sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Suosikin nousu ja tuho


Isto Lysmä on kuollut. Suosikki lakkautetaan.

Nämä kaksi uutista tulivat tietoon perättäisinä päivinä. Synkroni on jännittävä. Olihan Isto Lysmä entinen Suosikin päätoimittaja.


Isto Lysmä toimitti vuonna 1961 perustettua Suosikkia 60-luvun keskivaiheilta vuoteen 1968 saakka. Läpimurtonsa suomalaisen nuoriso-ja poplehdistön ykköseksi lehti teki Lysmän kaudella, jolloin Suosikki oli avarin ikkuna Härmästä kansainvälisen, etenkin brittiläisen popkulttuuriin maisemiin. Lehti oli myös svengaavalla ottella toimitettu ja ilmensi layoutillaan modernia, uuden aallon tulokulmaa.


Lysmä aloitti Suosikissa keskiaukeamajulisteiden julkaisu. Minun ensimmäinen kosketukseni Suosikkiin ja samalla myös popestetiikan taikaan olikin lakanakokoinen Elvispärstä, jonka näin serkkutyttöjeni aittakammarin seinään nastoitettuna 60-luvun puolivälissä. Siihen aikaan kuvamateriaali Suosikissa, kuten muissakin lehdissä oli usein tyylikkään punaruskeaa, josta popparikuviin tuli tietty kaukaisuuden tai tuonpuoleisuuden tunnelma.


Jyrki Hämäläinen ryhtyi päätoimittajaksi Suosikkiin vuonna 1968. Vielä sen jälkeenkin Isto Lysmä teki lehteen paljon juttuja tunteikkaalla ja suureellisella tyylillään. New Musical Expressin entinen päätoimittaja Andy Gray olisi ikänsä puolesta voinut jo siirtyä eläkkeelle nuorisolehdestä, mutta hänkin jatkoi Suosikin avustajana. Hämis itse ei enää juurikaan tekstiä tuottanut Suosikin johtopallille päästyään.



Hämäläisen päätoimittajuus alkoi hippiaatteen kukoistuskaudella. Suosikki suhtautui hipismiin myönteisesti, joskin aihepiiristä otettiin aina kaikki kohuaines irti kun vain tilaisuus tarjoutui, tyyliin: Tämä on shokki ja vallankumous shown historiassa. Tämä on rock and roll-flower power musical, joka kaataa viimeisetkin raja-aidat. Tämä on show, jollaista ei tulla näkemään Suomessa ennen vuotta 2000! Shown nimi on Hair (Suosikki 10/68), tai, Tämä on järkyttävä tarina aikamme suurimman hippien elämästä, elämäntyöstä - ja katoamisesta ...(Suosikki 11/1969). Samassa hengessä oli aikaisemmin lähestytty beatnikkeja, joista kirjoitettiin mm. otsikolla "Saastan hyeenoita vai auringon lapsia?".


Helsingin Hairissa esiintynyt Anki Linqvist toimi Suosikin vierailevana levyarvostelijana, samoin mm. Poppamies-showtaan radiossa vetänyt Pentti Kemppainen. Suomalaiset pop-piirit ja viihde-elittii olivat 60-ja 70--lukujen taitteessa vielä yhtä, onnellista perhettä, eikä Suosikille ollut oppositiota. Ainoat jukiset kränät aiheutti Jyräyksen ja hänen myötääm Suosikin sitoutuminen Dannyyn.


Kritiikkiä Suosikin pintaliito alkoi saada osakseen 70-luvun alkupuolelta lähtien. Silloin vasemmistolaisessa nuorisoliikkessä nähtiin Suosikki kapitalistisen hapatuksen ja eskapismin äänitorvena. Kommareita aktiivisemmin inhoa Suosikin makeilevaa, starakeskeistä tyyliä kohtaan ilmaisivat kuitenkin Musa -ja Soundi-lehtien tekijät ja lukijat. Heille Jyräyksen jytäposti oli iankaikkinen pilkan aihe.


70-luvun punk-buumiin Suosikki vastasi aluksi parilla sensaatiojutulla, joissa punk esitettiin väkivaltaisena, enemmän tai vähemmän häiriintyneiden hemmojen häröilynä. Suosikki suosi rockabillya, mutta punkin uho kasvoi äkkiä niin suureksi, että sitä ei voinut kuitata pelkästään vääristelyillä ja dissaamisella. Veltto Virtanen pestattiin Suosikkiin kirjoittamaan hurjistuneita, anarkistisia kolumneja - jotka luultavasti menivät täysin yli lehden peruslukijoilta, ehkä muiltakin - ja Pelle Miljoona alkoi kirjoittaa raportteja maailmanympäryysmatkaltaan. Lisäksi Juho Juntusen (puisevat) LP-avostelut tarttuivat lehden sivuille moniksi vuosiksi. 60-luvulla älppärit muuten arvio promoottori Antti Einiö.

Pop-kulttuurin tähtitaivas uusiutui Suosikin historian aikana monet kerrat, mutta Jyräys piti huolta siitä, että tietyt artistit pysyivät vuodesta toiseen tapetilla: Elvis, Kirka, Danny ja Hurriganes (Tom Jonesia ja James Deaniakaan unohtamatta). Vanhan kaartin tähtien pakkosyötöllä Hämis yritti ikään kuin vastustaa yhtenäiskulttuurin hajoamista ja pitää hengissä vanhauskoista popikonikulttia ja punkin romuttamaa tähteyden glamouria. Popkulttuuri näytti olevan Hämäläiselle lähinnä idolin ja ihailijan välisen suhteen täyttämistä ja presentaatiota: muotia ja fanikamaa, ostamista, intoilua ja hysteerisiä (&tuotteistettuja) massatapahtumia.

Jyrki Hämäläisen vaihtuminen Katja Ståhliin vuonna 2003 merkitsi sensaatiojournalismin ja popnostalgismin feidaantumista ja tätä kautta ainoan, joskin absurdin särmän tasoittumista Suosikin toimituspolitiikassa. Ståhlin jälkeen lehti muuttui erityisesti tytöille suunnattuksi, "muotiin, tyyliin ja kauneuteen" erikoistuneeksi magazineksi.

Kesällä vilkaisin yhtä Suosikin numeroa, sitä, jossa oli juttua Räjäyttäjistä. Lehti vaikutti anorektisen laimealta ja kalpealta niin sisällön kuin ulkoasun puolesta. En yhtään ihmettele, että moiselle läpyskälle enää lukijoita löytynyt. Yltiökaupallisesta mentaliteetistaan huolimatta Hämäläisen Suosikissa oli kuitenkin tiettyä hillittömyyttä ja uniikkia idearuuvailua - vuonna 1969 lehden yhteystieto-ja kredittilaatikossa luki ylimpänä:
ei sanomaa
ei ongelmia
suosikki


Kuvassa Kauko Röyhkä ja Kari Kosmos: Tribuutti Jyrki Hämäläiselle vuonna 2008.


lauantai 8. syyskuuta 2012

Minitribuutti LOVE RECORDSille

Love Recordsin esite/mini-posteri 70-luvun alusta.

Kuvassa mukana mm. Jukka Gustavson, Nikke Nikamo (ylhäällä toinen vas.), Frank Robson, M.A. Numminen, Aulikki Oksanen, Hasse Walli, Otto Donner ja Ronnie Österberg.



Minijulisteen toisella puolella on luettelo Loven single - ja LP-julkaisuista, joista tuolloin uusimmat olivat Charlies-yhtyeen Buttocks ja albumit Lemon ja DDT Jazzband.




"ON TUOTETTAVA MONIPUOLISTA MUSIIKKIA

Love Records ei usko yhden kaikenmääräävän musiikillisen enemmistön olemassaoloon. Love Records perustaa oikeutensa elää siihen käsitykseen, että on olemassa erilaisia vähemmistöjä. On vähemmistöjä, jotka kuluttavat elektronimusiikkia, samalla kun on vähemmistöjä, jotka tarvitsevat edistyksellistä pop-musiikkia, jazzia, konserttimusiikkia, lastenlauluja, poliittisia lauluja, kansan musiikkia. Näitä kuluttajia ei voi ohjata kultamunia muniviksi kanoiksi, jotka kuin käskystä käyvät ostamassa viimeisen hitin. Love Recordsin ensisijainen tavoite ei ole kaupallinen menestys, vaan monipuolinen musiikkipolitiikka."



torstai 9. elokuuta 2012

Alussa oli King Tubbyn kaikukomero ... sitten tuli dub

Bruno Natal (ohj.) - Dub Echoes (2007)
King Tubby - koko tuotanto

Dub, dubstep, bass n drum, jungle... Miksauskeskeisen sähkömusiikin alkuimpulssia jäljitettäessä päädytään Jamaikalle, Osbourne Ruddock -nimisen miehen komeroon osoitteessa Dromily Road 18, Kingston. Paremmin nimellä King Tubby tunnettu Ruddock rakensi kyseiseen komeroon 60-luvun puolivälissä studion, joka oli varustettu yhdellä kaksiraitanauhurilla ja yhdellä neliraiturilla plus muutamalla efektilaitteella. Siellä hän miksasi moninaisten levytyssessioiden matskua niin suvereenilla ja luovalla otteella, että sai äkkiä kunkun kruunun päähänsä.


King Tubby aloitti uransa musiikissa jo Jamaikan rock steady -kaudella pyörittämällä omaa sound systeemiä Tubby´s Home Town Hi-Fi, jonka laitteiston hän oli pääsosin itse rakentanut. Tuohon aikaan remiksausten teko ei ollut musakuvioissa rutiinikauraa ja täten Tubby harjoittikin varsinaista pioneeritoimintaa miksaamalla levytyksistä sound systeminsä käyttöön spessuversioita, dub plateja, jollaisista 70-luvun alussa - reggaen syntymän jälkeen - tuli tunnusmerkillinen ilmiö Jamaikan musakulttuurille.

Dub-albumeja Tubby miksasi suunnilleen kaikille merkittäville jamaikalaistuottajille, kuten Bunny Leelle, Lee Perrylle, Yabby Youlle ja Augustus Pablolle. Myöhemmin Tubbysta itsestäänkin tuli levytuottaja. Hän rakensi 1980-luvulla ison studion Kingstoniin ja ryhtyi julkaisemaan musiikkia omilla levymerkeillään Firehouse, Waterhouse ja Taurus. Tämä touhu katkesi siihen kun Tubbby helmikuussa 1989 murhattiin kotiovellaan.

Legendaarisin Tubbyn mikseistä on yhteistyössä Augustus Pablon kanssa syntynyt LP King Tubby Meets The Rockers Uptown vuodelta 1974. Yhtä lailla keskeisiä teoksia ovat Bunny Lee -tuotannoista kootut dub-albumit Presents The Roots of Dub ja Dub From The Roots. Nämä kiekot sisältävät reggaen ässärytmejä (=bassokuvioita) Jamaikan huippujen soittamina ja King Tubbyn miksaamana soitot sykkivät, sähisevät ja aaltoilevat hillittöminä ja suggestiivisina tajunnallisten läpimurtojen kajahtaneena soundtrackina. Trooppiseksi minimalismiksi nämä taltioinit voisi luokitella, jos ne käsitetään biletysfunktion lisäksi myös taidepaukkuina.



King Tubby ei ole dubin "keksijä", mutta hänen miksauksensa antoivat suuntaa ja määrittivät laatudirektiivejä koko Jamaikan dub genrelle. Tubbylle on annettava kreditit myös siitä, että hänen pikkuruinen studiokoppinsa toimi opinahjona nuorelle, innokkaalle ääni-inssille, Hopeton Brownille, joka 80-luvun alussa opittiin tuntemaan huippumiksaajana nimellä Scientist. Hänen levyään Scientist Rids the World of the Evil Curse of the Vampires on käytetty pelissä Grand Theft Auto 3 ja monet muutkin hänen miksinsä ovat löytäneet tiensä erinäisten pelien taustamusaksi.


Reggaedubin tekijöiden lisäksi Tubbyn nerokkaat miksausratkaisut ovat vaikuttaneet kaikkiin dubia seuranneisiin moderneihin, miksaustaiteellisiin tyyleihin, kuten hiphoppiin, teknoon ja bass n drumiin. Tätä seikkaa korostavat monet musiikkimiehet espanjalaistuotantoa olevassa filmissä Dub Echoes. Haastateltavina on yli 40 asianosaista, mm. Robbie Shakespeare, Bunny Lee, Mutabaruka, Bill Laswell, Don Letts, Zion Trainin Neil Perch, Beat Junkies -posse ja Lee Scratch Perry. - Scratch muuten paljastaa puheenvuorossaan syyn siihen, miksi aikoinaan tuhosi Black Ark -studionsa: mesta ei ollut enää "puhdas", koska siellä oli levytysten aikana nautittu rommia, tupakkaa ja ganjaa.

Dubin varhaisvaiheiden ohella Dub Echoes kertaa tarkasti reggaen dj-tyylin liikkeelle lähdön. Sen syntymisen teki mahdolliseksi dub. Kun sinkkujen toiselle puolelle tuli tavaksi tällätä dub-instrumentaali a-puolen laulusta, oli näitä kiekkoja kätevä käyttää tansseissa levynpyörittäjien omien pölinöiden ja pulinoiden taustana. Näin monesta levynpyörittäjästä tulikin vähitellen vakinaisesti rytmeihin röpöttäviä lausunta-artisteja, toustaajia.

Dubista ja sen johdannaistyyleistä kuullaan dokkarissa monia, hauskoja ja avartavia näkemyksiä ja selityksiä. Eräs Jamaikan gettojen kasvatti kertoo, kuinka reggaen bassot olivat hänelle ravintoa hänen ollessaan nuori ja nälkäinen. Poliittinen aspekti löydetään dubista sitä kautta, että dub räjähtävine efekteineen kaikkineen horjuttaa "babylonia". Aiheellisesti dokkariin on kirjattu myös huomio siitä, että levyjen perusteella Tubbysta syntyy mielikuva jättispliffi huulessa, suuren savun keskellä mikserin hanikoita kääntelevästä dreadlock-päälliköstä, mutta Tubbyhan oli otsakaljun omaava, streitti kristitty, joka ei käryyttänyt edes savukkeita.


Enää "oikeasta" dubista ei ole kuultavissa muuta kuin menneisyyden kaikuja. Jamaikallahan dubia ei ole tuotettu yli kahteenkymmeneen vuoteen. 80- ja 90-lukujen vaihteessa dub-tuotannon painopiste siirtyikin Englantiin, jossa tyylin painopiste puolestaan siirtyi bassosta koskettimiin. Tekijöinä oli yhä useammin ehtejä engelsmanneja, kuten esim. combojen Disciples ja Alpha & Omega kohdalla.

Hengellisten ja transesdenttisten taajuuksien tavoittelu oli erityinen tendenssi 90 -luvun uus-dubissa ja se synnytti paljon sekä pakonomaisen kiihkeää marssibeattia että ohutta, itkuvirsimäistä syntikkahaikeutta. Minun korvissani esim. Alpha & Omega -duo kuulostaa kliiniseltä kelailulta ja kolinalta ilman kirkastunutta, ohjaavaa visiota. Esikuvanaan monella brittidubistilla on ollut jamaikalaissyntyinen Jah Shaka, jonka katalogista löytyy sekä tietoisuuden kalvoja poksauttelevaa, korkeatasoista aivokirurgiaa että teräshakulla kuulijan kalloa vasaroivaa robotismia.

Oma lukunsa brittidubissa ja yleensä brittireggaessa on englantilainen tuottaja Adrian Sherwood. Jo hänen On-U Sound -merkillään julkaisemiensa levyjen - yleensä mustavalkoiset - kannet poikkeavat selkeästi perinteisestä reggaekansityylistä, eikä hän musiikillisestikaan ole seurannut tuttuja uria. Sherwood-soundi on psyykkinen ja urbaani, eurooppalaisittain modernistinen. Äärimmilleen Sherwood vei linjansa muutamilla, rankoilla industry-soundeilla toteuttamillaan reggaealbumeilla. Hän on hääräillyt myös reggae genren ulkopuolella, eli remiksannut mm. sellaisia bändejä kuin Depeche Mode ja Primal Screen.

Digitaalinen tekniikka on avannut dubbailuun uusia ulottuvaisuuksia, mutta se on myös kaventanut dubin ilmaisuskaalaa. Tietyt dubille perinteisesti tyypilliset elementit on näet mahdollista manifestoida vain analogisen äänitystekniikan avulla. Kyse ei ole vain analogisen soundin lämmöstä, vaan esim. siitä, että tiettyjen instrumenttien äänitysvolyymin särölle päästämistä on tapahtunut useiden, vanhan koulun dub-levyjen studiosessioissa, mutta nollilla ja ykkösillä pelatessa soundihässäkkää ei ole ihan iisiä päästää punaiselle tai saada koko pakettia "luonnollisesti" yliohjautumaan...

Tubbyn ja muiden dub-mestareiden luomukset otettiin aikoinaan Jamaikalla ja europpalaisten reggaen harrastajien keskuudessa ilolla vastaan, mutta taustakohinaa dub kuitenkin 70- ja 80- luvulla oli. Marginaali-ilmiö. Purppurarinteellä kuunneltiin 80-luvulla ahkerasti mm. Scientistin levyjä, joilla pitkät ajat saattaa olla esillä pelkkää basson pumppausta ja virvelirummun pamahduksia tai haitsun sihinää - ja sillloin olisi ollut ihan mahdoton ajatus, että musan valtavirta voisi olla jotain Scientist/Tubby-sukuista, sähköistä sykintää ja että pelkkä bass n drum -putki voi imaista ihan perusjengin tuntikausiksi tanssimaan...

Ajat ovat siis suuresti muuttunet. Ja ajankäsitys on muuttunut. Lineaarisena viivana kohti tulevaisuutta etenevä käsitys ajasta on murtunut miljoonissa mielissä ja cyberbittinen, sähköinen säläsade saa suurenmoista vastakaikua reivaavissa massoissa. Voidaan ajatella, että 2000-luvun musan bitti-pirstaleisuus peilaa länkkäripsyyken pirstoutuneisuutta, mutta yhtä lailla se ilmentää vapautumista kellon pyörivältä kehältä ja linearisuuden latteudesta. Todellisuus on sykkivää, aika on sykkivää, ilo on sykkivää - tälläistä sanomaa dub käsittääkseni ihmiskunnalle välittää.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Hengitä, Mikko, hengitä syvään!

No, kai tiedätte miltä tuntuu, kun on ensin tehnyt töitä tälläisen idean kuin Coitus Intin hyväksi ja joutuu sitten jäämään syrjään?
Mikko Alatalo, Soundi 1/1975

Olisihan minullakin varastossa runsaasti surrealistisia tekstejä, mutta tähän mennessä en ole tuntenut kiusausta niiden julkaisemiseen.

Mikko Alatalo, Soundi 4/1976

Ei kehitystä kuitenkaan voi pysäyttää
vaikka silmänsä voi ummistaa
ja joka vanhaan järjestykseen nojailee
hänet historia auttamatta tuomitsee
niin jatkuu muutos
...
Mikko Alatalo - Comedienne (1975)

Mikko Alatalo antoi Aamulehdessä rumputulta hallitukselle koskien "pakanahallituksen" päätöstä vähentää uskonnonopetusta yhdellä viikkotunnilla vuodessa. Alatalon mukaan tämä ratkaisu vaarantaa Raamatun tuntemuksen Suomessa ja tästä taas seuraa se, että ihmiset eivät enää ymmärrä Juice Leskisen rock-lyriikkaa, Waltarin klassikoita ja Monty Pythonin elokuvia.

Raamatun peruskuvioiden tuntemus kuuluu toki yleissivistykseen - kuten myös tietämys muista, suurista mytologioista. Uskonnonpetuksen vähentäminen ei kuitenkaan vaikuta tähän tietämykseen sitä eikä tätä. Katteeton on myös se Alatalon skenaario, jonka mukaan kansakunnan "henkisyys" tai "hengellisyys" olisi suorassa suhteessa uskonnonopetuksen määrään tai, että uskonnonolliset arvot - tässä tapauksessa kristinuskon moraalioppi - olisivat sekulaarissa yhteiskuntajärjestelmässäkin ehdottamasti säilyttämisen arvoiset.

Hullunkuriseksi Alatalon lausunnon tekee huoli Waltarin, Pythonin ja Leskisen teoksien ymmärryksen vähenemisestä. Itse tunnen kaikkien em. taiteilijoiden tuotantoa ja tämän tuntemuksen valaisemana väitän, että elämästä kyllä selviää hengissä, vaikka ei olisi Sinuhe Egyptiläistä lukenut tai Juice Leskistä digannut.

Kansanedustaja Alatalo on huolissaan nykyisin vallitsevasta "arvojen sekamelskasta", suomeksi: suomalaisen yhteiskunnan moniarvoisuudesta. Saman tyyppisiä olivat varmasti huolen aiheet kepun kansanedustajien keskuudessa jo vuonna 1973, jolloin ilmestyi Juicen & Coituksen eka-LP, tuo runsaasti rienaavaa sisältöä omaava underground-rockin klassikko. Säveltäjänä ja laulajana levyn monella kappaleella on Mikko Alatalo.

Mikko Alatalo tuli julkisuuteen Juicen siivellä ja hänestä ounasteltiin tulevaksi ikään kuin suomalainen vastine Leo Sayerin ja Harry Chapinin kaltaisille singersongwritereille. Soundin toimittajat, etenkin toimitussihteeri Pekka Markkula diggasivat Alataloa ja tämän ansiosta tietty rockuskottavuuden aura ympäröi Maalaispoikaa hänen uransa alkuvaiheilla. Haastatteluissaan Alatalo puhui niin paljon pop-musiikin yhteiskunnallisista vaikutuksista ym. vakavista aiheista, että hetken aikaa häntä jopa pidettiin älykkönä.



Tämän päivän poliitikko Alatalon pateettisuus oli läsnä jo rokkilaulaja(-toimittaja) Alatalon ensialbumilla Maalaispoika oon (Love Records, 1974). Kaihoisaan, teiniromantiikkaa tihkuvaan Ruskaan - "... En ennen kanssas tuntenut mä tyhjyyttä näin koskaan/ nyt tulin tänne luokses/ mut en rakastunut ruskaan" - pateettisuus istuukin mallikkaasti, varsinkin kun bändin hyvästi jazzmaista, tiheää svengiä kuuntelee mielikseen. Mutta kun puberteettisella paatoksellisuudella käydään maailman vääryyksien ja julmuuksien kimppuun (Comedienne, Paluu eiliseen, Turtuneet kasvot) jälki on emootiotasoltaan hyydyttävän sentimentaalista ja sanoitukset onttoudessaan ja kapulakielisyydessään kökkökastia.

LP:n viimeisen raidan, Kaikki me tarvitaan äitiä, teksti on kuin keskustan entisen kansanedustajan Aino Suholan ajatusten Tonavan tulvaa. Onneksi Suhola ei kuitenkaan biisiä luikauta, vaan Alatalo itse. Mikko Alatalohan ei laulajana ole vähääkän lahjaton tapaus. Tämänhän mies todisti jo Coituksen ekalla laulamalla upeasti putkeen Hengitä sisko, hengitä syvään. Maalaispoika-levykin väläyttää esiin Alatalon kyvykkyyden äänenkäyttäjänä, vaikka tulkinnat luiskahtavatkin monta kertaa överiksi. Näin käy helposti kun sanomisen tarvetta on enemmän kuin sanottavaa. Tämä oireyhtymä on yleinen poliitikkojen keskuudessa ja siksi Alatalon siirtyminen popparista poliitikoksi onkin käynyt mutkattomasti. Levytystensä perusteella Alatalo on ollut eduskuntakelpoinen opportunisti suurin piirtein alusta saakka, päinvastoin kuin vanha toverinsa, senaattori Veltto Virtanen, jonka opportunismi kehittyi vuosien myötä hänen luontaisan egoisminsa perustalle.

Jos tutkii Alatalon levytystuotantoa suhteessa kuplettimestarin äskettäisiin puheisiin "hengellisyyden" merkityksestä elämässä, niin mieleen kajahtaa kysymys, miksi Alatalo ja hänen sanoittajatakapirunsa Harri Rinne eivät itse ikinä tarjoa mitään kansakunnan henkistä näköalaa syventäviä tai laajentavia visioita, vaan ainoastaan tajunnallista takapajuisuutta ruokkivia "leuhkoja eväitä". Pursuavathan Alatalon ja Rinteen tuotokset kerrasta toiseen samaa, pikkunäppärää pintapopulismia, tekopirteää reissupoikarillumareitä ja kaavoihin kangistunutta junttienergiaa. Laulut kuulostavat siltä kuin ne olisi rustattu mentaalihygienisen kotisaunan lauteilla Suomen keskustassa. Siellä vallitsee iäti pysähtyneisyyden aika.

Suomen rockhistorian ehkä älykkäin bändi, Välikausitakki 12.6.1977. Ämy-festivaaleilla Hämeenlinnassa: Alatalo, Rinne, Leskinen ja Virtanen. Kuva: Kantri Lahti.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Kuuskytlukulaisia U-strippejä ja yllätyskuvia

Timo Aarniala - Kyynelten tie ja muita sarjakuvia
Timo Aarniala - Yllätyskuvia: sarjakuvia vuosilta 1968 - 1998



Timo Aarniala (1945 - 2010) oli 60- ja 70- lukujen taitteessa sarjakuvan tekijänä samaa mitä Jarkko Lainen kirjallisuudessa. Molemmat kyvyt lukeutuvat suomalaisen undergroundin pioneereihin ja he luovivat luovasti kulttuurihistorian, taiteen, kitsin, mainonnan, viihteen, filosofian, popin ja avantgarden moninaisissa kerrostumissa ja väläyttelivät teoksissaan psykopoliittisesti päivitettyä katsantokulmaa uuteen maailmaan. Laineen varhaiset runot olivat joskus kuin pop-sarjamielikuvia ja vastaavasti monet Timo Aarnialan piirrokset urbaania runoutta.

Omasta nuoruudestani muistan, että Laineen kirjat ja Aarnialan piirrokset tekivät minuun hyvin samankaltaisen vaikutuksen ja ikään kuin täydentivät toisiaan. Ne kajauttivat hillittömyyden tykillä pysähtyneen maailman dogmit taivaan tuuliin ja vatkasivat ilmoille vapauttavan anarkistista svengiä, johon vispattiin mukaan Elvikset, Maot, Ho Tchi Minhit, Mandraket, Jesse Jamesit ja Jimi Hendrixit.



Aarnialan sarjakuville on ominaista elokuvamainen luisto, laajuus ja montaasi. Stripit ovat surrealistisia ja hallusinatoorisia, sekä poptaiteen että fotorealismin suuntaan filirttailevia, mutta myös tarvittaessa perinteistä pilapiirrostyyliä tai seikkailusarjiksia mukailevia. Amerikka oli keskeinen aihe Aarnialan sarjakuvissa underground-ajan kuvituksissa. Yhtäältä CIA, imperialismi, Nixon ja sitten Elviksen, Dylanin ja Hendrixin kaltaiset pop-ikonit - ikonikehyksistä irrotettuina, ihmisinä. Aarnialan näköala oli globaali, mutta monet hänen piirroksistaan heijastavat syntymähetkensä Suomen yhteiskunnallisia vinoutumia ja tabuja.



Ensimmäinen kohtaamiseni Timo Aarnialan taiteen kanssa oli varmasti vuonna 1968, jolloin Teinilehdessä ilmestyi Aarnialan aavemaisen surumielinen sarjakuva Elviksestä. Eräitä Teinilehdessä ilmestyneitä sarjakuvia julkaistiin uudestaan vuonna 1998 kirjassa Yllätyskuvia - sarjakuvia vuosilta 1968 - 1998 (Like, 1998). Tästä julkaisusta löytyy myös Seesam -kuva, joka sekin jysähti 70-luvulla varsin lujaa omaan tajuntaani. Pari näytettä on myös Aimo seikkailee-sarjakuvista, joita Aarniala teki mm. Iiris-nimiseen alakulttuurijulkaisuun vuonna 1970. Samoihin aikoihin Aarniala kuvitti myös underground-lehti Ultraa.

Tipi Larmelan toimittaman Ultran linja kulki underground-anarkismin vasenta laitaa. Yhden pääkirjoituksen mukaan "tulevaisuus kuuluu työväenluokalle ja dialektinen ja historiallinen materialismi näyttävät tien työväestölle taistelussa kapitalismia vastaan". Trippailu ja pajauttelu olivat kovista, poliittista sävyistä huolimatta Ultrassa ehkä näkyvimmin esillä kuin missään muussa kotimaisessa u-julkaisussa (mukaanluettuna Jorma Elovaaran Tähti). Juttujen otsikot Ultrassa numero 2/70: Porvarianarkistit, Anarkismi ja sosialismi, Lenin ja tiede, Kapina armeijassa, Kärpässieni, Näin valmistat hassista (Lisäksi pääkirjoitus ja kaksi sivun mittaista sarjakuvaa, toinen kertoo tötsyjä vessassa skemaavista, aimomaiset nenät ja hampaat omaavista kundeista ja toinen Leninistä.).



Jarkko Laineen tavoin Aarniala oli mukana suomalaisen underground-jengin suurproduktiossa Suomen Talvisota 1939 - 40: Undergroud-rock. Laine loisti tekstipuolella ja Aarniala vastasi LP:n kansikuvituksesta. Sen jälkeen Aarniala piirsi ja suunnitteli lukuisia muita levykansia ja kirjojen kuvituksia. Loisteliain työ tältä alueelta on mielestäni Rauli Badding Somerjoen ensi-LP:n kansi. Nuorena levy kuulosti paikoitellen omissa korvissa lepsulta, mutta sitten kun vilkaisi levyn väkevästi houreista kansikuvaa, oli taas fiiliksissä ...



Yllätyskuvia-kirjaa selaan itse useimmin siltä kohtaa, josta löytyy sarja teoksia teemalla "Kuva jota ei otettu". Tähän satsiin kuuluvat mm. piirrokset alastomasta Lenitasta, joka "yrittää kiinnittää Jumalan huomion itseensä erämaassa", Jimi Hendrixistä hotellihuonetta hajottamassa ja Jacqluine Kennedystä Texasin sydämessä -kappaletta kuuntelemassa. Nämä usein syvästi surumieliset grafiikat ovat kuin antiteesejä Andy Warholin pop-papupurkeille ja värikkäille Mao ja Jacqluine Kennedy ym.- aiheisille silkkipainovedoksille.

Aarnialan ura sarjakuvapiirtäjänä jäi miehen muiden projektien vuoksi 70-luvulle, mutta yksi Yllätyskuvien sarjakuvista, Kuu-ukko -tarina, on päivätty 1982-1998. Se on yhtä aikaa Tuomari Nurmio -tribuutti ja pienimuotoinen oodi yölliselle Helsingille. Yöllinen kaupunki on usein pääosassa Aarnialan grafiikkakirjoissa, joista ensimmäisenä ilmestyi Valot(1978) ja viimeisenä Kuolemantanssi(2006).



Ultra-jengin voimin saatettiin rotaatioon sarjakuvavihko nimeltä Salaisuuden varjo jo 60-luvun lopussa. Aarnialan ensimmäinen oikea sarjakuvakirja on 1971 ilmestynyt Kyynelten tie ja muita sarjakuvia (Otava). Kirjan nimikkosarjiksessa päähenkilönä on elokuvaohjaaja Cocteau, joka liukenee kylpyveteen kuin suola. Runollisen humanismin uskallan nimetä Kyynelten tien kuvien läpikäyväksi prinsiipiksi.

Kyynelten tiessä ja yleensä Aarnialan varhaistuotannossa lumoavaa on se tyylikäs ja näkemyksellinen ote, jolla yhteiskunnallinen huomiointi ja poliittiset teemat risteytetään unenomaisiin tasoihin, fantasiaan ja kreisin huumorin (ertyisesti Aimo seikkailee) syövyttämiin visioihin. Ne esittävät tiiviisti mitä oli 60- luku ja 60-lukulaisuus, kuten ne myös todistavat, että kaikki 60-luvun sekalainen säätely ei kuollut ko. vuosikymmenen myötä, vaan omaa yhä pätevää taiteellista kvaliteettia ja potkua.

Aarnialan kuvallisia luomuksia kokonaisuutena, kuvavirtaa underground-ajoista 2000-luvulle voidaan ajatella myös eräänlaisena suomalaisen elokuvahistorian haamuraitana, "elokuvina joita ei filmattu". Olisikin ollut suuri rikaste suomalaiselle elokuvalle, jos Timo Aarniala olisi saanut ideansa näkymään valkokankaalla. Visio ja valotus Aarnialalla oli valmiina.







Yllä Ultra-lehti 2/70 -kansi (by L.Welz) ja pari ruutua kyseisen numeron sarjakuvasivulta.




keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Jamaikan gangstalegendat sanoin, kuvin ja sävelin

"For a mon to kill a mon, it feel good", he went on. "You understand? Cause when you kill a mon, you get .... you get hot." He said the word in a breathy stage whisper ..." You get bold. You all right when you kill a mon, ´cause you got it made."
Jamaikalainen "shotta" Courtney kirjassa Born Fi´ Dead

Woman hold her head and cry
Cause her son had been
Shot down in the street
And died
Just because af the system

Bob Marley - Johnny Was

Laurie Gunst - Born Fi´ Dead, A Journey Through the Yardie Underworld (1995)
Cess Silvera (ohj.) - Shottas (2002 )
Bunny Wailer - Don´t Touch The President (single, 2009)

Jamaikalainen rikollispomo Chistopher "Dudus" Coke tuomitiin äskettäin Yhdysvalloissa 23 vuodeksi vankilaan. Tuomio tuli pääasiassa aseiden ja laittomien huumeiden salakuljetuksen junailusta. Donin oikeussaliin saamista edelsi pitkällinen ja verinen kamppailu Duduksen kotikulmilla, Kingstonin Tivoli Gardenissa vuonna 2010. Poliisit ja sotilaat tekivät useiden viikkojen ajan invaasiota asukkaiden barrikaadeilla ja tuliaseilla puolustamaan Tivoli Gardeniin. Kamppailun kuluessa noin 100 ihmistä sai surmansa ja Kingstonin National Arenalle perustettiin keskitysleiri, koska kaikki yli 1000 pidätettyä eivät sopineet vankiloihin.

Cokea ei koskaan löydetty Tivoli Gardenista. Hänet napattiin tien päältä naiseksi naamioituneena erään julkkispastorin auton kyydistä. Don luopui oikeudestaan valittaa siirtomääräyksestä USAan (koska pelkäsi, että hänet tapetaan sinä aikana kun hän odottaa päätöstä) ja hänet kiidätettiin saman tien jenkkeihin. Myöhemmin on käynyt ilmi, että Dudus oli piileskellyt Jamaikan hallituksen ulkomaisille vieraille tarkoittamassa Protocol Housessa. Tämä selittyy sillä, että Duduksella oli paljon ystäviä Jamaikan isokenkäisten joukossa ja yhdellä hänen yhtiöistään oli useita isoja bisneksiä vireillä Jamaikan hallituksen kanssa.

Yhteydet jamaikalaisten rikolliskoplien ja poliitikkojen välillä solmittiin jo kauan ennen Duduksen valtakautta. Itse asiassa jengit ovat poliitikkojen aikaansaannoksia. Jamaikan kahdella pääpuolueella - oikeistolaisella Jamaican Labour Partylla (JLP) ja jenkkien demokraatteja vastaavalla People`s National Partylla (PNP) - on ollut omat kriminaalit possensa jo kymmeniä vuosia. Poliitikot näet alkoivat 60-luvulla, Jamaikan itsenäistymisen jälkeen värvätä itselleen turvakaartilaisia kannatusalueidensa kovista pojista. Palkkalistoille otettiin myös karkskeja kavereita häiritsemään vastapuolueen kampanjoita. Näistä janttereista muodostui krimaaliporukoita, joiden rötöksillään hankkimista rahoista puolueet kantoivat veroa.

70-luvulla ja vielä 80-luvun alussa jamaikalaisten jengien toiminta oli näkyvästi poliittissävyistä ja väkivaltainen toiminta aktivoitui aina vaalivuoden koittaessa. Pelkästään tietyn olutmerkin juomisesta väärässä paikassa saattoi tuolloin menettää henkensä: JLP:n porukka näet kohteli kaltoin punaisella etiketillä varustetun Red Stripen juojia ja PNP:n porukat puolestaan lahtasivat Heinekenin lipittäjiä.



Amerikkalaisen Laurie Gunstin kirja Born Fi` Dead (1995) käsittelee jamaikalaisia rikollisjengejä ja niiden yhteyksiä politiikkaan. Fokuksessa on erityisesti porukka nimeltä Showers, jonka johtaja Dudus Coke oli (nimensä jengi on saanut sen tavasta kuularuiskuttaa vihollisensa kuoliaaksi). Kirjaansa varten Gunst on haastatellut kymmeniä ihmisiä Jamaikalla ja pyörinyt kuukausikaupalla Kingstonin slummeissa. Kolmasosa tutkimuksesta sijoittuu Amerikkaan, josta Showersit nykyisin suurimman osan ansioistaan hankkivat.

Rahaa on jenkkilässä taottu ganjan ja erityisesti kokaiinin ja kokaainicrackin avulla. Monen monta iltaa Laurie Gunst viettääkin informanttiensa seurassa New Yorkin ja Miamin crack mestoissa, jotka useimmiten ovat hyvin tylyjä luukkuja: rautaovella suojattuja, pimeitä kerrostaloputkia, joista saattaa putkistoinnin puuttumisen takia vessana toimia alkoviin sijoitetut muovipussit. Kirjassa haastatelluista jengiläisistä juuri kukaan ei arvosta puolueita pätkän vertaa. He vain haluavat selvitä eteenpäin ja ainut tapa selviytyä on olla säälimättömän kova ja pysyä sisällä koplassa.

Musiikilla on omanlaisensa, tiivis kytkentä jamaikalaiseen gangsterismiin. Asenteet rikollis- ja musiikkipiireissä ovat usein hyvinkin yhteneväiset - ja jamaikalaisen gangsterismin tavoin myös reggae on saanut runsaasti virikkeitä kungfu-leffoista, spagettiwesterneistä ja amerikkalaisista mafiafilmeistä. (Keskusteluun väkivaltaviihteen vaikutuksesta nuorison käyttäytymiseen tuo kirjassa paljon esiintyvä jamaikalainen Bones oman lisänsä huomautuksella, jonka mukaan valkoiset voivat katsoa Kummisetää ryhtymättä itse väkivaltaisiksi, mutta getoissa tilanne on erilainen, koska tappaminen on siellä arkipäivää ja siihen saadaan hohdokkuutta Kummisedän ja Arpinaaman kaltaisista filmeistä).

Iso liuta reggaehahmoja on ollut ja on mukana rikollisjengien puuhissa. Esimerkkeinä mainittakoon vankilasssa kuollut, yhteydestä yli 30 murhaan epäilty 70-luvun deejiipäällikkö Ranking Dread, kokaiinidiileriksi Amerikassa ryhtynyt & siellä murhattu, nuori laulajalupaus Tenor Saw ja Amerikassa lusinut tuottajalegenda Junjo Lawes, joka ammuttiin kadulle Lontoossa. Äskettäin Jamaikalla pidätettiin parhaiten hitistään Step Out tunnettu Busy Signal epäiltynä huumetrafiikista Yhdysvaltoihin.

Bob Marleyn yhteydet gettojengeihin ovat yleisesti tiedossa. Näiden yhteyksien myötävaikutuksella Kingstonissa järjestettiin vuonna 1978 One Love Peace Concert, jonka piti lopettaman väkivalta Jamaikalla. Konsertissa extaasissa tanssinut Marley kutsui kilpakumppanit Manleyn ja Seagan lavalle ja yhdisti heidän kätensä rauhan merkiksi.

Rauha oli lyhytaikainen ja näennäinen. Gunstin kirjassa em. Bones kertoo, että rauhankonsertin valolaitteiston mukana Jamaikalle salakuljetettiin USA:sta iso määrä aseita JLP:n päämiehen Edward Seagan tukijoukoille. Myös silloisen pääministerin, PNP:n Michael Manleyn väki hinkusi lisää tulivoimaa, mutta Manleyn yhteydet Kuubaan poikivat vain vanhoja, rämiä konepistooleja. Castro vieraili Jamaikalla 70-luvulla, jolloin maata johtanut Michael Manley oli demokraattisen sosialismin huumassa, mutta hän ei vakuuttunut jamaikalaisista; ilmeisesti heistä ei Castron mielestä ollut vallankumouksellista ainesta.

Kaksi vuotta ennen Kingstonin rauhankonserttia Bob Marley joutui murhayrityksen kohteeksi kotonaan Hope Roadilla ja heti sen jälkeen Marley esikuntineen häipyi saaarelta pitkäksi aikaa. Gunstin kirjassa kerrotaan, että vuonna 1978 Marley näki pihallaan Bonesin kanssa asioivan miehen, jonka tunnisti yhdeksi murhayrityksen tekijöistä. Hän kysyi Bonesilta miehen nimeä. Se oli Jim Brown. Tätä nimeä kantoi Dudus Coken isä, Lester Coke. Edward Seagan entinen henkivartija, josta oli tuolloin tullut kärkimies länsi-Kingstonissa lymyilleeseen tappajaryhmään, jota 80-luvun alussa alettiin kutsua nimellä Showers. Jim Brown kokosi itselleen miljoonaomaisuuden ja hänen valtansa oli niin suuri, että hän saattoi ampua miehen kadulla kymmenien silminnäkijöiden edessä, koska tiesi, ettei kukaan rohkenisi todistaa häntä vastaan.

Molemmat Marleyn kanssa Peace-konsertin ideoineet jengipäälliköt - Claude Massop ja Bucky Marshall - surmattiin pian rauhankonsertin jälkeen uudelleen leimahtaneessa sodassa PNP:n ja JLP:n joukkojen kesken. Kahakointi huipentui vuoden 1980 vaaleihin, jotka olivat Jamaikan historian verisimmät. Seaga peittosi silloin Manleyn ja väitetään, että samaan aikaan Seaga avasi kokaiinimarketin Jamaikalla.

Rastoja sympatiseeranneen Manleyn hallituskausi oli ollut yrtin viljelijöiden ja salakuljettajien kulta-aikaa, mutta sille tuli Seagan kaudella äkkiloppu. Seaga aloitti Yhdysvaltain tuella rankan ganjasodan ja hänen esikuntansa värväsi marihuanan salakuljetusorganisaatiota kuskaamaan Kolumbiasta kotoisin olevaa kokaiinia Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Aikaisemmin Jamaikalla tuntematonta kokaiinia alettiin kaupitella myös Kingstonin kaduilla ja siitä kokattiin halpisversio crackia, joka hetkistä myöhemmin räjäytti potin myös Amerikan mantereella.



Amerikka alkoi 80-luvulla vaatia Jim Brownia oikeuteen Yhdysvaltoihin, mutta vasta Seagan hävittyä vaalit 1988 nämä vaatimukset saivat vastakaikua Jamaikan hallintoportaassa. Vuonna 1990 Brownin pidätysmääräys peruttiin tivoligardenilaisten uhattua muussa tapauksessa lähteä Montego Bayn kaupunkiin tappamaan turisteja, mutta kaksi vuotta myöhemmin Jim Brown saatiin lopulta napatuksi. Hän kuoli sellissään odottaessaan vahvistusta siirtomääräykseen, jonka oli reklamoinut. Vankilassa syttyi tulipalo ja sen uhriksi Jim Brown joutui. Ennen sitä hän oli maininnut yhdelle vankitoverilleen, että jos hän menee nurin, niin huonosti tulee käymään myös Seagalle. Gunstin kirjassa esitetäänkin useiden ihmisten arveluita siitä, että kyseessä oli tuhopoltto, johon määräys oli annettu hyvin korkealta taholta.

Jim Brownin paikalle nousi hetkeksi hänen poikansa Jah T, joka surmattiin PNP:lle lojaalien tappajien väijytyksessä sillä aikaa kun hänen isänsä uuvutti vankilassa. Pääministeri Edward Seaga osallistui molempien hautajaisiin. Jonkun aikaa tämän jälkeen länsi-Kingstonin lukoksi tunnustettiin Jim Brownin toinen poika, Dudus Coke. Hänen astuessaan puikkoihin rikollisjengit eivät enää olleet poliitikkojen talutushinnassa, vaan itsenäisiä toimijoita, vaikka edelleenkin saattoivat tehdä rikoksillaan rahaa valtaeliitin jäsenille. Muutokseen mahdollisti Showersin kohdalla se, että liigan toiminnan painopiste oli siirtynyt Yhdysvaltoihin, josta posset eivät suinkaan lähettäneet rahaa puolueiden käyttöön Jamaikalle.

90-luvulla Ziggy Marley yritti isänsä tavoin rakentaa rauhaa vihollisjengien välille ja tämä mielessään rakennutti studion Tivoli Gardenin ja Reman kaupunginosien välimaastoon. Hän ei kuitenkaan antanut rakennusurakoita Dudus Coken firmalle ja tämän Showers posse kosti väkivaltaisilla iskuillaan Remaan.



Kokaiinin ja crackin yleistymisellä Jamaikalla oli reggaeseen kiihkoittava vaikutus ja yhtä aikaa kokkelin kanssa ilmaantuivat hakkaavat konerytmit ja aikaisempaa härskimmällä tavalla provokatooriset artistit. Siinä missä alkuperäisen roots-reggaen läpikäyvä prinsiippi ja suuri teema oli ollut "peace and love ", digireggae kääntyi 90-luvulla karkealla seksismillä höystetyksi tulen lietsonnaksi. Sadoissa biiseissä ovat jamaikalaisten dance hallien halla-ahot viime vuosina mananneet roviolle sitä sun tätä. Artistit tosin aina haastatteluissaan muistuttavat, että heidän "fyah bun" - yllytyksensä ovat retoriikkaa, jota ei pidä ottaa kirjaimellisesti.

Myös arvonimillä "President" ja "Press" tunnetun Dudus Coken tapaus on ollut inspiraation lähde lukuisille levytyksille Jamaikalla viime vuosina ja yleensä artistit tukevat biiseissään don Dudusta. Jopa reggaen kultakaartin kärkimies ja pitkän linjan rastalaulaja, Bunny Wailer on antanut äänensä kymmenien raakojen murhatöiden käskijäksi tiedetyn Duduksen puolesta singlellään Don´t Touch the President. Bunny on vakuuttanut, että hänen vaikuttimensa levytykseen eivät olleet kaupalliset eli, hän ei ole populismin tai katu-uskottavuuden asialla, vaan ihmisten puolella. Reggaepäällikön mukaan ihmisille länsi-Kingstonissa koittavat tukalammat olot kun Dudus on poissa.

Duduksen nimittäminen Bunny Wailerin kappaleen tavoin Robin Hoodiksi ei ole lopullisessa analyysissa perusteltua, mutta muuten ei voi väittää vanhan Wailerin täysin hakoteillä olevan. Presidentti piti omilla kotikulmillaan olot turvallisina, välitti ihmisistä enemmän kuin Jamaikan valtaapitävät ja jelppasi satoja, jos ei tuhansia köyhiä kansalaisia almujen, stipendien ja (laillisten ja laittomien) työpaikkojen avulla. Tähän hyväntekijän rooliinsa Dudus Coke vetosi oikeudenkäyntinsä aikana. Hän jopa lähetti käsinkirjoitetun kirjeen tuomarille, jossa ensin kertoi miten huonosti hänen perheensä on voinut Duduksen pidätyksen takia ja sen jälkeen luetteli ison liudan yleishyödyllsiä projekteja ja hyväntekeväisyystempauksia, jotka hän on rahoittanut.

Duduksen kirjeen naivius on sääliä herättävää. Miten Coken kaltainen kovanaama ja gangsteripomo saattoi kuvitella oikeuslaitoksen katsovan läpi sormien hänen elämäntyötään raakana rikollispäällikkönä saatuaan kuulla miehen ansioista asuinpaikkansa hyväntekijänä? Duduksen kirjeeseen sisältyvä ansiolista on kuitenkin karutonta kertomaa siitä missä käsissä on Jamaikan köyhän kansan hyvinvointi. Jamaikan valtaelitiin vastaus kansalaisten ahdingosta kumpuavaan ahdistukseen on kerrasta toiseen sama: lisää poliiseja ja sotilaita liikekannalle - ja jos valtion taholta jotain progressiota on ihmisten elämään tarjolla, esim. rakennuprojektien muodossa, niin resurssit kohdistetaan kulloinkin vallassa olevan puolueen kannatusalueille.

Jamaikalla Dudus Coke on ollut tunnettu henkilö vuosikaudet, mutta hän ei koskaan ole itse hakenut julkisuutta persoonalleen. Jotkut jamaikalaiset donithan ovat louskuttaneet mieluusti läppää radiossa ja teeveessä oman vallantuntonsa huumassa ja tehneet itsestään numeron missä ikinä ovat näyttäytyneet, mutta Coke oli matalan profiilin kippari. Jos Press piipahti sound systemissä hän pysytteli sivummalla, eikä halunnut mitään tervetulias -ja kunnioituskuuutuksia mikkimiehiltä. Nyt miehen ollessa maailmankuulu, niin ihme ja kumma, jos don ei kohta sanele muistelmiaan, joiden pohjalta tehdään sitten elokuva. Dudus Coken tarina on selkeästi elokuva-ainesta.



Dudus-leffaa odotellessa voi katsastaa tähän mennessä ilmestyneitä jamaikalaista rikollisuutta sivuavia elokuvia. Ensimmäinen ja kuuluisin niistä on tietysti Perry Henzellin ohjaama Harder They Come vuodelta 1972. Se demonstroi tietyn peruskaavion jamaikalaisessa elämänkentässä ja antaa värikylläisen välähdyksen "vanhasta Jamaikasta". Cess Silvera ohjaama Shottas (2002) on Harder They Comen päivitetty versio. Sen aiheena on parin jamaikalaisen, nuoren gangstan säpinät Kingstonissa ja Miamissa. Pääosassa on Bob Marleyn poika Kymani Marley, jonka pehmopornokohtaukset eivät luultavimmin rastapiireissä ole Marleyjen mainetta kohottaneet.

Eräässä amerikkalaisessa leffa-avostelussa ihmeteltiin sitä, miten Kymani Marley voi esiintyä tälläisessä verilöylyjä ja kamanvetämistä ihannoivassa elokuvassa. Oman ymmärrykseni mukaan Shottas ei kuitenkaan suhtaudu verileikkeihin ynnä muuhun ihannoivasti, vaan esittää pelkistetysti, näköisyyttä tavoittelevalla tavalla sitä todellisuutta, jossa jamaikalaiset shottat rymyävät. Kömpelyydestään huolimatta leffassa on vetoa ja jännitettä. Samat sanat sopivat Frank E. Flowersin vuonna 2004 julkaistuun elokuvaan Haven, jossa Kymani Marleylla on myös pieni rooli.

Havenissa ei pyöritä Jamaikan getoissa, vaan tapahtumapaikka on Cayman Island. Yhteyksiä Jamaikan rikollisuuteen tämä rikosdraama kuitenkin omaa. Haven on elokuvana Shottasia sofistikoituneemmin toteutettu, mutta kumpaakaan toimintateosta en uskalla suositella muuta kuin heille, joita aihepiiri ehdottomasti ja nimenomaan kiinnostaa. Jamaikalla kuvattu Third World Cop (1999) uppoaa jo niin syvälle B-sarjaan, että vain todella hardcore-Jamaika-fani saattaa kyseisestä kökköilystä kiksejä irrottaa.

Oma suosikkini po. genren filkoista on Dickie Jobsonin romanttisella saagalla sävytetty toimintadraama Coyntryman (1982).Siinä on synopsiin saatu sisällettyä aseiden ja huumeiden salakuljetusta, CIA:ta, jamaikalaista poliisibrutalismia, gangsterismia, rastafilosofiaa ja luontomystiikkaa. Osittain filmi hajoaa silppusäkiksi ja jotkut roolisooritukset menevät ylinäyttelemisen puolelle, mutta vahvan ja väkevän tiheytensä ansiosta Countrymanissa on kestävää karismaa. Soundtrack elokuvaan on koostettu pääasiassa Bob Marleyn tuotannon parhaimmistosta.




Ylimmässä kuvassa Manley, Marley ja Seaga, alakuvassa "maailman vaarallisin rikollinen" Dudus Coke


torstai 26. huhtikuuta 2012

Papa Nesin musa: ihmisyyden tunnustajan kauneuden paljastuksia

I am not a poet,
I cannot make a rhyme,
I do not know the big words
Like "shpritz" and "paradigm"
I am not an artist,
I cannot paint my house,
I cannot chisel marble,
I cannot twist and shout ...

Goodbye, goodbye, the "I am" world,
Goodbye, goodbye, so long
Farewell, adieu, adieu, farewell,
I have not sung this song,
No, I have not sung this song.


Michael Nesmithin laulusta I am Not That (Tropical Campfires)


Kaksi lensi yli käenpesän on hulvaton rallatus, mutta kyllä Freemanin ekan, vuonna 1976 ilmestyneen LP:n tenhoavin sävellys on Hectorin sanoittama Käyntikortti. Kyseessä on sovitus Michael Nesmithin kappaleesta Talking to the Wall. Samana vuonna ilmestyi toinenkin Nesmith-käännös: Minä sekä toi kuu (Silver Moon) Seppo Närhen laulamana.

Freemanin ja Närhen levytykset kertovat osaltaan Suomessa 70-luvun puolivälissä tapahtuneesta Nesmith-herätyksestä. Sen teki mahdolliseksi Original Records -niminen postimyyntifirma. Yhtiö kauppasi halpaan hintaan amerikkalaisia, oikeasta yläkulmasta korvamerkittyjä poistolevyjä ja tätä tietä Nesmithin varhaistuotanto tuli kerralla myyntiin alkaen kakkoslevystä Magnetic South (1970) - ja ne kiekot myös ostettiin, koska Iso Musta, Waldemar Wallenius alkoi Jussi Niemen säestyksellä sauhuta Papa Nesin kiekoista Soundissa.

Monkees-sarjan (1966-68) myötä pinnalle pulpahtaneen Nesmithin toimintasäde on laaja. Hän on muusikko, säveltäjä, elokuvatuottaja, kirjailija, yritysjohtaja ja tv-viihteen tekijä. Nes on tuottanut mm. elokuvat Repo Man ja Timerider ja Michael Jacksonin videon The Way You Make Me Feel. Suomessakin on tv:ssä nähty pariin kertaan Michael Nesmithin hillitön video-ja sketsikoosteshow Elephant Parts. Ikää veijarilla on tällä hetkellä 69 vuotta.

Musiikintekijänä Nesmith on ollut avoin hyvinkin eri tyyppisille ratkaisuille ja vivahteille. Hänen tuotannossaan on kuitenkin aina läsnä romanttinen ja hyväntuulinen vire. Papa Nesin laulut ovat ihmisyyden tunnustuksia ja elämän kauneuden paljastuksia. Kuulijaa lähestytään ystävänä. Esitysten henkilökohtaisuuden aste on korkea.Transkendenttinen herkkyys, kreisi huumori ja syvä haikeus elävät levyillä rauhanomaista rinnakkaineloa.


Hittejä Nesmithillä on ollut oikeastaan vain yksi isompi: Rio. Se on albumin From A Radio Engine To The Photon Wing avausraita. Tässä vaiheessa (v. 1977) Nesmith operoi täyteläisesti sovitetun popin puolella. Samaa sukua Radio Eginen kanssa on kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Infinite Rider on the Big Dogma (yksi hienoimmista levyotsakeista kautta aikojen!) Varhainen soolotuotanto uppoaa kantrirockin piikkiin, joskin Tantamount To Reason (1972) kokeellisine jaksoineen oli jo ulosajo coyntry roadilta ja kirjan & levyn yhdistelmäteos Prison (1975) puolestaan soundtrackmainen popkonsertto. Se sai jatkoa vuonna 1994 kirja+cd -julkaisulla The Garden, joka koostuu pääasiassa kuulaasta ja lempeästä instrumentaalimatskusta. Nesmithin soittaman kitaran lisäksi musaan on sovitettu mm. viulua, mandoliinia, oboeta, klarinettia ja trumpettia.

Nesmithin tuorein levytys on instrualbumi Rays vuodelta 2006. Sitä ennen uutta studiomateriaalia ilmestyi vuonna 1992 otsikolla Tropical Campfires.Tämä cd säteilee pehmeää satutropiikkitunnelmointia, joka huipentuu uljaaseeen, universaaliin hymniin ...For The Island. Sitä ennen on kohdattu suurenmoista kauneutta lauluissa Yellow Butterfly ja Moon Over Rio Grande. Nesmithin ilmentämä energiataso synnyttää tällä(kin) levyllä vaikutelman amerikanpopin Bodhisattvasta: herääminen minättömyyden tajuisuuteen on tapahtunut ja musiikista virtaa maailmaan myötätuntoa, rohkaisua ja välittämistä.

... For in Mind is no confinement
To reverie's light play
Conceptions are unlimited
They are reflections of the way
Pure consciousness provides for us
Ideas that light our day

And more than we ever can imagine
Life extends beyond our dreams
It spreads out its lasting promises
And shelters with its wing
It strikes down ignorance and want
It lifts the drooping heart
Love guides us back to where we are
Establishing our worth

As more than we imagine
More than we even know
The fields are white with harvest
The triumph has been shown
The fields are white with harvest
The triumph has been show.


Michael Nesmithin laulusta More Than We Imagine (From A Radio Engine To The Photon Wing)