimiselta.

Jyrkistä ja törkeistä lausumistaan tunnettu kansanedustaja Teuvo "kaveri" Hakkarainen - suomalaisen politiikan ainut aidosti kiinnostava hahmo - kommentoi tanssikeissiä sanomalla: "Tanssikoot vaikka lampaiden kanssa!" Halusiko Hakkarainen näin muistuttaa meitä siitä, että homot eivät suinkaan ole ainut seksuaalinen vähemmistö Kalevan kankahilla?

Yhtä hyvin Hakkaraisen lausunto saattaa viitata hänen äkilliseen heräämiseensä huoleen eläinten oikeuksista (ilman mitään seksikytköksiä). Asiaa. Sillä jos ajatellaan pelkästään sitä villasukkien määrää, mikä Suomen sotien aikana taistelijoiden jalkahiellä mehustettiin, niin lampailla on taatusti täysi oikeus tanssia itsenäisyyspäivän juhlassa ihmisten kanssa!

Lampaiden lisäksi parketille pitäisi kutsua myös sudet. Näin eläinkunnan vastakkaiset voimat olisivat molemmat edustettuina. Ihmisten tanssilla susien ja lampaiden kera olisi suuri symbolinen arvo aikana, jolloin susia syyllistetään suureen ääneen ja eläinten teollinen käyttö on kuuma poliittinen peruna. Eläinten tanssimisen sallimalla Suomi ikään kuin solmisi suuren rauhan luonnon kanssa. Linnanjuhlien kautta koko maailmalle väläytettäisiin sellaista sanomaa, että Suomeen mahtuvat kaikki: sudet, lampaat, heterot, homot,exhibionistit, dullanpolttajat, raivoraittiit,kettutytöt,lehmipojat, perussuomalaiset, kommarit, kokoomuslaiset, somalit, lappalaiset jne.

Hakkarainen on myös ilmaissut, että jos hän olisi presidentti, niin linnan juhlat loppuisivat kokonaan. Mutta miksi Hakkarainen ei ole ehdolla presidentiksi - vaan omahyväinen paavin agentti Soini? Hakkarainen presidenttinä on visiona kuin suoraan Speden elokuvasta. Toteutuessaan tämä hallusinaatio toisi suomalaisen yhteiskunnan ylätasolle karnevalistista ja avantgardistista kuvakulmaa. Mutta vielä huimemmassa todellisuudessa eläisimme, jos linnanjuhlien lisäksi lakkautettaisiin koko itsenäisyyspäivä.Sillä ei itsenäisyyspäivän juhlinta missään maailman kansassa terveitä mielialoja esiin nostattele. Yleensä se vaan voimistaa nationalismin ja patriotismin kaltaisia erillisyyden harhanäkyjä. Sitä paitsi, onhan kansallisvaltioiden aika ilmiselvästi jo ohi.

Voisiko Kalevalan päivästä tehdä itsenäisyyspäivän lakkauttamisen jälkeen suomalaisten suurimman juhlapäivän? Se olisi päivä, jolloin Elias Lönnrotin linjaaman, virallisen kalevalaisuuden lisäksi muistettaisiin salatieteilijä Pekka Ervastin näkyä Suomen kansallisdeevasta ja Ior Bockin Suurta saagaa Ukosta, Akasta & muinaisesta siittämisjärjestyksestä. Silloin ei ylistettäisi Suomi-konepistoolien voimaa, vaan sanan mahtia; sanan ja soundin suverenisuutta.

Mutta jos itsenäisyyspäivän viettoa jukuripäisesti vain jatketaan, olisi ainakin pressan juhlien olemusta ehdottomasti uudistettava. Kättelyrituaalin sijasta tulisi keskittyä tanssirituaaliin ja tehdä tanssimisesta todellakin rituaalia! Onhan outoa, että nykyisin kansallista merkkipäivää juhlitaan valssin kaltaisia paritansseja vetämällä, eikä yhtenä joukkona, yhtenä kansana, esimerkiksi piirissä tanhuten.

Piiritanssi yhdistää ihmiset sukupuolisuuden ylittävällä tasolla ja virittää tanssijat kontaktiin perimmäisten ympyröiden kanssa. Tietysti ryhmänä on mahdollista tanssia ritualistisesti muussakin muodostelmassa kuin piirissä ja tässä kohtaa monien maahanmuuttajien muinaisista perinteistä tulee rikastetta suomalaiseen juhlakulttuuriin.

Utopia-Suomessa kättelyn sijasta telkusta näytetään suora lähetys linnan juhlien itsenäisyyspäivän hurmiosta.



Tanssivat eläimet, esim. karhut ovat tuttuja saduista ja myyteistä, mutta joskus tanssiva karhu ei olekaan aito nalle, vaan ihminen karhunpuvussa. Tälläisestä tilanteesta kerrotaan Cooperin kirjassa Viimeinen mohikaani, jonka kuvitusta ovat nämä purukumipakkauksen keräilykuva 60-luvulta. Kuvien kääntöpuolella on tekstiä: "... Äkkiä paljastuu karhuntaljan alta Haukansilmä. Hän on ottanut karhun vaatteet poppamieheltä ja näyttelee nyt tämän osaa".