tiistai 29. tammikuuta 2013

Punk-pappi ja suuri zen-huijaus

Brad Warner - Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella (Basam Books, 2009)
Banmei Takahashi (ohj.) - Zen (2009)

Brad Warner (s. 1964) on amerikkalainen, Zero Defex -punkbändissä bassoa soittava zen-opettaja. Hän tutustui buddhalaisuuteen ollessaan nuorena Japanissa. Siellä hänestä leivottiin zen-mestari ja zen-buddhalaisen Dogen Sangha Internationalin johtaja.

Warner on kirjoittanut kolme kirjaa. Zeniä karmalla ja suklaakastikkeella on elämäkerrallinen kronikka. Se keskittyy 2000-luvun loppuun, mutta sisältää takautumia sitä varhaisemmalta ajalta. Elämäkerrallisen kaaren sivussa kulkee ideologinen linjanveto. Warner yrittää vakuuttaa lukijan siitä, että zen-buddhismi poikkeaa kaikista muista opeista ja uskonnoista, koska se "tarjoaa poikkeuksellisen käytännöllisen tavan tulla toimeen sen kanssa, mitä elämä meidän kaikkien eteen heittää". Hupsua Warnerin mainostuksessa on se, että samaan syssyyn hän arvostelee muita hengellisiä suuntauksia "nättien ja lopullisesti ratkaisujen" tarjoamisesta - vaan eihän nätimpää & finaalimpaa ratkaisua kuin zenillä "kaiken kanssa toimeentuleminen" voi olla olemassa!

Minut Warnerin zen-meditaation tyrkytys saa toistamaan intialaisen Jiddu Krishnamurtin lausunnon: kun ihmisillä on ennestään jo niin paljon ongelmia, niin miksi heidän pitäisi lisätä vielä yksi ongelma elämäänsä: meditaation oppimisen ongelma? Suhtaudun itse meditaation harjoittamiseen - olipa sen lähtökohtana tiedon lisääminen tai tietoisuuden avartaminen - myönteisesti, mutta karsastusta minussa herättää se, jos praktiseeraamiselle asetetaan niin ehdottomia ja suurisuuntaisia päämääriä kuin esim. "totuuden" näkeminen. Tai päinvastoin, jos mietiskelystä tehdään Warnerin tyyliin banaalia ja olouttavaa "arjesta selviämistä". Tässä kohtaa voisi olla sen kuuluisan, buddhalaisen keskitien paikka.

Warner toteaa zenistä, että "hyvin yksinkertaisena harjoituksena ja filosofiana alkanut buddhalaisuus keräsi ympärilleen koko joukon muuta roinaa – jumalia, demoneja, messuja, patsaita, jättimäisiä temppeleitä täynnä koristeellisia maalauksia ja muuta yhtä turhaa rihkamaa". Itse en puhuisi "turhasta rihkamasta" korkeatasoisen taiteen yhteydessä. En etenkään, kun kyse on muinaisista buddhalaisista maalauksista ja veistoksista, joihin on säilötty hienoja, läpi aikain säteileviä, muuntavia energioita. Zen on erityisen tunnettu oivallisesti oivalletuista, vitaalisuutta ja välittömyyttä viestivistä kalligrafioista, tussipiirroksista ja maalauksista, joita zen-mestarit ovat taiteilleet.



Toisessa kohtaa kirjaa Warner yllättäen asettuu puolustamaan uskonnollista "rihkamaa", koska hänen mielestään suitsukkeiden polttamiseen patsaiden edessä ja muuhun vastaavaan toimintaan on ihmisellä luontainen tarve: "Se on yhtä vahva jokaisessa ateistissa kuin uskonnollisissa fanaatikoissakin. Ateistit haluavat heittää pois kaiken uskonnollisen mukaan lukien jutut, jotka selvästi täyttävät inhimillisen tarpeen. Se ei tule koskaan toimimaan. Me tarvitsemme uskonnon tiettyjä puolia, jotta meistä tuntuisi oikealta." Tähän voisi tietysti vastata toisella väitteellä: emme tarvitse uskontoa, koska ilman uskontoa meistä tuntuu oikeasti oikealta... Warnerin mielipiteessä on toki oma pointtinsa, mutta kyllä hänenlaiseltaan uskonnon ammattilaiselta odottaisi tässä(kin) kohtaa huomattavasti perustellumpaa argumentointia.

Warner ei tunnu ymmärtävän paljoakaan taiteesta, musiikista ja kulttuurista. Häkellyttävän pinnallinen on hänen näkemyksensä, jonka mukaan 80-luvun alun hardcorepunk oli "yhteiskunnallinen liike, jonka oli tarkoitus luoda realistisempi viitekehys maailman ymmärtämiseksi". Yhteiskunnallisen liikkeen sijasta HC-kuvioiden yhteydessä olisi parempi puhua traumaattisesta kouristuksesta. Hardcorepunk ei ole suhteessa yhteiskuntaan vuorovaikutteinen kulttuuri-ilmiö, vaan sulkeutunut kultti-ilmiö, joka riehuu omassa protestileikkikehässään, jollaisen postmoderni yhteiskunta sille auliisti suo. Punk-kapinaan ei sisälly länsimaisen kulttuurimielen ja vallitsevan, narsistisen luonteenrakenteen ylittäviä elementtejä sen enempää kuin muihinkaan, kollektiivisiin protestiliikkeisiin.

Punkin veivaamisen lisäksi Warner on työskennellyt mm. hirviöelokuvien parissa. Warnerille on tärkeää elää taloudellisen maailman ehdoilla ja hänen näkemyksensä mukaan zenmestari voi työskennellä minkälaisen älyttömyyden alalla tahansa kunhan tekee työnsä taitavasti ja valppain mielin. Buddhalainen ideaali "oikeasta elinkeinosta" ei siis sellaisenaan kolahda Warnerilla: hänen logiikkansa mukaan on samantekevää oletko teurastaja tai kiduttaja - pääasia, että olet valpas. Warner ei nää mitään outoa siinä, että eräs hänen tuntemansa Buddha Dharman harjoittaja työskentelee kosmetiikkayrityksessä, sillä tuleehan naisista firman ansiosta kauniimpia ja maailmasta siten kauniimpi paikka elää... Siis, ikään kuin kauneus olisi asia, jota voidaan ostaa kosmetologilta. Amerikassa näin voi tietysti ollakin.


Päinvastoin kuin monet muut uus-uskonnollisuuden äänitorvet Warner ei lupaa, että hänen metodinsa aiheuttaisi ihmisessä syvän, koko elämäntapaa koskevan muutoksen. Zenhän on välittömyyttä kokemisessa ja tarkkaavaisuutta tekemisessä, ei ihmisen tarkkaavaisuuden ja kokemisen kohteiden vaihtamista. Siten ei olekaan kummallista, että zenin harjoittaminen ei välttämättä uhmaa ihmisen aikaisemmin omaksumia oppijärjestelmiä tai ajatusmalleja olivat ne sitten kuinka naiveja ja tuhoisia tahansa. Ei zeniä 60-luvulla Amerikkaan tuonut mestari D. T. Suzuki luopunut nationalismistaan, eivätkä kristityt zazenin harjoittajat - jotka usein ovat katolisia - yleensä käänny pois kristinuskosta.

Warnerilla on valtava tarve korostaa elävänsä "todellisessa maailmassa". Se on hänelle paikka, jossa pitää selviytyä ja suoriutua ja olla valmis kohtaamaan tylsyyttä tylsyyden jälkeen. Ken elää huolista vapaana, hän elää Bradin mielestä fantasiassa: paikassa "jota ei ole olemassa ei sinulle, ei minulle, ei kenellekään". Jos joku ei ole Warnerin lailla läheisriippuvainen ja itke äitinsä ja isoäitinsä kuolemaa ja avioeroaan loputtomasti, on hän "valehteleva paskakasa". Se mitä Warner ei ole kokenut tai ymmärtänyt, sitä kukaan muukaan ei voi ymmärtää eikä kokea. Koska Wanner ei ole pystynyt nousemaan "kaiken inhimillisen tuskan ja tyytymättömyyden yläpuolelle", se on mahdotonta muillekin.

Todelliseen maailmaan Warner opastaa seuraajiaan zen-retriititeissä. Ne ovat buddhalaisia partioleirejä. Askeettisia olosuhteita, tarkkaan aikataulutettuja päiviä ja tuntikausia zen-istumista. Tälläiselle mieltä ja kehoa karaisevalle, uskonnolliselle boots camp -toiminnalle on selvästi sosiaalinen tilaus. Pystyyhän niistä irrottamaan samanlaisia extreme-kiksejä kuin osallistumilla nykyisin suosittuihin tosi-tv- formaatteihin autiolla saarella ynnä muualla. Toki retriitit voivat omata muitakin kuin viihteellisiä ulottuvaisuuksia ja niistä voi olla jopa "hyötyä" ihmisille. Vaarallisesti vinoutunutta ajattelua on kuitenkin se, jos odotetaan niiden ratkaisevasti edistävän "todellisuuden kohtaamista". Mitä ikinä "todellisuus" nyt Warnerin sanastossa tarkoittaakaan. Kirjaa lukiessa tulee sellainen tunnelma, että zen-munkkimme on koko ajan varpaisillaan, jotta todellisuus ei vain pursuilisi yli tiettyjen totunnaisuuden rajojen.

Warner korostaa mielen ja kehon yhteyttä, mutta silti kirjoittaa kirjassaan pelkästään mielestä. Ei hermostosta, verenkierrosta, välittäjäaineista, solutasosta tai ihmisestä atomirakenteena. Fysikaalisia olentoja me kaikki kuitenkin olemme ja todella merkittävä murros tietoisuudessamme tapahtuu vasta alkaessamme hallita kehon kaikkia osia. Siksi on typerää typistää ihmisen tila Warnerin tavoin Joshu Sasakin toteamuksella: "syödessämme aamiaista meistä tulee aamiaisen syöjiä". Olemmehan me yhtä aikaisesti paljon muutakin: hengittäjä, verenkierrättäjiä, hermostollisen rakenteen ylläpitäjiä ja käyttäjiä jne

"Tämä kirja on taas yksi epäonnistunut yritys ilmaista, mitä kukaan ei ole koskaan onnistunut ilmaisemaan", kirjoittaa Warner teoksensa loppupuolella. Tällä tavoin hän ikään kuin korottaa itsensä Ludwig Wittgensteinin veroisten, kielipelien tuolle puolen pyrkineiden ajattelijoiden joukkoon, jonne hän ei missään nimessä kuulu. Filosofiselta painoarvoltaan kirja on kevyehkö. Asiallisinta asiaa opuksessa on sen antama tuomio moninaisten new age -päälliköiden lupauksille "pikavalaistumisesta". Tältä kritiikiltä tosin katkeaa kirkkain kärki Warnerin saarnatessa pitkäjännitteisestä harjoituksesta valaistuksen saavuttamiseksi (koska hänen mielestään valaistuminen on muutos, joka ei tapahdu yhdessä hetkessä, vaan ajan, pitkän ajan kuluessa). Eikö olisi viisaampaa jättää ovi auki mahdollisuudelle muuttua nyt ja välittömästi, ilman valaistumista tai valaistumisen kanssa?

Warner kertoo oman elämästään suhteuttamalla kokemansa zen-buddhalaisiin oppeihin ja hän tekee sen punkmaisen rajuuden näköisyyttä tavoittelevalla gonzo-otteella. Näin on syntynyt ikään kuin uus-uskovaisen seikkailijan vastaveto Hunter S. Thompsonin kirjalle Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa - mutta (lähes) ilman psykedeelejä ja myös ilman Thompsonin ilmaisun intensiivistä, mentaalisesti tiheää karismaa. Buddhalaisuudesta kirja piirtää tekijänsä näköisen kuvan ja se kai on ollut tarkoituskin.



Zen on kahlitsematonta oivaltamista, satorin salama, mutta uskontona zen-buddhalaisuus on iso, vakiintunut ja jähmeä instituutio. Se mielletään nykyisin orgaaniseksi osaksi japanilaista kulttuuria, mutta näin ei aina ole ollut. Kun 1200-luvulla elänyt, buddhalaisuutta Kiinassa opiskellut Dōgen Zenji perusti zenin sōtō-koulukunnan Japaniin aiheutti se ankaraa vastustusta.

Banmei Takahashin ohjaama elokuva Zen kertoo Dōgen Zenjin tarinan. Se on historiallinen filmi. Samalla se on myös filosofinen filmi. Se väläyttelee sōtō-zenin opetuksia ja kertoo zen-munkkien rohkeudesta ja myötätunnosta. Dialogi on hyvä ja uskottava ja sitä syventävät ja tukevat pitkät, äänettömät kohtaukset. Dōgen Zenji kohtaa vihollisia, opetuslapsia ja tavallista kansaa. Meditoi, vaeltaa ja opettaa. Hänen opetustensa ydin on se, että zen-meditaatio itsessään on - ei valaistumisen tila, vaan -valaistunutta toimintaa. Zazenin harjoittaminen on valaistumista.

Zen on rauhallisesti ja askeettisen kauniisti kuvattu pätkä, alusta loppuun hienostunutta japanilaista filmiestetiikkaa, joka istuu leffan aiheeseen kuin nakutettu. Pidän Zeniä yhtenä onnistuneimmista uskonnollisaiheista elokuvista. Se luuttuaa lattiaa pikku buddhilla ja muilla vastaavilla länkkärituotoksilla autenttisen virityksensä ja filosofisen ankaruutensa ansiosta.


Kajahduksia kotimaasta. Suomalaisen zenin mestarin haastattelu julkaistiin Ultrassa vuonna 1977. Luullakseni. Kyseisestä numerosta ei ole tallella kuin kaksi sivua zenmestaria.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.