Kuivakas rokkioperetti Juicen nuoruusvuosilta

Teppo Airaksinen - JUICE (elokuva, 2018)

Teppo Airaksisen ohjaamalla elämäkertaelokuvalla on järkälemäinen ja megalomaaninen otsake, Juice. Se luo mielikuvan massiivisesta suurtuotannosta, joka kertoo kaiken olennaisen kansanlaulajan urasta ja elämästä. Elokuva keskittyy kuitenkin lähes tyystin Juicen avioliittodraamaan ensimmäisen vaimonsa kanssa. Tapahtumien kulkuun on sekoitettu aineksia myös Leskisen muista naissuhteista siinä määrin, että aiheen presentaatio on sikälikin kuvitteellinen, rokkaava keittiöoperetti ilman erikoisempaa essenssiä.

Ristiriitoja nuoren Juicen ja hänen nuoren puolisonsa välillä aiheuttavat bänditouhut lieveilmiöineen, mutta Juicen keikkaelämää sinänsä ei tästä huolimatta laajemmin esitellä - muuta kuin liian pitkien ja usein toistuvien keikkamusisointikohtausten kautta. Suhteessa äitiinsäkin   Juicella oli jotain häikkää, mutta se ei elokuvan kuluessa selviä mistä oli oikeastaan kyse. Juicen lapsuuden, kallepäätalomaisen, takautumat ovat päälleliimattuja ja siten turhia kohtauksia.

Sinänsä on ihan hyvä, ettei ison elämäntyön tehneistä ihmisistä tehdä vain filmejä, joissa heidän koko elämänkaarens yritetään pusertaa puoleentoista tuntiin. Esimerkiksi Juicen itse kirjoittama päiväkirja yhdeltä kesältä, Kuka murhasi rock'n'roll tähden (1978, voisi olla hyvinkin pätevä, yhteen ajanjaksoon keskittyvän elokuvakäsikirjoituksen pohja. 

Yleensä elämänkertafilkkoja tehdessä sorrutaan helposti näköispatsasteluun - joka joskus jopa toimii (Kulkuri ja Joutsen) - tai sitten siihen, että elokuvan kohteesta tehdään kriittisen feminismin, transgender-mission tai minkä tahansa muodikkaan ismin innostamana moderneja ja keinotekoisia, uus-oletuksia päähenkilön elämästä. Näiden tyylien väliin sijoittuu intentio elokuvaan, jossa ei ensisijaisesti haeta näköisyyttä, vaan enemmänkin uskottavuuutta, herkyyttä eläytyä päähenkilön maailmaan ja tiettyä taiteellisen avaruuden avaamista ko. artistin aikakauteen.  Markku Pölösen Badding-elokuva parinkymmenen vuoden takaa on syntynyt tälläisellä asenteella ja metodilla ja on näkemistäni suomalaisista artistielämäkertaelokuvista kiehtovin.

 

Airaksisen leffan suurin heikkous on on Riku Niemisen roolityö.  Se antaa Juicesta kuvan erikoisen tympeänä ja yksi-ilmeisenä egoistina. Toki  Juice ei  uransa alkuvaiheessa mikään hymypoika ollutkaan, vaan runsaasti oli framilla tiukkaa ilmettä, hapanta naamaa ja   ja provosoivien juttujen ilmeetöntä latelua.  Mutta pian saimme nähdä, että Juicella oli aika monta ilmettä ja moodia. Huomattavasti Niemistä vankemman  roolityön tekee Pekka Strang Harri Rinteen roolissa.

Parasta elokuvassa on valaistuksen, puvustuksen ja lavastuksen keinoin luotu 70-lukulaisuuden tuntu. Tosin vähitellen kerronta kangertuu epämääräiseksi mössöksi, josta ei oikein erota missä vuodessa ollaan menossa. Tupakointia on tietysti  kuvissa ylettömän paljon on jengi sitten koolla kämpillä tai kapakassa. Mutta Juice kyllä poltti pääasiassa Dunhilliä, ei mitään mallua tai norttia, ja käsitteli savuketta sormissaan ihan toisella tavalla kuin mitä elokuvassa tapahtuu. (kuhan sanoin)

Elämäni elokuvat

Elokuvat joista tässä intoilen eivät välttämättä kaikki ole suurimpia suosikkejani elävien kuvien joukossa, vaan filmejä, jotka olen kokenut erityisen vaikuttaviksi tietyssä historiallisessa ajankohdassa ja jotka ovat kasvattaneet ja lujittaneet uskoani elokuvaan ja sen taiteellista potentiaalia kohtaan.

[Tämä blogiteksti on julkaistu aiemmin viidessä osassa facebookissa.]

1  Alfred Hitchcock oli ensimmäinen elokuvaohjaaja, jonka nimen opin tietämään. Tämä tapahtui joskus 60-luvun puolivälissä. Hitchcockin elokuvia näytettiin siihen aikaan melko usein tv:ssä ja niiden kautta opin käsitteen "thrilleri", ja aloinkin kyttäämään sellaisia elokuvia, joiden yhteyteen tämä sana liitettiin. Sillä jännitystähän elokuvista nappulana ollessa etsittiin. Jännä juttu sekin.  Erityisen hyvin muistan tuolloin näkemistäni thrillereistä erään sarjamurhaajan puuhista kertovan elokuvan Kierreportaat (The Spiral Staircase).

Hitchcockin elokuvista olen myöhemmin nähnyt ison osan kankaallakin. Suosikkini niistä voisi olla Takaikkuna tai Vertigo. Psychosta en erityisesti välitä. Tähän sarjaan valitsen kuitenkin Hitchcockilta Rebeccan, joka on aika epätyypillinen Hitch-pätkä, mutta kuitenkin jännitystä tiheää sisältävä ja ehkä ensimmäinen näkemäni Hitch-elokuva. Ainakaan en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään niin kohtalokasta kattausta elokuvassa esitettynä.

2 Vanhoja suomalaisia elokuvia olen nähnyt tv-ruudulta huomattavasti enemmän kuin valkokankaalta ja jo lapsena ne liimautuivat osaksi elämääni ja antoivat perspektiiviä suomalaisten, suomalaisen elämänmuodon ja Suomen historian käsittämiseen. Suosikkeja suomi-filmien joukossa on lukuisia; Prinsessa Ruusunen, Opri, Pikku Pietarin piha ... Valitsen kuitenkin tähän Matti Kassilan rikoskomedian Komisario Palmun erehdyksen (1960), koska se oli ensimmäisiä todella vavahduttavia kotimaisia elokuvia elämässäni ja koska pidän sitä poikkeuksellisen laadukkaana, kansainvälistä tasoa olevana teoksena.

Komisario Palmun erehdys on elokuva-asiantuntijoiden toimesta valittu kerran Suomen parhaaksi elokuvaksi. Se on asiallinen ja diplomaattinen valinta. Kassila on ohjannut lukuisia mallikkaita filmejä, mutta kyllä tämä on huippu, ja huomattavasti värisyttävämpi luomus kuin Waltarin kirja, johon elokuva perustuu.

Kaasua, komisario Palmu ja Tähdet kertovat, komisario Palmu ovat kovasti pidettyjä elokuvia myös, mutta itse en niitä erityisesti arvosta. Juonet ovat molemmissa aika kökköjä ja kummassakin elokuvassa hääräävät pahiksina yliammutut, karrikatyyrimaiset hahmot. Viimeinen sarjan elokuvista, Vodkaa, komisario Palmu (1969) sen sijaan on omalla tavallaan nasta juttu. Waltarilla ei käsikirjoituksen kanssa ole mitään tekemistä ja vähän teennäiset juonenkäänteet eivät erityisesti jännitystä katsomoon loitse, mutta filmissä on mainio tunnelma ja ajankuva, jota osaltaan monet 60-luvun julkkiset - Mauno Koivisto, Viktor Klimenko, Heikki Kahila ym. - siihen tuovat. Vois sanoa, että se on rattoisa elokuva. Komisario Palmun erehdys puolestaan on intensiivistä, joskin huumorilla sävytettyä, kerrontaa alusta loppuun.

(Tähän alkuun olisi kuulunut myös elokuva, jonka alle 10-vuotiaana näin ja joka kertoi pojasta, joka kirurgisten toimenpiteiden ansiosta pystyi olemaan pitkiä aikoja veden alla, kunnes lopulta kävi niin, että hän joutui muuttamaan kokonaan mereen, koska ei kyennyt enää hengittämään ilmaa. Olen vuosikausia yrittänyt selvittää mistä elokuvasta on kyse (elokuvaprofessori Jami Valkolankin kanssa olen aiheesta puhunut), mutta arvoitus ratkesi vasta sen jälkeen, kun olin tehnyt ja julkaissut tämän kirjoituksen aineiston facebookissa. 

Elokuva on nimeltään Meren paholainen, ja se esitettiin televisiossa 27.1.1966. Leffa on Lenfilmin tuotantoa ja perustuu saman nimiseen Aleksandr Belyaevin kirjaan. Quentin Tarantino on sanonut elokuvan olevan yksi suosikeistaan neuvostotofilmien joukossa. Vuonna 2017 ilmestuyneessä elokuvassa The Shape of Water on samankaltainen juoni.
Meren paholainen löytyy youtubesta, mutta vuosien saatossa leffa on muuttunut värifilmiksi.
Meren paholainen 

3 Eleanor Perryn elokuva Swimmer (suom. Heijastus) valmistui 1968 ja olisiko ollut 70-luvun alkua kun se näytettiin televisiosta. Burt Lancasterin näyttelemä elokuvan keskushenkilö "ui" kotiinsa varakkaiden ystäviensä uima-altaita käyttäen. Asetelma on absurdi ja tunnelma elokuvassa on auringonpaisteesta huolimatta aavemainen Lancasterin siirtyessä altaalta altaalle Pepsodent-hymy kasvoillaan. Leffan loppuun sakka hymy ei tosin kestä.

Kun näin Swimmerin eka kerran en tajunnut sen kaikkia aspekteja, mutta silti se oli vaikuttava kokemus. 90-luvulla filmi vihdoin esitettiin uudestaan YLEllä ja jossain vaiheessa dvd:kin ilmestyi markkinoille.

4 Ennen Dennis Hopperin ohjaamaa Easy Rideria (1969) olin jo nähnyt Arlo Guthrien tähdittämän hippielokuvan Alice's Restaurant, mutta kyllähän Easy Rider oli sitä huomattavasti syvempi ja rankempi pätkä siltä sektorilta. Se laajensi yleisivistystäni yhdessä hetkessä suuresti ja edelleenkin leffassa on minulle vastustamatonta taikaa. Easy Riderin jälkeen olen ihaillut Dennis Hopperin roolisuorituksia hyvinkin monessa elokuvassa.

5 Pier Paolo Pasolini oli kommunisti ja katolinen. Yhdistelmä joka ei ollut mitenkään tavataton 60- ja 70-luvuilla Italian kulttuuripiireissä. Tosin Pasolin vielä nokitti olemalla homo. Nämä kaikki aspektit tietysti heijastuvat - homous kuitenkin ehkä vähiten - Pasolinin elokuvissa, mutta ei yleensä mitenkään kaavamaisella tai yksioikoisella tavalla. Poikkeuksena ainakin hyvin alkeellisesti ja osoittelevasti ihmisen destruktiivisiin yllykkeisiin ja pakkomielteisiin nyrjähtämiseen liittyvä Sikolätti, jonka yksi päähenkilöistä tapaa loppunsa sikojen syömänä.

Pasolinin elokuvista Sodoman 120 päivää oli vuosikymmenet esityskiellossa Suomessa. Ensi-ilta oli joskus 90-luvulla Jyväskylän Kesän yhteydessä. Riensin sitä tietysti katsomaan, mutta ei se erityisen vavahduttava elokuvakokemus ollut. Fasismia seksuaalisen sadismin kautta käsittelevässä leffassa kun ei ole mitään todellista draamallista jännitettä (Siitä illasta jäikin parhaiten mieleen se kun menin ennen elokuva-esitystä moikkaamaan Andy McCoyta - jolla oli samana iltana keikka paikkakunnalla - hotelliin ja siellä Andyn huolimattomuuden takia olkalaukkuni syttyi sisäpuolelta palamaan, Angela oli kauhuissaan jne, mutta se on jo toinen tarina).

Ensimmäiset näkemäni Pasolinin filmeistä olivat 60-luvun lopulla valmistuneet Oidipus ja Teoreema. Näin ne muistaakseni 1972, jolloin en tiennyt Freudista ja Oidipus-kompleksista mitään, ja katsoin Oidipusta ilman mitään tulkintarakennetta (vähän niin kuin edelleenkin katson leffoja), ihan vaan mytologisena draamana. Se oli värisyttävä elokuvatapahtuma mulle, mutta vielä kiintoisampi kokemus oli Teoreema, josta on olemassa myös Pasolinin saman niminen kirja. Teoreema on mysteerinen elokuva tapahtumista, jotka alkavat "Vierailijan" saapumisesta italialaisen porvarisperheen huusholliin. Elokuvassa taittuvat toisiinsa poliittiset, seksuaaliset ja uskonnolliset tasot tavalla, jota on mahdotonta pelkistetyn käsitteellisesti lähestyä.

Olin filmin nähdessäni viidentoista vanha ja samassa näytöksessä oli yksi tuttu, minua muutaman vuoden vanhempi tyyppi Jämsänkoskelta. Elokuvateatterista poistuttaessa nähtiin ja silloin hemmo toi julki ihmetyksensä elokuvavalintani vuoksi, koska hänen mielestään minä en voi (käsittääkseni nuoren ikäni takia) mitään kyseisestä filmistä ymmärtää. Se tuntui minusta kummalliselta lausunnolta. Ja onkin sitä jo siksi, että eihän Teoreemassa ole mitään sellaista yhtä ainoata, absoluuttista sisältöä, joka pitäisi ymmärtää, vaan se on hyvin vertauskuvallinen esitys, jonka merkillisyyksien monikerroksellisuus koskettaa huomattavasti laajemmin ja syvemmin kuin vain esimerkiksi mentaalisella tasolla.

6 Samoihin aikoin Pasolinin filmien kanssa näin Federico Fellinin vuonna 1973 valmistuneen elokuvan Amarcord ("Minä muistan"), joka on humoristinen muistelo Fellinin lapsuusaikaisen kotikaupungin Riminin henkilöistä, joista Fellini muistaa tietysti erityisesti rehevät naisihmiset. Teoreeman tavoin Amarcord oli mulle tärkeä elokuva sen vuoksi, että sekin näytti mulle sitä, miten hajautettu elokuvan rakenne voi olla; miten elokuva ei olekaan välttämättä yhtenäisen tarinan ylläpitämä kuvajana.

Amarcordin jälkeen olen nähnyt kaikki Fellinit, useimmat moneen kertaan. Edelleenkin suurimpiin suosikkeihini Fellinen teoksista lukeutuu Amarcord, joka on visuaalisesti kuin screenillä liikkuva maalaus.

(Joitain vuosia sitten istuin kerran yhden kahvilan terassilla Kathmandussa kun samaan pöytään istui italialainen kundi, joka oli ollut vuoden verran matkalla ympäri maailmaa parikymppisen poikansa kanssa. Kerroin hänelle, että mua kiinnostaisi matkustaa jonain päivänä Italiaan, ihan vaan sen takia, että haluaisin nähdä sitä kulttuuria, jossa ovat vaikuttaneet Pasolinin, Antonionin ja Fellinin kaltaiset ohjaajat. Italialainen sanoi mulle että ei noita nimiä Italiassa enää kukaan muista. Sääli jos näin on. Joka tapauksessa, eläessään Fellini vaikka olikin ns. taide-elokuvien tekijä oli koko Italian kansan rakastama elokuvaohjaaja ja hänen kuolemansa aiheutti Italiassa valtaisan maansurun.)

7 Iso osa diggaamistani hyvistä, pahoista ja rumista elokuvista on italialaista tekoa. Minua viehättävät erityisesti neorealistisen trendin jälkeiset 50 - 70 -luvuilla valmistuneet elokuvat. Toki toisestakin kovasta elokuvamaasta, Ranskasta, on kotoisin monta suuresti arvostamaani elokuvataiteen maestroa. Etunenässä Jean Renoir, jonka teoksista erityisen ihastuneena olen katsonut elokuvaa Pelin säännöt, jonka näin ensimmäisen kerran 1977 helsinkiläisen Diana-elokuvateatterin matineassa.

Luchino Visconti on italialaisen elokuvataiteen isoja palloja. Senso (1954) oli ensimmäinen näkemäni Visconti-elokuva ja se huumasi minut totaalisesti heti alun La Fenicen oopperatalossa kuvatusta alkukohtauksesta lähtien. Se samoin kuin Viscontin toinen huipputyö Tiikerikissa liittyy Italian yhdentymiseen liittyviin säpinöihin 1860-luvulla, mutta minulle Italian historia ei ole erityisemmin Viscontin elokuvien välityksellä auennut eikä tarkentunut. Olen katsonut näitä elokuvia väkevästi romanttisina melodraamoina ja visuaalisesti suurenmoisina kuvakudoksina satunnaisista ihmisistä, sotilaista ja aristokraateista, keskellä muutoksen myrskyä, ja inspiroitunut syvästi siitä, miten tyylikkäästi ja taiten Visconti yhdistää näyttäviin, isoihin kuviin ja ulkoisen prameuden kuvaukseen intiimin näkymän yksityisten ihmisten emotionaaliseen maisemiin.

8 Espanjalais-meksikolainen surrealisti Luis Bunuelin elokuvallinen ilmaisu liikkuu täysin eri ilmansuunnassa kuin Viscontin visiot. Mutta omalla tavallaan myös Bunuel on visuaalinen virtuoosi. Uskon sellaisiin elokuviin, jotka voidaan pysäyttää mistä kohdasta tahansa ja aina sä näet still-kuvan, johon on upotettuna merkityksellisyyttä ja joka on esteettisesti ja draamallisesti perusteltu ja eheä. Bunuelin parhaimmat elokuvat edustavat juuri tälläistä kuva-ajattelun laatua. Ne koostuvat sarjasta puhtaita kuvia. Ja yksi parhaista Bunuelin elokuvista on 1962 ilmestynyt Tuhon enkeli (El ángel exterminador), jonka ekan kerran näin valkokankaalla 70-ja 80 -lukujen taitteessa.

Tuhon enkeli kertoo tilanteesta, joka syntyy porvariskodissa pidettyjen juhlien jälkeen, kun yksikään vieraista ei jostain merkillisestä syystä poistukaan talosta. Kukaan ulkopuolinen ei myöskään astu sisälle rakennukseen, vaan sen sijaan ihmisiä asettuu sankoin joukon talon portille ihmettelemään tilannetta. Eristäytymisen aikana talossa tietysti tapahtuu yhtä ja toista... ihmiset hajoavat ja paljastuvat... Elokuva näytti mulle täysin uudenlaisen tavan tehdä näkyväksi mielen surrealismi ja modernin ihmisen minuuden hauraus. Aina kun näen Tuhon enkelin palaan jollakin tavalla ensikokemuksen intensiiviseen, yhtä aikaiseen ihmetyksen ja selvänäköisyyden tilaan, ja hullaannun Bunuelin hullusta kuvauksesta hullusta maailmasta. Tälle elokuvalle ei ole selitystä. Tai jos on, en usko niihin, olen Tuhon enkelin seurassa mieluimmin kysymysmerkkinä.

9  Francis Ford Coppolan Kummisetä-trilogia (etenkin kaksi ensimmäistä osaa) on elokuvan historian upeimpia luomuksia. Se ei kuitenkaan iskeytynyt tajuntaani samanlaisella vahvuudella kuin Ilmestyskirja. Nyt (1979).

Harvoin innostun mistään sotaelokuvasta, mutta en ole katsonutkaan Ilmestyskirjaa elokuvana sodasta, vaan tajunnan matkana, jossa mennään helvettillisten karkeloiden läpi kohti Pimeyden sydäntä, missä kaikki arvot on arvioitu uuudestaan (Friedrich Nietzche) ja konformistinen kuva maailmasta hajoaa kuin Danten pitelemä peili, josta mielen matkaaja yrittää nähdä Sankarin tuhannet kasvot.

Oli vaikea päättää minkä elokuvan laittaisin tähän katsaukseen Ilmestyskirjan rinnalle. Se olisi voinut olla Orson Wellesin Citizen Kane. Se on valittu maailman parhaaksi elokuvaksi jo monta kertaa, ja hyvä niin. Ihailen Citizen Kanea suuresti ja elokuvan draivi on imenyt minut ensikatsomisesta lähtien joka kerta totaalisesti mukaansa ja kuin hypnotisoituna kuvavirtaa seuraan kunnes yhtäkkiä ollaan lopussa. Rosebud.

Mieleen tulivat myös Fritz Langin kylmäävä M - kaupunki etsii murhaajaa - jonka näin eka kertaa lapsena televisiosta - ja tyylikäs lännenelokuva Rancho Notarius. Polanskin Machbeth on myös elokuva, jota ei voi unohtaa. En myöskään unohda sitä, kuinka 1977 Hämeenlinnassa elokuvamatineasta poistui noin puolet yleisöstä ennen kuin Louis Mallen Black Moon (1975) oli päättynyt. Ja onhan se outo elokuva. Siinä ei paljoa puhuta, eikä myöskään selitetä sukupuolten välistä sotaa joka on meneillään ja miten siihen liittyvät esimerkiksi yksisarvinen ja merkillinen mummo merkillisyyksien täyttämässä maalaistalossa. Vaikka olen katsonut Mustan Kuun myöhemmin tv-screeniltä pari kertaa en siitä oikeasti diggaa.

Päätin sitten keksiä tähän sellaisen elokuvan, joka olisi tehty Ilmestyskirjan jälkeen. Spielbergin Kolmannen asteen yhteys käväisi aatoksissa.  Se on ainut Spielberg josta todella olen tykännyt. Tarkovskyn leffoista diggaan jokaisesta, mutta mikään niistä ei ole kolahtanut tai tullut edes jollain tavalla ymmärrettäväksi ensikatsomisella, vaan enemmänkin niin päin, että olen katsonut niitä yhä uudestaan saavuttaakseni elokuvien kerrokset ja nähdäkseni enemmän. Näkökenttääni maailmaan ja elokuvaan olen avartanut myös katsomalla silloin tällöin seksploitaatio- ja muiden roskaelokuvien mestarin, Russ Meyerin, elokuvia, joiden pääsisältöä ovat tissit, väkivalta ja loputtomat kaahailu- ja takaa-ajokohtaukset. On vaikea päättää mikä Meyerin elokuvista on paras huonoudessaan. Mutta Alain Tannerin filmeistä maaginen, kahden näyttelijän elokuva Valovuosien päässä (1981) on kiehtovin esitys.

Ja edelleen. Farah Khanin yltiöromanttinen Om Shanti Om (1997) on ehkä suurin suosikkini Bollywood-elokuvien joukossa. Ja onko sen jälkeen missään Bollywood-leffassa ollut niin hienoa musaa? Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Takashi Koizumin After the Rain on yksi kauneimmista ja erikoisimmista samurai-elokuvista jonka tiedän. Ben Wheatleyn 1600-luvulle sijoittuva psilosybiini-maaginen elokuva A Field in England (2013) kiehtoo mua kaikessa rujoudessaan, kuten kiehtovat myös monet Lars von Trierin elokuvat, erityisesti Koko homman pomo ja verrattoman raisulla tavalla hillitön Idiootit. Dogvillesta en tykännyt yhtään, en viitsinyt katsoa sitä edes loppuun; Melancholian olen nähnyt kolme kertaa, mutta en tajua siitä mitään; Antichrist pitäisi tutkia joskus uudestaan, jotta voisin päättää mitä siitä ajattelen. Tanskalaiseen elokuvaan mut alunperin johdatti Nicolas Winding Refn Pusher-trilogiallaan. Sen jälkeenhän on tullut mm. Valhalla Rising.

10  Kaiken edellisen jälkeen, kuinka ollakaan, päädyin Anthony Minghellan elokuvaan Lahjakas herra Ripley (1999). Se on hienosti kuvattu, näytelty, ohjattu ja lavastettu pätkä. Puhdasta elokuvaa voisi sanoa. Ei mikään tärkeä suurteos, mutta ajatuksella tehty, oivallisen monitasoinen jännitysdraama kuitenkin. Ja tähän päätökseksi se sopii mainiosti, koska Hitchcockista aloitettiin ja Lahjakas herra Ripley on ehkä eniten hitchcockia kuin mikään muu parin viime vuosikymmenen aikana ensi-iltaan tullut elokuva, ja ilman, että mennään Hitchcock-tyylittelyn puolelle. Matt Damonhan on pääosassa tässä. Olen katsonut moneen kertaan Medusa-elokuvat, joissa hän näyttelee. Niistä kaksi ensimmäistä nousee kirkkaasti esiin toimintaelokuvien massasta, vaikka kyllähän niissäkin viehättää ihan primitiivinen primaari juttu, eli se että on kiva katsoo kuinka ylivoimainen tyyppi Damonin näyttelemä agentti on. Mutta Medusa-filkoissa on muutakin kuin tuo pintataso.

Lahjakkaan herra Ripleyn olen nähnyt vain tv-screeniltä, joten täyttä kuvaa minulla ei siitä(kään) ole, sillä onhan elokuva elokuvaa vasta sitten kun se levitetään leffateatterin kankaalle. Vastaavasti olen huomannut, että jos on nähnyt jonkun filmin kerrankin valkokankalta, siitä painautuu mieleen muistuma, joka ikään kuin laajentaa ja syventää näkymää samaa leffaa tv-ruudusta tähystäessä.

Reggae-tuottaja Doctor Dread muistelee

Doctor Dread - The Half That´s Never Been Told (Akashic Books, 2015)

Reggaeasta on kirjoitettu Marley-elämäkerrat mukaan lukien jo satoja opuksia, mutta tuottajaportaan näkökulmaa reggaeseen näissä kirjoissa ei olla juurikaan avattu. Doctor Dreadin kirja The Half That´s Never Been Told on poikkeus säännöstä, sillä sen tekijä on amerikkalaisen reggae-yhtiön Real Authentic Recordsin (RAS) perustaja. Hän on tosin myynyt firmansa jo kaksi kertaa ja viimeisen kaupan jälkeen Doctor Dread ryhtyi jamaikalaisen ruoan maahantuottajaksi.

Doctor Dread perusti RAS recordsin vuonna 1979 tehtyään sitä ennen WHFS-radioasemalla musaohjelmaa Night of the Living Dread. Aluksi yhtiö harjoitti vain jamaikalaisartistien levyjen jakelua Yhdysvalloissa. Ensimmäinen oma julkaisu on Peter Broggsin vuonna 1982 ilmestynyt LP Rastafari Liveth. Se äänitettiin Jamaikalla Doctor Dreadin toimiessa tuottajana. Samanlainen käytäntö on toistunut monia muitakin albumeita tehtäessä, mutta osa RAS:n julkaisemista levyistä on äänitetty (/miksattu) Yhdysvalloissa ja osa äänitteistä on artistien itsensä tuottamia. Pääosa Ras-julkaisuista edustaa muusikoiden soittamiin pohjiin laulettua rasta reggaeta. Dance hall musiikin osuus katalogissa on niukka ja juuri raggan, dj-paahdon ja digi-dancehallin valtaisa hyökyaalto supisti 90-luvun alussa RAS:n julkaisujen menekkiä huomattavasti. 

Ekonomisella tasolla Doctor Dreadin bisnekset ovat menneet laidasta laitaan. Peter Broggsin ensilevyä oli vaikea kaupitella, koska kukaan ei tuntenut laulajaa Jamaikan ulkopuolella, eikä kovin moni sielläkään. Kappaleen International Farmer ansiosta tämä upea LP kuitenkin alkoi saada lopulta menestystä osakseen. Kun Inner Circlen Doctor Dreadille tekemä Bad Boys ponnahti hitiksi Doctor luovutti bändin auliisti isomman levy-yhtiön huomaan ilman, että hyötyi siirrosta itse mitään.  RAS:n Reggae for Kids -kokoelma sitä vastoin toi rutkasti rahaa Doctor Dreadin kassaan. Seuraava lastenlevykokolema koostettiin Disney-elokuvien musiikista ja Disney-yhtiö oli valmis lähtemään projektiin mukaan, mutta useammankin reggaeta markkinoivien tahojen yllyttämänä Doctor Dread perui diilin ja kärsi ison tappion kun ei saanutkaan albumille kummoistakaan menestystö omien kanaviensa kautta.  

Lastenmusiikkikiekkojen lisäksi RAS:lta on ilmestynyt muitakin teemalevyjä. Yksi niistä on Bob Dylanin materiaalia reggae-versioina sisältävä Is It Rolling Bob? A Reggae Tribute To Bob Dylan. Dylan itsekin aikoi osallistua projektiin esittämällä jonkun Bob Marleyn biisin. Hän harjoitteli Exodusta ja paria muuta kappaletta, mutta ei saanut niihin mieleistään otetta ja antoi hankkeen raueta. Dylan kuitenkin antoi Doctor Dreadin käyttöön masterikakun 80-luvulla Slyn & Robbien kanssa levyttämästään biisistä I and I, josta Doctor Dread tuotti tribuutille uuden miksauksen.

Jamaikalla on levytetty paljon mainioita sovituksia kansainvälisistä rock-ja viihdehiteistä, mutta yleensä jos ryhdytään tekemällä tekemään ei-reggae-kappaleista koostuvaa reggae-teemalevyä tulos ei ole kaksinen. RAS:n Dylan-levyllä  on selvästi kompana se, että kappaleet eivät ole jamaikalaisille niin läheisiä, että he osaisivat tulkita niitä  tai edes tajuaisivat mitä pitäisi tulkita. Esimerkiksi Billy Mysticin versio kappaleesta Hard Rain´s Gonna Falling on täysin vailla sitä karnevalistista kansanlaulunomaisutta ja syvää viiltävyyttä, jotka ovat laulun kantavia elementtejä. Myöskään Luciano ei  sisäistä niitä asetelmia ja  fiiliksiä  - Mama, take this badge off of me, I can't use it anymore  - joihin Knockin' On Heaven's Door perustuu. Gregory Isaacs onnistuu ihmeen hyvin Mr. Tambourine Manin kanssa ja Sizzlan Jamaikalla singlenäkin julkaistu Subterranean Homesick Blues on rankka ja vakuuttava luenta. Ja Sizzlahan muutti biisin avauksen -  Johnny’s in the basement / Mixing up the medicine / I’m on the pavement / Thinking about the government - kuulumaan näin: "As for those in the basement / marijuana´s the medicine / and those on the pavement / burning down the false goverment." 

Jamaikalaisartistien levyjen tuottamiseen liittyy omanlaistaan konstikkuutta, koska tekemisen kulttuuri Jamaikalla poikkeaa useassa kohtaa länsimaisista standardeista. Jo sellainen seikka kuin sovittujen aikataulujen noudattaminen on monelle reggae-taiteilijalle vaikea pala. Ja kuten Doctor Dread toteaa, jos studioon tullaan vaikkapa kuusi tuntia myöhässä, asiaa ei pahoitella eikä ylipäätään kommentoida mitenkään. Eek-a-Mousen albumin julkaisun jälkeen Doctor Dread joutui yllättävään tilanteeseen FBI:n agenttien ilmaantuessa hänen ovelleen. Syynä oli se, että levyn biisien kustannusoikeuksien omistajiin lukeutui kuuluisa jamaikalainen jengipomo Tony Welch, jonka rahaliikennettä liittovaltion poliisi oli seurannut Welchin marihuanabisnesten takia.

Kaikkein rankimpiin tilanteisiin Dread joutui edesmenneen Gregory Isaacsin kanssa. Vakavin selkkaus oli se kerta kun Isaacs vaati Dreadilta rahaa revolverilla uhaten.  Gregory Isaacsin vuosikymmeniä kestänyt kokaiinin käyttö sabotoi Gregoryn uraa ja ihmissuhteita, mutta Doctor Dread suhtautui ymmärtäväisesti  ja pitkämielesesti Cool Ruleriin ja oli hänen kanssaan paljon tekemisissä levytys- ja bisneskuvioiden ulkopuolellakin. 

Bunny Wailer on toinen iso jamaikalaisartisti, jonka kanssa Doctor Dread levy- ja kiertueprojektien yhteydessä ystävystyi. Mutta helppoa ei ole ollut kanssakäyminen Bunnynkaan kanssa. Kerran Bunny halusi jo valmiiksi sovitun Rooman konsertin pois kiertueohjelmastaan, koska Mussoliini lähetti aikoinaan miehitysjoukkoja Etiopiaan. Englannin ollessa sekaantuneena Irakin sotaan Bunny Wailer ei halunnut lentää Britannian ilmatilassa ja siksi hän matkusti Jamaikalta keikalle Pariisiin Miamin kautta. Brasiliaan buukatun performointinsa Bunny Wailer pani puihin kuultuuaan, että samassa tapahtumassa esiintyy myös Junior Marvinin johtama, Wailers-nimeä käyttävä yhtye. Lisäksi vuosien kuluessa yhä useammin alkoi käydä niin, että Bunny Wailer peruutti äkisti hänelle järjestettettyjä turneita ilman selkeää syytä, mutta piti niistä ennakkoon saamansa palkkiorahat. Siksi Doctor Dread päätti vetäytyä Bunny Wailerin konserttien manageriontitehtävistä.

Reggae-ikoni Freddie McGregoria Doctor Dread kuvaa häslääjäksi, jolla on taipumusta ohivetoihin ja epävirallisten tienestien hankintaan. McGregorin ja Doctor Dreadin välit katkesivat  McGregor vaihtaessa äkisti RAS:lta Polydorille, jolloin myös purkautui Doctor Dreadin juuri tekemä kustannussopimus Freddie McGregorin ja hänen poikansa kanssa.

Bunny Wailerin ja Gregory Isaacsin ohella Doctor Dread kirjoittaa erityisen lämpimästi Culture-lauluyhtyeen keskushahmo Joseph Hillistä ja Xterminator-labelia pyörittäneestä tuottaja Fatis Burrellista. Heidän kuoltuaan Doctor Dread koki menettäneensä läheisimmät ystävänsä. Musiikillisesti omaksi lempilapsekseen Doctor Dread nimeää laulutrio Israel Vibrationin, jonka kanssa yhteistyö alkoi vuonna 1988 albumilla Strength of My Life. Levy on yhtenäinen,  hienoja spirituaaleja vibraatioita manifestoiva teos, jonka soundeissa ja sovituksissa on sekä voimaa että herkkyyttä. Sen jälkeen Israel Vibration on tehnyt RAS:lle toistakymmentä pitkäsoittoa, mutta hyvin harvat niistä ovat olleet lähimainkaan yhtä sytyttäviä teoksia kuin  Strength of my life tai sitä edeltäneet levytykset. Israel Vibrationin 70- ja 80 -lukujen vaihteessa ilmestyneiden klassikoalbumeiden juureva rosoisuus ja vetävät riddimmit ovat tasoittunueet RAS-levyillä melko steriiliksi amerikanregeihumppatekustuuriksi ja täytebiisejä levyillä on liiankin kanssa. Jälkimmäisellä seikalla on yhteys cd-formaatin yleistymisen jälkeen tapahtuneeseen albumien kappalemäärän kasvuun, sillä lauluntekijöinä israelit eivät ole mitään varsinaisia virtuooseja ja mitä useampi biisi yhdelle platalle laitetaan sitä varmempaa on että joukkoon mahtuu myös keskinkertaisempaakin materiaalia. Tilannetta ei yhtään parantunut yhden lauluntekijän, äskettäin menehtyneen Apple Craigin, lähtö triosta vuonna 1997. Se oli molempien osapuolien kannalta kehno ratkaisu.

Applen ero laulutriosta käynnistyi IV:n ollessa konsertoimassa Ranskassa. Konserttivierailun yhteyteen oli järjestetty tv-esiintyminen, jossa oli tarkoitus esittää trion uusin single  Feelin Irie. Apple olisi sen sijaan halunnut framille oman biisinsä Rudeboy Shufflin ja kun tämä ei muille käynyt Apple ei ilmaantunut tv-studiolle. Lopullinen teiden erkaneminen tapahtui Washingtonissa pidetyssä konsertissa. Applen Rudeboy Shufflin -kappaleen ensimmäisestä rivistä - This one straight to a guy bumbaclot head - ei digattu bändiä vuosikaudet säestäneen Roots Radicsin keskuudessa sanan bumbaclot (pillurätti) takia; tälläistä kielenkäyttöä pidettiin asiaankuulumattomana, etenkin tilaisuudessa, johon alaikäisilläkin oli pääsy. Applen aloitettua laulun rumpali Carl Ayton lopetti soittamisen ja marssi pois lavalta ja muut muusikot seurasivat häntä. Roots Radicsit ja laulajat Skelly ja Wiss olivat myös väsyneet täyttämään kiertueilla erityiskohtelua vaativan Applen määräyksiä.

Ison laakin reggae-triviaa kirja sisältää. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että 80-luvun kuuma dj-nimi Charlie Chaplin hankkii nykyisin elantoa vartiointiliikkeen pomona. Hän tekee valikoituja keikkoja edelleenkin. Sen sijaan 80-luvun puolivälissä valtavan hypen synnyttänyt dj Tiger on hävinnyt kuvioista lähes tyystin.  Doctor Dread järjesti hänelle USA:ssa kiertueen vuonna 1986 Tiikerin RAS:lle tekemän debyytti-LP:n ilmestyttyä, mutta Tiger teki keikoista vain ensimmäisen. Sen jälkeen hän kenellekään mitään ilmoittamatta matkusti Jamaikalle. Siellä hän joutui 1994 liikenneonnettomuuteen ja sai aivovaurion ja on sen jälkeen esiintynyt vain muutamia kertoja. Toinen 80-luvun nuori komeetta Tenor Saw oli myös Doctor Dreadin tuttu. Hänen vuonna 1998 Tenor Sawille järjestämässä studiosessiossa laulaja ei pystynyt muuhun kuin toistamaan muutamaa samaa säettä kerrasta toiseen oli kappale mikä tahansa, eikä levystä tullut mitään. Kaksi viikkoa tämän jälkeen Tenor Saw löytyi kadulta Houstonista kokaiini crackin yliannostukseen kuolleensa.

Doctor Dreadin 70-luvulla tapahtunut kiinnostuminen Jamaikasta ja jamaikalaisesta musiikista liittyy siihen, että ollessaan nuori hippi hän asui pitkään Kolumbiassa ja mieltyi siellä trooppiseen meininkiin. Positiiviset kokemukset Etelä-Amerikasta innostivat häntä ottamaan seuraavaksi suunnan kohti Jamaikaa, jossa hän kiinnostui musiikin lisäksi myös rastafariasta siinä määrin, että omaksui rastojen uskonkäsityksen Haile Selassiesta kaikkivaltiaan inkarnaationa. Nimestään huolimatta Doctor Dread ei kuitenkaan ole missään vaiheessa elämäänsä ollut dread.

The Half That´s Never Been Told ei etene kronologisesti tai mitenkään erityisen järjestelmällisesti, mutta kyseessä ei olekaan elämäkerta, vaan tarinoiden ja anekdoottien valikoima. Jutustelu pysyy pakassa ihan riittävässä määrin. Jos on vähänkään kiinnostunut reggae-kulttuurista niin sukkelaan ja mielikseen tätä tekstiä tavailee, myös reggaeseen ja "Jahiin" liittyvät naiivit yli-intoilut, joita Doctor Dread muisteloissaan runsaasti viljelee. Vaikka kirja on tullut julki jo viisi vuotta sitten, se ei ole menettänyt teräänsä, sillä puoliakaan näistä tarinoista ei ole ikinä aikaisemmin kerrottu. 

Roger Steffens on nyttemmin jo lakkautetun BEAT magazinen perustaja, Bob Marley -entusiasti & asiantuntija, radiotoimittaja, kirjoittaja ja näyttelijä, joka hallitsee omaa äänitteitä, julisteita ynnä muuta materiaalia pursuilevaaa Reggae Achieve -museotaan.

Kun Spede söi millipillereitä pähkähullussa Suomessa

Spede Pasasen avaus elokuvatuottajana oli vuonna 1964 ensi-iltaan tullut X-Paroni. Se on peri-spedemäistä kohellusta sisältävä luomus, mutta silti siitä voi löytää yhteyksiä myös 60-luvun uuden aallon elokuvaan. Nämä yhteydet ovat leffan yhdessä Speden kanssa ohjanneiden Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ansiota. Jussi Karjalainen kirjoitti Hesarissa vuonna 1995, että "X-Paroni on Spede-elokuvaksi suorastaan hienostunut". Matti Salo totesi elokuvasta tuoreeltaan Parnassossa: "X-Paroni on 60-luvun pop-älymystön Hei rillumarei tai Rovaniemen markkinoilla".

Itse pidän ensimmäisenä "puhtaana" Spede-filminä vuonna 1966 valmistunutta Millipilleriä, sillä tätä elokuvaa tehtäessä eivät Speden hulluttelua olleet hillitsemässä Jarvan ja Pakkasvirran kaltaiset, valtionpalkitut ohjaajat. Speden ohjaustiimin Millpirilleriä tehtäessä muodostivat hänen itsensä lisäksi viihdekonkarit Jukka Virtanen ja Ere Kokkonen. 

Elokuvan nimi ei viittaa ihmisen kokoa pienentäviin pillereihin, vaan sokerista tehtyihin tabletteihin, joita Speden roolihahmo Tarmo Saari nappaa - tietämättä niiden todellista koostumusta - aina kun tarvitsee lisää energiaa. Tarmolla on kiirus päällä, koska hänen pitää kuukauden aikana hankkia miljoona markkaa tai muuten setä jättää hänet perinnöttämäksi. 

Kävin katsomassa Millipillerin elokuvateatterissa vuonna 1966. Sen jälkeen en ole sitä nähnyt, vaikka hallussani sekä dvd - että vhs -versio luomuksesta on ollutkin. Äskettäin kun elokuvan - vhs-kasetilta -  katsoin, nautin siitä ehkä vielä enemmän kuin ensikerralla alle 10 vuoden ikäisenä, koska osan nokkeluuksista tajusi nyt paremmin, ja koska nyt osaa enemmän arvostaa Millipillerin elokuvallista ilmettä. Vaikka leffa onkin rennosti ja karkealla kädellä piirretty esitys, on sen kuvallisessa ajattelussa ideaa.

Se mikä erityisesti Millipillerissä viehättää, niin se lapsenomainen mielikuvituksen lento, jonka siivittämänä elokuvan huimimmat kohtaukset on toteutettu. Ja tähän liittyy Speden kehollinen mestarillisuus. Tanssi- ym. liikkumiseen ja kehonkieleen perustuvat kohtaukset on selvästikin tehty ilman valmiita koreografioita, mutta silti ne pysyvät täydesti kasassa. Nimimerkki E.T. totesikin Kauppalehdessä 10.9. 1966, että "Millipilleri tuo esiin huipulle asti lahjakkaan elokuvanäyttelijän. Hän on Spede Pasanen ... Kysymys ei ole yksinomaan Pasasen mitat ylittävästä akrobaattitaiteesta ja eleellisestä kyvystä, vaan ennen muuta kyvystä tehdä luovasti karaktääriä". Toinen erityiskehut ansaitseva osallinen on Jukka Virtanen, jonka minimalistinen ote gangsterirooliinsa toimii briljantisti. 

Pähkähullun Suomen olen sen ensi-illan (1967) jälkeen nähnyt parikin kertaa, ja aina tämä hyvällä draivilla etenevä leffa tempaa mukaansa. Yhdellä tasolla Pähkähullu Suomi kertoo Suomea esittävän matkailumainoselokuvan tekemisestä. Sen kanssa päällekkäisenä aiheena on amerikansuomalaisen hiusöljymiljönäärin vierailu Suomen hallituksen vieraana.  "Ja sitten saunaan!" Ministerit roudaavat kuumissa löylyissä nääntyvää Amerikan vierasta kuin vierasta sikaa saunasta saunaan ja paljon muutakin suomalaisiin kliseisiin perustuvaa hauskuttelua elokuva sisältää.  Lystiä pidetään myös sotimisen kustannuksella, en kuitenkaan muista, että elokuvan Tuntematon sotilas -parodiasta olisi äläkkää syntynyt. Kaikkiaan elokuva on hyvinkin "osallistuva" - kuten 60-luvun muotitermi kuului -  omalla tavallaan, byrokraattisuus ja kaikenlainen tärkeily ovat etenkin asioita, joita etenkin ivataan rankasti. "Nokkeluudessaan ylitsevuotava mutta silti nokkela, varsinaiselta satiiriselta aineistoltaan hyvinkin pureva, vauhdikas ja suhteellisen tasapainoinen farssikomedia", kirjoitti Aamulehden elokuva-arvostelija M.R.

Toivo Mäkelä loistaa ja huvittaa elokuvassa legendaarisella, kuivakkaalla tyylillään. Myös Leo Jokela on vahvasti esillä, mutta Speden varsinainen adjutantti Pähkähullussa Suomessa on Simo Salminen. Loiri tuli mukaan vasta seuraavasssa leffassa, Noin Seitsemän Veljestä.

Kävin elokuvateatterissa katsomassa kaikki Speden elokuvat - Saatanan radikaaleja lukuunottamatta - sitä mukaa kun niitä ilmestyi aina vuoteen 1973 saakka. Silloin tuli nähtäväksi ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva. Hahmo oli Speden tv-ohjelmien muutamista, hillittömistä sketseistä entuudestaan tuttu ja makeat naurut olin sille nauranut. Elokuva ei sen sijaan naurattanut lainkaan. Se tuntui ylipitkältä, sotkuiselta sketsiltä. Ohjauksesta ei elokuvan yhteydessä voi edes puhua, kuvausjälki on käsittämättömän tuhruista ja äänitys surkea. Filmin päätyttyä, olin pettynyt, enkä enää Speden elokuvia mennyt kankaalta katsastamaan.

Spede on tehnyt vuoden 1973 jälkeen parempiakin filmejä kuin ensimmäinen Turhapuro, mutta itseään toistavia, vasemmalla kädellä ohjattuja tuotantoja hänen elokuvansa siitä lähtien ovat. Spede katkeroitui kun ei saanut yhteiskunnalta taloudellista tukea elokuvilleen, ja oliko tämä nyt sitten syynä siihen, että hän alkoi tuottaa elokuvia hälläväliä - ja rahat pois -asenteella ilman erityisempää kunnianhimoa. Intoutuneena touhottajana hän näyttäytyi lähinnä MTV:n Speden speleissä  ja luovuuttaan hän ilmeisesti toteutti monenmoisia keksintöjään tekemällä. 

X-paroni on youtubessa. Lisäksi vielä erikseen löytyy Spedeltä tanssinäyte kyseistä elokuvasta:
X PARONI CLIPPI

Trippiromaani Tim Learyn hovista

T. C. Boyle: Outside Looking In (2019)

60-luvulla syntyi psykedeelinen musiikki ja myös psykedeelistä kuvataidetta ja elokuvaa on vähintäänkin noista ajoista alkaen tehty ja nähty. Psykedeelistä heräämistä ilmaisevaa runoutta rustailivat jo Baudelaire ja Rimbaud  ja vuonna 1962 ilmestyi Ken Keseyn LSD-tiloissa ideoima kirja Yksi lensi yli käenpesän, josta osan hän kirjoitti meskaliinin vaikutuksessa. Yksi lensi yli käenpesän ei kuitenkaan ole ilmaisultaan psykedeelinen romaani, eikä sellaisia ole myöhemminkään ilmestynyt, ainakaan siinä määrin, että olisi muotoutunut psykedeelisen kirjallisuuden lajityyppi.  Amerikkalaisen T. C. Boylen seitsemästoista kirja Outside Looking In ei sekään ole tyylillisesti "psykedeelistä proosaa", mutta se käsittelee psykedeelistä kulttuuria ikään kuin sisältä päin ja huomioi joitakin trippailuun liittyviä, yleispäteviä pointteja.

Kirja kertoo professori Timothy Learyn hallusinogeeni-tutkimuksista vuosina 1962 - 1964, jolloin Leary työskenteli Berkeleyn yliopistossa Cambridgessä. Tarinan alkusoittona on välähdys vuodelta 1943, jolloin tohtori Albert Hoffman ensimmäisenä ihmisenä maailmassa otti LSD:tä ja suoritti legendaarisen polkupyörämatkan töistä kotiin LSD:n vaikutuksen alaisena. Hoffmanin omissa kirjoissaan ja haastatteluissaan seikkaperäisesti esittämä tapausten kulku kuvataan romaanissa Hoffmanin apulaisen, Susin, silmin. Alkuräjähdyksen tunnelmat kyllä välittyvät, mutta silti Boylen dramatisoinnista jää kaipaamaan syvempää dramatiikkaa. Eräs Bolen tekstissä piilevä detalji on seikka, jota en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi: Hoffmanin työpaikka oli Baselissa ja ajaessaan noin 10 kilometrin matkan kotiinsa hän teki alkumatkan kaupunkiliikenteen seassa. Tosin mottoriajoneuvoja ei ollut kovin paljon liikkeessä, koska oli sota-aika. Siitä syystä Hoffmankin käytti matkan taittamiseen polkupyörää.

Timothy Learysta on olemassa niin paljon filmi- ja äänitallenteita, että hänen muokkaamisensa romaanihenkilöksi ei ole ollenkaan ongelmatonta: meillä on jo käsitys Learyn karakteerista ja siitä suuresti lipeäminen ei ole uskottavaa, mutta toisaalta, siihen kivettyminen estää orgaanisen ja kiinnostavan henkilöhahmon luomisen. Byole ei saa Learysta paljoa irti, mutta hän on ratkaissut edellä esitetyn kompan sillä, ettei ole sijoittanut Learya kirjansa päähenkilöksi. Tarinan keskiössä ovat psykedeeleistä innostuva opiskelija Fitz ja hänen vaimonsa Joanie. He osallistuvat ensin Learyn kotonaan pitämään psilosybiinisessioihin ja sen jälkeen Learyn Meksikossa järjestämälle, psykedeeliselle leirille. Fitz on mukana myös Good Friday projektissa. Se oli teologian opiskelijoiden keskuudessa eräässä kirkossa suoritettu, psilosybiinin ja uskonnollisen kokemuksen yhteyttä tutkinut koe. Fitz lähtee kappeliin yhdeksi oppaaksi koekaniineille. Oppaista kuten koehenkilöistäkin osa sai psaleboa ja osa psilosybiiniä. Myös Joanie on kiinnostunut psykedeeleistä, mutta hän ei pidä hyvänä ideana Fitzin oppaaksi ryhtymistä:

"After what you went through the other night? You told me it was pure hell - you were out in the yard, Fitz, out in the yard in your underpants, slamming into things, and you tell me you´re going to be a guide? What if you get the drug, which by the way, I resent, because I´m not invited, isn`t that right?" ... "And if you do get it," she said, "and you have a reaction like the other night, what then? Who´s going to be your guide?"

Romaanin keskeinen näyttämö on Millbrookin valtava, ylellinen kartano, jonka Leary sai haltuunsa ja jonne hän perusti LSD:n ja muiden psykedeelien ottamiselle  omistautuneen kommuunin, johon Fitz ja Joanie teini-ikäisen poikansa kanssa muuttavat. Tässä vaiheessa Leary on jo erotettu virastaan yliopistossa ja hänellä on aikaa ja motivaatiota isännöidä Millbrookissa, jossa aamusta iltaan levyiltä soivan musiikin - erityisesti Ravi Shankarin ja myös jazzin - valinta ja laaduntarkkailu esitetään kirjassa Learyn sydämenasiana.

Millbrookissa happoa tiputetaan koko henkilöstön voimin säännöllisesti, mutta mitään henkisiä läpimurtoja ei kenellekään kirjan henkilöistä tapahdu. Enemmänkin päinvastoin. Yksi jos toinenkin asukki ajautuu harhaiselle egotripille, jota monen henkilön kohdalla yhteisön omaksumat, ns. vapaat seksuaaliset asenteet ja suhteet sekoittavat rankasti. Taloudelliset vaikeudet ja konfliktit viranomaisten kanssa ovat osa Millbrookin toiminnan laskevaa kaarta. Lisää jenkaa kommuunin rappeutumisprosessiin tuo se, että myös yhteisön teini-ikäinen jälkikasvu innostuu psykedeelien ottamisesta. 

Boylen (kuvassa) kirja on romaani, ei dokumentti, ei edes dokumenttiromaani, ja sellaisena sitä on tutkittava ja arvioitava. Tietyt, hyvinkin tunnetut, tosiseikat ovat kertomuksen pohjana ja Boyle on valinnut niistä käsittelyynsä lähinnä Learyn ja Millbrookin "pimeää puolta" ilmentäviä aspekteja. Millbrookin tuhon Boyle kuvaakin huomattavasti tarkemmalla ja vetävämmällä tavalla kuin Millbrookin ilontäytteisen trippailun merkeissä tapahtuneen nousun. Boyle on omaääninen, sujuvaa tekstiä tuottava kirjoittaja, mutta todellinen innoittuneisuus ja sen myötä todellinen innostavuus Outside Looking In  -kirjasta puuttuu.

                                 Timothy Leary's dead
                                 No, no, he's outside looking in
                                       (Moody Blues)

Timothy Learyn hymy:
https://ummagummakosmos.blogspot.com/2019/08/hymyhuulet-huomataan-tiesi-tohtori-tim.html

Easy Rider 50 vuotta

Dennis Hopperin ohjaamaa Easy Rideria näkee aina välillä sanottavan kulttielokuvaksi. Tämä nimitys ei osu täysin nappiin. Easy Riderhan oli suurmenestys. Halpisleffa, joka tuotti 60 miljoonaa dollaria. Sen maine "kulttileffana" liittyy siihen, että Easy Rider on ajanut voitokkaasti aikakausien läpi, nyt jo 50 vuotta; elokuvaa ei ole unohdettu, vaan sitä katsotaan edelleenkin uniikkina, svengaavana ja paljastavana väläyksenä hipismin ja psykedelian aikakaudesta.

Easy Riderin - jota Suomessa esitettiin nimellä Matkalla - alaotsoikkona oli: Mies lähti etsimään Amerikkaa, mutta ei löytänyt sitä mistään. Ja easy ajajahan ei ollut ensimmäinen Amerikkaa etsinyt matkaaja. Liikekannallepano tapahtui pian toisen maailmansodan pölyn laskeutumisen jälkeen. 50-luvun beatnikeista kuuluisimmat matkaajat olivat kirjailija Jack Kerouac ja hänen kaverinsa, wanna-be-kirjailija ja autoilun suurmestari Neal Cassady. Heistä jälkimmäinen istui kuskin pukilla kun Ken Keseyn ja Merry Prankestersien tanakalla LSD-annoksella varustettu Magic Bus lähti kiertämään Amerikan Yhdysvaltoja vuonna 1964 ja tuhannet amerikkalaiset Alabamaa myöten saivat nähdä ensi kertaa elämässään oikeita friikkejä.

Kerouac, Keasy, Cassady ja kumppanit olivat isänmaallista väkeä, jota inspiroi vanhan Amerikan sinnikkäiden uudisraivaajien manifestoima rajaseudun henki. Peter Fondan elokuvassa esittämä Wyatt ohjaa harrikkaansa USA:n lippu nahkatakkinsa selkämykseen tikattuna. Roolinimi Wyatt on leikattu kuuluisan villin lännen sheriffin,  Wyatt Earpin, nimestä. Hopperin näyttelemän Billin nimi viittaa Billy the Kidiin.

Easy Rider kertoo oman aikanasa kapinallisista, mutta Amerikan ja kapitalismin vastainen elokuva se ei ole. Suomessa vasemmistolainen elokuvatuntija Peter von Bagh suhtautuikin siihen nihkeästi. Suurteoksessaan Elokuvan historia (1975) hän kirjoittaa:

[...] Hollywood on muuttanut nuorisokuvauksiensa luonnetta: kapinalliset on hyväksytty sankareiksi, eikä enää yritetä mallioppilas-linjalla. Moottoripyöräjengit, jotka ensimmäisen erran pärähtivät vauhtiin Laslo Benedekin kauniissa Marlon Brando-elokuvassa Hurjapäät(1954), suorittavat levotonta matkaansa Roger Cormannin Helvetin jengissä (1969) tai Dennis Hopperin suunnattoman suosion saavuttaneessa Easy Riderissa (1969). Näistä Hollywoodin ehdoilla tehdyistä töistä on valtaisa kynnys nuorisokulttuurin ytimestä kasvaneisiin omaehtoisiin teoksiin (joisa vaikuttava esimerkikki on Kenneth Angerin moottoripyöräjengiä kuvaava Scorpio Rising, 1963).

Baghin mainitsemat elokuvat ovat vain väljästi yhteismitallisia ja Easy Riderin luokittelu moottoripyöräjengeihin liittyväksi leffaksi ei ole erityisen etevä ja pätevä menettely. Sitä paitsi, Easy Riderhan nimenomaan tuli  "nuorisokulttuurin ytimestä". Hopper, Fonda ja Nicholson elivät psykedeelistä 60-lukua täysin siemauksin ja tunsivat kyllä aikansa tunnot ja orientaatiot. Easy Rider on kaikkea muuta kuin "Hollywoodin ehdoilla" tehty elokuva. Itse asiassa Easy Rider oli pari vuotta aikaisemmin valmistuneen Bonnie & Clyden ohella merkittävä sysäyksen antaja ns. uuden Hollywoodin nousulle, joka toi esiin sellaisia ohjaajia kuin esimekiksi Coppola, Allen, Polanski, Scorsese ja Peckinpach.

Easy Rider saadessa ensi-iltansa 1969  San Franciscon Haight-Ashbury ja muut hippislummit olivat täynnä nälkiintyneitä, pilveä imeviä teinejä, mutta tiettyä aikuistumistakin psykedeelisessä liikehdinnässä oli tapahtunut. Iso määrä hippikommuuneja oli perustettu ja monet pitkätukat olivat muuttaneet maalle ja perustaneet sinne yhteisöjä. Easy Riderisssakin nähdään väläys tälläisestä maanviljelyä harjoittavasta hippikommuunista. Kohtaus olisi haluttu kuvata autenttisena New Buffalon hippikommuunissa, mutta yhteisön jäsenet eivät tähän suostuneet. Kaikkiaan, Easy Rider ei ole hippikulttuuria romantisoiva elokuva, vaan melkeinpä päinvastoin. Wyattin ja Billin karakteeritkaan eivät ole perinteinen, rauhaa ja rakkautta kukka hiuksissaan julistavan perushippi esikuvanaan rakennettuja.

Yhdysvaltojen syrjäkylillä hipismi ja huumeet olivat 60-luvun lopulla outoja ilmiöitä. Jack Nicholsonin esittämä pikkukaupungin juoppo asianajaja ei ole koskaan polttanut marihuanaa, mutta kun hän lähtee Wyattin ja  Billin kyytiläiseksi, niin heti seuraavana aamuna hän jo oppii Billin tarjoamien aamubloossien avulla "uuden tavan katsoa päivää". Marihuana mitä elokuvassa poltettiin oli oikeata marihuanaa. Filmin kummallinen LSD-kohtaus sen sijaan tehtiin ilman aitoja Hoffmannin tippoja. Peter Fondallahan oli aikaisempaa kokemusta trippailun näyttelemisestä elokuvassa The Trip (1967), joka nimensä mukaisesti kertoo LSD-matkan ottamisesta.  Jack Nicholson on tehnyt Tripin käsikirjoituksen. Näyttelijän ominaisuudessa hän oli mukana trippileffassa  Psych Out (1968). Dennis Hopper palasi psykedelia-aiheeseen vielä vuonna 1989 elokuvassa Flashback, jossa hän näytteli poääosaa Kjefer Sutherlandin kanssa.

Easy Riderinkin voi nähdä mukaelmana LSD-tripistä, tai ainakin siinä on elementtejä psykedeelisestä kokemuksesta. Aikavyöhyke murtuu elokuvassa vähän väliä -  siitä lähtien kun kellot elokuvat alussa heitetään kiveen - filmissä välähtelee flashbackeja ja etiäisiä tulevaisuudesta, ja kerronnassa itsessään tapahtuu äkkinäisiä aikahyppyjä. Jollain tavalla tripahtava idea on sekin, että leffassa on pitkiä pätkiä, joissa ei tapahdu mitään muuta kuin moottoripyörillä ajamista. Musiikki tosin laittaa nämäkin kohtaukset tapahtumaan. Easy Riderin onnistumista edesauttoi suurenmoisesti sen vaikuttava ääniraita. Steppenwolf, Hendrix, Byrdsin Roger McGuinn...

Elokuvan kuolettava loppukohtaus on tyly, liiankin tyly. Easy Riderin päähenkilöt eivät löytäneet kaikille yhteistä ja avointa Amerikkaa, mutta tapa millä tämä kokemus elokuvan lopussa demonstroidaan on liioitteleva, liian osoitteleva, eikä sen lietsoma pessimismi ollut oikeutettua (Kaverini, vanhempi komppikitaristi, Velkka Pylvinen just äskettäin mulle muisteli, että häntä harmitti elokuvan loppu 1969 niin paljon, ettei häntä huvittanut mennä kotiin nukkumaan, vaan hän meni kaverinsa luo yöksi).  Mutta turha tietysti on elokuvaa tästä enemmälti arvostella. Tehty mikä tehty. Ja, joka tapauksessa, Easy Rider kantaa alusta loppuun, rytmillisesti ja muutenkin,  ja viime minuutitkin on pakko hyväksyä, eiväthän ne mitenkään lennä ulos elokuvan kehyksistä, vaan taittuvat kyllä  takeltelematta Easy Riderin streamiin ja jatkavat aikaisemmin nähtyä nopeiden, yllättävienkin, siirtymien tyyliä. 

50 vuotta on kulunut. Hipit ovat saaneet voiton monella rintamalla, mutta nyt The Empire strikes back ja Amerikan maassa ovat asiatkin hyvin mullin mallin ja poliittiset jännitteet kireät. Wyattin ja Billin kaltaisia vapaita, sitoutumattomia vaeltajia ei enää hyväksytä missään, he saavat tuomion muuallakin kuin punaniskojen mailla, sillä nyt USA:ssa jokaisen on valittava puolensa abstraktioiden välisessä sodassa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Easy Riderin myytti olisi kuollut. 

They're hoping soon, my kind will drop and die
But I'm going to wave my freak flag high
Wave on, wave on
- Jimi Hendrix - If 6 was 9

Peter Fonda ja Dennis Hopper ovat nyt molemmat Aaveratsastajia. Easy Riderissa he näyttivät siinä määrin omaperäisellä ja dynaamisella otteella, millaista on olla omassa ajassaan ja elinpiirissään elävä kummitus, että uskoa sopii Easy Riderin kuuluvan niihin elokuviin, jotka tulevat kummittelemaan screeneillä vielä kaukaisessa tulevaisuudessakin.

                                                         Kuvauspaussi
                                  

                                          Dennis Hopper automainoksessa 1990

Walt Disney - hipismin ja vastakulttuurin kummisetä?

Douglas Brode - From Walt to Woodstock: How Disney Created the Counterculture (2004)

Walt Disneyn elokuvat ja tv-sarjat olivat etiäinen 60-luvulla syntyneen vastakulttuurin humaaneista aatteista ja psykedeelisistä visioista -  ja enemmänkin, Disney johdatti kukkaiskansan sen omakseen otttamiin, ekologisiin ja egalitaristisiin arvoihin. Näin väittää amerikkalainen elokuvahistorioitsija ja journalisti Douglas Brode kirjassa From Walt to Woodstock.

Douglas Brode avaa opuksensa vuoden 1969 Woodstock-festivaaliin sijoittuvalla, "urbaanilla legendalla, joka, vaikka olisikin vertauskuvallinen stoori, on hengessään totta": Anonyymi pitkätukka ojentaa jointin kaverilleen seuraten samalla seksin, huumeiden ja rock & rollin innoittamaa riehaa ympärillään. Hipin kasvoille leviää ironinen hymy ja hän heittää kamulleen sarkastisen lausahduksen: Voitko uskoa että nää skidit on kasvaneet Disney-filmejä katsellen? Hänen ystävänsä, otettuaan juuri savut, on tukehtua omaan nauruunsa.

Kirjassa kerrotaan, että 15 vuotta Woodstockin jälkeen paikkakunnalla kauppaa pitänyt  Art Vassmer totesi mediassa, ettei yksikään shekki jolla hipit maksoivat ostoksiaan hänen puodissaan ollut katteeton. "Ei tietenkään ollut", Brode kuittaa, sillä "katsottuaan Disneyn filmejä koko lapsuutensa ajan hipit tiesivät ettei sellaisia asioita saa tehdä". 

Walt Disney kuoli kolme vuotta ennen Woodstockia. Brode uskoo, että jos Disney olisi elänyt siihen asti, ei hän olisi kauhistunut hippikemuja, vaan ollut niistä vaikuttunut (sillä ihannoitiinhan monissa hänen elokuvissaan ulkoilmaelämää ja sellaista rentoa, yhteisöllistä elämäntapaa  jollainen Woodstockissa kolme päivää kukoisti). Tämä lausunto tietysti uhmaa kuvaa Disneysta arkkikonservatiivina, mutta kuten Brode huomauttaa, nykyaikaisen konservatismin vinkkelistä  egalitaristi Disneya voisi pitää jopa radikaalina. Samassa yhteydessä hän muistuttaa, että 60-luvulla kivettynyt oikeisto-vasemmistojako ylitettiin Yhdysvalloissa  ja sen takia monet 60-luvun liberalismin ja radikalismin sankarit - kuten Dennis Hopper ja Jerry Rubin - löytyivätkin pari vuosikymmentä myöhemmin rebuplikaanien porukasta ( ja ilman että he olisivat välttämättä vetäytyneet niistä arvoista ja asenteista, joita he olivat aikaisemmin ilmentäneet).

Brode rinnastaa Disneyn sellaisiin tekijöihin kuin Mark Twain, Walt Whitman ja Jack Kerouac. Heistä ketään ei voi helposti luokitella vasemmistolaisiksi tai oikeistolaisiksi, sillä he väistivät tuollaisen kategorisoinnin virittämällä elämänsä poliittisia intohimoja alkuperäisemmällä tasolle ja olemalla kotikutoisia, amerikkalaisia populisteja.

Disneyn 1940 valmistunut, kokeellinen animaatioteos Fantasia laitettiin uudestaan levitykseen 1969 ja se poksahti heti hitiksi hippien keskuudessa. Teoksessa toteutuva musiikin ja kuvan välitön yhteys oli juuri ajan hengen mukaista taiteilua. Tietysti myös ylimaallisen väriloistonsa ja kosmisen asenteensa vuoksi Fantasia oli hyvästi harmoniassa psykedeelisen imaginatiivisuuden kanssa. Kaikkiaan Fantasiassa ovat näkyvillä useimmat niistä ilmaisullisista elementeistä, joita uusi, kokeellinen, psykedeelinen ja pop´istinen luovuus hyödynsi 60- ja 70-luvuilla, jolloin  massakulttuurin vulgaarisuus ja pinnallisuus tulivat osaksi esimerkiksi kuvataitaiteita, elokuvaa ja musiikkia.

Fantasiaa seurasi toinen animaatioelokuvan mestariteos ja klassikko Dumbo. Sen puoliväliin on sijoitettu unenomaisesti  plastinen ja surrealistinen, psykedeelinen kohtaus, joka lienee lajissaan ensimmäisiä elokuvan historiassa. Juotuaan pontikalla(?) terästettyä vettä Dumbo näkee absurdin ja maagisen, vaaleanpunaisten elefanttien tanssin, joka toteutuu hallusinatoorisena, jatkuvasti uusiiksi hahmoiksi kääntyvänä visuaalien jatkumona. Brode näkee kohtauksen enteenä - ja mahdollisena inspiraation lähteenä - Ken Keseylle ja Merry Pranksterseille, jotka 60-luvulla kiertelivät ympäri Yhdysvaltoja vanhalla koulubussilla iso pänikkä LSD-mehua matkassaan.

Liisa Ihmemaassa on kirjanakin kuin kuvaus yhdenlaisesta psykedeelisestä tilasta ja Disney tavoitti 1951 tuottamassaan piirrosfilmissä olennaisia tunnelmia ja piirteitä tästä mysteerisestä sepitteestä. Liisan tavoin vuonna 1964 ensi-iltaan tullut näytelmäelokuva Maija Poppanen voisi Brodenin mielestä olla  ihan hyvin LSD:n innoittama filmi: Maija Poppanenhan johdattaa lapset pois heidän vanhempiensa konventionaalisesta arjesta surrealistiseen, villiin ja värikääseen todellisuuteen. Selkein viittaus psykedeeliseen tajunannanräjäyttelyyn ovat Setä Albertin  teekutsut; niiden osaanottajat ovat äkisti sananmukaisesti "high" kohotessaan pöytineen kaikkineen lattialta katon tuntumaan...  Ei siis ihme, että Maija Poppanen ylitti 60-luvulla sukupolvien välisen kuilun.

Brode vertaa Disneya Platoniin,  joka kurkotti maallisen möyrinnän taakse ideoiden, alkukuvien äärelle aivan kuten Disneykin teki esimerkiksi luontofilmeissään esitellessään  karujen realitettien meiltä kätkemän,  ideaalin, kauniin maailman. Disney idealisoi elokuvissaan perheyhteyden ja pikkuporvallisen elämänmuodon, mutta näin tehdessään hän kannatteli samoja arvoja kuin 60-luvun vastakulttuurin nuoret voimanpesät: rehellisyys, egilatarismi, sananvapaus, rauha ja rakkaus jne.  Disney esitteli filmeissään ja sarjoissaan myös useita oikeudenmukaisuudessaan tinkimättömiä, kapinallisia sankareita. Sellainen oli tietysti Robin Hood (elokuva v. 1952), mutta myös esimerkiksi omia polkujaan kulkenut erämies (tv-elokuvasankari) Davy Crockett.

Disney omasi uskonnollista mielenvirettä, mutta hän ei ollut ns. uskovainen, eikä innostunut kirkollisista aktiviteeteista. Disneyn asennetta kuvaa se, että hänen pystyttäessään ensimmäistä Disneylandia ei huvipuiston pääkadun varteen sijoitettu kirkkoa paloaseman ja muiden vastaavien perusinstituutioiden naapuriksi. Tästäkin Brode löytää yhtäläisyyksiä hippikulttuuriin, joka hylkäsi kirkot, mutta ei uskonnollisuutta sinänsä.

Tanssi on, ja oli erityisesti Disneyn lapsuus-ja nuoruusvuosina, paheellista, tai vähintäänkin turhaa hömpötystä, tiettyjen kristillisten piirien vinkkelistä. Disneylle tanssi taas tuntui olevan kuin  jumalekstaattista riemua ja  huolettomuutta manifestoiva, hengeltään panteistista puuhaa. Tälläinen aatos syttyy helposti Walt-sedän, yleensä aina, tanssintäytteisiä elokuvia ja tv-sarjoja katsoessa. 60-luvun alusta lähtien Disney kelpuutti tuotantojensa musiikiksi myös rock & rollin. Itse asiassa ennen Disneyn vuonna 1961 julkaisemaa näytelmäelokuvaa The Parent Trap rock & rollia - jota filmissä edustivat Sherman Brorthersien tekemät biisit -  ei oltu aikaisemmin samalla tavalla sulautettu osaksi elokuvaa.

Brode näkee Parent Trapin kohtauksen, jossa teini-ikäiset siskokset soittavat yhdessä, Chuck Berryn Roll Over Beethovenin luentana. Sharon istuu pianon ääressä "puettuna kuin Beethoven soittamassa Viidettä Sinfoniaa" ja Susan - "kalifornialaisen hippitytön prototyyppi" - ottaa kitaran syliinsä ja lausuu: Lets compromise. You give a little, I´ll give a little. Sen jälkeen käynnistyy fatsdomino-tyyppisellä pimputuksella väritetty, kevyt rock & roll -numero (video on youtubessa): Let´s Get Together. Brode nimeää esityksen ensimmäiseksi  rockin ja klasarin  fuusioksi, jollaista myöhemmin harrasti - syvemmin taiteellisia sfäärejä  haarukoiden - esimerkiksi Procol Harum kappaleellaan A Whiter Shade of Pale.

Myös tv-sarjassa Micky Mouse Club Disney alkoi 60-luvun alussa  käyttää musiikkina kevytversioitua rock & rollia. Brode huomauttaa, että Disneyn Family Trapin ja Micky Mouse Clubin myötä  rock & rolliin kohdistunut kauhistelu alkoi hiipua julkisuudesta Yhdysvalloissa.

Viidakkokirja (1967) oli viimeinen elokuva, jonka tuottamiseen Walt Disney osallistui. Kiplingin kirjassa kuvataan paljon viidakkopoika Mowglin lapsuusajan seikkailuja, mutta Disneyn filmissä ne ohitetaan vitkaan ja siirrytään hetkeen, jolloin Mowgli on 10-vuotias ja hänen neuvonantajansa, musta pantteri Bagheera  ja karhu Baloo, ovat tulleet siihen tuloksen, että pojan on parasta palata ihmisten joukkoon. Siten elokuvan pääteemoja ovat rodullisen identiteetin hakeminen ja yhteisön ja yksilön välisten suhteet. Brode tunnistaa Viidakkokirjastakin Disneyn ajatuksen siitä, että kaikkien rotujen ja ryhmien pitää sietää toisiaan, ja Broden mielestä juuri tämä oli keskeistä myös woodstockilaisten maailmankatsomuksessa aikana, jolloin osalta USA:n valkoisesta väestöstä puuttui täydellisesti hyväksyntä  mustia kohtaan ja kansalaisoikeustaistelu oli kuumimmillaan.

From Walt to Woodstock käy läpi suurimman osan Walt Disneyn tuottamista elokuvista alkaen 1928 ilmestyneestä pätkiksestä Steamboat Willie. Suomessa niistä läheskään kaikkia ei ole koskaan nähty. Tästä huolimatta Douglas Broden ideasta ja analysoinnista on helppo päästä jyvälle, ja niitä seuratessa ei voi voi muuta kuin ihailla sekä Brodenin että Disneyn kekseliäisyyttä. 

PS. Disneyn lisäksi 60-luvun vastakultuuriin vaikutti epäilemättä myös LSD. Tästä aiheesta teksti Ummagummablogissani otsikolla 
LSD - maailmanrauha ja vallankumous kulttuuriin