Pecos Bill - sarjakuvalehti

Jo ennen italowesternin voittokulkua villi lännen viboja säteili Suomeen Italian kautta. Sieltä olivat kotoisin 50- ja 60- lukujen tärkeimmät villi länsi -sarjakuvalehdet: Kädet Ylös, Villi Länsi, Tex Willer ja Pecos Bill.

Pecos Bill -lehden päähenkilö perustuu amerikkalaiseen taruun pojasta, jonka sudet kasvattivat ja joka pikemminkin lentää kuin ratsastaa Myrskytuuli-nimisellä hevosellaan. Lehden kehittivät käsikirjoittaja Guido Martina ja kuvataiteilija Raffaele Paparella vuonna 1949, mutta sarjakuvalla oli monia muitakin kuvittajia.

Suomessa Pecos Billiä alettiin julkaista keväällä 1953. Ensimmäisen lehden ensimmäinen ruutu näyttää yhä satumaisen upealta:




Avaussivut olivat muissakin numeroissa hienoja ja lehden, puolittain mustavalkoinen painoasukin varsin kelvollinen. Pecos Billin kultakautta kesti vuoteen 1961, jolloin lehti lopetettiin. 70- ja 80- luvuilla sitä alettiin pariinkiin otteeseen painaa uudestaan, mutta alkuaikojen tasoa ei tuon ajan pecosbilleissä läheskään aina tavoiteta. Sarjakuvan lisäksi lehden ensimmäiset vuosikerrat sisälsivät kuvitettuja tietoiskuja uudisasukkaiden ja intiaanien elämästä.

Pecos Bill on sikäli poikkeuksellinen lännensankari, ettei hän taisteluissa käytä tuliaseita, vaan pelkästään lassoa, jota hän ilmiömäisellä tavalla käsittelee. Hänen lähimmät avustajansa Clamity Jane, Korkkiruuvi ja Davy Crockett tarttuvat tarvittaessa myös paukkurautoihin. Lisäksi Pecos Bill saa apua susilta, puhveleilta, villihevoslaumoilta ja mystisiltä taivaanrannan ratsastajilta. Mystinen on myös Pecos Billin keijumainen rakastettu Sue Nopsajalka.

Vanhoista italolänkkäreistä Tex Willer ratsastaa edelleen ylväästi eteenpäin. Pecos Bill on kadonnut preerialta ja tuskin enää comebackia tekee. Mutta jos pieni kuvitelma sallitaan: miten fantastista jälkeä olisikaan syntynyt jos Jan Kounen olisikin ottanut Blueberryn sijasta Pecos Billin aiheeksi psykedeliseen lännenleffaansa ...

Marianne Backlén - Karma (2002)

Liittokansleri Angela Merkel ilmoitti syksyllä 2010 monikulttuurisen yhteiskunan epäonnistuneen Saksassa. Äskettäin pääministeri David Cameron vuodatti samat lötinät Englannin osalta. Härmän poliittiselta ylätasolta ei tälläisiä huomioita ole (vielä) kuultu. Sitäkin räikeämmin monikulttuurista yhteiskuntaa ovat arvostelleet perussuomalaiset ja muut rasismia lietsovat "remonttiryhmät".

Perussuomalaisten suurin harha on siinä, että he luulevat olevansa perussuomalaisia. He kuvittelevat voivansa määritellä suomalaisuuden ja päättää olevansa sen edustajia.

Kirjailija Marianne Backlén ei ole perussuomalainen, vaan suomenruotsalainen. Hänelle suomalaisuus ei siis merkinne suomenkielisyyttä. Monikulttuuristen avioliittojen karikoita käsittelevässä kirjassaan Karma (Gummerus, 2002) hän esittääkin suomalaisuuden lähinnä tietynlaisena mentaliteettina, temperamenttina ja fyysisenä eksistenssinä:suomalaiset kävelevät, elehtivät, puhuvat ja tanssivat jäyhemmin kuin ulkomaalaiset.

Suomalaisten juopottelua ja väkivaltaisuutta Backlén ei erityisemmin tuo esille, vaikka esim. kirjailija Sofi Oksasen mukaan ne nimenomaan määrittävät suomalaisuuden: "Tyypillisellä suomalaismiehellä ei ole kykyä kertoa tunteistaan ja sanojen sijasta hän käyttää väkivaltaa. ... Miehet ovat naisia suojellummassa asemassa. Vaarallisin paikka suomalaisnaiselle on koti," Sofi Oksanen on sanonut.

Suomessa asuvat ulkomaalaiset miehet ovat Backlénin romaanissa pääosassa. He näyttäytyvät lähes poikkeuksetta sivistyksestä piittaamattomina, alati seksinälkäisinä hiippareina. Heitä voi pitää kalustetuissa huoneissa ainoastaan silloin, jos ulkomaalaiset itse ovat saaneet sisustaa huoneet viihde-elektroniikalla ja arvokkailla tyylihuonekaluilla.

Afrikkalaiset ja jamaikalaiset miehet esitetään järestään "moniavioisina" pörrääjinä, joille uskollisuus avioliitossa on mahdoton hyve toteuttaa. Tyhjästä kirjan karrikatyyrit eivät tietenkään ole syntyneet ja niille on olemassa myös omat kulttuurihistorialliset taustansa: tietyissä maissa moniavioisuus on ollut maan tapa enemmän kuin toisissa. On kuitenkin myös niin, että ennen afrikkalaisia ja jamaikalaisia tästä samasta seikasta syytettiin Suomessa italialaisia: Marcelino Magaronia ja Viktor Kalboreckia. Idän miesten uhkaakin on Suomessa paljon pelätty: Juhani Ahon vuonna 1911 ilmestyneessä romaanissa Juha kerrotaan, kuinka vienankarjalainen Shemeikka keräili nuoria tyttöjä haaremiinsa.

Ristiriitoja Backlénin kirjan ihmiset kohtaavat myös uskonnollisista syistä. Erityisen runsaasti romaanissa ruoditaan jamaikalaisten miesten rastafarilaisuudesta vaikutteita saanutta elämäntapaa. Mutta yhtä hyvin vastaavanlaista elämäntyyliä, yrtintupruttelua ja tarkkaa hygienian vaalimista voivat harjoittaa kotimaisetkin Haile Selassien palvojat. Uskontojen ja kulttien hartaat harrastajat sopivat harvoin yhteen maallikoiden kanssa oli kansallisuus mikä tahansa. Luterilaiselle suomalaiselle on yhtä mahdotonta sopeutua yhteiselämään suomalaisen Jehovan todistajan kuin jamaikalaisen rastafarin koodijärjestelmän kanssa. (Eri asia sitten on, onko kirjassa kuvattu rastamiesten käytös täysin synkassa rastafarilaisuuden lähtölauselmien kanssa).

Useimmisa multikansallisissa perheissä monikulttuurisuus toimii ongelmitta sellaisella tasolla, että yksi kippaa ruoan suuhunsa lusikalla, toinen riisipuikoilla. Tärkeämpää onkin se kuinka fundamentalistinen suhde henkilöillä on omaan, paikallisen mytologiaansa, sillä näistä paikallisista myyteistä kumpuavat massojen arvot. Arvojen osalta eräs ratkaiseva kysymys inhimilliseltä kannallta on se, millainen arvo annetaan naisille ja lapsille.

Marianne Backlénin kirjan (ulkomaalaiset) miehet eivät omassa kulttuurissaan ole tottuneet ns. miehen ja naisen tasa-arvoon. Se on tosin suhteellinen uusi asia myös Suomessa. Eikä täkäläinen tasa-arvoajattelu kristillistä perua ole, vaan enemmänkin seurausta valistuksen ajan filosofien aatteiden maailmanlaajuisesta säteilystä. Tästä huolimatta suomalainen, sekulaari elämänmuoto ei perustu mihinkään abstraktiin järjellisyyteen tai objektiiviseen rationalismiin, vaan tietyt myytit ja uskomukset ovat vallitsevaa kulttuurimieltäkin muokanneet.

Rationaalisessa, modenissa kulttuurissakaan ihmiset eivät toimi erityisen rationaalisti. Vaikka Backlénin kirja sisältääkin huimia itseironisia huomioita, se ei mitenkään yritä analysoida sitä, miten sivistynyt, eurooppalainen nainen voi kuvitella, että auringonpaisteesta tykkääminen ja reggaemusiikin diggailu voisi riittää yhteiseksi perustaksi "monikulttuuriselle" liitolle. No, yhtä heppoisin perustein solmitaan monet samakulttuurisetkin liitot.

Karmassa tarina kerrotaan monen eri ihmisen nimissä. Tämä toteutustapa ei vakuuta, koska kaikki kertojaäänet kuulostavat samanlaisilta. Kirja ei olekaan niinkään romaani, vaan prosaistinen esseekokoelma tai pamfletti, jonka kirjoittamiseen Backlén on saanut sytykkeen omasta, epäonnistuneesta, monikulttuurisesta avioliitostaan, jota hän sen alkuaikoina auliisti mediassa esitteli. Yleispäteviä, ansiokkaita huomioita kirjasta löytyy lukuisia, olkoonkin että kirja on ennen kaikkea kuvaus tietyistä monikulttuurillisista piireistä, eli Punky reggae partyssa ja muilla Helsingin reggae-klubeilla 90-luvun alussa henganneista, nuorista aikuisista.

Kaunokirjallisena luomuksena en osaa Backlénin teosta suuresti arvostaa, mutta sosiaaliraporttina se on erinomaisen kärkevä ja tärkeä. Kirjaan - sen nimeä myöten - ympätyt buddhalaiset säätelyt tuntuvat keinotekoisilta ja irrallisilta, sillä onhan Buddha dharman näkemys identiteetistä vähintäänkin täydellisen yhteismitaton romaanin ilmentämän ihmisnäkäsityksenn kanssa.

Karma asettaa - hyvinkin perustellusti - kyseenalaiseksi monikulttuuristen liittojen onnistumisen Tästä ei voi kuitenkaan vetää suoraan sellaista johtopäätöstä, että monikulttuurinen yhteiskunta sinänsä olisi mahdottomuus. Itse asiassa se on ainut realistinen mahdollisuus nykyaikana. Kansallisvaltioiden aika on ohi, eikä maailmaa voi myöskään jakaa teististen uskontojen etupiirialueiksi. Täytyy vain hyväksyä yhteiskuntaelämään sisältyvän ristiriitoja: ei kaikkien kansalaisten ole pakko hyväksyä esim. yksiavioisuutta, Jeesusta, paavia, Allahia, homoliittoja, minihameita tai minibaareja.

Danny & mediapeli vm. 1969

Suosikin perinteisessä Grand Prix -äänestyksessä Suomen suosituimmaksi laulajaksi valittiin vuonna 1969 Danny. Pian tämän jälkeen kilpaileva nuortenlehti Intro paljasti, että voitto oli tullut vilunkipelillä: äänestyskuponkeja oli lähetetty iso liuta Dannyn fan clubin jäsenten nimissä - teko paljastui, koska osassa kuponkeja oli liian vähän postimerkkejä ja ne palautuivat "lähettäjän" osoitteeseen.

Markku Veijalaisen kustantaman ja päätoimittaman Intron erikoistoimittaja Vexi Salmi hehkutteli huijauskäryn jälkilöylyjä 8.12. 1969 ilmestyneen Intro nr. 23 - 24:n pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu "Jyrki Hämäläinen ja hupailut huipussaan."

"Hupailu huipussaan otsikoi rakas ammattitoveri Jyrki Hämämälinen Suosikin numerossa 12 juttunsa, jolla hän tunnettuun tapaansa yritti paikkailla lehtensä ja laulajatoverinsa mainetta, mutta vielä taisi jäädä toinen puoli kuusta valloittamatta, puhumattakaan lukijoista", Vexi aloittaa ja jatkaa:

" ... Oliko pienen, viattoman Leila Salmelaisen (Dannyn fan clubin silloinen prexy) syyttäminen se kaikkein paras ja kaunein mahdollisuus. Kyllä isojen miesten pitäisi uskaltaa pyytää anteeksikin, kun muutenkin uskaltavat. Vai mitä herrat Jyrki ja Danny. Jäihän niitä ääniä vielä tarpeeksi huomaamattakin. Leila ilmeisesti keksi liimailla niihin muutamaan sataan viimeiseen enemmän postimerkkejä."

Äänestysskandaalia setvitään myös Intron yleisönosastossa. Vihaisin on Elvis fan clubin prexy Tuula Mäenpää:... "Myös minä sain äänestyslipukkeeni takaisin, samoin kuin Barbro Hjelt. Ei se vielä mitään, mutta D-clubi oli äänestänyt minun nimissäni myös, huh, Tom Jonesia!!!"

Nimimerkki "Yx Kirka-fan" summaa tilanteen näin: "Onnex me Kirka-fanit sadaan olla happyja, kun me tiedetään, ett Kirka ei olis ikinä tehny tuollasta."

Introssa oli muutenkin vuosina 1969-70 vallalla vahva Danny-kriittinen henki. Yksi esimerkki. Vuoden 1970 alussa Vexi Salmi kirjoitti Rumputulta-otsikon alla tähän tapaan: "Silloin tällöin aikaisemminkin Danny on puhunut yliluonnollisista taipumuksistaan, mutta viimeisin korviini kantautunut huhu lyö kaikki aikaisemmat laudalta. Dannyn kolmen sormen päässä oleva magneetti näyttää tälle suurelle tietäjälle vastapäätä istuvan henkilön mietteet ja ominaisvärin."

Tosin samassa numerossa oli Kari Helopaltion täysin asiallinen juttu, ehkä vähemmän asiallisella otsikolla: "Onko Danny Suomen ensimmäinen Jeesus?" Artikkeli kertoo musikaalista Jesus Christ - Superstar, jota Reijo Paukku oli tuomassa Tampereen pop-teatterin esitettäväksi ja - "Tampereen pop-teatterin version yhteydessä on vilahtanut nimi Ilkka Lipsanen, alias Danny."

Dannyn kytkökset Suosikkiin olivat 60-70 -lukujen vaihteessa vahvat, sillä päätoimittaja Jyräys Hämäläinen toimi usein myös Dannyn show-kiertueiden seremoniamestarina ja niiden ohjelman käsikirjoitttajana. Yhteisten projektien hyytymisen jälkeenkin Suosikki säilyi koko Hämäläisen päätoimittajakauden Dannyn luottolehtenä.

Myös Introlla oli omat kytköksensä. Olihan lehden toimittaja ja myöhemmin päätoimittaja Vexi Salmi tunnetusti myös mies Irwin-ilmiön takana.

Pertti ”Purtsi” Purhonen 1942 - 2011

Pelle, Problems?, SE & Sehr Schnell - POHJALLA

Vuonna 1978 julkaistu Pohjalla on kollektiivinen manifesti, joka materialisoi uuden sukupolven kyllästyneisyyden kekkossuomen henkisen ikitalven pysähtyneisyyttä kohtaan. Noina ankeina aikoina Problemsien Mä haluun mennä kävi poliittisesta sloganista. Tyyleiltään selkeästi toisistaan erottuvat neljä bändiä ovat yhtä innoituksessaan soittaa rockia ilman viihdyttämisen itsetarkoitusta ja vailla sellaista taiteellisuutta, joka kuolettaa iholle menevän välittömyyden ja rosoisuuden ilmaisusta.

Bändien rehtiä asennettta ihailin levyn ilmestyessä, mutta uuden aallon energioihin en itse osannut lähteä mukaan. Edelleenkin vierastan sitä useille punkbändeille ominaista metodia, että aggressiot puretaan suoraan soittamiseen. Myös monien Pohjalla olevien kappaleiden syyttävä asenne ja soundien räkäisen monotoninen ja epäpsykedelinen umpinaisuus ehkäisee minun kohdallani kosketuspinnan löytymistä levyn maininkeihin.

Pellen biisi Väkivalta-ja päihdeongelma synnyttää eniten hyljintää. Esitys on loistava mitä tulee tekijöidensä läsnäolon asteeseen ja teksti nasevasti riimitelty (joskin porttiteoriaa tukeva), mutta sävellys vaan on väsyttävän kolkko ja biisin yltiöhyökkäävyys moukkamaista yhteiskuntaopin vasarointia. Sehr Schnelliltäkin tuli huomattavasti heidän Pohjalla-matskujaan dynaamisempia vetoja julki myöhemmin sinkkuina.

Yksi kotopunkkia koskeva huomio on tähän asti jäänyt julkisuudessa ylöskirjaamatta: suomalaisen uuden aallon kovin kitaristi oli SEn Jukka Peurasaari. Ainakin hetkittäin. Pohjalla-levylle sisältyvä Peilit on näitä hetkiä. Yarin hienon biisin kruunaa Peuriksen käsittämättömän rankka, primitiivis-taiteellinen, taidokas, kompleksinen ja persoonallinen kitarasoolo.

Levyn lisäksi tehtiin Pohjalla-kiertue. Kiertuebussia ajoi SEn pitkätukkainen basisti Eki Okkonen lippalakki päässään. Kerran soittajien pysähtyessä eräälle huoltoasemalle särvintä haukkaamaan, ilmoitti aseman omistaja, ettei hän myy mitään ennen kuin Eki ottaa lakin pois päästään. Kiertuemanageri Atte Blom ilmaisi tässä vaiheessa vastalauseensa: kyseessähän on autonkuljettaja ja lippis on kuskin virkalakki. Tämän jälkeen rokkarit poistuivat huoltoaseman baarista. A Blom pöhni matkaan ketsuppipullon ja kirjoitti ketsupilla hankeen huoltsikan pihalla: Pohjalla.

Kirjoittaja kohtasi Pohjalla-kiertueen Jyväskylän kauppaoppilaitoksella. Sehr Schnell ei ollut sillä keikalla mukana. Muistelen että tilalla olisi ollut Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät.

Keikan jälkeen kiertuebussi suuntasi Jyväskylän torille, joka tuohon aikaa toimi pimeän viinan myyntipisteenä. Torilla asiat etenivät ripeästi ja jouhevasti, ja bussia oltiin jo starttaamassa kun autoon yhtäkkiä nousi vihainen lestinheittäjä. Hän ilmoittaa että kulkuneuvoon on kannettu neljä pulloa koskista, mutta rahaa on tullut vain kolmesta lestistä - jos neljättä pulloa ei välittömästi makseta auto räjähtää!

Auto ei räjähtänyt, mutta meininki yltyi aika räjähtäneeksi kun päästiin perille SEn kollektiiviseen asuinpaikkaan, valtavan kokoiseen Ränssin kievariin parikymmentä kilometriä keskustasta. Siellä joukon maskottina ollut Peter von Bagh tutki paikkoja kiinnostuneena lakkaamatta muistiinpanoja tehden ja Rubberduck Jones soitti monta äreää sooloa SEn musiikkisalissa pidetyissä pitkissä jameissa. Ketä muita siellä jammasi, en tiedä, pilkkopimeässä skulasi se jengi.

Soundivelho Ron Geesin

Ron Geesinin nimen tietävät kaikki progea, taiderockia ynnä muuta vastaavaa stuffia harrastavat musadiggarit. Hänen todelliset musiikilliset ansionsa ovat kuitenkin osittain hämärän peitossa, sillä levyjä mies on tehnyt vähän ja niistäkin useimmat ovat olleet nihkeästi saatavilla.

Geesin tunnetaankin yhä parhaiten yhteyksistään Pink Floydiin. Geesin oli studiossa Atom Heat Motheria levytettäessä ja albumin nykypainoksissa Geesinin nimi on merkitty yhdeksi sävelteoksen tekijöistä. Ron Geesin on kuitenkin joissain yhteyksissä antanut ymmärtää, että hän yksin on säveltänyt koko Atom Heart Motherin ja sovittanut teoksen puhallin- kuoro- ja sello- osuudet. Jos näin on, niin täytyy ihmetellä sitä ettei Geesiniltä ole Atom Heart Motherin julkaisun jälkeisinä 40 vuotena tullut julki mitään vastaavanlaista, isoa paukkua. Suurien, sinfonisten rakennelmien sijasta Geesin on tallentanut omille levyilleen pääasiassa vasin fragmentaalista ja minimalistista meininkiä.

Samana vuonna Atomisydänäidin kanssa ilmestyi Geesinin ja Roger Watersin yhteinen LP Music From The Body. Se on otsikkonsa mukaisesti musiikillinen matka ihmisen sisuksiin. Levyn päätösraidalla Give Birth to a Smile Geesin soittaa pianoa yhdessä täyden Pink Floyd -kokoonpanon kanssa. Kappale lukeutuu albumin melodiseen osioon, joka on Watersin säveltämää. Levyn ei-konventionaaliset biisit on kehitellyt Geesin, joka vastaa myös efektiosastosta. Music from the Bodya seurasi LP Electrosound. Kokoelma soundtrack-katkelmia, joita Geesin oli tilaustöinä tehnyt erilaisia televisio- ja elokuvatuotantoja varten.

Myös vuonna 1973 ilmestynyt As He Stands on koostelevy, mutta soundimaailmaltaan yhtenäisempi kuin Electrosound. Musiikillinen linjauskin on toinen. Geesin on hionut elektrohälyn ja esidronen välimaastossa särisevästä analogikohinasta esiin kuulaampia soundeja ja musiikkiin on tullut sarjalliseen musiikkiin päin kallellaan olevaa kuviointia. Kappaleet ovat usein kuin minimalistisia äänirunoelmia. Instrumentaalien lisäksi levy sisältää useita farssinomaisia tai muuten vaan teatraalisia kuulokuvia, joissa Geesinin jutustelu ja muu ääntely on pääosassa. Sukulaisuutta voi helposti löytää toiseen englantilaiseen eksentrikkoon, Ivor Cutleriin, mutta myös Frank Zappan Lumpy Gravy - äänikollaasiin

As He Stands on kokeellista, kummaa kamaa, mutta ei millään muotoa "vaikeaa", ei myöskään kovin vakavaa musiikkia. Biiseissä on ilmavia, helppoja teemoja ja vähän kerroksia. Lisäksi levyllä on ylenpalttisesti huumoria, plus tiettyä, keskiajalle viittaavaa romanttisuutta.

As He Standisia seurannut Patruns on soolopianolevy. Sen takakansitekstissä Geesin kertoo soittavansa, ei "korvalla", vaan "silmällä". Tällä hän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän saattaa soittaessaan reagoida mustien ja valkoisten koskettimien muodostamiin visuaalisiin kuvioihin. Geesinin jazztausta ja ragtimeperinteen tuntemus paistaa Patrunsin biiseistä läpi niin persoonallista ja freetä rullaamista kuin ne ovatkin.

Keväällä 1975 Ron Geesin teki yhdessä ruotsalaisen progebändi Samla Mannas Mannan kanssa lyhyen kiertueen Suomessa ja konsertoi mm. Tampereella. "Tän täytyy olla hyvä konsertti kun Veltto Virtanen on ovimiehenä ja Juice Leskinen istuu katsomossa", tokaisi Soundin silloinen toimitussihteeri, edesmennyt Pekka Markkula konsertin alkua odoteltaessa.

Geesin saapui stagelle yllään tennarit ja pitkä palttoo, jonka hetikohta riisui pois. Ulsterin alla hänellä oli shortsit - sopivan urheilullinen asu sille temmellykselle joka takin riisumista seurasi. Geesin laittoi taustanauhan suhisemaan ja ryhtyi reagoimaan sen äänivirtaan ilmein, elein ja myös soitannollisin keinoin. Hän soitteli kahta erilaista banjoa ja välillä preparoitua pianoa, jonka kannen hän yhdessä vaiheessa irrotti, nappasi kainaloonsa ja alkoi kuljettaa sitä lavalta ovea kohti. Lipunrepijä Virtanen raotti kumartaen ovea, mutta Geesin ei lähtenyt mukaan hänen souvaamiseensa, vaan piti shown omanaan ja kääntyi pörräämään yleisön sekaan.

Ron Geesinin oli määrä tullaa hetimiten uudestaan konsertoimaan, mutta näin ei koskaan tapahtunut eikä hänen levyillään ole enää Patrunsin jälkeen ollut Suomessa jakelua. Musiikin äärellä Geesin on kuitenkin ollut kaikki nämä menneet vuodet. Leipä on ilmeisesti lähtenyt tehoste-soundrtrack-mainosmusa maailmoista, sillä omia julkaisuja on ilmestynyt harvakseen kuten jokainen voi soundivelhon kotisivuilta nähdä.



Kuvat Ron Geesinin Tampereen konsertista 1975.

24 - televisiosarja

"Copy that."
Jack Bauer, agentti

24:n sankari, CTU:n agentti Jack Bauer muistuttaa enemmän Batmania kuin James Bondia. Bauerille agenttitehtävät eivät näet ole mitään leikinomaista konnien peittoamista kahden dry Martinin & kahden vaaleaverikön välissä. Batmanin tavoin Bauer on totisen omistautunut missiolleen oikeuden puolustajana ja hän on fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan Lepakkomiehen tasoa. Bauerin hyppysiin sopii yhtä lailla rynnäkkökivääri kuin miniläppäri, mies menee läpi lukituista ovista omatekemillä pommeillaan jos ei muuten ja kiipeilee tarvittaessa pitkin seiniä. Lisäksi agenttimme kestää ällistyttävän määrän kidutusta ja on tappeluissa lähes lyömätön.

Bauerin ollessa terroristijahdissa hän ei tarvitse Batmobilen ja erikoisvarustellun Aston Martinin kaltaisia menopelejä. Bauerille kelpaa ensimmäinen silmiin sattuva kaara liikennevaloissa tai parkkipaikalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö 24:ssa olisi myös kyse välineurheilusta! Terroristien niskan päälle päästään usein nimenomaan kehittyneiden valvonta- ja viestintäverkostojen avulla. Pistooliakin tärkeämpi työvälinen Bauerille on kännykkä. Bauer saa kenttätehtävissä puhelimeensa satelliittikuvaa ynnä muuta tuiki tarpeellista dataa - ja tilanne terrorismin vastaisessa yksikössä, CTU:ssa karkaa käsistä nimenomaan silloin kun Baueria ei saada minkään kameralinkin kautta CTU:n screenille ja/tai kun hän ei vastaa puhelimeensa.



Toden teolla tietoverkkojen ja valvontascreenien kanssa pelaaminen pääsee käyntiin kolmannella tuotantokaudella, jolloin myös analysoija Colen O´Brien ilmaantuu kuvioihin. Itse asiassa Kaksnelosen ensimmäinen, Suomessa vuonna 2002 esitetty tuotantokausi vaikuttaa nyt katsottuna antiikkiselta myöhempiin, lähes science fictionin puolelle pöllähtäviin tuotantoihin verrattuna. Myös juoneltaan ensimmäinen kausi on vähän kömpelö ja monotoninen. Jo tuotantokaudella kaksi juoni kääntyy moniulotteisempaan suuntaan ja yhtä aikaisia tapahtumaympäristöjä on niin paljon, että jännityksen dynamiikka on lähes tauotta dynamiittista tasoa.

24 kuvaa salaliittojen, armottomien valtapelien ja terrorismin varjostamaa maailmaa ja vaaran ilmapiiri on sarjassa erikoisen vahva. 24 on silti enemmän kuin amerikkalaisten kollektiivisten pelkojen peili. Sarjan tekijät eivät ole lähteneet mukaan muslimi-ja arabivihan pönkittämiseen, sillä mitään rotua tai uskontoa ei leimata pahan akselin pyörittäjäksi. Eräs selkeä tendenssi on ollut pyrkimys näyttää, että Amerikan vihollisia on monissa eri leireissä - ja usein sekopäisimmät terroristit ovatkin amerikkalaisia patriootteja. Tästä tulokulmasta aiheutuu se, että koskaan ei vallitse täyttä varmuutta siitä, kuka on konna ja kuka ei tai, kuka kuolee ja kuka jää henkiin. Kaikki on uhanalaista.

24 popularisoi monia vaikeita, moraalisia kysymyksiä. Kuinka monta ihmistä voi uhrata, että vielä isompi määrä ihmisiä pelastuu kuolemalta? Missä määrin läpinäkyvää poliittisen ylätason toimien tulee olla? Voiko terroristiepäiltyjen kuulusteluissa mennä kidutuksen puolelle massojen pelastamisen tarkoituksessa? Yleensä kotisohvalta annetaan Jackille konnien kanssa pelatessaan lupa katsoa kortit karkeimman kautta, sillä niin äärimmäisiä ja nopeita tekoja tilanteet sarjassa vaativat. Väkivaltaisten ratkaisujen tuskan ja ahdistuksen kantaa kuitenkin yksin agentti Jack Bauer, joka työnsä äärimmäisen luonteen takia koteloituu henkisesti ja on aina lopulta yksin.

Bauer on yltiönationalisti ja vaikka hänen touhunsa välillä lipsahtavatkin henkilökohtaisten kostoretkien puolelle, on hän totaalisen uskollinen amerikkalaisille ihanteille ja presidentti-instituutille. Kaikki presidentit eivät kuitenkaan ole eettisesti Bauerin mittaisia ja 24:n viimeisellä tuotantokaudella Bauerin joustamaton moraaliasenne ajautuu erityisen rajulle törmäyskurssille sinänsä rehdin naispresidentin pragmatismin kanssa. Bauer on hetken täysin yksin puolustamassa mustavalkoista käsitystä oikeasta ja väärästä.

Kiefer Suhterland sopii jopa yllättävän hyvin Jack Bauerin rooliin. Monia muitakin erittäin onnistuneita roolisuorituksia sarja sisältää. Kakkosena heti Bauerin jälkeen täytyy mainita Mary Lynn Rajskubin hienoin nyanssein esittämä analysoija, suloinen ja terävä Colen O´Brien (kuvassa). Eniten karismaa CTU:n porukasta omaavat Nina Meyerin ja Tony Almedan karakteerit. Presidenteistä periketkusäätelijä Charles Logan on kiintoisin ja jännittävin hahmo. Häntä kuten melkein kaikkia muitakin 24-presidenttejä suojeli Salaisen palvelun päällikkö Aaron Pierce. Erittäin upeasti tehdystä, pitkän linjan sivuroolista kiitokset Glenn Morshowelle. Älkäämme myöskään unohtako sivuosien mestarin, edesmenneen Dennis Hopperin roolia I tuotannon venäläisterroristina.



24:n kahdeksas tuotantokausi jäi yllättäen viimeiseksi.Tosin ihan oikeaan sarja pätkäistiin poikki. Hyvätkin sarjafilmit tyhjenevät alkuperäisestä tenhostaan kun niitä vuosikausia kelataan. Jännnittäviä seikkailuja olisi Bauerille varmasti loihdittu vielä vaikka kuinka monta vuotta, mutta yhteiskuntapoliittisena tutkielmana ja ajankuvana teki tehtävänsä eikä kyennyt enää teemojaan syventämään tai päivittämään.