Veijalaisen INTRO - poppareita, pikkupolitikointia ja pilvi-infoa

Hei olen LSD.

LSD on vain aine muiden aineiden joukossa. Pieni pilleri on vain katalysaattori, kun se on 100 % vaaraton. Kun se on nielaistu, se aiheuttaa muutoksia, murtaa joitakin patoja, joiden takana ovat mielen tuntemattomat syvyydet ja niiden loppumaton energiavarasto. Portinvartija on vaihtunut, läpi syöksyvä pyörre on kuullut uuden nimensä.

... Jos voisin murtaa kurjat mielenne niin antaisin teidän tietää: Ei kukaan tiedä, miten helvetillisellä tavalla kaikki voi mennä sijoiltaan psykoottisesssa reaktiossa, ellei ole itse käynyt siellä ...

.... Kuka teistä omaa niin suuret aivot, että kykenee hallitsemaan ja käsittelemään kaiken ylijärjellisen? Kuka teistä osaa käyttää positiivisesti miljoonien sateenkaarisalamoiden räjähdysten alle kätkeytyvän alastoman Kokemuksen? ... Harkitkaa, harkitkaa jälleen, harkitkaa vielä kerran ja vastatkaa vasta sitten.
Jouko Heikkinen: Tiesitkö tämän huumausaineista (Intro 9/1970)



Vuodesta 1968 vuoteen 1975 ilmestynyt nuortenlehti Intro oli alunperin mediapersoona Markku Veijalaisen yritys. Hänen häärätessään lehden kustantajana ja päätoimittajana Intro ilmestyi kaksi kertaa kuukaudessa samanlaisessa lakanakoossa kuin Stump.

Intro profiloitui pop-idolien perään kirkuvan Suosikin ja räväkän "nuoriso-Hymyn", Stumpin välimaastoon. Pop-alan ihmiset olivat Introssa isosti esillä, varsinkin suomalaiset Kirka, Kristian, Kristiina Hautala, Irwin, Katri-Helena ja Kirka. Erityisn tarkkaan Intro syynäsi artistien kesäkiertueet: ensin isot puffit jokaisesta kesäshowsta aikatauluineen ja myöhemmin live-arviot. Mutta paljon palstatilaa suotiin myös silloisille nuorisopolitiikan keskushenkilöille, jollaisia olivat mm. Jaakko Laakso, Olli J. Ojanen, Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund. Intro ei kuitenkaan ollut partaradikaalien äänitorvi, vaan edusti konservatiivis-liberaalia, 60-ja 70- lukujen vasemmistovetoista meininkiä kyseenalaistavaa journalismia.

Popin puolella Intro joka tapauksessa seisoi järkkymättä. Lehti oli hyvin kriittinen suhteessa popkulttuuriin arvostelijoihin tulivat he sitten taidemusikin puolelta tai mediasta. Introssa hiillostettiin mm. Mirja Pyykköä (tuolloin Tommila), jonka toimittamassa Ylen nuoriso-ohjelma Laajakulmassa poppiin suhtauduttiin vähintäänkin vähätellen.

Popparijutut olivat Introssa melko pinnallisia. Jämerämpää jöötiä olivat isot, aukeaman tai kahden kokoiset raportit ajan ilmiöistä, kuten katujen huumetrafiikista, underground-liikkeestä - tai väkivaltaiseksi riehumiseksi muuttuneista koulubileistä. Teinikunnathan järjestivät 60-ja 70- luvun vaihteessa hyvin paljon bileitä koulun tiloissa - konvia - ja niissä soitti yleensä bändi, joskus vain neulapojat. Touhu tyssäsi teinikuntien politisoitumiseen ja toiseksi siihen, että monista bailuista tuli rankemman puoleista örveltämistä.

Huumausaineista tehtiin lehteen monta isoa juttua ja tästä ei Intron mukaan viranomaisten taholla pidetty, koska silloin ajateltiin, että huumeista ei pidä kirjoittaa yhtään mitään. Erikoisin Intron huumereportaaseista oli juttu, jossa kerrottiin kuinka kauppa kävi toimittajan lähdettyä Helsingin keskustaan pignaamaan korkinpaloja hasiksena ja Ham-nimisiä särkytabletteja amfetamiina. Viereisellä sivulla julkaistiin juttu Arkadian huumeklinikasta.

Enemmän kuin nuorison hasiksen käyttöä varttuneempi väki kauhisteli poikien pitkätukkamuotia. Introkin raportoi taisteluista tiettyjen koulujen langettamia pitkätukkakieltoja vastaan. Nuorison vaatemuotia Intro esitteli säännöllisin väliajoin ja välillä kauden kuteita esittelevät kuvasarjat söivät parikin aukeamaa ohuen lehden sivumäärästä.

Intron linjassa oli annos sensaationhakuisuutta ja toisinaan julkaistiin hyvinkin raflaavalla otteella tehtyjä juttuja. Yleensä silloin artikkelin aiheena oli Intron arkkivihollinen Danny. Eräskin pääkirjoitussivulle sijoitettu kirjoitelma otsikoitiin "Danny pahoinpiteli katsojia Suolahdessa", vaikka väitteen tueksi ei itse jutussa juurikaan tosiasioita esitelty, vaan päinvastoin siinä päädyttiin epäilemään Dannyn väitettyä hyökkäystä häirikköä vastaan.



Jyväskylän alamaailmalla oli kansainvälinen tyyli : 30 markkaa koskenkorva, 5 mk amfetamiinitabletti ja 10 mk huora.
Vexi Salmi: Jyväskylä pikkukaupunki suurkaupungin elkein (Intro 3/1970)

En pidä. Teksti ja sävelmä on liian kulunutta "kotimaista". On kyyneliä ja kaipuuta, josta ainakin henkilökohtaisesti olen saanut aivan tarpeekseni ... aina mahtuu joukkoon tälläistä moneen kertaan käytettyä tavaraa, jolla ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Laulaja oli kai Paula Koivuniemi.
Katri Helena "Korvakuulolla"; Kerro ystävälle/Mä kaiken tunnen muuttuneen (Intro 2/1969)

Fasisteja ovat lääkärit, jotka tuntevat hashiksen vain lukemansa perusteella, mutta silti tuomitsevat ankarasti sen käytön.
Fasisteja ovat armeijan edustajat, jotka tahtovat kostaa meille viime sotiensa häviön ....
Fasisteja ovat suomalaiset popmuusikot, jotka pumppaavat meidät täyteen sävelradiofraaseillaan, sovinnaisuuksilla ja elintasoideologiallaan ...
... OLE MIKÄ OLET! KIELTÄYDY! ÄLÄ TOTTELE!
Jarkko Laine: Seinää vasten (Intro 2/1969)

... Mutta LANDELAINEN ei hyväksy HESALAISTA ja päinvastoin... Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä - älkää tappako mua jos tunnette toisin - että jos me kerran pystytään (sanotaan pystyvämme) hyväksymään neekeri, niin eiks meidän silloin pitäisi hyväksyä myös toisemme. Koska sentään samassa maassa joudutaan asumaan.
Titti-tyttö - Erään kirkkohissan tunnin tuote (Intro 5/1970)

... asetan kyseenalaiseksi, onko oikein, että jotkut pop-yhtyeet voivat tosiaan vuosittain netota miljoonia dollareita ... Eikö voitaisi lähteä siitä, että tälläisiä pop-palveluksia voitaisi yhteiskunnallisin toimenpitein tarjota huomattavasti halvemmalla, ilman samanlaisia saalistusvoittoja kuin nykyisin tapahtuu.
Erkki Tuomioja (Intro 5/1969)









70-luvun alussa Intron kustantaja vaihtui ja sen myötä lehden ulkoasu. Introsta tuli entistä enemmän musalehti, vaikka kauneutta & terveyttä ja muotia ei kokonaan unohdettukaan. Lehti oli asiapitoisempi kuin Suosikki, mutta kattaukseltaan kevyempi kuin rockin kokovartalodiggareille suunnatut Musa ja Soundi. Intron kaartista Tapio Korjus ja Arto Melleri kirjoittivat myös Soundiin ja heidän lisäkseen Introa avustivat asiantuntevilla musajutuillaan Matti Laipio, Kari Helopaltio, Julius Heikkilä ja Mikael Wiik. Päätoimittajana tämän toisen kultakauden ajan toimi Pekka Mikkola. Päinvastoin kuin Suosikin Jyräys Hämäläinen Mikkola kirjoitti itsekin juttuja lehteensä.



Vuonna 1976 Introsta tuli Help! Rankka yhteensattuma oli se, että Jyväskylässä toimi Markku Läärän johtama Help-niminen yhtiö, joka oli teettänyt myyntiin julisteita Hurriganeseista ja muista suomalaisista poppareista ilman asianomaisten suostumusta. Helpin numerossa 5/1976 oli firman koko sivun mainos ja toisaalla juttu, jossa Hurriganes tuomitsi jyrkästi kyseisen julistebisneksen. Julistekauppa oli tietysti törkeä veto Hurriganesien kannalta, mutta silti huvittavan yliampuva on Remun haastattelun otsikoksi laitettu lausunto: "Ajojahti on alkanut".





Help! heivasi wigwamit ja muut procolharumit sivuiltaan ja keskittyi kertomaan Bay City Rollersien, Hurriganesien ja Mudin kaltaisten suursuosikkien edesottamuksista. Danny Show 1976 oli lehden etusivuaiheiden joukossa.

Help!loppui äkkiä ja yhtä äkisti päättyi myös varhaisnuorisolle suunnattu idolilehti OK, jota Tom Pyynönen Helpin jälkeen päätoimitti. Mahalaskuun siis stoppasi Intro, mutta ensisävelet olivat raikkaat ja 7 lihavaa vuotta lehti ennätti lennähtää.

Castanedan naisnoitien tarinat

Taisha Abelar - The Sorcerer`s Crossing
Florinda Donner - Being-In-Dreaming

Carlos Castaneda (1926- 1998) kirjoitti kirjansa, eli elämänsä ja myös kuoli suurenmoisen salaperäisyyden vallitessa. Hänestä ei ole olemassa kuin pari valokuvaa ja miehen elämänvaiheet ovat osittain tuntemattomat. Castaneda "häivytti menneisyytensä" (valehtelemalla ja vaikenemalla) aivan kuten hänen kirjoissaan opasti maagisen tiedon tien kulkijoita intiaanitietäjä, naguaali Don Juan Matos.

Don Juanista Castaneda kirjoitti alun perin antropologin ominaisuudessa - ja hankki kolmannella tutkielmallaan, Matka Ixtlaniin, tohtorin arvon - mutta mitään todisteita Matosin olemassaolosta ei ole ja lisäksi Castanedan teokset sisältävät paljon sellaista yliaistillista havainnointia, jota lukijan on vaikea todentaa. Kirjoja voi tietysti lukea vain tekijänsä mielikuvitukseen ja transkendenttisiin näkyihin ja oivalluksiin perustuvina kehityskertomuksina yksilön tajunnan laajentumisesta. Astraaliset näkymät ovat kirjoissa kuitenkin niin syvällisen väkeviä ja Don Juanin opetukset siinä määrin uniikkeja, kosmisia ja universaalisti osuvia, että väkisinkin alkaa miettiä mistä lähteestä tämä saaga oikein pulppuaa ...



Entistä merkillisemmäksi Castanedan tarina kääntyi 90-luvun alussa, jolloin Castaneda paljasti, että hänen lisäkseen Matosin noitakoulua oli käynyt samaan aikaan kolme naista. Heistä kaksi on kertonut asiasta myös julkisuudessa. Taisha Abelar kirjassa The Sorcerer´s Crossing - A Woman´s Journey (Penguin Compass, 1992) ja Florinda Donner kirjassa Being-In-Dreaming - An Initiation into the Sorcerers´ World (HarperSanFrancisco, 1991). Molemmat kirjoittajat olivat Castanedan rakastajattaria ja Florinda Donner oli lisäksi 90-luvulla hetken aikaa naimisissa Castanedan kanssa. Noitanaiset katosivat pari päivää Castanedan kuoleman jälkeen, eikä heistä ole sen jälkeen havaintoja.



Kummankin kirjan rakenne on samanlainen. Sallimuksen oikusta naiset saavat Meksikossa matkustaessaan kontaktin muinaisen intiaanisamanismin perinteeseen - noitien omilla käsitteillä ilmaistuna: naiset "pyydystetään" noitapiiriin. Taisha Abelarin kertomuksessa pyydystäjä on Clara-niminen meksikolaisnainen, jota Abelar seuraa syrjäiseen taloon, jossa majailee mm. Manferd-koira joka ei olekaan koira.. ja jossa oudot tapahtumat seuraavat toinen toistaan.

Iso osa kirjoituksesta käsittelee Abelarin meditaatioharjoituksia ja tämä säätely on kuin buddhalaisuutta, johon on yhdistetty new age samanismia (jota Castanedan omat kirjat eivät mielestäni suoranaisesti edusta). Jos ei ole lukenut yhtäkään Carlos Castanedan kirjaa, ei pelkästään tämän teoksen perusteella pääse täysin jyvälle naguaalien filosofiasta ja energiaopista, eikä Abelarin kirja myöskään omaa riittävästi itsenäistä kantavuutta filosofisessa mielessä.

Taisha Abelarin kerronta on jäykähköä ja kirjan henkilöt vailla abstraktia ja konkreettista ydintä. Abelarilla ei ole samaa, briljanttia taitoa tarinoida ja värittää mielen maisemia kuin oppi-isällään. Sorcerer´s Crossingista puuttuu psykedeelisen heräämisen hehku. Kertomus tuntuu kankean näytelmälliseltä, liian asetelmalliselta. Epäuskottavinta kirjassa on se äkkinäisyys, jolla Taisha Abelar vaihtaa melko tavallisen elämänsä täysipäiväiseen magian opiskeluun ja omaksuu noitien elämänymmärryksen. Sen mukaan ihmisten maailmaan kuuluminen ei ole oleellista, eikä noitia kiinnosta ihmisten moraalisuus, moraalittomuus tai amoralisuus, vaan kaikki heidän energiansa "virtaa uusien polkujen tutkimiseen".

Käytännössä uusien polkujen tutkiminen tarkoittaa kirjassa mm. pitkiä, hiljaisia istuntoja luolassa, jossa Abelarin on tarkoitus puhdistaa mielensä menneisyydestä ja rutiineihin takertumisesta. Hän hakee "vapautta ihmisyydestä", johon kuuluvat ainakin "Jumala, hyvä ja paha, pyhimykset, Neitsyt ja Pyhä henki" - ja johtoteesi tässä työssä on:

If our warehouse are going to remain filled to capacity with desires, feelings, ideas and objects of our human inventory, where is our freedom then?

Ensimmäinen asia, jonka Abelar oppii on se, että naguaalinoituus on kaikkea muuta kuin rituaaleja, loitsuamista ja mysteerisiä kulttimenoja. Myös Florinda Donnerin kirjassa pesäeron tekeminen norminoituuteen on tärkeä teema. Donnerin noitaopasnainen ilkkuu hänelle: "Sinä haluat laulaa. Sinä haluat olla yhtä luonnon kanssa. Sinä haluat yhteisyyttä veden henkien kanssa. Sinä haluat paganismia. Jotain romanttista näkyä noitien toimista ... " Tämän kaiken sijasta noitien elämässä on kyse "hypystä tuntemattomaan". Castaneda itse sai alkuvauhtia tähän loikkaan Juan Matosin tarjoamista psykoaktiivisista voimakasveista, mutta Donnerin ja Abelarin kertomuksiin yrtit ja sienet eivät sisälly.



Samoin kuin Abelarilla myös Florinda Donnerin kirjassa on paljon maagista teatteria: mystisiä enteitä, yhtäkkiä ilmestyviä ja katoavia hahmoja, henkilöiden muodonmuutoksia naisesta mieheksi tai toiseksi naisolennoksi jne. Näihin tapauksiin ei läheskään aina ole saatu ladattua todellista merkityksellisyyttä ja siksi niissä on trikkailun, kikkailun makua, joka tylsyttää tarinoinnin terää.

Donnerin kirjan viimeinen kolmannes - Castanedan, uuden naguaalin astuttua esiin - on teoksen dynaamisin ja jäntevin osuus. Kuvauksissa tapahtumista ja keskusteluista, joissa Castaneda on mukana, on hyvin vahva naguaalin läsnäolon tuntu. Kyseiset kohtaamiset on joskus oikeasti koettu tai sitten Castaneda on sanellut tekstinpätkiä Donnerille kirjoittamisprosessin aikana 90-luvulla.

Being-In-Dreaming -kirjassa on joitakin hyviä tiivistelmiä Don Juanin / Castanedan opetuksista. Naguaaliperinteen noitia kuvataan uhkarohkeiksi uuden todellisuuden etsijöiksi, jotka ovat jättäneet maalliset murheet taakseen. Yleensä tälläiset ihmiset ovat mystikkoja ja pyhimyksiä, uskonnollisia ihmisiä - mutta "naguaalit eivät ole sen paremmin mystikoita kuin pyhimyksiä, eivätkä missään tapauksessa uskonnollisia ihmisiä. Naguaalit ovat maailmallisia ihmisiä ilman viipalettakaan maallisia huolia". He elävät maagisessa maailmassa, joka on yhtä aikaa myytti ja unennäköä ("Myytit ovat erikoislaatuisten uneksijoiden unennäköä").

Sekä Donnerin että Abelarin kirjassa "unennäön taito" on se nagualismin elementti, johon erityisesti syvennytään. Varsinkin Donnerilla tulee vahvasti esiin myös feminiinisyyden asema naguaalinoitien maailmanselityksessä. Kirjan mukaan naisille monet noituuden ulottuvaisuudet aukeavat vähemmin ponnistuksin kuin miehille. Florinda Donner saa myös kuulla, että naisnoidan ei ole hyvä olla kaunis, sillä kauniiden naisten tulemiset ja menemiset huomioidaan aina, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että naguaalinoidat haluavat pysyä huomaamattomina.

Oman erityissäväyksensä Being-In-Dreaming´lle antaa se, että kirja kuvaa taitekohtaa naguaalimyytissä. Castaneda on kertonut olleensa Don Juanin opastuksessa vuodesta 1960 vuoteen 1973, jolloin Don Juan lähimpien samaaniseuralaistensa kanssa teki maagisen voimahypyn vuoren laelta ja katosi äärettömyyteen, siirtyi totaalisesti "toiseen huomioon". Tällöin Castanedasta itsestään tuli naguaali, oman noitapiirinsä guru, ja tätä muutosta Florinda Donnerin kirjan loppuosa paljolti setvii. Tosin tiedossa olevien elämäkertatietojen mukaan Donner opiskeli 70-luvun alussa tiiviisti antropologiaa Los Angelesissa.

Ennen Being-In-Dreamingia Florinda Donner teki kaksi - enemmän tai vähemmän tieteelliseen kenttätyöhönsä perustuvaa - kirjaa venezuelaisesta samanismista. Donnerin tekstistä huomaakin hänen olevan Ablelaria kokeneempi kirjoittaja. Erityisen taidokkaiksi kirjailijoiksi kumpakaan maagia ei voi kuitenkaan kehua ja vain vähäisessä määrin ne laajentavat Castanedan kirjojen visiota. Tietoa ja tietoisuutta naguaalioppien juurista ja lähteistä kirjat eivät lisää, pikemminkin ne vaan hämmentävät keitosta, nostavat esiin lisää ihmetystä ja kysymyksiä.

Kuva Castanedan lähipiirin elämästä laajenee, jos noidattarien kirjojen lisäksi tutustuu myös Castanedan ensimmäisen vaimon - josta virallisesti erosi vuonna 1973 - Margaret Runyan Castanedan tilitykseen A Magical Journey with Carlos Castaneda: Life with the Famed Mystical Warrior ja Castanedan rakastajattaren, Amy Wallacen muistelmiin: Sorcerer´s Apprentice - My life with Carlos Castaneda. Molempien vaimokkeiden mielestä Castaneda - samoin kuin jokainen nainen hänen noitapiirissään - oli jakautunut persoona ja patologinen valehtelija. Tämä ei kuitenkaan estä Margaret Runyania ja Amy Wallacea arvostamasta Castanedan kirjoja ja hänen vilpitöntä pyrkimystään tavoittaa täyttymys magian soturina.



Mainiota taustoitusta em. muistelmille antaa espanjalaisen Carmina Fortin eriskummallinen, absurdi haastattelukirja, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Carlos Castanedaa tapaamassa (Unio Mystica, 1996). Teos on kasattu muistiinpanojen perusteella, koska Castaneda kielsi nauhurin ja kameroiden käytön. Se esittelee nopeasti mieltään muuttelevan miehen, jonka suusta tulee vuoroin kohteliaisuuksia, vuoroin rivouksia. Jokaisesta omasta kirjastaan Castaneda kertoo ottavansa itselleen 257 tekijänkappaletta. Hauska Fortin kirjaama detalji on myös se kun Castaneda kertoo käyneensä aivan sattumoisin Helsingissä vuonna 1985 yhdessä Florinda Donnerin kanssa. "Kun saavuimme perille, oli hirmuisen kylmä."

Carmina Fortin opuksessa kerrotaan, että Federico Fellini oli Castanedan ystävä ja hänen oli tarkoitus tehdä elokuva kirjasta Matka Ixtlaniin. Aihehan on varsin elokuvallinen ja Fellini & Castaneda olisi ollut huima yhdistelmä, mutta silti on hyvä, että leffahanke raukesi. Ei jokaisesta kirjasta tai isosta ilmiöstä tarvitse väsätä elokuvaa, t-paitaa ja kahvimukia. Sitä paitsi, onhan olemassa Alain Tannerin upea, ankara elokuva Valovuosien päässä, Les Années lumière, vuodelta 1981, joka on kuin ei-psykedeelinen variaatio Castanedan kirjojen esittämästä myytistä. Castaneda-kultista itsestään on jenkeissä tehty ainakin kaksi tv-dokumenttia, joissa molemmissa Donnerin, Abelarin ja muiden noitien mysteeriset äkkikatoamiset ovat vankasti framilla.


Florinda Donner (vas) ja Taisha Abelar 70-luvun alussa.

CARLOS CASTANEDAN JÄLJILLÄ

Roger Moore ja dekkariviihteen pyhäinjäännös

Pyhimys - tv-sarja, dekkarilukemisto & sarjakuva

Sean Connery -kauden James Bondeissa on tyylikkästi hölmöä charmia ja camp-karismaa, mutta sen jälkeiset Bondit tuomitsen tasapaksuksi toimintasoodaksi kaikki. Niiden erikoistehostepitoista ja epäelokuvallista pitkäveteisyyttä ei kukaan nimiroolin esittäjistä pelasta eikä pahenna. Silti varsinainen emämunaus Bondin tekijöiltä oli Roger Mooren pestaaminen 007:n rooliin noin 30 vuotta sitten. Eihän Moore voi olla Bond, koska hän on jo Pyhimys!

Roger Moore iskostui 60-luvulla koko tv:tä katselevan maailmaan tajuntaan Pyhimyksenä näyteltyään sitä ennen pääosaa lasten suosimassa Ivanhoe-sarjassa. Moore teki myös kaksi pitkää elokuvaa Simon Templarin eli ST:n eli Pyhimyksen roolissa.



Ennen tv-sarjaa olivat kirjat. Simon Templar on Leslie Charterisin dekkarisarjan seikkailijahahmo. Charteris kirjoitti itse Pyhimys-romaaneja vuoteen 1963 saakka, jonka jälkeen sarjaa jatkoivat haamukirjoittajat. Sekä tv-tuotannoissa että kirjoissa esiintyy Pyhimyksen logo, sädekehällä varustetu tikku-ukko. Templar käyttää tätä merkkiä touhujensa tagittamiseen samaan tapaan, kuin Zorro Zetaa ja Fantom pääkallosormuksen leimaa.



Yhtenä esikuvana Charterisilla on Pyhimystä kirjoittaessaan ollut Robin Hood. Kirjoissa Templar, entinen rikollinen, ottaa itselleen osan ryöstösaalista ennen kuin palauttaa sen rikkaalle omistajalleen, jolta Pyhimyksen nappaamat konnat ovat sen anastaneet. Konnuuksia selvittäessään Pyhimys ei kaihda kovia otteita:

... Neekerillä ei aivan yksinkertaisesti ollut aikaa ryhtyä vastustamaan ilmiötä. Sillä tuossa liikkeessä ei nopeuden ohella ollut mitään ominaisuutta, joka ei olisi ollut kouraantuntuva. Selvästi havaittava oli esimerkiksi tietty, nopea kosketus, joka varmaan oli kaikkein tuskallisimpia kouraantuntuvia kokemuksia, joita sen uhrille oli koskaan sattunut. Sen likkeelle paneva voima sai alkunsa Pyhimyksen vasemman jalan viidestä varpaasta, voima kohosi värähdellen hänen vasenta pohjettaan, kohahti hänen vasempaan reiteensä ja keräsi itseensä lopullisen voiman allon hänen lanteidensa isoista lihaksista. Sen jälkeen Pyhimyksen vartalon kiertoliike ohjasi sen toiseen kanavaan: se laskeutui pitkin oikean alaraajan pingottuvia kudoksia, kokosi uutta voimaa matkansa jokaiselta tuumalta ja purkautui aivan hänen kenkänsä kärjestä yhtä räjähtävän väkivaltaisesti, kuin puutarhaletkuun ahdetun kymmenen tonnin vesivirta purkautuu kaikkein ahtaimmasta suuttimesta. Ja juuri sillä hetkellä, kun jokainen tuon vauhdin ja painon molekyyli oli keskittynyt hänen oikean jalkansa kengän kärkeen, tuo kärki osui tarkasti kuin mittausopin avulla määriteltynä neekerin vatsan keskipisteeseen.

Kenkänsä osuessa Simon kuuli mehevän mäiskähdyksen ja näki miehen horjahtavan taaksepäin, aivan kuin hän olisi joutunu nopeatehoisen muurinsärkijän tielle. Vinkuva pihahdus äkillisesti tyhjentyvistä keuhkoista säesti mäiskähdystä ja päättyi ähkäistyyn murahdukseen. Sen jälkeen neekeri näytti sulavan maantien pintaan kuin ylettömästi lämmitetyn lieden lähelle pantu voiveistos ...
(Leslie Charteris - Pyhimys on kovaa valuuttaa)

Pyhimys-sarjafilmin tunnelmia ei tuosta katkelmasta tunnista. Tv-sarjassa Pyhimys antaa kyllä hänkin nyrkkiensä nakuttaa ja pysssyn paukkua, mutta enemmän hänen pärjäämisensä perustuu nokkeluuteen ja oveluuteen kuin rankkaan väkivaltaan. Toisinaan Pyhimys vetääkin tappelukohtaukset läpi virne silmässä tai muuten vain iisillä säädöllä. Panttivankia vapauttaessaan hän saattaa samalla napostella konnien kidnapatulle tuomia voileipiä, ja jos viholaiset hyökkäävät kesken illallisistunnon Templar nappailee herkkupaloja pöydältä taiston tuoksinassa. Savukkeita (joissa on valkoinen filtteri) ja drinkkejä Pyhimykseltä kuluu tasaista tahtia, mutta hengästymättä ja valppaana hän silti häärii pelipaikoilla. Pyhimys tosin mieluimmin autoilee kuin juoksee yhtäkään ylimääräistä mailia.

Pyhimys pukeutuu liivipukuun ja solmioon, viihtyy gurmeeravintoloissa, coctail partyissa, hienostokartanoissa ja taidegallerioissa ja matkustelee jatkuvasti eri puolilla maailmaa: monet jaksot alkavatkin joltain lentokentältä tai hotellin aulasta. Poikamainen huumori yhdistyy herrasmiehen elkeisiin Pyhimyksen karakteerissa ja ns. kaunottaria on yleensä kuvassa mukana siellä missä Templar tarpoo. TV-sarjassa Simon Templaria ei esitellä kriminaalina oikeastaan olleenkaan. Hän vaikuttaa omia lakejaan noudattavalta, kosmopoliittilta seikkailijalta, joka tuntee kaikki tärkeät ja rikkaat henkilöt ja on sekä poliisien että rosvojen tuttu.

Pyhimystä tuotettiin aikoinaan 118 jaksoa, joista YLE esitti 72 vuosina 1963 - 1969. Sarjan päättymisen jälkeen Simon Templarin fanit eivät jääneet täysin tyhjän päälle, sillä vuonna 1970 Pyhimys alkoi ilmestyä Suomessa sarjakuvalehtenä. Tämä aina vuoteen 1984 asti julkaistu lehti sisälsi kiitettävän vauhdikkaita ja näpsäköitä seikkailuja Martin Salvadorin kuvittamina. Muitakin - vähemmän osaavia - piirtäjiä käytettiin ja sen takia tiettyjen Pyhimys-lehtien numeroista löytyy aika kökköä. vähintäänkin valjua piirrosjälkeä.





Pyhimyksen tv-seikkailuja on jo vuosia ollut saatavina jykevinä, tyylikkään näköisinä dvd-bokseina. Levyjä kannattaa napsia esiin laatikoista yhtä hillityllä otteella kuin keksejä englantilaisilla teekutsuilla. Sarjafilmin tarinat ovat sinänsä nastoja, mutta sapluunan sukeutuneisuuden takia sarjasta ei maratonistuntoihin tarvittavaa magneettisuutta tarpeeksi säteile. Puvustus, lavastus, värit ja miljööt ovat kuitenkin suloista staffia joka jaksossa ja nyt niitä katsoessa koskettaa tietysti myös menneen maailman lumo.



Pyhimyksen kaltaiset, ilman sidosryhmiä toimivat veijariseikkailijat ovat nykyajan dekkarijutuissa vähissä. Tämän päivän etsivä- & agenttiviihteen yksinäiset sudetkin ovat turmeltuneita ja stressaantuneita pahoja poliiseja ja työnantajansa kanssa jatkuvasti kahnauksissa olevia, äärimmäisen väkivaltaisia ja ahdistuneita agentteja. Eivät nämä Medusan verkossa rimpuilevat jackbauerit ole yhtään sen realistisempia hahmoja kuin Templarkaan, mutta syvempiä ne ovat. Pyhimys on puhdasta POPpia, pelkkää pintaa. Siinä missä 24 reflektoi länsikulttuurin ympärivuorokautista stressiä Pyhimyksen seikkailut ilmentävät kuuskytlukulaista rentoutta ja Kennedy-henkistä optimismia. Tätä kautta voidaan ymmärtää, että Pyhimykset ovat vuonna 2012 klassikkopoppia.

Koko Pyhimyksen elämän siedettävä keveys on kateissa vuoden 1997 Pyhimys-elokuvasta. Sillä ei nimen lisäksi ole muuta yhteyttä originaaliin Pyhimysmaailmaan. Astetta ansiokkampi tekele leffa olisi saattanut olla, jos pääosaa olisi Val Kilmerin sijasta näytellyt politiitinen pyhäinjäännös ja alati itsevarma showmies Paavo Väyrynen. Onhan Pate ilman silmälaseja vähän Roger Moore -Pyhimyksen näköinen. Ainakin sama pilke, viidenkymmenen vuoden viiveellä, Paten silmään on ilmaantunut. Jollain tasolla mennyt maailma siis aina palaa näyttämölle. Ilman veijareita ja pyhimyksiä ei täällä jakseta.

Undergroundin ensimmäinen laine

Aamulla minä ajoin autolla. Istuin naantalilaisessa baarissa, join kupin kahvia ja kuuntelin levyautomaattia. Jukka Kuoppamäki lauloi Eikan pumpusta, Juha Vainio Rennosta Reginasta. Ulkona satoi vettä, sitä iskeytyi tuulilasiin. Nyt kello on neljä, minä istun pöydän ääressä. Televisiossa Chaplin on nuori. Minäkin olen nuori tänään. Minä mietin - ajatukseni ovat sekavat.

(Jarkko Laineen kirjasta Haamumaili)

Jarkko Laine - Haamumaili (1968, Otava)
Jarkko Laine - Kuin Ruumissaatto (1970, Otava)



Jarkko Laine (1947 - 2006) teki nuorena salanimellä sanoituksia yhtyeelle Suomen Talvisota 1939 - 40 ja toimitti suomeksi valikoiman amerikkalaisten underground-aktivistien tekstejä (Underground, Otava, 1970). Hänen oma proosatuotantonsakin edusti aluksi anarkistista, maanalaista menoa.

Laineen ensimmäinen runokokoelma Muovinen Buddha (1967) oli jo nimeä myöten popkulttuurin suuntaan kallellaan. Vuotta myöhemmin ilmestynyt kirja Haamumaili on epäsovinnainen sukellus ensimmäisen pop-sukupolven kollaasinomaiseen kokemuksellisuuten ja kirjaan sisältyy vireä, oman aikansa autoritaarisuutta, patriotismia, esteeettisiä normeja ja muuta konventionalismia haastava, älyllinen väre.

Haamumaili on surrealistinen aikalaistunnustus ja tajunnanvirtaromaani ilman kronologista juonta: "Mielen jääkaappi surisee. Ja sisällä palaa valo". Laine harppoo kirjassaan pitkin kaupungin katuja, pysähtelee kahville tai vetämään röökin, kelaa ajan merkkejä, ajan kuvia, ajankulua, tiskaa, nukkuu,nauraa, ivailee, haaveilee, latelee levottomia litanioita mimmeistä, Buddhasta, taiteista ja kuolemasta, sepittää kuvitelmia villiksi länneksi muuttuneesta Suomesta, vaeltaa siellä Buck Jones, Hopalong Cassidy ja Cisco Kid taannehtivina seuralaisinaan.

Joku sanoi että vitunko fantasiaa sä lykkäät paperille.
Mitä se hänelle kuuluu. Mikä Väinö Linna hän luulee olevansa.

Psykoaktiivisten katylysaaattorien käytöstä on kirjoituksessa selkeitä jäämiä. Teksti on hallusinoivaa, joskaan ei astraalisesti psykedeelistä.

Lysergihapon synteettinen dietyyliamidi. Taksitrippi viidenteen ulottuvaisuuteen; talot eivät tunne syyllisyyttä romahtaessaan kadulla kulkevien niskaan. Mutta miten Sinä motivoit käyttäytymisesi, törmäilysi, kyynärpäätaktiikkasi.

Mao, Che ja Leary ovat sisällä kirjoittajan tajunnan kuplassa, ja muut "kapinalliset kautta koko liitoksissaan natisevan telluksen". Presidenttinä on Kekkonen. Sillä on kalju. Pentti Saarikoskella beatles-tukka. Aikakauden musiikki rullaa esiin rivien välistä paksua pilvensavua pilkkoen:

Rollarit särähtävät levyllä: ampeerien anarkismia, joka puhaltaa radiosta kuin hashiksen hehku piipun hopea allaan. Lampun varjostin leviää kolme rautalankaruotoa tukenaan. Savua menee silmiin.

Kaupunki on Haamumailin lähtöpiste ja maali ja tämä kaupunki on Turku. Laine rakasti myöhemmässäkin tuotannossaan rakentaa urbaaneja kuvia ja Turku on usein hänen runoissaan läsnä. Tupakasta Laine runoili myös paljon ja Haamumailista alkoi tämä trendi:

... Raapaisen tulitikun; niin harva ymmärtää savukkeen syvällisyyttä, ja kuitenkin se usein pimeällä kadulla on ainoa ystävällinen silmä: vieraassakin kourassa se läikyttää hehkunsa näyteikkunoiden mereen, kvasifilosofi, jalkakäytävään litistetty tumppi jalkojen käydä.

Tupakan lisäksi Laineella on Haamumailin sivuilla huomattavan paljon käyttöä rintaliiveille. Rintsikkaromantiikan kautta kajotaan herkyyteen yhtä lailla kaupungin yössä kuin ihmisessä.

... Runoilija seisoo keskellä katua ja kastuu takkiinsa; yön mustat rintaliivit kaartuvat kaiken ylle ja hakaset kiiluvat silmiin tähtinä, kuuna, auton valoina jossain korttelien pääsä, askelten saavuttamattomissa...

... Romanttinen kuutamo elokuun taivaalla. Rannan ajeltu kaislaviiva. Pysäköity auto, parkkivalot ja hellä suudelma paljaille rinnoille. Rintsikat nousseet rintojen päälle, kädet vajonneet vatsanaluksen vetiseen pehmeyteen ...

Haamumaili on kirjoitettu 60-luvun pop- ja underground -kultturin vaikutuksen alaisena ja on siten aikalaiskuvauksena harvinaista lajia suomalaisessa kirjallisuudessa. Mutta mikään "kasvamisen kipeydestä" kertova "nuorisoromaani" se ei tosiaankan ole, eikä kuvaa mitään nuorisokulttia. Kirja on yksinäisen tähden harhailijan, romanttisen älykkösnobin huomiointia ja fantasioita. Näkökulma on sivullisen näkökulma, mutta myös suhteessa hipismiin ja poliittiseen radikalismiin. Lännenstooreista tutun yksinäisen kostajan varjo tekstistä kuitenkin puuttuu. Hyvin hellästi tämä parikymppinen kirjailijanalku kirjoittaa kaikesta.

Ole itsesi lamppu.
Avaa ovesi rakkauden tulla.
I´d love to turn you on, laulaa John Lennon.
Kasvoton kulkija, kuoleman viimeinen heitto tyhjyyteen.
Hän ottaa suoravartisen piippunsa, peittää sen pesän tinapaperilla, vyöttää paperin tiukasti kuminauhalla, teipillä. Puhkoo paperiin nuppineulalla neljä reikää. Imee. Panee paperin kuoppaan kokkareen. Raapaisee tulitikun ja hämärässä huoneessa täyttää tinapaperisen pesän himmeä hehku. Imee. Vetää keuhkoihin ja pitää siellä.
Kulkija & hashiksen hiipuva hiillos.



Vuonna 1970 rävähti auki Jarkko Laineen upea Tulen ja Jään sirkus. Heti runokirjan perään lennähti romaani Kuin ruumissaatto. Se on tyylilajiltaan krampin saanut veijaritarina. Päähenkilöitä ovat myymälävarkaat Eila ja Lasse ja pariskunnan kanssa kimpassa asuvat poplaulaja Topi Laaksonen, opiskelija Timo Lindroos ja maallikosaarnaja Asko Penttilä (Kirkkauden Aamun seurakunta). He ovat boheemeja piikkejä Laille & Järjestykselle perustuvan Systeemin lihassa, mutta heidän kaaottinen kokemisen politiikkansa on lähempänä Groucho Marxin kuin Karl Marxin aallonpituutta.

Timo Lindroos tapaa saarnaaja Penttilän pian sen kälkeen, kun on löytänyt erään työmaakopin takaa alastoman naisen ruumiin. Penttilä innostuu löydöstä, paketoi vainajan ja raijaa sen taksilla Timpan kämpille.

... Autonkuljettaja juoksi aukaisemaan tavaratilan kannen.
- Onpa iso nyytti.
- Lampaanruho, Penttilä puhalsi ja meni sisälle autoon ...
- Vai oikein lampaanruho.
- Tulee halvemmaksi ostaa suurempia eriä ja pakastaa. Pitää vain katsoa että lammas riippuu teurastuksen jälkeen kylmässä yön yli, että liha ehtii kunnolla jäähtyä ...

Maratonmittaisia yksinpuheluja harrastava Asko Penttilä lukee itsensä "ikäpolveen, joka juo itsensä unoduksiin":

... Ei tuo Timokaan suostu ottamaan viinaa. Hassista se polttaa. Ruohoa. Mitä siitä. Ottakaa LSD:tä, minä sanon, jos perse siitä paremmin paukkuu. Sota on loppu, he huutaa. Ja minä sanon, että tuollahan se vasta eteisessä koluaa. Rakkaudesta ne puhuu, ja minä sanon, että tähän nyrkkiin on hipin kevyt nojata nenänsä. Minä olen jo vanha mies. Ja minä ennustan vain mitä kortit kertovat. Te kaikki katsotte Rouva Kohtalon hameen alle. Mitä siellä näkyy? Vanha risainen hampaaton loora, joka peittää voodoollaan maan. ...

Penttilän paasausten vastapainona surraa Timon hiljainen, yksinäinen tajunnanvirta. Se matelee epäluuloisena ja neuvottomana 60/70-luvun suomalaisen, mustavalkotelevisoiden Peyton Place - kajollaan valaiseman harmauden läpi:

...Tässä minä istun eikä Eila rakasta minua ja USA neuvottelee Kiinan kanssa. Me saamme nähdä poliitikkojen huolestuneita kasvoja, puristavia käsiä ja kaiken ymmärtävää päänpudistusta. Ooja, minä ajattelen, odottakaa, odottakaa, kerran nousee öisen puuman kämmen, buddhankuvia ja läskihetulaisia naisia täyteen tatuoitu ja lämäyttää rintaamme hallitsijan vaakunan, hirvensarvet ja poronpaskan napapiirin tuolta puolen ...

Juopottelu ei ole kirjassa erityisen keskeisessä roolissa ja muiden huumeiden käyttöä esiintyy vain joissakin repliikeissä. Verbaalinen väkivalta on fyysistä rajumpaa, mutta vastaavasti kiroilu loistaa kirjassa poissaolollaan. Suoranaista, "perinteistä" räävittömyyttä edustavatkin lähinnä riettaat, enemmän tai vähemmän kompleksiset seksikohtaukset. Kieroutuneita, nilkkimäisiä karakteereja kirjasta kylläkin löytyy ja hillitön ja rabulistinen säädyttömän totuuden henki on kirjoituksessa kaiken aikaa läsnä, mutta tämä tuskin hätkähdyttää nykylukijaa, vaan ennemminkin herättää ihailua verbaalisen ilmaisunsa suggeroivan taidokkuuden vuoksi.

Laineen tekstissä on tiukkaa, alavatsaan iskeytyvää potkua, kipeitä, provosoivia vetoja, rockia ja jazzia, hillitöntä aivonaintia, huimaa runollisuutta ja vuoroin julkeaa, vuoroin melankolista parodian ja ironian sekoitusta. Lopputuloksena tästä tyylien ja asenteiden miekkailusta on syntynyt urbaani, kreisiäkin kreisimpi saaga; valokiilassa hämäriä hahmoja siitä sukupolvesta, joka ajeli Batman-autolla Vietnam-mielenosoituksiin, kunnes organisoitu ilottumuus tai pikkuvanha itseironia peittosi ihanteellisuuden ja alettiin pelätä, ei enää fasismia, "vaan tätä alituista väsymistä", kuten ruumissaaton Timo Lindroos:

Nuori mies vielä saatana, ja jo himmenee aamutähdet ... Jalkahiki on vähentynyt iän mukana. Hampaani pesen joka aamu. Miksen minä saa onnea?

Romaani ei ollenkaan realistinen, mutta verraten tosi. Nykypolvelle sen lukeminen antaa ainakin vastauksen Flora-kysymykseen: ketä me hakatiin ennen kuin oli maahanmuuttajia? Muutenkin Kuin ruumissaatto on ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde ainakin heille, joita Ajan henki kiinnostaa, sillä onhan tämä provokatiivinen tarinanpläjäys erinomaisen paljastava väläys radikaalien pummien ja elämäntapasissien fiiliksistä elämän juoksuhaudoissa.n. vuonna 1970.Kirjan voi tajuta myös Laineen undergroundsanastopankin tyhjennyksenä, jonka jälkeen hänen kohdallaan alkoi aikuisemman ja vähemmän vimmaisen kirjoittamisen aika. Niin se käy (1971), kuten kuului Laineen seuraavan runoteoksen otsake.

Tosi TV TOP 3 plus 1

1 Tuuri

Tuuria voi katsoa vain ironian kautta. Onhan tv-sarjan tekeminen ostoksilla olevista ihmisistä täyspöljää urpoilua, jonka älyllistä järeyttä eivät kurkistukset varastomiesten ja myyjien maailmankaikkeuteen yhtään lisää. Ansiokas ohjelma on siinä, että se panoroi oikein pohjanmaan kautta sitä henkistä maisemaa, josta Suomen kansan vanhat hölmöläissadut kumpuavat.

Mutta missä luuraa hölmöläistarinoiden viisas-Matti? Joku juonikkuus, joku äly täytyy Tuurin kyläkaupan valtaisan liikevaihdon takana olla ja siten olisikin kiintoisaa nähdä itseään kitsin kuningasta, kyläkauppias Keskistä "in action", eli konttorissaan kauppoja hieromassa ja imperiumiaan johtamassa.

Nythän Keskisen rooli sarjassa on se, että hän marssii hetkeksi kuvaan ja tarjoaa yhden - hyvin paljon popiskelmäikoni Dannyn filosofisia kultakimpaleita muistuttavan - mentaalisen timantin katsojille. Keskinen ei suostu tuomariksi leikkimieliseen catwalk-kisaan - johon osallistujat on haalittu kaupan naisasiakkaiden joukosta - koska kaikki pokat ovat hänelle samanarvoisia: "miehet ja naiset, lapset, eläkeläiset, sotaveteraanit". Kartanonsa puutarhassa käyskennellessään VK kertoo, kuinka monta sataa vai oliko se tuhatta lajia siellä kasvaa ja sinetöi aiheen tyylikkäästi yleissivistystään väläyttäen: "vähän mallia tuolta Papyloniasta".

Pääaihe, jännite tavaroiden ja niitä ostavien asiakkaiden välillä, jää sarjassa melko ohueksi. Tässä mielessä ohjelman vakiotyyppeihin lukeutuva tarjoushaukka Jorma Sepponen on piristävä poikkeus. Tuurissa luodaan tarjoushaukasta sellainen kuva, että hän elää symbioosissa kyläkaupan kanssa: aamuvarhaisella haukka noukkii postilaatikosta Keskisen puodin mainoslehtisen, jota hän limonadia naukkaillen alkaa tutkia ite-taiteellisella terassillaan, tekee sitten valintansa, polkaisee skootterinsa käyntiin ja ajaa kyläkaupalle luovimaan ihmismassan läpi haluamansa ostoskohteen äärelle, ja siellä vielä koittaa tinkasta vähäsen.

Tuuriin tulisi roimasti lisää räväkkyttä, jos kattaukseen lisättäisiin aineksia kilpailurealityn puolelta. Koko kyläkaupan henkilökunta laitetaan kerran viikossa seisomaan asennossa, naamat totisina tuomariston eteen ja sen jälkeen yhdelle duunareista annetaan julkiset potkut.

2 Satuhäät

Löysästä ohjauksesta ja setämäisen kertojaäänen kököstä jutustelusta huolimatta Satuhäät lähentelee dokumentaarisia tasoja. Valottaahan sarja puolialastonta totuutta ihmisten elämänvireestä nyky-Suomessa. Pari toisensa jälkeen hakee yhdestä päivästä mielihyvätaivastäyttymystä, mutta juhlahetkestä - monen morsiamien kaipaamasta "prinsessapäivästä" - tuntuu useassa tapauksessa tulevan vain esimielihyvän pitkittämistä ja seremoniallista suorittamista. Tietysti silläkin saattaa olla osuutta asiaan, että parien kyvyt eivät kovasta yrityksestä huolimatta vaan riitä omien häidensä näyttelemiseen töllössä.

Komiikkaa sarjassa on yhtä paljon kuin romantiikkaa, sillä Satuhäät saa ihmisten häävalmistelut & häät näyttämään vuoroin operetilta, vuoroin puskateatterilta. Sarja on häpeilemätöntä tirkistelyviihdettä, mutta ponnistaa se kuitenkin terveemmältä pohjalta, kuin intiimien emootioiden esineiksi paketointia ja ihmissuhteiden kilpailuttamista harrastavat maajussimorsian ja muut paritusohjelmat.

Satuhäitä raadollisemman kuvan avioliiton satamaan ankkuroinnista antoi viime vuonna esitetty sarja Arvostele mun häät. Seuraava askel tällä tiellä tulee luultavasti olemaan: arvostele mun hääyö. Mutta mitä sitten kun formaatin kehittelyssä on päästy kohtaan, arvostele mun hautajaiset? Ainakin Suomen kaltaisessa, kristillisessä maassa kysymykseen voisi tulla tuotanto otsakkeella Arvostele mun ylösnousemus.

3 Arvostele mun illallinen

Erilaisia ruokaohjelmia ja kokkaamisspektaakkeleja tulvii tuutista massiivisella volyymilla. Voisikin luulla, että suomalaisista on tullut intoutuneita kotikokkailijoita, elleivät Atrian, Mäkkärin ja Hesen mainokset jyrähtäisi ruutuun kokkisarjojenkin mainostauoilla.

Ruokaa on tehty telkussa aina. Tätä aikaa on se, että alan ohjelmista iso osa on joko ruoalla leikkimistä tai sitten katsojan kiihottamista trendikkäillä ruokajipoilla ja kulinaristisilla fetisseillä. Nykyisen ruokapornobuumin voi katsoa alkaneeksi 90-luvun lopulla MTV3:n Kokkisodasta, jonka myötä Sikke Sumari kohosi viihdekokkausgenren ylimmäksi keittiödominaksi.

Sikke Sumarin suhde ruokaan näyttäytyy tv-ohjelmissa vilpittömän infantiilina ja hedonistisena. Sama pätee muihinkin tv-köksiin. Kukaan heistä ei tunnu omaavan erityisen laajaa eikä syvällistä näkemystä ihmisen ravitsemuksesta. Vähintäänkin jonkinlaista ekologista näkökulmaa kokeilta odottaisi ja ainakin joskus pitäisi ruudussa näyttää sellaisia ruoanlaittajia, joille esim. vegaaniset, ayurvediset ja makrobioottiset käsitykset syömisistä ja juomisista olisivat tuttua huttua. Ainut mihin nyt pystytään on jankutus "laadukkaista raaka-aineista", joka sekin tuntuu hupsulta siihen nähden, miten surutta ohjelmissa kauhotaan pöytään valkoista riisiä, valkoista pastaa, valkoisia jauhoja, valkoista suolaa ja valkoista sokeria. Ja ikinä tv-keittiöissä ei ole esillä se ainut ruokatapa, joka meidän runoilija Pentti Saarikosken mielestä pitää oppia: nöyrä ruokatapa.

Arvostele mun illallinen -formaatti on hoopo, mutta ei huono. Amatöörikokkien otteissa on enemmän viehättävää karheutta ja särmää, kuin ammattilaisten tekemisissä ja kyllä siitä syntyy oma, vänkä vibraationsa, kun ventovieraat ihmiset kokoontuvat toistensa kodeissa ja syövät mitä saavat plus juovat tuutingin. Tältä ainakin aluksi tuntui. Ja vielä hassummalta hommeli vaikutti siirryttäessä Ruotsista Englantiin, koska brittiversiossa on mukana värikkämpää porukkaa ja jengi on yleensä ruotsalaisillastajia tuhdimmin fyllassa. Kun illallista alettiin arvostella vielä Suomessakin, iski ähky. Eihän tälläistä ruokailurumbaa viikosta viikkoon ja kuukaudesta kuukauteen kukaan kestä katsoa! Kaikki on kiinnostavaa vähän aikaa, mutta mikään ei ole kiinnostavaa kaiken aikaa.

+ Lentokenttä UK

Valitsin Lentokenttä UK:n tämän blogin kansainväliseksi bonukseksi ensinnäkin siksi, että - päinvastoin kuin tv-ohjelmien enemmistö - se ei isompaa häikkää illanviettoon aiheuta. Tv:tä ei tarvitse välttämättä sulkea vaikka Lentokenttä UK olisikin vuorossa, vaan voi muiden toimien ohessa vähän vilkuilla minkälaista porukkaa on milloinkin matkalla ja minne. Toinen syy on se, että Heathrown sydeemejä seuraillessa voi koko ajan iloita, ettei itse ole siellä, maailman 10 surkeimman lentokentän joukkoon valitulla areenalla.

Olen sen verran lentokentillä eri puolilla maailmaa uuvuttanut, että tiedän hyvin niukoiksi viihteelliset elementit niissä olosuhteissa, eivätkä kaivattua vaihtelua edusta lentolippu- tai matkatavarasotkut, joita sarjassa usein kuvataan. Kiintoisinta Airport UK:ssa onkin se, että se päästää kurkistamaan kulissien taakse ja antaa näin osviittaa siitä, millaisten rinnakkaistapahtumien avulla lentokenttää pyöritetään.

Airportissa vilisee satunnaisia henkilöitä satunnaisissa tilanteissa. Vakiopersoonista minun mieleeni on iskostunut ainoastaan reportteri Steve Meller, joka kärkkyy kentällä kuvaajan kanssa julkkiksia. On taatusti turhauttava pesti passata lehtiö (!) kädessä porteilla ja yrittää saada kulloisestakin, yleensä vaiteliaasta julkimokohteesta irti edes yksi lause, jonka voisi kirjoittaa vihkoon ja painattaa sitten lehteen. Ei siis ihme, että Meller jätti toimittajan hommat. Enemmän kummastuttaa se , että miehen uusi ammatti on rokkari. Kolme sooloalbumia on jo plakkarissa.



Bubbling under: Matkaoppaat Alanyassa ja ennen kaikkea ne jaksot, joissa seikkailee ranualaispappi Pekka Nätti ( "Nyt tiedän millä Hänkin kerran ratsasti", virkkaa ranualaispappi naispuoliselle matkaoppaalle aasin selästä. Matkaopas: "Ai, kuka?").

35 Parasta suomalaista biisiä

Pari vuotta sitten jätepaperikeräyspisteiden mallia muunnettiin radikaalisti. Perinteisen, kannellisen laatikkomallin tilalle ilmaantuivat keräyssiilot, joihin keräyspaperi ujutetaan sisään töttäröstä, joka on niin kapea, että sitä kautta lehtiä ei saa ongittua laaatikosta ulos. Näin vanhojen lehtien dyykkaamisesta on tullut vaikeaa ja tämä seikka on etäännyttänyt minua viikkolehtien ynnä vastaavien maailmoista lähes kokonaan. Silloin tällöin erinäisiä satunnasia julkaisuja kuitenkin eksyy hyppysiini, viimeksi nippu Soundi-lehtiä vuosilta 2010 ja 2011. Soundissa 3/2010 oli erinäisten rock-kriitikoiden laatima lista 35 parhaasta suomalaisesta biisistä. Inspiroiduin & provosoiduin listasta siinä määrin, että laadin oman listan.

Parhaiden biisien luetteloa laatiessa tulee tietysti esiin kysymys, pitäisikö valita kappaleita, jotka ovat erityisen merkittäviä ja tärkeitä ikään kuin "absoluuttisesti", tai ainakin suhteessa omaan aikaansa ja aikansa musiikkiin - vai listata lauluja, jotka ovat tulleet tärkeinä katkelmina osaksi omaa elämää? Valitsin ikään kuin kultaisen keskitien johtoajatuksena moniottelija J.O. Mallanderilta 70-luvulla omaksumani mietelmä: "subjektiivisuus on vaan vähän rennompi tapa olla objektiivinen".

1 Wigwam - Luulosairas
2 Pekka Streng - Sisältäni portin löysin
3 Dave Lindholm - Kuinka yö meni pois
4 Wigwam - Freddie Are You Ready
5 Tuomari Nurmio - Valo yössä
6 Suomen Talvisota 1939-40 - Kasvoton kuolema
7 Juice - Marilyn
8 Eero Raittinen with Eero Koivistoinen & co - Lennosta kii
9 Virtanen - Elektroninen xtaasi
10 Kaseva - Tyhjää
11 Juice - Luonas kai olla saan
12 Dave Lindholm - Sä avasit oven
13 Ernos - Harha
14 Sielun Veljet - Yö erottaa pojasta miehen
15 Dave Lindholm - Rockadillo
16 SE - Varjot
17 SE - Ei asfaltti liiku
18 Laulurastas - Sienet ja LSD
19 Tuomari Nurmio - Suuri voima
20 Rock `n´ Roll Band - I´m Gonna Roll
21 Tabula Rasa - Gryf
22 Jukka Gustavson - ...Tosi aatteiden riemusta...
23 Jussi & Boys - Mä tahdon rokata
24 Tylympi Kohtalo - Musta kreivi, niin on yö
25 Maukka Perusjätkä - Säpinää
26 Hector - Sisämaan retkellä
27 Carita Holmström - Jos tahtoo aamuun
28 Sehr Schnell - Neuroottiset pohkeet
29 Kingston Wall - The Real Thing
30 Kingston Wall - Time
31 Sleepy Sleepers - Kuka mitä hä?
32 Hanoi Rocks - Tragedy
33 Profeetta & Suuri Maailmanuskonto - Mitä te voitte
34 Lama - Turpa kiinni ja nussi
35 Kari Peitsamo - Vedestä nousee kasvi

Baddingia ei ole listalla, koska parhaat Badding-vedot ovat käännöskamaa, kuten Fiilaten ja höyläten. Samat sanat Kirkasta, jonka Spinning Wheel -versio Pitkän Tien Pää ja erityisesti Okolona River Bottom Band olisivat muuten listalle ilman muuta sijoittuneet. Jukka Kuoppamäen varhaistuotannosta olisi pitänyt saada jotain kärkikastiin kalastettua, mutta ei vaan ulkomuistista onnistunut. Tolosen ja Pekka Pohjolan soololevyt sisältävät useitakin kunkkukappaleita, mutta koska kiekot ovat kuitenkin ehkä enemmän fuusiostuffia tai yliprogea kuin rockia, jätettiin otokset tuolta suunnalta suosiolla pois. Samansukuisesta syystä mukana ei ole suomalaisen sähkömusiikin helmi, joka sijoittuu avantgarden puolelle, eli Spermin Korvapoliklinikka Hesperia LP:ltä Shhh...

Yarin SEn aikuinen kappale Syksy on muutakin on yksi Suomirockin hienoimpia herkistelyjä, mutta Liisa Tavin versiosta en ole täysin vakuuttunut ja Yari ei itse ole kappaletta levylle laittanut (itse kuulin laulun tuoreltaan 1978 tai 79, eräällä vierailulla SEn Ränssin kommuunissa, jolloin Yari sen minulle Yarin & Hannan huoneessa pianon ääressä esitti; silloin olivat Ränssin pellot jo huurun peitossa ja talvea pukkasi... ja vieläkin muistan kuinka Yarin laulu ja soitto ikkunasta pilkottamaan maisemaan upposi, kuten myös sydämeeni...).

Bubbling under: Kauko Röyhkä - Talo meren rannalla / Kollaa Kestää - Jäähyväiset aseille/ Freukkarit - Danny-show / Tiitta Spout - Sataa & 22 / Pelle & 1980 - Pelko ja viha / Wigwam - Häätö /Puppa J - Hra Vartija. Jääviyskiemuroiden takia listaamatta jäi Kari boyn Lovelle levyttämä Siunattu yrtti; saman tekijän Mitä te voitte -kappale tuli sentään mutkan kautta, versioituna, mukaan... Hectorilta olisi voinut bongata Sisämaan retken sijasta tai lisäksi jonkun toisen levytyksen; Herra Mirandos/ Lapsuuden loppu/ Lumi teki enkelin eteiseen/ Liisa pien/ Linnut,linnut/ Kultainen noutaja.

Huomioitakoon lisäksi Radiopuhelimet (Soundin listalla kappaleella Hailuoto), vaikka se onkin mielestäni enemmänkin albumi- kuin biisibändi, samat sanat Smackista (Soundin listalla biisillä Get Stoned) ja suuresti diggaamastani Circlesta. Soundin listan numero 19, Dingon Levoton tuhkimo on puolestaan kipale, jonka rankaamista parhaiden joukkoon vastustan kaikissa olosuhteissa. Sinkku kuulosti heti ensikuulemalta aneemiselta uikutukselta ja siirsin sen divariin menevään kasaan: olinkin täysin hämmentynyt kun levytystä alettiin digata innolla ympäri Suomenniemen, paljon hohdokkaampia ja vetävämällä tavalla kökköjä biisejä Neukku teki myöhemmin(ei tosin kovin montaa).

Soundeja Lobsang Rampan sfääreistä

Esa Kotilainen - Avaruuslapsi (Love Records, 1977)



Lopsang Rampa -nimen magnetismi aktivoitui maailmanlaajuisesti vuonna 1956, jolloin ilmestyi Rampan ensimmäinen (ei vieläkään suomennettu!) kirja Third Eye. Rampa kertoo teoksessa olevansa tiibettiläinen mystikko, josta tuli selvännäköinen sen jälkeen kun hänelle puhkaistiin kolmas silmä metallipiikillä kallon läpi aivorauhasta stimuloiden. Tätä aktia edelsi pitkä okkultinen koulutus Tiibetissä.

Third Eye aloitti Lopsang Rampan kaikkiaan 18 kirjaa käsittävän selonteon hänen salatieteellisistä seikkailuistaan ja visioistaan. Kaksi vuotta miehen kirjallisen debyytin jälkeen tosin selvisi, että salaperäinen Lopsang Rampa onkin vuonna 1910 Englannissa syntynyt putkimiehen poika Cyril Henry Hoskin, joka ei koskaan ole käynyt lähelläkään Himalajaa. Rampan vastasi paljastukseen kirjalla Rampa Story, jossa hän myöntää olevansa ehta engelsmanni, mutta kertoo Lopsang Rampa -nimisen tiibettiläisen laman käyttävän hänen kehoaan. Tämä asia valkeni Hoskinille hänen pudottuaan puusta omalla kotipihallaan sellaisella rytinällä, että taju meni hetkeksi kankaalle - ihan toisenlaisen elämän valkonkaalle!

Vuonna 1981 kuolleella Lopsang Rampalla on vieläkin fanaattisia kannattajia, jotka uskovat Rampan vakuuttelut kertomustensa ehdottomasta todenperäisyydestä. Kiehtovaa olisi tietysti jotenkin tietää mistä lähteestä tai "totuuden torvesta" Rampan visiot virtasivat, mutta oleellisinta on kuitenkin se, että Rampa oli taitava tarinaniskijä ja huima visionaari, jonka unien ja kuvitelmien pyörässä pyöriessään lukija saa vähintäänkin käpyrauhasta katalysoivia välähdyksiä elämän mystisistä mahdollisuuksista - ja tajuaa sitten Rampan teosten olevan okkultisen huuhaan hyvin korkealla asteella!



Syntikkavelho Esa Takku Kotilaisen albumi Ajatuslapsi on saanut innoituksensa Rampan Kolmannesta silmästä. Kotilaisen ideana oli näet tehdä musiikillisia maalauksia tietyistä Rampan kirjan kohtauksista. Tämä tieto sisältyy Ajatuslapsen remasteroidun cd:n hihanuottteihin, jotka Pekka Laine on (englanniksi) kirjoittanut. Kolmen alkuperäisteoksen - Unisalissa, Avartuva näkemys ja Ilmassa - lisäksi cd sisältää bonuksina vuodelta 1978 olevan vedon Matkaaja ja siitä vuonna 2008 muokatun "kaiutetun version".

Love prässäsi levyä myyntiin 500 kappaletta vuonna 1977. Minä sain haltuuni yhden niistä. Silloiset, italialaiset, pienillä muovikuoriskobeilla varustetut stereoni eivät tosin toistanneet musiikin hienouksia läheskään täydessä täyteydessään. Puolitoista vuotta myöhemmin, päästyäni äänentoiston alalla keraamisen äänirasian tuolle puolen ja jykevien rakennussarjakaappien äärelle, platta oli jo ehtinyt nuhraantunua siinä määrin, että monessa kohtaa LP:ltä kuuli yhtä paljon vinyylin rahinaa kuin Kotilaisen koneiden kohinoita.

Ensikuulemalla, muutama vuosi sitten, Ajatuslapsen digiversio vaikuttikin kuin aivan uudelta levyltä. Vaikkakin, jo noin kolmen ja puolen minuutin kuluttua, Unisalin raukeiden, suloisen melankolisten kosketinsoitinkuvioiden väristessä esiin oudoista, oudoista syvyyksistä, muistin hetkessä koko tämän psykedeelisen sadun ihanuuden ja laajuuden. Kotilaisen soundeissa on yhtä aikaa magneettista kummitusjutun ilmakehää ja kosmisen stratosfäärin avaruuskaikua ja ne virittävät mielenlaadun äkkiä tietynlaiseen astraaliseen herkkyyteen. Ajatuslapsen elektroakustisessa tapahtumassa taittuvat harmonisen spektrimäisesti ne virtaavat valot ja värit, joiden loisteessa erinäiset sisäavaruuden lapset ovat vuosisatojen ajan tajunnanmatkaansa tehneet.

Ajatuslapsesta voi aistia oman aikansa suhinakaman, Tangerine Dreamin ja Schulzen vaikutusta, mutta vain häivähdyksenä. Kotilaisen teos on hyvin omanlaisensa esitys. Siitä säteilee syntikka- ja elektronimusan alalla harvinaislaatuista lämpöä. Takku Kotilainen on rakentanut minimoogilla, ARP-syntikalla ja moninaisilla muilla elektronisilla kutimillaan jylhästi orgaanisen, käsinvärjätyltä tuntuvan äänikentän. Siinä vallitsee tyyni ja mietiskelevä perusasetus, mutta musiikki kukkii ja kehittyy välillä hyvinkin dramaattisin välähdyksin ja on juhlallisella tavalla salaperäistä ja jännittävää... Niin, tuntuu ihan siltä, kuin vaeltaisi Lopsang Rampan jalanjäljillä ihmeellisissä, yliaistillisissa tippukiviluolissa ja timanttisaleissa.