Undergroundin ensimmäinen laine

Aamulla minä ajoin autolla. Istuin naantalilaisessa baarissa, join kupin kahvia ja kuuntelin levyautomaattia. Jukka Kuoppamäki lauloi Eikan pumpusta, Juha Vainio Rennosta Reginasta. Ulkona satoi vettä, sitä iskeytyi tuulilasiin. Nyt kello on neljä, minä istun pöydän ääressä. Televisiossa Chaplin on nuori. Minäkin olen nuori tänään. Minä mietin - ajatukseni ovat sekavat.

(Jarkko Laineen kirjasta Haamumaili)

Jarkko Laine - Haamumaili (1968, Otava)
Jarkko Laine - Kuin Ruumissaatto (1970, Otava)



Jarkko Laine (1947 - 2006) teki nuorena salanimellä sanoituksia yhtyeelle Suomen Talvisota 1939 - 40 ja toimitti suomeksi valikoiman amerikkalaisten underground-aktivistien tekstejä (Underground, Otava, 1970). Hänen oma proosatuotantonsakin edusti aluksi anarkistista, maanalaista menoa.

Laineen ensimmäinen runokokoelma Muovinen Buddha (1967) oli jo nimeä myöten popkulttuurin suuntaan kallellaan. Vuotta myöhemmin ilmestynyt kirja Haamumaili on epäsovinnainen sukellus ensimmäisen pop-sukupolven kollaasinomaiseen kokemuksellisuuten ja kirjaan sisältyy vireä, oman aikansa autoritaarisuutta, patriotismia, esteeettisiä normeja ja muuta konventionalismia haastava, älyllinen väre.

Haamumaili on surrealistinen aikalaistunnustus ja tajunnanvirtaromaani ilman kronologista juonta: "Mielen jääkaappi surisee. Ja sisällä palaa valo". Laine harppoo kirjassaan pitkin kaupungin katuja, pysähtelee kahville tai vetämään röökin, kelaa ajan merkkejä, ajan kuvia, ajankulua, tiskaa, nukkuu,nauraa, ivailee, haaveilee, latelee levottomia litanioita mimmeistä, Buddhasta, taiteista ja kuolemasta, sepittää kuvitelmia villiksi länneksi muuttuneesta Suomesta, vaeltaa siellä Buck Jones, Hopalong Cassidy ja Cisco Kid taannehtivina seuralaisinaan.

Joku sanoi että vitunko fantasiaa sä lykkäät paperille.
Mitä se hänelle kuuluu. Mikä Väinö Linna hän luulee olevansa.

Psykoaktiivisten katylysaaattorien käytöstä on kirjoituksessa selkeitä jäämiä. Teksti on hallusinoivaa, joskaan ei astraalisesti psykedeelistä.

Lysergihapon synteettinen dietyyliamidi. Taksitrippi viidenteen ulottuvaisuuteen; talot eivät tunne syyllisyyttä romahtaessaan kadulla kulkevien niskaan. Mutta miten Sinä motivoit käyttäytymisesi, törmäilysi, kyynärpäätaktiikkasi.

Mao, Che ja Leary ovat sisällä kirjoittajan tajunnan kuplassa, ja muut "kapinalliset kautta koko liitoksissaan natisevan telluksen". Presidenttinä on Kekkonen. Sillä on kalju. Pentti Saarikoskella beatles-tukka. Aikakauden musiikki rullaa esiin rivien välistä paksua pilvensavua pilkkoen:

Rollarit särähtävät levyllä: ampeerien anarkismia, joka puhaltaa radiosta kuin hashiksen hehku piipun hopea allaan. Lampun varjostin leviää kolme rautalankaruotoa tukenaan. Savua menee silmiin.

Kaupunki on Haamumailin lähtöpiste ja maali ja tämä kaupunki on Turku. Laine rakasti myöhemmässäkin tuotannossaan rakentaa urbaaneja kuvia ja Turku on usein hänen runoissaan läsnä. Tupakasta Laine runoili myös paljon ja Haamumailista alkoi tämä trendi:

... Raapaisen tulitikun; niin harva ymmärtää savukkeen syvällisyyttä, ja kuitenkin se usein pimeällä kadulla on ainoa ystävällinen silmä: vieraassakin kourassa se läikyttää hehkunsa näyteikkunoiden mereen, kvasifilosofi, jalkakäytävään litistetty tumppi jalkojen käydä.

Tupakan lisäksi Laineella on Haamumailin sivuilla huomattavan paljon käyttöä rintaliiveille. Rintsikkaromantiikan kautta kajotaan herkyyteen yhtä lailla kaupungin yössä kuin ihmisessä.

... Runoilija seisoo keskellä katua ja kastuu takkiinsa; yön mustat rintaliivit kaartuvat kaiken ylle ja hakaset kiiluvat silmiin tähtinä, kuuna, auton valoina jossain korttelien pääsä, askelten saavuttamattomissa...

... Romanttinen kuutamo elokuun taivaalla. Rannan ajeltu kaislaviiva. Pysäköity auto, parkkivalot ja hellä suudelma paljaille rinnoille. Rintsikat nousseet rintojen päälle, kädet vajonneet vatsanaluksen vetiseen pehmeyteen ...

Haamumaili on kirjoitettu 60-luvun pop- ja underground -kultturin vaikutuksen alaisena ja on siten aikalaiskuvauksena harvinaista lajia suomalaisessa kirjallisuudessa. Mutta mikään "kasvamisen kipeydestä" kertova "nuorisoromaani" se ei tosiaankan ole, eikä kuvaa mitään nuorisokulttia. Kirja on yksinäisen tähden harhailijan, romanttisen älykkösnobin huomiointia ja fantasioita. Näkökulma on sivullisen näkökulma, mutta myös suhteessa hipismiin ja poliittiseen radikalismiin. Lännenstooreista tutun yksinäisen kostajan varjo tekstistä kuitenkin puuttuu. Hyvin hellästi tämä parikymppinen kirjailijanalku kirjoittaa kaikesta.

Ole itsesi lamppu.
Avaa ovesi rakkauden tulla.
I´d love to turn you on, laulaa John Lennon.
Kasvoton kulkija, kuoleman viimeinen heitto tyhjyyteen.
Hän ottaa suoravartisen piippunsa, peittää sen pesän tinapaperilla, vyöttää paperin tiukasti kuminauhalla, teipillä. Puhkoo paperiin nuppineulalla neljä reikää. Imee. Panee paperin kuoppaan kokkareen. Raapaisee tulitikun ja hämärässä huoneessa täyttää tinapaperisen pesän himmeä hehku. Imee. Vetää keuhkoihin ja pitää siellä.
Kulkija & hashiksen hiipuva hiillos.



Vuonna 1970 rävähti auki Jarkko Laineen upea Tulen ja Jään sirkus. Heti runokirjan perään lennähti romaani Kuin ruumissaatto. Se on tyylilajiltaan krampin saanut veijaritarina. Päähenkilöitä ovat myymälävarkaat Eila ja Lasse ja pariskunnan kanssa kimpassa asuvat poplaulaja Topi Laaksonen, opiskelija Timo Lindroos ja maallikosaarnaja Asko Penttilä (Kirkkauden Aamun seurakunta). He ovat boheemeja piikkejä Laille & Järjestykselle perustuvan Systeemin lihassa, mutta heidän kaaottinen kokemisen politiikkansa on lähempänä Groucho Marxin kuin Karl Marxin aallonpituutta.

Timo Lindroos tapaa saarnaaja Penttilän pian sen kälkeen, kun on löytänyt erään työmaakopin takaa alastoman naisen ruumiin. Penttilä innostuu löydöstä, paketoi vainajan ja raijaa sen taksilla Timpan kämpille.

... Autonkuljettaja juoksi aukaisemaan tavaratilan kannen.
- Onpa iso nyytti.
- Lampaanruho, Penttilä puhalsi ja meni sisälle autoon ...
- Vai oikein lampaanruho.
- Tulee halvemmaksi ostaa suurempia eriä ja pakastaa. Pitää vain katsoa että lammas riippuu teurastuksen jälkeen kylmässä yön yli, että liha ehtii kunnolla jäähtyä ...

Maratonmittaisia yksinpuheluja harrastava Asko Penttilä lukee itsensä "ikäpolveen, joka juo itsensä unoduksiin":

... Ei tuo Timokaan suostu ottamaan viinaa. Hassista se polttaa. Ruohoa. Mitä siitä. Ottakaa LSD:tä, minä sanon, jos perse siitä paremmin paukkuu. Sota on loppu, he huutaa. Ja minä sanon, että tuollahan se vasta eteisessä koluaa. Rakkaudesta ne puhuu, ja minä sanon, että tähän nyrkkiin on hipin kevyt nojata nenänsä. Minä olen jo vanha mies. Ja minä ennustan vain mitä kortit kertovat. Te kaikki katsotte Rouva Kohtalon hameen alle. Mitä siellä näkyy? Vanha risainen hampaaton loora, joka peittää voodoollaan maan. ...

Penttilän paasausten vastapainona surraa Timon hiljainen, yksinäinen tajunnanvirta. Se matelee epäluuloisena ja neuvottomana 60/70-luvun suomalaisen, mustavalkotelevisoiden Peyton Place - kajollaan valaiseman harmauden läpi:

...Tässä minä istun eikä Eila rakasta minua ja USA neuvottelee Kiinan kanssa. Me saamme nähdä poliitikkojen huolestuneita kasvoja, puristavia käsiä ja kaiken ymmärtävää päänpudistusta. Ooja, minä ajattelen, odottakaa, odottakaa, kerran nousee öisen puuman kämmen, buddhankuvia ja läskihetulaisia naisia täyteen tatuoitu ja lämäyttää rintaamme hallitsijan vaakunan, hirvensarvet ja poronpaskan napapiirin tuolta puolen ...

Juopottelu ei ole kirjassa erityisen keskeisessä roolissa ja muiden huumeiden käyttöä esiintyy vain joissakin repliikeissä. Verbaalinen väkivalta on fyysistä rajumpaa, mutta vastaavasti kiroilu loistaa kirjassa poissaolollaan. Suoranaista, "perinteistä" räävittömyyttä edustavatkin lähinnä riettaat, enemmän tai vähemmän kompleksiset seksikohtaukset. Kieroutuneita, nilkkimäisiä karakteereja kirjasta kylläkin löytyy ja hillitön ja rabulistinen säädyttömän totuuden henki on kirjoituksessa kaiken aikaa läsnä, mutta tämä tuskin hätkähdyttää nykylukijaa, vaan ennemminkin herättää ihailua verbaalisen ilmaisunsa suggeroivan taidokkuuden vuoksi.

Laineen tekstissä on tiukkaa, alavatsaan iskeytyvää potkua, kipeitä, provosoivia vetoja, rockia ja jazzia, hillitöntä aivonaintia, huimaa runollisuutta ja vuoroin julkeaa, vuoroin melankolista parodian ja ironian sekoitusta. Lopputuloksena tästä tyylien ja asenteiden miekkailusta on syntynyt urbaani, kreisiäkin kreisimpi saaga; valokiilassa hämäriä hahmoja siitä sukupolvesta, joka ajeli Batman-autolla Vietnam-mielenosoituksiin, kunnes organisoitu ilottumuus tai pikkuvanha itseironia peittosi ihanteellisuuden ja alettiin pelätä, ei enää fasismia, "vaan tätä alituista väsymistä", kuten ruumissaaton Timo Lindroos:

Nuori mies vielä saatana, ja jo himmenee aamutähdet ... Jalkahiki on vähentynyt iän mukana. Hampaani pesen joka aamu. Miksen minä saa onnea?

Romaani ei ollenkaan realistinen, mutta verraten tosi. Nykypolvelle sen lukeminen antaa ainakin vastauksen Flora-kysymykseen: ketä me hakatiin ennen kuin oli maahanmuuttajia? Muutenkin Kuin ruumissaatto on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde ainakin heille, joita Ajan henki kiinnostaa, sillä onhan tämä provokatiivinen tarinanpläjäys erinomaisen paljastava väläys radikaalien pummien ja elämäntapasissien fiiliksistä elämän juoksuhaudoissa.n. vuonna 1970.Kirjan voi tajuta myös Laineen undergroundsanastopankin tyhjennyksenä, jonka jälkeen hänen kohdallaan alkoi aikuisemman ja vähemmän vimmaisen kirjoittamisen aika. Niin se käy (1971), kuten kuului Laineen seuraavan runoteoksen otsake.

Tosi TV TOP 3 plus 1

1 Tuuri

Tuuria voi katsoa vain ironian kautta. Onhan tv-sarjan tekeminen ostoksilla olevista ihmisistä täyspöljää urpoilua, jonka älyllistä järeyttä eivät kurkistukset varastomiesten ja myyjien maailmankaikkeuteen yhtään lisää. Ansiokas ohjelma on siinä, että se panoroi oikein pohjanmaan kautta sitä henkistä maisemaa, josta Suomen kansan vanhat hölmöläissadut kumpuavat.

Mutta missä luuraa hölmöläistarinoiden viisas-Matti? Joku juonikkuus, joku äly täytyy Tuurin kyläkaupan valtaisan liikevaihdon takana olla ja siten olisikin kiintoisaa nähdä itseään kitsin kuningasta, kyläkauppias Keskistä "in action", eli konttorissaan kauppoja hieromassa ja imperiumiaan johtamassa.

Nythän Keskisen rooli sarjassa on se, että hän marssii hetkeksi kuvaan ja tarjoaa yhden - hyvin paljon popiskelmäikoni Dannyn filosofisia kultakimpaleita muistuttavan - mentaalisen timantin katsojille. Keskinen ei suostu tuomariksi leikkimieliseen catwalk-kisaan - johon osallistujat on haalittu kaupan naisasiakkaiden joukosta - koska kaikki pokat ovat hänelle samanarvoisia: "miehet ja naiset, lapset, eläkeläiset, sotaveteraanit". Kartanonsa puutarhassa käyskennellessään VK kertoo, kuinka monta sataa vai oliko se tuhatta lajia siellä kasvaa ja sinetöi aiheen tyylikkäästi yleissivistystään väläyttäen: "vähän mallia tuolta Papyloniasta".

Pääaihe, jännite tavaroiden ja niitä ostavien asiakkaiden välillä, jää sarjassa melko ohueksi. Tässä mielessä ohjelman vakiotyyppeihin lukeutuva tarjoushaukka Jorma Sepponen on piristävä poikkeus. Tuurissa luodaan tarjoushaukasta sellainen kuva, että hän elää symbioosissa kyläkaupan kanssa: aamuvarhaisella haukka noukkii postilaatikosta Keskisen puodin mainoslehtisen, jota hän limonadia naukkaillen alkaa tutkia ite-taiteellisella terassillaan, tekee sitten valintansa, polkaisee skootterinsa käyntiin ja ajaa kyläkaupalle luovimaan ihmismassan läpi haluamansa ostoskohteen äärelle, ja siellä vielä koittaa tinkasta vähäsen.

Tuuriin tulisi roimasti lisää räväkkyttä, jos kattaukseen lisättäisiin aineksia kilpailurealityn puolelta. Koko kyläkaupan henkilökunta laitetaan kerran viikossa seisomaan asennossa, naamat totisina tuomariston eteen ja sen jälkeen yhdelle duunareista annetaan julkiset potkut.

2 Satuhäät

Löysästä ohjauksesta ja setämäisen kertojaäänen kököstä jutustelusta huolimatta Satuhäät lähentelee dokumentaarisia tasoja. Valottaahan sarja puolialastonta totuutta ihmisten elämänvireestä nyky-Suomessa. Pari toisensa jälkeen hakee yhdestä päivästä mielihyvätaivastäyttymystä, mutta juhlahetkestä - monen morsiamien kaipaamasta "prinsessapäivästä" - tuntuu useassa tapauksessa tulevan vain esimielihyvän pitkittämistä ja seremoniallista suorittamista. Tietysti silläkin saattaa olla osuutta asiaan, että parien kyvyt eivät kovasta yrityksestä huolimatta vaan riitä omien häidensä näyttelemiseen töllössä.

Komiikkaa sarjassa on yhtä paljon kuin romantiikkaa, sillä Satuhäät saa ihmisten häävalmistelut & häät näyttämään vuoroin operetilta, vuoroin puskateatterilta. Sarja on häpeilemätöntä tirkistelyviihdettä, mutta ponnistaa se kuitenkin terveemmältä pohjalta, kuin intiimien emootioiden esineiksi paketointia ja ihmissuhteiden kilpailuttamista harrastavat maajussimorsian ja muut paritusohjelmat.

Satuhäitä raadollisemman kuvan avioliiton satamaan ankkuroinnista antoi viime vuonna esitetty sarja Arvostele mun häät. Seuraava askel tällä tiellä tulee luultavasti olemaan: arvostele mun hääyö. Mutta mitä sitten kun formaatin kehittelyssä on päästy kohtaan, arvostele mun hautajaiset? Ainakin Suomen kaltaisessa, kristillisessä maassa kysymykseen voisi tulla tuotanto otsakkeella Arvostele mun ylösnousemus.

3 Arvostele mun illallinen

Erilaisia ruokaohjelmia ja kokkaamisspektaakkeleja tulvii tuutista massiivisella volyymilla. Voisikin luulla, että suomalaisista on tullut intoutuneita kotikokkailijoita, elleivät Atrian, Mäkkärin ja Hesen mainokset jyrähtäisi ruutuun kokkisarjojenkin mainostauoilla.

Ruokaa on tehty telkussa aina. Tätä aikaa on se, että alan ohjelmista iso osa on joko ruoalla leikkimistä tai sitten katsojan kiihottamista trendikkäillä ruokajipoilla ja kulinaristisilla fetisseillä. Nykyisen ruokapornobuumin voi katsoa alkaneeksi 90-luvun lopulla MTV3:n Kokkisodasta, jonka myötä Sikke Sumari kohosi viihdekokkausgenren ylimmäksi keittiödominaksi.

Sikke Sumarin suhde ruokaan näyttäytyy tv-ohjelmissa vilpittömän infantiilina ja hedonistisena. Sama pätee muihinkin tv-köksiin. Kukaan heistä ei tunnu omaavan erityisen laajaa eikä syvällistä näkemystä ihmisen ravitsemuksesta. Vähintäänkin jonkinlaista ekologista näkökulmaa kokeilta odottaisi ja ainakin joskus pitäisi ruudussa näyttää sellaisia ruoanlaittajia, joille esim. vegaaniset, ayurvediset ja makrobioottiset käsitykset syömisistä ja juomisista olisivat tuttua huttua. Ainut mihin nyt pystytään on jankutus "laadukkaista raaka-aineista", joka sekin tuntuu hupsulta siihen nähden, miten surutta ohjelmissa kauhotaan pöytään valkoista riisiä, valkoista pastaa, valkoisia jauhoja, valkoista suolaa ja valkoista sokeria. Ja ikinä tv-keittiöissä ei ole esillä se ainut ruokatapa, joka meidän runoilija Pentti Saarikosken mielestä pitää oppia: nöyrä ruokatapa.

Arvostele mun illallinen -formaatti on hoopo, mutta ei huono. Amatöörikokkien otteissa on enemmän viehättävää karheutta ja särmää, kuin ammattilaisten tekemisissä ja kyllä siitä syntyy oma, vänkä vibraationsa, kun ventovieraat ihmiset kokoontuvat toistensa kodeissa ja syövät mitä saavat plus juovat tuutingin. Tältä ainakin aluksi tuntui. Ja vielä hassummalta hommeli vaikutti siirryttäessä Ruotsista Englantiin, koska brittiversiossa on mukana värikkämpää porukkaa ja jengi on yleensä ruotsalaisillastajia tuhdimmin fyllassa. Kun illallista alettiin arvostella vielä Suomessakin, iski ähky. Eihän tälläistä ruokailurumbaa viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen kukaan kestä katsoa! Kaikki on kiinnostavaa vähän aikaa, mutta mikään ei ole kiinnostavaa kaiken aikaa.

+ Lentokenttä UK

Valitsin Lentokenttä UK:n tämän blogin kansainväliseksi bonukseksi ensinnäkin siksi, että - päinvastoin kuin tv-ohjelmien enemmistö - se ei isompaa häikkää illanviettoon aiheuta. Tv:tä ei tarvitse välttämättä sulkea vaikka Lentokenttä UK olisikin vuorossa, vaan voi muiden toimien ohessa vähän vilkuilla minkälaista porukkaa on milloinkin matkalla ja minne. Toinen syy on se, että Heathrown sydeemejä seuraillessa voi koko ajan iloita, ettei itse ole siellä, maailman 10 surkeimman lentokentän joukkoon valitulla areenalla.

Olen sen verran lentokentillä eri puolilla maailmaa uuvuttanut, että tiedän hyvin niukoiksi viihteelliset elementit niissä olosuhteissa, eivätkä kaivattua vaihtelua edusta lentolippu- tai matkatavarasotkut, joita sarjassa usein kuvataan. Kiintoisinta Airport UK:ssa onkin se, että se päästää kurkistamaan kulissien taakse ja antaa näin osviittaa siitä, millaisten rinnakkaistapahtumien avulla lentokenttää pyöritetään.

Airportissa vilisee satunnaisia henkilöitä satunnaisissa tilanteissa. Vakiopersoonista minun mieleeni on iskostunut ainoastaan reportteri Steve Meller, joka kärkkyy kentällä kuvaajan kanssa julkkiksia. On taatusti turhauttava pesti passata lehtiö (!) kädessä porteilla ja yrittää saada kulloisestakin, yleensä vaiteliaasta julkimokohteesta irti edes yksi lause, jonka voisi kirjoittaa vihkoon ja painattaa sitten lehteen. Ei siis ihme, että Meller jätti toimittajan hommat. Enemmän kummastuttaa se , että miehen uusi ammatti on rokkari. Kolme sooloalbumia on jo plakkarissa.



Bubbling under: Matkaoppaat Alanyassa ja ennen kaikkea ne jaksot, joissa seikkailee ranualaispappi Pekka Nätti ( "Nyt tiedän millä Hänkin kerran ratsasti", virkkaa ranualaispappi naispuoliselle matkaoppaalle aasin selästä. Matkaopas: "Ai, kuka?").

35 Parasta suomalaista biisiä

Pari vuotta sitten jätepaperikeräyspisteiden mallia muunnettiin radikaalisti. Perinteisen, kannellisen laatikkomallin tilalle ilmaantuivat keräyssiilot, joihin keräyspaperi ujutetaan sisään töttäröstä, joka on niin kapea, että sitä kautta lehtiä ei saa ongittua laaatikosta ulos. Näin vanhojen lehtien dyykkaamisesta on tullut vaikeaa ja tämä seikka on etäännyttänyt minua viikkolehtien ynnä vastaavien maailmoista lähes kokonaan. Silloin tällöin erinäisiä satunnasia julkaisuja kuitenkin eksyy hyppysiini, viimeksi nippu Soundi-lehtiä vuosilta 2010 ja 2011. Soundissa 3/2010 oli erinäisten rock-kriitikoiden laatima lista 35 parhaasta suomalaisesta biisistä. Inspiroiduin & provosoiduin listasta siinä määrin, että laadin oman listan.

Parhaiden biisien luetteloa laatiessa tulee tietysti esiin kysymys, pitäisikö valita kappaleita, jotka ovat erityisen merkittäviä ja tärkeitä ikään kuin "absoluuttisesti", tai ainakin suhteessa omaan aikaansa ja aikansa musiikkiin - vai listata lauluja, jotka ovat tulleet tärkeinä katkelmina osaksi omaa elämää? Valitsin ikään kuin kultaisen keskitien johtoajatuksena moniottelija J.O. Mallanderilta 70-luvulla omaksumani mietelmä: "subjektiivisuus on vaan vähän rennompi tapa olla objektiivinen".

1 Wigwam - Luulosairas
2 Pekka Streng - Sisältäni portin löysin
3 Dave Lindholm - Kuinka yö meni pois
4 Wigwam - Freddie Are You Ready
5 Tuomari Nurmio - Valo yössä
6 Suomen Talvisota 1939-40 - Kasvoton kuolema
7 Juice - Marilyn
8 Eero Raittinen with Eero Koivistoinen & co - Lennosta kii
9 Virtanen - Elektroninen xtaasi
10 Kaseva - Tyhjää
11 Juice - Luonas kai olla saan
12 Dave Lindholm - Sä avasit oven
13 Ernos - Harha
14 Sielun Veljet - Yö erottaa pojasta miehen
15 Dave Lindholm - Rockadillo
16 SE - Varjot
17 SE - Ei asfaltti liiku
18 Laulurastas - Sienet ja LSD
19 Tuomari Nurmio - Suuri voima
20 Rock `n´ Roll Band - I´m Gonna Roll
21 Tabula Rasa - Gryf
22 Jukka Gustavson - ...Tosi aatteiden riemusta...
23 Jussi & Boys - Mä tahdon rokata
24 Tylympi Kohtalo - Musta kreivi, niin on yö
25 Maukka Perusjätkä - Säpinää
26 Hector - Sisämaan retkellä
27 Carita Holmström - Jos tahtoo aamuun
28 Sehr Schnell - Neuroottiset pohkeet
29 Kingston Wall - The Real Thing
30 Kingston Wall - Time
31 Sleepy Sleepers - Kuka mitä hä?
32 Hanoi Rocks - Tragedy
33 Profeetta & Suuri Maailmanuskonto - Mitä te voitte
34 Lama - Turpa kiinni ja nussi
35 Kari Peitsamo - Vedestä nousee kasvi

Baddingia ei ole listalla, koska parhaat Badding-vedot ovat käännöskamaa, kuten Fiilaten ja höyläten. Samat sanat Kirkasta, jonka Spinning Wheel -versio Pitkän Tien Pää ja erityisesti Okolona River Bottom Band olisivat muuten listalle ilman muuta sijoittuneet. Jukka Kuoppamäen varhaistuotannosta olisi pitänyt saada jotain kärkikastiin kalastettua, mutta ei vaan ulkomuistista onnistunut. Tolosen ja Pekka Pohjolan soololevyt sisältävät useitakin kunkkukappaleita, mutta koska kiekot ovat kuitenkin ehkä enemmän fuusiostuffia tai yliprogea kuin rockia, jätettiin otokset tuolta suunnalta suosiolla pois. Samansukuisesta syystä mukana ei ole suomalaisen sähkömusiikin helmi, joka sijoittuu avantgarden puolelle, eli Spermin Korvapoliklinikka Hesperia LP:ltä Shhh...

Yarin SEn aikuinen kappale Syksy on muutakin on yksi Suomirockin hienoimpia herkistelyjä, mutta Liisa Tavin versiosta en ole täysin vakuuttunut ja Yari ei itse ole kappaletta levylle laittanut (itse kuulin laulun tuoreltaan 1978 tai 79, eräällä vierailulla SEn Ränssin kommuunissa, jolloin Yari sen minulle Yarin & Hannan huoneessa pianon ääressä esitti; silloin olivat Ränssin pellot jo huurun peitossa ja talvea pukkasi... ja vieläkin muistan kuinka Yarin laulu ja soitto ikkunasta pilkottamaan maisemaan upposi, kuten myös sydämeeni...).

Bubbling under: Kauko Röyhkä - Talo meren rannalla / Kollaa Kestää - Jäähyväiset aseille/ Freukkarit - Danny-show / Tiitta Spout - Sataa & 22 / Pelle & 1980 - Pelko ja viha / Wigwam - Häätö /Puppa J - Hra Vartija. Jääviyskiemuroiden takia listaamatta jäi Kari boyn Lovelle levyttämä Siunattu yrtti; saman tekijän Mitä te voitte -kappale tuli sentään mutkan kautta, versioituna, mukaan... Hectorilta olisi voinut bongata Sisämaan retken sijasta tai lisäksi jonkun toisen levytyksen; Herra Mirandos/ Lapsuuden loppu/ Lumi teki enkelin eteiseen/ Liisa pien/ Linnut,linnut/ Kultainen noutaja.

Huomioitakoon lisäksi Radiopuhelimet (Soundin listalla kappaleella Hailuoto), vaikka se onkin mielestäni enemmänkin albumi- kuin biisibändi, samat sanat Smackista (Soundin listalla biisillä Get Stoned) ja suuresti diggaamastani Circlesta. Soundin listan numero 19, Dingon Levoton tuhkimo on puolestaan kipale, jonka rankaamista parhaiden joukkoon vastustan kaikissa olosuhteissa. Sinkku kuulosti heti ensikuulemalta aneemiselta uikutukselta ja siirsin sen divariin menevään kasaan: olinkin täysin hämmentynyt kun levytystä alettiin digata innolla ympäri Suomenniemen, paljon hohdokkaampia ja vetävämällä tavalla kökköjä biisejä Neukku teki myöhemmin(ei tosin kovin montaa).

Soundeja Lobsang Rampan sfääreistä

Esa Kotilainen - Avaruuslapsi (Love Records, 1977)



Lopsang Rampa -nimen magnetismi aktivoitui maailmanlaajuisesti vuonna 1956, jolloin ilmestyi Rampan ensimmäinen (ei vieläkään suomennettu!) kirja Third Eye. Rampa kertoo teoksessa olevansa tiibettiläinen mystikko, josta tuli selvännäköinen sen jälkeen kun hänelle puhkaistiin kolmas silmä metallipiikillä kallon läpi aivorauhasta stimuloiden. Tätä aktia edelsi pitkä okkultinen koulutus Tiibetissä.

Third Eye aloitti Lopsang Rampan kaikkiaan 18 kirjaa käsittävän selonteon hänen salatieteellisistä seikkailuistaan ja visioistaan. Kaksi vuotta miehen kirjallisen debyytin jälkeen tosin selvisi, että salaperäinen Lopsang Rampa onkin vuonna 1910 Englannissa syntynyt putkimiehen poika Cyril Henry Hoskin, joka ei koskaan ole käynyt lähelläkään Himalajaa. Rampan vastasi paljastukseen kirjalla Rampa Story, jossa hän myöntää olevansa ehta engelsmanni, mutta kertoo Lopsang Rampa -nimisen tiibettiläisen laman käyttävän hänen kehoaan. Tämä asia valkeni Hoskinille hänen pudottuaan puusta omalla kotipihallaan sellaisella rytinällä, että taju meni hetkeksi kankaalle - ihan toisenlaisen elämän valkonkaalle!

Vuonna 1981 kuolleella Lopsang Rampalla on vieläkin fanaattisia kannattajia, jotka uskovat Rampan vakuuttelut kertomustensa ehdottomasta todenperäisyydestä. Kiehtovaa olisi tietysti jotenkin tietää mistä lähteestä tai "totuuden torvesta" Rampan visiot virtasivat, mutta oleellisinta on kuitenkin se, että Rampa oli taitava tarinaniskijä ja huima visionaari, jonka unien ja kuvitelmien pyörässä pyöriessään lukija saa vähintäänkin käpyrauhasta katalysoivia välähdyksiä elämän mystisistä mahdollisuuksista - ja tajuaa sitten Rampan teosten olevan okkultisen huuhaan hyvin korkealla asteella!



Syntikkavelho Esa Takku Kotilaisen albumi Ajatuslapsi on saanut innoituksensa Rampan Kolmannesta silmästä. Kotilaisen ideana oli näet tehdä musiikillisia maalauksia tietyistä Rampan kirjan kohtauksista. Tämä tieto sisältyy Ajatuslapsen remasteroidun cd:n hihanuottteihin, jotka Pekka Laine on (englanniksi) kirjoittanut. Kolmen alkuperäisteoksen - Unisalissa, Avartuva näkemys ja Ilmassa - lisäksi cd sisältää bonuksina vuodelta 1978 olevan vedon Matkaaja ja siitä vuonna 2008 muokatun "kaiutetun version".

Love prässäsi levyä myyntiin 500 kappaletta vuonna 1977. Minä sain haltuuni yhden niistä. Silloiset, italialaiset, pienillä muovikuoriskobeilla varustetut stereoni eivät tosin toistanneet musiikin hienouksia läheskään täydessä täyteydessään. Puolitoista vuotta myöhemmin, päästyäni äänentoiston alalla keraamisen äänirasian tuolle puolen ja jykevien rakennussarjakaappien äärelle, platta oli jo ehtinyt nuhraantunua siinä määrin, että monessa kohtaa LP:ltä kuuli yhtä paljon vinyylin rahinaa kuin Kotilaisen koneiden kohinoita.

Ensikuulemalla, muutama vuosi sitten, Ajatuslapsen digiversio vaikuttikin kuin aivan uudelta levyltä. Vaikkakin, jo noin kolmen ja puolen minuutin kuluttua, Unisalin raukeiden, suloisen melankolisten kosketinsoitinkuvioiden väristessä esiin oudoista, oudoista syvyyksistä, muistin hetkessä koko tämän psykedeelisen sadun ihanuuden ja laajuuden. Kotilaisen soundeissa on yhtä aikaa magneettista kummitusjutun ilmakehää ja kosmisen stratosfäärin avaruuskaikua ja ne virittävät mielenlaadun äkkiä tietynlaiseen astraaliseen herkkyyteen. Ajatuslapsen elektroakustisessa tapahtumassa taittuvat harmonisen spektrimäisesti ne virtaavat valot ja värit, joiden loisteessa erinäiset sisäavaruuden lapset ovat vuosisatojen ajan tajunnanmatkaansa tehneet.

Ajatuslapsesta voi aistia oman aikansa suhinakaman, Tangerine Dreamin ja Schulzen vaikutusta, mutta vain häivähdyksenä. Kotilaisen teos on hyvin omanlaisensa esitys. Siitä säteilee syntikka- ja elektronimusan alalla harvinaislaatuista lämpöä. Takku Kotilainen on rakentanut minimoogilla, ARP-syntikalla ja moninaisilla muilla elektronisilla kutimillaan jylhästi orgaanisen, käsinvärjätyltä tuntuvan äänikentän. Siinä vallitsee tyyni ja mietiskelevä perusasetus, mutta musiikki kukkii ja kehittyy välillä hyvinkin dramaattisin välähdyksin ja on juhlallisella tavalla salaperäistä ja jännittävää... Niin, tuntuu ihan siltä, kuin vaeltaisi Lopsang Rampan jalanjäljillä ihmeellisissä, yliaistillisissa tippukiviluolissa ja timanttisaleissa.

Suomalaisen anarkian loimu

"Jos jonkun lukijan silmään on ottanut tietyt epäselvyydet ja painojäljen epätasaisuus haluaisimme huomauttaa vielä kerran, että lehteä tehdää 1. pienellä rahalla 2. itsekouliintuneella ja nuorella työvoimalla 3. vanhoilla koneilla 4. osittain ilmaiseksi, osittain ruokapalkalla" (Loimu 1/1974, pääkirjoitus).

Loimu-lehti 1973 - 1976



Loimua voinee nimittää anarkistiseksi kulttuurivihkoksi, koska suurin osa lehden toimittajista oli anarkisteja (käsitteen laajassa/väljässä merkityksessä). Tai anarkeja, kuten loimulaisten keskuudessa suosittu ilmaisu kuului. Anarkien ideologisia oppi-isiä olivat ainakin amerikkalainen, Elämää metsässä -teoksen kirjoittaja Henry Thoreau (1817 - 1862 ) ja saksalainen individualistianarkisti Max Stirner (1806 -1856). Jälkimmäisen tesejä teki Suomessa tunnetuksi erityisesti edesmennyt filosofi Veikko Leväaho. Myös zenillä ja Krishnamurtilla oli vaikutusta loimulaisten filosofisiin asenteisiin.



Loimua julkaisi Jorma Elovaaran johtama Mysteeni r.y. (myöhemmin Syndicate Press), joka kustansi myös legendaarista Tähti-lehteä. Tähden numerossa 3/1973 Mysteeniä ja Loimua esiteltiin seuraavasti:

... Okkultismi, henkitieteet, ufot, syvyyspsykologia. Siinä Mysteenin tähänastisen kustannustoiminnan tuntomerkit. Nyt yllättäen uusvallankumouksellinen Loimu ilmoittaa näytenumerossaan, että lehden pyrkimys on iskeä kaikkia sivistysaloja koskeviin päivänpolittisiin kysymyksiin, ei vain henkisiin vaan myös taloudellisiin.
... On alkanut taistelu maailmankuvasta, oikeustaistelu, lähinnä kulttuuririntamalla.
Tähti-lehden päätoimittaja Jorma Elovaara, koko yrityksen sielu, haukuttu, kiitetty, ylistetty.
Loimun päätoimittaja uusi mies, nuori, notkea, pitkänhuiskea Juha Olavinen, nimi tähän asti tuntematon.
Loimun näytenumeron kirjoittajina esiintyivät mm. nimet Veikko Leväaho, Yrjö Koivukari, Kustaa Karmakelo, Leo Lindström, Olli Ruoho, Terttu-Marja Pallasaho, Urho Vähäniitty.

Myöhemmin kirjoittajakaartiin liittyivät mm. jyväskyläläiset Hannu Nousiainen ja Markku Kanninen. Eräs huomionarvoinen veto oli se, että sysmäläiseltä kansanparantajalta, teosofilta ja vapaa-ajattelijalta Anselm Kasteelta (k.1973) julkaistiin lehdessä postuumina artikkeli Terveyden ja sairauden syy-yhteydestä. Loimun toimitussihteeri oli Liisa-Mirjam Helimäki tittelillä teologian kandinaatti. Taitosta ja kuvituksesta vastasi taiteilija Jussi Heikkilä.



"Loimu ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa. Tehtävänään ehkä ei niinkään rajojen vetäminen kuin niiden ylittäminen ja ymmärrettäviksi tekeminen. Toiselta puolen kuuluu hiljaista naurunremakkaa. Pää kylmänä, pojat. Loimu on alkanut", sanoitti Olavinen Loimu ykkösessä. Se oli ohut, mustavalkoinen monistelätyskä. Leväaho kirjoitti sosio-ja kulttuuri-imperialismista, kirja-arvostelut koskivat Ervastin ja Karkaman Suomen kirjallisuushistoriaa, Wattsin Zeniä ja Elovaaran Sisäavaruuden lasta. Ulkomaan aiheista Chile oli esillä. Vapaa-ajattelijaveteraani Yrjö Koivukari kirjoitti otsikolla: "Kasvatus on väkivaltaa". Runo siellä, toinen täällä.

Ensinumeron jälkeen lehden sivumäärä kasvoi nopsakkaa vauhtia ja pian kansi alettiin painaa värillä. Aiheskaala säilyi laajana, kuten nämä otsikot kertovat: Lapsi on ihmisen isä / Ajatuksia naisesta / Sosiaalipartikkeliudesta ihmisarvoon / Intialainen filosofia / Ufotutkijan hätähuuto / Tapahtumia Kiinassa / Tottelemattomuus elämänohjeena / Geenipohjan kaventuminen, uhka maatalodelle / Kirkon kirous / Adolf Hitler, mies ja myytti ...

Kirkon ja kristinuskon kritiikki oli Loimussa toistuvasti esillä. Loimu 2/73:n pääkirjoituksessa Olavinen kirjoittaa: "Kyllä kirkko itsensä hautaan saattaa, siitä ei tarvitse ollenkaan huolehtia. Kehityksen jarrut tuhoutuvat aina omaan hölmöyteensä. Uusia yrittäjiä uskontopuolen markkinoille on taas merkittävissä määrin ilmaantunut. Perinteisen kristilliskaupallisen kaksinaamaisuuden lisäksi on tarjolla myös muunlaista sillisalaattia. Gurun alkua kyykkää lähes joka kiven takana ja mantrat tärisyttävät maanpiiriä ja kansalaiset voipuvat hurmokseen. Siitä se lähtee. Liikehdintä on aina seuraus jostakin enteellisestä mahdollisuudesta".

Uskonnon ja kirkon asemaan porauduttiin Loimussa myös itsensä Max Stirnerin sanoin. Stirneriltä julkaistiin katkelma teoksesta Yksityinen ja hänen omaisuutensa, jossa Stirner toteaa mm. seuraavaa: "Uskovan luoma maailma on kirkko, ihmisen luoma on valtio. Mutta se ei ole minun maailmani. Minä en koskaan abstraktisesti tee jotakin inhimillistä, vaan aina jotakin minulle kuuluvaa. Minun inhimilliset tekoni eroavat jokaisesta muusta inhimillisestä teosta ja ovat juuri tämän vuoksi todellisia, minulle kuuluvia tekoja. ... Kukaan muu kuin minä itse ei voi ratkaista olenko oikeassa vai en. Toiset voivat sanoa mielipiteensä ja kiistellä vain siitä, ovatko he samaa mieltä oikeudestani. ... Minä ratkaisen onko jokin minulle oikein. Ilman minua ei ole oikeutta. Jos asia on minulle oikein, se on oikein. ... Heikkoutemme ei johdu siitä, että vastustamme toisiamme, vaan siitä että pysähdymme puolitiehen. Emme erottaudu toisistamme, vaan etsimme yhteenkuuluvaisuutta, sidettä, pidämme yhteenkuuluvuutta ihanteena. Niinpä asenteeni maailmaan on tämä: en tee sen hyväksi mitään enää `Jumalan vuoksi ´, en mitään `ihmisen tähden´, vaan teen kaiken `itseni tähden´. Vain siten maailma tyydyttää minua".

Marraskuussa 1974 painettiin Loimun kaksoisnumero 5- 6, jonka ensilehdellä ilmoitettiin kyseessä olevan viimeisen Loimun. Tilalle luvattiin uusi aviisi, Loimu Avantgarde. Ensimmäisen (?) Loimu Avantgarden numeroksi on kuitenkin merkitty 4/1974. Saattaa silti olla, että kyseinen lehti on ilmestynyt vasta vuoden 1975 puolella (ellei Loimun avantgardeversiota ollut rotaatiossa jo v.-74.





Lyhytaikaiseksi jääneen Loimu Avantgarden päätoimittajaksi ryhtyi jo vanhaan Loimuunkin kirjoittanut Risto Moberg. Hänen aikanaan Loimu alkoi muistuttaa huomattavasti Elovaaran kustannustalon päätuotetta, Tähteä, jonka ominaispiirteitä olivat värien ja taiton psykedeelisyys, hyvin vaihtelevan tasoiset jutut ja hämyiset kuvat yläosattomista hippinuorukaisista.

Vuonna 1976 Loimu teki yhden numeron mittaisen comebackin päätoimittajana Teemu Lehto. Se oli ohut vihkonen, jonka jutut jäivät minulta aikanaan lukematta. Äskettäin lehdykkää plaratessani huomasin, että numero sisältää Marja-Leena Teivosen varsin mielenkiintoisen tutkielman Swami Vivekanandan filosofiasta. Muita aiheita ovat mm. Etelä-Afrikka ja psykofyysisen luovan dramatiikan ohjeet.



Loimun ja vuonna 1977 loppuneen Tähden eräänlaiseksi seuraajaksi syntyi Oraansuojelijoiden julkaisema Uuden Ajan Aura, jota Olavinen alkoi vuorotellen J. O. Mallanderin kanssa päätoimittaa vuonna 1976. Lisäksi vuonna 1975 ilmestyi ensimmäinen ja samalla viimeinen numero Olavisen toimittamaa, A5 -kokoista, mustavalkoista monistelehteä Anarkia. Se on erinomaisen tuhti katsaus aiheeseen, eikä mitään sen veroista anarkismin filosofiaa esittelevää julkaisua ole suomeksi vieläkään ilmestynyt. Kirjoittajina mm. Markku Graae ja Veikko Leväaho. Vuonna 1977 ilmestyi vielä yksi haarake Loimulähtöiseen lehtipuuhun: yksi, lähes 100-sivuinen numero Ovi-lehteä, päätoimittajana Juha Olavinen, kirjoittajina mm. Esa Sironen (Sven Krohnin filosofiasta) ja Erkki Kurenniemi (Muotojen teoria, Disneyn Tron).





Piirros yllä: Olavinen, omakuva 1973. Olavinen-valokuva by Kari Kosmos 2009

Juha Olavinen puhuu 60 - ja 70 -lukujen anarkismista

J. Olavinen Leväahosta filosofiklubilla:
http://filosofiklubi.blogspot.com/2009/11/veikko-levaaho-teemaklubi.html#more

Sonja Oon muodollisesti pätevä käyntikortti

Anja Kauranen: Sonja O kävi täällä (WSOY,1981)



Anja Kaurasen (nyk. Snellman) debyytista Sonja O kävi täällä on otettu jo kuusitoista painosta ja sitä kehutaan "äidiltä tyttärelle kulkevaksi kohukirjaksi" ja "opiskelijatyttöjen kulttikirjaksi". Jo ilmestyessään vuonna 1981 romaani sai valtamediassa suuresti huomiota ja suitsutusta osakseen. Viemäriosastolla vastaanotto oli nihkeämpää. Kirja teilattiin rock-aviisi Rumbassa ja vaihtoehtolehti Kompostissa (jonka toimituksessa Pekka Haavisto tuohon aikaan istui ja kommentoi). Kompostissa (2/1982) opuksen arvosteli kirjailija Rosa Liksom. Hän luokitteli Sonja O:n naisnäkökulmakirjallisuden "tilaustyöksi", jonka tekijä "ei tunnu tietävän muuta kuin kliseitä siitä tavasta elää, jota hän kuvaa".

Rosa Liksomin mukaan Sonja O kävi täällä on "epäaitoutta, väkisin pantua tyydytystä, todellisuudelle kaukaista kirjallisuuden opiskelijan kuvittelua siitä mitä elämä voisi olla jollekin tyypille tai jollekin ryhmälle". Liksom pitää kirjaa naiivina ja nimeää sen ainoat kiitosta ansaitsevat seikat seuraavasti: onnistunut kansilehti, huolellinen ladonta ja iso kirjainkoko. Elämästä (hippipunkpummisfääreissä), lesboilusta ja dorkalasta Anja Kauranen ei Liksomin mielestä tiedä mitään.

"Paras farssi löytyy kuitenkin loppukappaleesta. Kaiken loan ja paskan keskeltä kohoaa vetreä kaluinen punk-tähti. Ainut kunnon panija ... Surkuhupaisinta vielä Lepakkoluolasta."



Rosa Liksomin arvio pitää kutinsa. Sonja O kävi täällä on taiten ja säntillisesti laadittu, muodollisesti pätevä luomus, jossa on tuhdisti tendenssiä, mutta heiveröisesti todistusvoimaa.

Ennen kaikkea Sonja O on oireellisesti ja itsetarkoituksellisesti naiskirjallisuutta. Se on kuin proosaksi kirjoitettu, ylipitkä essee, jonka kriittisen tähystyksen kohteeksi on otettu mm. - täysin aiheellisesti - Hannu Salaman ja muiden mieskirjailijoiden nuhruisen rasvaiset ja yksiviivaisen yksiulotteiset seksikuvaukset. Kauranen itse ei mene tekstissään niinkään itse seksiaktioiden hetkeen ja ytimeen, vaan kuvailee enemmän päähenkilön omia sukupuolisuuden tuntemuksia - "... kosketan peiton alla untuvaisia häpyhuuliani ja sävähdän: ne tuntuvat suuremmilta kuin pääni. ... Pillu on hävettävä salaisuus ja mitä sillä oikein tehdään". Tai, lataa lakonisia, luettelomaisia muisteloita moninaisista nainneista eri miesten kanssa ja myös lesboseksihörhöilyistä: ..."Ja minä muistin kaikki ne taiturilliset asennot, joissa Sisko minua ihaili, kaikki käärmesolmut ja lihassiksakit..."

Mitä seksuaalinen vapautuminen tämän kirjan kontekstissa sitten tarkoittaa? Ei ainakaan transkendenttisiin, tajunnallisiin svengeihin inititoivaa seksuaalimystiikkaa, ei myöskään koko seksuaalisesta elämänorientaatiosta vapautumista. Oon stoori on sävelletty feministisellä otteella peruspsykologian viivastolle ja viritys on jälkipuberteettinen: kahleettomuudeksi koetaan se, että Sonja O alkaa hyväksyä itsensä seksuaalisena subjektina (ja myös objektina) ilman syyllisyyttä. Bonuksena emansipaatioprosessissa tulee jo edellä mainittu suhde villiin rokkariin, joka hyväksyy O:n juuri sellaisena kuin hän on ja jonka sängyssä O on täysin estoton.

Nuoren neidon seksitripin lisäksi Sonja O on kertomus siitä, kuinka älykkö koettaa murtautua sisään jännittävään, rikollisuuden, taiteen ja rock & rollin välimaastoon sijoittuvaan, kuumeisen huumeiseen maailmaan. Tämä ei kirjalijan omalla kohdalla ollut aikuisten oikeesti onnistunut ja siksi teksti tuntuu mukamas insiderilta näköistilitykseltä. Kerronta on uneliasta ja kuivakasta, enkä ainakaan minä tunnista tekstistä sitä aikakautta, 70-luvun loppua, jota se kuvaa. Kaunokirjallisuuden ei tietenkään pidäkään olla mitään dokumentinomaista, absoluuttista realismia, mutta kyllä sepitteellisessä tarinassakin on hyvä olla uskottavuutta; joku resonanssi, näkevyys ja iskevyys suhteessa niiden tapahtumien, ilmiöiden ja aikojen värinöihin, joita se käsittelee.

Sonja O:n ilmestymisen aikoihin Anja Kauranen oli Harri Sirolan ohella kantavana sieluna kirjallisessa iskuryhmässä Kiima. Kiima halusi lyödä kiilaa kallepäätalokirjallisuuden hegemonialle ja tässä tarkoituksessa se julkaisi lehteä ja järjesti kultturelleja kokoontumisia.

Kiima-ryhmän kaltaiset tuuletukset kirjallisessa lastenkamarissa ovat aina tervetulleita posahduksia, vaikka niistä ei yleensä mitään erityistä seuraakaan. Kalle Päätalo jatkoi 80-luvun alussa kirjojen kirjoittamista kiimoista välitämättä ja kansa näiden kirjojen lukemista. Rinnakkaisilmiönä uusi kirjailijasukupolvi astui framille ja vähitellen heistä - Anja Snellmannista & kumppaneista - on tullut uusia ja urbaaneja kallepäätaloja, tuttuja turvallisia latuja laskettelevia, teollisia kirjoittajia.

Game of Thrones - seikkailuja ja seksiä

Tv-sarja Rooma oli muinaisiin maisemiin sijoitettua amerikkalaista ihmissuhdesaippuaa. Sama vika alkoi vaivata Deadwoodiakin toisella tuotantokaudella. Merliniä ei voinut katsoa, koska sarja oli joka solultaan jäykkää muovia. Parhaillaan pyörivä Totuuden miekka näyttää kiintoisista juoniaihioista huolimatta kiiltokuvanäyttelijöiden (v)esittämältä Viisikon seikkailulta. Uskottavasti historiassa ja/tai fantasiassa tapahtuva tv-sarja on harvinaista herkkua. Sikäli Game of Thrones on tervetullutta täytettä töllöön. Se on eräänlainen fantasiasarjojen Kylmä Rinki. Ritarit ovat raakoja ja kuolonhetket karuja.

Sarja perustuu George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjaan. En ole fantasiakulttuurin tuntija lainkaan ja tämäkin teos on minulta lukematta. Kirjan tuntemiesta olisi se hyöty, että tarinan henkilökaarti ja muu vastaava olisi entuudestaan tuttua. Sarjassa on näet sen verran paljon väkeä ja siinä määrin kiemuraisia kuvioita, että kestää aikansa ennen kuin kokonaisuus alkaa hahmottua.

Game of Thronella riittää vahvuuksia. Jännittävä, yllätyksiä tulviva tarina. Useita erittäin hyvin ja särmällä tehtyjä hahmoja. Dramaatttiset maisemat ja uskottavat lavasteet sekä vaikuttavan näköiset aseet, haarniskat ja kypärät. Värejä, valaistusta ja kuvausta kiitän myös.

Seikka joka varsinkin parissa, kolmessa ensimmäisessä jaksossa tökkii on ylenpalttinen seksuaalisuus. Paljasta pintaa ja panoja tulee vähän väliä vastaan, myöhemmissä jaksoissa seksi ei enää pursuile samalla volyymilla, paitsi miesten ja naisten puheissa.

(En yleensäkään suhtaudu myönteisesti seksikohtauksiin elokuvissa. Siihen on olemassa ainakin kolme syytä. Yksi: ihmisten seksuaalisten säpinät tai niiden näytteleminen ei vaan ole mielestäni lainkaan kiinnostavaa katsottavaa, ja esim. elokuvataiteessa yhdyntöjen esittäminen on liian konkreeettinen, liiaksi ei-vieraannuttava lähestyä sukupuolielämän aluetta. Kaksi: paljastavien seksikohtausten tekeminen on näyttelijöille omasta intimiteetistään luopumista ja sitä ei pitäisi kenenkään tehdä kuin erittäin painavista syistä (esimerkiksi Lars von Trierin Idiottien ronskeja seksikohtauksia pidän perusteltuina). Kolme: seksikohtaukset ovat useimmiten samaa, puuduttavan kliseistä ja kaavamaista kiehnäämistä ja huohottamista. (Fellini on muuten yksi esimerkki ohjaajasta,jonka monet leffat sisältävät kosolti seksuaalisia värinöitä, mutta paljasta pintaa vilahtaa aniharvoin. Kotomaasta voisi mainita nestari Teuvo Tulion. Hänen elokuvissaan erottinen synnillisyyden atmosfääri on väkevä, vaikka akteja ei esitä; tissit, naisen paljas takamus tai reisi sukkanauhoineen saattaa kylläkin vilahtaa nopeasti hämärässä kuvassa.)

Game of Thronen puolustukseksi on sanottava, että jotkut sarjan seksikohtauksista kertovat olennaisia ulottuvaisuuksia sekä tarinasta että siinä mukana olevista tyypeistä. Taiteellis-dramaturgisessa mielessä paljasta pintaa ja yksittäisiä yhdyntähetkiä tärkeämpää sarjassa on kuitenkin se erikoisen irstas viritys, joka on koko ajan päällä tai pinnan alla.

YLE TV2 alkaa esittää Game of Thronea 12. tammikuuta 2012 alkaen ja maaliskussa tulee dvd-julkaisu. Kakkoskauttakin on käsittääkseni jo ryhdytty puuhaamaan ja hyvä niin, koska kiperään kohtaan Game of Thronesin eka tuotantokausi päättyy. Tässä sarjassa ollaan monessa kohtaa - A Mellerin sanoin - perusjärkytysten äärellä.