sunnuntai 6. helmikuuta 2011
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Pelle, Problems?, SE & Sehr Schnell - POHJALLA
Vuonna 1978 julkaistu Pohjalla on kollektiivinen manifesti, joka materialisoi uuden sukupolven kyllästyneisyyden kekkossuomen henkisen ikitalven pysähtyneisyyttä kohtaan. Noina ankeina aikoina Problemsien Mä haluun mennä kävi poliittisesta sloganista. Tyyleiltään selkeästi toisistaan erottuvat neljä bändiä ovat yhtä innoituksessaan soittaa rockia ilman viihdyttämisen itsetarkoitusta ja vailla sellaista taiteellisuutta, joka kuolettaa iholle menevän välittömyyden ja rosoisuuden ilmaisusta.
Bändien rehtiä asennettta ihailin levyn ilmestyessä, mutta uuden aallon energioihin en itse osannut lähteä mukaan. Edelleenkin vierastan sitä useille punkbändeille ominaista metodia, että aggressiot puretaan suoraan soittamiseen. Myös monien Pohjalla olevien kappaleiden syyttävä asenne ja soundien räkäisen monotoninen ja epäpsykedelinen umpinaisuus ehkäisee minun kohdallani kosketuspinnan löytymistä levyn maininkeihin.
Pellen biisi Väkivalta-ja päihdeongelma synnyttää eniten hyljintää. Esitys on loistava mitä tulee tekijöidensä läsnäolon asteeseen ja teksti nasevasti riimitelty (joskin porttiteoriaa tukeva), mutta sävellys vaan on väsyttävän kolkko ja biisin yltiöhyökkäävyys moukkamaista yhteiskuntaopin vasarointia. Sehr Schnelliltäkin tuli huomattavasti heidän Pohjalla-matskujaan dynaamisempia vetoja julki myöhemmin sinkkuina.
Yksi kotopunkkia koskeva huomio on tähän asti jäänyt julkisuudessa ylöskirjaamatta: suomalaisen uuden aallon kovin kitaristi oli SEn Jukka Peurasaari. Ainakin hetkittäin. Pohjalla-levylle sisältyvä Peilit on näitä hetkiä. Yarin hienon biisin kruunaa Peuriksen käsittämättömän rankka, primitiivis-taiteellinen, taidokas, kompleksinen ja persoonallinen kitarasoolo.
Levyn lisäksi tehtiin Pohjalla-kiertue. Kiertuebussia ajoi SEn pitkätukkainen basisti Eki Okkonen lippalakki päässään. Kerran soittajien pysähtyessä eräälle huoltoasemalle särvintä haukkaamaan, ilmoitti aseman omistaja, ettei hän myy mitään ennen kuin Eki ottaa lakin pois päästään. Kiertuemanageri Atte Blom ilmaisi tässä vaiheessa vastalauseensa: kyseessähän on autonkuljettaja ja lippis on kuskin virkalakki. Tämän jälkeen rokkarit poistuivat huoltoaseman baarista. A Blom pöhni matkaan ketsuppipullon ja kirjoitti ketsupilla hankeen huoltsikan pihalla: Pohjalla.
Kirjoittaja kohtasi Pohjalla-kiertueen Jyväskylän kauppaoppilaitoksella. Sehr Schnell ei ollut sillä keikalla mukana. Muistelen että tilalla olisi ollut Tuomari Nurmio & Köyhien ystävät.
Keikan jälkeen kiertuebussi suuntasi Jyväskylän torille, joka tuohon aikaa toimi pimeän viinan myyntipisteenä. Torilla asiat etenivät ripeästi ja jouhevasti, ja bussia oltiin jo starttaamassa kun autoon yhtäkkiä nousi vihainen lestinheittäjä. Hän ilmoittaa että kulkuneuvoon on kannettu neljä pulloa koskista, mutta rahaa on tullut vain kolmesta lestistä - jos neljättä pulloa ei välittömästi makseta auto räjähtää!
Auto ei räjähtänyt, mutta meininki yltyi aika räjähtäneeksi kun päästiin perille SEn kollektiiviseen asuinpaikkaan, valtavan kokoiseen Ränssin kievariin parikymmentä kilometriä keskustasta. Siellä joukon maskottina ollut Peter von Bagh tutki paikkoja kiinnostuneena lakkaamatta muistiinpanoja tehden ja Rubberduck Jones soitti monta äreää sooloa SEn musiikkisalissa pidetyissä pitkissä jameissa. Ketä muita siellä jammasi, en tiedä, pilkkopimeässä skulasi se jengi.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Soundivelho Ron Geesin
Ron Geesinin nimen tietävät kaikki progea, taiderockia ynnä muuta vastaavaa stuffia harrastavat musadiggarit. Hänen todelliset musiikilliset ansionsa ovat kuitenkin osittain hämärän peitossa, sillä levyjä mies on tehnyt vähän ja niistäkin useimmat ovat olleet nihkeästi saatavilla.
Geesin tunnetaankin yhä parhaiten yhteyksistään Pink Floydiin. Geesin oli studiossa Atom Heat Motheria levytettäessä ja albumin nykypainoksissa Geesinin nimi on merkitty yhdeksi sävelteoksen tekijöistä. Ron Geesin on kuitenkin joissain yhteyksissä antanut ymmärtää, että hän yksin on säveltänyt koko Atom Heart Motherin ja sovittanut teoksen puhallin- kuoro- ja sello- osuudet. Jos näin on, niin täytyy ihmetellä sitä ettei Geesiniltä ole Atom Heart Motherin julkaisun jälkeisinä 40 vuotena tullut julki mitään vastaavanlaista, isoa paukkua. Suurien, sinfonisten rakennelmien sijasta Geesin on tallentanut omille levyilleen pääasiassa vasin fragmentaalista ja minimalistista meininkiä.
Samana vuonna Atomisydänäidin kanssa ilmestyi Geesinin ja Roger Watersin yhteinen LP Music From The Body. Se on otsikkonsa mukaisesti musiikillinen matka ihmisen sisuksiin. Levyn päätösraidalla Give Birth to a Smile Geesin soittaa pianoa yhdessä täyden Pink Floyd -kokoonpanon kanssa. Kappale lukeutuu albumin melodiseen osioon, joka on Watersin säveltämää. Levyn ei-konventionaaliset biisit on kehitellyt Geesin, joka vastaa myös efektiosastosta. Music from the Bodya seurasi LP Electrosound. Kokoelma soundtrack-katkelmia, joita Geesin oli tilaustöinä tehnyt erilaisia televisio- ja elokuvatuotantoja varten.
Myös vuonna 1973 ilmestynyt As He Stands on koostelevy, mutta soundimaailmaltaan yhtenäisempi kuin Electrosound. Musiikillinen linjauskin on toinen. Geesin on hionut elektrohälyn ja esidronen välimaastossa särisevästä analogikohinasta esiin kuulaampia soundeja ja musiikkiin on tullut sarjalliseen musiikkiin päin kallellaan olevaa kuviointia. Kappaleet ovat usein kuin minimalistisia äänirunoelmia. Instrumentaalien lisäksi levy sisältää useita farssinomaisia tai muuten vaan teatraalisia kuulokuvia, joissa Geesinin jutustelu ja muu ääntely on pääosassa. Sukulaisuutta voi helposti löytää toiseen englantilaiseen eksentrikkoon, Ivor Cutleriin, mutta myös Frank Zappan Lumpy Gravy - äänikollaasiin
As He Stands on kokeellista, kummaa kamaa, mutta ei millään muotoa "vaikeaa", ei myöskään kovin vakavaa musiikkia. Biiseissä on ilmavia, helppoja teemoja ja vähän kerroksia. Lisäksi levyllä on ylenpalttisesti huumoria, plus tiettyä, keskiajalle viittaavaa romanttisuutta.
As He Standisia seurannut Patruns on soolopianolevy. Sen takakansitekstissä Geesin kertoo soittavansa, ei "korvalla", vaan "silmällä". Tällä hän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän saattaa soittaessaan reagoida mustien ja valkoisten koskettimien muodostamiin visuaalisiin kuvioihin. Geesinin jazztausta ja ragtimeperinteen tuntemus paistaa Patrunsin biiseistä läpi niin persoonallista ja freetä rullaamista kuin ne ovatkin.
Keväällä 1975 Ron Geesin teki yhdessä ruotsalaisen progebändi Samla Mannas Mannan kanssa lyhyen kiertueen Suomessa ja konsertoi mm. Tampereella. "Tän täytyy olla hyvä konsertti kun Veltto Virtanen on ovimiehenä ja Juice Leskinen istuu katsomossa", tokaisi Soundin silloinen toimitussihteeri, edesmennyt Pekka Markkula konsertin alkua odoteltaessa.
Geesin saapui stagelle yllään tennarit ja pitkä palttoo, jonka hetikohta riisui pois. Ulsterin alla hänellä oli shortsit - sopivan urheilullinen asu sille temmellykselle joka takin riisumista seurasi. Geesin laittoi taustanauhan suhisemaan ja ryhtyi reagoimaan sen äänivirtaan ilmein, elein ja myös soitannollisin keinoin. Hän soitteli kahta erilaista banjoa ja välillä preparoitua pianoa, jonka kannen hän yhdessä vaiheessa irrotti, nappasi kainaloonsa ja alkoi kuljettaa sitä lavalta ovea kohti. Lipunrepijä Virtanen raotti kumartaen ovea, mutta Geesin ei lähtenyt mukaan hänen souvaamiseensa, vaan piti shown omanaan ja kääntyi pörräämään yleisön sekaan.
Ron Geesinin oli määrä tullaa hetimiten uudestaan konsertoimaan, mutta näin ei koskaan tapahtunut eikä hänen levyillään ole enää Patrunsin jälkeen ollut Suomessa jakelua. Musiikin äärellä Geesin on kuitenkin ollut kaikki nämä menneet vuodet. Leipä on ilmeisesti lähtenyt tehoste-soundrtrack-mainosmusa maailmoista, sillä omia julkaisuja on ilmestynyt harvakseen kuten jokainen voi soundivelhon kotisivuilta nähdä.
Kuvat Ron Geesinin Tampereen konsertista 1975.
torstai 13. tammikuuta 2011
24 - televisiosarja
"Copy that."
Jack Bauer, agentti
24:n sankari, CTU:n agentti Jack Bauer muistuttaa enemmän Batmania kuin James Bondia. Bauerille agenttitehtävät eivät näet ole mitään leikinomaista konnien peittoamista kahden dry Martinin & kahden vaaleaverikön välissä. Batmanin tavoin Bauer on totisen omistautunut missiolleen oikeuden puolustajana ja hän on fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan Lepakkomiehen tasoa. Bauerin hyppysiin sopii yhtä lailla rynnäkkökivääri kuin miniläppäri, mies menee läpi lukituista ovista omatekemillä pommeillaan jos ei muuten ja kiipeilee tarvittaessa pitkin seiniä. Lisäksi agenttimme kestää ällistyttävän määrän kidutusta ja on tappeluissa lähes lyömätön.
Bauerin ollessa terroristijahdissa hän ei tarvitse Batmobilen ja erikoisvarustellun Aston Martinin kaltaisia menopelejä. Bauerille kelpaa ensimmäinen silmiin sattuva kaara liikennevaloissa tai parkkipaikalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö 24:ssa olisi myös kyse välineurheilusta! Terroristien niskan päälle päästään usein nimenomaan kehittyneiden valvonta- ja viestintäverkostojen avulla. Pistooliakin tärkeämpi työvälinen Bauerille on kännykkä. Bauer saa kenttätehtävissä puhelimeensa satelliittikuvaa ynnä muuta tuiki tarpeellista dataa - ja tilanne terrorismin vastaisessa yksikössä, CTU:ssa karkaa käsistä nimenomaan silloin kun Baueria ei saada minkään kameralinkin kautta CTU:n screenille ja/tai kun hän ei vastaa puhelimeensa.
Toden teolla tietoverkkojen ja valvontascreenien kanssa pelaaminen pääsee käyntiin kolmannella tuotantokaudella, jolloin myös analysoija Colen O´Brien ilmaantuu kuvioihin. Itse asiassa Kaksnelosen ensimmäinen, Suomessa vuonna 2002 esitetty tuotantokausi vaikuttaa nyt katsottuna antiikkiselta myöhempiin, lähes science fictionin puolelle pöllähtäviin tuotantoihin verrattuna. Myös juoneltaan ensimmäinen kausi on vähän kömpelö ja monotoninen. Jo tuotantokaudella kaksi juoni kääntyy moniulotteisempaan suuntaan ja yhtä aikaisia tapahtumaympäristöjä on niin paljon, että jännityksen dynamiikka on lähes tauotta dynamiittista tasoa.
24 kuvaa salaliittojen, armottomien valtapelien ja terrorismin varjostamaa maailmaa ja vaaran ilmapiiri on sarjassa erikoisen vahva. 24 on silti enemmän kuin amerikkalaisten kollektiivisten pelkojen peili. Sarjan tekijät eivät ole lähteneet mukaan muslimi-ja arabivihan pönkittämiseen, sillä mitään rotua tai uskontoa ei leimata pahan akselin pyörittäjäksi. Eräs selkeä tendenssi on ollut pyrkimys näyttää, että Amerikan vihollisia on monissa eri leireissä - ja usein sekopäisimmät terroristit ovatkin amerikkalaisia patriootteja. Tästä tulokulmasta aiheutuu se, että koskaan ei vallitse täyttä varmuutta siitä, kuka on konna ja kuka ei tai, kuka kuolee ja kuka jää henkiin. Kaikki on uhanalaista.
24 popularisoi monia vaikeita, moraalisia kysymyksiä. Kuinka monta ihmistä voi uhrata, että vielä isompi määrä ihmisiä pelastuu kuolemalta? Missä määrin läpinäkyvää poliittisen ylätason toimien tulee olla? Voiko terroristiepäiltyjen kuulusteluissa mennä kidutuksen puolelle massojen pelastamisen tarkoituksessa? Yleensä kotisohvalta annetaan Jackille konnien kanssa pelatessaan lupa katsoa kortit karkeimman kautta, sillä niin äärimmäisiä ja nopeita tekoja tilanteet sarjassa vaativat. Väkivaltaisten ratkaisujen tuskan ja ahdistuksen kantaa kuitenkin yksin agentti Jack Bauer, joka työnsä äärimmäisen luonteen takia koteloituu henkisesti ja on aina lopulta yksin.
Bauer on yltiönationalisti ja vaikka hänen touhunsa välillä lipsahtavatkin henkilökohtaisten kostoretkien puolelle, on hän totaalisen uskollinen amerikkalaisille ihanteille ja presidentti-instituutille. Kaikki presidentit eivät kuitenkaan ole eettisesti Bauerin mittaisia ja 24:n viimeisellä tuotantokaudella Bauerin joustamaton moraaliasenne ajautuu erityisen rajulle törmäyskurssille sinänsä rehdin naispresidentin pragmatismin kanssa. Bauer on hetken täysin yksin puolustamassa mustavalkoista käsitystä oikeasta ja väärästä.
Kiefer Suhterland sopii jopa yllättävän hyvin Jack Bauerin rooliin. Monia muitakin erittäin onnistuneita roolisuorituksia sarja sisältää. Kakkosena heti Bauerin jälkeen täytyy mainita Mary Lynn Rajskubin hienoin nyanssein esittämä analysoija, suloinen ja terävä Colen O´Brien (kuvassa). Eniten karismaa CTU:n porukasta omaavat Nina Meyerin ja Tony Almedan karakteerit. Presidenteistä periketkusäätelijä Charles Logan on kiintoisin ja jännittävin hahmo. Häntä kuten melkein kaikkia muitakin 24-presidenttejä suojeli Salaisen palvelun päällikkö Aaron Pierce. Erittäin upeasti tehdystä, pitkän linjan sivuroolista kiitokset Glenn Morshowelle. Älkäämme myöskään unohtako sivuosien mestarin, edesmenneen Dennis Hopperin roolia I tuotannon venäläisterroristina.
24:n kahdeksas tuotantokausi jäi yllättäen viimeiseksi.Tosin ihan oikeaan sarja pätkäistiin poikki. Hyvätkin sarjafilmit tyhjenevät alkuperäisestä tenhostaan kun niitä vuosikausia kelataan. Jännnittäviä seikkailuja olisi Bauerille varmasti loihdittu vielä vaikka kuinka monta vuotta, mutta yhteiskuntapoliittisena tutkielmana ja ajankuvana teki tehtävänsä eikä kyennyt enää teemojaan syventämään tai päivittämään.
Jack Bauer, agentti
24:n sankari, CTU:n agentti Jack Bauer muistuttaa enemmän Batmania kuin James Bondia. Bauerille agenttitehtävät eivät näet ole mitään leikinomaista konnien peittoamista kahden dry Martinin & kahden vaaleaverikön välissä. Batmanin tavoin Bauer on totisen omistautunut missiolleen oikeuden puolustajana ja hän on fyysisiltä ja henkisiltä ominaisuuksiltaan Lepakkomiehen tasoa. Bauerin hyppysiin sopii yhtä lailla rynnäkkökivääri kuin miniläppäri, mies menee läpi lukituista ovista omatekemillä pommeillaan jos ei muuten ja kiipeilee tarvittaessa pitkin seiniä. Lisäksi agenttimme kestää ällistyttävän määrän kidutusta ja on tappeluissa lähes lyömätön.
Bauerin ollessa terroristijahdissa hän ei tarvitse Batmobilen ja erikoisvarustellun Aston Martinin kaltaisia menopelejä. Bauerille kelpaa ensimmäinen silmiin sattuva kaara liikennevaloissa tai parkkipaikalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö 24:ssa olisi myös kyse välineurheilusta! Terroristien niskan päälle päästään usein nimenomaan kehittyneiden valvonta- ja viestintäverkostojen avulla. Pistooliakin tärkeämpi työvälinen Bauerille on kännykkä. Bauer saa kenttätehtävissä puhelimeensa satelliittikuvaa ynnä muuta tuiki tarpeellista dataa - ja tilanne terrorismin vastaisessa yksikössä, CTU:ssa karkaa käsistä nimenomaan silloin kun Baueria ei saada minkään kameralinkin kautta CTU:n screenille ja/tai kun hän ei vastaa puhelimeensa.
Toden teolla tietoverkkojen ja valvontascreenien kanssa pelaaminen pääsee käyntiin kolmannella tuotantokaudella, jolloin myös analysoija Colen O´Brien ilmaantuu kuvioihin. Itse asiassa Kaksnelosen ensimmäinen, Suomessa vuonna 2002 esitetty tuotantokausi vaikuttaa nyt katsottuna antiikkiselta myöhempiin, lähes science fictionin puolelle pöllähtäviin tuotantoihin verrattuna. Myös juoneltaan ensimmäinen kausi on vähän kömpelö ja monotoninen. Jo tuotantokaudella kaksi juoni kääntyy moniulotteisempaan suuntaan ja yhtä aikaisia tapahtumaympäristöjä on niin paljon, että jännityksen dynamiikka on lähes tauotta dynamiittista tasoa.
24 kuvaa salaliittojen, armottomien valtapelien ja terrorismin varjostamaa maailmaa ja vaaran ilmapiiri on sarjassa erikoisen vahva. 24 on silti enemmän kuin amerikkalaisten kollektiivisten pelkojen peili. Sarjan tekijät eivät ole lähteneet mukaan muslimi-ja arabivihan pönkittämiseen, sillä mitään rotua tai uskontoa ei leimata pahan akselin pyörittäjäksi. Eräs selkeä tendenssi on ollut pyrkimys näyttää, että Amerikan vihollisia on monissa eri leireissä - ja usein sekopäisimmät terroristit ovatkin amerikkalaisia patriootteja. Tästä tulokulmasta aiheutuu se, että koskaan ei vallitse täyttä varmuutta siitä, kuka on konna ja kuka ei tai, kuka kuolee ja kuka jää henkiin. Kaikki on uhanalaista.
24 popularisoi monia vaikeita, moraalisia kysymyksiä. Kuinka monta ihmistä voi uhrata, että vielä isompi määrä ihmisiä pelastuu kuolemalta? Missä määrin läpinäkyvää poliittisen ylätason toimien tulee olla? Voiko terroristiepäiltyjen kuulusteluissa mennä kidutuksen puolelle massojen pelastamisen tarkoituksessa? Yleensä kotisohvalta annetaan Jackille konnien kanssa pelatessaan lupa katsoa kortit karkeimman kautta, sillä niin äärimmäisiä ja nopeita tekoja tilanteet sarjassa vaativat. Väkivaltaisten ratkaisujen tuskan ja ahdistuksen kantaa kuitenkin yksin agentti Jack Bauer, joka työnsä äärimmäisen luonteen takia koteloituu henkisesti ja on aina lopulta yksin.
Bauer on yltiönationalisti ja vaikka hänen touhunsa välillä lipsahtavatkin henkilökohtaisten kostoretkien puolelle, on hän totaalisen uskollinen amerikkalaisille ihanteille ja presidentti-instituutille. Kaikki presidentit eivät kuitenkaan ole eettisesti Bauerin mittaisia ja 24:n viimeisellä tuotantokaudella Bauerin joustamaton moraaliasenne ajautuu erityisen rajulle törmäyskurssille sinänsä rehdin naispresidentin pragmatismin kanssa. Bauer on hetken täysin yksin puolustamassa mustavalkoista käsitystä oikeasta ja väärästä.
Kiefer Suhterland sopii jopa yllättävän hyvin Jack Bauerin rooliin. Monia muitakin erittäin onnistuneita roolisuorituksia sarja sisältää. Kakkosena heti Bauerin jälkeen täytyy mainita Mary Lynn Rajskubin hienoin nyanssein esittämä analysoija, suloinen ja terävä Colen O´Brien (kuvassa). Eniten karismaa CTU:n porukasta omaavat Nina Meyerin ja Tony Almedan karakteerit. Presidenteistä periketkusäätelijä Charles Logan on kiintoisin ja jännittävin hahmo. Häntä kuten melkein kaikkia muitakin 24-presidenttejä suojeli Salaisen palvelun päällikkö Aaron Pierce. Erittäin upeasti tehdystä, pitkän linjan sivuroolista kiitokset Glenn Morshowelle. Älkäämme myöskään unohtako sivuosien mestarin, edesmenneen Dennis Hopperin roolia I tuotannon venäläisterroristina.
24:n kahdeksas tuotantokausi jäi yllättäen viimeiseksi.Tosin ihan oikeaan sarja pätkäistiin poikki. Hyvätkin sarjafilmit tyhjenevät alkuperäisestä tenhostaan kun niitä vuosikausia kelataan. Jännnittäviä seikkailuja olisi Bauerille varmasti loihdittu vielä vaikka kuinka monta vuotta, mutta yhteiskuntapoliittisena tutkielmana ja ajankuvana teki tehtävänsä eikä kyennyt enää teemojaan syventämään tai päivittämään.
maanantai 3. tammikuuta 2011
Suomen Talvisota 1939 - 1940 - Underground-rock
"Sirhan Sirhan kameralla murhas kuvan Kennedystä..."
Jarkko Laine on tehnyt kolme parasta suomenkielistä rocktekstiä ikinä. Kyse on tietysti biiseistä Lennosta kii (Eero Koivistoisen Valtakunta-levyllä), Fiilaten ja höyläten ja Kasvoton kuolema, joka sisältyy Underground-rock -levylle. Hyvällä rocktekstillä tarkoitetaan tässä verbaalisesti ketterää, onomatopoettista läppää, jossa on vireää latinkia ja mentaalista avaruutta. Näillä kriteereillä arvioituna lähelle Laineen lyriikoiden tasoa pääsevät Juicen Heinolassa jyrää, tietyt sanoitukset Dave Lindholmin Sirkus - ja Musiikkia -albumeilla, T Nurmion valitut teokset ja Veltto Veen parhaat: Elektroninen ekstaasi ja Lolita.
V. Esineen eli Rauli Badding Somerjoen säveltämä ja laulama Kasvoton kuolema vedetään Suomen Talvisota -yhtyeen voimin esimerkillisen rupisesti ja villisti. Mainiota menoa ovat toki muutkin Underground-rock -levyn biisit. Musan hulvaton svengi ja oivalluksen terä aiheuttavat sen, että yli 40 vuotta albumin julkaisun jälkeenkin levy omaa relevanssia poikkeuksellisen runsaasti, vaikka äänityksen taso ei kummoinen olekaan.
Karkeasti jaettuna Underground-rock jakaantuu rokkibiiseihin ja avantgardistis-psykedeelisiin runoelmiin. Jälkimmäistä linjaa edustavat Liput liehuvat, Laulu jossa on tunnelmaa ja Suomi palaa (plus tavallaan Däng-däng-däng-däng). Ne ovat kreisejä, surrealistisia vyörytyksiä, joiden karkeat fantasiat ovat kuin naurettavia ja pelottavia näkyjä mielen murtumisen hetkellä; särkevän kentän soundia, hillittömiä äänikuvia kontrollin katoamisesta.
Kontrollin katoaminen johtaa systeemiin kaatumiseen. Systeemin kaatamisen - tai ainakin "lamaantuneiden" ärsyttämisen - asialla kaikki Underground-rock -levyn kappaleet ovatkin. Tosin enää nämä, jo kauan sitten klassikoiksi muuttuneet biisit eivät ketään järkytä. Ainoastaan totaalisen hervoton Jatkosota-rock - joka Kasvottoman kuoleman ohella on levyn rokkaavista biiseistä rankin - omaa senlaatuista rienaavaa substanssia, että se saattaa ylittää ärsytyskunnyksen tänäkin päivänä. Jos radiot soittaisivat Jatkosota-rockia itsenäisyyspäivänä niin sanomista varmasti tulisi. Valitettavasti vaan eivät soita.
M. A. Numminen on palannut levyn kappaleisiin myöhemmin monta kertaa. Muistan itsekin olleeni syksyllä 1980 Underground-rock- orkesterin konsertissa. Alkuperäisjäsenistä mukana olivat muistaakseni M. A. ja rumpali Ronnie Österberg, joka kuoli pari kuukautta po. keikan jälkeen. Kitaraa soitti Jukka Orma.
Baddingilla ei ollut Underground Orch -koplaan kiinnitystä. Hän eli tuohon aikaan hiljaiseloa ja harvat. sovitut keikatkin saattoivat jäädä tekemättä. Toiseksi, Badding ei enää halunnut esittää rienaavaa underground-rockia. Haastatellessani Rauli Somerjokea 80-luvun alkupuolella hän totesi underground-rockin arvomaailman kuuluvan hänen osaltaan menneisyyteen. "Niissä lauluissahan oli kirosanojakin", Rauli päivitteli silloin.
Vimeisen neljän vuosikymmenen aikana Numminen on ollut monen monta kertaa julkisuudessa muistelemassa ja analysoimassa 60 - 70 -luvun undergroundtouhuja (Suomen Talvisota ja Sperm-yhtyeet, Harro Koskisen sikataulut ja monistetut U-julkaisut). Haastatteluissaan M A on käsittellyt undergroundia ikään kuin museoaalisena esineenä ja korostanut U-toiminnan (kulttuuri)poliittista olemusta.
M. A. Nummiselle underground on ennen muuta estetiikan politiikkaa. Osa Suomen 60- ja 70- lukujen undergroundista oli kuitenkin enemmänkin ekstaasin politiikkaa. Tällä tarkoitan mm. Jorma Elovaaran mystisiä radio-ohjelmia ja lehteä Tähti ja Gari Sipilän sarjakuvia.
60-ja 70-luvuilla undergroundilla oli kuitenkin kansainvälisestikin vahva poliittinen leima. Silloin oli käytössä käsite vastakulttuuri. 70-luvun puolivälin jälkeen alettiin sen sijaan puhua vaihtoehtokulttuurista, joka sekin suurelta osin oli ja on undergroundtoimintaa. Yhdysvalloissa vaihtoehtokulttuurin isoimmaksi bändi-ikoniksi kohosi lopulta entinen underground-yhtye Grateful Dead. Merkityksellistä tässä on se, että Dead vältti aina kaikkia poliittisia kytkentöjä ja sen lauluista on yhteiskunnallista kantaaottavuutta turha hakea.
Omalla kohdallani Underground-rockiin tutustuminen vuonna 1970 avasi tajunnassa aivan uuden piirin ja innosti tekemään omia juttuja omalla tavalla. Siitä syttyi myös innostus muokata pätkä Jarkko Laineen Kuin ruumissaatto -kirjasta näytelmäksi ja esittää se kahden kaiffan kanssa teinikunnan konvasssa talvella 1970-71. Valtakunnallisella tasolla Talvisodan säteilyvaikutuksia koettiin vuoden 1973 tienoilla, kun joukko kummallisia rock-kappaleita ilmestyi Juice Leskisen ensi-LP:llä, ja niin U-musasta alkoi vähitellen muotoutua suomirokkia.... ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiin. Ei vaan. Tämän päivän suomalaisesta undergroundista poliittista viritystä löytyy kyllä. Tällä tarkoitan lähinnä hc-punkbändien purkauksia. Nehän ovat kaikuja maan alta jos mikä.
PS. Talvisodan kappaleita ei tietääkseni ole paljoakaan versioitu, mutta SE teki ensisinkullaan vuonna 1978 Kasvottoman kuoleman.
PS2 Alkaneen vuoden tammikuussa on määrä ilmestyä Underground-rock uusintapainos vinyylillä.
perjantai 24. joulukuuta 2010
Antenni-lehti
Tv - ja radiolehti Antenni ilmestyi 60-luvulla. Muistelen että Yhtyneet kuvalehdet julkaisi sitä vielä joitakin vuosia 70-luvun alussa kunnes kilpailija, Katso, pudotti Antennin pelistä pois. Katso oli iso ja värikäs tv-aikakausilehti, jossa televisioTÄHDET olivat alusta asti isosti esillä. Antenni oli asiallinen ja niukka, kriittinen ja kultturelli. Pop-ja iskelmämusiikkiaiheita lehdessä ei paljoa käsitelty, mutta radion jazz-tarjonta oli aina Antennissa hyvin esillä. Suurimman osan palstatilasta veivät aukeaman kokoiset ohjelmataulut joka päivälle.
Marraskuussa 1968 Antennissa oli kaksi isoa aukeamajuttua. Potkut koululaitokselle? otsikon alla esiteltiin kouludemokratia-teemaan liittyvää ohjelmakokonaisuutta. Toinen iso juttu käsitteli englantilaista näyttelijää Patrik Wymarkia, joka oli pääosassa suositussa brittisarjassa Valtataistelu.
Kanavia oli Antennin ilmestyessä sekä teeveen että radion puolella kaksi. Television viikon elokuvatarjonta käsitti kuusi elokuvaa, kuten oheisesta leikkeestä voi nähdä. Näistä kuudesta ainakin viisi voi luokitella "laatuelokuvaksi". Yhtä montaa hyvää elokuvaa ei televisiosta nykyisin viikon aikana tule, vaikka kanavien määrä ja ohjelma-aika on moninkertaistunut. (Kiintoisaa on myös se, että aikaisemmin runsaasti esitettyjä neuvostoelokuva ei tule töllöstä enää lainkaan, ei edes Teemalta.)
Varsin mainiolta näyttää muukin tv-ohjelmisto ko. ajankohtana. Antenni kertoo, että esim sunnuntaina 17. 11. 1968 oli mahdollisuus katsella Hannes Häyrisen kitkerän hysteeristä draamakomediaa Hanski, amerikkalaista pop-sarja Monkees ja perhesarjojen klassikkoa Heikkiä ja Kaijaa. Siihen vielä päälle tiukat asiaohjelmat ja Niilo "sillä lailla" Tarvajärven Tervetuloa iltapäiväkahville! Muhkea on paketti, on.
Seuraavan päivän ohjelmistoa olivat mm. Jyrki Hämäläisen ja Markku Veijalaisen juontama Kertaheitolla - joka ei nyt tosin kovin kummoinen ohjelma ollut - Lorcan Näytelmä Bernarda Alban talo "Autiopaikalla" ja live-lähetys Ilta Hämeenlinnassa.
Antennin asiallisen tyylin piristeenä lehdessä julkaistiin pientä sanaristikkoa, horoskooppia ja Erkki Tantun Rymy-Eetu -piirroksia. Vuonna 1968 lehden päätoimittaja oli Urpo Virkkunen.
Marraskuussa 1968 Antennissa oli kaksi isoa aukeamajuttua. Potkut koululaitokselle? otsikon alla esiteltiin kouludemokratia-teemaan liittyvää ohjelmakokonaisuutta. Toinen iso juttu käsitteli englantilaista näyttelijää Patrik Wymarkia, joka oli pääosassa suositussa brittisarjassa Valtataistelu.
Kanavia oli Antennin ilmestyessä sekä teeveen että radion puolella kaksi. Television viikon elokuvatarjonta käsitti kuusi elokuvaa, kuten oheisesta leikkeestä voi nähdä. Näistä kuudesta ainakin viisi voi luokitella "laatuelokuvaksi". Yhtä montaa hyvää elokuvaa ei televisiosta nykyisin viikon aikana tule, vaikka kanavien määrä ja ohjelma-aika on moninkertaistunut. (Kiintoisaa on myös se, että aikaisemmin runsaasti esitettyjä neuvostoelokuva ei tule töllöstä enää lainkaan, ei edes Teemalta.)
Varsin mainiolta näyttää muukin tv-ohjelmisto ko. ajankohtana. Antenni kertoo, että esim sunnuntaina 17. 11. 1968 oli mahdollisuus katsella Hannes Häyrisen kitkerän hysteeristä draamakomediaa Hanski, amerikkalaista pop-sarja Monkees ja perhesarjojen klassikkoa Heikkiä ja Kaijaa. Siihen vielä päälle tiukat asiaohjelmat ja Niilo "sillä lailla" Tarvajärven Tervetuloa iltapäiväkahville! Muhkea on paketti, on.
Seuraavan päivän ohjelmistoa olivat mm. Jyrki Hämäläisen ja Markku Veijalaisen juontama Kertaheitolla - joka ei nyt tosin kovin kummoinen ohjelma ollut - Lorcan Näytelmä Bernarda Alban talo "Autiopaikalla" ja live-lähetys Ilta Hämeenlinnassa.
Antennin asiallisen tyylin piristeenä lehdessä julkaistiin pientä sanaristikkoa, horoskooppia ja Erkki Tantun Rymy-Eetu -piirroksia. Vuonna 1968 lehden päätoimittaja oli Urpo Virkkunen.
tiistai 21. joulukuuta 2010
Alexandre Dumas - Monte-Criston Kreivi
Monte Criston kreivi kuuluu ajanvietelukemistojen ja seikkailutarinoiden korkeimpaan aateliin. Alunperin vuosina 1844-45 kahdessa osassa julkaistun Monte-Criston kreivin juoni on ovelasti punottu ja kreivin salamyhkäinen hahmo taiten rakennettu. Tietysti tärkeä osa kirjan karismaa on myös mehustelu kreivin käsittömättömän valtaisalla rikkaudella. Tuskin maailmankirjallisuudessa on esiintynyt toista näin varakasta miestä.
Dumasin opus on toiminut esikuvana ja inspiraation lähteenä monelle muulle tarinalle. Esimerkiksi Ben Hurin kirjoittaja Wallace on myöntänyt kiitollisuudenvelkansa Dumasin saagalle.
Ainekset Ben Hurissa ja Monte-Cristossa ovatkin samanlaiset: rakkaus, petos, vankeus, kosto ja armo. Ben Hurissa on paljon Jeesukseen liittyvää uskonnollista tunnelmointia - Monte Cristossa ei vastaavanlaista virettä ole, mutta jumalan asema korkeimpana tuomarina on toistuvasti esillä. Lähtökohtana Edmond Dantesin toiminnalle Monte-Criston kreivinä on se, että kreivi on jumalallisen koston välikappale:" ... minua puolusti vain Jumala, jonka lähettiläs olin".
Dumas puolestaan imi vaikutteita kirjaansa monelta suunnalta. Ranskalainen historioitsija Lucas-Dubreton kertoo sen syntyhistoriasta seuraavaa:
"Eräällä Välimeren risteilyllä Dumas ohitti läheltä pienen saaren, jonne oli maihinnousu kielletty, koska `saarella riehui tarttuva tauti` ja siellä kävijöitä uhkasi karanteeni. Kyseessä oli Monte-Criston saari ... Kerran hänen silmiinsä osui sattumalta Peuchetin kokoelma La police devoilee ja siihen sisältyvä parikymmensivuinen tarina Le diamanti et la vengeance. Tässä oli aihe, josta hän oli hämärästi uneksinut: Monte-Cristo etsii käsiinsä vihollisensa jotka piileskelevät Pariisissa!
Sitten hänen apulaisensa, historioitsija Maquet keksi Monte-Criston ja kauniin Mercedesin rakkaustarinan ja Danglarsin petoksen. Ja tästä uudesta urasta lähti teos liikkeelle, romanttisista matkavaikutelmista kehkeytyi oikea romaani.
Salaperäisyyttä lisäsi apotti Farian hahmo, Goassa syntynyt mielipuoli, joka kirjailija Chateaubriandin mukaan turhaan yritti hypnotisoida kanarialintua kuoliaaksi; ja taivaanrannalla alkoi jo häämöttää Ifin linna - Edmond Dantesin ja vanhan Farian piilopaikka."
Kirjan juoni on lievästi sanottuna monisäikeinen ja henkilöitä on valtavasti. Poikasena kun teoksen eka kerran luin, niin oli siinä tekemistä pitää muistissaan kaikkien henkilöiden nimet ja heidän toimintansa yhteys itse päätarinaan. Dumasin paketti pursuilee liitoksistaan, mutta pysyy koossa. Kaikki nyörit sidotaan kauniisti kertomuksen rusettiin.
Tarinan laajuudesta huolimatta Monte-Criston kreivi voisi olla vieläkin laajempi teos. Olisihan Dumas voinut kirjoittaa yhden kirjan jo pelkästään Edmond Dantesin elämästä vankilapaon ja Ranskaan palaamisen välisinä vuosina. Kirjahan antaa ymmärtää, että Dantes oli Ifin linnasta paettuaan elänyt ainakin Italiassa ja arabien keskuudessa. Tuona aikana Dantes oppi myrkkyjen ja rohtojen tuntijaksi. Hän tutustui myös hasikseen, jonka vaikutuksista Monte-Criston kreivi sisältää yhden maailmankirjallisuuden lumoavimmista kuvauksista. Kirjoittaja olikin, Baudelairen ja kumppaneiden tavoin pariisilaisen hasisklubin, Club des Hashishins jäsen.
Itse asiassa Monte-Criston kreivin tarina ei päättynytkään yhteen tiiliskiveen. Jatkoa seurasi kirjana Monte-Criston saari. Sen tosin on pääosin kirjoittanut Dumasin apulainen Le Prince Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan. Dumashan oli otteiltaan hyvin moderni sisällöntuottaja; hän oli paitsi kirjailija niin myös teksitehdasta johtava tuottaja. Hänellä oli useita apulaisia, jotka kirjoittivat Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan tarinoita, jotka Dumas editoi ja/tai täydensi.
Monte-Criston saari -kirjan suomenkielisessä esipuheessa tälläiseksi apulaiseksi mainitaan Le Prince n lisäksi mm Adolf Mutzelburg. Hänen nimissään on julkaistu (suhteessa Monte-Criston saareen) vaihtoehtoiset jatkotapahtumat Monte-Criston kreiviin eli, kaksiosainen Maailman herra ja koko saagan päättävä Miljoonamorsian. Jälkimmäinen tosin julkaistiin Suomessa 50-luvulla A. Dumasin nimissä. Kaikki nämä kirjat on käännetty saksankielisistä alkuteoksista. Dumashan asui useita vuosia Saksassa, mutta silti on epäselvää osallistuiko hän missään määrin näihin Mutzelburgin jatko-osaprojekteihin.
Maailman Herra on joka tapauksessa hyvin dumasmainen teos. Kuten jo nimi antaa ymmärtää tällä kertaa Monte-Criston kreivin areena on laajentunut koko maailman kattavaksi. Päämaja on ylä-Kalifornian vuoristossa, jonne hän on rakennuttanut valtavan palatsin. Sitä kuvataan kirjan alkusivuilla erään don Lotarion silmin. Lotario on menossa tapaamaan kreiviä eli lordi Hopea villien intiaanien asuttaman metsän läpi:
"Hän katseli ylöspäin ja pudisti päätään. Miksi hän näin teki, sitä olisi vieraan ollut vaikea arvata. Mutta se joka tiesi, ettei tällä vuorella vielä puoli vuotta sitten ollut muuta kuin muutamia surkastuneita kuusia, vaivaissetripuita ja pensaita, ja nyt näki puu-ja kivirakennukset, jotka sijaitsivat vuoren huipulla, olisi myös pudistanut päätään. Nämä rakennukset olivat ilmestyneet sinne kuin taikasauvan iskusta...
... Sitten hän meni sisälle ... Mutta täällä hän sai aihetta uuteen ihmettelyyn. Lattiat oli peitetty matoilla, vuorikristallimaljakoita seisoi komeroissa ja marmoriveistoksia näkyi seinämillä, kukkaisköynnökset koristivat portaita alhaalta ylös asti ja ovissa loistivat komeat lukkolaitteet. Sellaista komeutta hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Vielä kaksi viikoa aikaisemmin hänen käydessään lordin luona huoneet olivat olleet kylmät ja aitiot. Nyt hän oli taikalinnassa. "
Kirjan takakansiteksti puolestaan kertoo: ... "Hänen kummallinen käskyläisensä, don Lotario seikkailee Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä, joutuu vankilasta karanneen roiston kanssa itsemurhaajien klubiin ja kokee jännittävän rakkaustarinan .... Toinen rakastava pari .... elää vielä hurjempia seikkailuja mormoniseurakunnan jäsenenä ja suorittavat huikean pakomatkan kondoorikotkan selässä! Lopuksi tapahtumat kehittyvät valtavaksi seikkailuvyöryksi kolmessa maanosassa ja kaikkea ohjaa salaperäinen Monte-Criston kreivi."
Amerikan sisällissodan vuosiin sijoittuva Miljoonamorsian on huomattavasti edeltäjiään suppeampaan muottiin rakennettu kirja. Kirjassa on dumasmaisuutta vain hyvin ohut kerros - ellei sellaiseksi sitten lasketa vankkaa rotusorron vastaista tendenssiä.
Alexandre Dumashan omasi mustaa perimää ja tämän takia hän joutui kokemaan rasistista kohtelua Ranskassa elinaikanaan.
Miljoonamorsiamessa Edmond Dantes ei enää hallitse maailmaa rahoillaan. Hän on vanha, omaisuudestaan luopunut mies. Kirjan viimeisellä sivulla summataan hänen historiaansa tähän tyyliin: "...hän saa uskonnollisen herätyksen, lahjoittaa pois suuret rikkautensa ja antautuu inhimillisyyden ja oikeamielisyyden palvelukseen. Kaikkialla missä hän tapaa vääryyttä ja petollisuutta, siellä puuttuu Edmond Dantes asioiden kulkuun. Koko hänen olemassaolonsa tähtäsi nyt toiveeseen, että parempi maailma koittaisi jo täällä alhaalla, että ihmiskunta kehittyisi parempaan päin ja että kärsimykset vähenisivät."
Edmond Dantes trilogia - Kreivi, Maailmanherra ja Miljoonamorsian - olisi tietysti mahtava materiaali kolmisosaiseksi suurelokuvaksi. Itse pääkirjasta, Monte-Criston Kreivistä elokuvaversioita on jo tehtykin yli 20 kaikkiaan. Olen nähnyt niistä puolisen tusinaa ja kaikki ovat olleet vähintäänkin kelvollisia filmatisointeja, pari oikein hyvääkin. Kehnoin näkemistäni filmeistä on Kevin Reynoldsin vuodelta 2002 oleva filkka, jota Outi Heiskasen sanoin voi luonnehtia "disneymaisen hampaattomaksi" tekeleeksi. Alku on hieno, mutta puolesta välistä alkaen mennään päin prinkkalaa. Mieleen tulee 80-luvun Tarzan-versiointi Greystoke, joka jäntevän alun jälkeen hajoaa ja kadottaa yhteytensä kirjan juoneen ja henkeen..
http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/107518?m
Oma lukunsa on tämä useaan kertaan Suomen tv:ssä nähty ranskalaissarja, jossa Depardieu näyttelee pääosaa. Jo se että sarjassa puhutaan ranskaa antaa sille tiettyä etumatkaa kaikkiin anglo-amerikkalaisiin tuotantoihin nähden. Hyvää sarjassa on myös se, että filmatisointi uppoutuu väkevästi koston ja vallan vetovoiman psykologiaan ja vetää näin Dumasin tarinan pohjateemat pinnalle.
Loppuratkaisu ranskalaissarjassa on rajusti Dumasin kirjasta poikkeava. Parin katsomisen jälkeen aloin sen kuitenkin hyväksyä, koska teos muuten on sangen onnistunut. Suurimman miinuksen sarja saa kreivin ja hänen palvelijansa tuttavallisesta suhteesta. Tälläisessä asetelmassa ei ole hitustakaan ajankuvaa, eikä myöskään Dumasin alkuperäisidea näin toteudu. Kirjassahan palvelijat suurinpiirtein jumaloivat isäntäänsä ja Monte Criston hahmon määräävin ominaispiirre on hänen mysteerisyytensä ja sitä kautta hänen kaukaisuutensa suhteessa kaikkiin.
Dumasin opus on toiminut esikuvana ja inspiraation lähteenä monelle muulle tarinalle. Esimerkiksi Ben Hurin kirjoittaja Wallace on myöntänyt kiitollisuudenvelkansa Dumasin saagalle.
Ainekset Ben Hurissa ja Monte-Cristossa ovatkin samanlaiset: rakkaus, petos, vankeus, kosto ja armo. Ben Hurissa on paljon Jeesukseen liittyvää uskonnollista tunnelmointia - Monte Cristossa ei vastaavanlaista virettä ole, mutta jumalan asema korkeimpana tuomarina on toistuvasti esillä. Lähtökohtana Edmond Dantesin toiminnalle Monte-Criston kreivinä on se, että kreivi on jumalallisen koston välikappale:" ... minua puolusti vain Jumala, jonka lähettiläs olin".
Dumas puolestaan imi vaikutteita kirjaansa monelta suunnalta. Ranskalainen historioitsija Lucas-Dubreton kertoo sen syntyhistoriasta seuraavaa:
"Eräällä Välimeren risteilyllä Dumas ohitti läheltä pienen saaren, jonne oli maihinnousu kielletty, koska `saarella riehui tarttuva tauti` ja siellä kävijöitä uhkasi karanteeni. Kyseessä oli Monte-Criston saari ... Kerran hänen silmiinsä osui sattumalta Peuchetin kokoelma La police devoilee ja siihen sisältyvä parikymmensivuinen tarina Le diamanti et la vengeance. Tässä oli aihe, josta hän oli hämärästi uneksinut: Monte-Cristo etsii käsiinsä vihollisensa jotka piileskelevät Pariisissa!
Sitten hänen apulaisensa, historioitsija Maquet keksi Monte-Criston ja kauniin Mercedesin rakkaustarinan ja Danglarsin petoksen. Ja tästä uudesta urasta lähti teos liikkeelle, romanttisista matkavaikutelmista kehkeytyi oikea romaani.
Salaperäisyyttä lisäsi apotti Farian hahmo, Goassa syntynyt mielipuoli, joka kirjailija Chateaubriandin mukaan turhaan yritti hypnotisoida kanarialintua kuoliaaksi; ja taivaanrannalla alkoi jo häämöttää Ifin linna - Edmond Dantesin ja vanhan Farian piilopaikka."
Kirjan juoni on lievästi sanottuna monisäikeinen ja henkilöitä on valtavasti. Poikasena kun teoksen eka kerran luin, niin oli siinä tekemistä pitää muistissaan kaikkien henkilöiden nimet ja heidän toimintansa yhteys itse päätarinaan. Dumasin paketti pursuilee liitoksistaan, mutta pysyy koossa. Kaikki nyörit sidotaan kauniisti kertomuksen rusettiin.
Tarinan laajuudesta huolimatta Monte-Criston kreivi voisi olla vieläkin laajempi teos. Olisihan Dumas voinut kirjoittaa yhden kirjan jo pelkästään Edmond Dantesin elämästä vankilapaon ja Ranskaan palaamisen välisinä vuosina. Kirjahan antaa ymmärtää, että Dantes oli Ifin linnasta paettuaan elänyt ainakin Italiassa ja arabien keskuudessa. Tuona aikana Dantes oppi myrkkyjen ja rohtojen tuntijaksi. Hän tutustui myös hasikseen, jonka vaikutuksista Monte-Criston kreivi sisältää yhden maailmankirjallisuuden lumoavimmista kuvauksista. Kirjoittaja olikin, Baudelairen ja kumppaneiden tavoin pariisilaisen hasisklubin, Club des Hashishins jäsen.
Itse asiassa Monte-Criston kreivin tarina ei päättynytkään yhteen tiiliskiveen. Jatkoa seurasi kirjana Monte-Criston saari. Sen tosin on pääosin kirjoittanut Dumasin apulainen Le Prince Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan. Dumashan oli otteiltaan hyvin moderni sisällöntuottaja; hän oli paitsi kirjailija niin myös teksitehdasta johtava tuottaja. Hänellä oli useita apulaisia, jotka kirjoittivat Dumasin antamien suuntaviivojen mukaan tarinoita, jotka Dumas editoi ja/tai täydensi.
Monte-Criston saari -kirjan suomenkielisessä esipuheessa tälläiseksi apulaiseksi mainitaan Le Prince n lisäksi mm Adolf Mutzelburg. Hänen nimissään on julkaistu (suhteessa Monte-Criston saareen) vaihtoehtoiset jatkotapahtumat Monte-Criston kreiviin eli, kaksiosainen Maailman herra ja koko saagan päättävä Miljoonamorsian. Jälkimmäinen tosin julkaistiin Suomessa 50-luvulla A. Dumasin nimissä. Kaikki nämä kirjat on käännetty saksankielisistä alkuteoksista. Dumashan asui useita vuosia Saksassa, mutta silti on epäselvää osallistuiko hän missään määrin näihin Mutzelburgin jatko-osaprojekteihin.
Maailman Herra on joka tapauksessa hyvin dumasmainen teos. Kuten jo nimi antaa ymmärtää tällä kertaa Monte-Criston kreivin areena on laajentunut koko maailman kattavaksi. Päämaja on ylä-Kalifornian vuoristossa, jonne hän on rakennuttanut valtavan palatsin. Sitä kuvataan kirjan alkusivuilla erään don Lotarion silmin. Lotario on menossa tapaamaan kreiviä eli lordi Hopea villien intiaanien asuttaman metsän läpi:
"Hän katseli ylöspäin ja pudisti päätään. Miksi hän näin teki, sitä olisi vieraan ollut vaikea arvata. Mutta se joka tiesi, ettei tällä vuorella vielä puoli vuotta sitten ollut muuta kuin muutamia surkastuneita kuusia, vaivaissetripuita ja pensaita, ja nyt näki puu-ja kivirakennukset, jotka sijaitsivat vuoren huipulla, olisi myös pudistanut päätään. Nämä rakennukset olivat ilmestyneet sinne kuin taikasauvan iskusta...
... Sitten hän meni sisälle ... Mutta täällä hän sai aihetta uuteen ihmettelyyn. Lattiat oli peitetty matoilla, vuorikristallimaljakoita seisoi komeroissa ja marmoriveistoksia näkyi seinämillä, kukkaisköynnökset koristivat portaita alhaalta ylös asti ja ovissa loistivat komeat lukkolaitteet. Sellaista komeutta hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Vielä kaksi viikoa aikaisemmin hänen käydessään lordin luona huoneet olivat olleet kylmät ja aitiot. Nyt hän oli taikalinnassa. "
Kirjan takakansiteksti puolestaan kertoo: ... "Hänen kummallinen käskyläisensä, don Lotario seikkailee Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä, joutuu vankilasta karanneen roiston kanssa itsemurhaajien klubiin ja kokee jännittävän rakkaustarinan .... Toinen rakastava pari .... elää vielä hurjempia seikkailuja mormoniseurakunnan jäsenenä ja suorittavat huikean pakomatkan kondoorikotkan selässä! Lopuksi tapahtumat kehittyvät valtavaksi seikkailuvyöryksi kolmessa maanosassa ja kaikkea ohjaa salaperäinen Monte-Criston kreivi."
Amerikan sisällissodan vuosiin sijoittuva Miljoonamorsian on huomattavasti edeltäjiään suppeampaan muottiin rakennettu kirja. Kirjassa on dumasmaisuutta vain hyvin ohut kerros - ellei sellaiseksi sitten lasketa vankkaa rotusorron vastaista tendenssiä.
Alexandre Dumashan omasi mustaa perimää ja tämän takia hän joutui kokemaan rasistista kohtelua Ranskassa elinaikanaan.
Miljoonamorsiamessa Edmond Dantes ei enää hallitse maailmaa rahoillaan. Hän on vanha, omaisuudestaan luopunut mies. Kirjan viimeisellä sivulla summataan hänen historiaansa tähän tyyliin: "...hän saa uskonnollisen herätyksen, lahjoittaa pois suuret rikkautensa ja antautuu inhimillisyyden ja oikeamielisyyden palvelukseen. Kaikkialla missä hän tapaa vääryyttä ja petollisuutta, siellä puuttuu Edmond Dantes asioiden kulkuun. Koko hänen olemassaolonsa tähtäsi nyt toiveeseen, että parempi maailma koittaisi jo täällä alhaalla, että ihmiskunta kehittyisi parempaan päin ja että kärsimykset vähenisivät."
Edmond Dantes trilogia - Kreivi, Maailmanherra ja Miljoonamorsian - olisi tietysti mahtava materiaali kolmisosaiseksi suurelokuvaksi. Itse pääkirjasta, Monte-Criston Kreivistä elokuvaversioita on jo tehtykin yli 20 kaikkiaan. Olen nähnyt niistä puolisen tusinaa ja kaikki ovat olleet vähintäänkin kelvollisia filmatisointeja, pari oikein hyvääkin. Kehnoin näkemistäni filmeistä on Kevin Reynoldsin vuodelta 2002 oleva filkka, jota Outi Heiskasen sanoin voi luonnehtia "disneymaisen hampaattomaksi" tekeleeksi. Alku on hieno, mutta puolesta välistä alkaen mennään päin prinkkalaa. Mieleen tulee 80-luvun Tarzan-versiointi Greystoke, joka jäntevän alun jälkeen hajoaa ja kadottaa yhteytensä kirjan juoneen ja henkeen..
http://www.mtv3.fi/viihde/arvostelut/elokuva.shtml/107518?m
Oma lukunsa on tämä useaan kertaan Suomen tv:ssä nähty ranskalaissarja, jossa Depardieu näyttelee pääosaa. Jo se että sarjassa puhutaan ranskaa antaa sille tiettyä etumatkaa kaikkiin anglo-amerikkalaisiin tuotantoihin nähden. Hyvää sarjassa on myös se, että filmatisointi uppoutuu väkevästi koston ja vallan vetovoiman psykologiaan ja vetää näin Dumasin tarinan pohjateemat pinnalle.
Loppuratkaisu ranskalaissarjassa on rajusti Dumasin kirjasta poikkeava. Parin katsomisen jälkeen aloin sen kuitenkin hyväksyä, koska teos muuten on sangen onnistunut. Suurimman miinuksen sarja saa kreivin ja hänen palvelijansa tuttavallisesta suhteesta. Tälläisessä asetelmassa ei ole hitustakaan ajankuvaa, eikä myöskään Dumasin alkuperäisidea näin toteudu. Kirjassahan palvelijat suurinpiirtein jumaloivat isäntäänsä ja Monte Criston hahmon määräävin ominaispiirre on hänen mysteerisyytensä ja sitä kautta hänen kaukaisuutensa suhteessa kaikkiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)