REGGAEMINISTERIN ELÄMÄ JA KUOLEMA

Dis a one, come tell I say
Another one, come tell I say
If you want to be saved son
You got to go in your grave son
Pack of Bull shit, that is Bull shit, I say

The other one come tell I say
The other one come tell I say
If you want to be in the light son
You got to love Jesas Crise son
Dat is fantasy
A whole pack of ignorancy, I say .

All you got to do
Live clean, let your works be seen
Stand firm, or go feed worm
Live clean, let your works be seen
Stand firm, or go feed worm.

Peter Tosh - Stand Firm.

Hän ei vaikuttanut iloiselta missään tilanteessa, jossa olin hänen kanssaan mukana, eikä hän ollut erityisen miellyttävä yksilö olla tekemisissä. Hän ei ollut ikinä kiinnostunut rahasta tai mistään sellaisesta, mutta hän ei myöskään ollut kiinnostunut olemaan ystävällinen.

Earl McGrath, Rolling Stones Recordsin ex-johtaja.


John Masouri: The Life of Peter Tosh - Stepping Razor (Omnibus Press, 2013)

Oliko Peter Tosh itsensä pahin vihollinen? Tätä pohtii englantilainen reggaetoimittaja John Masouri kirjassaan Stepping Razor. Toshilla olisi ollut hänen mukaansa mahdollisuudet megaluokan menestykseen, mutta reggaetohtorin äärimmäisen arrogantti asenne ynnä yhteistyökyvyttömyys nousivat esteeksi hänen uransa progressiolle.

Bob Marleysta on kirjoitettu satoja kirjoja, mutta John Masourin teos on ensimmäinen varsinainen Peter Tosh -elämäkerta. Se tarkentaa, laajentaa ja selkeyttää huomattavasti Marley-kirjojen ynnä muiden lähteiden antamaa kuvaa Peter Toshista sekä artistina että ihmisenä.

Alkuperäisen Wailers-trion vaiheista kirja antaa osittain erilaisen kuvan, kuin mikä on kanonisoitu - ja erityisesti Bunny Wailerin ylläpitämä - versio kolmesta musiikisoturista, jotka jakoivat kaiken keskenään ja pitivät yhtä tilanteessa kuin tilanteessa.



Bob Marleyn, Bunny Wailerin ja Peter Toshin musiikillinen yhteistyö oli saumatonta ja hedelmällistä koko Wailers-trion olemassaolon ajan, mutta heidän keskinäisissä suhteissaan oli välillä hyvinkin jännittynyttä värinää, eikä ristiriidoilta vältytty. Kitkaa Marleyn ja Toshin välille alkoi syntyä heti Rita Marleyn (Andersonin) ilmaannuttua kuvioihin 60-luvun puolivälissä. Marleyn ohella myös Tosh iski silmänsä Ritaan ja yritti sitten raiskata hänet erään studiosession tauolla. Myöhemmin Tosh tunsi kitkeryyttä (mustan) Ritan lähtiessä (vähemmän mustan) Marleyn kelkkaan ja hän, samoin kuin Bunny Wailer, loukkaantui siitä, että Bob meni Ritan kanssa naimisiin salassa yhtyetovereiltaan.

Suurin epäsovun aiheuttaja oli se, että trion Island-sopimuksen jälkeen Wailerseista tuli Bob Marley & The Wailers - ja pian Wailers tarkoittikin Marleyn taustayhtyettä, ei Bunnya ja Peteriä. "Paholainen johdatti Bobia tekemään tälläisen sopimuksen", kommentoi Tosh asiaa vuosien päästä. Tosh tunsi katkeruutta Marleya ja Chris Blackwellia kohtaan kuolemaansa saakka ja elämänsä viimeisinä vuosina myös hänen suhteensa Bunny Waileriin rapautui.

Tosh esiintyi julkisuudessa ylimielisenä, totisena ja aggresiiviisena julistajana, mutta miehen lähipiirissä hänet tunnettiin sydämellisenä, mekaanisia leluja keräilevänä huuliveikkona. Välillä Toshin vitsikkyys uhmakkuuteen yhdistettynä vei hänet kiperiin tilanteisiin. Esimerkkinä tästä se ilta, jolloin Toshin auto pysäytettiin Kingstonissa tiesululle ja häneltä tuli kysymään ajokorttia komisario Roach. Tosh tarkisti, että onko viskaalin nimi todellakin Roach (torakka) ja myöntävän vastauksen saatuaan huudahti hänelle: "Pysy etäällä! Minä otan nyt (hyönteis)sumuttimeni esiin!" Komisario kimpaantui pahanpäiväisesti, mutta eräs poliiseista sai pomonsa kuosiin selittämällä, että kyseessä on Peter Tosh, joka on "tosi kova koomikko".

Peter Toshin äkkiväärästä luonteesta huolimata Bunny Wailer oli varsinainen Wailers-kolmikon kuuma-Kalle. Hän meni hermostuessaan herkästi vastapuolen iholle. Eräänkin neuvottelun Studio Onen omistajan, Coxsonen kanssa hän kävi veitsi Coxsonen vatsaa vasten painettuna. Väkivaltaa ei kaihtanut Marleykaan, vaikka ei varsinaisesti mikään tappelija ollutkaan. Marley verkostoitui jo hyvin varhain Kingstonin alamaailman kanssa ja hän vietti paljon aikaansa julmien, pahamaineisten miesten ympäröimänä.

Wailers-kitaristi Al Anderson kuvaa Marleyn ja Toshin eroavaisuutta näin:

Bob oli gangsteri, ja siitä piirteestä hänessä minä en pitänyt. Pidin Bobin Jah-jutusta, joka oli esillä päiväsaikaan. Mutta öisin, jolloin Frowser, Tek Life ja nämä pojat tapasivat ilmaantua Hope Roadille, se juttu oli poissa ...

Peter Tosh huolehti minusta 10 kertaa paremmin kuin Bob Marley. Peter maksoi minulle rojaltteja ja hän antoi minulle kunnioitusta. Hän poltti hyvää yrttiä, kun Bob sen sijaan saattoi polttaa bush herb` iä ja jauhaa vitunpotaskaa.



Ristiriitoja Marleyn ja kahden muun Wailerin välillä aiheutti myös Marleyn liittyminen järjestöön Twelve Tribes of Israel, jota Tosh kutsui nimellä 12 Bribes (12 lahjusta). Tosh itse oli Etiopian ortodoksisen kirkon jäsen, mikä on aika kummallista, koska Tosh oli leppymätön kristinuskon vastustaja, joka ei koskaan halveksuntaansa Jeesusta kohtaan salaillut. "Ainut Jeesus jonka tiedän on orjalaiva S.S. Jeesus," Toshilla oli tapana sanoa. Ei siis ihme, että Etiopian ortodoksisen kirkon pastori Kes Estafanus kieltäytyi toimittamasta Toshin hautajaisriittejä, eikä - päinvastoin kuin Marleyn hautajaisissa - arkkipiispaakaan näkynyt paikalla.

Rastat eivät perinteisesti osallistu hautajaisiin ja tälle käytännölle Tosh itse oli uskollinen. Häntä ei nähty Marleyn hautajaisrumbassa, eikä hän ottanut osaa edes rakastettunsa Yvonne Whittinghamin hautausseremonioihin helmikuussa 1976. Yvonne kuoli Peter Toshin ajaman kolarin seurauksena ja sanotaan, ettei Tosh päässyt koskaan asian yli. Yvonnen kuolema muutti Toshin luonnetta pysyvästi synkempään suuntaan.

Liikenneonnettomuuden jälkeen Tosh luopui Volkswagenistaan ja alkoi nimittää sitä "Vampire Wagon` iksi". Vampyyrit ja aaveet olivat Toshin huolenaiheena läpi hänen elämänsä. Hänellä oli tapana spreijata aerosolsuihkeella (CRC?) kaikki tavaransa säännöllisin väliajoin ja näin suojella niitä verenimijöiden hyökkäyksiltä.

Usko vampyyrien ja kummitusten olemassaoloon ei kuulu rastafarilaisuuteen. Muutoin Tosh eli hyvin tiukasti rasta orderia kunnioittaen. Hän ei juonut alkoholijuomia tai limonadeja, eikä ikinä sekoittanut marihuanaa tupakkaan, jota vastusti yli kaiken. Eräällä klubikeikalla Pariisissa Tosh ilmoitti kieltäytyvänsä esiintymästä elleivät ihmiset lopeta tupakanpolttamista salissa.

Vuonna 1976 Tosh suututti englantilaistoimittaja Vivien Goldmanin ilmoitettuaan, että Goldmanin pitää pysyä hänestä etäällä, jos hänellä on kuukautiset. Vivien Goldman vimmastui myös Bunny Wailerille, joka ajoi hänet ulos eräästä studiosessiosta, koska Vivien oli pukeutunut shortseihin. Jamaikalaissntyisen reggaeveteraani Dennis Bowellin yhteistyö Toshin kanssa päättyi sinä päivänä, jolloin Bowell leikkasi dread locksinsa: siitä lähtien hän oli Toshille ilmaa.

Yleisen rastakäytännön mukaisesti Tosh karttoi suolalla maustettuja ruokia. John Masourin kirjassa kerrotaan, kuinka Tosh erään kiertueen aikana söi keksejä, joiden päällä oli suolahiutaleita, jotka Tosh hankasi huolellisesti pois. Eräs Toshin seurueen jäsenistä huomasi keksipaketin tekstistä, että keksien valmistamisessa on käytetty sianihraa ja oli aikeissa informoida tästä Toshia, mutta Robbie Shakespeare - joka tuolloisista, muhkeista dread lockseistaan huolimatta ei ollut rasta - esti tämän ja kertoi asiasta päällikölle vasta keksien syömisen jälkeen.

Yhtä väsymättömästi kuin Tosh vastusti Jeesusta ja julisti pan-afrikkalaista ideologiaa hän promotoi "pyhää yrttiä". Tosh oli marihuanan ketjupolttaja ja hänen tyylinsä oli tuprutella spliffejä myös esiintymisensä aikana ja pitää palopuheita ganjan puolesta. Marihuanasta oli laulettu Jamaikalla jo vuosia ennen kuin Peter Tosh julkaisi singlensä Legalize It 1975 ja saman nimisen albumin vuotta myöhemmin, mutta koskaan aikaisemmin ei kannabista oltu musiikkibisneksessä promotoitu niin voimakkaasti ja näkyvästi kuin Peter Toshin levy - kansikuvineen kaikkineen - teki.

Legalize It pantiin pannaan Jamaikan radiossa ja marihuanan julkinen puolustaminen toi Toshille kosolti muita vaikeuksia. Kannabiksen promotointi oli tärkeä syy mm. kahteen poliisien suorittamaan, rajuun pahoinpitelyyn, joiden kohteeksi yrttiministeri 70-luvulla Jamaikalla joutui. Edes ystävyys pääministeri Manleyn kanssa ei häntä suojellut.



Legalize It on tunnelmaltaan maaginen ja viboiltaan tiheä albumi, mutta täysin nappiin kaikki meni vasta Toshin seuraavalla LP:llä Equal Rights. Se on debyyttiä huomattavasti huolellisemmin ja jäntevämmin tuotettu teos.

Equal Rightsin jälkeen Tosh aloitti yhteistyön Rolling Stonesien kanssa. Bush Doctor ilmestyi vuonna 1978 Rollareiden omalla levymerkillä ja Jagger esiintyi useissa Tosh-konserteissa vierailevana tähtenä. Yhteistyön alkuvaiheessa Tosh kehui Rollari-tiimiä vuolaasti julkisuudesssa, mutta myöhemmin hän haukkui Rollarit pataluhaksi, koska he eivät hänen mielestään promotoineet tarpeeksi paljon hänen levyjään, jonka takia niiden myynti jäi odotettua pienemmäksi.

Uransa aikana Tosh päätyi parjaamaan suunnilleen kaikkia yhteistyökumppaneitaan. Hän ei koskaan täysin tajunnut sitä, että hänen musiikkinsa läpimenon esteenä ei ollut niinkään kehno pr-työ, vaan se, että suurelle osalle ihmisistä hänen kappaleensa ovat liian suoraviivaisesti taistelevia luonteltaan ja liiaksi afrikkalaisuusideologiaan keskittyneitä. Toinen Toshin levymyyntiä jarruttanut seikka oli levyjen tyylillinen moninaisuus, vaikka juuri sen avulla kuulijoita oli tarkoitus saada lisää.

Tosh, kuten kaikki hänen ikäpolvensa reggaeartistit olivat saaneet paljon innoitusta soulista, ja myös rockista Tosh piti - mutta kun hän sekoitti soulia ja rockia omaan musaansa sen ominaislaatu oheni ja keveni. Huomattavasti paremmin militantin, mustan reggaen modernisoinnissa onnistui Black Uhuru - kiitos ennen kaikkea rytmikaksikko Sly Dunbarin ja Robbie Shakespearen, jotka ennen Uhurun läpimurtoa soittivat Toshin kiertueilla.

Levylistojen kärkeen Tosh pääsi vasta uransa loppuvaiheessa levytettyään oman versionsa Johnny B. Goodesta, mutta toki hän teki pitkiä, menestyksekkäitä konserttikiertueita ympäri maailman jo ennen sitä.

Muusikkona Tosh oli Wailers-kolmikosta pätevin. Hän opetti Marleylle kitaransoiton alkeet ja soitti itse kitaraa useiden artistien, kuten Ras Michaelin levyillä. Hänet värvättiin myös muutamien rokkareiden - kuten Eric Claptonin - levvytysprojkteihin, mutta näissä sessioissa Tosh ei erityisesti loistanut: hän saattoi istua studiossa ääneti pitkiä aikoja spliffiä imien kunnes alkaa äkisti soittaa kitaralla jotain komppia, joka taas loppui yhtäkkiä kuin seinään.




Täysin aiheetonta Toshin epäluottamus taustavoimiaan kohtaan ei ollut. Afrikassa käydessään Tosh havaitsi, että hänen levyjään on siellä myynnissä, vaikka hänen kanssaan ei oltu tehty sopimusta mistään tälläisestä. Hän nosti oikeusjutun EMI-yhtiötä vastaan ja vähän ennen kuolemaansa oikeudesta tuli päätös isojen korvauksien maksamisesta Toshille.

Tosh tiedotti em. rojalttirahojen saamisesta Jamaikalla radiohaastattelussa ja tätä on epäilty yhdeksi kimmokkeeksi Toshin murhaan vuonna 1987: Toshin taloon tunkeutunut murhaaja Leppo ja hänen apurinsa olivat ehkä siinä uskossa, että Toshilla on talossaan vähintäänkin satoja tuhansia dollareita.

Kohtalokas asia Toshin kannalta oli myös hänen suhteensa naiseen nimeltä Marlene Brown, jonka kanssa hän asui viimeiset elinvuotensa. Marlene Brown oli 17-vuotias ryhtyessään yksiin yrttiministerin kanssa ja vuosi tämän jälkeen hän ilmoitti olevansa Toshin manageri. Mitään pätevyyttä toimeen Marlene Brownilla ei ollut ja hän itse asiassa hankaloitti monin tavoin Toshin uraa ja elämää. Monet Toshin lähipiiriläiset pitivät/pitävät Marlenea obeah-taikuuden harjoittajana ja uskovat, että hän syötti Toshille jotain lamaannuttavaa myrkkyä.

Toshin murhan taustoista Stepping Razor esittää monia teorioita ja hyvin perusteellisesti tämä lähes 500 sivuinen kirja syventyy myös Toshin elämään. Selväksi käy se, että Tosh itse uskoi olevansa "mystic man". Samaten se, että Tosh jollain tavalla sellainen olikin ... Kritiikkiä John Masouri ansaitsee oikeastaan vain siitä, että hän kehuu itsepintaisesti Toshin keskinkertaisempiakin levytyksiä ja nostaa yhtä itsepintaisesti Toshin Marleyn veroiseksi taitajaksi. Tosiasiahan on se, että Marley oli selkeästi Toshia etevämpi biisintekijä ja - ennen kaikkea - hänen musiikissaan oli Toshia laveammin universaalia kosketuspintaa.

Toshista, Marleysta, Wailerseista ja yleensä reggaesta tai jamaikalaisesta kulttuurista kiinnostuneiden kannattaa ehdottomasti John Masourin kirjaan tutustua. Soisin, että tämä - samoin kuin Masourin Wailing Blues -kirja - julkaistaisiin myös suomenkielellä.