keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Hymyä!


Hymy hyytyi jo kauan sitten. 60 - 70-luvuilla lehti oli paksu kuin raamattu ja se tursusi sisältöjä, joita ei muista magaziineista löytynyt. Juttuja vankilaoloista, uskontojen uhreista, herrojen hörhöilyistä, rappioalkoholisteista ja monen tyyppisestä seksuaalisesta touhuilusta. Entis-Hymyn jokainen numero oli kajahtaneiden kohujuttujen antologia ja inhimillisten huutomerkkien kavalkadi.

Pelkästään vanhojen Hymyjen haperoisia sivuja selaamalla on vaikea käsittää mistä kaikesta oli oikein kysymys. Irwin Goodmanin Ryysyrannan pitäisi soida taustalla ja jostain kuulua Suomen Maaseudun Puolueen napamiehen, Veikko Vennamon palopuheiden kaikua. Ulkona lumisadetta, samoin tv-ruudussa, jossa selostajan kertoman mukaan Veikko Kankkonen ponkaisee juuri hyppyrin nokalta lentoon. Neuvostoliitto on suuri ja mahtava, Kekkonen vielä mahtavampi. Lepakko Helsingin Porkkalankadulla on kilometrin päähän kuselle ja oksennukselle lemuava pultsareiden keskitysleiri, mökinakan penskalaumaa itkee nälissään Kainuun perukoilla ja Oliwer Hawkin tuijottava katse näkee kaiken.

Hymy oli "unohdetun kansan" ääni vähän samassa mielessä kuin Karpolla on asiaa myöhemmin televisiossa, mutta myös Seiska ja Alibi ovat sukua kultavuosien Hymylle. Lehti kaappasi kylähulluja pitäjiltä koko kansan tietoon ja toisaalta sivisti maaseudun pimeimmätkin perukat kondomitesteillään ja poliittisluonteisilla paljastuksillaan. Alastomuuden asiaa vaalittiin alati. Nakuina näytettiin sekä seurapiiriläisiä että tavallista kansaa. Kosmetologi Monsieur Mossesta tuli Hymyn ansiosta Suomen ensimmäinen pophomo 70-luvun alussa.



Tukevasti Hymy-lehden härskiin ja patologiseen olemukseen vaikutti erikoistoimittaja Veikko Ennala. Moninaisten kohureportaasien ja ronskien julkkishaastattelujen lisäksi hän kirjoitti lehteen Piinapenkki-palstaa. Se sisälsi hyvin avomielistä, eksistentialistista ja psykologisoivaa ajatuksenvirtaa ja kommentaaria. Ennala kertoi mm. masennuksistaan, seksi- ja avioelämästään ja läheistensä itsemurhista plus reflektoi lukijoiden hänelle lähettämiin, välillä hyvinkin sairaaloisiin kirjeisiin.( Eipä muuten ennen internetin avautumista ollut missään mediassa tarjolla niin sensuroimattoman höperörikasta yleisönosastoa kuin Hymyssä. 70-luvun puolivälin numeroita selatessa sattui silmiin sellainenkin lukijan kirje, jossa naisia kehoitettiin raiskaustapauksissa olemaan tappelematta vastaan ja suhtautumaan raiskaajaan niin kuin sairaseen ihmiseen: silloin mies voi parhassa tapauksessa tarjota raiskauksen jälkeen kahvit ja kyydin kotiiin.)

Ennalan Hymyjuttuja on koottu kahteen kirjaan: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia (2007) ja Piinapenkki ja maailmanmeno: muistelmia ja pakinoita (2009). Ensiksi mainitusta paketista löytyy mm. raportti Ennalan vuonna 1968 järjestämästä happotestistä, jolloin LSD:tä heitti huiviin Hymyn taiteilija Jyrki Paavola.


Jyrki Paavolan ja Risto "Rike" Nurisalon oivallisen oivaltava sarjakuva Puutaheinää on jatkanut Hymyssä vuodesta 1965 tähän päivään. Muutenhan Hymyn kuvio on erittäin eri kuin silloin ennen, kun minkäänlaista yksityisyyden suojaa ei ollut voimassa. Ja tietysti myös visuaalinen ilme on muuttunut. Hymy v/m 2012 ja muut tämän päivän skandaaliseiskat mälläävät kyllä mielellään entis-Hymyn tavoin seksikohuilla, mutta eivät ne laita potrettia anonyymista, vähäpukeisesta tai alastomasta naisesta kanteen vain sen takia, että kuva esittää puoli- tai koko alastonta naista. Nykyisinhän törkylehtienkin kansikuvahenkilöt liittyvät johonkin kyseisen numeron sisältämään juttuun.


Hymyn 70-luvun kansikuvanaisten poseeraukset ovat sekoitus kotikutoista uimapukukierroksen missienergiaa ja pornahtavaa julkeutta, joka ei pysy missään ihannemitoissa. Oman säväyksensä kansille antaa pelkistetty painoväriskaala ja kuvapintojen epätarkkuus. Se ikään kuin komppaa lehden suloista, sisällöllistä epäselvyyttä.

Raportti suomalaisesta undergroundista Hymyssä vuonna 1968:



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.