Elämäni elokuvat

Elokuvat joista tässä intoilen eivät välttämättä kaikki ole suurimpia suosikkejani elävien kuvien joukossa, vaan filmejä, jotka olen kokenut erityisen vaikuttaviksi tietyssä historiallisessa ajankohdassa ja jotka ovat kasvattaneet ja lujittaneet uskoani elokuvaan ja sen taiteellista potentiaalia kohtaan.

[Tämä blogiteksti on julkaistu aiemmin viidessä osassa facebookissa.]

1  Alfred Hitchcock oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen opin tietämään. Tämä tapahtui joskus 60-luvun puolivälissä. Hitchcockin elokuvia näytettiin siihen aikaan melko usein tv:ssä ja niiden kautta opin käsitteen "thrilleri", ja aloinkin kyttäämään sellaisia elokuvia, joiden yhteyteen tämä sana liitettiin. Sillä jännitystähän elokuvista nappulana ollessa etsittiin. Jännä juttu sekin.  Erityisen hyvin muistan tuolloin näkemistäni thrillereistä erään sarjamurhaajan puuhista kertovan elokuvan Kierreportaat (The Spiral Staircase).

Hitchcockin elokuvista olen myöhemmin nähnyt ison osan kankaallakin. Suosikkini niistä voisi olla Takaikkuna tai Vertigo. Psychosta en erityisesti välitä. Tähän sarjaan valitsen kuitenkin Hitchcockilta Rebeccan, joka on aika epätyypillinen Hitch-pätkä, mutta kuitenkin jännitystä tiheää sisältävä ja ehkä ensimmäinen näkemäni Hitch-elokuva. Ainakaan en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään niin kohtalokasta kattausta elokuvassa esitettynä.

2 Vanhoja suomalaisia elokuvia olen nähnyt tv-ruudulta huomattavasti enemmän kuin valkokankaalta ja jo lapsena ne liimautuivat osaksi elämääni ja antoivat perspektiiviä suomalaisten, suomalaisen elämänmuodon ja Suomen historian käsittämiseen. Suosikkeja suomi-filmien joukossa on lukuisia; Prinsessa Ruusunen, Opri, Pikku Pietarin piha ... Valitsen kuitenkin tähän Matti Kassilan rikoskomedian Komisario Palmun erehdyksen (1960), koska se oli ensimmäisiä todella vavahduttavia kotimaisia elokuvia elämässäni ja koska pidän sitä poikkeuksellisen laadukkaana, kansainvälistä tasoa olevana teoksena.

Komisario Palmun erehdys on elokuva-asiantuntijoiden toimesta valittu kerran Suomen parhaaksi elokuvaksi. Se on asiallinen ja diplomaattinen valinta. Kassila on ohjannut lukuisia mallikkaita filmejä, mutta kyllä tämä on huippu, ja huomattavasti värisyttävämpi luomus kuin Waltarin kirja, johon elokuva perustuu.

Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kovasti pidettyjä elokuvia myös, mutta itse en niitä erityisesti arvosta. Juonet ovat molemmissa aika kökköjä ja kummassakin elokuvassa hääräävät pahiksina yliammutut, karrikatyyrimaiset hahmot. Viimeinen sarjan elokuvista, Vodkaa, komisario Palmu (1969) sen sijaan on omalla tavallaan nasta juttu. Waltarilla ei käsikirjoituksen kanssa ole mitään tekemistä ja vähän teennäiset juonenkäänteet eivät erityisesti jännitystä katsomoon loitse, mutta filmissä on mainio tunnelma ja ajankuva, jota osaltaan monet 60-luvun julkkiset - Mauno Koivisto, Viktor Klimenko, Heikki Kahila ym. - siihen tuovat. Vois sanoa, että se on rattoisa elokuva. Komisario Palmun erehdys puolestaan on intensiivistä, joskin huumorilla sävytettyä, kerrontaa alusta loppuun.

(Tähän alkuun olisi kuulunut myös elokuva, jonka alle 10-vuotiaana näin ja joka kertoi pojasta, joka kirurgisten toimenpiteiden ansiosta pystyi olemaan pitkiä aikoja veden alla, kunnes lopulta kävi niin, että hän joutui muuttamaan kokonaan mereen, koska ei kyennyt enää hengittämään ilmaa. Olen vuosikausia yrittänyt selvittää mistä elokuvasta on kyse (elokuvaprofessori Jami Valkolankin kanssa olen aiheesta puhunut), mutta arvoitus ratkesi vasta sen jälkeen, kun olin tehnyt ja julkaissut tämän kirjoituksen aineiston facebookissa. 

Elokuva on nimeltään Meren paholainen, ja se esitettiin televisiossa 27.1.1966. Leffa on Lenfilmin tuotantoa ja perustuu saman nimiseen Aleksandr Belyaevin kirjaan. Quentin Tarantino on sanonut elokuvan olevan yksi suosikeistaan neuvostotofilmien joukossa. Vuonna 2017 ilmestuyneessä elokuvassa The Shape of Water on samankaltainen juoni.
Meren paholainen löytyy youtubesta, mutta vuosien saatossa leffa on muuttunut värifilmiksi.
Meren paholainen 

3 Eleanor Perryn elokuva Swimmer (suom. Heijastus) valmistui 1968 ja olisiko ollut 70-luvun alkua kun se näytettiin televisiosta. Burt Lancasterin näyttelemä elokuvan keskushenkilö "ui" kotiinsa varakkaiden ystäviensä uima-altaita käyttäen. Asetelma on absurdi ja tunnelma elokuvassa on auringonpaisteesta huolimatta aavemainen Lancasterin siirtyessä altaalta altaalle Pepsodent-hymy kasvoillaan. Leffan loppuun sakka hymy ei tosin kestä.

Kun näin Swimmerin eka kerran en tajunnut sen kaikkia aspekteja, mutta silti se oli vaikuttava kokemus. 90-luvulla filmi vihdoin esitettiin uudestaan YLEllä ja jossain vaiheessa dvd:kin ilmestyi markkinoille.

4 Ennen Dennis Hopperin ohjaamaa Easy Rideria (1969) olin jo nähnyt Arlo Guthrien tähdittämän hippielokuvan Alice's Restaurant, mutta kyllähän Easy Rider oli sitä huomattavasti syvempi ja rankempi pätkä siltä sektorilta. Se laajensi yleisivistystäni yhdessä hetkessä suuresti ja edelleenkin leffassa on minulle vastustamatonta taikaa. Easy Riderin jälkeen olen ihaillut Dennis Hopperin roolisuorituksia hyvinkin monessa elokuvassa.

5 Pier Paolo Pasolini oli kommunisti ja katolinen. Yhdistelmä joka ei ollut mitenkään tavataton 60- ja 70-luvuilla Italian kulttuuripiireissä. Tosin Pasolin vielä nokitti olemalla homo. Nämä kaikki aspektit tietysti heijastuvat - homous kuitenkin ehkä vähiten - Pasolinin elokuvissa, mutta ei yleensä mitenkään kaavamaisella tai yksioikoisella tavalla. Poikkeuksena ainakin hyvin alkeellisesti ja osoittelevasti ihmisen destruktiivisiin yllykkeisiin ja pakkomielteisiin nyrjähtämiseen liittyvä Sikolätti, jonka yksi päähenkilöistä tapaa loppunsa sikojen syömänä.

Pasolinin elokuvista Sodoman 120 päivää oli vuosikymmenet esityskiellossa Suomessa. Ensi-ilta oli joskus 90-luvulla Jyväskylän Kesän yhteydessä. Riensin sitä tietysti katsomaan, mutta ei se erityisen vavahduttava elokuvakokemus ollut. Fasismia seksuaalisen sadismin kautta käsittelevässä leffassa kun ei ole mitään todellista draamallista jännitettä (Siitä illasta jäikin parhaiten mieleen se kun menin ennen elokuva-esitystä moikkaamaan Andy McCoyta - jolla oli samana iltana keikka paikkakunnalla - hotelliin ja siellä Andyn huolimattomuuden takia olkalaukkuni syttyi sisäpuolelta palamaan, Angela oli kauhuissaan jne, mutta se on jo toinen tarina).

Ensimmäiset näkemäni Pasolinin filmeistä olivat 60-luvun lopulla valmistuneet Oidipus ja Teoreema. Näin ne muistaakseni 1972, jolloin en tiennyt Freudista ja Oidipus-kompleksista mitään, ja katsoin Oidipusta ilman mitään tulkintarakennetta (vähän niin kuin edelleenkin katson leffoja), ihan vaan mytologisena draamana. Se oli värisyttävä elokuvatapahtuma mulle, mutta vielä kiintoisampi kokemus oli Teoreema, josta on olemassa myös Pasolinin saman niminen kirja. Teoreema on mysteerinen elokuva tapahtumista, jotka alkavat "Vierailijan" saapumisesta italialaisen porvarisperheen huusholliin. Elokuvassa taittuvat toisiinsa poliittiset, seksuaaliset ja uskonnolliset tasot tavalla, jota on mahdotonta pelkistetyn käsitteellisesti lähestyä.

Olin filmin nähdessäni viidentoista vanha ja samassa näytöksessä oli yksi tuttu, minua muutaman vuoden vanhempi tyyppi Jämsänkoskelta. Elokuvateatterista poistuttaessa nähtiin ja silloin hemmo toi julki ihmetyksensä elokuvavalintani vuoksi, koska hänen mielestään minä en voi (käsittääkseni nuoren ikäni takia) mitään kyseisestä filmistä ymmärtää. Se tuntui minusta kummalliselta lausunnolta. Ja onkin sitä jo siksi, että eihän Teoreemassa ole mitään sellaista yhtä ainoata, absoluuttista sisältöä, joka pitäisi ymmärtää, vaan se on hyvin vertauskuvallinen esitys, jonka merkillisyyksien monikerroksellisuus koskettaa huomattavasti laajemmin ja syvemmin kuin vain esimerkiksi mentaalisella tasolla.

6 Samoihin aikoin Pasolinin filmien kanssa näin Federico Fellinin vuonna 1973 valmistuneen elokuvan Amarcord ("Minä muistan"), joka on humoristinen muistelo Fellinin lapsuusaikaisen kotikaupungin Riminin henkilöistä, joista Fellini muistaa tietysti erityisesti rehevät naisihmiset. Teoreeman tavoin Amarcord oli mulle tärkeä elokuva sen vuoksi, että sekin näytti mulle sitä, miten hajautettu elokuvan rakenne voi olla; miten elokuva ei olekaan välttämättä yhtenäisen tarinan ylläpitämä kuvajana.

Amarcordin jälkeen olen nähnyt kaikki Fellinit, useimmat moneen kertaan. Edelleenkin suurimpiin suosikkeihini Fellinen teoksista lukeutuu Amarcord, joka on visuaalisesti kuin screenillä liikkuva maalaus.

(Joitain vuosia sitten istuin kerran yhden kahvilan terassilla Kathmandussa kun samaan pöytään istui italialainen kundi, joka oli ollut vuoden verran matkalla ympäri maailmaa parikymppisen poikansa kanssa. Kerroin hänelle, että mua kiinnostaisi matkustaa jonain päivänä Italiaan, ihan vaan sen takia, että haluaisin nähdä sitä kulttuuria, jossa ovat vaikuttaneet Pasolinin, Antonionin ja Fellinin kaltaiset ohjaajat. Italialainen sanoi mulle että ei noita nimiä Italiassa enää kukaan muista. Sääli jos näin on. Joka tapauksessa, eläessään Fellini vaikka olikin ns. taide-elokuvien tekijä oli koko Italian kansan rakastama elokuvaohjaaja ja hänen kuolemansa aiheutti Italiassa valtaisan maansurun.)

7 Iso osa diggaamistani hyvistä, pahoista ja rumista elokuvista on italialaista tekoa. Minua viehättävät erityisesti neorealistisen trendin jälkeiset 50 - 70 -luvuilla valmistuneet elokuvat. Toki toisestakin kovasta elokuvamaasta, Ranskasta, on kotoisin monta suuresti arvostamaani elokuvataiteen maestroa. Etunenässä Jean Renoir, jonka teoksista erityisen ihastuneena olen katsonut elokuvaa Pelin säännöt, jonka näin ensimmäisen kerran 1977 helsinkiläisen Diana-elokuvateatterin matineassa.

Luchino Visconti on italialaisen elokuvataiteen isoja palloja. Senso (1954) oli ensimmäinen näkemäni Visconti-elokuva ja se huumasi minut totaalisesti heti alun La Fenicen oopperatalossa kuvatusta alkukohtauksesta lähtien. Se samoin kuin Viscontin toinen huipputyö Tiikerikissa liittyy Italian yhdentymiseen liittyviin säpinöihin 1860-luvulla, mutta minulle Italian historia ei ole erityisemmin Viscontin elokuvien välityksellä auennut eikä tarkentunut. Olen katsonut näitä elokuvia väkevästi romanttisina melodraamoina ja visuaalisesti suurenmoisina kuvakudoksina satunnaisista ihmisistä, sotilaista ja aristokraateista, keskellä muutoksen myrskyä, ja inspiroitunut syvästi siitä, miten tyylikkäästi ja taiten Visconti yhdistää näyttäviin, isoihin kuviin ja ulkoisen prameuden kuvaukseen intiimin näkymän yksityisten ihmisten emotionaaliseen maisemiin.

8 Espanjalais-meksikolainen surrealisti Luis Bunuelin elokuvallinen ilmaisu liikkuu täysin eri ilmansuunnassa kuin Viscontin visiot. Mutta omalla tavallaan myös Bunuel on visuaalinen virtuoosi. Uskon sellaisiin elokuviin, jotka voidaan pysäyttää mistä kohdasta tahansa ja aina sä näet still-kuvan, johon on upotettuna merkityksellisyyttä ja joka on esteettisesti ja draamallisesti perusteltu ja eheä. Bunuelin parhaimmat elokuvat edustavat juuri tälläistä kuva-ajattelun laatua. Ne koostuvat sarjasta puhtaita kuvia. Ja yksi parhaista Bunuelin elokuvista on 1962 ilmestynyt Tuhon enkeli (El ángel exterminador), jonka ekan kerran näin valkokankaalla 70-ja 80 -lukujen taitteessa.

Tuhon enkeli kertoo tilanteesta, joka syntyy porvariskodissa pidettyjen juhlien jälkeen, kun yksikään vieraista ei jostain merkillisestä syystä poistukaan talosta. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään astu sisälle rakennukseen, vaan sen sijaan ihmisiä asettuu sankoin joukon talon portille ihmettelemään tilannetta. Eristäytymisen aikana talossa tietysti tapahtuu yhtä ja toista... ihmiset hajoavat ja paljastuvat... Elokuva näytti mulle täysin uudenlaisen tavan tehdä näkyväksi mielen surrealismi ja modernin ihmisen minuuden hauraus. Aina kun näen Tuhon enkelin palaan jollakin tavalla ensikokemuksen intensiiviseen, yhtä aikaiseen ihmetyksen ja selvänäköisyyden tilaan, ja hullaannun Bunuelin hullusta kuvauksesta hullusta maailmasta. Tälle elokuvalle ei ole selitystä. Tai jos on, en usko niihin, olen Tuhon enkelin seurassa mieluimmin kysymysmerkkinä.

9  Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogia (etenkin kaksi ensimmäistä osaa) on elokuvan historian upeimpia luomuksia. Se ei kuitenkaan iskeytynyt tajuntaani samanlaisella vahvuudella kuin Ilmestyskirja. Nyt (1979).

Harvoin innostun mistään sotaelokuvasta, mutta en ole katsonutkaan Ilmestyskirjaa elokuvana sodasta, vaan tajunnan matkana, jossa mennään helvettillisten karkeloiden läpi kohti Pimeyden sydäntä, missä kaikki arvot on arvioitu uuudestaan (Friedrich Nietzche) ja konformistinen kuva maailmasta hajoaa kuin Danten pitelemä peili, josta mielen matkaaja yrittää nähdä Sankarin tuhannet kasvot.

Oli vaikea päättää minkä elokuvan laittaisin tähän katsaukseen Ilmestyskirjan rinnalle. Se olisi voinut olla Orson Wellesin Citizen Kane. Se on valittu maailman parhaaksi elokuvaksi jo monta kertaa, ja hyvä niin. Ihailen Citizen Kanea suuresti ja elokuvan draivi on imenyt minut ensikatsomisesta lähtien joka kerta totaalisesti mukaansa ja kuin hypnotisoituna kuvavirtaa seuraan kunnes yhtäkkiä ollaan lopussa. Rosebud.

Mieleen tulivat myös Fritz Langin kylmäävä M - kaupunki etsii murhaajaa - jonka näin eka kertaa lapsena televisiosta - ja tyylikäs lännenelokuva Rancho Notarius. Polanskin Machbeth on myös elokuva, jota ei voi unohtaa. En myöskään unohda sitä, kuinka 1977 Hämeenlinnassa elokuvamatineasta poistui noin puolet yleisöstä ennen kuin Louis Mallen Black Moon (1975) oli päättynyt. Ja onhan se outo elokuva. Siinä ei paljoa puhuta, eikä myöskään selitetä sukupuolten välistä sotaa joka on meneillään ja miten siihen liittyvät esimerkiksi yksisarvinen ja merkillinen mummo merkillisyyksien täyttämässä maalaistalossa. Vaikka olen katsonut Mustan Kuun myöhemmin tv-screeniltä pari kertaa en siitä oikeasti diggaa.

Päätin sitten keksiä tähän sellaisen elokuvan, joka olisi tehty Ilmestyskirjan jälkeen. Spielbergin Kolmannen asteen yhteys käväisi aatoksissa.  Se on ainut Spielberg josta todella olen tykännyt. Tarkovskyn leffoista diggaan jokaisesta, mutta mikään niistä ei ole kolahtanut tai tullut edes jollain tavalla ymmärrettäväksi ensikatsomisella, vaan enemmänkin niin päin, että olen katsonut niitä yhä uudestaan saavuttaakseni elokuvien kerrokset ja nähdäkseni enemmän. Näkökenttääni maailmaan ja elokuvaan olen avartanut myös katsomalla silloin tällöin seksploitaatio- ja muiden roskaelokuvien mestarin, Russ Meyerin, elokuvia, joiden pääsisältöä ovat tissit, väkivalta ja loputtomat kaahailu- ja takaa-ajokohtaukset. On vaikea päättää mikä Meyerin elokuvista on paras huonoudessaan. Mutta Alain Tannerin filmeistä maaginen, kahden näyttelijän elokuva Valovuosien päässä (1981) on kiehtovin esitys.

Ja edelleen. Farah Khanin yltiöromanttinen Om Shanti Om (1997) on ehkä suurin suosikkini Bollywood-elokuvien joukossa. Ja onko sen jälkeen missään Bollywood-leffassa ollut niin hienoa musaa? Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Takashi Koizumin After the Rain on yksi kauneimmista ja erikoisimmista samurai-elokuvista jonka tiedän. Ben Wheatleyn 1600-luvulle sijoittuva psilosybiini-maaginen elokuva A Field in England (2013) kiehtoo mua kaikessa rujoudessaan, kuten kiehtovat myös monet Lars von Trierin elokuvat, erityisesti Koko homman pomo ja verrattoman raisulla tavalla hillitön Idiootit. Dogvillesta en tykännyt yhtään, en viitsinyt katsoa sitä edes loppuun; Melancholian olen nähnyt kolme kertaa, mutta en tajua siitä mitään; Antichrist pitäisi tutkia joskus uudestaan, jotta voisin päättää mitä siitä ajattelen. Tanskalaiseen elokuvaan mut alunperin johdatti Nicolas Winding Refn Pusher-trilogiallaan. Sen jälkeenhän on tullut mm. Valhalla Rising.

10  Kaiken edellisen jälkeen, kuinka ollakaan, päädyin Anthony Minghellan elokuvaan Lahjakas herra Ripley (1999). Se on hienosti kuvattu, näytelty, ohjattu ja lavastettu pätkä. Puhdasta elokuvaa voisi sanoa. Ei mikään tärkeä suurteos, mutta ajatuksella tehty, oivallisen monitasoinen jännitysdraama kuitenkin. Ja tähän päätökseksi se sopii mainiosti, koska Hitchcockista aloitettiin ja Lahjakas herra Ripley on ehkä eniten hitchcockia kuin mikään muu parin viime vuosikymmenen aikana ensi-iltaan tullut elokuva, ja ilman, että mennään Hitchcock-tyylittelyn puolelle. Matt Damonhan on pääosassa tässä. Olen katsonut moneen kertaan Medusa-elokuvat, joissa hän näyttelee. Niistä kaksi ensimmäistä nousee kirkkaasti esiin toimintaelokuvien massasta, vaikka kyllähän niissäkin viehättää ihan primitiivinen primaari juttu, eli se että on kiva katsoo kuinka ylivoimainen tyyppi Damonin näyttelemä agentti on. Mutta Medusa-filkoissa on muutakin kuin tuo pintataso.

Lahjakkaan herra Ripleyn olen nähnyt vain tv-screeniltä, joten täyttä kuvaa minulla ei siitä(kään) ole, sillä onhan elokuva elokuvaa vasta sitten kun se levitetään leffateatterin kankaalle. Vastaavasti olen huomannut, että jos on nähnyt jonkun filmin kerrankin valkokankalta, siitä painautuu mieleen muistuma, joka ikään kuin laajentaa ja syventää näkymää samaa leffaa tv-ruudusta tähystäessä.