keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Kahdeksan ja puoli kiloa Suomen Filmiteollisuuden tuotteita

En tiedä kumpi on enempi oudompi itsenäisyyspäivän traditio, linnan juhlien katsominen televisiosta vai se, että Suomen kodeissa toljotetaan joka vuosi sama elokuva sodasta, joka käytiin kymmeniä vuosia Suomen itsenäistymisen jälkeen ja jonka Suomi hävisi.

Vuosittaisesta Tuntemattoman sotilaan tv-esityksestä on kuitenkin se hyöty että, sen ansiosta ainakin osa nuoremmastakin sukupolvesta on saanut tuntumaa moniin vanhan, suomalaisen elokuvan tähtiin. Sellaisiin kuin Tauno Palo, Åke Lindman, Pertti Siimes ja Jussi Jurkka.

Vanhoja suomifilmejä esitetään kyllä televisiossa kiitettävän paljon, n 5 kertaa viikossa. Elokuvavalinnat vaan tuntuvat täysin sattumanvaraisilta ja filmit esitetään päivisin lähinnä eläkeläisille sopivaan katseluaikaan. Kouluissa näiden elokuvien nykyistä lähetysajankohtaa voitaisiin hyödyntää. Vanhojen suomielokuvien näyttäminen oppitunneilla avaisi oppilaille näkymän suomalaiseen elämänmuotoon ja mielenmaisemaan menneisyydessä. Siihen millaista on ollut ennen arkkitehtuuri,moraliteetti ja rakkaus, millaisia kaupunkinäkymät ja maalaismiljööt, ajan henki jne.



Suomifilmeinä tunnettuja elokuvia tuottivat pääasiassa kolme tuotantoyhtiötä: Suomi-Filmi (perustettu 1919), Suomen Filmiteollisuus (1933–1965) ja edellisiä huomattavasti vähäisemmällä volyymilla toiminut Fennada- Filmi (1950–1982).

Suomen Filmiteollisuuden tuotanto on nyt saatavilla massiivisena dvd-pakettina. Boksi painaa reilut kahdeksan kiloa ja se sisältää käytännössä koko firman tuotannon: 234 elokuvaa, joista 41 on aiemmin julkaisematonta.

Elokuvaboksin kaari alkaa Erkki Karun ohjaamista elokuvista Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934) ja Syntipukki (1935) - ja päättyy 60-luvun alkupuolella tehtyihin filmeihin Turkasen tenava ja Teerenpeliä (molempien ohjaus Aarne Tarkas).



Laadullinen hajonta filmeissä on laaja. Huipputeosten - Komisario Palmun erehdys, Kulkurin valssi, Prinsessa Ruusunen, Sininen viikko ym - vastikkeena on iso tukku typeriä sotilasfarsseja ja muita täyshöhliä kyhäelmiä, jotka tosin voivat nekin sisältää pari ansiokasta laulunumeroa ja ehkä pienen palasen nasevaa ajankuvaa. Enemmistö elokuvista on vähintäänkin kohtalaista tasoa - ainakin näyttelijäkeskeisen elokuvatyypin genressä. Teatterimaisuus ja kirjallinen aksentti katosi suomalaisesta elokuvasta hyvin hitaasti. Kankeasta elokuvan kielen puhumisesta ei kuitenkaan ole välttämättä isompaa haittaa, jos juoni jytää ja filmissä on hyvät hahmot ja eteviä näyttelijöitä.

Tekemisen tasossa ei ole vaihteluja pelkästään elokuvien välillä, vaan myös yksittäisten elokuvien sisällä. Filmissä saattaa olla esim verrattoman hienoa kameratyötä ja monta vankkaa kohtausta, mutta kohta taas mennään jorpakkoon täyttä kyytiä kuin vanhainkodin ikiriemukkaat Huru-ukot elokuvassa Opri.



Suuri osa Suomen Filmiteollisuuden elokuvista on rakkaustarinoita ja usein nämä tarinat ovat kolmiodraamoja. Tavallista on myös se, että esteenä rakastavaisten onnen toteutumiselle on se, että he ovat sosiaaliselta statukseltaan eri kerrosten väkeä. Tosin monesti käy niin, että maalaistaloon, täyshoitolaan, tukkikämppään tai muuhun tapahtumapaikkaan ilmaantunut varattoman tuntuinen jamppa paljastuukin vuorineuvoksen tai muun ison kihon pojaksi. Tälläinen on asetelma esim vanhan Suomen suosituimpiin elokuviin kuuluvassa Kulkurin valssissa.

Kulkurin valssi sai alkunsa siitä, että Mika Waltari ja ohjaaja Toivo Särkkä sattuivat samaan junan makuuvaunuun, jolloin Särkkä ehdotti, että kuulepas, Mika, eikös tehdä tämmöistä elokuvaa, jonka nimi on Kulkurin valssi? Sinähän tiedät laulun sanat ja sävelmän, puno siihen nyt mukava juoni.



Kulkurin valssista tuli vauhdikas ja hauska, yhä katsomista kestävä aikuisten satu sankariajasta, jollaista ei koskaan ole ollut, mutta joka kuitenkin on olemassa, yhä vieläkin.. tarujen onnelassa. Elokuvan kruunaa se, että tähtiparin, Tauno Palon ja Ansa Ikosen roolihenkilöt, saavat lopuksi toisensa.




Romanit ovat näkyvästi läsnä Kulkurin valssissa. He edustavat vapautta vastakohtana yläluokan jäykälle mentaliteetille ja tapakulttuurille. Vapauden kiihkoa ja iloa. Mustalaiset esitetään alati tanssiin, lauluun - ja myös puukkotappeluihin taipuvaisena heimona. Samoja piirteitä tapaa pohjalaisten puukkojunkkareiden elämää esittävistä elokuvista. Muissa elokuvissa mustalaiset ovat yleensä Aleksis Kiven Rajamäen rykmentin kaltaisia, täyteen lastatuilla hevoskärryillä kulkevia, työtä vieroksuvia, ovelia ja meluisia tyyppejä. Näin esim elokuvassa Kaunis Veera.

Kauniin Veeran mustalaiskuvaus on tämän päivän vinkkelistä rasistinen. Samaa kuulee sanottavan elokuvasta Pekka ja Pätkä neekereinä aina kun filmi televisiossa näytetään. On jopa vaadittu elokuvan kieltämistä tai ainakin sen nimen muuttamista. Kumpikin toimenpide olisi älytön. Se vaan täytyy hyväksyä, että mustiksi miehiksi lankatut Pekka ja Pätkä ilmentävät oman aikansa attitydia ja heidän touhunsa kannattaa ottaa camp-estetiikan kannalta. Lisäksi, yhtä hyvin voidaan ajatella, että Pekan, Pätkän plus Justiinan kohellus ilman neekerimaskia antaa vinoutuneen kuvan suomalaisista ja pilkkaa heidän älykkyystasoaan...

Minä näin Pekan ja Pätkän neekereinä 60-70- lukujen taitteessa Uuraisten Höytiällä, Moskova-nimisessä, vanhassa työväentalossa. Oli talvipakkanen ja salissakin hieman koleaa. Istuimme serkkupojan kanssa huonetta lämmittävän kaminan lähellä ja minä keksin avata sen luukun lämmitelläkseni käsiäni liekkien lämmössä. Polte oli niin kuuma, että laitoin käsieni suojaksi tätini perintöä olevan oravannahkalakin - ja ilmeisen vangitseva elokuva oli, koska kesti tovin ennen kuin huomasin, että kaminasta oli lennähtänyt kipinä lakkiini.

Pekka ja Pätkä -elokuvat olivat oman aikansa turhapuroja. Kekseliäitä ilopillereitä, mutta Ere Kokkosen turhisohjausten tavoin vasemmalla kädella laadittuja. Ehein teos niistä on Lapissa kuvattu Pekka ja Pätkä lumimiehen jäljillä, jossa Olavi Virralla on yksi päärooleista.




Suudelma on se mitä suomifilmien miehet naisilta kiihkeästi halajavat. Elokuvien kiihkeimmät suutelelukohtaukset onkin käsitettävä seksuaalisen aktin metaforiksi. Jos suutelukohtauksen tunnelma kuumenee todella polttavaksi, kamera siirtyy pois tosiaan syleilevistä rakastavaisista vaikkapa tuulessa heiluviin puiden latvoihin.

Sukupuoliyhdyntää ei Suomen Filmiteollisuuden elokuvissa tietenkään ikinä näytetä. Siksi seksuaalisuuden sfääri ilmenee niissä paljon salaperäisempänä ja siten väkevämpänä, kuin nykyajan pilluvetoisissa elokuvissa, joiden pornografian kanssa flirttailevat ja yleensä täysin tarpeettomat seksiohtaukset ovat teennäisyydessään aina yhtä vaivaannuttavan tuntuista huohotusta ja petiakrobatiaa. Niistä puuttuu sellainen tunnelman tiheys, joka saavutetaan esim elokuvassa Kuu on vaarallinen. Se kuvaa ikämiehen ja nuoren naisen suhdetta, ja tekee tämän intensiivisen kuumottavasti , vaikka Liana Kaarinan esittämä nainen ja Toivo Mäkelän tekemä "johtaja" vilauttavat makuukamarikohtauksissa paljasta pintaa hyvin niukasti. Valaistus, eleet, katseet, kuvakulmat - näillä keinoin kohtausten lumo on rakennettu.




Suomen Filmiteollisuuden ensimmäinen väri- ja laajakangaselokuva on vuonna 1956 valmistunut Juha. Pääosissa Eino Kaipainen ja Elina Pohjanpää. Elokuva ei ole saanut suurta arvostusta kriitikoilta, mutta on silti mainettaan parempi teos. Ohjaaja Toivo Särkkä innostui kuvaamaan värille niin paljon luontoa, että näyttelijät jopa kokivat jäävänsä sivurooliin. Mutta hyvä, että hän näin teki, sillä luonnonkuvausjaksojen osittaisesta sotkuisuudesta huolimatta ne ovat nyt kauniita muistumia siitä miltä tässä maassa joskus näytti.






Juhahan on varsin traaginen ja vakava elokuva. Huumoria siinä ei ole, mutta tahatonta komiikkaa kylläkin. Lapsena ollessani huvituin ikätovereideni tavoin suuresti kohtauksesta, jossa Juha on tullut hakemaan shemeikalta vaimonsa tälle synnyttämää poikaa ja sekoaa tyystin shemeikkan nauraessa hänelle päin naamaa. "Mitä sinä naurat"! Juha mylvii. Tätä repliikkiä me toisteltiin vuosikaudet.



Raivon ja varsinkin erilaisten hulluudentilojen esittämisessä suomifilmien näyttelijät olivat hakoja. Silmät toljollaan hysterisoiva Ansa Ikonen Vaivaisukon morsiamessa on ässäesimerkki tästä, mutta vielä paljon rankempia tasoja tavoitti Åke Lindman, joka teki monta juoppohullun muotokuvaa. Unohtumaton on myös Komisario Palmun hahmo, vanha rouva Amalia Rygseck. Mutta ehkä voiton vie Siiri Angerkoski elokuvassa Kuudes käsky. Kummasti vaan edelleenkin kylmää se kohtaus, jossa Angerkosken esittämälla naisella alkaa viirata siinä määrin, että hän lähtee tarjoamaan hirttoköyttä poikavainaansa vaimolle.




Suomen Filmiteollisuuden tuottamien jännitysfilmien alalla on täysosumia vähän. Suurin osa jännäreistä ei tunnu lainkaan jännittäviltä. Toki poikkeuksiakin on. Ja joskus hyytävän jännityksen korvaa kylmäverinen tyylikkyys, kuten Kuollut mies -elokuvissa. Niistä sarjan kehnoin, Kuollut mies kummittelee, sisältyy Suomen filmiteollisuuden boksiin.

Kuollutta miestä, salonkileijona eversti Sarmoa, esitti Joel Rinne. Sarmon kertoman mukaan hänen nimensä oli alunperin Detman, joka kansainvälissä yhteyksissä kääntyi muotoon "dead man". Peter von Bagh on kirjoittanut Kuollut mies -elokuvista näin:

Tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen loistoravintolan tai -hotellin auloihin ja vastaaviin tiloihin, joissa vaeltaville ihmisille ase ilmestyy käteen samalla helppoudella kuin savuke.

Lapsena Kuollut mies -leffat vakuuttivat juuri pyssyjen paljouden takia. Tai tarkalleen sanottuna siksi, että Kuolleella miehellä on aseita kätkössä monissa paikoissa - kuten niskakotelossa - joten harvoin hän jää kiperässäkään tilanteessa vaille tulivoimaa. Tosin aseiden kanssa toimiminen on kuolleissa miehissä kuten muissakin suomifilmijännäreissä siinä määrin patsastelevaa touhua, että ei tunnu lainkaan realistiselta, että joku pistoolilla toista ihmistä uhkaava henkilö todella laukaisisi aseensa.





Tanssia vanhoissa, suomalaisissa elokuvissa on paljon oli elokuvan aikakausi tai tapahtumapaikka mikä tahansa. Olivat tanssiaiskohtaukset sitten riehakkaita tai muodollista seurustelukulttuuria esitteleviä, niissä yleensä piilee pinnan alla romanttinen vaaran värinä.





Suomifilmin huumorikukkoja ovat ennen kaikkea Esa Pakarinen, Eemeli ja - yksi aikalaisten hyvin korkealla arvostama näyttelijä - Aku Korhonen. Hänen sutkauksensa ja narisevalla äänellä toistetut hokemansa ovat monen suomifilmin ydinmehua. Tosin Korhonen teki myös useita vahvoja, vakavia rooleja. Yksi Aku Korhosen parhaimmista vakavista roolitöistä sisältyy elokuvaan Yövartija vain.

Leo Jokelaa nähdään vanhoissa suomifilmeissä verraten vähän, mutta silloin kun hän on niissä mukana Jokelan rooli on yleensä taiten tehty. Hannes Häyrisen suoritukset ovat sekalaisempaa laatua. Onnistunein roolityö on toimittaja Toivo Teräsvuori elokuvassa Radio tekee murron, joka on paitsi pätevää ajankuvaa, niin myös pitkälle mediakäyttäytymisen tulevaisuuteen, aina tosi-tv:n aikoihin saakka, näkevä filmi.



Matti Kassilan Hilmanpäivät on kansankomediaa parhaimmillaan ja yksi maailman hauskimmista elokuvista. Kassilakaan ei tuotannossaan flopeilta välttynyt, mutta yleensä hän onnistui erinomaisesti - varsinkin silloin kun on kyseessä Hilmanpäivien kaltainen, vetävällä käsikirjoituksella varustettu, kevyesti poreileva, mutta ei tyhjänpäiväinen elokuva. Ohjaaja Edvin Laine esittää Hilmanpäivissä suvereenilla otteella tempperamenttista ja ylisäntillistä vapaapalokunan päällikköä ja Tauno Suuri näyttelee pikkukylässä asuvaa herrastuomaria, joka on elokuvan romanttisen ulottuvaisuuden keskeishahmo.



Suomen Filmiteollisuuden koko tuotannon julkaisu on hieno kulttuuriteko. Tietysti, jos eläisimme täydellisessä maailmassa ja minä olisin Elvis, niin nämä elokuvat tulisivat filmikeloina kotiin, jossa ne omalta valkokankaaltani katsoisin. Valtaosan suomifilmeistä olen nähnyt televison kuvaruudulta ja se on tietysti aivan eri asia, kuin nähdä katsoa nämä filkat alkuperäisessä resuluutiossaan kankaalta.

Toivottavasti tämä julkaisu saa ainakin sen verran jatkoa, että myös Suomi-Filmin tuotanto laitetaan yhtenä laitoksena saataville.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.