Bohemia-klubin jälkeenjääneet paperit

"Minä ymmärsin että mitään ei saisi keksiä tai dramatisoida, kaikki piti nähdä sellaisena kuin se oli, ja kirjailijan laatu punnittiin siinä miten tarkasti hän näki, ja miten syvältä..."

Arto Melleri - Pääkallolipun alla (Otava, 2010)




Jarkko Laine ilmaantui suomalaiseen kirjallisuuteen 60-luvun puolivälin jälkeen "Marxin ja Coca-Colan lapsena". Arto Melleri oli siihen aikaan kirjoittamista harrastava jannu, joka koki ajan murroksen Pohjanmaalla herännäisseurojen virrenveisuun ja Hendrixin kitaroinnin ristitulessa - ja Jarkko Laine oli hänelle suuri sankari; "hänen tapansa kirjoittaa on jättänyt lähtemättömät jälkensä siihen miten minä kirjoitan", Melleri tunnustaa yhdessä päiväkirjatekstissään.

Varsinkin Mellerin varhaisimmista runoista löytää lainemaisia vivahteita, mutta erityisen suoran sukulaissuhteen Jarkko Laineeseen omaa Mellerin kollaasimainen saaga Ruissalon rockfestivaaleilta, nimeltään 1000 Watin sähköinen legenda. Se olisi voinut olla Mellerin kolmas kirja, koska saatuaan kaksi tarinaa - Meno-paluu (1970) ja Liftarien yö (1973) - julki nuorille kirjoittajille omistettussa Kontakti-sarjassa Melleri tarjosi kyseistä tekstiä painettavaksi. Se ei kuitenkaan ylittänyt kustantamon julkaisukynnystä, vaan sen sijaan ilmestyi jatkokertomuksena nuortenlehti Introssa vuonna 1974, Tapsa Rantasen kuvittamana.





1000 Watin sähköinen legenda sisältyy yli 700 sivuiseen tiiliskiveen Pääkallolipun alla. Opukseen on koottu Mellerin kaikki proosateokset ja lisäksi otos eri lehdissä ilmestyneitä novelleja ja aikaisemmin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä ja tekstiluonnoksia. Teos siis täydentää toista samanmoista järkälettä, Arto Mellerin Runot, joka tuli rotaatiosta vuonna 2008.

Kirjasta selviää, että Melleri koki ahdistumiseen asti stressiä siitä, että hän ei saanut (aikuisiällä) romaaneja syntymään. Tai syntyihän yksi, Tuomiopäivän sävärit. Mutta sehän onkin epäromaani: löyhää tunnelmointia ilman koko jutun kattavaa kaarta ja dynaamista rakennetta. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa Sävärit on kuitenkin ensimmäinen - ja toistaiseksi ainut näin laaja ja vakavaa lajia oleva - yritys kuvata huumekulttuuria.

Huumausaineiden vaikutus kuultaa vahvasti läpi koko Mellerin tuotannosta. Hänen runoudelleen on erityisen leimallista todellisuuden näyttäyminen ikään kuin hasiksen savupilven läpi katsottuna astraalisena tapahtumana. Melleri kertoikin hamuilevansa kirjoituksissaan värähteitä, joissa "metallit sulavat" ja "kaikki läpäisee ja hohtaa valoa". Tämähän on silkkaa Blavatskya! Melleriä eivät kylläkään teosofiset, eivätkä mitkään muutkaan opilliset systeemit kiehtoneet ja varsinaisen uskonnollisen mystiikan kerros on hänen tuotannossaan ohut, lähes olematon. Jotenkin kuvaavaa on, että kerran Melleri tokaisi minulle, että Suuren saagan sepittäjä Ior Bock "on huonoa mainosta kannabikselle". (Nyt kun ajattelen Mellerin penseyttä Bockia kohtaan, minulle tulee mieleen, että Melleri ehkä koki Iorin ikään kuin antiteesiksi ja "kilpailijaksi" runolaulaja Vimpelin Väinämöiselle, jonka juttuja hän lasna pääsi kuuntelemaan; pari levyäkin tehneen Vimpelin Väinämöisen resitaatioissa kun oli aina taustalla harras kristillinen viritys päinvastoin kuin pelsepuupimaisella Iorilla).

Kannabis oli Mellerille henkistä ja fyysistä polttoainetta, jota hän tankkasi itseensä vuosikymmenien läpi riippumatta siitä, mikä hänen elämänsä paikka ja taso kulloinkin oli ("en oo koskaan polttanut tötsyjä niin turvallisessa mestassa kuin Pressanlinnan vessassa", Melleri kehaisi raportoidessaan minulle osallistumisestaan itsenäisyyspäivän karkeloihin 1987.)Pääkalloantologiaan sisältyy joskus 80-luvun alussa syntynyt kirjoitus Vanhankaupanvintissä lukemassa Pekka Lipposen seikkailuja, jossa käsitellään laajasti kannabiksen osuutta Mellerin elämässä. Tässä tekstissä hän väittää, että ilman hampun polttamista "en olisi näin sovussa itseni ja maailman kanssa" ja heti perään: "Kannabis tekee ihmiselle pitkävaikutteisesti hyvää siinä missä esim. viina, heroiini tai amfetamiini tekevät pitkävaikutteisesti pahaa ja lyhyellä tähtäyksellä parantavat oloa ..."

Kuten tunnettua on, kova krääsäkin tuli Mellerille tutuksi. Samoin kuin pilvi myös muut huumausaineet, mukaan lukien alkoholi, olivat runoilijamestarille ainakin käytön alkuvaiheessa psykokirurgisten havaintojen hakemista ihmisyyden syövereihin ja samalla, aineisiin liittyviin alakulttuureihin ja rikollisuuteen. Syksyllä 1981 hän kertoi minulle vähän ylvästellen vetäneensä Albert Järvisen kanssa heroiinia Tukholmassa, mutta lievensi heti leuhkimisen vaikutelmaa lisäyksellä: "se oli puhtaasti aineiston hankkimisen takia". Samana vuonna Melleri tietääkseni nuuskasi ensimmäisen kerran kokaiinia. 80-luvulla hän innostui myös hallusinogeeneistä ja vieläkin enemmän amfetamiinista ja lopulta vielä sitäkin enemmän viinasta.

Kannabista sivuavassa essessään Melleri kirjoittaa pitkään vuonna 1976 hamppuherätyksen kokeneesta Veltto Virtasesta. Melleri kertoo arvostaneensa nuorena Velttoa paljon. - Itse asiassa arvostus oli molemmin puolista. Muistan näet 70-luvulta parikin sellaista hetkeä, jolloin istumme lattiatasossa asunnossani - minä, Veltto ja Rekku Rechardt - ja lausuimme ulkomuistista, Tupu, Hupu ja Lupu - tyyliin otteita Mellerin & kumppaneiden kirjoittamasta Pete Q -näytelmästä: " ... Te sanotte: Pete Q oli laulaja, laulaja joka lauloi Kadotetun Ajan Kantaattia "...

Velton Pete Q -innostus meni niin pitkälle, että hän alkoi heittää sellaista läppää, että näytelmä kertoo itse asiasta hänestä. Veltto myös yritti levitoida yhden Pete Q.n esityksen aikana kunnes poistettiin salista. Tälläiset jutut ärsyttivät Melleriä suunnattomasti. Vanhankaupanvinttimuisteloissaan hän ei niihin viittaa, mutta tekee kyllä muuten selväksi tympääntymisensä vanhaan toveriinsa ja oppi-isäänsä: "Mitä Veltolle tapahtui, siitä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin.... Vuosi vuodelta hän on alkanut muistuttaa enemmän kylähullua, maalaiskylän miestä, jolla on ikiliikkuja liiterissään, ja hän sekosi jotenkin julkiseen rooliinsa, rupesi jonkinlaiseksi Ylivainioksi ja kansanvalistajaksi." (Mielipidettään Virtasen "poliittisesta" toiminnasta Melleri tuskin koskaan muutti, mutta vähän ennen Mellerin kuolemaa miesten välit kuitenkin tietämykseni mukaan korjaantuivat Virtasen tehtyä yllätysvierailun A. Mellerin residenssiin).

Arto Melleri oli runojensa näköinen boheemi ja ikuinen romantikko. Boheemisuus ei kuitenkaan hänen kohdallaan tarkoittanut laiskuutta ja velttoutta. Eivät laiskimukset jätä jälkeensä tälläisiä kirjallisia tiiliskiviä! Melleri oli omistautunut kirjallisuudelle ja kun työn aika koitti sitä tehtiin kolmessa vuorossa. Tämä tulee ilmi myös monista, usein hyvin itsekriittisistä tilityksistä, joita Pääkallolipun alla -kirjaan on painettu. Melleri pystyi omasta mielestään vain hetkittäin saavuttamaan niitä taiteellisia tavoitteita, jotka hänen mielessään kajastelivat. Suuret pyrkimykset valahtivat alas Mellerin onnettomuuden myötä. Ennen vammautumistaan hän ehti kuitenkin luoda sivukaupalla uniikkia sanataidetta, jossa kohtaavat modernit mytologiat, romanttinen mysteerisyys,ja huikea arjen transponointi; runoutta, joka hienoimmillaan on intensiivisellä selvänäköisyydellään vavahduttavaa ihmisyyden ja mielen röntgeniä.


Melleri-kollaasi: KARI KOSMOS

PS. Piakkoin Otavalta tulee Arto Melleri -elämäkerta: Rojua rakkauden valtatiellä

Homodiskoilun uudisraivaajat

Village People - Best Of



Medialukutaitoni oli 70-luvulla hyvin puutteellinen, koska en silloin yhdistänyt Village Peoplea suoranaisesti homorientoihin. Ei ryhmän kuudesta jäsenestä homoja ollutkaan kuin kaksi, mutta hyväntuulisten homovärinöiden manifestointiin combo tietoisesti pyrki ja ensimmäinen suosion aalto tuli sen osaksi nimenomaan Amerikan gaypopulaation taholta.

Briteissä oli samoihin aikoihin pinnalla julkihomo Tom Robinson. Hän levytti vuonna 1978 kappaleen Glad to Be Gay, mutta biisin nimestä huolimatta Robinsonin imago oli vihainen homo: hänen Tom Robinson Bandinsa liittyi punk-sisseihin ja sosiaalipoliittista protestia pökättiin pesään yhtyeen useimmissa levytyksissä.

70-luvulla sekä vihaiset että hilpeät homot olivat täyshomoja. Nykyäänhän -"kaikki mulle heti" -mentaliteetin vallitessa - monet homoseksuaalit haluavat olla myös ikään kuin heteroja. Tällä tarkoitan esim sitä, että vaikka homosuhteista ei jälkeläisiä millään sikiä on Suomessakin yleistynyt ajatus, jonka mukaan homoliittoissa olevillakin pitää olla oikeus lasten hankkimiseen!

Tiettyä heterolle haiskahtavaa maskuliinisuutta oli tosin siinä asetelmassa, että nimenomaan miesryhmä pomppasi ensimmäiseksi seksuaalivähemmistöikoniksi. Mutta luultavasti yhä vieläkin on niin, että lesbomaailmasta ei löydy sellaista sterotypioiden valikoimaa, että niistä voisi rakentaa Village Peoplen kaltaisen sarjakuvatyyppien kaartin.

Village Peoplen taustahahmona hääri ranskalainen tuottaja Jacques Morale. Hänen ideoimaansa konseptia toteuttamaan kerättiin kasaan ryhmä laulajia, jotka puettiin amerikkalaisiksi perustyypeiksi: intiaani, cowboy, poliisi, sotilas, rakennustyöläinen, motoristi, laivastosotilas... Ryhmä näyttää "tosimiehiksi" naamioituneilta homojannuilta ja siinä lieneekin yhtyeen imagon salaisuus: homot voivat digata hahmoista ironian kautta ja heterot saavat tilaisuuden nauraa karnevalisoiduille homosäätelylle ilman loukkaamisen funktiota.

Yhtyeen hiteistä suoraan homosteluun viittaa kappale Y.M.C.A., joka on siis lyhenne Nuorten Miesten Kristillisestä Yhdistyksestä. Biisin nimi osoittaa NMKY:n jenkeissä pitämiin yömajoihin, joissa nuoret gayt tuolloin kuulemma pörräsivät. Y.M.C.A. oli vuonna 1978 Englannin listan ykkönen ja Amerikan tilastojen kakkonen. Melkein yhtä suuri menestys oli seuraavana vuonna julkaistu In the Navy.

Navyn ja Y.M.C.A.:n lisäksi tämä 1994 julkaistu kokoelmalevy sisältää mm. sellaiset hitit kuin Can't Stop the Music, Macho Man ja Go West. Railakasta, suihkunraikasta ja avoimesti älyvapaata peridiskoilua joka raita. Musa on tuotettu parodisen mahtipontiseen tyyliin ja kaikki biisit ovat taitavasti koukutettuja. Vitivalkoiseen poppiin päin ollaan selkeästi enemmän kallellaan, kuin mustan soulin sensuelleihin kähinöihin ja sähinöihin.

Village Peoplen kultakaudella progen ja punkin ystävät ylenkatsoivat discoa yksissä tuumin. Progediggareille Village People oli samanlainen sylkykuppi, kuin mitä punkeille olivat Genesis tai Pink Floyd (jännää muuten onkin, että ns. suvaitsevat, diskimirointia kammoksuvat ihmisetkin tarvitsevat omat sylkykuppinsa, kuten Päivi Räsänen on tänä päivänä SETAn ja samanmielisten halveksunnan ja pilkan kohde).

Itsekään en 70-luvulla koskaan kuunnellut Village Peoplea kämpillä, mutta tykkäsin kyllä bändin reippaimmista biiseistä, jos niitä jossain satuin kuulemaan ja etenkin videoina näkemään. Isompina annoksina nautittuna alkaa svengin ystävää Village Peoplessa, kuten yleensäkin diskolevyissä, rasittaa mekaaninen, esityksistä sävyjä syövä jumputus, joka kaikkia kappaleita dominoi.

Musiikillista antia kiintoisampaa Village Peoplessa onkin se, kuinka ryhmän jumputus myytiin homostaffina homoille ja kohta sen tahdissa ilkamoivat kaikki discohileet sukupuolisesta suuntautumisesta välittämättä. Tämä on hillittömyydessään popin suuria tarinoita ehdottomasti.

Walt Disney - outojen olentojen näkijä ja tekijä

"Minkä takia minun pitäisi pyrkiä pormestariksi, kun olen jo kuningas?"
Walt Disney

Bob Thomas - Walt Disney elämäkerta (Sanomaprint, 1991)
Neal Gabler - Walt Disney, amerikkalaisuuden ikoni (WSOY, 2008)



Talvella 1961 kävin ensimmäistä kertaa elämässäni elokuvissa ja leffa oli Walt Disneyn tuottama luontofilmi Valkea Pohjola (White Wilderness, 1958). Samana vuonna tuli myös tutuksi Aku Ankka, joka kaakatti usein valkokankaalla ennen varsinaisen leffan alkua näytetyissä pätkiksissä. Muiden aikalaisteni tapaan olen varttunut Disneyn vaikutuksen alaisena, vaikka en koskaan mikään harras Aku Ankan lukija ole ollutkaan. Minulle on Disneyn luomusten(kin) läsnäolon kautta ollut pienestä pitäen selviö jonkinlaisen "rinnakkaistodellisuuden" ja sen outojen asukkien olemassaolo.

Disney oli tavaramerkki jo minun lasna ollessani. Nykyisin Disney on myös standardisoitu tavaraesine samassa mielessä kuin Pepsodent tai Coca-Cola. Kun hampaat pitää harjata otetaan Pepsodent-tuubi esiin. Kun perheissä vietetään yhteistä laatuaikaa mennään katsomaan uusin Disney-elokuvatavara. Ja kun lapset halutaan kotioloissa pitää pois pelistä, ladataan Disney-dvd koneeseen, jolloin sieltä alkaa pursuta ruudulle yhtä taattua, tasalaatuista tuotetta kuin hammastahnaputkilosta.

Jo Walt Disneyn elinaikana yhtiö tuotti useita keskinkertaisia leffoja ja tasokkaita Disney-filkkojakin voi arvostella sentimentaalisuudesta ja sterilisyydestä, tasoitellaanhan räikeimmät emootiot ja elämän kompleksisuus elokuvissa tyystin näkymättömiin. Disney-yhtiön varhaiskautena Walt Disney ja hänen tiiminsä kuitenkin loivat muutamia erikoisen upeita ja aikaansa edellä olleita mestariteoksia, etunenässä Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937) ja Fantasia (1940). Jälkimmäiseksi mainittu raina on siinä määrin psykedeelinen pläjäys, että nuorena minun oli helppo uskoa juttuja, joiden mukaan leffaa olisi työstetty meskaliinin vaikutuksen alaisena. Neal Gabler kuittaa Disney-kirjassaan tälläiset arvailut seuraavasti:

"Vuosia myöhemmin, kun yliopisto-opiskelijat polttivat marihuanaa Fantasiaa katsellessaan, koska se sisälsi hurjia hallusinaatiomaisia tehosteita, Art Babbittilta kysyttiin, oliko hän käyttänyt mitään aineita animaatioita tehdessään. `Kyllä, kaikkea käytettiin,´ hän vastasi. `Olin itse riippuvainen Ex-Laxista ja Feen-a-Mintistä,´ kahdesta ulostuslääkkestä."

Herra Disney oli elinaikanaan yhtä tunnettu kuin Mikki-hiiri ja Aku Ankka. Tähän oli osaltaan syynä Suomessakin esitetty tv-sarja Walt Disney esittää, jota pukuun ja solmioon pukeutunut Walt-setä lämminhenkisesti juonsi. Walt Disneysta tuli amerikkalaisen konservatismin setämäinen kiiltokuva, mutta kuvan takana oli äkkipikainen, politiikasta piittamaton ja auktoriteeteista piutpaut välittävä ketjupolttaja ja maaninen visionääri, jolla perhe oli työhön verrattuna sivuharrastus.

Tuotantoyhtiönsä johtajan ominaisuudessa Walt Disney ei ollut konservatiivi, vaan päinvastoin. Mullistihan hän koko piirrettyjen filmien genren radikaalien innonvaatioiden - väri, ääni jne. - avulla ja hän oli avoin hyvinkin erikoisille ratkaisuille. Särmikäs veto oli jo pelkästään Stravinskyn musan käyttäminen - siloteltuna sovituksena, mutta kuitenkin - Fantasiassa. Ikävä kyllä kaikista huimista suunnitelmista - kuten yhteisestä elokuvasta Salvador Dalin kanssa - ei tullut ikinä totta.

Omaan yritykseensä Walt Disney loi välittömän ja yhteisöllisen toimintakulttuurin. Tämä sanottuna sillä varauksella, että kaikesta epämuodollisuudesta ja keksimiseen kannustavasta ilmapiiristään huolimatta yhtiössä Walt Disney oli koko ruljanssin kunkku.. Hänellä oli joka tuotannosta oma visionsa ja projektionsa, jota muut pykivät mukailemaan ja kehittelemään. Walt tarkasti henkilökohtaisesti filmien kaikki työvaiheet ja teki korjauksia jopa yksittäisiin piirroksiin. Yleensä uuden elokuvan luominen alkoi siitä, että Walt Disney näytteli filmin kaikki roolit henkilökunnalleen. Lumikin kohdalla Waltin ensimmäinen esitys kesti 7 tuntia.

Walt Disney keskittyi yhtiössään laadun vaalimiseen, rahasta hän ei piitannut. Firma olikin ensimmäisen vuosikymmenen jatkuvasssa kassakriisissä. Taloudellisen tilan kohentuessa rahaa sijoitettiin rutkasti myös henkilökunnan työolosuhteitten ja palvelujen kehittämiseen. Tämä taivaallis-utoopinen vaihe Disney-studioilla jäi kuitenkin lyhyeksi. Ekonomisen tilanteen jälleen kiristyessä neljäkymmentäluvun alussa ja pankkien vaikutuksen lisääntyessä firmassa, utoopinen kattaus purettiin ja Disney-yhtymä alkoi toimia täystehoille viritettynä pätkistehtaana ilman isompia taiteellisia ambitioita. Silloin Disneyn tiloihin ilmestyivät ensimmäistä kertaa kellokortit. Samalla kaikki henkiökuntaedut, kuten bonukset, taidetunnit ja hampurilaistarjoilut työhuoneisiin lopetettiin.

Walt Disney ei enää 40-luvulla ja sen jälkeen ollut yhtä innokkaasti ja aktiivisesti mukana animaatioelokuvien työstämisessä kuin Tuhkimon, Pinokkion tai Fantasian aikoihin. Hän ideoi mieluimmin näytelmäelokuvia ja tv-tuotantoja, kuten Davy Crockettia, Zorroa ja Maija Poppasta, jota itse pidän Disneyn (näytelmä)elokuvista onnistuneimpana. Kaikkein eniten häntä kuitenkin kiehtoi omaan pihaansa rakennuttama rautatie ja vuonna 1955 perustettu Disleylandin huvipuisto. Disneylla oli myös yltiöfuturistinen suunnitelma rakentaa tulevaisuuden kaupunki, jonka kaduilla autot eivät surraisi. Kaupunki pitäisi "huolen koulua edeltävästä koulutuksesta, kotiympäristöstä, työstä" ja kaikki talot olisivat oman voimalan ja putkiston avulla itseriittoisia. Disneyn kuolemaan keskeytyneen projektin nimi oli Experimental Prototype Community of Tomorrow eli ECPOT.



Disneyn ja hänen yhtiönsä tarina kerrotaan samanlaisin painotuksin molemmissa p.o. olevissa elämäkerroissa. Neal Gablerin kirja on sivumäärältään jykevämpi ja jo siitä syystä Bob Thomasin sinänsä pätevää esitystä perusteellisempi katsaus aiheeseen. Gabler harrastaa myös Thomasia runsaammin Disney-tuotantojen sisältöjen ja vaikutuksen arviointia ja analyysia, tyyliin: "Hän oli hionut perinteisiä arvoja ja terävöittänyt amerikkalaisia myyttejä ja arkkityyppejä, vaikka hän oli saattanut myös riisua niiden merkityksiä, kuten hänen vastustajansa sanoivat. Ja toisesta näkökulmasta tarkasteltuna hän oli vahvistanut amerikkalaista auktoriteetinvastaisuutta, yhteisöllistä ja suvaitsevaisuutta, joka auttoi vastakulttuurisen sukupolven synnyssä."

Gablerin mukaan Walt Disney ihaili Chaplinia ja Chaplin Disneya. Mikki Hiiren hahmoa suunniteltaessa yhtenä esikuvana oli Chaplinin kulkuri. Toinen tärkeä malli oli Disney itse: piirtäjät kopioivat Mikin ilmeet ja eleet Waltin kasvoilta ja kehonkielestä, ja Walt itse dubbasi Mikki Hiiren ääntelyn elokuvissa. "Walt ja Mikki olivat niin simpatico, että tuntui melkein kuin heillä olisi ollut sama identiteetti", Disneyn vaimo Lillian on todennut. Walt itse lausahti kerran, "en voi elää ilman Mikkiä". Ja nyt ei siis kyse ole nykysarjiksista tutusta, konnia jahtaavasta Mikistä, vaan varhaisemmasta animaatioversiosta: hyperenergisestä veijarista ja ikuisesta optimistista, joka eli plastis-symbioottisessa suhteessa fysikaaliseen todellisuuteen: Mikki saattoi muuttaa auton lentokoneeksi tai lehmän ksylofoniksi ja hänen oma kehonsa kesti vahingoittumattomana rajuakin höykkyytystä.

Mikin olemusta muunnettiin monta kertaa, mutta ikinä Mikki ei ole ollut oikean hiiren näköinen. Aku Ankkakin muistuttaa enemmän lintua kuin Mikki eläinkuntaan kuuluvaa pikku jyrsijää. Mikin ja myös muiden hahmojen groteski mutanttimaisuus tulee näkyville erityisesti tilanteissa, jolloin Ankkalinnan porukka esiintyy livenä, kuten tapahtuu esimerkiksi Disneylandin paraateissa. Jättipäinen Mikki ja muut nyrjähtäneen iki-iloiset sarjiskonkarit ovat minun silmissäni pehmeämpää pakettia samasta surrealistisesta tajunnnan kerroksesta, josta Carlos Castanedan näkyjen jättiläishyönteiset ja muut eriskummallisuudet ("liittolaiset") huuruilevat esille.

Puhuvien "eläinten" ja astraalista hehkua henkivien satuhahmojen - Lumikin, kääpiöiden, Prinsessa Ruususen, Ihmemaan Liisan .. - lisäksi Walt Disneyn psykedeelisestä maailmankäsityksestä kertovat Fantasian ja Silly Symphoniesien kaltaiset tuotannot, joissa elämä näyttäytyy maagisena, elementaarisena ilmestyksenä ja/tai kosmisten energioiden leikkinä. Vuonna 1929 aloitetun Silly Symphonies -sarjan ensimmäinen osa oli nimeltään Luurankojen tanssi (myöhemmin nähtiin mm. tanssivia puita ja kukkia) ja se on selvästi sukua Tiibetin buddhalaiselle Citipati-visiolle. Thangamaalauksissa Citipati näyttäytyy kahden luurangon, Krematorion valtiaan, tanssina. Visio symbolisoi kuoleman ja täydellisen henkisen heräämisen ikuista tanssia ja Citipati on yksi 75:stä Mahakalan (Dharman suojelijan) manifestaatiosta.




Disneyn kuvastosta henkisen heräämisen optiot ohenivat vähitellen olemattomiin. Suloisen astraalisista Technicolorin väreistä siirryttiin nykyisenlaiseen, kirkkaan pehmeään (silmiä rasittavaan) väritoteutukseen eikä Mikkikään enää ollut se 30-luvun Mikki, joka toimi "kumiletkumaisesti ja sillä oli kumiletkumaiset tunteet, jotka mukautuivat mihin tahansa tilanteeseen, eikä sillä ollut eheää persoonaa, joka voisi muuttua litistymisen ja venyttämisen periaatteen mukaisesti säilyttäen perusolemuksensa "( Gabler).

Tämä minätön, joustava Mikki joutui pulaan Disneyn alkaessa nojata realismiin kehittääkseen elokuvahahmojensa persoonallisuutta. Tällä reaalin tiellä Disney itsekin joutui pulaan monta kertaa, monessakin mielessä, väsyi, turhaantui ja vieraantui yhtiönsä toimista. Kunnes syttyi uusi näky, Disneyland, eskapistinen "rinnakkaistodellisuus" arkimaailman keskellä. Tämä visio sytytti Waltin liekkiin vielä kerran. Hän teki Disneylandin perustamisen ja kehittämisen eteen kaikkensa. Siihen ja tulevaisuuden kaupunki -projektiin liittyen, viimeiset elinvuotensa Disney keskittyi erilaisten koneiden ja laitteiden kehittelyyn kuin Pelle Peloton konsanaan. Seuraava askel olisi varmaankin ollut yritys valmistaa luomus, joka on puoliksi kone, puoliksi ihminen (ikiliikkuva cyber-Walt?).

Walt Disneylla oli selvästi (luoja-)Jumalan geenit, mutta korkeidenkin jumalien mielellä & todellisuudella on rajansa. Traagista Walt Disneyn tarinassa on se, että hän oli raskaasti omien rajojensa rasittama. Disney oli inhimillisten tunteiden asiantuntija massatasolla, mutta omassa elämässään hän ei omannut ihmistuntemusta, eikä kykyä syviin ihmissuhteisiin. Inhimillistä kanssakäymistä enemmän Disneyä kiehtoi täydellisen (viihde)teoksen luominen, niin täydellisen että se fantastisuudellaan peittoaisi arkitodellisuuden. Paljoon tämä suuri visionaari pystyi, mutta kopioplaneetan ja rinnakkaistodellisuuden välisen kalvon puhkaiseminen on missio, joka hänen oli pakko jättää jälkipolvien haasteeksi.


PS. Erästä arkistokaappia pöllyttäessäni silmiin osui Suomen Elokuvakerhojen Liiton Projektio-lehden numero 1/1976. Yhden jutun yhteydessä oli kuva Aku Ankka -elokuvasta ja alla kuvateksti: "Disneyn elokuvat ovat varmasti muokanneet miljoonien lapsien arvoja ja asenteita ympäri maailmaa. Yhdenmukaistaneet niitä sekä tukeneet eriarvoisen yhteiskunnan säilymistä."

Rock & Roll kuten se on

Jussi & The Boys - Mä tahdon rokata (Scandia)

Mä tahdon rokata on suomennettu tiivistelmä 50-luvun rock & roll -katalogista. Olkoonkin, että settiin sisältyy myös uudempaa kamaa, kuten Edgar Winterin Keep Playing That Rock'n Roll (Sun hommas on rock'n roll) ja Elton Johnin Krokotiili-rock.

Levyn ilmestyessä vuonna 1973 Härmässä elettiin rock & roll - revivallia, jota Badding ja Hurriganes rulettivat. Tällä kertaa fiftaristaffia haluttiin vetää railakkaammin ja rokimmin ottein kuin edellisvuosikymmenillä, jolloin rock & rollin syntyyn oli Suomessa vastattu lähinnä iskelmäfiltterin läpi suodatetuilla hitticovereilla. Sellaisia olivat mm. Brita Koivusen ja kumppaneiden 50-luvulla levyttämät versiot Rock Around The Clockista ja Johnnyn vuonna 1964 ilmestynyt Little Richard -käännös Rehtorin luiseva Salli (Long Tall Sally).

Iskelmälmällisyyteen päin kallellaan on Jussin juttukin siinä mielessä, että Mä tahdon rokata -levyllä pääosassa ovat laulut itsessään, ei niiden raju runttaaminen ja kärkevät soundit. Boysien tulkinnat rockklassikoista on tehty hyvin perinnetietoisesti, mutta kuitenkin 50-luvun kehyksistä irrotettuina. Hitustakaan vaaran tuntua Boysien rokkailuun ei tietenkään sisälly. LP on lystiä hippamusiikkia, jota voi diggailla Seven up `ia tai Sif-Colaa naukkaille. Esimerkiksi Sweet Little Sixteenin suomenkielinen sanoitus varioi uskollisesti alkuperäislyriikoita, mutta Chuck Berryn oman levytyksen tekstuurin sisältyvät (piilo)seksuaaliset sävytykset ovat Jussin ja Boysien levytyksestä tiessään.

Ainut kokonaan kotoista käsialaa oleva kappale on englanninkielinen, nimeltään K.W.Blomqvistin ilmailuaiheinen blues. Muihin biiseihin sanoituksia ovat tehneet Jussin itsensä lisäksi mm. iskelmäsanoittajat Saukki (Tutti Frutti), Kari Tuomisaari (Aikoo, aikoo) ja Usko Kemppi (Mona Lisa). Nimikappale Jorma Kaleniuksen mainio, tosi nopea twisti, jonka Kalenius itse levytti bändeineen vuonna 1960.

Kiekon on tuottanut blues-spesialisti ja Frank Zappan kaveri Matti Laipio. Antero Jakoila kantaa päävastuun kitaroinnista, Hakalan Aikka hakkaa haikkaansa ja Kaj Westerlund soittaa bassoa ja pianoa. Lisäksi mukana on joukko Boysien ulkopuolista kaartia, kuten Matti Sarapaltio saksafonissa ja Marjo-Riitta Kervinen taustalaulajana. Erityisesti Mä tahdon rokata on pianolevy; Kaj Westerlundin pimputuksella on keskeinen rooli biiseissä ja mies klaaraa Fats Domino -kuviot ynnä muut varsin mallikkaasti.

Todelliseksi päällikkökamaksi albumin tekee Jussi Raittisen suvereeni ote kappaleisiin. Esityksistä kuulee, että Sartsa rakastaa laulamiaan biisejä, ja häneltä luontuvat yhtä mallikkaasti Blueberry Hillin kaltaiset slovarit kuin kieli poskessa vedetyt menopalat. Jussi on tehnyt kelpo levyjä ennen tätä ja tämän jälkeen, mutta kyllä Mä tahdon rokata on selkeästi J Raittisen rokkituotannon timanttisin kivi.

Jai Uttal ja Shiva-aseman soundit

Amerikkalainen Jai Uttal taittaa lomittain ja sisäkkäin (afro)amerikkalaista juurta, lattaria, poppia, reggaeta, jazzia ja intialaista säveltapailua. Läpikäyvä prinsiippi hänen tuotannossaan on hinduorientoitunut uskonnollisuus, vähän samaan tapaan kuin laulavilla länkkärijoogeilla Bhagawan Das ja Krishna Das. Itämaisten elementtien osuus Uttal-levyillä on siinä määrin huomattava, että Jai Uttal on usein kategorisoitu "worldmusic"-artistiksi.

Melko vähän on henkilötietoja tarjolla Jai Uttalista. Se tiedetään, että hänen merkittävin musiikillinen opettajansa on intialainen sarodmestari Ali Akbar Khan. Hengelliseksi mentorikseen Uttal on ilmoitttanut Neem Karoli Baban (k.1973), joka tunnetaan parhaiten nimellä Maharaj-ji. Baban kuuluisin oppilas on Learyn kaiffa, tohtori Richard Alpert, jolle Maharajji antoi hänen nykyisin käyttämänsä nimen Ram Dass.

(Albert tapasi gurunsa vuonna 1967 Intiassa, jossa hän matkusteli isolla LSD-varastolla varustautuneena. Hän tarjosi Maharajjille koemaistajaisia trippipussistaan ja ennen kuin Albert ehti tehdä mitään guru oli kahmaissut kitaansa koko satsin. Se ei Albertin mukaan vaikuttanut swamiin millään tavalla. Richard Albert kutsuu Maharajjia mieheksi, "joka tietää kaiken". Hänen oma trippailunsa päättyi Maharajjin ashramiin.)



Jai Uttalin ensimmäinen levy on vuonna 1991 ilmestynyt Footprints. Vaikka levyn materiaali on Uttalin säveltämää ja tuottamaa, on hänen läsnäolonsa tällä cd:llä osittain näkymätön, sillä suuren osan levyn (vähäisistä) lauluosuuksista hoitaa intialainen Laksmi Shankar ja toisaalta, trumpetisti Don Cherry laittaa koko paletin jazzamaan omalla, uniikikilla tyyllillään.

Uttalin ja Pagan Love Orchestran nimissä ilmestynyt Shiva Station (1997) on eräänlainen Jai Uttalin läpimurtolevy. Se on kosmisilla reiteillä villisti vispaava hippimusabazaari. Rockia, reggaeta, folkkia, kitarasooloja, tabloja, mantroja, hämyköörejä, harrasta vuodatusta ja rennosti rullaavaa draivia. Säkeitä lauluissa on vähän ja ne ovat kaikki hengellistä hehkutusta: Krishnaa pyydetään suojelemaan demoneilta, Shivan pyhää nimeä toistetaan, Parvatia ylistetään ja Sita Ram -mantraa lauletaan sydämen pohjasta.



Enemmän kuin sinänsä mainiosta Shiva Stationista diggaan sen edeltäjästä: Beggars and Saints (1995). Levyllä käytettävä instrumenttivalikoima on iso, mutta sitä hyödynnetään säästeliäästi, ilman pursuttelua ja näin levyn soundi on eteerisen askeettinen. Suurin osa biiseistä on sukua intialaisille hengellisille laulelmille - bhajans - eli, niissä veisataan ylistyksiä jumalille. Upein kohta näiden virsien virrassa on mielestäni Rama Holp. Se muuttuu Jai Uttalin jylhän ja ekstaattisen "Bolo Ram, Bolo Ram..." resitoinnin jälkeen ikään kuin pastiksiksi Jamaican jazzista Jeff Cressmanin pasuunan johtaessa vaellusta Jehoshaphatin laaksosta herra Ramin kirkkauteen korkeimmissa devatodellisuuksissa. Toinen erikoisen upea raita on runollisen tilittävä Be With You, jonka voi mieltää yhtä lailla rakkauslauluna ja hengellisen huippukokemuksen tallenteena.

Kaikkiaan Uttalilta on tullut 15 albumia, joista uusin on Bhakti Bazaar (2010). Oma suosikkini levyistä on tällä hetkellä Music For Yoga and Other Joys, joka sisältää neljä mystistä ja seesteistä resitaatiota bhaktijoogan ja bhajanin frekvensseillä. Hyvin lähellä Music For Yogan värähteitä ovat Thunder Love ja varsinkin Loveland, joka on kuin yhtä mystistä, herkistynyttä hymniä koko teos.

Pari epävirallista livetallennetta on myös tullut vastaan ja niissä kaikissa energiat ovat välillä aivan huikeat. Jai Uttallin keikat eivät yleensä ole konsertteja, vaan enemmänkin kirtantapahtumia; hengellisiä yhteislautilaisuuksia ja pujia.

Vaikka Jai Uttalin musiikki on uskonnollista, se ei ole julistavaa tai saarnaavaa. Fokus on Uttalin henkilökohtaisten, henkisten kokemusten manifestoinnissa ja niihin liittyen, elämää ylläpitävien voimien ylistyksessä, meditaatiossa ja yhteydessä. Uttallin musa on värähteeltään avointa kaikille, mutta on se sillä lailla kulttikamaa kuitenkin, että se avautuu herkimmin nille kuulijoille, joilla on omakohtaista kutsumusta suhteessa uskonnolliseen mystiikkaan ja/tai Dharmaan.

Partiokirjoja meiltä ja muualta

Heikki Marjanen - Hessu ja Keke ja Amazonin arvoitus (Karisto, 2000)

Arto Tuovinen - Me hiivimme öisin (WSOY, 1953)

Ernest Thompson Seton - Kaksi partiopoikaa (WSOY, 1960)



Hauskaa, että joku muukin vielä muistaa puhelinnumeron, joka oli perheemme käytössä 70-luvulla: 14586. Heikki Marjasen kirjassa tähän numeroon vastailee pikkuveljeni Keke. Kirja siis perustuu Hessu Marjasen omiin varhaisnuoruuden säätöihin Reippaiden Poikien riveissä.

Hessu ja Keke ovat 14-vuotiatia partiolaisia, Hessu vartionjohtaja; molemmat heput tykkäävät vaeltaa luonnossa ja oleilla partiolippukunnan majalla. Itseään ja muita piristääkseen he järjestävät retkillään oman ja naapurilippukunnan scouteille ylimääräisiä sydämen tykytyksiä tuottavia jujuja. Pojat nostavat salaa retkiporukoiden fillareita puiden oksille, siirtelevät tavaroita ja pelottelevat maastoon leiriytyneitä jannuja monin eri tavoin. Romaanin alaotsikko - Amazonin arvoitus - viittaa kirjan sivuilla tämän tästä holtittomasti kaahailevaan Volvo Amazoniin, jonka ympärille kertomukseen on yritetty kehittää jännityselementtiä ja koko opuksen mittaista kerronnan kaarta.

Marjasen kirjassa kuvataan koulupojan silmin maailmaa, jossa termi "isku kultasuoneen" on käytössä silloin, kun Hessu saa käsiinsä kilpailevan partiolippukunnan vartioneuvoston kokouksesta tehdyn pöytäkirjan. Siitä näet selviää mm. Mänkijät-lippukunnan leiriohjelma, josta on kirjan voimakaksikolle hyötyä jäynien suunnittelussa.

Kirja on sanailtu vanhahtavaan, ihanteelliseen ja viattomaan poikakirjatyyliin, joka sopii kyllä; menneestä maailmastahan Hessun tarinointi kumpuaa. Vanhahtavuus antaa kirjoitukselle tiettyä "uskottavuutta" sekä nostalgista viehätysvoimaa, mutta potku kerronnasta uupuu. Löysiä on liikaa.Tiivistämisen varaa tekstissä olisi ollut huimasti.



Esikuvina Hessu Marjasen työssä ovat olleet Arto Tuovisen kirjat Me hiivimme öisin ja Lare panee toimeksi (Karisto, 1956). Vuonna 1968 kuollut Arto Tuovinen oli lehtimies, kääntäjä ja kirjailija, joka kirjoitti kasan nuortenkirjoja ja jännitysromaaneja. Teoksensa Me hiivimme öisin hän aloittaa näin:

"Nuori partioveljeni! Suljehan hetkeksi silmäsi! Kuvittele autio, lumeton, vaivaiskoivuja kasvava suomaasto. Syystalven illan raskas hämärä lepää seudun yllä. Tuuli vinkuu ja raskaat pilvet ajautuvat taivaalla kuin lumisadetta enteillen, vaikka maa on vielä alaston ja musta.

Kaksi harmaisiin tuulitakkeihin pukeutunutta toverusta taivaltaa halki tuon pimenevän maan. Kummankin selässä on suuri reppu ja niiden päällä keinahtelevat Amerikan armeijan ylijäämävarastosta ostetut makuusäkit. Kaulassa heillä on tummansiniset partiohuivit.

Esimmäisenä kulkeva poika on kookkaampi kuin toverinsa ja hänen varusteensa ovat jälkimmäisen varusteita paljon runsaammat ja moninaisemmat. Hän on tämän kahden pojan retkikunnan johtaja. Hänen nimensä on lyhyesti vain Lare. "

Lare hiippailee kumppaninsa kanssa jonkun retkillä tai leirillä olevan partiolaisjoukon lähettyvillä ja tekee niille erilaisia jäyniä. Yölliset ilotulitukset ja muu räjäyttely ja partioveljien "kidnappaukset" ovat Laren ja kertojaminän perusjuttuja - mutta kuten kirjan takaliepeessä huomautetaan: "Heidän kepposensa eivät koskaan ylitä leikin rajaa".

Me hiivimme öisin kertoo myös siitä, kuinka Lare ja kumppanit toimivat kirjassa poliisn apuna pontikankeittäjiä kiinniotettaessa. Onnistuneen operaation jälkeen partiolaiset saavat viranomaisilta kehoituksen hävittää pontikkatehdas maan tasalle ja näin innosta hihkuen tehdäänkin.

Nuorena Lare-kirjat olivat minulle varsin mieluista luettavaa ja kyllä niiden kyytiin edelleenkin vaivatta pääsee, huomasin juuri. Tuovinen oli naseva sanankäyttäjä, jolla oli kyky loihtia raikkaita, luonnonläheisiä tunnelmia hiivittiin yössä sitten kesällä tai talvella. Raitis ilma suorastaan tulvahtaa kasvoille kun kirjan avaa ja sen mukana tulee aimo annos menneiden vuosien poikaenergiaa.


Amerikkalaisen Ernest Thompson Setonin Kaksi partiopoikaa on partiokirja vain suomenkielisen nimensä puolesta. Teoksen alkuperäinen nimi on Two Little Savages, kaksi pientä villiä. Tosin on tällä vuonna 1903 julkaistulla kirjalla oma yhteytensä partiotouhuihin. Thompson näet tapasi vuonna 1906 Englannin vierailunsa yhteydessä lordi Baden-Powellin, joka Thompsonin ideoista vaikutteena alkoi kehittää partioliikettä, johon Thompsonkin itse myöhemmin Amerikan päässä osallistui.

Kaksitoistavuotias Jan on suunnattoman kiinnostunut intiaaneista, metsistä, eläimistä, rohdoista, kasveista ja kaikenlaisista luonnonilmiöistä. Hänet lähetetään kesäksi maalaistaloon kesätöihin. Siellä hän tutustuu poikaan nimeltä Sam ja saa tilaisuuden muutta tämän kanssa vähäksi aikaa metsään, jonne he rakentavat tiipiin. He myös valmistavat itselleen jouset ja nuolet, sulkapäähineet ja muut intiaanielämään tarvittavat vermeet.

Jan ja Sam ovat siis eräänlaisia larppaajia. Heidän larppinsa vaan kestää useamman viikon ja siihen sisältyy pieni kaistale oikeaa seikkailuakin. Kirja esittelee sekä sanoin että kuvin intiaanien peruja olevia erätaitoja. Savumerkit selvitetään, linnun nylkeminen ja täyttäminen neuvotaan, mokkasiinien tekeminen myös jne. Kiintoisaa käytännön tietoa siis melkein kelle tahansa. Itse luin tämän kirjan alle 10 vuoden iässä ja opin sen avulla, kuinka koiranjäljen mittaamalla voi laskea koiran säkäkorkeuden.

Hillitön kohukirja hipeistä idän tiellä

Captain F. D. Colaabavala - Hippie Dharma

F. D. Colaabavala oli Intian armeijan kapteeni, joka sotilasuransa jälkeen kierteli ympäri maailmaa ja senttasi sensaationhakuisia matkaraportteja omaan, Intiassa ilmestyvään lehteensä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja mm. "Bombayn mafiasta" ja tantrisista kulteista. Omanlaisensa klassikko on kapteenin kuvaus hippien vyörymisestä Nepaliin ja Intiaan: Hippie Dharma (Hind Pocket Books, 1974).

Kirjan kannessa Hippie Dharmaa kuvataan "sensuroimattomaksi, silmät avaavaksi ilmestykseksi hipeistä ja hippihölmöilystä, ja sen mystisestä Jumalasta: LSD:sta", ja ilmoitetaan kirjan sisältävän "real-life" -valokuvia. Kyseiset fotot ovat pieniä ja suttuisia otoksia hipeistä Intiassa.

Colaabavalan raportti alkaa Kathmandusta, Nepalista. Hän kertoo kuinka kaupunkiin on saapunut iso lauma länsimaisia hippejä, jotka tupruttelevat työkseen hasista tietyissä teehuoneissa Beatlesien, Rollareiden ja intialaisten, hengellisten iskelmien - bhajans - soidessa. Tästä joukosta kapteeni yksilöi ensimmäiseksi 20-vuotiaan Lindan, jonka hän väittää elävän 15 "partaisen shikhin" kanssa. Sitten kuvaan astuu kanadalainen Cindy, joka kirjan mukaan on maannut 100 miehen kanssa. Cindy myös esittää arvionsa eri maiden miehistä seksikumppaneina: turkkilaisten, arabien, israelaisten, iranilaisten, afgaanien, pakistanilaisten, intialaisten ja nepalilaisten joukosta parhaat pisteet saavat iranilaiset. He ovat "herkkiä, voimakkaita ja lämpöisiä".

Colaabavalan laskee hipit samaan kastiin kuin sadhut ja fakiirit ja antaa ymärtää, että valkoisiksi sadhuiksi nepalilaisetkin hippejä nimittivät. Seksuaalinen aktiivisuus erottaa hipit paikallisista pyhimyksistä ja se on seikka, jonka takia valtaväestö Colaabavalan mukaan karsasti hippejä. Eivät tietenkään kaikki. Kirjassa on siteeraus eräältä bramiinilta, joka toteaa kaihoisasti kuinka hienoa olisi ollut, jos hänenkin sukupolvensa olisi voinut elää hippien tavoin irrallaan ennen aikuisuuden maailmaan astumista. Jotain noiden aikojen asetelmista ja tunnelmista Nepalista kertoo myös se, että tiettävästi ensimmäinen enganninkielinen kyltti Kathmandun kaupungissa oli vuonna 1970 Hotel Edenin seinään kiinnitetty reklaami, jossa mainostettiin hotellissa myytävää hasista. Samoihin aikoihin myös Afganistanissa oli matkalaisten virkistyksenä lukuisia paikkoja, joissa oli kaupan paikallisia hasislaatuja.

Kolme vuotta myöhemmin tilanne Nepalissa muuttui. Colaabavala kertoo, että vuonna 1973 Nepalin hallitus kielsi ankarasti charaksen ja ooppiumin myynnin ja hallussapidon. Tämä ei tietenkään lopettanut pajauttelua, mutta pilvipäät olivat menettäneet paratiisinsa. Colaabavala siirtyykin kirjassaan äkkiä Intian puolelle. Näköala hipismiin ei tätä kautta mitenkään laajene. Kirjoittajan huomio keskittyy lähes yksinomaan päihteiden, alastomuuden ja hippiseksin päivittelyyn ja hän leimaa toistuvasti idän tien hipit likaisiksi ja apaattisiksi narkomaaneiksi.

Colaabavala kuvaa innokkasti sitä, miten estottamasti hipit omissa leireissään toteuttivat ideologiaansa: make love, not war. Tämän lisäksi hän väittää, että käytännössä kaikki hippitytöt olivat huoria, mutta erityisen vähän on uskottavuutta Colaabavalan tapauskuvauksissa tässä kohtaa. Colaabavalalle on yleensäkin ominaista tietynlaisten väritysten harrastaminen, hillitön liioittelu ja shokeraavien erikoistapausten esitttely.

Kirjasta käy selkeästi ilmi se, että hippien, erityisesti hippityttöjen alastomuus yhtä aikaa hirvittää ja kiihottaa kapteenia. Länkkärijengin harrastama nudismi olikin 60 - ja 70-luvuilla asia, joka herätti intialaisissa eniten epäluuloa kukkaislapsia kohtaan. Esimerkkinä tästä kirjassa kerrotaan 50 goalaisnaisen julkilausuma, jossa vaadittiin viranomaisia huolehtimaan siitä, että hippien alastomana hilluminen loppuu.

Kannabiksen vaaroista Colaabavala saarnaa kirjassaan sivukaupalla. Sikälikin onkin hieman yllättävää, että hän mainitsee monta kertaa antaneensa jollekin nääntyneelle hipille charasta tai rahaa charaksen ostamiseen. Omasta pilvenpoltostaan hän ei mitään mainitse, mutta kertoo sen sijaan kokeilleensa sekä spiidiä että pollea. Heroiinikokemustaan hän ei pidä lainkaan miellyttävänä ja sanoo siitä toipumisen kestäneen kuukauden.

Kirja ei syväluotaa hippien ideologiaa, mutta tuo muutamalla vedolla esiin olennaisia piirteitä kukkaiskansan elämänkatsomuksesta. Colaabavala esittää sen hindulaisuuden ja buddhalaisuuden yhdistelmänä, johon olennaisesti kuuluu psykoaktiivisten aineiden pyhitys ja lisäksi uskoa mm. astrologiaan ja numerologiaan. Vastaavanlainen aatepuuro on hellalla edelleenkin, mutta nyt sitä yleensä kutsutaan hippismin sijasta new ageksi.

Osa itään matkanneista hipeistä löysi henkisen kotinsa hindulaisista ashrameista, mutta kuten kapteeni toteaa, suurin osa hipeistä koki ashramit ja temppelit ikävystyttäviksi mestoiksi, joissa oli liikaa sääntöjä.

Hipit kapteeni jakaa kolmeen ryhmään. Pienimmän ryhmän muodostavat itämaisiin filosofioihin ja uskontoihin perehtyneet "ylipapit" tai "gurut". Toisen ryhmän - johon kirjan mukaan noin puolet kukkaiskansasta kuului - muodostavat ylipappien opetusten vaikutuksen alaisena elävät "noviisit", jotka tutkailevat hippihommeleita aikansa ja palaavat sitten enemmän tai vähemmän normaaleihin kuvioihin. Kolmas ryhmä on "teinipopparit". He eivät perusta filosofioista, vaan haluavat pitää hauskaa hippivetimissä pää täynnä musaa ja pilveä. He olivat kapteenin mukaan eniten hukassa Intiassa 60 - ja 70-luvuilla, ja epäilemättä näin olikin asianlaita.

Totta ja tarua on Colabalan kirjassa sekoitettu toisiinsa oikein urakalla. Sikäli kirjaa ei voi raportiksi tai reportaasiksi nimittää, mutta tiettyä autenttista fiilistä Hippie Dharman teksti tihkuu. Kyllä tämän kirjan avulla jyvälle asiasta pääsee kunhan vaan lukee rivinvälitkin.


"Hippie couple enjoying the Holi. In search of Peace, Love, Truth and God any occasion is worth celebrating with gay abandon."


"The open display of smuldering sensuous bodies by the Hippies have turned Goa beaches into the world´s most naughty nudie shore."