maanantai 28. helmikuuta 2011

Timo Koivusalo (ohj.) - Tällä pohjantähden alla 1 (2009) & 2 (2010)




Edvin Laineen yli 40 vuotta sitten ohjaama Täällä pohjantähden alla on tönkkö, mutta väkevä elokuva. Siinä missä Laineen luomus on paljolti filmattua teatteria on Koivusalolla työssään selkeästi elokuvamainen ote. Koivusalo omaa silmää kauniille kuville - plus hänellä on tässäkin filmissä hyvät kuvaajat - ja parhaimmillaan po. leffat aaltoilevat eteenpäin valssin tavoin: tyylikkäästi, pehmeästi ja luistavasti.

Dramaturgia ei ole Koivusalon vahvinta alaa. Tämä on tullut selväksi hänen aikaisemmista filmeistään, joista useimmat ovat lähinnä näyttelijöiden sarjakuvamaista kulisseissa patsastelua. Koivusalolta näyttää puuttuvan kyky ymmärtää ja ilmentää ihmiselämän väkeviä värähteitä ja raadollisia räjähteitä. Tietty, oleellinen karheus näistäkin Koivusalon elokuvista puuttuu, ohjaaja ei saa Pohjantähden juonessa kyteviä, sähäköitä jännitteitä täyteen paloon kuin aivan hetkittäin.

Joukkokohtaukset ovat Koivusalon Pohjantähtien heikointa antia. Tästä ensimmäinen näyttö on Laurilan Anttoon häätokohtaus. Siitä ei kasva sellaista katsojan alleen jyräävää, intensiivisen raakaa taitetta kertomukseen kuin E Laineella. Koivusalon esitys tuntuu jäykältä ja visuaalisesti hajanaiselta ja siinä on niukalti sekä kollektiivisen uhon että väkivallan uhan uskottavaa painetta. Laurilan Aliinaa näyttelevän Eija Vilppaan rankka pyllistys hysterian vallassa, hame korvissa on rahvaanomaisuuden juhlaa, mutta se ei yksin häätöhulinan verettömyyttä pelasta, vaikka pyllistys onkin elokuvassa draamallinen tihentymä, jonka veroista saadaan odotttaa aina ykkösosan loppumetreille saakka. Silloin tulevat kuvat vankileiriltä pakkasyössä kotiin palaavasta, ahavoituneesta Akselista.

Laineen Pohjantähti puhutteli paljolti onnistuneiden näyttelijävalintojen ja hienojen roolisuoritusten vuoksi. Koivusalon elokuvassakin roolitus on mennyt pääasiassa nappiin ja monia upeita esityksiä nähdään. Kyseenalaisimmat rooliratkaisut on tehty Pappilan väen kohdalla. Antti Luusuaniemi papinpoika Ilmarina ei ulkoiselta olemukseltaan vastaa lainkaan Linnan (& Laineen) sotilaallisen ryhdikästä ja jäntevää Ilmaria. Vastaavasti Hannu-Pekka Björkman ei täysin tavoita isä-rovastin herkkyyttä ja kaunosieluisuutta, kuten teki Matti Ranin Laineen pohjiksessa.

Täysin tyytyväinen en ole myöskään Heikki Nousiaisen räätäli Halmeeseen. Aadolf Halme on Linnan kirjassa yksi huolitelluimmin piirretyistä hahmoista ja kertoo lukijalle kahdesta huomionarvoisesta seikasta; Halmeen hahmo todentaa sitä kuinka laajalti teosofis-okkultinen ajattelu oli Suomessa levinnyt jo 1900-luvun alussa ja toiseksi, sitä että Väinö Linna oli suhteellisen laajasti tutustunut tähän ilmiöön. Koivusalon ohjauksessa Halmeen astraalifilosofinen ufoilu jää liiaksi taka-alalle.

Halmeesta Kalevi Kahra teki Laineelle lopullisen tuntuisen version. Samaa ajattelin aluksi Kauko Helovirran Otto Kivivuoresta. Kahden katsomisen (dvd) jälkeen Esko Roineen Otto alkaa kuitenkin vakuuttaa todenteolla. Hän ei ole yhtä kovaäänisen rempseä Otto kuin Laineella, mutta humorististen iskujen nasevuus on silti tallella ja lisäksi Oton hahmossa on nyt myös häivähdys sellaista mietteliäisyyttä ja herkkyyttä, joka Edvin Suuren filmieepoksessa jäi pimentoon.

Ilkka Koivula on Akselina vähintäänkin yhtä onnistunut valinta kuin oli 60-luvulla Aarno Sulkanen. Tosin Koivulan naama on liian vanha ja uurteinen nuorelle Akselille. Risto Tuorila Jussina on myös hyvä: rauhallisesti, paisuttelematta tehty rooli. Samoin Pulkkinen Siukosena toimii mainiosti. Elokuvan naishahmot jäävät vähän vaisuiksi. Mieleenpainuvimman roolin naisista tekee Elena Leeve Laurilan Elmana.

Erityismaininnan Koivusalon elokuva ansaitsee Valentin Leppäsen hahmon käsittelystä. Kari Ketonen tekee vaikuttavan sivuroolin Halmeen oppipoikana, ja mainio oivallus elokuvan tekijöiltä on se, että Valentin ei lausu elokuvassa kuin yhden ainoan sanan. Enemmän Koivusalolta olisikin toivonut vastaavanlaisia, tuoreita tulokulmia ja tulkintoja. Nyt elokuva(t) vaikuttaa (vaikuttavat) enemmänkin versiolta Laineen Pohjahtähdestä & Akselista ja Elinasta kuin Väinö Linnan kirjasta. Koivusalon elokuvista tämä kahteen osaan jaettu Pohjantähtifilmi on kylläkin yksinkertaisesti paras. Kulkuri ja joutsenkin on ainakin miedosti onnistunut teos, mutta Pohjantähdessä on kaikista puutteistaan huolimatta eloa enemmän kuin muissa Aikamiespojan filkoissa yhteensä.

maanantai 21. helmikuuta 2011

Pecos Bill - sarjakuvalehti

Jo ennen italowesternin voittokulkua villi lännen viboja säteili Suomeen Italian kautta. Sieltä olivat kotoisin 50- ja 60- lukujen tärkeimmät villi länsi -sarjakuvalehdet: Kädet Ylös, Villi Länsi, Tex Willer ja Pecos Bill.

Pecos Bill -lehden päähenkilö perustuu amerikkalaiseen taruun pojasta, jonka sudet kasvattivat ja joka pikemminkin lentää kuin ratsastaa Myrskytuuli-nimisellä hevosellaan. Lehden kehittivät käsikirjoittaja Guido Martina ja kuvataiteilija Raffaele Paparella vuonna 1949, mutta sarjakuvalla oli monia muitakin kuvittajia.

Suomessa Pecos Billiä alettiin julkaista keväällä 1953. Ensimmäisen lehden ensimmäinen ruutu näyttää yhä satumaisen upealta:




Avaussivut olivat muissakin numeroissa hienoja ja lehden, puolittain mustavalkoinen painoasukin varsin kelvollinen. Pecos Billin kultakautta kesti vuoteen 1961, jolloin lehti lopetettiin. 70- ja 80- luvuilla sitä alettiin pariinkiin otteeseen painaa uudestaan, mutta alkuaikojen tasoa ei tuon ajan pecosbilleissä läheskään aina tavoiteta. Sarjakuvan lisäksi lehden ensimmäiset vuosikerrat sisälsivät kuvitettuja tietoiskuja uudisasukkaiden ja intiaanien elämästä.

Pecos Bill on sikäli poikkeuksellinen lännensankari, ettei hän taisteluissa käytä tuliaseita, vaan pelkästään lassoa, jota hän ilmiömäisellä tavalla käsittelee. Hänen lähimmät avustajansa Clamity Jane, Korkkiruuvi ja Davy Crockett tarttuvat tarvittaessa myös paukkurautoihin. Lisäksi Pecos Bill saa apua susilta, puhveleilta, villihevoslaumoilta ja mystisiltä taivaanrannan ratsastajilta. Mystinen on myös Pecos Billin keijumainen rakastettu Sue Nopsajalka.

Vanhoista italolänkkäreistä Tex Willer ratsastaa edelleen ylväästi eteenpäin. Pecos Bill on kadonnut preerialta ja tuskin enää comebackia tekee. Mutta jos pieni kuvitelma sallitaan: miten fantastista jälkeä olisikaan syntynyt jos Jan Kounen olisikin ottanut Blueberryn sijasta Pecos Billin aiheeksi psykedeliseen lännenleffaansa ...



torstai 10. helmikuuta 2011

Marianne Backlén - Karma (2002)


Liittokansleri Angela Merkel ilmoitti syksyllä 2010 monikulttuurisen yhteiskunan epäonnistuneen Saksassa. Äskettäin pääministeri David Cameron vuodatti samat lötinät Englannin osalta. Härmän poliittiselta ylätasolta ei tälläisiä huomioita ole (vielä) kuultu. Sitäkin räikeämmin monikulttuurista yhteiskuntaa ovat arvostelleet perussuomalaiset ja muut rasismia lietsovat "remonttiryhmät".

Perussuomalaisten suurin harha on siinä, että he luulevat olevansa perussuomalaisia. He kuvittelevat voivansa määritellä suomalaisuuden ja päättää olevansa sen edustajia.

Kirjailija Marianne Backlén ei ole perussuomalainen, vaan suomenruotsalainen. Hänelle suomalaisuus ei siis merkinne suomenkielisyyttä. Monikulttuuristen avioliittojen karikoita käsittelevässä kirjassaan Karma (Gummerus, 2002) hän esittääkin suomalaisuuden lähinnä tietynlaisena mentaliteettina, temperamenttina ja fyysisenä eksistenssinä:suomalaiset kävelevät, elehtivät, puhuvat ja tanssivat jäyhemmin kuin ulkomaalaiset.

Suomalaisten juopottelua ja väkivaltaisuutta Backlén ei erityisemmin tuo esille, vaikka esim. kirjailija Sofi Oksasen mukaan ne nimenomaan määrittävät suomalaisuuden: "Tyypillisellä suomalaismiehellä ei ole kykyä kertoa tunteistaan ja sanojen sijasta hän käyttää väkivaltaa. ... Miehet ovat naisia suojellummassa asemassa. Vaarallisin paikka suomalaisnaiselle on koti," Sofi Oksanen on sanonut.

Suomessa asuvat ulkomaalaiset miehet ovat Backlénin romaanissa pääosassa. He näyttäytyvät lähes poikkeuksetta sivistyksestä piittaamattomina, alati seksinälkäisinä hiippareina. Heitä voi pitää kalustetuissa huoneissa ainoastaan silloin, jos ulkomaalaiset itse ovat saaneet sisustaa huoneet viihde-elektroniikalla ja arvokkailla tyylihuonekaluilla.

Afrikkalaiset ja jamaikalaiset miehet esitetään järestään "moniavioisina" pörrääjinä, joille uskollisuus avioliitossa on mahdoton hyve toteuttaa. Tyhjästä kirjan karrikatyyrit eivät tietenkään ole syntyneet ja niille on olemassa myös omat kulttuurihistorialliset taustansa: tietyissä maissa moniavioisuus on ollut maan tapa enemmän kuin toisissa. On kuitenkin myös niin, että ennen afrikkalaisia ja jamaikalaisia tästä samasta seikasta syytettiin Suomessa italialaisia: Marcelino Magaronia ja Viktor Kalboreckia. Idän miesten uhkaakin on Suomessa paljon pelätty: Juhani Ahon vuonna 1911 ilmestyneessä romaanissa Juha kerrotaan, kuinka vienankarjalainen Shemeikka keräili nuoria tyttöjä haaremiinsa.

Ristiriitoja Backlénin kirjan ihmiset kohtaavat myös uskonnollisista syistä. Erityisen runsaasti romaanissa ruoditaan jamaikalaisten miesten rastafarilaisuudesta vaikutteita saanutta elämäntapaa. Mutta yhtä hyvin vastaavanlaista elämäntyyliä, yrtintupruttelua ja tarkkaa hygienian vaalimista voivat harjoittaa kotimaisetkin Haile Selassien palvojat. Uskontojen ja kulttien hartaat harrastajat sopivat harvoin yhteen maallikoiden kanssa oli kansallisuus mikä tahansa. Luterilaiselle suomalaiselle on yhtä mahdotonta sopeutua yhteiselämään suomalaisen Jehovan todistajan kuin jamaikalaisen rastafarin koodijärjestelmän kanssa. (Eri asia sitten on, onko kirjassa kuvattu rastamiesten käytös täysin synkassa rastafarilaisuuden lähtölauselmien kanssa).

Useimmisa multikansallisissa perheissä monikulttuurisuus toimii ongelmitta sellaisella tasolla, että yksi kippaa ruoan suuhunsa lusikalla, toinen riisipuikoilla. Tärkeämpää onkin se kuinka fundamentalistinen suhde henkilöillä on omaan, paikallisen mytologiaansa, sillä näistä paikallisista myyteistä kumpuavat massojen arvot. Arvojen osalta eräs ratkaiseva kysymys inhimilliseltä kannallta on se, millainen arvo annetaan naisille ja lapsille.

Marianne Backlénin kirjan (ulkomaalaiset) miehet eivät omassa kulttuurissaan ole tottuneet ns. miehen ja naisen tasa-arvoon. Se on tosin suhteellinen uusi asia myös Suomessa. Eikä täkäläinen tasa-arvoajattelu kristillistä perua ole, vaan enemmänkin seurausta valistuksen ajan filosofien aatteiden maailmanlaajuisesta säteilystä. Tästä huolimatta suomalainen, sekulaari elämänmuoto ei perustu mihinkään abstraktiin järjellisyyteen tai objektiiviseen rationalismiin, vaan tietyt myytit ja uskomukset ovat vallitsevaa kulttuurimieltäkin muokanneet.

Rationaalisessa, modenissa kulttuurissakaan ihmiset eivät toimi erityisen rationaalisti. Vaikka Backlénin kirja sisältääkin huimia itseironisia huomioita, se ei mitenkään yritä analysoida sitä, miten sivistynyt, eurooppalainen nainen voi kuvitella, että auringonpaisteesta tykkääminen ja reggaemusiikin diggailu voisi riittää yhteiseksi perustaksi "monikulttuuriselle" liitolle. No, yhtä heppoisin perustein solmitaan monet samakulttuurisetkin liitot.

Karmassa tarina kerrotaan monen eri ihmisen nimissä. Tämä toteutustapa ei vakuuta, koska kaikki kertojaäänet kuulostavat samanlaisilta. Kirja ei olekaan niinkään romaani, vaan prosaistinen esseekokoelma tai pamfletti, jonka kirjoittamiseen Backlén on saanut sytykkeen omasta, epäonnistuneesta, monikulttuurisesta avioliitostaan, jota hän sen alkuaikoina auliisti mediassa esitteli. Yleispäteviä, ansiokkaita huomioita kirjasta löytyy lukuisia, olkoonkin että kirja on ennen kaikkea kuvaus tietyistä monikulttuurillisista piireistä, eli Punky reggae partyssa ja muilla Helsingin reggae-klubeilla 90-luvun alussa henganneista, nuorista aikuisista.

Kaunokirjallisena luomuksena en osaa Backlénin teosta suuresti arvostaa, mutta sosiaaliraporttina se on erinomaisen kärkevä ja tärkeä. Kirjaan - sen nimeä myöten - ympätyt buddhalaiset säätelyt tuntuvat keinotekoisilta ja irrallisilta, sillä onhan Buddha dharman näkemys identiteetistä vähintäänkin täydellisen yhteismitaton romaanin ilmentämän ihmisnäkäsityksenn kanssa.

Karma asettaa - hyvinkin perustellusti - kyseenalaiseksi monikulttuuristen liittojen onnistumisen Tästä ei voi kuitenkaan vetää suoraan sellaista johtopäätöstä, että monikulttuurinen yhteiskunta sinänsä olisi mahdottomuus. Itse asiassa se on ainut realistinen mahdollisuus nykyaikana. Kansallisvaltioiden aika on ohi, eikä maailmaa voi myöskään jakaa teististen uskontojen etupiirialueiksi. Täytyy vain hyväksyä yhteiskuntaelämään sisältyvän ristiriitoja: ei kaikkien kansalaisten ole pakko hyväksyä esim. yksiavioisuutta, Jeesusta, paavia, Allahia, homoliittoja, minihameita tai minibaareja.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Danny & mediapeli vm. 1969






Suosikin perinteisessä Grand Prix -äänestyksessä Suomen suosituimmaksi laulajaksi valittiin vuonna 1969 Danny. Pian tämän jälkeen kilpaileva nuortenlehti Intro paljasti, että voitto oli tullut vilunkipelillä: äänestyskuponkeja oli lähetetty iso liuta Dannyn fan clubin jäsenten nimissä - teko paljastui, koska osassa kuponkeja oli liian vähän postimerkkejä ja ne palautuivat "lähettäjän" osoitteeseen.

Markku Veijalaisen kustantaman ja päätoimittaman Intron erikoistoimittaja Vexi Salmi hehkutteli huijauskäryn jälkilöylyjä 8.12. 1969 ilmestyneen Intro nr. 23 - 24:n pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu "Jyrki Hämäläinen ja hupailut huipussaan."

"Hupailu huipussaan otsikoi rakas ammattitoveri Jyrki Hämämälinen Suosikin numerossa 12 juttunsa, jolla hän tunnettuun tapaansa yritti paikkailla lehtensä ja laulajatoverinsa mainetta, mutta vielä taisi jäädä toinen puoli kuusta valloittamatta, puhumattakaan lukijoista", Vexi aloittaa ja jatkaa:

" ... Oliko pienen, viattoman Leila Salmelaisen (Dannyn fan clubin silloinen prexy) syyttäminen se kaikkein paras ja kaunein mahdollisuus. Kyllä isojen miesten pitäisi uskaltaa pyytää anteeksikin, kun muutenkin uskaltavat. Vai mitä herrat Jyrki ja Danny. Jäihän niitä ääniä vielä tarpeeksi huomaamattakin. Leila ilmeisesti keksi liimailla niihin muutamaan sataan viimeiseen enemmän postimerkkejä."

Äänestysskandaalia setvitään myös Intron yleisönosastossa. Vihaisin on Elvis fan clubin prexy Tuula Mäenpää:... "Myös minä sain äänestyslipukkeeni takaisin, samoin kuin Barbro Hjelt. Ei se vielä mitään, mutta D-clubi oli äänestänyt minun nimissäni myös, huh, Tom Jonesia!!!"

Nimimerkki "Yx Kirka-fan" summaa tilanteen näin: "Onnex me Kirka-fanit sadaan olla happyja, kun me tiedetään, ett Kirka ei olis ikinä tehny tuollasta."

Introssa oli muutenkin vuosina 1969-70 vallalla vahva Danny-kriittinen henki. Yksi esimerkki. Vuoden 1970 alussa Vexi Salmi kirjoitti Rumputulta-otsikon alla tähän tapaan: "Silloin tällöin aikaisemminkin Danny on puhunut yliluonnollisista taipumuksistaan, mutta viimeisin korviini kantautunut huhu lyö kaikki aikaisemmat laudalta. Dannyn kolmen sormen päässä oleva magneetti näyttää tälle suurelle tietäjälle vastapäätä istuvan henkilön mietteet ja ominaisvärin."

Tosin samassa numerossa oli Kari Helopaltion täysin asiallinen juttu, ehkä vähemmän asiallisella otsikolla: "Onko Danny Suomen ensimmäinen Jeesus?" Artikkeli kertoo musikaalista Jesus Christ - Superstar, jota Reijo Paukku oli tuomassa Tampereen pop-teatterin esitettäväksi ja - "Tampereen pop-teatterin version yhteydessä on vilahtanut nimi Ilkka Lipsanen, alias Danny."

Dannyn kytkökset Suosikkiin olivat 60-70 -lukujen vaihteessa vahvat, sillä päätoimittaja Jyräys Hämäläinen toimi usein myös Dannyn show-kiertueiden seremoniamestarina ja niiden ohjelman käsikirjoitttajana. Yhteisten projektien hyytymisen jälkeenkin Suosikki säilyi koko Hämäläisen päätoimittajakauden Dannyn luottolehtenä.

Myös Introlla oli omat kytköksensä. Olihan lehden toimittaja ja myöhemmin päätoimittaja Vexi Salmi tunnetusti myös mies Irwin-ilmiön takana.

Pertti ”Purtsi” Purhonen 1942 - 2011