Purppurarinteiden ratsastaja: Hillitön kohukirja hipeistä idän tiellä

Captain F. D. Colaabavala - Hippie Dharma

F. D. Colaabavala oli Intian armeijan kapteeni, joka sotilasuransa jälkeen kierteli ympäri maailmaa ja senttasi sensaationhakuisia matkaraportteja omaan, Intiassa ilmestyvään lehteensä. Lisäksi hän kirjoitti kirjoja mm. "Bombayn mafiasta" ja tantrisista kulteista. Omanlaisensa klassikko on kapteenin kuvaus hippien vyörymisestä Nepaliin ja Intiaan: Hippie Dharma (Hind Pocket Books, 1974).

Kirjan kannessa Hippie Dharmaa kuvataan "sensuroimattomaksi, silmät avaavaksi ilmestykseksi hipeistä ja hippihölmöilystä, ja sen mystisestä Jumalasta: LSD:sta", ja ilmoitetaan kirjan sisältävän "real-life" -valokuvia. Kyseiset fotot ovat pieniä ja suttuisia otoksia hipeistä Intiassa.

Colaabavalan raportti alkaa Kathmandusta, Nepalista. Hän kertoo kuinka kaupunkiin on saapunut iso lauma länsimaisia hippejä, jotka tupruttelevat työkseen hasista tietyissä teehuoneissa Beatlesien, Rollareiden ja intialaisten, hengellisten iskelmien - bhajans - soidessa. Tästä joukosta kapteeni yksilöi ensimmäiseksi 20-vuotiaan Lindan, jonka hän väittää elävän 15 "partaisen shikhin" kanssa. Sitten kuvaan astuu kanadalainen Cindy, joka kirjan mukaan on maannut 100 miehen kanssa. Cindy myös esittää arvionsa eri maiden miehistä seksikumppaneina: turkkilaisten, arabien, israelaisten, iranilaisten, afgaanien, pakistanilaisten, intialaisten ja nepalilaisten joukosta parhaat pisteet saavat iranilaiset. He ovat "herkkiä, voimakkaita ja lämpöisiä".

Colaabavalan laskee hipit samaan kastiin kuin sadhut ja fakiirit ja antaa ymärtää, että valkoisiksi sadhuiksi nepalilaisetkin hippejä nimittivät. Seksuaalinen aktiivisuus erottaa hipit paikallisista pyhimyksistä ja se on seikka, jonka takia valtaväestö Colaabavalan mukaan karsasti hippejä. Eivät tietenkään kaikki. Kirjassa on siteeraus eräältä bramiinilta, joka toteaa kaihoisasti kuinka hienoa olisi ollut, jos hänenkin sukupolvensa olisi voinut elää hippien tavoin irrallaan ennen aikuisuuden maailmaan astumista. Jotain noiden aikojen asetelmista ja tunnelmista Nepalista kertoo myös se, että tiettävästi ensimmäinen enganninkielinen kyltti Kathmandun kaupungissa oli vuonna 1970 Hotel Edenin seinään kiinnitetty reklaami, jossa mainostettiin hotellissa myytävää hasista. Samoihin aikoihin myös Afganistanissa oli matkalaisten virkistyksenä lukuisia paikkoja, joissa oli kaupan paikallisia hasislaatuja.

Kolme vuotta myöhemmin tilanne Nepalissa muuttui. Colaabavala kertoo, että vuonna 1973 Nepalin hallitus kielsi ankarasti charaksen ja ooppiumin myynnin ja hallussapidon. Tämä ei tietenkään lopettanut pajauttelua, mutta pilvipäät olivat menettäneet paratiisinsa. Colaabavala siirtyykin kirjassaan äkkiä Intian puolelle. Näköala hipismiin ei tätä kautta mitenkään laajene. Kirjoittajan huomio keskittyy lähes yksinomaan päihteiden, alastomuuden ja hippiseksin päivittelyyn ja hän leimaa toistuvasti idän tien hipit likaisiksi ja apaattisiksi narkomaaneiksi.

Colaabavala kuvaa innokkasti sitä, miten estottamasti hipit omissa leireissään toteuttivat ideologiaansa: make love, not war. Tämän lisäksi hän väittää, että käytännössä kaikki hippitytöt olivat huoria, mutta erityisen vähän on uskottavuutta Colaabavalan tapauskuvauksissa tässä kohtaa. Colaabavalalle on yleensäkin ominaista tietynlaisten väritysten harrastaminen, hillitön liioittelu ja shokeraavien erikoistapausten esitttely.

Kirjasta käy selkeästi ilmi se, että hippien, erityisesti hippityttöjen alastomuus yhtä aikaa hirvittää ja kiihottaa kapteenia. Länkkärijengin harrastama nudismi olikin 60 - ja 70-luvuilla asia, joka herätti intialaisissa eniten epäluuloa kukkaislapsia kohtaan. Esimerkkinä tästä kirjassa kerrotaan 50 goalaisnaisen julkilausuma, jossa vaadittiin viranomaisia huolehtimaan siitä, että hippien alastomana hilluminen loppuu.

Kannabiksen vaaroista Colaabavala saarnaa kirjassaan sivukaupalla. Sikälikin onkin hieman yllättävää, että hän mainitsee monta kertaa antaneensa jollekin nääntyneelle hipille charasta tai rahaa charaksen ostamiseen. Omasta pilvenpoltostaan hän ei mitään mainitse, mutta kertoo sen sijaan kokeilleensa sekä spiidiä että pollea. Heroiinikokemustaan hän ei pidä lainkaan miellyttävänä ja sanoo siitä toipumisen kestäneen kuukauden.

Kirja ei syväluotaa hippien ideologiaa, mutta tuo muutamalla vedolla esiin olennaisia piirteitä kukkaiskansan elämänkatsomuksesta. Colaabavala esittää sen hindulaisuuden ja buddhalaisuuden yhdistelmänä, johon olennaisesti kuuluu psykoaktiivisten aineiden pyhitys ja lisäksi uskoa mm. astrologiaan ja numerologiaan. Vastaavanlainen aatepuuro on hellalla edelleenkin, mutta nyt sitä yleensä kutsutaan hippismin sijasta new ageksi.

Osa itään matkanneista hipeistä löysi henkisen kotinsa hindulaisista ashrameista, mutta kuten kapteeni toteaa, suurin osa hipeistä koki ashramit ja temppelit ikävystyttäviksi mestoiksi, joissa oli liikaa sääntöjä.

Hipit kapteeni jakaa kolmeen ryhmään. Pienimmän ryhmän muodostavat itämaisiin filosofioihin ja uskontoihin perehtyneet "ylipapit" tai "gurut". Toisen ryhmän - johon kirjan mukaan noin puolet kukkaiskansasta kuului - muodostavat ylipappien opetusten vaikutuksen alaisena elävät "noviisit", jotka tutkailevat hippihommeleita aikansa ja palaavat sitten enemmän tai vähemmän normaaleihin kuvioihin. Kolmas ryhmä on "teinipopparit". He eivät perusta filosofioista, vaan haluavat pitää hauskaa hippivetimissä pää täynnä musaa ja pilveä. He olivat kapteenin mukaan eniten hukassa Intiassa 60 - ja 70-luvuilla, ja epäilemättä näin olikin asianlaita.

Totta ja tarua on Colabalan kirjassa sekoitettu toisiinsa oikein urakalla. Sikäli kirjaa ei voi raportiksi tai reportaasiksi nimittää, mutta tiettyä autenttista fiilistä Hippie Dharman teksti tihkuu. Kyllä tämän kirjan avulla jyvälle asiasta pääsee kunhan vaan lukee rivinvälitkin.