MYSTEERIOAGENTIT SAFIIRI & TERÄS

Voisiko olla niin, että jokainen merkittävä scifi-kirjailija ja -elokuvantekijä on medium, välittäjä? Tarkoitan tällä sitä, että joku ihmiskunnan ulkopuolinen taho syöttää meille heidän välityksellään tietämyksemme ylittävää syväkuvaa elämästä maailmankaikkeudessa.

Luulen että paljon erilaisia tv-tuotantoja tehnyt Peter J. Hammond on em. kaltainen avataari. Hänen käsikirjoittamansa sarja Saphire and Steel (Safiiri ja Teräs) vaikuttaa kummallisella tavalla realistiselta, vaikka onkin hyvin vaikea edes määritellä mistä tässä tuotannossa perimmiltään on kysymys. Safiiri ja Teräs on yhtä aikaa scifiä, humanoidismia, astraaliprojektointia, parapsyklogiaa ja vielä jotain ihan muuta.

Sarjan päähenkilökaksikko ilmaantuu jostain toisesta, tarkemmin määrittelemättömästä ulottuvaisuudesta maapallolle mysteerisiä sotkuja selvittämään. Duo osaa kommunikoida keskenään telepaattisesti ja molemmat omaavat useita muitakin parapsyykkisiä kykyjä. Safiiri pystyy jossain määrin manipuloimaan aikaa liukumalla sen ulkopuolelle tai rekonstruktoimalla menneisyydessä tapahtuneita tilanteita nykyhetkessä. Steelillä puolestaan on telekinektisiä taitoja ja lisäksi hän pystyy jäädyttämään itsensä absoluuttiseen nollapisteeseen. Tätä ominaisuutta hän tarvitsee viholaisten hyökkäyksiltä suojautumiseen.

Englannissa Safiirin ja Teräksen kuusi tuotantokautta esitettiin vuosina 1979 - 1982. Suomessa sarjaa nähtiin telkussa 80-luvulla. Teräksen osassa on jo 60-luvula useissa sarjoissa vilahtanut - mm. Napoleon Solon parina - David McCallum ja Safiiria näyttelee Joanna Lumley. Hänen roolityöskentelynsä on intensiivistä ja magneettista femme fataleismia. Tosin nykyään sarjaa katsoessa nousevat mieleen herkästi muistijäljet Todella upeeta -sarjasta ja se kieltämättä vähän vesittää Safiirin kohtalokasta ja sensitiivisen salaperäistä olemusta.



Kaksikon selvittämistä tapauksista tiheimmät jännitteet sisältyvät episodi numero kakkoseen. Sen tapahtumat sijoittuvat hylätylle rautatieasemalle, jossa eräs parapsykologian harrastajatutkija on nauhurineen aavejahdissa. Aaveväkeä, eräänlaisia ajan jäänteitä, steisssille alkaakin ilmaantua täydellisen näkyväisten sotilaiden hahmossa. Marssilaulut raikaa läpi astraalitasolta, pyssyt paukkuvat ja nykyisyys häviää hetkittäin ensimmäisen maailmansodan ahdistaviin huuruihin.

Safiirin ja Teräksen erikoisuus on teatterimainen kattaus. Jaksot tapahtuvat suunnilleen koko ajan samassa tilassa, samoissa kulisseissa ja sekä kuvaus että roolisuoritukset synnyttävät mielikuvan teatteriesityksen taltioinnista. Nykyscifin tyyppistä visuaalista räiskettä ja näyttäviä, multidimensioaalisia efektejä ei käytetä, eikä sivuosia ja täyterooleja juurikaan ole, sillä useimmiten sarjan jaksoissa esiintyy Safiriin ja Teräksen lisäksi vain 3 - 4 henkilöä. Uniikilla tavalla brechtiläinen, vieraannuttava ulottuvaisuus sarjafilmiin sen toteutuksen asketismilla ja yliampuvan teatterimaisella näyttelemisellä luodaan, vaikka tarinat itsessään ovatkin täydellisen ultraa hämyä rajatieteen kohdekentiltä.

Monista kieltämättä vanhahtavasta piirteistään huolimatta Safiiri ja Teräs on yhä hieno näyte siitä, että tv-tuotannoissakin isoa budjettia tärkeämpi asia on iso näkemys. Safiirin ja Teräksen tekijöillä on ollut asennetta ja rautaista tahtoa tehdä rutiinikehyksistä irtoavaa tv-seikkailua.

Safiiri ja Teräs ilmestyi sarjakuvaversionakin vuosina 1979 ja 1981 ja siitä on tehty Englannissa kuunnelmasovituksia. Kaikki jaksot ovat dvd:llä pakattuina olemassa, mutta suomalaista dvd-julkaisua ei tietääkseni ole vielä ilmestynyt. Mutta kyllä se vielä tulee - tai sitten joku kanava palauttaa sarjan telkkuun, sillä ei tälläinen, futuurinen klassikkomatsku suostu niin vain historiaan hautautumaan.

JIMI HENDRIX TUTKIMUKSEN VALOSSA

Mihin suuntaan Jimi Hendrixin musiikki olisi muuntunut jos hän olisi saanut elää pidempään? Olisiko se ollut enemmän jazzia vai enemmän Afrikkaa vai jotain aivan ennenkuulumatonta ultra-psykedeliaa? Muitakin vaihtoehtoja voidaan esittää, sillä Jimillä oli antennit ojossa moneen suuntaan ja hän totisesti oli taiteilija, jonka kallossa inspiraatiot leimahtelivat!

Jimi vei ja yhä vie meidät, hänen kuulijansa, mysteeriselle matkalle aikojen ja avaruuksien tuolle puolen, merien alle, maan sisään ja tajunnan transpersoonallisiin taajuuksiin. Siitä mistä kaikesta Hendrixin taiteessa on kysymys esitti oman tulkintansa 1991 Ismo Savola musiikkitieteellisessä lisensiaatintutkielmassaan.

Haastattelin Savolaa vuonna 1992 ja tein kulttuurilehti Kosmokseen jutun Akseli: rohkea kuin rakkaus - Jimi Hendrix tutkimuksen valossa. Alla on artikkelin hyvin lyhyesti lyhennetty uudelleenjulkaisu.

AKSELI: ROHKEA KUIN RAKKAUS

Ajattelin juuri levyn nimeä ( Axis: Bold as Love).
Koko jutun takana saattaa olla merkitystä: Maan
akseli kääntyy ja muuttaa maailman pinnanmuotoa
ja kokonaan erilaiset kulttuurit syntyvät ja toinen
ajanjakso alkaa. Toisin sanoen se muuttaa maan
pinnanmuotoa ja aikaa siihen menee vain neljäsosa
vuorokaudesta. No, sama juttu juttu rakkauden kannsa.
Jos kaveri tai tyttö rakastuu, niin se saattaa muuttaa
täysin hänen ulkonäkönsä. Axis: Bold as Love... 1-2-3,
rock around the clock.

Jimi Hendrix


Kuusikymmentäluvun kitarakuningas Jimi Hendrix oli kosminen kaveri, avaruusveli numero yksi. Hän kertoi tulleensa maahan Marsin takaiselta asteroidivyöhykkeeltä tarkoituksenaan opettaa ihmisille uusia energioita musiikin välityksellä.

Jimi Hendrixin musiikin kosmisiin ulottuvaisuuksiin syventyy Ismo Savolan maailmanlaajuista kiinnostusta herättänyt tutkimus Jimi Hendrixin improvisointitekniikat. Tutkimus hyväksyttiin viime syksynä Jyväskylän yliopistossa lisensiaattitutkielmana.

Rockin uudistaja

Jimi Hendrix on rock-musiikin merkittävin yksittäinen hahmo. Kitaranero ja kokeilija, joka teki rockista taidetta ja taiteesta rockia.

Hendrixin levytysura kesti vain kolme vuotta, mutta tässä ajassa hän ennätti soittaa valtavan määrän musiikkia. Kun Jimi vuonna 1970 kuoli hämärissä olosuhteissa, hän jätti jälkeensä kilometrikaupalla nauhoja, joista on vuosien aikana koottu kymmeniä albumeja.

Kitaroinnin lisäksi Hendrixille toi elinaikanaan mainetta raju, ekstaattinen lavaesiintyminen, joka muutaman kerran huipentui kitaranpolttajaisiin. Hendrix oli kitaraa kielellä soittava show-mies ja Dionysoksen hengessä paahtava rankka rokkari. Mutta hän oli myös rauhaa ja rakkautta saarnaava, kosmisen tietoisuuden välittäjä - ja juuri tämä on Ismo Savolan mielestä Hendrixissä keskeisintä ja kestävintä.

"Hendrix sai tietynlaisen rajun rokkarin maineen, koska hän konserteissa soitti yleensä samoja vauhtibiisejä ja aika pieni osa näistä biiseistä oli hänen omaa tuotantoaan. Hänen parhaat sävellyksensä jäivät pimentoon ja niitä on julkaistu vasta Hendrixin kuoleman jälkeisillä levyillä", sanoo Pieksamäen kristillisen kasvattajaopiston musiikinopettajana toimiva Ismo Savola (31).

Tutkimus meni nuottien mukaan

Ismon 350-sivuisen tutkimuksen lähtökohtana on 47 Hendrixin kitarasooloa, joista hän on itse nuotintanut 37. Se on melkoinen mahtityö, ovathan Hendrixin soolot todella vaikeasti nuotinnettavia.

"Alunperin tutkimus lähti liikkeelle siitä, että olen jossain määrin kitaristi itsekin ja tuli mieleen, että voisihan Jimin soolot opetella niin kuin ne on. Rupesin kirjoittamaan niitä sooloja nuoteiksi ja vähitellen sitten tuli analyyttisempi ote mukaan", Ismo kertoo.

Savola hahmottaa tutkimuksessan viisi soolonmuodostuksen pääperiaatetta, joista yksi on motiivinen improvisointi. Motiivista improvisaatiota tutkimus selvittää esittelemällä 66 toistuvaa musiikillista motiivia ja 72 kerran esiintyvää motiivia.

Kitarasoolot, motiiveineen kaikkineen, yhdessä Hendrixin tekstien kanssa kertovat, että Hendrixin musiikki oli kosmisen maailmankuvan ilmennystä.

"Kosmisuus Hendrixin kohdalla oli kai lähinnä sitä, että hän koki olevansa maailman tai universumin kansalainen ja se heijastui eri asioissa, musiikissa ja tekstissä. Aineellinen ja henkinen maailma olivat hänelle yhtä todellisia", Ismo selittää.

"Parhaiten kosmisuus tulee esiin soundissa ja sitä yritin tuossa tutkimuksessa todistella. Mieltymys improvisointiin, nauhanopeuksien muuntelut, nauhojen pyörittäminen väärin päin ja kaikki tälläinen ilmensi Jimin kosmisia pyrkimyksiä. Oleellista oli myös tummilla soundeilla soittaminen, koska sillä tavoin hänen mielestään pystyi kuvaamaan kosmisia visioita paremmin kuin kirkkailla äänillä. Tästä löytyy myös syy siihen, miksi Jimi ei levytyksissään käyttänyt akustista kitaraa."

Hendrixin arkielämässäkin hänen kosminen maailmankuvansa oli voimakkaasti läsnä. Tästä esimerkkinä Ismo mainitsee teoksessaan sen, että "hän maalasi Lontoon asuntonsa olohuoneen mustaksi sekä hankki pimennysverhot ja mustat silkkilakanat halutessaan luoda oman galaktisen ympäristönsä."

Hendrix ja Einstein

Hyvin jalostuneesa asussa Jimin psykedeeliset visiot esittäytyvät eräillä tupla-albumi Electric Ladylandin raidoilla. Kuunnellessa sellaisia sävellyksiä kuin Burning of the Midnight Lamp, 1983, tai Moon, turn turn the tides...gently gently away kohtaa valtavan avaruudellisen olemisen vaikutelman ja universaalien lähteiden pulputuksen ja pauhun. Planeetat tervehtivät toisiaan matkoillaan mustan tyhjyyden halki, aikavyöhykkeet murtuvat ja vääntyilevät soundit räjähtävät elektroniseksi ekstaasiksi galaksin katolla. Suunta on kohti sfäärien harmoniaa, objektiivista musiikkia.

Electric Ladylandin ja myös monien muiden Hendrix-levytysten maalaukselliset kaikkeudet ovat ikään kuin soundtrackia Albert Einstein teorioille. Näky maailmankaikkeudesta yhdessä ykseydessä värähtelevänä energiakenttänä sisältyy niin Einsteinin matemaattisiin kaavoihin kuin Hendrixin kitaroinnin informaatiovirtaan (joka on myös käännettävissä matemaattisiksi kaavioiksi).

Eikö siis olisi oikein ja kohtuullista, että tieteellisessä keskustelussa voitaisiin viitata Hendrixin tutkimusraportteihin ihan samalla tavalla kuin viitataan Einsteinin ja jonkun nykyajan ydinfyysikon teorioihin?

"Kyllä noinkin voi ajatella, vaikka eihän Hendrixin työ nyt kuitenkaan mitään määrätietoista tutkimusta ollut. Jimi ei ollut niinkään mikään tutkijatyyppi muuta kuin siinä määrin, kuin mitä jokainen henkisesti tiedostava ihminen on tutkiessaan omia lähtökohtiaan. Jossain Intiassahan on elämän tutkimisessa vielä tälläinen laajempi lähtökohta, mutta länsimaissa tilanne on ollut jotenkin vinksahtanut vähintäänkin keskiajasta lähtien: tiede, taide ja filosofia ovat erkaantuneet toisistaan. Tiede on ihan oma suljettu piirinsä, jonka portteja merkittävät ihmiset eri aloilla potkiskelevat", Ismo pohtii.

Perinteisiä tiederaameja potkiskelee omalla hillityllä tavallaan myös Ismon tutkimus. Opinnäytteelle antaa pikanttia poikkitieteellistä säväystä mm. Hendrixin astrologinen analyysi.

Tutkimukseen sisältyvää Hendrixin tähtikarttaa tulkitsee astrologi Seppo Tanhua - tietämättä kenestä on kyse - seuraavaan tapaan:

"Kulttuurielämä ja siihen liittyvät nautinnnot ovat myös sinulle tyypillisiä. Kirjallisuus, musiikki, tanssi ja teatteri kiinnostavat eniten. Myöhemmällä iällä tulevat kuvioihin mukaan myös elämän sielulliset alueet: uskonnot, filosofia ja metafysiikka... Eniten hämmästyt keksiessäsi itsestäsi aikaisemmista elämistä peräisin olevia kykyjä... Usein tämän asetelman ihmiset (noususolmu leijonassa, laskusolmu vesimiehessä) ovat melkoisia keksijäluonteita. Laskusolmun huone kertoo elämänalueesta, jolla vapaudentarve vahvimmin vielä pyrkii esille ja noususolmun huone näyttää tietä kohti todella suurta, arvokasta ja loistavaa elämäntehtävää."

Moottoritie avaruuteen

Hendrix oli avaruuden poika. Hän kertoi, että ajalta "ennen kuin muistan mitään, muistan tähdet ja avaruuden". Ismon tutkimuksessa myös mainitaan, että Jimi ajatteli olevansa kotoisin Marsin takaiselta asteroidivyöhykkeeltä. Hän uskoi jälleensyntymiseen ja kertoi olleensa maan päällä aiemminkin toisissa muodoissa ja toisenlaisissa ihnmishahmoissa.

Keskeisin Hendrixin maailmankuvaan liittyvä käsite on akseli (axis). Hendrix esitteli tähän käsitteeseen liittyvää näkemystään vuonna 1968 julkaistulla levyllään Axis: Bold as Love. Hendrixin mukaan maan akseli kääntyy ja akselin muutokset muuttavat koko maan elämän.
Hendrixin käsitys akselista oli kuitenkin laajempi kuin ajatus pelkästä maan akselista ja sen kääntymisestä muutaman tuhannen vuoden välein. Ismon tutkimuksessa huomautetaan, että akselilla on useita eri ilmenemismuotoja:

"Se on kuin moottoritie avaruuteen ja äärettömyyteen, tai kuin silta tai kynnys siirryttäessä yhdestä todellisuudesta syvempään todellisuuteen tai yhdestä ulottuvaisuudesta toiseen. Se voi olla myös astinlauta suurempaan ymmärrykseen. Akselin käsitteeseen liittyy siten aina muutos tilasta ja todellisuudesta toiseen. Akseli voi ilmetä ja olla läsnä sekä universaalilla, kosmisella tasolla että ihmisen tunne-elämän ja tajunnan tasolla."

Hendrix koki kristinuskon ristin edustavan akselia - aivan samoin kuten voodoon pylväspiha on sitä maan ja taivaan välisenä akselina. Voodoon ja kristinuskon mystiikan lisäksi Hendrixiä kiehtoi intialainen uskonnollisuus, numero- ja astrologia, ufot ja science fiction ( hän sanoi, ettei yleensä lue mitään muuta kuin avaruuskirjallisuutta ja "kaiken mikä on kirjoitettu Dylanista"). Hendrix ei uskonut mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan yhteen yhdyssiteeseen voimakkaasti tiedostavien ihmisten välillä:

"Ei ole olemassa monia uskontoja. On vain yksi yhdysside, koska on vain harvoja, valittuja henkilöitä, jotka otaksuttavasti ymmärtävät tämän; nämä valitut henkilöt, muutosten tullessa, ovat nyt hämmentyneitä ja he tuhoavat itsensä... Pelastautuakseen kunnolla heidän on erottava muista ihmisistä."

Hendrix koki olevansa mukana ihmiskunnan suureen, hengelliseen herätykseen tähtäävässä pelastustyössä tekemällä musiikkia, joka on "kuin sähköinen kirkko, uusi Raamattu", soundia, joka avaa "mielet kuin säilykepurkin".

"Jimi puhui usein siitä, kuinka se haluaa tehdä musiikillaan sellaisen vaikutuksen, että kuulija pääsee mukaan hänen matkalleen ja löytää itsensä uutena, puhdistuneena ja herkistyneenä olentona", Ismo toteaa.

Oletko itse kokenut jotain tämän kaltaista? Onko maailmankuvasi muuttunut Hendrixin seurassa?

"Kyllä jotain semmoista on tapahtunut. Musiikin henkiset arvot ovat alkaneet kiinnostaa enemmän ja enemmän. Hendrixin kautta löytyi itämainen musiikki ja luonnonkansojen musiikki. Ja sit mä rupesin kasvissyöjäksi ja raittiiksi ja aloin harrastaa joogaa. Tietysti tähän muutokseen vaikuttivat muutkin asiat, mutta kyllä Hendrixin musiikki oli kuitenkin iso vaikutin."

Hendrixin henki 90-luvulla

Hendrixin jälkeen kosmisia kaikuja on kuultu reggaessa ja Bob Marley oli 70-luvulla vastaavanlainen universaalin rauhan, rakkauden ja vapauden sanansaattaja kuin mitä Jimi oli 60-luvulla. Mutta minne katosi avaruus-rock?

Ismon mielestä rockin piiristä ei ole Jimin jälkeen löytynyt vastaavaa kosmisten kuvien maalailijaa. Vain Nina Hagen on vähän sinne päin. Hänen lisäkseen Ismo mainitseee entisen Scorpions-kitaristin Rothin, joka on levyillään lähestynyt hendrixmäisiä ufo-maisemia, ja joka muuten seurustelee Jimin entisen tyttöystävän kanssa.

Henkan ainutlaatuisuudesta huolimatta ei maailmalla ole ainakaan vielä koettu esimerkiksi viime vuotisen Doors-buumin kanssa rinnasteista Hendrixin uudelleen tulemista.

"Hendrix oli niin monimutkainen juttu, että myyntimiehet ei osaa hyödyntää häntä yhtä hyvin kuin jotain Doorsia", Ismo arvelee.
"Tosin tietynlainen Jimi-buumi on ollut meneillään jo vuosikausia. Uusia levyjä ilmestyy jatkuvasti ja myös kirjoja. Just äskettäin julkaisivat Jimin bänditoverit Mitchell ja Redding omat kirjansa Hendrixistä ja viime vuonna alkoi Englannissa jälleen ilmestyä uusi Jimi Hendrix -lehti."

"Ja mikä on ollut mielenkiintoista niin se, että Hendrix-sävellyksiä on alettu nyt arvostaa uudella tavalla. Monet artistit ovat levyttäneet niitä, kuten Kronos-kvartetti ja Gil Evans, joka on tehnyt yhden levyllisen Hendrix-materiaalia, ja se on muuten aika hyvä levy."

"Pitkään oli sellainen kynnys, että ei uskallettu tehdä Hendrixin kappaleita uudestaan tai sitten toinen vaihtoehto oli se, että kopioitiin suoraan ne jutut, joka ei ole kovin mielikuvituksellinen ratkaisu. Nyt alkaa sävellysmateriaali puhua omalla painollaan ja niistä uskalletaan tehdä versioita. Enää tuijoteta niinkään Hendrixiin, vaan hänen sävellyksiinsä, hänen musiikkiinsa."

(Kosmosta julkaisi Vihreä Sivistysliitto r.y./päätoimittaja oli 1992: Juha Olavinen)

Jutun johdantonta oli Hendrix-sitaatin lisäksi lainaus Arto "Mamba" Koskisen 1981 Uuden Ajan Aura -lehdessä julkaistusta artikkelista Melodian ja rytmin dialektiikasta. Tässä vähän pidempi sitaatti Koskisen erinomaisesta artikkelista:

... Sikäli kuin instrumentaalinen blues ja rock kehittyy kansanmusiikista tietoiseksi taiteeksi, siinä on selvästi havaittavissa vastaava siirtyminen akselisävelsarjaan, melodian vähittäiseen nousuun ja intensiteetin dramaattiseen huipentamiseen. B. B. Kingin kitaransoitto on erinomainen esimerkki. Parhaat rock-kitaristit ovat edelleen kehittäneet tätä soittotyyliä, ja ajattomimpaan taiteelliseen kukintaansa ja suurimpaan yleispätevyyteensä se on kohonnut Jimi Hendrixin neroudessa. Hänen soolonsa kappaleissa Bold as Love ja Night Bird Flying eivät ole ainoastaan näyte rockin taiteellisesta kulminoitumisesta, vaan myös malliesimerkkejä siitä, miten yleinen ilmenee erityisessä, miten universaalit taiteelliset arvot toteutuvat yksittäisen musiikinlajin omista lähtökohdista. - Tämä osoittaa sen käsityksen pinnallisuuden, joka puhuu "rockin estetiikasta" ikään kuin sitä ei voisi arvioida yleisimmin taidekriittisin perustein. Tietysti Hendrixin musiikki ylittää rockin sovinnaiset rajat, mutta mikäli rockin esteettiset arviointiperusteet halutaan rajata joksikin pelkästään sille ominaiseksi, jää se pelkäksi massakulttuuriksi, silloin siinä ei ole edes "poweria"...

Jimillä sitä oli, muun muassa. Power ja Grace, ankaruus ja suloisuus, yhtyvät hänellä korkeaan liitoon, ja juuri tämän olemuksellisen kaksineuvoisuutensa ansiosta hän on säilyttänyt asemansa rockin suurimpana muusikkona, sillä noiden kahden tekijän tasapaino on jäänyt hänen seuraajiensa tavoittamattomiin. Sama pätee jazzissa Charlie Parkeriin ja hänen jälkeläisiinsä, ja samoin Pohjois-Intian suurimpaan instrumentalistiin, monien mielestä ylipäänsä Intian suurimpaan muusikkoon, Ali Akbar Khaniin. Hänen kilpailijoiltaan jää kaipaamaan milloin voimaa, milloin hellyyttä. Kyse ei ole oikeastaan pelkästään tasapainosta vaan sen mahdollistamasta korkeammasta potenssista.

(Mamba Koskinen on soittanut mm. sellaisissa bändeissä kuin Jormas, Suomen Talvisota 1939 - 40 ja Karuna.Vuonna 2005 ilmestyi pianosävellyssarja Fuga Indiana.)

Mamba Koskinen

KOSMOS FACE

PETER TOSH - WAILERSEISTA VAARALLISIN

.... I'm a man of the past
And I'm livin' in the present
And I'm walking in the future
Stepping in the future
... I'm just a mystic man
Got to be a mystic man

Peter Tosh - Mystic Man

... So there'll be
No more smokin and feelin tense
When I see them a come
I don't have to jump no fence
Legalize marijuana
Down here in Jamaica
Only cure for asthma
I man a de Minister ..

Peter Tosh - Bush Doctor


Peter Tosh oli voimallinen ja runollinen vastarinnan ääni, jonka tuima taistelutahto määritti täysin hänen musiikkinsa olemuksen. Nigerialainen Fela Kuti (k.1997) on ehkä ainoa kansainvälisesti tunnettu artisti, joka musiikillaan on ollut yhtä kiihkeästi ja omistautuneesti pan-afrikkalaisuuden ja syrjittyjen ihmisten asialla.

The Wailers-kolmikon tunnetuin jäsen, Bob Marley edusti samoja aatteita kuin Toshkin. Molemmat laulajat olivat rastafareja ja kummatkin olivat mustien ylösnousemuksen ja humaanien kansalaisoikeuksien asialla. Kamppailivat vapaan Afrikan ja vapaan pilvenpolttelun puolesta ja asettuivat rotusortoa, korruptiota ja väkivaltaa vastaan. Toshin värähteessä vaan oli enemmän suoraviivaista ja aggressiivista, poliittista pärinää.

Marley näyttäytyi meille kuin muuntuneessa tajunnantilassa veisaava Martin Luther King tai ekstaattinen, vanhan testamentin Daavid - Tosh sen sijaan oli sukua Malcolm X:lle ja Marcus Garveylle. Hän oli väsymättömän kitkerä demagogi ja ankara moralisti, joka terästi modernia maailmanjärjestystä rääpivää retoriikkaansa nasevalla ja sarkastisella huumorilla.

Jamaikan kuuluisassa One Love Peace consertissa 1978 Marley julisti rauhaa ja rakkautta, mutta Tosh jyrisi siellä oikeudenmukaisuuden puolesta: "Rauha on diplomi, jonka saat kun olet hautausmaalla. Ne kirjoittavat sinun hautakiveesi: lepää rauhassa. Me emme halua rauhaa, vaan oikeutta".

Tosh sai oman diplominsa 1987, jolloin hänet murhattiin omassa kodissaan Jamaikalla. Tätä ennen hän oli kerran pelastunut kuolemalta esittämällä elotonta. Silloin joukko jamaikalaisia poliiseja pahoinpiteli Toshia puolitoista tuntia sen jälkeen kun hänet oli pidätetty ganjan polttamisen takia ja he lopettivat vasta luultuaan miehen menehtyneen. Tosh oli joutunut samasta syystä poliisien nuijimaksi pari kertaa aiemmin, mutta tämä, neljä kuukautta One Love konsertin jälkeen tapahtunut pahoinpitely oli kaikista pahin.Tosh ei ikinä täysin toipunut saamistaan vammoista. Silti hän konserteissaan sytytti yhä uudestaan spliffin palamaan ja lauloi tunnusävelensä Legalize It.

Legalize It on Peter Toshin kuuluisin kappale, mutta oman huomioni mukaan Jamaikalla soi hänen biiseistään kaikkein useimmin African. "Don't care where you come from / As long as you're a black man / You're an African / No mind your nationality / You have got the identity of an African."

Kaksikymmentäviisi vuotta Toshin kuoleman jälkeen Afrikka on yhä tulehtunut ongelmapesäke, rasismi ei ole kadonnut maailmasta ja Jamaikalla jengiväkivalta ja poliisiväkivalta jatkuu entiseen malliin. Mikä on muuttunut? Se että nyt Peter Tosh on kotimaassaan "honorary citizen", sillä viime syksynä hänelle myönnettiin valtiovallan toimesta arvonimi Order of Merit (O.M.). Se on Jamaikan kolmanneksi korkein arvonimi, jonka Bob Marley sai vuonna 1981.

Ainut elossa oleva Wailers-laulaja, Bunny Wailer ei ole Jamaikan establismenttilta vielä tunnustusta saanut, mutta kansa arvostaa häntä reggaen viisaana, vanhempana valtiomiehenä. Jamaikan ulkopuolella reggaelegendan pisteet ovat laskeneet hänen viihteellisten, pop- ja hiphop -viritteisten levytystensä vuoksi. Lisäksi osa eurooppalaisista ja amerikkalaisista reggaediggareista on kääntänyt Bunnylle selkänsä hänen gay-kansalle epämieluisten mielipiteittensä ja jopa "homofobiseksi" leimatun Man and Woman - laulunsa takia.

(Nykyperspektiivistä ei aina nähdä sitä että, vaikka Peter, Bob ja Bunny olivat vapaita radikaaleja suhteessa konservatiiviseen hallintovaltaan, olivat he samalla fundamentalisteja suhteessa Raamattuun ja puolustivat 70-luvun alusta lähtien myyttistä Jahven "sateenkaarivaltaistuinta" - mutta eivät koskaan sateenkaariperheiden kaltaisia ilmiöitä. Bob Marley piti homoja ja lesboja "sodomian" harjoittajina, eivätkä rastafarit yleensäkään homoseksuaalisuuteen myönteisesti suhtaudu.)

Tosh oli räjähtävä esiintyjä. Sekoitus samaania ja agitaattoria. Laulamisen ja tanssimisen lisäksi hän paasasi paljon: manasi matalaksi pakkovaltaa, rotusortoa ja huuti avukseen ukkosta ja salamaa. Instrumenttinaan hän käytti usein M16-konepistoolin mallista sähkökitaraa (jonka takia joutui vaikeuksiin Saksan tullissa). Joillakin keikoilla hän heilui viidakkoveitsi kädessään. Hurjat karatepotkut ilmaan olivat Toshin peruskoreografiaa. Silti Tosh ei hyväksynyt sitä, että häntä kutsuttiin "militantiksi":

" Militantti? Minä en liity armeijaan. Olen lähetyssaarnaaja, en sotilasväkeä. Kun puhut sotilaallisuudesta, assosisoit minut aseisiin ja ohjuksiin... sinun täytyy sanoa minua lähetyssaarnaajaksi. Sillä minä olen tekemisissä oikeudemukaisuuden kanssa."

Kaksi Toshin ensimmäistä albumia, Legalize It ja Equal Rights ovat Toshin albumeista jämerimmät. Levyjen muhevasti uhmakas musiikki on lähtöisin vankasta bassokulttuurin juuresta ja sen syke on syvä ja syvällinen. Tosh valittaa ja uhoaa karhealla äänellään ja esityksissä on bluesia - huuliharppua myöten - enemmän kuin jamaikalaisessa musassa keskimäärin. Seuraavaksi ilmestyivät kaksi Rolling Stonesien suojeluksessa tehtyä plattaa Bush Doctor (1978) ja Mystic Man (1979). Niiden soundeihin haettiin kansainvälistä iskevyyttä ja säihkettä rocktyyppisellä tuotannolla.

Mystic Manin jälkeen Tosh ehti julkaista kolme studiolevyä ennnen kuolemaansa, mutta niistä mikään ei tarjonnut sellaisia, unohtumattomia hetkiä kuin neljä ensimmäistä sooloa. Tämä johtui osittain tuotanollisista flopeista, osittain tasaisesta kappalemateriaalista. Tosh teki lukuisia loistavia biisejä, mutta paljon hän myös toisti itseään runsaasti rutiinikamaa vääntäen. Yrttiministeri myös urautui liiaksikin perivakavan soturimusan ja protestimatskun tekijäksi. Sen vuoksi esimerkiksi Toshin varhaisvuosien herkät gospelväritteet haihtuivat hänen musastaan ihan syyttä suotta.

Hyvä kooste Peter Toshin tuotannosta on 1997 julkaistu kolmen cd:n boksi Honorary Citizen, johon liittyy upeasti kuvitettu kirjanen. Yksi kiekoista on omistettu Toshin Jamaikan sinkuille lähtöpisteenä ollessa Pound Get A Blow vuodelta 1967. Sen jälkeen kuullaan mm. Beatles-cover Here Comes The Sun ja tietenkin Legalize it. Kakkos-cd kokoaa yhteen keskeisiä albumibiisejä ja kolmas antaa näytteen Toshista livenä. Täydennystä Tosh-tietoisuuteen saa katsomalla Nicholas Campbellin dokumenttifilmin Stepping Razor - RedX (1993). Filmin nimi viittaa Toshin lauluun Stepping Razor (Don't you watch my size, I'm dangerous) ja hänen tapaansa varmentaa kaikki viralliset sopimuspaperinsa punaisella X-merkillä.

"... Katsomatta siihen kuka te haluatte olla, tai keneltä haluatte näyttää, tai mikä on teidän kirkkokuntanne tai järjestönne, ymmärrättekö, teidän on tunnettava kunnioitusta ja hyväksyntää Rastafaria kohtaan. Luuletteko, että tämä on vitsibisnes? Näen koko maailman ylistävän Jumalaa ja Jeesusta. Seen? Ja kaikki he ovat matkalla kohti tuhoa - taloudellisesti, psyykkisesti, henkisesti ja moraalisesti.

Minä sen sijaan olen tekemisissä totuuden kanssa. Totuus on asia, joka luo uhan jonkun sydämeen. Se saa tyypit puhumaan kaikenlaisia asioita - ajattelemaan asioita joita he haluavat ajatella. Mutta kun Jah puhuu, maa järisee. Siis, älkää ihmetelkö, vaan puhukaa siitä, millainen on tämä mies. Seen?

On monia, jotka sanovat tulevansa Jumalan nimessä tekemään Jumalan tekoja, mutta kun tsekkaan Jumalan tekoja havaitsen ne tuhoisiksi I and I:lle. Joka päivä olen vankilassa. Syytettynä mistä? Ganjasta. Kuka teki lait? Jumala. Naurettavaa, luuletteko että tämä on vitsibisnestä?

Totta, he eivät tiedä, mikä on Jumala tai kuka on Jumala. On niin paljon jumalia olemassa. On Babylonian 12 jumalaa - Jousimies, Vesimies, Kalat ja Leijona. Sinun on otettava niistä selvää, koska kaikki joutuvat kuuntelemaan kyselyjä: ´Mikä sinä olet? Mikä on sinun merkkisi?´ Leijona? Kuinka sinä voit olla Leijona? Leijona on paavi. Rastafari on jyrisevä. En halua ottaa Häntä jonain vitsijuttuna. Älkää siis viitsikö yrittää piilottaa Hänen nimeään. Sitä ei voi piilottaa. Älkää viitsikö yrittää tehdä Hänen nimeään merkityksettömäksi ja laittomaksi yhteiskunnassa. Hyvän miehen teot säilyvät. Älkää viitsikö yrittää rikollistaa ja syrjiä. Jah elää. ... "

Ote Peter Toshin puheesta Reggae Sunsplashissa 1980 Jamaikalla.

Punk-pappi ja suuri zen-huijaus

Brad Warner - Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella (Basam Books, 2009)
Banmei Takahashi (ohj.) - Zen (2009)

Brad Warner (s. 1964) on amerikkalainen, Zero Defex -punkbändissä bassoa soittava zen-opettaja. Hän tutustui buddhalaisuuteen ollessaan nuorena Japanissa. Siellä hänestä leivottiin zen-mestari ja zen-buddhalaisen Dogen Sangha Internationalin johtaja.

Warner on kirjoittanut kolme kirjaa. Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella on elämäkerrallinen kronikka. Se keskittyy 2000-luvun loppuun, mutta sisältää takautumia sitä varhaisemmalta ajalta. Elämäkerrallisen kaaren sivussa kulkee ideologinen linjanveto. Warner yrittää vakuuttaa lukijan siitä, että zen-buddhismi poikkeaa kaikista muista opeista ja uskonnoista, koska se "tarjoaa poikkeuksellisen käytännöllisen tavan tulla toimeen sen kanssa, mitä elämä meidän kaikkien eteen heittää". Hupsua Warnerin mainostuksessa on se, että samaan syssyyn hän arvostelee muita hengellisiä suuntauksia "nättien ja lopullisesti ratkaisujen" tarjoamisesta - vaan eihän nätimpää & finaalimpaa ratkaisua kuin zenillä "kaiken kanssa toimeentuleminen" voi olla olemassa!

Minut Warnerin zen-meditaation tyrkytys saa toistamaan intialaisen Jiddu Krishnamurtin lausunnon: kun ihmisillä on ennestään jo niin paljon ongelmia, niin miksi heidän pitäisi lisätä vielä yksi ongelma elämäänsä: meditaation oppimisen ongelma? Suhtaudun itse meditaation harjoittamiseen - olipa sen lähtökohtana tiedon lisääminen tai tietoisuuden avartaminen - myönteisesti, mutta karsastusta minussa herättää se, jos praktiseeraamiselle asetetaan niin ehdottomia ja suurisuuntaisia päämääriä kuin esim. "totuuden" näkeminen. Tai päinvastoin, jos mietiskelystä tehdään Warnerin tyyliin banaalia ja olouttavaa "arjesta selviämistä". Tässä kohtaa voisi olla sen kuuluisan, buddhalaisen keskitien paikka.

Warner toteaa zenistä, että "hyvin yksinkertaisena harjoituksena ja filosofiana alkanut buddhalaisuus keräsi ympärilleen koko joukon muuta roinaa – jumalia, demoneja, messuja, patsaita, jättimäisiä temppeleitä täynnä koristeellisia maalauksia ja muuta yhtä turhaa rihkamaa". Itse en puhuisi "turhasta rihkamasta" korkeatasoisen taiteen yhteydessä. En etenkään, kun kyse on muinaisista buddhalaisista maalauksista ja veistoksista, joihin on säilötty hienoja, läpi aikain säteileviä, muuntavia energioita. Zen on erityisen tunnettu oivallisesti oivalletuista, vitaalisuutta ja välittömyyttä viestivistä kalligrafioista, tussipiirroksista ja maalauksista, joita zen-mestarit ovat taiteilleet.

Toisessa kohtaa kirjaa Warner yllättäen asettuu puolustamaan uskonnollista "rihkamaa", koska hänen mielestään suitsukkeiden polttamiseen patsaiden edessä ja muuhun vastaavaan toimintaan on ihmisellä luontainen tarve: "Se on yhtä vahva jokaisessa ateistissa kuin uskonnollisissa fanaatikoissakin. Ateistit haluavat heittää pois kaiken uskonnollisen mukaan lukien jutut, jotka selvästi täyttävät inhimillisen tarpeen. Se ei tule koskaan toimimaan. Me tarvitsemme uskonnon tiettyjä puolia, jotta meistä tuntuisi oikealta." Tähän voisi tietysti vastata toisella väitteellä: emme tarvitse uskontoa, koska ilman uskontoa meistä tuntuu oikeasti oikealta... Warnerin mielipiteessä on toki oma pointtinsa, mutta kyllä hänenlaiseltaan uskonnon ammattilaiselta odottaisi tässä(kin) kohtaa huomattavasti perustellumpaa argumentointia.

Warner ei tunnu ymmärtävän paljoakaan taiteesta, musiikista ja kulttuurista. Häkellyttävän pinnallinen on hänen näkemyksensä, jonka mukaan 80-luvun alun hardcorepunk oli "yhteiskunnallinen liike, jonka oli tarkoitus luoda realistisempi viitekehys maailman ymmärtämiseksi". Yhteiskunnallisen liikkeen sijasta HC-kuvioiden yhteydessä olisi parempi puhua traumaattisesta kouristuksesta. Hardcorepunk ei ole suhteessa yhteiskuntaan vuorovaikutteinen kulttuuri-ilmiö, vaan sulkeutunut kultti-ilmiö, joka riehuu omassa protestileikkikehässään, jollaisen postmoderni yhteiskunta sille auliisti suo. Punk-kapinaan ei sisälly länsimaisen kulttuurimielen ja vallitsevan, narsistisen luonteenrakenteen ylittäviä elementtejä sen enempää kuin muihinkaan, kollektiivisiin protestiliikkeisiin.

Punkin veivaamisen lisäksi Warner on työskennellyt mm. hirviöelokuvien parissa. Warnerille on tärkeää elää taloudellisen maailman ehdoilla ja hänen näkemyksensä mukaan zenmestari voi työskennellä minkälaisen älyttömyyden alalla tahansa kunhan tekee työnsä taitavasti ja valppain mielin. Buddhalainen ideaali "oikeasta elinkeinosta" ei siis sellaisenaan kolahda Warnerilla: hänen logiikkansa mukaan on samantekevää oletko teurastaja tai kiduttaja - pääasia, että olet valpas. Warner ei nää mitään outoa siinä, että eräs hänen tuntemansa Buddha Dharman harjoittaja työskentelee kosmetiikkayrityksessä, sillä tuleehan naisista firman ansiosta kauniimpia ja maailmasta siten kauniimpi paikka elää... Siis, ikään kuin kauneus olisi asia, jota voidaan ostaa kosmetologilta. Amerikassa näin voi tietysti ollakin.

Päinvastoin kuin monet muut uus-uskonnollisuuden äänitorvet Warner ei lupaa, että hänen metodinsa aiheuttaisi ihmisessä syvän, koko elämäntapaa koskevan muutoksen. Zenhän on välittömyyttä kokemisessa ja tarkkaavaisuutta tekemisessä, ei ihmisen tarkkaavaisuuden ja kokemisen kohteiden vaihtamista. Siten ei olekaan kummallista, että zenin harjoittaminen ei välttämättä uhmaa ihmisen aikaisemmin omaksumia oppijärjestelmiä tai ajatusmalleja olivat ne sitten kuinka naiveja ja tuhoisia tahansa. Ei zeniä 60-luvulla Amerikkaan tuonut mestari D. T. Suzuki luopunut nationalismistaan, eivätkä kristityt zazenin harjoittajat - jotka usein ovat katolisia - yleensä käänny pois kristinuskosta.

Warnerilla on valtava tarve korostaa elävänsä "todellisessa maailmassa". Se on hänelle paikka, jossa pitää selviytyä ja suoriutua ja olla valmis kohtaamaan tylsyyttä tylsyyden jälkeen. Ken elää huolista vapaana, hän elää Bradin mielestä fantasiassa: paikassa "jota ei ole olemassa ei sinulle, ei minulle, ei kenellekään". Jos joku ei ole Warnerin lailla läheisriippuvainen ja itke äitinsä ja isoäitinsä kuolemaa ja avioeroaan loputtomasti, on hän "valehteleva paskakasa". Se mitä Warner ei ole kokenut tai ymmärtänyt, sitä kukaan muukaan ei voi ymmärtää eikä kokea. Koska Wanner ei ole pystynyt nousemaan "kaiken inhimillisen tuskan ja tyytymättömyyden yläpuolelle", se on mahdotonta muillekin.

Todelliseen maailmaan Warner opastaa seuraajiaan zen-retriititeissä. Ne ovat buddhalaisia partioleirejä. Askeettisia olosuhteita, tarkkaan aikataulutettuja päiviä ja tuntikausia zen-istumista. Tälläiselle mieltä ja kehoa karaisevalle, uskonnolliselle boots camp -toiminnalle on selvästi sosiaalinen tilaus. Pystyyhän niistä irrottamaan samanlaisia extreme-kiksejä kuin osallistumilla nykyisin suosittuihin tosi-tv- formaatteihin autiolla saarella ynnä muualla. Toki retriitit voivat omata muitakin kuin viihteellisiä ulottuvaisuuksia ja niistä voi olla jopa "hyötyä" ihmisille. Vaarallisesti vinoutunutta ajattelua on kuitenkin se, jos odotetaan niiden ratkaisevasti edistävän "todellisuuden kohtaamista". Mitä ikinä "todellisuus" nyt Warnerin sanastossa tarkoittaakaan. Kirjaa lukiessa tulee sellainen tunnelma, että zen-munkkimme on koko ajan varpaisillaan, jotta todellisuus ei vain pursuilisi yli tiettyjen totunnaisuuden rajojen.

Warner korostaa mielen ja kehon yhteyttä, mutta silti kirjoittaa kirjassaan pelkästään mielestä. Ei hermostosta, verenkierrosta, välittäjäaineista, solutasosta tai ihmisestä atomirakenteena. Fysikaalisia olentoja me kaikki kuitenkin olemme ja todella merkittävä murros tietoisuudessamme tapahtuu vasta alkaessamme hallita kehon kaikkia osia. Siksi on typerää typistää ihmisen tila Warnerin tavoin Joshu Sasakin toteamuksella: "syödessämme aamiaista meistä tulee aamiaisen syöjiä". Olemmehan me yhtä aikaisesti paljon muutakin: hengittäjä, verenkierrättäjiä, hermostollisen rakenteen ylläpitäjiä ja käyttäjiä jne

"Tämä kirja on taas yksi epäonnistunut yritys ilmaista, mitä kukaan ei ole koskaan onnistunut ilmaisemaan", kirjoittaa Warner teoksensa loppupuolella. Tällä tavoin hän ikään kuin korottaa itsensä Ludwig Wittgensteinin veroisten, kielipelien tuolle puolen pyrkineiden ajattelijoiden joukkoon, jonne hän ei missään nimessä kuulu. Filosofiselta painoarvoltaan kirja on kevyehkö. Asiallisinta asiaa opuksessa on sen antama tuomio moninaisten new age -päälliköiden lupauksille "pikavalaistumisesta". Tältä kritiikiltä tosin katkeaa kirkkain kärki Warnerin saarnatessa pitkäjännitteisestä harjoituksesta valaistuksen saavuttamiseksi (koska hänen mielestään valaistuminen on muutos, joka ei tapahdu yhdessä hetkessä, vaan ajan, pitkän ajan kuluessa). Eikö olisi viisaampaa jättää ovi auki mahdollisuudelle muuttua nyt ja välittömästi, ilman valaistumista tai valaistumisen kanssa?

Warner kertoo oman elämästään suhteuttamalla kokemansa zen-buddhalaisiin oppeihin ja hän tekee sen punkmaisen rajuuden näköisyyttä tavoittelevalla gonzo-otteella. Näin on syntynyt ikään kuin uus-uskovaisen seikkailijan vastaveto Hunter S. Thompsonin kirjalle Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa - mutta (lähes) ilman psykedeelejä ja myös ilman Thompsonin ilmaisun intensiivistä, mentaalisesti tiheää karismaa. Buddhalaisuudesta kirja piirtää tekijänsä näköisen kuvan ja se kai on ollut tarkoituskin.

Zen on kahlitsematonta oivaltamista, satorin salama, mutta uskontona zen-buddhalaisuus on iso, vakiintunut ja jähmeä instituutio. Se mielletään nykyisin orgaaniseksi osaksi japanilaista kulttuuria, mutta näin ei aina ole ollut. Kun 1200-luvulla elänyt, buddhalaisuutta Kiinassa opiskellut Dōgen Zenji perusti zenin sōtō-koulukunnan Japaniin aiheutti se ankaraa vastustusta.

Banmei Takahashin ohjaama elokuva Zen kertoo Dōgen Zenjin tarinan. Se on historiallinen filmi. Samalla se on myös filosofinen filmi. Se väläyttelee sōtō-zenin opetuksia ja kertoo zen-munkkien rohkeudesta ja myötätunnosta. Dialogi on hyvä ja uskottava ja sitä syventävät ja tukevat pitkät, äänettömät kohtaukset. Dōgen Zenji kohtaa vihollisia, opetuslapsia ja tavallista kansaa. Meditoi, vaeltaa ja opettaa. Hänen opetustensa ydin on se, että zen-meditaatio itsessään on - ei valaistumisen tila, vaan -valaistunutta toimintaa. Zazenin harjoittaminen on valaistumista.

Zen on rauhallisesti ja askeettisen kauniisti kuvattu pätkä, alusta loppuun hienostunutta japanilaista filmiestetiikkaa, joka istuu leffan aiheeseen kuin nakutettu. Pidän Zeniä yhtenä onnistuneimmista uskonnollisaiheista elokuvista. Se luuttuaa lattiaa pikku buddhilla ja muilla vastaavilla länkkärituotoksilla autenttisen virityksensä ja filosofisen ankaruutensa ansiosta.

Kajahduksia kotimaasta. Suomalaisen zenin mestarin haastattelu julkaistiin Ultrassa vuonna 1977. Luullakseni. Kyseisestä numerosta ei ole tallella kuin kaksi sivua zenmestaria.

Cooperin testi mohikaanien mokkasiineilla

- Missä ovat mingot? kysyi Haukansilmä heti.
- Irokeeseja, vastasi intiaani lyhyesti.
- Samantekevää; irokeesit, paholaiset, mingot, mengvit - tai raivottaret - kaikki ovat jokseenkin samanlaisia. Kaikkia riiviöitä minä kutsun mingoiksi...
J. Fenimore Cooper: Haukansilmä (WSOY,1958)


Entä jos maahanmuuttajat Suomessa olisivatkin intiaaneja? Inkkareitahan ympäröi sellainen "luonnonmukaisen elämän" sädekehä, että ns. viherpiipertäjät puolustaisivat heitä luultavasti vilpittömämmin kuin muodikkaissa keinokuitupusakoissa viihtyviä muslimeja Somaliasta. Myös perusänkyröille ylväät intiaanit menisivät läpi paremmin kuin vaikkapa ylväät afgaanit. Hartainkin rasisti tykkää intiaanikesästä ja taatusti unohtaa olevansa rasisti, jos saa sovittaa siouxpäällikön komeaa sulkapäähinettä.

Kaikki edellä sanottu sillä varauksella, että kyseessä ovat "hyvät intiaanit".

Hyvän intiaanin toi amerikkalaiseen kirjallisuuteen James Fenimore Cooper (1789 – 1851). Hänen Nahkasukkasarjan kirjoissaan hyviä inkkareita edustavat mohikaanit, päällikkö Chingachgook ja poikansa Unkas. He seikkailevat mestariampuja Natty Bumppon, eli Haukansilmän kanssa. Suurin osa kirjojen intiaaneista on kuitenkin huonoja ja pahoja intiaaneja: verenhimoisia, raakoja ja juonittelevia heimolaisia, jotka eivät kunnioita valkoisen miehen valtaa ja valloituksia. He hyökkäilevät linnakkeisiin, polttavat kyliä ja ryöstävät naisia leireihinsä raiskattaviksi. Tosin lähes yhtä alhaista sakkia ovat ranskalaiset, jotka taistelivat pohjois-Amerikan hallinnasta englantilaisten kanssa 1700-luvun puolivälissä.

Lukiessani pikkukundina ensimmäistä kertaa Cooperia hänen asenteelliset streotypiansa eivät erityisemmin häirinneet. Huomiotta ne jäävät äkkiä nytkin kun rupean Haukansilmää tavaamaan. Tarina alkaa vetää heti niin tiheällä imulla, että sisältöanalyysia ei ehdi jännäämiseltään tehdä. Cooperilla oli taito virittää tarinaan tunnelmaa ja saada suurten metsien ja erämaiden lumo taltioitua tekstiin. Tietääkseni vain Mark Twain on ollut eri mieltä tästä. Twain haukkui Cooperin teokset pataluhaksi. Sen sijaan Victor Hugo piti Cooperia "romanttisen kirjallisuuden" mestarina.

Nahkasukka-sarjassa on viisi osaa: Nuori kotka ja vanha metsästäjä (The Pioneers), Viimeinen mohikaani (The Last of the Mohicans), Ruohoaavikko (The Prairie), Haukansilmä (The Pathfinder) ja Hirventappaja (The Deerslayer). Kirjat ilmestyivät epäkronologisessa järjestyksessä: sarjan viimeisen osan - Ruohoaavikko (1827) - jälkeen ilmestyivät Natty Bumppon nuoruuden voimanpäiviä kuvaavat kertomukset Haukansilmä ja Hirventappaja.

Kirjoista Nuori kotka ja vanha metsästäjä on minulle tuntematon. Muut teokset tulivat tutuksi Nuorten Toivekirjaston 50-luvun painoksina. 70-luvulla kirjat ilmestyivät pokkareina TaskuSet -sarjassa. Lisäksi jo vuonna 1945 ilmestyi Pathfinder Lehtiyhtymä oy:n kustantamana nimellä Tiedustelija. Tässä laitoksessa on hyvää Jussi Talven kirjoittama esipuhe. Käännös sen sijaan on kehnompi kuin myöhemmissä versioissa, eikä Toivekirjaston ja TaskuSet-sarjan hyödyntämää Z. Burianin hienoa kuvitusta ole siinä käytetty.

Cooper oli vakaumuksellinen kristitty, joten ei ole ihme että hänen kirjoihinsa on ripoteltu myös uskonnollista ainesta. Haukansilmä pitää intiaaneja pakanoina, mutta suhtautuu kuitenkin suvaitsevaisesti ja ymmärtäväisesti heidän alkeisuskonnollisuuteensa. Se ei kuitenkaan anna inkkareiden elämälle kristinuskon veroista eettistä pohjaa. Vaikka Chingachgook, Suuri Käärme onkin jalo olento, hän "ei ole kristitty valkoihoinen... vaan mohikaanipäällikkö, jonka luonne ja tavat määräävät mitä hänen tulee tehdä". Täten kummastelenkin Haukansilmän kohtausta, jossa Natty Bumppo löytää maastosta intiaanipiipun, johon on kaiverrettu ristinmerkki:

- Tuo on pirullista ja jumalatonta, sanoi Haukansilmä, joka tunsi ääretöntä kammoa tätä pyhyyden vertauskuvaa kohtaan, kuten kaikki muutkin näillä main. Ei ainoakaan intiaani, joka ei ole seurustellut Kanadan viekkaiden munkkien kanssa, uneksisikaan kaivertaa noita merkkejä piippuunsa. Minä vakuutan teille, että ne roistot myrkyttävät ensin tietämättömien raukkojen mielikuvituksen ja vasta sitten harjoittavat heidän kanssaan pelottavaa jumalattomuuttaan... ( suom. Ville Hynynen).

Haukansilmä on aivan toisen tyyppinen karakteeri kuin Zane Greyn kirjoissa seikkaileva, patologinen intiaanitappaja Wetzel, joka ei nää punanahoissa mitään hyvää. Natty Bumppo ei ole Wetzelin tavoin ikuisella listimisretkellä, vaan toteaa: "En rakasta mingoja, mutta en myöskään ammu ainoatakaan hurjimusta, ellen tiedä, että hänen kuolemastaan on jotain hyötyä."

Asenteellinen asetelma Nahkasukkasarjassa on sukua Burroughsin Tarzaneille: sivilisaatio vs aito, todellinen elämä. Kristinuskoa lukuunottamatta Cooperin kirjoissa ei sivistykselle anneta juurikaan arvoa. Luonnontuntemus ja maastokelpoisuus ovat suurempia hyveitä kuin kirjaviisaus ja intiaanien pelottomuutta ja erätaitoja arvostetaan suuresti.

Cooperin kuuluisin kirja, vuoteen 1757 ajoittuva Viimeinen mohikaani on myös hänen paras intiaaniromaaninsa, shakespearamainen, Antiikin tragedian kaavaan rakennettu saaga. Siitä on tehty useampikin elokuva. Niistä tuorein, eli Michael Mannin ohjaama The Last of the Mohicans vuodelta 1992 ei ole ollenkaan kehno, mutta ei se myöskään ihan täydesti kokoa yhteen kirjan teemoja ja henkeä.

Filmiversiosta puuttuu kokonaan huumori, jota kaiken hurjan verenjuoksutuksen vastapainoksi kaipaa. Kirjaan humoristisia sävyjä tuo eksentrisen laulunopettajan, David Gamutin hölmöilyt, mutta elokuvassa niitä ei nähdä. Se on saman tyyppinen virhe kuin Tom Bombadilin jättäminen ulos Taru Sormusten Herra -filmatisoinnista. Myös viimeisten mohikaanien viimeisyys jää turhan vähälle huomiolle Mannin elokuvassa.

"Näin huusi viimeinen tuo mohikaani: villiä länttä enää ole ei," lauloi Lasse Liemola vuonna 1961. Vuotta aikaisemmin julkaistu Jack Kerouacin kirja Lonesome Traveller puolestaan päättyy toteamukseen: metsät ovat täynnä vartijoita ("the woods are full of wardens"). Mutta onneksi ovat yhä olemassa nämä Cooperin, Greyn ja kumppaneiden pihkalta ja ruudinsavulta tuoksuvat kirjat; ne ovat portteja metsään, jossa aina "tapaa hiipiviä mokkasiineja, tähystäviä silmiä ja sotakirveiden suhahtelua" (Haukansilmän takakansitekstiä). Bonuksena Cooperin intiaaniromanien lukija saa eräänlaista tuntumaa Amerikan 1700-lukuun kirjojen historiallisen taustakohinan kautta ja myös välähdyksen kirjojen kirjoittamisajankohdan poliittisen korrektian ym. vastaavan asteesta.

Elokuvien ja sarjakuvaversioiden lisäksi Haukansilmän on seikkaillut mm. purukumikuvissa. Vuonna 1961 ilmestyi Suomessa purkkapakkausten ohessa keräilykuvasarja Viimeinen Mohikaani, jota varten oli olemassa keräysvihkokin.

Viimeinen Mohikaani -elokuvassa teki roolityön myös intiaaniaktivisti Dennis Banks Ongewasgonen hahmossa. Banks on 70-luvulta lähtien vetänyt Sacred Run - nimistä aktiota; intiaanit juoksevat ympäri maailmaa rauhan ja maan energioiden puhdistamisen merkeissä. Alla olevassa kuvassa pyhiä juoksijoita syksyllä 1990 Suomessa. Kuva: Kari Kosmos.

Rockia Saatanalla päähän

Rocktähdet ovat tunnetusti kaikista matkustavaisista tuhoisimpia. Heidät on useinkin suljettu motellien ja hotellien ulkopuolelle ... Heille on määrätty sakkoja, heidät on haastettu oikeuteen, häädetty, heitä on jopa ammuttu. He nyrpistävät nenäänsä kaikenlaisille auktoriteeteille. He kiroilevat, oksentavat ja sylkevät ja tekevät kaikenlaisia julkeuksia kaikkialla ...

Tunnetuimpia rocktähtiä, jotka ovat itse homoja, ovat Lou Reed ja David Bowie. Reed on Velvet Undergroundin entinen jäsen. Reedin on nähty käyttävän ripsiväriä, poskipunaa, sukkahousuja ja korkeita korkoja, joissa hänet on kuvattu "Transformer" -levykansion päällyskanteen. Hän laulaa lauluja, jotka kuvailevat homoseksuaalin yksinäisyyttä.

Leo Meller

Leo Meller: ROCK (Kuva ja Sana, 1986)

Kirkkoherra Otso Sovijärvi otti minuun yhteyttä vuonna 1986 saadakseen tietää, onko seurakunnan nuorisokonserttiin buukattu Rajuilma saatanpalvojien bändi. Tuohon aikaan ryhmän vokalisti Rane Rautiainen näet lauloi paholaismainen viitta hulmuten biisejä, joissa aika usein mainittiin Saatana. Pimeyden voimien ihannointia bändi ei kuitenkaan edustanut. Tämä oli käsitykseni, jonka kirkkoherralle välitin. Rauhoitteluistani huolimatta Rajuilman keikka taidettiin perua...

Suomessa viimeisin suuri ristiretki rockia vastaan ajoittuu juuri em. aikaan. Silloin Pohjanmaa puhui nykyisin Lapualla pastorina toimivan Jyrki Isohellan sulla. Hän julkaisi yhdessä hengenheimolaistensa ( Seinäjoen helluntaiseurakunnan nuorisotiimi) kanssa kasetin, jossa rock yhdistetään saumattomasti Saatanan juoniin. Lisää pontta väitteille antoi 1986 julkaistu evankelista Leo Mellerin kirja ROCK.

Lapualaisten mukaan rock-levyt sisältävät salasanomia, jotka selviävät kuunneltaessa levyjä väärinpäin. Esimerkiksi Eaglesien Hotel Californiassa lauletaan "this could be heaven or hell", mutta kun kappaleen kuuntelee väärinpäin kuulee Eaglesien laulavan: "Yes, Satan, he organized his own religion...it was delicious..."

Väärinpäin kuunteleminen ei ole kuitenkaan ehto sille, että rockin synnillisyys paljastuu. Mellerin mielestä kaikki rocksanoitukset ovat enemmän tai vähemmän rivoja ja Jeesuksesta vierottavia. Myös musiikki itsessään, "yksinkertainen, rytmikäs, hakkaava komppi" on vaarallinen. "Tasaisen jyskeen" lisäksi Melleri erittelee kirjassaan rockin "synkopointtia":

Synkopoinnissa korostus on iskuttomalla sävelellä 4/4 tahdissa. Tätä voidaan verrata musiikin kaikkein ylevimpiin muotoihin (innostaviin marsseihin, klassisiin kappaleisiin), jotka panevat korostuksen 4/4-tahdin ensimmäiselle ja kolmannelle lyönnille. Synkopoidut rytmit herättävät mitä aistillisinta vastakaikua ihmisruumiissa, varsinkin kun niitä korostetaan elektronisesti ... Tämä selittää tanssijoiden eroottiset ruumiinliikkeet, kun heitä säestää synkopoitu tai sykkivä rockin rytmi.

Mellerin mielestä rock ei ole taidetta, viihdettä, eikä edes nuorison itseilmaisua, vaan yksinomaan laskelmoitua pervobisnestä, joka saa innoituksensa Saatanasta.
Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.

Saatana tekee rockryhmät kuuluisiksi.
Saatana vaikuttaa siihen, että maalliset viestintäroganisaatiot tekevät oman osuutensa rockkulttuurin edustajien tekemisessä kuuluisiksi.

Väitteidensä tueksi Melleri käy läpi kymmeniä rocksanoituksia ja esittelee rocktapahtumiin liittyneitä väkivaltaisuuksia ynnä muuta turmellusta. Erityisen irvokkaina Melleri pitää Stairway to Heavenin kaltaisia biisejä, joissa käytetään uskonnollisia käsitteitä, kuten taivas tai paratiisi, tai hyödynnetään raamatullisia sanontoja. Meller siis katsoo, että hänellä ja hänen uskonveljillään on yksinoikeus esimerkiksi sanojen "taivas" tai "helvetti" kaltaisiin käsitteisiin.

Kovimmat kuulansa Melleri upottaa tietysti heavyrokkarien panssareihin. Olihan metallipuolella jo 80-luvulla joitakin bändejä, jotka sitoutuivat saatananpalvontaan ja täysillä mellastivat sellaiset typerät verikekkeribändit kuin esim. W.A.S.P., joiden vieroksumiseen ei kristillistä maailmankuvaa tarvittu.

Sinänsä kiinnostava piirre monissa Mellerin siteeraamissa heavy-artikkeleissa on se, miten paljon uskonnollista sanastoa rockjutuissa 80-luvulla pyöritettiin. Tätä en itse ole aikaisemmin huomannutkaan. "Iron Maidenin heleä kauheus kärvennytti kiirastulessaan pahan palvojankin. Meno oli kuin maailmanlopun viime minuuteilla, ja pääsylippu Manalan majakalle irtosi sarjasta kirosanoja... Heavyteinien teehetki oli pyhää yhteyttä paholaisen kanssa ja liekin polttaessa sisälmyksiä, suut aukesivat karjahdukseen: Grrrrrgggghhhhh.... heavyssa on voimaa kuin kymmenessä käskyssä" (Marko Lysmä, Iltalehti).

Meller kertoo valmistelleensa kirjaansa kolme vuotta. Silti hän ei päässyt rockkulttuurista yhtään jyvälle. Tutkimisen sijasta Meller on tonkinut rockiin liittyviä sensaatioita ja lieveilmiöitä omien ennakkoluulojensa vallassa, omaksunut muiden fanaatikkojen huomioita aiheesta ja irrotellut asioita yhteyksistään rajulla tavalla. Jos mellermäisellä metodilla ja asenteella tutkittaisiin Raamattua, se todettaisiin helposti lapsilta kiellettäväksi, seksiä ja väkivaltaa tihkuvaksi pervoilun opaskirjaksi, jonka sivuilla lapsia surmataan surutta ja hurskaat Herran palvelijat juopuvat viinistä ja syövät omia ulosteitaan.

ROCK-kirjan teesit ovat pääosin kehäpäätelmiä ja omiin, horjuttamattomiin uskomuksiin plus omaperäisiin Raamatun tulkintoihin perustuvia, joten niitä vastaan väittäminen on täysin turhaa. Onneksi Mellerin kanssa voi olla myös jostain samaa mieltä. Muustakin kuin siitä, että W.A.S.P. oli ällöttävä ilmiö.

Meller on näet täysin oikeassa siinä, että kristillisen sanoman levittämiseen rock on epäkelpo media. Eihän mikään kuulosta niin töpöltä kuin kristillinen heavyrock. Ei siksi, että rockin tahtilaji olisi helvetttiin menon tahti, vaan koska rock alkaa "lantiosta alaspäin", kuten Keith Richards on asian esittänyt. Uskonnollisia tasojakin rock saattaa sisältää, mutta rockissa uskonnollisuus ja seksuaalisuus yhtä ja samaa, dionysosmaista latinkia, joka synnyttää luontevammin karnevalististista, villiä ja ironisesti reflektoivaa kulttuuria, kuin uskoa johonkin kiinteään oppiin tai uskontoon, kuten kristinuskoon - tai satanismiin.

Mellerin ROCKista ei tullut bestselleriä, mutta lapualaisten rockpaljastuskasetti sai runsaasti huomiota osakseen. Sen takia jyväskyläläiseltä Rajuilmalta peruuntui yksi keikka, mutta suurempaa vaikutusta kansalaismielipiteeseen rockin saatanallisuusjulistuksilla ei tainnut olla.

Edelleenkin heavy metallin ja saatananpalvonnan suhde on tapetilla silloin tällöin, mutta enemmänhän rockia nykyisin arvostellaan siitä, että se on menettänyt pelottavuutensa ja kapinallisuutensa: rockista on tullut mainstreamia, koko perheen karkkia. Rockia voi arvostella monesta muustakin asiasta, mutta jos Mellerin tavoin kieltäytyy ymmärtämästä koko kyseistä kulttuurinmuotoa on se kritisointi täysin hölmöläisten hommaa. Hyvä on myös huomata, että Mellerin näkökulma musaan on yhteneväinen monien totalitaaristen ideologioiden kanssa. Natsi-Saksassa jazz oli kiellettyä, Kuubassa rock soi yhä maan alla ja muslimaissa taliban on asettunut kaikkea musisointia vastaan.

Kuinka syvältä pimeydestä rokkisoinnut ilmoille kumisevat - tästä jokainen voi tehdä omat johtopäätöksensä tsekattuaan seuraavat kolme videota:

Kylmä Banaani II Lepakkomiehessä 2012: KÄÄRMETULI

RÄJÄYTTÄJÄT Töölöläinen + Räjä&Roll 17.11.2012 Korjaamo/Helsinki

Profeetta ja Uusi Maailmanuskonto - Itsensä Tuntemisen Salaisuus

Miss Farkku-Suomella ei ole käpyä selän alla

Matti Kinnunen (ohj.) - Miss Farkku-Suomi (dvd, 2012)

Kävin Oulussa ensimmäisen kerran keskikesällä 1977. Näin leirintäalueen ja meren. Vierailin kuuluisalla Rattori-lupilla ja myös jollain kaupungin läheisellä tanssipaikalla. Siellä moni bilettäjä hengaili iso, varrellinen kampa farkkujen takataskussa. Stadilainen gimmakaverini hymähteli heille ja sanoi, ettei nää taida tietää, että Helsingissä kukaan ei ole pitänyt kampaa tuolla tavoin yli vuoteen.

Pohjoinen jälkeenjääneisyys on Miss Farkku-Suomen suuri teema. Jengi diggailee Deep Purplea ja discoa ja vain muutama tyyppi on kuullut ilmiöstä nimeltä punk. Elokuvan päähenkilö Välde esitellään tuon ajan Oulun ainoana, nuorena toisinajattelijana. Hän torjuu uskonnon, politiikan ja urheilun, eikä halua kuulua mihinkään ryhmään. Ei edes punkkeihin.

Energiaa erilaisuuteensa Välde saa kirjallisuudesta ja Lou Reedin, Velvet Undergroundin ja David Bowien kaltaisten artistien levyistä. Välde ei kuitenkaan omaksu Bowien ja kumppaneiden tajunnallista seikkailunhalua ja idoliensa musiikin ilmentämiä, itseaiheutetun vinksahtaneisuuden tasoja. Enemmänkin hän haaveilee olevansa joku päivä oikea boheemiartisti, joka tekee biisejä oman elinpiirinsä vinksahtaneisuudesta ja saa niillä huomiota osakseen.

Parhaimmillaan elokuva on kuvatessaan Väldeä rakentamassa hyvin tietoisesti, joskin neuroottisuutta hipoen psyykkistä panssaria suojakseen. Romantiikan nälkää kapinallinen ja angstaava teininerokin potee. Ihastuksesta oman koulun farkkumissiin ei vaan ole ainesta filmin peruskaareksi ja Välden & Piken ikitoteutumattoman lovestoorin loppunäytös on luvattoman banaali.

Pidän siitä, että elokuvaan ei ole ympätty seksikohtauksia, vaikka seksuaalisella jumituksella iso osa stoorissa onkin. Paljon muuta turhanaikaista tohinaa tarinaan on upotettu. Pikkuvanhat lestadiolaiskaksoset ovat sinänsä hauska esitys, mutta ei millekään elokuvalle ole hyväksi jos sitä ikään kuin kevennetään päälleliimatuilla sketsipläyäyksillä. Toinen erityisrasiste on P-K Keräsen näyttelemä rokkimanagerin hahmo, joka on kliseisyydessään kuin jostain jenkkileffasta repäisty.

Heti Miss Farkku-Suomen avauskuvissa vilahtaa yksi mimmi jättikampa farkkujen takataskussa. Muuten en elokuvasta omaa 70-lukuani tunnistanut. Leffaan on kylläkin tallentunut se hitaus, joka 70-luvun pysähtyneisyyden ajalle oli ominaista ("ne ajat halus seisoo, niit piti työntää koko ajan eteenpäin" - D.Lindholm). Miss Farkku Suomen kohdalla kerronnan hidasliikkeisyys tarkoittaa myös jähmeyttä, orgaanisuuden puuttumista.

Leffan avoin mutta onnellinen loppu alleviivaa sitä, että Miss Farkku Suomi on oikeaoppisen optimistinen "nuorisoelokuva". Olemukseltaan lähempänä nuorisoelokuvaekspertti Mikko Niskasen Ajolähtöä kuin kokeilevaa Käpyä selän alla.