torstai 22. joulukuuta 2011

Vaihtoehtoja joululauluille

Ustad Bismillah Khan & Party - Shehnai Recital
Churchical Chants of the Nyabingi
Xasthur - Subliminal Genocide
Lou Reed & Metallica - Lulu

En usko Jeesukseen enkä joulupukkiin, mutta ilmeisesti muistutan vähän kumpaakin, koska minullekin kaupoissa välillä toivotetaan: `hyvää joulua`.

Joulun keskitysleirin piikkilanka on Suomen ympärillä lähes aukoton, koska joulussa ovat kristittyjen lisäksi innolla mukana myös monet, yleensä kaikkea "huuhaata" vieroksuvat sekulaarit humanistit ja skeptikot. (Jännää muuten, että ns. "vapaasti ajattelevat" tahot kampanjoivat kyllä näyttävästi kirkosta eroamisen puolesta, mutta ikinä ei kritisoida sitä, että Suomi pyörii kristillisen kalenterin pohjalta, sillä kyllähän ei-kristityllä pitäisi olla oikeus ja mahdollisuus mennä töihin esim. joulu- ja pääsiäispyhinä.).

Kun ei muutamaan päivään pääse työpaikalle, työvoimatoimistoon, Kelan konttoriin, kouluun, yliopistoon eikä kauppaan ja kun melkein kaikki kapakatkin ovat kiinni ja kun jokaisen naapurin ikkunassa välkkyy joulutähti telkun tuutatessa tauotta pukkia, hyvää tahdon visuaalisia vaahtokarkkeja ja vielä vähän jeesusta kaupan pääle, niin olisiko kätevintä jokaisen epäilyksen varjossa elävänkin vaan upottautua joulun tunnehöttöön, vetää tonttulakki tukkaan ja rallatella tip-tap-tipe-tipe-tiptappia tuvan permannolla?

Mutta jos ei kuitenkaan mentäisi noin syvälle. Otetaan mieluimmin esille levyjä, joista ei joulunmakua irtoa vaikka uunissa kinkun kylkiäisenä paistaisi.



Intialainen musiikkimestari Ustad Bismillah Khan (1916 – 2006) oli uskonnoltaan muslimi, kuten nimen etuliitteestä `ustad` voi päätellä (saman tason hindumuusikot käyttävät tavallisesti oppineen titteliä `pandit`). Siis kaikkea muuta kuin jouluihminen. Tosin Bismillah Khan oli uskonnollisesti hyvin laajakatseinen tapaus, sillä hän oli hindujumala Saraswatin palvoja ja soitti vakinaisesti Shivalle omistetussa Kashi Vishwanath -temppelissä. Khanin instrumentti oli shehnai, vähän oboeta muistuttava puhallinsoitin, jossa on läpitunkeva, rajusti resinoiden kiemurteleva ääni.

Levyjä ja kasetteja Bismillah Khanilta on ilmestynyt valtava määrä. Mistä tahansa niistä voi aloittaa tutustumisen hänen musiikkiinsa. Vaikkapa albumista Shehnai Recital (Venus DeLuxe, 1998). Sille on tallennettu kaksi perinteistä intialaista ragaa ja Purabi dhunin - dhunin ´lla tarkoitetaan esitystä, joka voi perustua ragaan, mutta on vapaamuotoinen, vähän niin kuin jazz-hengessä luriteltu tulkinta aiheesta. Tässä kohden täytyy tosin huomauttaa, että esim. jazzin hurjapäisten mestaruussarjan ottelijoiden - Coltrane & kumppanit - vapaasti assosisoivasta töräyttelystä maestro Khanin puhaltelu poikkeaa ainakin siinä, että musassa on minimissään muusikon henkilökohtainen asia: Khanin kurinalaisen keskittynyt soitto kumpuaa meditaatiosta ja on omistautunut puhtaasti musiikin jumalalliselle olemukselle ja muinaisten kuvioiden ja ikimystisten äännejärjestelmien magiikan välittämiseen. Siten tämä levy on yhtä aikaa tajuntaa räjäyttävää taidetta ja hengellistä rituaalia.



Jamaikalaiset rastat eivät vietä joulua, koska pitävät - koulukunnasta riippuen - Jeesusta a) "menneisyyden jumalana" (jonka rastajumala Haile Selassie on korvannut), b) "vääränä" eli valkoisena valkoisten jumalana (rastojen tunnustama Iesus tai Yes-Us oli mustaihoinen) tai c) demonina (jonka nimeä kantavalla laivalla kuskattiin orjia Jamaikalle / joka itse asiassa onkin kannibaalihirviö Molok). Muihinkaan kristillisiin juhliin rastat eivät osallistu, vaan heillä on omat juhlapäivänsä ja omat rituaalinsa.

Rastojen juhlamenot kantavat nimeä nyahbinghi. Nyahbinghi-rituaalissa tanssitaan, rummutetaan ja veisataan rastavirsiä vähintään seitsemän päivää ja yötä. Ei-kaupallisia, kaseteille nauhoitettuja äänitteitä nyahbinghi-menoista on liikenteessä paljon, mutta yksittäisiä, dokumentilevyille sisältyviä näytteitä lukuunottamatta ei rastaseurojen hartaita säveliä ole kuultavissa kuin yhdellä albumilla. Kyseessä on vuonna 1982 äänitetty LP Churchical Chants of Nyabingi (Heartbeat, 1983).

Nyahbinghissa messutaan yhtä veisua vähintään puolisen tuntia. Churchical Chantille on mahdutettu 10 laulua 40 minuuttiin. Edes cd-versiolla raitojen kestot eivät ole pidentyneet. Aikajanan lyhentäminen on iso vääryys näiden loitsulaulujen kohdalla, mutta tälläisenäänkin albumi antaa elävän kuvan siitä, mitkä ovat taajuudet ja tutinat nyahbinghi-rituaaleissa. Tulesta todistetaan paljon ja varsinkin Harmagedonin tulesta ja ukkosen jyminästä ja babylonin kaatumisesta. Monia näistä levyllä kuultavista virsistä resitoidaan yhä vieläkin rastakokoontumisissa, erityisesti on suosionsa säilyttänyt White Boy A Follower: "Anywhere Rastafari chant/ Anywhere Rastafari chant / Any Anywhere Rastafari chant / White boy a follower ..."



Amerikkalainen black metal bändi Xasthur on jo pitkään ollut yhtä kuin sen perustajäsen Scott Conner, joka käyttää nykyisin taiteilijanimeä Malefic. Albumeita on Xasthurin nimissä ilmestynyt tähän mennessä kahdeksan. Niistä vaikuttavin on mielestäni vuonna 2006 julkaistu Subliminal Genocide.

Subliminal Genocide on vääristyneesti värisevää, sysimustaa soundia, jonka pohjalla paukuttaa rumpukone ja jonka aina välillä läpäisee Maleficin säröinen mörinälaulu. Yhtäläisyyksiä black metal -genrelle ominaisten juttujen kanssa on runsaasti, mutta osa levyn loistokkuudesta tulee juuri siitä, että teos irtoaa metallimusiikin kliseistä täysin omanlaiseen, surralistis-psykedeeliseen ulottuvaisuuteensa. Monet kappaleet on pitkiä, raskaana dronemaisena massana vyöryviä äänimaalauksia, jotka tuovat kuultaviksi kuun pimeältä puolelta ne hajottavat ja psyykkaavat astraalisinfoniset värinät, jotka Pink Floyd jätti Dark Side of the Moonillaan ilmentämättä. Vertaus Floydin mestariteokseen on sikälikin aiheellinen, että myös Xasthurin levystä aistii suuren taiteellisen intohimon läsnäolon, vakavan yrityksen kurkottaa musiikin tärkeisiin tarkoituksiin.

Pääasiassa instrumentaalimusaa ovat Subliminal Genociden urat ja laulubiisien kohdalla jännittävästi viiltävistä teksteistä ei tietenkään saa mitään selvää, vaan niihin on perehdyttävä kirjoitettuina versioina. " ... You are all... all that you hate/ Force fed memories, suffer humiliation /Victim of darkness, of the inner hidden kind /I am the eye within the gleam / Shatter before a mirror that stares into (a shallow soul)..." (The Prison of Mirrors).

Himmeitä, mutta paljastavia ovat psyykkeen peili-ikkunoiden heijastukset sekä sanassa että soundissa läpi levyn.



Lou Reed ja Metallican jengi ovat varmasti tätä kirjoittaessa jouluostoksilla, mutta mainittujen sankareiden yhteisteos Lulu (Warner Bros / Vertigo, 2011) henkii kaikkea muuta kuin Betlehemin tai Joulumaan säväreitä. Muutenkin se on kelpo levy. Itse olen jopa yllättynyt siitä, kuinka hieno homma tämä on, sillä en ole koskaan Metallicasta perustanut, en tukanheilutuskaudella enkä myöhemminkään. Ja Lou Reed taas - Velvet Underground -periodi on tietysti mahtava, Transformer upea klassikko ja Metal Machine Music uskalias, hullu testilevy, ja lisäksi löytyy nippu muitakin hyviä hetkiä sisältäviä albumeita, mutta 80-luvulta lähtien en ole juurikaan Reedin levyihin viitsinyt paneutua: ne ovat kuulostaneet niin kuivakkailta ja harmailta tuotoksilta. Mutta tämä on toista maata, ja vähän maanalaistakin...

Lulun kappaleet perustuvat saksalaisen kirjailija Frank Wedekindin näytelmiin. Reed tulkitsee ne Lulu-nimisen huoran hurjaan, väkivaltaiseen ja rujoon maailmaan eläytyen. Lyriikat ovat verraten rankkoja ja kiintoisaa niissä on tietysti jo pelkästään se, että Lulun naisnäkökulmaa ilmentää mies...ja kaiken lisäksi ilman androgyynista orientaatiota... En tosin ensimmäisillä kuuntelukerroilla kiinnittänyt sanoituksiin isommin huomiota. Musiikki itsessään tönäisi niin tuntuvasti, suggeroi ja repi railoja tajuntaan. Varsinkin kun pääsin tämän tuplacd:n kakkososaan, joka ne levyn kaikkein riipaisevimmat ratkaisut ja pimeimmät valot tarjoaa.

Musiikissa ei mennä ehkä yhtä perusteellisen kauas Mystery trainin jytkytyksestä rockin perinneraiteilla kuin em. Xasthurin kiekolla, mutta jyrkän avantgardistisella otteella, noisen keinoja kaihtamatta on tämäkin tuotanto toteutettu. Välillä Reedin teatraalisen puhelaulun ja Metallican dekonstruktoidun heavyriffimaalailun maaninen yhdiste tuo mieleen Kurenniemen ja Circlen yhteislevyn Rakkaus tulessa ja joissakin kohdissa Reedin fraseeraus kuulostaa Captain Beefheartilta. Bertolt Brechtin ja Kurt Weilin haamutkin ovat ilmeisesti näyttäytyneet studiossa... Yhteyksiä ja yhtäläisyyksiä on yhtä paljon ja yhtä moneen suuntaan kuin levyssä on aikamme musiikkiin eroavaisuuksia ja irtiottoja siitä. Näin jalostunutta artistista näkemystä ja paatosta tapaa rocklevyillä hyvin harvoin nykyaikana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.