Beatles ja Krishnatietoisuus

Itämaisten aatteiden invaasio länteen alkoi vuonna 1893, jolloin bengalilaisen mystikon Paramahamsa Ramakrishnan oppilas Swami Vivekananda osallistui Chicagossa pidettyyn Uskontoparlamenttiin ja sai osakseen valtavasti positiivista julkisuutta. Isolla volyymilla joogafilosofia ynnä muut itätuulen tuomiset laskeutuivat massojen tietoisuuteen vasta 1960-luvulla hippiliikkeen siivellä.

Beatlesit lensivät vuoden 1968 alussa Intiaan mietiskelemään Maharishi Mahesh Yogin opastuksella. Trippi jäi lyhyeksi, mutta George Harrisonille se oli tärkeä katalysaattori hindulaisen elämänymmärryksen omaksumiseen. Harrison ei kuitenkaan initioitunut Maharishin maailmanlaajuiseen meditaatiopiiriin, vaan sen sijaan hän alkoi laulaa Hare Krishna - mantraa ja sponsoroida Hare Krishna -liikettä.

Viralliselta nimeltään uskonnollinen yhteisö, jota Harrison vielä kuolemansa jälkeenkin testamentin kautta tuki on The International Society for Krishna Consciousness (ISKCON). Energioiltaan kyseisen jengin säpinät ovat paljolti samalla taajuudella kuin helluntaisilla kristittyjen leirissä. Ylistystä, musiikkia ja rukoilua rakastetaan ja harrastetaan runsaasti. Ideologiselta asenteeltaan Krishnatietoisuuden liike on lähellä Jehovan todistajia. "Harekrishnat" ovat näet hindufundamentalisteja, jotka Bhagavd Gita -eepokseen vedoten todistelevat herra Krishnan olevan ainoan oikean ja perimmäisen jumalan - ja häntä on syytä palvoa ja palvella nimenomaan Krishna-liikkeen oppien mukaan. Näihin oppeihin kuuluvat mm. Bhaktivedanta-temppeleissä voimassa olevat selibaattisäädökset. Niistä huolimatta mm. monet seksuaaliseen ahdisteluun ja pedofiliaan liittyvät skandaalit ovat murentaneet liikkeen mainetta vuosien varrella.

George Harrison, John Lennon ja Yoko Ono tapasivat ISKCONin perustajan ja päägurun Abhay Charanaravinda Bhaktivedanta Swami Prabhupadan vuonna 1969 Lontoossa. Prabhupada, joka neljä vuotta aikaisemin oli siirtynyt Intiasta Yhdysvaltohin, oli silloin 73-vuotias ja hänen täysin tyhjästä aloittamansa kultti eli kukoistuskauttaan länkkärinuorison keskuudessa.

Tapaamisen aikana käytyä keskustelua esitellään kirjassa nimeltä Search for Liberation (Bhaktivedanta Book Trust, 1981). Palasia sen aineistosta sisältyy myös kirjaseen Chant and Be Happy, alaotsikkonaan: The Story of the Hare Krishna Mantra (Bhaktivedanta Book Trust, 1987). Tämä julkaisu sisältää laajan, vuonna 1982 tehdyn George Harrisonin haastattelun.

Search for Liberationin mukaan vuoden 1969 tapaamisessa oli suurimmaksi osaksi äänessä Prabhupada. Harrison, Lennon ja Ono kuuntelevat häntä kiinnostuneina, mutta samalla selvästi hämmentyneinä. Erityisesti heitä ihmetyttää gurun tapa luututa lattiaa Maharishi Yogilla, Yoganandalla ja Vivekanandalla. Prabhubada toteaa että mm. näiden joogien toimesta on käännetty Bhagavd Gitaa englanniksi, mutta teoksen todellinen sanoma on ristiriidassa sen kanssa mitä nämä kyseiset joogagurut opettavat, ja ainoa oikea käännös muinaisesta tekstistä on Prabhubadan itsensä englanniksi toimittama laitos!

Harrison on kommenteissaan sovittelevampi kuin Lennon ja Yoko. He tarttuvat gurun opetukseen Hare Krishna - mantran suurenmoisuudesta ja tiukkaavat ja jankkaavat, miksi mitään muita mantroja pitää edes olla ja miksi yleensä puhua tai tehdä mitään muuta kuin resitoida Hare Krishnaa, jos mantra kerran on niin voimallinen... Toki Lennonkin ko. mantraa arvosti. Se tulee hänen puheistaan ilmi. Kristityillä ei hänen mielestään ole yhtä hyviä biisejä. "Se voisi olla vaikuttavaa jos vedettäsiin chanttia, Herra Jeesus, Herra Jeesus, tervehdys, Herra Jeesus," Lennon sanoo.



Kirjassa Chant and be Happy George Harrison kertoo, että hänen kiinnostuksensa Krishna-liikkeeseen heräsi hänen kuultuaan Prabhubadan ensimmäisen resitaatiolevyn Krsna Consciousness. Myös John Lennon diggasi levystä ja kuunteli sitä usein yhdessä Harrisonin kanssa. Harrison tunsi Krishna-värähtelyt omikseen ja saavuttuaan ensimmäiseltä Intian matkaltaan takaisin Lontooseen hän huomasi, että Krishnaliike oli siellä. Silloin Harrison ajatteli että mieluimmin hän hengaa Krishnajengin kuin täysin ilman hengellistä näkyä olevan tavisporukan kanssa. "Se oli hengellinen juttu, joka natsasi oman elämäntyylini kanssa. Pystyin toimimaan edelleenkin muusikkona, minä vain vaihdoin tietoisuuttani, siinä kaikki," Harrison selittää haastattelussa. Hän ei siis koskaan liittynyt ISKCONin jäseniksi, mutta jo vuonna 1969 hän hankki Krishnan palvojille temppelin Lontoosta, osti heille ison tontin kaupungin ulkopuolelta ja kustansi päägurun kirjan Krishna.

Harrisonin aloitteesta englantilaisen Radha Krishna Temppelin väki levytti Applelle Hare Krishna -mantran, josta tuli suuri hitti. Vielä suurempi menestys oli George Harrison oma single My Sweet Lord, joka paljasti beatlekitaristin hengellisen agendan: "My sweet lord. Hm, my lord. Hm, my lord. I really want to see you." Biisi on mukana Harrisonin ensimmäisellä sooloalbumilla All Things Pass (1970). Sitä seurasi LP Living in the Material World (1973), jonka nimikappaleen Harrison sanoo olevan Prabhubadan inspiroima:

Get frustrated in the material world
Senses never gratified
Only swelling like a tide
That could drown me in the material world.

George Harrison otti Prabhubadan ohjeen Hare Krishna -mantran laulamisesta vakavasti ja kertoo kirjassa resitoivansa mantraa aina kun se on mahdollista: "Kerran chanttasin Hare Krishna mantraa koko matkan Ranskasta Portugaliin, nonstoppina. Ajoin noin 23 tuntia ja chanttasin koko ajan."

Ero mantralaulamisen ja hiljaisen meditaation välillä on Harrisonin mielestä siinä, että mantraaminen antaa "nopeammin efektin". Hänen mukaansa "hiljainen meditaatio on enemmänkin kiinnittymistä ja keskittymistä, mutta kun chanttaat luo se suoran yhteyden Jumalaan".

Jälleensyntymisoppi kuuluu tavallisesti kaikkien hindu-ja joogakoulukuntien opetuksiin ja näin on myös Hare Krishna -liikkeen laita. Chant and be Happy -kirjassa haastattelija tiedustelee Harrisonilta, uskovatko muut beatlet Harrison tavoin sielunvaellukseen. George sanoo että Lennon oli taatusti jälleensyntymisopin kannalla ja, "enkä olisi yllättynyt vaikka Paul ja Ringokin ainakin toivoisivat että se olisi totta. Mutta sen perusteella mitä tiedän, ajattelen, että Ringo saattaa olla joogi rumpalin valepuvusssa!"

Hare Krishna.

Shitter Limited - Anna pillua Helena Pesola

Yhden kerran olen pitänyt tätä levyä kädessäni. Tämä tapahtui välittömästi kiekon julkaisemisen jälkeen syksyllä 1989 YLEn toimitiloissa Jyväskylässä. Seuraavana päivänä Radio Keski-Suomen musiikkitoimittajana työskennellyt Jorma Hietamäki piilotti EP:n, koska sen synnyttämä kohu oli saanut viranomaisetkin kyselemään kiekon perään ja takavarikoinnin uhka oli olemassa. Ministeri Pesola teki kunnianloukkausilmoituksen levyn takia, mutta perui sen ennen oikeudenkäyntiä.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten osasin tietyllä tapaa digata levyn kantta ja pidän sitä edelleenkin täydellisessä mauttomuudessaan lähes onnistuneena. Provokatorisessa kansiaiheessa on sekä markiisi de sademaista, liioittelevaa vitsikkyyttä että postmodernia ironisuutta, jonka tökerö taitto viimeistelee.

Levyn sisältöön perehdyin vasta äskettäin. Kova kohkaus bändillä on päällä, mutta karisma ja koukut soitossa jäävät vähiin. Huomattavasti paljon tehokkaampaa hooceetä on julkaistu Suomessa huomattavan paljon. Tämä Shitterin 12-tuumainen EP olisikin varmasti jäänyt täysin huomiotta ellei levy sisältäisi kappaletta Helena Pesola on huora. Kyseisen biisin säeosassa on hyvä, lähes kalevalalainen poljento: "Helena Pesola on huora, huora on Helena Pesola". Jotain selittävää tai teemaa laajentavaa jatkoa väite jättää kuulijan odottamaan, mutta sitä ei tule. Samaa lausetta rääytään monta kertaa kunnes mennään kertosäkeeseen: "Anna pillua, anna pillua, anna pillua, Helena Pesola".

Miksei muuten lauleta, "anna vittua ...."? Onhan sana pil-lu ääntenä selkeästi löysempi ja pullamaisempi kuin vit-tu. Vitun vee ja teet toisivat tekstiin sekä räväkkyyttä että onomatopoettista tiukkuutta ja luistavuutta, mutta ei tämäkään muutos kappaleen tasoa sinänsä nostaisi. Ideaköyhää, matalamielistä sinkoilua biisi on ja yhtäläistä rataa junnaavat EP:n muutkin, moukkamaiset, itsetyytyväiseltä itsetyydytykseltä kuulostavat pläjäykset.

"Teki mieli kokeilla mitkä ovat sananvapauden rajat. Vaikka levyissä olikin tosi törkeää tekstiä, niin se oli tietyllä tapaa perustelua: koska poliitikot puhuvat meille koko ajan paskaa, niin voimmehan me puhua paskaa samassa mittakaavassa." Näin perusteli Shitter Limitedin Jukka Miettinen vuonna 2004 tuotantoaan (Keskisuomalainen/Syke/ Juho Hämäläinen).

Miettisen mietteissä ei tietenkään ole mitään järkeä. Vaikka poliitikot puhuisivatkin meille "koko ajan paskaa", se ei voi mitenkään antaa meille oikeutta heitellä paskaa yksityisen poliitikon päälle. Lisäksi ainakin minä ajattelen niin, että viha ja kosto eivät sovellu musiikin tekemisen motiiveiksi eikä itsetarkoituksellinen rivous ole koskaan mitään muuta kuin itsetarkoituksellista rivoutta.

Vaalivuonna 2011 Shitter Limitedin biisit sopisivat soundtrackiksi hyvin monille netin keskustelupalstoille. Suomessa on siirytty ihmisten herjaamisen, häpäisemisen ja pilkkaamisen kulttuuriin. Härmän hirviöt ovat heränneet ja Suomi ryömii oman oksennuksensa lietteessä barbaarisesti karjuen. Sananvapaudeksi käsitetään se, että voidaan esteettä herjata, pilkata ja halventaa ihmisiä ja ihmisryhmiä. Suomalaiset sontimisen ystävät eivät haluaisi pitää shittiään enää missään limiitissä.

Big Brotherin kaltaiset ihmisyyden nöyryytysohjelmat ja Seiskan kaltaiset roskalehdet ovat osa tätä trendiä. Räikeimmillään sadistinen mellastus on kuitenkin päällä internetissä, jonka chat-sivustoja erinäiset "isänmaanystävät" juuri nyt terrorisoivat suvaitsemattomuutta ja maahanmuuttajavihaa uhkuvilla laukaisuillaan. Heidän kommenttinsa esim. poliitikoista ovat usein samansisältöisiä kuin kappaleet Shitterin platoilla. Bändihän levytti myöhemmin mm. teokset Nyt ammutaan ministeri Pertti Salolainen ja Kemiran johtaja pitäis tappaa.

En ole koskaan täysin tajunnut punkkia, mutta myönnän että (HC-)punkissa voi olla parantavaa voimaa. Shitter Limitedin levytykset ovat kuitenkin sillä tavalla koteloituneesti kipeitä ja sulkeutuneita, että ne tuskin ovat keventäneet kenenkään taakkaa.

Otto Donner psykedelian ylipappina 60-luvulla

Säveltäjä, muusikko Henrik Otto Donner on tehnyt paljon merkittäviä asioita. Hän on yksi Love Recordsin ja Elmun perustajista, kymmenien hienojen levytysten säveltäjä, tekijä ja/tai tuottaja, veturihahmo moninaisissa jazzin, taidemusiikin ja rockin rajoja ylittävissä projekteissa kymmenien vuosien ajan. Otto Donner on myös yksi psykedelisen kulttuurin varhaisista äänitorvista Suomessa.



Seuran numerossa 15-16/ 1965 Otto Donner esiintyy kannabiksen ja muiden psykedeelisten stimulanttien puolustajana. Aapo Ketton kirjoittaman jutun otsikkona on Vaarallista leikittelyä.

"Huumausaineiden käyttö on pesiytymässä nuorten suomalaisten taiteilijoiden ja opiskelijoiden keskuuteen. Eniten käytetään hasista eli marihuanaa, mutta myös meskaliinilla on sijansa. Se ei ole salakähmäistä tai häpeilevää nurkantakana polttoa, vaan kerskailevaa, avointa erikoisuuden tavoittelua, nautintoihin hakeutumista. Aineita joiden maahantuonti ja myynti on laissa kielletty, kuuluu olevan helppo tuoda tai tuottaa esimerkiksi Ruotsista tai ostaa välittäjältä vaikkapa helsinkiläisestä baarista. Vaarallisella leikillä on oma pääpappinsa, muusikko Henrik Otto Donner, josta tässä vieressä on kuva, mutta jonka kannattajoukon suuruudesta ei ole kovin selvää kuvaa. On vain hätkähdyttävä tieto - se on kasvamassa. Marihuana on vaarattomampaa kuin alkoholi, uskottelee Donner. Marihuana aiheuttaa mielisairautta muistuttavan tilan, sanoo lääkäri."

Kannabiksen ja musiikin yhteydestä Donner toteaa Seuran jutussa seuraavaa:

"Kuunnellessani levyjä tai konsertteja huumattuna pomppivat pinnalle eri asiat kuin selvänä ollessa. Asioita katsoo eri tasolta, eri kulmasta. Olen myös soittanut aika paljon marihuanan vaikutuksen alaisena. Silloin pitemmät rytmijaksot asettuvat paikoilleen, samoin sointuväreihin ja määrättyihin yksittäisiin äänisuhteisiin kiinnittää huomiota."




Jo vuosi ennen Seuran juttua Otto Donner oli framilla Suomen kuvalehdessä psykedeelikon ominaisuudessa. Suomen kuvalehden numerossa 45/1964 on raportti Helsingissä järjestetystä keskustelutilaisuudesta, jonka aiheena oli huumausaineet. Keskustelijoina olivat tohtori Lenni Lehtimäki ja Otto Donner.

Suomen kuvalehden toimittaja Maarit Niiniluoto referoi keskustelua seuraavasti:

"Lenni Lehtimäki: Kaikkiin huumausainesiin liittyy tottumisen vaara. Alkuperäinen käyttötarkoitus unohtuu, tilalle tulee himo. Ollaan riippuvaisia lääkkeistä. Narkomania on lopullinen tila, jossa on menetetty kontrolli. Seurauksena on vaikeita psyykkisiä ja fyysisiä häiriöitä, jotka vaativat pitkäaikaista hoitoa. Minulla ei huumausaineisen takia ole ollut aihetta optimismiin.

Otto Donner: Kyllä minä ymmärrän, ettei siinä hyvin kävisi, jos alkaisin tässä pöydältä tarjoilla heroiinia. Mutta ei alkoholikaan ole hyvä huumausaine: se johtaa ikävään sammumiseen ja krapulaan, puukkotappeluihin, autohurjasteluihin jne. Miksei alkoholia kielletä ja keksitä jotain uutta, joka johtaisi miellyttävämpään humalaan. Voin suositella kahta ainetta nimittäin marihuanaa ja meskaliinia. Edellisellä on positiivisia puolia: huomaa olevansa humalassa, laskuvaiheessa tulee nälkä, eikä koko ilosta tule lainkaan krapulaa. Meskaliini taas suurentaa ja syventää taiteellisia elämyksiä, humalatilassa koetaan voimakkaita hallusinaatioita ja visuaalisia elämyksiä.

Ääni yleisön joukosta: Kyllä minä olen yrittänyt saada meskaliinia.

Otto Donner: Kyllä sitä saa.

Toinen ääni: - - - Mistä saa meskaliinia - - -

Puheenjohtaja Otso Appelqvist: Kysymys ei kuulu keskustelun piiriin."



Vuonna 1981 Otto Donner oli M. A. Nummisen kanssa Uuden Ajan Aura -lehden keskusteluhaastattelussa. Tässäkin jutussa psykedeelejä hieman sivuuttiin, musiikin yhteydessä. Reggaen virtaavan suggestiivisuuden salaisuutta pohdiskellessaan Donner, Man ja haastattelijat päätyvät "yrttiin". Oso Laakso jatkaa siitä kysymällä, mikä se yrttijuttu musiikissa sitten oikein? Siihen Otto Donner:

"Mutta siinä voi tulla sellanen vaihe, että alat tarkkailla jotain hyvin pientä asiaa, voihan se tulla rokissakin tai intialaisessa... Kun sä olet siinä sisällä niin sä alat katsoa niitä pieniä asioita... Se siirtyy just vain noin (elehtii) vähän ja meni... Mutta se saa jonkun konserttimusiikin kuuntelijan kuuntelemaan niin kuin jotain Terry Rileyn In C:tä... `täähän on kiva jutu` ., mutta se ei ole sillä lailla asennoitunut, että kuuntelisi sen toiseen kerran, koska se ei itse asiassa kuuntele todella. Tälläiselle kuulijalle siinä ei oikein tapahdu. Vaikka siinä tapahtuu helvetisti, koko ajan. Ja kuuntelee uudestaan: vielä uusia asioita. Ja jos sitä soitetaan uudestaan, niin siitähän tulee ihan eri juttu. Tämä liittyy siihen avoimeen suhtautumiseen."

Timo Koivusalo (ohj.) - Tällä pohjantähden alla 1 (2009) & 2 (2010)

Edvin Laineen yli 40 vuotta sitten ohjaama Täällä pohjantähden alla on tönkkö, mutta väkevä elokuva. Siinä missä Laineen luomus on paljolti filmattua teatteria on Koivusalolla työssään selkeästi elokuvamainen ote. Koivusalo omaa silmää kauniille kuville - plus hänellä on tässäkin filmissä hyvät kuvaajat - ja parhaimmillaan po. leffat aaltoilevat eteenpäin valssin tavoin: tyylikkäästi, pehmeästi ja luistavasti.

Dramaturgia ei ole Koivusalon vahvinta alaa. Tämä on tullut selväksi hänen aikaisemmista filmeistään, joista useimmat ovat lähinnä näyttelijöiden sarjakuvamaista kulisseissa patsastelua. Koivusalolta näyttää puuttuvan kyky ymmärtää ja ilmentää ihmiselämän väkeviä värähteitä ja raadollisia räjähteitä. Tietty, oleellinen karheus näistäkin Koivusalon elokuvista puuttuu, ohjaaja ei saa Pohjantähden juonessa kyteviä, sähäköitä jännitteitä täyteen paloon kuin aivan hetkittäin.

Joukkokohtaukset ovat Koivusalon Pohjantähtien heikointa antia. Tästä ensimmäinen näyttö on Laurilan Anttoon häätokohtaus. Siitä ei kasva sellaista katsojan alleen jyräävää, intensiivisen raakaa taitetta kertomukseen kuin E Laineella. Koivusalon esitys tuntuu jäykältä ja visuaalisesti hajanaiselta ja siinä on niukalti sekä kollektiivisen uhon että väkivallan uhan uskottavaa painetta. Laurilan Aliinaa näyttelevän Eija Vilppaan rankka pyllistys hysterian vallassa, hame korvissa on rahvaanomaisuuden juhlaa, mutta se ei yksin häätöhulinan verettömyyttä pelasta, vaikka pyllistys onkin elokuvassa draamallinen tihentymä, jonka veroista saadaan odotttaa aina ykkösosan loppumetreille saakka. Silloin tulevat kuvat vankileiriltä pakkasyössä kotiin palaavasta, ahavoituneesta Akselista.

Laineen Pohjantähti puhutteli paljolti onnistuneiden näyttelijävalintojen ja hienojen roolisuoritusten vuoksi. Koivusalon elokuvassakin roolitus on mennyt pääasiassa nappiin ja monia upeita esityksiä nähdään. Kyseenalaisimmat rooliratkaisut on tehty Pappilan väen kohdalla. Antti Luusuaniemi papinpoika Ilmarina ei ulkoiselta olemukseltaan vastaa lainkaan Linnan (& Laineen) sotilaallisen ryhdikästä ja jäntevää Ilmaria. Vastaavasti Hannu-Pekka Björkman ei täysin tavoita isä-rovastin herkkyyttä ja kaunosieluisuutta, kuten teki Matti Ranin Laineen pohjiksessa.

Täysin tyytyväinen en ole myöskään Heikki Nousiaisen räätäli Halmeeseen. Aadolf Halme on Linnan kirjassa yksi huolitelluimmin piirretyistä hahmoista ja kertoo lukijalle kahdesta huomionarvoisesta seikasta; Halmeen hahmo todentaa sitä kuinka laajalti teosofis-okkultinen ajattelu oli Suomessa levinnyt jo 1900-luvun alussa ja toiseksi, sitä että Väinö Linna oli suhteellisen laajasti tutustunut tähän ilmiöön. Koivusalon ohjauksessa Halmeen astraalifilosofinen ufoilu jää liiaksi taka-alalle.

Halmeesta Kalevi Kahra teki Laineelle lopullisen tuntuisen version. Samaa ajattelin aluksi Kauko Helovirran Otto Kivivuoresta. Kahden katsomisen (dvd) jälkeen Esko Roineen Otto alkaa kuitenkin vakuuttaa todenteolla. Hän ei ole yhtä kovaäänisen rempseä Otto kuin Laineella, mutta humorististen iskujen nasevuus on silti tallella ja lisäksi Oton hahmossa on nyt myös häivähdys sellaista mietteliäisyyttä ja herkkyyttä, joka Edvin Suuren filmieepoksessa jäi pimentoon.

Ilkka Koivula on Akselina vähintäänkin yhtä onnistunut valinta kuin oli 60-luvulla Aarno Sulkanen. Tosin Koivulan naama on liian vanha ja uurteinen nuorelle Akselille. Risto Tuorila Jussina on myös hyvä: rauhallisesti, paisuttelematta tehty rooli. Samoin Pulkkinen Siukosena toimii mainiosti. Elokuvan naishahmot jäävät vähän vaisuiksi. Mieleenpainuvimman roolin naisista tekee Elena Leeve Laurilan Elmana.

Erityismaininnan Koivusalon elokuva ansaitsee Valentin Leppäsen hahmon käsittelystä. Kari Ketonen tekee vaikuttavan sivuroolin Halmeen oppipoikana, ja mainio oivallus elokuvan tekijöiltä on se, että Valentin ei lausu elokuvassa kuin yhden ainoan sanan. Enemmän Koivusalolta olisikin toivonut vastaavanlaisia, tuoreita tulokulmia ja tulkintoja. Nyt elokuva(t) vaikuttaa (vaikuttavat) enemmänkin versiolta Laineen Pohjahtähdestä & Akselista ja Elinasta kuin Väinö Linnan kirjasta. Koivusalon elokuvista tämä kahteen osaan jaettu Pohjantähtifilmi on kylläkin yksinkertaisesti paras. Kulkuri ja joutsenkin on ainakin miedosti onnistunut teos, mutta Pohjantähdessä on kaikista puutteistaan huolimatta eloa enemmän kuin muissa Aikamiespojan filkoissa yhteensä.

Pecos Bill - sarjakuvalehti

Jo ennen italowesternin voittokulkua villi lännen viboja säteili Suomeen Italian kautta. Sieltä olivat kotoisin 50- ja 60- lukujen tärkeimmät villi länsi -sarjakuvalehdet: Kädet Ylös, Villi Länsi, Tex Willer ja Pecos Bill.

Pecos Bill -lehden päähenkilö perustuu amerikkalaiseen taruun pojasta, jonka sudet kasvattivat ja joka pikemminkin lentää kuin ratsastaa Myrskytuuli-nimisellä hevosellaan. Lehden kehittivät käsikirjoittaja Guido Martina ja kuvataiteilija Raffaele Paparella vuonna 1949, mutta sarjakuvalla oli monia muitakin kuvittajia.

Suomessa Pecos Billiä alettiin julkaista keväällä 1953. Ensimmäisen lehden ensimmäinen ruutu näyttää yhä satumaisen upealta:




Avaussivut olivat muissakin numeroissa hienoja ja lehden, puolittain mustavalkoinen painoasukin varsin kelvollinen. Pecos Billin kultakautta kesti vuoteen 1961, jolloin lehti lopetettiin. 70- ja 80- luvuilla sitä alettiin pariinkiin otteeseen painaa uudestaan, mutta alkuaikojen tasoa ei tuon ajan pecosbilleissä läheskään aina tavoiteta. Sarjakuvan lisäksi lehden ensimmäiset vuosikerrat sisälsivät kuvitettuja tietoiskuja uudisasukkaiden ja intiaanien elämästä.

Pecos Bill on sikäli poikkeuksellinen lännensankari, ettei hän taisteluissa käytä tuliaseita, vaan pelkästään lassoa, jota hän ilmiömäisellä tavalla käsittelee. Hänen lähimmät avustajansa Clamity Jane, Korkkiruuvi ja Davy Crockett tarttuvat tarvittaessa myös paukkurautoihin. Lisäksi Pecos Bill saa apua susilta, puhveleilta, villihevoslaumoilta ja mystisiltä taivaanrannan ratsastajilta. Mystinen on myös Pecos Billin keijumainen rakastettu Sue Nopsajalka.

Vanhoista italolänkkäreistä Tex Willer ratsastaa edelleen ylväästi eteenpäin. Pecos Bill on kadonnut preerialta ja tuskin enää comebackia tekee. Mutta jos pieni kuvitelma sallitaan: miten fantastista jälkeä olisikaan syntynyt jos Jan Kounen olisikin ottanut Blueberryn sijasta Pecos Billin aiheeksi psykedeliseen lännenleffaansa ...

Marianne Backlén - Karma (2002)

Liittokansleri Angela Merkel ilmoitti syksyllä 2010 monikulttuurisen yhteiskunan epäonnistuneen Saksassa. Äskettäin pääministeri David Cameron vuodatti samat lötinät Englannin osalta. Härmän poliittiselta ylätasolta ei tälläisiä huomioita ole (vielä) kuultu. Sitäkin räikeämmin monikulttuurista yhteiskuntaa ovat arvostelleet perussuomalaiset ja muut rasismia lietsovat "remonttiryhmät".

Perussuomalaisten suurin harha on siinä, että he luulevat olevansa perussuomalaisia. He kuvittelevat voivansa määritellä suomalaisuuden ja päättää olevansa sen edustajia.

Kirjailija Marianne Backlén ei ole perussuomalainen, vaan suomenruotsalainen. Hänelle suomalaisuus ei siis merkinne suomenkielisyyttä. Monikulttuuristen avioliittojen karikoita käsittelevässä kirjassaan Karma (Gummerus, 2002) hän esittääkin suomalaisuuden lähinnä tietynlaisena mentaliteettina, temperamenttina ja fyysisenä eksistenssinä:suomalaiset kävelevät, elehtivät, puhuvat ja tanssivat jäyhemmin kuin ulkomaalaiset.

Suomalaisten juopottelua ja väkivaltaisuutta Backlén ei erityisemmin tuo esille, vaikka esim. kirjailija Sofi Oksasen mukaan ne nimenomaan määrittävät suomalaisuuden: "Tyypillisellä suomalaismiehellä ei ole kykyä kertoa tunteistaan ja sanojen sijasta hän käyttää väkivaltaa. ... Miehet ovat naisia suojellummassa asemassa. Vaarallisin paikka suomalaisnaiselle on koti," Sofi Oksanen on sanonut.

Suomessa asuvat ulkomaalaiset miehet ovat Backlénin romaanissa pääosassa. He näyttäytyvät lähes poikkeuksetta sivistyksestä piittaamattomina, alati seksinälkäisinä hiippareina. Heitä voi pitää kalustetuissa huoneissa ainoastaan silloin, jos ulkomaalaiset itse ovat saaneet sisustaa huoneet viihde-elektroniikalla ja arvokkailla tyylihuonekaluilla.

Afrikkalaiset ja jamaikalaiset miehet esitetään järestään "moniavioisina" pörrääjinä, joille uskollisuus avioliitossa on mahdoton hyve toteuttaa. Tyhjästä kirjan karrikatyyrit eivät tietenkään ole syntyneet ja niille on olemassa myös omat kulttuurihistorialliset taustansa: tietyissä maissa moniavioisuus on ollut maan tapa enemmän kuin toisissa. On kuitenkin myös niin, että ennen afrikkalaisia ja jamaikalaisia tästä samasta seikasta syytettiin Suomessa italialaisia: Marcelino Magaronia ja Viktor Kalboreckia. Idän miesten uhkaakin on Suomessa paljon pelätty: Juhani Ahon vuonna 1911 ilmestyneessä romaanissa Juha kerrotaan, kuinka vienankarjalainen Shemeikka keräili nuoria tyttöjä haaremiinsa.

Ristiriitoja Backlénin kirjan ihmiset kohtaavat myös uskonnollisista syistä. Erityisen runsaasti romaanissa ruoditaan jamaikalaisten miesten rastafarilaisuudesta vaikutteita saanutta elämäntapaa. Mutta yhtä hyvin vastaavanlaista elämäntyyliä, yrtintupruttelua ja tarkkaa hygienian vaalimista voivat harjoittaa kotimaisetkin Haile Selassien palvojat. Uskontojen ja kulttien hartaat harrastajat sopivat harvoin yhteen maallikoiden kanssa oli kansallisuus mikä tahansa. Luterilaiselle suomalaiselle on yhtä mahdotonta sopeutua yhteiselämään suomalaisen Jehovan todistajan kuin jamaikalaisen rastafarin koodijärjestelmän kanssa. (Eri asia sitten on, onko kirjassa kuvattu rastamiesten käytös täysin synkassa rastafarilaisuuden lähtölauselmien kanssa).

Useimmisa multikansallisissa perheissä monikulttuurisuus toimii ongelmitta sellaisella tasolla, että yksi kippaa ruoan suuhunsa lusikalla, toinen riisipuikoilla. Tärkeämpää onkin se kuinka fundamentalistinen suhde henkilöillä on omaan, paikallisen mytologiaansa, sillä näistä paikallisista myyteistä kumpuavat massojen arvot. Arvojen osalta eräs ratkaiseva kysymys inhimilliseltä kannallta on se, millainen arvo annetaan naisille ja lapsille.

Marianne Backlénin kirjan (ulkomaalaiset) miehet eivät omassa kulttuurissaan ole tottuneet ns. miehen ja naisen tasa-arvoon. Se on tosin suhteellinen uusi asia myös Suomessa. Eikä täkäläinen tasa-arvoajattelu kristillistä perua ole, vaan enemmänkin seurausta valistuksen ajan filosofien aatteiden maailmanlaajuisesta säteilystä. Tästä huolimatta suomalainen, sekulaari elämänmuoto ei perustu mihinkään abstraktiin järjellisyyteen tai objektiiviseen rationalismiin, vaan tietyt myytit ja uskomukset ovat vallitsevaa kulttuurimieltäkin muokanneet.

Rationaalisessa, modenissa kulttuurissakaan ihmiset eivät toimi erityisen rationaalisti. Vaikka Backlénin kirja sisältääkin huimia itseironisia huomioita, se ei mitenkään yritä analysoida sitä, miten sivistynyt, eurooppalainen nainen voi kuvitella, että auringonpaisteesta tykkääminen ja reggaemusiikin diggailu voisi riittää yhteiseksi perustaksi "monikulttuuriselle" liitolle. No, yhtä heppoisin perustein solmitaan monet samakulttuurisetkin liitot.

Karmassa tarina kerrotaan monen eri ihmisen nimissä. Tämä toteutustapa ei vakuuta, koska kaikki kertojaäänet kuulostavat samanlaisilta. Kirja ei olekaan niinkään romaani, vaan prosaistinen esseekokoelma tai pamfletti, jonka kirjoittamiseen Backlén on saanut sytykkeen omasta, epäonnistuneesta, monikulttuurisesta avioliitostaan, jota hän sen alkuaikoina auliisti mediassa esitteli. Yleispäteviä, ansiokkaita huomioita kirjasta löytyy lukuisia, olkoonkin että kirja on ennen kaikkea kuvaus tietyistä monikulttuurillisista piireistä, eli Punky reggae partyssa ja muilla Helsingin reggae-klubeilla 90-luvun alussa henganneista, nuorista aikuisista.

Kaunokirjallisena luomuksena en osaa Backlénin teosta suuresti arvostaa, mutta sosiaaliraporttina se on erinomaisen kärkevä ja tärkeä. Kirjaan - sen nimeä myöten - ympätyt buddhalaiset säätelyt tuntuvat keinotekoisilta ja irrallisilta, sillä onhan Buddha dharman näkemys identiteetistä vähintäänkin täydellisen yhteismitaton romaanin ilmentämän ihmisnäkäsityksenn kanssa.

Karma asettaa - hyvinkin perustellusti - kyseenalaiseksi monikulttuuristen liittojen onnistumisen Tästä ei voi kuitenkaan vetää suoraan sellaista johtopäätöstä, että monikulttuurinen yhteiskunta sinänsä olisi mahdottomuus. Itse asiassa se on ainut realistinen mahdollisuus nykyaikana. Kansallisvaltioiden aika on ohi, eikä maailmaa voi myöskään jakaa teististen uskontojen etupiirialueiksi. Täytyy vain hyväksyä yhteiskuntaelämään sisältyvän ristiriitoja: ei kaikkien kansalaisten ole pakko hyväksyä esim. yksiavioisuutta, Jeesusta, paavia, Allahia, homoliittoja, minihameita tai minibaareja.

Danny & mediapeli vm. 1969

Suosikin perinteisessä Grand Prix -äänestyksessä Suomen suosituimmaksi laulajaksi valittiin vuonna 1969 Danny. Pian tämän jälkeen kilpaileva nuortenlehti Intro paljasti, että voitto oli tullut vilunkipelillä: äänestyskuponkeja oli lähetetty iso liuta Dannyn fan clubin jäsenten nimissä - teko paljastui, koska osassa kuponkeja oli liian vähän postimerkkejä ja ne palautuivat "lähettäjän" osoitteeseen.

Markku Veijalaisen kustantaman ja päätoimittaman Intron erikoistoimittaja Vexi Salmi hehkutteli huijauskäryn jälkilöylyjä 8.12. 1969 ilmestyneen Intro nr. 23 - 24:n pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu "Jyrki Hämäläinen ja hupailut huipussaan."

"Hupailu huipussaan otsikoi rakas ammattitoveri Jyrki Hämämälinen Suosikin numerossa 12 juttunsa, jolla hän tunnettuun tapaansa yritti paikkailla lehtensä ja laulajatoverinsa mainetta, mutta vielä taisi jäädä toinen puoli kuusta valloittamatta, puhumattakaan lukijoista", Vexi aloittaa ja jatkaa:

" ... Oliko pienen, viattoman Leila Salmelaisen (Dannyn fan clubin silloinen prexy) syyttäminen se kaikkein paras ja kaunein mahdollisuus. Kyllä isojen miesten pitäisi uskaltaa pyytää anteeksikin, kun muutenkin uskaltavat. Vai mitä herrat Jyrki ja Danny. Jäihän niitä ääniä vielä tarpeeksi huomaamattakin. Leila ilmeisesti keksi liimailla niihin muutamaan sataan viimeiseen enemmän postimerkkejä."

Äänestysskandaalia setvitään myös Intron yleisönosastossa. Vihaisin on Elvis fan clubin prexy Tuula Mäenpää:... "Myös minä sain äänestyslipukkeeni takaisin, samoin kuin Barbro Hjelt. Ei se vielä mitään, mutta D-clubi oli äänestänyt minun nimissäni myös, huh, Tom Jonesia!!!"

Nimimerkki "Yx Kirka-fan" summaa tilanteen näin: "Onnex me Kirka-fanit sadaan olla happyja, kun me tiedetään, ett Kirka ei olis ikinä tehny tuollasta."

Introssa oli muutenkin vuosina 1969-70 vallalla vahva Danny-kriittinen henki. Yksi esimerkki. Vuoden 1970 alussa Vexi Salmi kirjoitti Rumputulta-otsikon alla tähän tapaan: "Silloin tällöin aikaisemminkin Danny on puhunut yliluonnollisista taipumuksistaan, mutta viimeisin korviini kantautunut huhu lyö kaikki aikaisemmat laudalta. Dannyn kolmen sormen päässä oleva magneetti näyttää tälle suurelle tietäjälle vastapäätä istuvan henkilön mietteet ja ominaisvärin."

Tosin samassa numerossa oli Kari Helopaltion täysin asiallinen juttu, ehkä vähemmän asiallisella otsikolla: "Onko Danny Suomen ensimmäinen Jeesus?" Artikkeli kertoo musikaalista Jesus Christ - Superstar, jota Reijo Paukku oli tuomassa Tampereen pop-teatterin esitettäväksi ja - "Tampereen pop-teatterin version yhteydessä on vilahtanut nimi Ilkka Lipsanen, alias Danny."

Dannyn kytkökset Suosikkiin olivat 60-70 -lukujen vaihteessa vahvat, sillä päätoimittaja Jyräys Hämäläinen toimi usein myös Dannyn show-kiertueiden seremoniamestarina ja niiden ohjelman käsikirjoitttajana. Yhteisten projektien hyytymisen jälkeenkin Suosikki säilyi koko Hämäläisen päätoimittajakauden Dannyn luottolehtenä.

Myös Introlla oli omat kytköksensä. Olihan lehden toimittaja ja myöhemmin päätoimittaja Vexi Salmi tunnetusti myös mies Irwin-ilmiön takana.