Eliplias Lévi
Solmu Mäkelä - Suuri taikakirja (WSOY, 1966)
Eliphas Lévi - The History of Magic (Weiser Books, 2003)
Lee Falk & Phil Davis - Taika-Jim: Viidakkonoita (Kustannus Jalava, 2012)
David Cherniack (ohj.) - Fire on the Mountain: A Gathering of Shamans (1999)
Sain ensimmäisen kosketukseni taikuuteen 60-luvun alussa Sirkus Sariolan taikateltassa. Siellä esiintyi fetsihattu päässään tanskalainen taikuri Johannes Kristensen taiteilijanimellä Spinoza. Hänen tempuistaan ikuimuistoisin oli hypnotisoidun tytön leijuttaminen ilmassa. Olen myöhemmin muutaman kerran nähnyt vastaavanlaisen esityksen livenä, mutta en koskaan yhtä läheltä enkä niin tiheän tunnelman vallitessa kuin Spinozan pienessä taikateltassa kolean kevätsateen rummuttaessa kattoon.
Spinozan ja muiden taikureiden innoittamana ryhdyin itsekin opiskelemaan taikuutta 60-luvun puolivälin paikkeilla. Siihen aikaan ei voinut marssia kauppaan ja ostaa taikuripakettia, mutta taikakirjoja oli sentään saatavilla. Niistä arvovaltaisin ja laajin oli taikurimestari Solmu Mäkelän Suuri taikakirja. Se sisältää selkeät ohjeet n. 200 temppuun, joista useat on havainnollistettu Osmo Wallin piirroksin.
Suureksi Solmu Mäkelän taikakirjan tekee se, että temppujen ohella kirja sisältää tarinaa taikatemppujen historiasta ja esittelee parisenkymmentä mestaritaikuria. Eniten huomiota saavat 1800-luvulla vaikuttanut Robert Houdin ja hänen mukaansa taiteilijanimen ottanut kahlekuningas/taikuri Harry Houdin. Jälkimmäinen tunnetaan myös toiminnastaan spiritististen istuntojen paljastajana. Hän oli siis ikään kuin skeptikkotaikuri Randin edelläkävijä.
Taikatemppujen historian Solmu Mäkelä aloittaa muinaisesta Egyptistä kertomuksella Dedi-nimisen taikurin esiintymisestä faaraolle. Dedi katkaisee hanhelta kaulan ja vie pään ja ruumiin eri puolille salia - ja kohta osat alkavat liikkua toisiaan kohti, menevät lopulta yhteen ja hanhi palaa elämään. Tämän tapauksen voi tosin halutessaan laittaa legendapiikkiin, sillä historiantutkijoiden keskuudessa vallitseva käsitys on se, että Dedi on kuvitteellinen karakteeri.
Dediä ei mainita lainkaan Eliplias Lévin´, ensimmäistä kertaa vuonna 1860 ilmestyneessä kirjassa The History of Magic. Eliplias Lévi (1810 – 1875) oli roomalaiskatolinen okkultismin tutkija, jonka tekstit olivat tuttuja myös Teosofisen seuran kuululle päällikölle, H.P. Blavatskylle. Samoin englantilaiseen salatieteilijä Aleister Crowleyyn hänellä oli suuri vaikutus. Suomennoksina Lévin´ kirjoista on saatavilla vain The Key to the Great Mysteries, eli Suurten mysterioiden avain (Salakirjat, 2010).
Egyptiläisellä taikuudella on Lévin´kin teoksessa keskeinen osuus. Egypti on hänelle "kaikkien maagisten inititaatioiden äiti". Egyptiläinen metafysiikka sai loistavan ilmennyksensä pyramideissa, joihin liittyvät mystiset vihkimykset kristinusko elvytti Lévin´ mielestä uudestaan elämään dogmeillaan ja sakramenteillaan, mutta myöhemmin tämä mystinen synteesi sitten tuhoutui.
Muinainen Kreikka ja Rooma ovat myös kirjoittajalle keskeisiä spotteja magian historiassa. Intia sen sijaan kuitataan hyvin lyhyesti ja ylimalkaisesti, eivätkä esimerkiksi etelä-amerikkalaiset ja afrikkalaiset noituusperinteet ole lainkaan esittelyn kohteina. Nimestään huolimatta kirja ei siis ole mikään kattava ja järjestelmällisesti etenevä - eikä vähäisessäkään määrin antropologinen - magian historia ihmiskunnan alkuhämäristä 1800-luvun puoliväliin, vaan historiallisen ajan ilmiöihin kohdennettu kronikka, jossa tosi ja taru sulavat toisiina. Lévin ´lle magia on tieteen toveri, koska magia käyttää tieteen tavoin hyväkseen luonnon (salaisia) voimia.
History of Magic fokusoituu alkemian ja Euroopassa tunnettujen mystismin ja seremoniallisen magian muotojen taustalla oleviin teorioihin monia uskonnollisia mysteerejä eritellen ja useita okkultismin harjoittajia esitellen. Lévin oli aikaansa edellä siinä, että rohkeni kyseenalaistaa kristillisen myytin valon enkelistä, Luciferista, joka lankesi ja josta tuli musta jumala Saatana. Kabbalistikkaan vedoten Lévin toteaa, että Saatana ei ole pimeyden jumala, vaan Jehovan olemuksen kääntöpuoli: ateismin ja kuvainpalvonnan personifikaatio. Lucifer puolestaan on nimitys älyn valolle, ei pelsepuubille.
Kirjan teksti on intensiivistä, mutta samalla kieliasultaan raskasta ja koukeroista, sivulauseilla ja alaviitteillä lastattua. Johtopäätösten ja yhteenvetojen sisin jää usein ilman konkretiaa kirjoittajan puuromaisesti paisuvan ja höyryävän ajatuksenkehittelyn ja assosisoinnin takia. Nykylukijan vinkkelistä voi olla myös vieraannuttavaa se, että Lévin´ tutkielmassa Mooses, Eenok, Jeesus, Noa ja muut Raamatun hahmot käsitetään samalla lailla historiallisiksi henkilöiksi kuin Platon tai Rooman keisarit.
Mihinkään omakohtaisiin kokemuksiin Lévin ei kirjassaan vetoa, vaikka kuvaakin astraalivaloa - joka kuuluu hänen peruskäsitteisiinsä - varsin perusteellisesti. Lévin ei ollut maagisten kykyjen haltija, eikä sellaista ikinä väittänytkään, vaan taikuuden ja salaisten kulttien tutkija. Tosin hänen tietonsa olivat siinä määrin vajavaisia, että hän oli pakotettu sepittämään paljon asioita omasta päästään. Suuresti arvostamastaan kabbalastakin Lévin´llä oli hyvin pintapuolinen käsitys. Lévin yhdistää kirjassaan kabbalismin tarot-kortit ja hänen kauttaan ne tulivatkin Euroopassa laajemmin tunnetuksi.
The History of Magic on lähinnä historiallinen reliikki, sillä tietoainekseltaan opus on suppea. Lévin` tekstillisessä keitoksessa velloo kuitenkin jokin tainomainen tai ainakin suggeroiva energia, joka saa tavaamaan teoksen hamaan loppuun saakka sen kerran aloitettuaan.
Levin jälkeen salatieteilijöiden katse kääntyi Egyptistä ja kristillisistä mysteerioista Himalayalle. Suunnanmuutoksen aiheutti Madame Blavatsky, joka kertoi saaneensa mystistä opetusta Tiibetissä. Myös hänen salaperäiset, valkoisen veljeskunnan mestarinsa, mahatmat, pitivät/pitävät kortteeria sillä suunnalla. 1800-luvun lopussa Blavatsky toimitti teosofista julkaisua nimeltä Lucifer ja kirjoitti Salaisen opin ynnä muita alan perusteoksia.
Himalayalla taikaoppinsa on saanut myös Lee Falkin luoma sarjakuvahahmo Mandrake eli Taika-Jim, joka aloitti seikkailunsa amerikkalaissa päivälehdissä vuonna 1934. Taika-Jim hallitsee mm. teleprojektion, telekinesian ja kehosta irtaantumisen, eli astraalimatkailun. Yleensä Mandrake kuitenkin käyttää vain hypnotisoijan taitojaan viholaisia vastustaessaan eli, tekee sen kuuluisan "hypnoottisen eleen".
Mandraken isä on taikakoulun johtaja Theron ja hänellä on myös tiibettiläinen taikaveli. Tämä on kuitenkin omistanut taitonsa pahan palveluksen ja toimii nimellä Cobra (varhaisissa jaksoissa Lucifer/Luciphor). Veljekset ovat ottaneet monen monta matsia, mutta lopullisesti Cobra ei ole jäänyt kiikkiin vieläkään.
Taikurimme asuu luxusluokan kartanossa nimeltään Xanadu, jonne päästäkseen on tiedettävä monet salakäytävät ja päästävä kaukovalvottujen sulkuporttien läpi. Apurinaan hänellä on väkivahva afrikkalainen heimopäällikkö Lothar ja tyttöystävänä kuvitteellisen, eurooppalaisen pikkuvaltion prinsessa Narda.
Yksioikoisesta konnajahdista Taika-Jim -sarjoissa on harvoin kyse. Osa seikkailuista on mysteerimatkoja peilimaailmoihin ja muihin tuntemattomiin todellisuuksiin, tai kertomuksia kohtaamisista kummien olentojen kanssa. Sellaisia ovat esimerkiksi lötköjä, kädellisiä juustonakseja muistuttavat avaruusoliot, jotka ilmaantuvat maahan suolaa kaupittelemaan. Todella tiukan paikan tullen Mandrake voi ottaa yhteyttä linnunradan hallitsijaan, keisari Magnoniin, joka kommunikoi avaruuden halki lähetettävän kolmiulotteisen projektiokuvan kautta.
Phil Davis piirsi Taika-Jimiä ensimmäiset 30 vuotta. Hänen tyylikkään piirrosjälkensä svengiä jarruttaa paikoin kerrontatyylin lasimainen staattisuus, jota löytää myös hänen piirtämiensä ihmisten silmistä. Loistokkaimmillaan hänen esityksissään on surreaalia, visuaalista näyttävyyttä, joka sopii hienosti erityisesti scifin ja fantasian puolelle kallistuviin tarinoihin. Davisin kuoltua piirtäjäksi ryhtyi Fred Fredericks, joka nykyisin myös käsikirjoittaa Mandrakea.
Uusin Taika-Jim -julkaisu Suomesssa on Jalavan kustantama albumi Viidakkonoita, sisältönään kuusi sarjakuvaa vuosilta 1948 - 1962. Avausseikkailu Kuningatar Eeben on seikkailuista kehnoin ja viimeisenä tulee paras: Ihmetietokone Goljatti. Tämän 60-luvun alussa tehdyn tarinan aiheena on myöhemmin mm. monissa tieteisleffoissa sivuttu teema ihmisen hallinnasta karkaavasta tekoälystä.
Viidakossakin Taika-Jim sonnustautuu silinteriin ja frakkiin, eikä hikeä näytä tihkuvan pisaraakaan. Hän ei ole kuitenkaan niin tiukasti sidottu virka-asuunsa, kuin Mustanaamion tai Hämiksen kaltaiset supersankarit, sillä vuosien varrelta löytyy useita poikkeuksia pukeutumiskoodista. Joskus Jimi on kuvissa uimahoususillaan, avaruuspuvussa tai khakityyppisessä safariasussa. Lothar sitä vastoin pukeutuu joka tilanteessa sortseihin ja leopardinahkan kaistaleeseen.
Viidakkonoidan tarinat ovat alunperin päivälehtistrippejä ja siten ruudut ovat pieniä ja kauttaaltaan mustavalkoisia. Täten olisikin hienoa jos uudelleen julkaisun kokisivat myös esimerkiksi Apu-lehden 70-luvun alussa kustantamat kuusi Taika-Jim -vihkoa. Niissä kuvakoko on mukavan kookas ja noin kolmannes sivuista painettu värillä.
Vuonna 1939 Mandrakesta tehtiin Amerikasssa 12-osainen tv-sarja, mutta siitä sarjakuvien maaginen flow puuttuu tyystiin, eikä sarjalla oikein muitakaan ansioita ole. Falkin ystävä Federico Fellini oli hyvin vaikuttunut Taika-Jimistä ja oli aikeissa tehdä aiheesta elokuvan pääsemättä kuitenkaan alkua pidemmälle. Fellini olisi ollut varmasti oikea henkilö Mandraken maailmoita visioillaan syleilemään, joskin ainakin youtubessa olevan filmikatkelman perusteella Taika-Jim olisi Fellinin käsittelyssä liukunut sarjakuvia selkeästi mielipuolisempaan suuntaan. Vuodesta 2007 on ollut vireillä Mandraken valkokankaalle siirtävä elokuvahanke, muttta mitään konkreettista ei kuitenkaan ole toistaiseksi tapahtunut. Asia on käsittääkseni Warner Bros -yhtiön käsissä.
David Cherniackin Fire on the Mountain -filmin aiheena on vuonna 1997 Ranskan alpeilla, Tiibetin buddhalaisessa retriittikeskuksessa järjestetty samaanien ja heidän hengenheimolaistensa kokoontuminen, kestoltaan 10 päivää. Käsittääkseni dokkari on ainakin ollut nähtävillä youtubessa.
Neuvotteluun osallistui mm. hengellisiä johtajia Amerikan Native American Churchista, cherokee- ja apachiheimoista ja samaaneja Afrikasta, sademetsistä ja Tuvalta. Kukin delegaatio demonstroi vuorollaan isossa teltassa omaa traditiotaan tekemällä jonkun pyhän rituaalin. Niistä ainakin osan voi käsittää olemukseltaan maagisiksi. Voodookirkon ylipapin rituaali on filmille kuvatuista kaikkein pelkistetyin. Beninistä kotoisin oleva voodookuningas Daagbo Hounoun Houna kaataa rommia lautaselle ja laittaa sen kiertämään. Ja eräs Afrikan baba ei meinaa millään irrottaa otettaan rommivadista ...
Voodookuninkaalla on pari vaimoa mukanaan ja hän pysyttelee seurueensa kanssa paljon omissa oloissaan. Onhan herra Houna sentään kunkku. Hän näyttäytyy vasta sitten kun itse Dalai Lamakin saapuu paikalle ikuista hymyään ikikyyryssään hymyillen.
Tapaaminen huipentuu isoon yleisötilaisuuteen, jossa samaanien, buddhalaislamojen, hindujen ja sufien lisäksi on paikalla edustajia useista kristillistä kirkoista. He eivät vaan näytä valtavan innostuneilta samaanien seremonioita seuratessaan.
Tilaisuuden tähti on tietysti Dalai Lama, joka jälleen kerraan rokkaa itsensä suoraan haltioituneen yleisömassan sydämiin. Tapahtuma edustaakin nimenomaan Dalai Laman laajalti supportoiman uskonnollisen ekumenian hekumaa. Dalai Lamahan tunnetusti kehottaa ihmisiä harjoittamaan oman lähipiirinsä uskontoa, ei kääntymään buddhalaisiksi. Kaikki tiet vievät ikään kuin samaan totuuteen ja siksi kaikkien uskontojen tulisi hyväksyä toisensa ja harrastaa yhteistyötä.
Dalai Laman idea on kaunis ja herttainen, mutta ei kovin käytännön läheinen, eikä syvästi loppuun ajateltu. Eivähän eri uskontojen totuudet ole välttämättä ollenkaan edes yhteismitallisia ja lisäksi monet kirkot ja kultit ovat olemukseltaan selkeästi tuhoisia ja ihmisiä nöyryyttäviä, eli kaikkea muuta kuin vaikkapa jumalallisen rakkauden voimia. Vaikea on myös kuvitella, että Dalai Lama tai joku new age - päällikkö havittelisi todenteolla yhteiseen hartaushetkeen esimerkiksi satanisteja tai Jehovan todistajia. Saatananpalvojista, scientologeista ja Jumalan Lapsista - Children of God (nykyisin Kansainvälinen Perhe) - nyt puhumattakaan.
Outoon valoon Dalai Laman suvaitsevaisuuden ja ekumeenisuuden asettaa se, että Tiibetin hengellinen johtaja ei ole omassa yhteisössään moniarvoisuuden todellista toteutumista edesauttanut. Siitäkin huolimatta, että tietyt näkemyserot - koskien esim. suojelusjumaluuksia ja lamojen inkarnaatioketjuja - ovat tiibettiläisten Buddha Dharman harjoittajien keskuudessa johtaneet jopa väkivallantekoihin vähemmistörymiä kohtaan.
Vain vuosi ennen po. samaanien suurtapaamista Dalai Lama oli kieltänyt tiibettiläisiä enää palvomasta Tiibetissä perinteisesti hyvin tärkeää suojelujumaluutta Dorje Shugdenia. Tämä aiheutti vastalausemyrskyjä eri puolilla maailmaa ja Dalai Lamaa nimitettiin häikäilemättömäksi diktaattoriksi ja uskonnonvapauden loukkaajaksi. Hänen saapuessaan vuonna 1997 Englantiin vastassa oli joukko buddhalaisia mielenosoittajia joiden kylteissä luki: "Your smiles charm, your actions harm".
Tietystä tökeryydestään huolimatta Dalai Lama on nykyisten mahtihenkilöiden ja julkkisten joukossa viisauden valtameri, jonka rauhantahtoisuutta sinänsä ei ole syytä epäillä. Ennen luopumistaan asemastaan Tiibetin poliittisena johtajana hän oli myös viimeinen merkittävä yhteys maagisen ja virallisen, poliittisen tason välillä. Dalai Lama ei itse ole maagi, mutta oraakkelit, astrologit ja erilaiset ritualistit kuuluvat erottamattomasti ja luonnollisesti hänen elämänkenttäänsä, samoin peritiibettiläiset tarut rajuja kosto -ym. - taikoja harjoittaneista joogeista ja samaaneista.
Suomalaisuuteenkin sisältyy vahva kalevalaisen loitsumagian ja samaanitekojen perimä. Sen ilmenemiskanavia ja vaikutusta yhteiskuntaelämään ei ole toistaiseksi vielä tutkittu. Ehkä Kekkonen olikin noita, joka piteli voimapiirissään sekä Neuvostoliiton että Suomen johtajia. Kämppänsä tiibettiläisillä rituaaliesineillä sisustanut Mannerheim oli epäilemättä samaa lajia, ja luultavasti huomattavasti Kekkosta korkeamman okkultisen koulutuksen saanut tietäjä ja tekijä. (Eräs suomalainen salatieteilijä ja scifiajattelija on muuten kertonut, että Mannerheim ja Hitler olivat mystiset "kaksoisveljet", joista Mannerheim kruunattiin kultakäädyin; Hitler sai rautaristin ja taivaan portilla "pienet nuhteet": "Hitler oli maagi, mutta sillä oli hullut aatteet".)
Nykypäivään tultaessa on pakko pysähtyä alati salaperäisesti hymyilevän kansanedustaja Hakkaraisen kohdalla. Saihan Etelä-Amerikan muinaisten intiaanikulttuurien tutkimista harrastava Hakkarainen eduskuntavaaleissa valtavasti ääniä ilman yhtäkään järjellistä syytä. "Tää Hakkarainen on ihmeukko koko olemuksellaan, tekipä sitä tai tätä". Tuollaisen, nimimerkki obelisk1:n kirjoittaman ilmiannon löysin Iltalehden keskustelupalstalta - huom!numerologit! - 08.09.2011, 10:18 ja samanhenkistä viestintää on ilmennyt muuallakin.
Ellei Hakis olisi uskovainen jantteri, saattaisin ajatella, ettei vaan olisi mustaa raamattua luettu ja loitsuja laulettu ... Haavistonkin kannatus pressakisassa lähti rakettimaisen nousuun heti Hakkaraisen voimapaikalla, sahalla, käynnin jälkeen. Miten Skepsis r.y. selittää sen? Ja mitä sanoo tähän Soinin miehittämä katolinen kirkko, joka historiansa aikana on kiduttanut ja listinyt noitia porvoonmitalla? Monenlaisia kysymyksiä ja arvailuja tässä ajassa herättää sekin, että kohudosentti Bäckman vaati "hirteen" salatieteilijäksi tunnettua Risto Rytiä (1889 - 1956). Wombie zombie rock!! Mitkähän mandraket, mentalistit ja "poppaukot" tätä Suomenkin touhua kaikkiaan taustahahmoina säätelee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.