Miles Davisin tavoin McLaughlin ylitti omissa levytyksissään musiikityylien rajat ja hänestä tulikin yksi tärkeistä fuusiomusiikin henkilöitymistä, jonka soitot kiinnostivat sekä rockin että jazzin kuuntelijoita.
Jo McLaughlinin ensimmäisen oman bändin nimi - Mahavishnu Orchestra - kertoo siitä, kuinka isosta visiosta hänen tekemisissään oli tuolloin kyse. Mahavishnun - Suuren Vishnun - nimissä musisoivan orkesterin rinnalla joku "Jimi Hendrix Experience" kuulostaa festarien sivulavan alkuiltabändin nimeltä...
Jimi Hendrix assosisoituu tähän yhteyteen, koska Hendrixillä olisi voinut olla Mahavishnu-orkan kaltainen bändi. Olihan Hendrix ennen kuolemaansa suuntautunut jazziin(kin) päin ja jammaillut myös McLaughlin kanssa. Miles Davisin ja Jimi Hendrixin välilläkin oli virityksiä, mutta ne kaatuivat kitaramessiaan nuotinlukutaidottomuuteen. Ja on muitakin syitä, joiden takia on helppo kuvitella Hendrix soittamassa kumppaneinaan Mahavishnun muusikot: Jan Hammer (koskettimet) Jerry Goodman (viulu) Rick Laird (basso) ja Bill Cobham( rummut).
Samoin kuin McLaughlinilla - joka po. aikaan käytti itsestään nimeä Mahavishnu John McLaughlin - myös Hendrixillä oli näkemys musiikista hengellisenä herättäjänä ja transpersoonallisten tajunnantilojen virittäjänä (eli, "sähköisenä kirkkona"). Hendrixin hengelliset pyrkimykset ja visiot eivät vaan ehtineet koskaan puhjeta sellaiseen kukoistukseen, kuin mitä tapahtui Mahavishnu Orchestran musiikissa. Rockin ja jazzin historiasta tuskin löytää toista yhtä lailla uskonnolliselle tietoisuudelle omistautunutta bändiä, kuin mitä oli Mahavishnu Orchestra.
Yhtye ei propagoinut mitään tiettyä uskontoa ja sen musiikki oli kaukana konventionaalisiin harmoniakäsityksiin nojaavasta hymnien hymistelystä tai jumputtavasta Jeesus-jytästä. Mahavishnu Orchestra rokkasi kuin Led Zeppelin konsanaan, vaikka sävellykset olivatkin verraten monimutkaisia teoksia. Bändi risteytti rockin ja jazzin lisäksi fuusionsa funkkia ja aineksia Intialaisesta ja länsimaisesta klassisesta musiikista.
Innoituksensa Mahavishnun kappaleet saivat kosmisista näköaloista ja lähteistä, kuten jo biisien nimistä käy ilmi: Smile of the Beyond, Eternity`s Breath, Wings of Karma, Cosmic Strut... Ensimmäinen albumi on nimeltään The Inner Mounting Flame (1971). Sitä seurasivat Birds of Fire ja Between Nothingness and Eternity.
Yhteys sakraaleihin sfääreihin on erityisen vahvasti aistittavissa John McLaughlinin kiihkeissä kitaraimprovisaatioissa, jotka yleensä huipentuvat ultranopeisiin juoksutuksiin. Suunta sooloissa on poikkeuksetta vertikaalinen ja sikäli ne eivät ole tajuntaa laajentavaa musiikkia käsitteen täydessä merkityksessä. Sillä eihän tietoisuuden muuntuminen ole yksisuuntainen, vaan holistinen prosessi, joka koskettaa koko ihmisen olemusta vertikaalihorisontaalisena värähtelijäolentona.
Mahavishnun salamakitaroinnista välittyy kirkkaana sen sisäänrakennettu intentio singota tietoisuus ulos sitä rajoittavien raamien puristeesta ja tässä mielessä hänen kitaroinnillaan on tietysti tajuntaa avartava - ja energisoiva! - vaikutin ja vaikutus. Mahavishnu kiipeää tikapuita taivaaseen, kunnes ylimmälle tikkaalle noustuaan syöksähtää suurenmoisen ekstaasin voimasta raketin lailla rannattomiin (minättömiin) avaruuksiin räjähtämään. Soolojen tiheänuottisen ornamentiikan voi mieltää sutrina tai saarnoina korkevärähteisestä energiasta/rakkaudesta. Yhtä lailla soolot on antaumuksellisen palonsa vuoksi ymmärrettävissä lahjoina ja antautumisena myyttisille jumalvoimille.
Mahavishnu Orhestra ei kuitenkaan ollut mikään McLaughlinin kitarasooloilua komppaava taustapumppu, vaan luova ja hyvin yhtenäisesti ja orgaanisesti toimiva orkesteri. Sen kaikki jäsenet rohkenivat sekä ylevöityä että herkistyä. He antoivat soittaessaan hengen kulkea ja kulkivat itse minne henki vaan kulkemaan käski (Hesekiel).
Viulisti Jerry Goodmanin soittamat unisono-jaksot ja hänen hienot sävelkudelmansa kaikkiaan ovat orkesterin soundin kannalta yhtä lailla tunnusmerkityksellisiä kuin Mahavishnun kitaran korkeat veisut. Välillä bändiä kuunnellessa tuntuu siltä, että siinä olisi kaksi kitaristia, koska Jan Hammer moogeineen ja fuzzeineen oli koskettimien ääressä varsinainen velho, joka osasi veivata pelejään psykedeelisen rock-kitaristin otteella. Taitavasti ja vähintäänkin intoutuneesti huolehtivat omista tonteistaan myös Basisti Rick Laird ja rumpali Bill Cobham.
Vaikka Mahavishnun soittajat yltyivätkin soittaessaan ilmentämään ihmeellistä, pyhää voimaa, eivät he muuten olleet McLauhglinin tavoin omistautuneita jumalaisille laadullisuuksille ja hengellisille ihanteille. John McLaughlinhan oli tuohon aikaan intialaisen Sri Chinmoyn opetuslapsi. Samoin Carlos Santana, jonka kanssa McLaughlin levytti vuonna 1973 albumin Love Devotion Surrender.
Sri Chinmoy oli suurenmoisen lahjakas guru mitä tulee autuaaliseen samadhiin vajoamiseen meditaatiossa ja hän (yhdenkäden painnonnoston maailmanmestari) teki paljon huimia ja myös hyviä tekoja. Chinmoy kuitenkin sortui tyypillisiin guruansoihin, eli nosti oman henkilöpalvontansa opetuksensa keskeissisällöksi ja piti yllä (salaisia) seksisuhteita samaan aikaan kun saarnasi oppilailleen selibaatista. Nämä ovat luultavimmin niitä seikkoja, jotka karkoittivat Mahavishun ja Santanan Chinmoyn vaikutuspiiristä.
Myöskään liitto McLaughlin ja alkuperäisen Mahavishu-miehistön kanssa ei pitänyt pitkään. Bändi hajosi 1973 kesken levytyssession. Syynä hajaannukseen olivat erimielisyydet levytysten tekijänoikeuskorvauksista ja myös McLaughlin määrävä asema bändissä. Seuraavana vuonna Mclaughlin kokosi uuden yhtyeen, jonka sanoi olevan "todellisen Mahavishnu Orchestran". Joukkueeseen kiinnitetyt muusikot - kuten viulisti Jean-Luc Ponty - olivat kaikki erinomaisia osaajia ja Mahavishnu Orchestra jatkoi loistavien levytysten ja konserttien tekemistä aina vuoteen 1976 saakka.
70-luvun puolivälissä John McLaughlin kokosi intialaisista muusikoista koostuvan, akustista musiikkia soittavan yhtyeen Shakti ja 80-luvulla hän teki levyjä täysin uuden tyyppisen Mahavishnu-yhtyeen kanssa. Soololevyjä McLaughlin on julkaissut tasaista tahtia aina tähän päivään saakka. Oivallisia kiekkoja kaikki, mutta vailla sitä tajunanräjäyttävää, majesteetillista loistokkuutta tai ekstaattista intensiteettiä, joiden ansiosta 70-luvun levytyksiä kuunnellessa joutuu ihmettelemään, että soittaako tässä mies vai itse suurjumala Vishnu?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.